Niinistön lahjoitus ja kirkko

Mediassa uutisoitiin näyttävästi Sauli Niinistön suurehkosta lahjoituksesta Kirkon diakoniarahastolle ja Tukikummit-säätiölle. Mistä tämä kertoo?

Saulihan voi sisimmissään olla hyväsydäminen uskovainen, mutta katsotaanpa asiasta hieman toisenlainen ulottuvuus.

Kirkon diakoniarahasto on tietenkin osa luterilaisen kirkon toimintaa. Myös Tukikummit-säätiöllä on vahva kytkentä: Kirkon diakoniarahasto koordinoi sen toimintaa ja yksi sen perustajista on eläköitynyt piispa Eero Huovinen. Myös Sauli Niinistö on yksi perustajajäsenistä ja hän on myös säätiön hallituksen puheenjohtaja. Suuri osa lahjoituksesta menee siis ”omalle” säätiölle! (Muut perustajajäsenet ovat Nalle Wahlroos, Hjallis Harkimo ja Sari Baldauf)

Koska lahjoituksen voisi tehdä nimettömänä tai salassa, on tätä voitava katsoa myös siirtona presidenttipelissä. Kautta historian Suomen presidentit ovat olleet läheisessä suhteessa kirkkoon. Suomalainen ideaali presidentille on se, että suhde luterilaiseen kirkkoon on peruspositiivinen, mutta omasta uskonnollisuudesta ei pidetä meteliä. Voi olla, että uskontokysymys oli merkittävä myös Ahtisaaren noustessa presidentiksi Elisabeth Rehnin sijaan. Jopa Halonen, joka ei ole kirkon jäsen, suhtautuu erittäin myötämielisesti kirkkoon.

Suomessa on erittäin vaikea nousta presidentiksi toisenlaisella asenteella. Sauli on nyt pelannut tämän kortin oikein, mikäli presidentiksi mielii.

Presidenttipelin lisäksi lahjoitus saattaa olla heikko signaali Suomen tulevasta politiikasta. Nyt katson asiaa brittiläisestä perspektiivistä. Iso-Britannian politiikassa on tapahtunut viime vaalien jälkeen selkeä käänne. Oikeistokonservatiivien johdolla valtio vetää entistä selvemmin rahansa pois julkisilta palveluilta ja vähävaraisilta toivoen uskonnollisten yhteisöjen satsaavan vapaaehtoisvoimin ja pienten valtion tukien innoittamana yhteiskunnan pyörittämiseen. Tämä ideologia, jota markkinoidaan ”suuren yhteiskunnan” nimellä, ei ole kovinkaan kaukana Niinistön ja Kokoomuksen politiikasta: samalla kun yksityistetään valtion kustantamia palveluita ja suositaan tuloerojen kasvattamista, tuetaan uskonnollisten yhteisöjen (tässä tapauksessa vain yhden eli luterilaisen kirkon) yleishyödyllistä toimintaa heikkojen, syrjäytyneiden ja vähävaraisten hyväksi. Jää nähtäväksi, rantautuuko brittioikeiston politiikka selvemmin myös Suomeen.

Sanokaa kyyniseksi, mutta minusta ei tule näillä tiedoin nimimerkki Paimenpojan kaltaista intoilijaa, joka kirjoittaa HS:n verkkokeskustelussa: ”Kuka onkaan ainoa suomalainen varteenotettava poliitikko? Joillekin asia on ollut vielä hakusessa. Tämän jälkeen luulisi löytyvän! Kokoomuksesta. Presidenttiainesta ja ainoa Suomessa.”

Niinistön lahjoituksen kriittiseen tarkasteluun on sovellettava ”taivutun kepin teoriaa”. Siis väärään suuntaan taivutettua keppiä on taivutettava vastakkaiseen suuntaan, jotta se saataisiin suoraksi. Ja kukas tästä keppiteoriasta kirjoittikaan? Sehän oli Lenin.

Miksi kirkkoon kuulutaan?

Helsingin Sanomat julkaisi jutun ”Noin puolet kirkon jäsenistä uskoo Jumalaan” (Anna-Sofia Berner 23.10.2010, verkkoversio). Siinä kysytään, miksi kirkkoon kuulutaan, vaikka jäsenet eivät kyselytutkimusten mukaan usko yksityiskohtaisiin kirkon opetuksiin.

Jutussa muutamat tutkijat vastaavat: ”Hirvittävän keskeinen syy ovat kirkon arvot” on yksi vastaus. ”Lapsuuden hyvät kokemukset pitävät monet kirkon jäseninä”, on toinen. Nämä pitävät varmaan kutinsa monien ihmisten kohdalla, mutta esitän tässä yhden näkemyksen (kursivoituna), joka perustuu kyselytutkimuksiin ja jota ei riittävän usein artikuloida kirkkoon kuulumisen syyksi.

Yhä harvempi suomalainen on evankelis-luterilaisen kirkon jäsen. Vuonna 1970 95 % suomalaisista kuului kirkkoon, vuonna 1980 90 %, vuonna 1990 88 %, vuonna 2000 85 % ja vuonna 2010 alle 80 %.

Kirkkoon kuulumisen syitä kysyttäessä erottuu melko selkeästi käsitys, jonka mukaan olennaista kirkon toiminnassa on hautausmaiden ylläpito, siirtymäriittien tarjoaminen ja kotimaahan kohdentuva sosiaalityö. Myös kalendaaririitteihin liittyvien perinteiden ylläpito on tärkeää.

Vastausten mukaan hautausmaiden ylläpito on tärkeämpää kuin mahdollisuus saada kirkollinen hautaus itselle. Siirtymäriiteistä mahdollisuus kirkolliseen vihkimiseen on tärkeä, mutta yhtä olennaisia ovat toisten mahdollisuudet: kaste lapselle ja mahdollisuus toimia kummina lapselle. Kotimaassa tehtävää sosiaalityötä vanhusten ja vammaisten parissa sekä erityisesti sairaaloissa, joissa mukana on myös sielunhoitoa, arvostetaan enemmän kuin ulkomaista kehitysyhteistyötä. Kalendaaririitit ovat tärkeitä, mutta kun kysytään suoraan, onko kirkkoon kuulumisen syynä se, että kirkko on osa suomalaista elämänmuotoa, myönteisiä vastauksia on vähemmän kuin edellä mainittujen teemojen yhteydessä. Vähäpätöisiksi syiksi nimetään kirkon kyky vahvistaa uskoa Jumalaan ja mahdollisuus osallistua jumalanpalvelukseen tai muihin seurakunnan toimintoihin.

Edelleen kohtuullisen suosittu kirkkoon kuuluminen näyttää kasvaneista eroluvuista huolimatta perustuvan mahdollisuuksiin olla toisen ihmisen saatavilla, olla osallinen yhteiskunnassa ja kannatella perinteitä. Tämä on tulkintani, joka perustuu kyselytutkimuksiin ja jota Helsingin Sanomien nettijutussa ei mainita.

Kirkko on riittävästi sulautunut suomalaiseen elämään, jotta sen ulkopuolella oleminen sulkee osan ”normaaleina” pidettyjä mahdollisuuksia pois. Ateistia ei ehkä pidetä moraalittomana, mutta hän ei voi esimerkiksi toimia virallisena kummina. Pulmatilanteita voi tulla, jos kumppani haluaa kirkkohäät ja tarjota lapselle kasteen. 2000-luvulla kirkollisten vihkimisten osuus on kuitenkin laskenut yli 70 prosentista alle 60 prosentin. Kastettujen osuus on laskenut lähes 90 prosentista niukasti yli 80 prosentin. Mikäli muutos jatkuu samansuuntaisena, toisille saatavilla olemisen merkitys heikentyy. Mikäli myös kirkosta eroamisen suosio jatkuu, tilanne tulee muuttumaan. Voi tietysti olla niinkin, ettei muutos ole yksisuuntaista.

Paavi kävi kylässä

Syyskuussa 2010 Paavi vieraili Iso-Britanniassa neljän päivän ajan. Edellisestä vierailusta oli kulunut aikaa, sillä se tapahtui vuonna 1982. Itselleni tämä tuoreempi vierailu oli eräänlaista kenttätyötä: aamuisin laitoin kengät jalkaan ja kävelin lehtikioskille hakemaan päivän lehdet. Siitä takaisin kotisohvalle katsomaan suoraa lähetystä vierailusta ja selaamaan lehtiä espressokupin ja aamupalaleipien kera.

Paavin vierailusta ja sen vertailusta edelliseen tulee erillinen luku tulevaan kirjaan, mutta tiivistän tähän muutaman huomion siitä, millaisen kohtelun Paavi sai mediassa.

Paavin vierailua koskeva mediaseuranta vahventaa projektissa jo tehtyä brittimedian profilointia siitä näkökulmasta, miten niissä käsitellään uskontoa. Kansallisten ja maanlaajuisten sanomalehtien sisältöä tarkastelemalla saadaan eräänlainen jatkumo. Tietysti lehdet voivat valita positiivisen tai negatiivisen suhtautumisen tapauskohtaisesti – ja joskus vaihdella suhtautumista juttutyypeittäin yksittäisen tapauksen kohdalla. Silti profilointi ei ole täysin keinotekoinen eikä pinnallinen.

Jatkumon toinen ääripää käsittää varsin kristillismyönteiset ja konservatiiviset lehdet, kuten Daily Telegraph ja Daily Express. Myös Daily Mail ja The Sun asettuvat hyvin lähelle tätä laitaa. Toinen pää koostuu erityisesti kahdesta sekularistisemmasta, joskus avoimen uskontokriittisestä lehdestä. Ne ovat The Independent ja The Guardian. Daily Star ja Daily Mirror ovat lähempänä kristillismielistä jatkumon laitaa ja The Times sijoittuu askeleen etäämmälle näistä, vaikka lehden suhtautumistapa uskontoon on maltillisesta sekularismista huolimatta huomattavasti lähempänä myönteistä kuin kielteistä.

Sanomalehtien suhde esimerkiksi islamiin ja militanttiin ateismiin vaihtelee, mutta yleisesti ottaen tabloidit ovat kielteisempiä kuin ns. laatulehdet, joskin myös Telegraph ja The Times ovat olleet erittäin kriittisiä ateistien puhemiehiä kohtaan. Jos nämä lehtien asenteet suhteutetaan levikkiin – Telegraph on suosituin laatulehti, The Sun ja Mail ovat ylipäätään luetuimmat – voidaan esittää, että brittiläisissä sanomalehdissä on konservatiivinen ja kristillismyönteinen painotus. Johtopäätös saattaa yllättää, sillä toimittajat ovat vähemmän uskonnollisia kuin britit keskimäärin.

Päätelmä myös haastaa mielikuvan sekularistisesta mediasta. Tähän päätelmään nähden uskonnollisten ihmisten valitus median uskontokäsittelystä on ehkä yllättävää. Kyse voi olla siitä, ettei media erityisesti kiinnostu uskonnoille tärkeistä teologisista kysymyksistä eikä (muutamia kriisitapauksia lukuun ottamatta) uskontojen viesteistä rauhasta, rakkaudesta ja oikeudenmukaisuudesta, vaan uutisoi silloin kun jotain yllättävää, kiinnostavaa ja kielteistä tapahtuu. Mutta kyse voi joskus olla myös kritiikin sietokyvystä: pienikin kielteinen uutinen ylitulkitaan ja myönteisempi mediapeitto unohtuu.

Johtavista televisiokanavista BBC esitti muutamia dokumentteja Paavista ja yli kymmenen tuntia suoraa lähetystä vierailusta. Channel 4 näytti erityisesti kriittisiä dokumentteja. Moni valitti, että BBC oli liian kriittinen, koska se näytti ainakin yhden jokseenkin kyseenalaistavan dokumentin, jonka brittiläinen juontaja oli homoseksuaali katolinen. Toiset valittivat, ettei BBC ollut ollenkaan kriittinen. Kaikkiaan BBC käsitteli Paavia maltillisen positiivisesti, kuten yleensäkin uskontoa.

Sanomalehdet olivat jakaantuneita. Tabloidit valittivat ”vasemmistolaisista” ja sekularisteista, jotka kritisoivat Paavia. Lehdet pitivät häntä hyvän tuojana, ja uutisoivat erittäin myönteisesti Paavin vierailusta. Siinä missä The Guardian ja The Independent tarjosivat myös myönteistä uutisointia ja suhtautuivat nihkeästi sekularistiprotestoijien keulakuviin Richard Dawkinsiin ja Stephen Fryhyn, lehdet nostivat etusijalle seksuaalisen hyväksikäytön uhrit ja koko skandaalin, jonka käsittelyssä Paavi ja koko katolinen kirkko olivat näiden lehtien mukaan surkeasti epäonnistuneet. 

Paikallislehti Yorkshire Evening Post osasi löytää jopa Paavin vierailusta paikallisen ulottuvuuden, kun se teki jutun Leedsin lastenkuorosta, joka oli menossa laulamaan Paaville.

Kaikissa lehdissä toistui sama narratiivinen rakenne: Paavin vierailu juonellistui edeltäneistä epäilyistä kaikki odotukset ylittäväksi vakuuttavaksi menestykseksi. Mielikuva ”Jumalan rottweilerista” vaihtui lämpimämpään, inhimillisempään ja vähemmän kylmään Paaviin.

Paul Weller on kuvannut tilastoaineistojen perusteella brittiläistä yhteiskuntaa kristilliseksi, maalliseksi ja uskonnollisesti monimuotoiseksi. Kaikki nämä teemat kristallisoituivat omalla tavallaan myös Paavin puheissa ja niihin liittyneissä mediakeskusteluissa.

Paavin mukaan kristinusko on vaarassa marginalisoitua. Syynä tähän on ensisijaisesti ’aggressiivinen sekularismi’. Uskonnollinen monimuotoisuus on puolestaan fakta, johon sisältyy Paavin mielestä myös haasteita.

Kristillis-ekumeeninen puhe oli olennainen osa Paavin vierailua vuonna 1982, jolloin silloinen Paavi puhui ”kristillisen ykseyden palauttamisesta” ja allekirjoitti kristillistä dialogia edistämään pyrkivän julistuksen. Nyt mediaa hallitsi uskontojenvälisyys: BBC:n suorassa lähetyksessä eräs sikhi vahvisti, että Paavin sanoma koskettaa yli katolisen kirkon ja että nykypäivänä uskonnollinen elämä tarkoittaa uskontojenvälisyyttä. BBC:n paikallisuutisissa esitettiin juttu muslimilapsesta, joka osallistui Paaville laulaneeseen kuoroon. The Times julkaisi artikkelin muslimista, joka toivotti Paavin tervetulleeksi Britteihin, koska heillä on sama Jumala. Lehdet lainasivat pääministeri David Cameronia, jonka mukaan vierailu on ”ainutlaatuinen tilaisuus juhlistaa uskonnollisten ryhmien hyviä tekoja”. Daily Mirror pyöräytti otsikon ”Kaikkien uskontojen mies”.

Erottelu hyvien ja pahojen uskontojen välillä tiivistyi siihen, kun viisi kadunlakaisijaa pidätettiin epäiltynä hankkeesta murhata Paavi. Erityisesti tabloideissa retosteltiin jutulla, jossa siivoojat nimettiin muslimeiksi ja työtoverin kuulema keskustelu muuttui terroristihankkeeksi. Nopeasti selvisi, että kyse oli väärästä hälytyksestä, mutta se riitti vahventamaan islamin ja terrorismin kytkentää mediassa. Jotkut lehdet julkaisivat korjaavia juttuja hieman häpeissään, kun taas toiset lehdet kiirehtivät väittämään, että uhka oli ollut aito.

Uskonnot ovat siis brittimedian mukaan, ja tämän tapauksen perusteella, kivoja ja käyttökelpoisia, kunhan vain pidetään nämä terroristimuslimit ja muut ongelmatapaukset kurissa.

Uskontojenvälisyyden teema ei ollut pinnalla kristinuskon erityisyyden kustannuksella. Puhe kristinuskon marginalisoimisesta oli kenties Paavin ydinsanoma briteille. Jotkut sanomalehdet ottivat sen todistukseksi liian pitkälle menneestä monikulttuurisuudesta, mutta pääosin se käännettiin ”poliittista korrektiutta” ja ”ateistisia vasemmistolaisia” vastaan. Sivumennen sanoen, on vaikea keksiä muuta asiayhteyttä, jossa Richard Dawkinsia pidettäisiin vasemmistolaisena.

Huoli kristinuskon marginalisoimisesta liitettiin likeisesti Paavin kamppailuun ”aggressiivista sekularismia” vastaan. Tämä viesti otettiin vastaan yllättävän myötämielisesti erityisesti kristillismielisemmissä lehdissä ja niiden pääkirjoituksissa, verrattuna aikaisempaan varovaisempaan asenteeseen. Ilmeisesti Paavin sanomaan oli helpompi yhtyä kuin maaliskuussa 2010 asiasta valittaneisiin brittiläisiin anglikaaneihin.

Toki lehdissä oltiin myös erimielisiä Paavin kanssa. Erityisesti sekularistisemmat lehdet esittivät, että varoitukset kasvavasta aggressiivisesta sekularismista ja joulunvieton vaarantumisesta ovat melkoisen kaukana brittiläisen yhteiskunnan arkielämästä. Kiinnostavasti myös muiden lehtien kolumneissa kyseenalaistettiin tämä sanoma, vaikka samaisten lehtien pääkirjoituksissa oli nielty sanoma sellaisenaan.

Nämä keskeisteemat näyttävät, miten brittimedia – joka edelleen usein demonisoi islamin – operoi yhä enenevässä määrin jaottelulla, jossa yhdellä puolella ovat ateistit ja sekularistit ja toisella uskonnolliset ihmiset. Vaikka kristinuskolla on edelleen erityisasema brittiyhteiskunnassa, tämä jako toimii jaettuna diskursiivisena periaatteena, jonka perustalle myönteisestä kielteiseen vaihtelevat mediasisällöt rakentuvat.

*

Henkilökohtaisesti pidin Paavin puheita yliampuvina, suhteellisuudentajuttomina ja tarpeettoman provosoivina. Siksi mediassa toistellut fraasit Paavin taitavista puheista ja hienovaraisesta teologisesta argumentoinnista ihmetyttivät melkein yhtä paljon kuin itse vieraan sanomiset. Jos Benedictuksen puheita vertaa edellisen Paavin vierailuun, ero puheen sävyssä on melkoinen, vaikka molempia on pidetty erilaisuudestaan huolimatta arvokonservatiiveina.

*

Materialistisen analyysin näkökulmasta on huomattava, että paavillinen pukeutuminen ei sopinut ainakaan Edinburghin tuuliseen ilmanalaan. Tuulenpuuskien ansiosta viitta oli välillä naamalla ja lakki lattialla. Kuva osoittaa, että kuningatar tuntee paikallisen pukeutumiskoodin: raskas hattu on parempi, jotta käsiä voi pitää muuallakin kuin pään päällä.

Keikkahommissa II

Olen todennut aikaisemmin, että keikoilla käyminen on kaikesta ilosta ja vapaaehtoisuudesta huolimatta joskus raskasta ja että se alkaa muistuttaa toista työvuoroa. Laskin käyneeni yhden kuukauden aikana kymmenellä keikalla, siis keskimäärin joka kolmas päivä. Mutta saldoksi tuli aika mainio kattaus, vai mitä?

1. The Mountain Goats. Ensimmäinen kerta Tukholmassa kolme ja puoli vuotta sitten on elävänä mielessä. Myös toinen kerta oli kokemisen arvoinen. Nyt mukaan oli otettu rummut akustisen kitaran ja sähköbasson lisäksi. Toiset pitivät yhdistelmästä, mutta minusta yhtyeen omaleimaisuudesta katoaa rumpujen kera osa. Ne olivat myös joissain kappaleissa, joihin ei tarvittaisi mitään ylimääräistä. Esitetyt laulelmat muodostivat laajan läpileikkauksen yhtyeen tuotannosta ja lopuksi kuultiin odotetusti upeat This Year (se, jossa lauletaan ”if it kills me”), No Children (se, jossa lauletaan ”I hope you die! I hope we both die!”) ja The Best Ever Death Metal Band in Denton (se, jossa lauletaan ”Hail Satan! Hail! Hail!”). Laulaja John Darnielle todisti taas olevansa hauska ja itsensä naurunalaiseksi laittava jutuniskijä, mikä tuli joillekin yhtyettä vain levyltä kuulleille yllätyksenä.

2. The Low Anthem. Upealla folk-americana levyllä ”Oh My God Charlie Darwin” ihastuttanut yhtye osoittautui yhdistelmäksi taitoa, tyyliä ja muuntautumiskykyä. Alkuosa oli bluespohjaista rypistystä, josta siirryttiin uuden levyn parhaimmistoon. Laulaja tokaisi: nyt soitamme hitit. Sitten tuli mm. uuden levyn kolme ensimmäistä mestariteosta. Jos yhtye jatkaa pitkään, siitä tulee jotain suurta. Ja soittivat muuten Dave Lindholmin kappaleen ”Tupakka, viina ja villit naiset”. (Laittaisin hymiön tähän, jos sellaisia ylipäätään käyttäisin.)

3. The Felice Brothers. Piti mennä toisenkin kerran, kun ensimmäisestä jäi niin hyvä mieli. Tällä kerralla The Bandin nykyaikaan päivittävä yhtye oli vähäpuheisempi verrattuna edellisen kerran katkeamattomaan New York -aiheiseen jutusteluun. Samoin monet suosikeista jäivät kuulematta (mm. Don’t Wake the Scarecrow). Silti hyviä biisejä, intensiivistä lavatunnelmaa ja tanssivia ihmisiä riitti. Keikan kohokohdaksi nostan uuden levyn rallin Run Chicken Run.

4. Black Mountain. Kolmen folkahtavan ja juurevan keikan jälkeen progehevillä annosteltu kanadalainen rutistus ja jurnutus tasapainottivat mukavasti. Sunnuntainen yleisö oli ehkä väsynyttä, mutta Angels-hitti ja ylipäätään kahden ensimmäisen levyn biisit miellyttivät kovasti. Illan avasi Wolf People, joka oli 70-luvun retrorokillaan hyvä syy mennä ajoissa paikalle.

5. The Vaselines. Kurt Cobainin lähes kuoliaaksi halaama Glasgow’n lahja maailmalle ei tajunnut takoa silloin kun rauta oli kuumaa. Uusi tuleminen tapahtuu myöhässä, mutta päätin käydä ruksimassa tämänkin boksin. Keikan kohokohdat olisi kenties voinut puristaa parinkymmenen minuutin onnistuneeseen hittikimaraan: Molly’s Lips, Son of a Gun, You Think You’re a Man, oma livesuosikkini The Day I Was a Horse ja muutamat muut. Yhtye oli hyväntuulinen ja puhelias. Naislaulajan suuseksiä ja muitakin intiimejä aiheita käsitelleet vitsit toimivat kerran, mutta niiden toistelu sai aikaan hieman hölmistyneen olon.

6. Pete Molinari. Aluksi tuli heti suosikkini, Billy Childishin säveltämä I Don’t Like the Man I Am, ja muutama muu ilman taustayhtyettä. Sitten toivotettiin mukaan muut soittajat, joiden kanssa svengailtiin ja hengailtiin loppuaika. Soolokitaristi viritti soitintaan aina spiikkien kohdalla, mikä häiritsi. Lisäksi se kitara oli liian kovalla muihin soittimiin nähden. Muuten Molinari tekee nautittavaa, joskaan ei erityisen omaperäistä musiikkia. Keikan lopulla tunnelma rentoutui, kun ihmiset ryhtyivät tanssimaan. Se oli myös esiintyjien mieleen. Pidän enemmän vanhoista levyistä ja tyypistä itsekseen kuin uudesta bändin kanssa, joten toisenlainen painotus olisi tehnyt hyvästä paremman.

7. Damien Jurado. Mies ja kitara. Niiden lisäksi oli kaksi mikrofonia. Toinen oli normaaliin lauluun tarkoitettu. Toisessa oli runsaasti kaikua, ja sen käyttö oli harkittua ja taitavaa. Keikka muistutti, miten hyvin kitara sylissään istuva huonoryhtinen ja sisäänpäin kääntynyt vähäpuheinen mies (kuvassa Damien, ei Sepi Kumpulainen) voi täyttää vähäeleisellä musiikillaan tilan ja pitää kuulijat keskittyneinä.

8. Grinderman. Kävin ensimmäistä kertaa keikalla yliopiston ruokalassa, jossa on nauhoitettu myös The Whon Live at Leeds. Cave vitsaili maailmankuulusta yliopistoruokalasta ja kyseli yleisöltä, oletteko kaikki opiskelijoita. Vastaus: möööö. Uusi kysymys: Oliko tuo kyllä vai ei? Uusi vastaus: Eeeeeeeiiiiii. Tutut olivat varoitelleet paikan huonoista soundeista, mutta nyt ei ollut mitään valittamista. Hieno bändi, hieno keikka ja hieno Honey Bee (Let’s Fly to Mars).

9. Mudhoney. Päätin juhlistaa useampaan kertaan väliin jääneen kulttibändin näkemistä pukemalla Sonic Youth -paidan. Neljä paitaa nähtyäni päättelin, ettei se ollut yksilöllinen valinta. Mudhoneyn näkeminen tuntui hyvältä, vaikka he eivät esittäneetkään Let it Slidea. Muita grungehittejä kuultiin yhdeltä alansa parhaimmalta, kuten myös nippu kelvottomia ralleja ja parissa kohdassa muuhun lavaelehdintään epäsopivaa Iggy Pop -imitaatiota. Bändi on klassikko, mutta keikka muistutti, miksi suosio ei koskaan noussut Nirvanan tasolle.

10. Archie Bronson Outfit. Viime toukokuussa sain kerjättyä sisäänpääsyn bändin suljetulle keikalle. Se kuitenkin peruuntui muutamia tunteja ennen tapahtumaa jonkin traagisen perhesyyn vuoksi. Tartuin uuteen mahdollisuuteen eikä tarvinnut pettyä. ABO on erittäin hienosti groovea ja bluesia garagepohjaan maustava yhtye enkä ymmärrä, miksi se ei ole suositumpi. Uusi koskettimia, namiskoja ja psykedeliaa sisältävä linja on sekin onnistunut, ja livenä on vaikeaa – ja tarpeetonta – pysyä paikoillaan. Silti yhtye on levyllä parempi, koska se sortuu muutamiin helmasynteihin. On tavallista, että hitaat kappaleet esitetään kiivaammassa tempossa livenä. Se on virhe, sillä näin osa groovesta menetetään. Pitäisi antaa kappaleiden hengittää; soitolla pitäisi olla enemmän tyhjää tilaa ympärillään. Lisäksi, uusimman levyn kappaleisiin tarkoitettua nappuloiden vääntelyä ei tarvitsisi ujuttaa jokaiseen vanhempaan biisiin (vrt. Mountain Goats ja rummut). Kaikki pisteet kuitenkin eturivistöjen tanssiville pojille.

Tälläkin aktiivisuudella saan tehtyä lyhyehkön listan keikoista, jotka olisin halunnut nähdä, mutta jonne en syystä taikka toisesta mennyt: MGMT soitti samaan aikaan Grindermanin kanssa, joten valinta oli helppo. Vaikeampaa oli valita The Low Anthemin ja Wolf Paraden välillä, mutta koska koin jälkimmäisen keväällä Manchesterissa, ei ratkaisua tarvinnut katua. Köyhän miehen Joanna Newsom eli Diane Cluck jäi välistä työkiireiden ja flunssan vuoksi. Deer Tickin asemesta pelasin jalkapalloa ja tulipa yhtye nähtyä Torontossa elokuussa. Eniten harmittaa afrikkalaisen rumpalilegendan Tony Allenin jättäminen. Matkailu Birminghamissa ja Manchesterissa vei mehut ja Leedsiin palatessa iltainen löhöily sunnuntaisella sohvalla tuntui tarpeellisemmalta kuin Allenin jatsit.