maanantai 18. huhtikuuta 2011

Vaalivalvojaiset 2011

Päätin koota pääosin muttei yksinomaan punavihreiden ihmisten Facebookiin laittamista päivityksistä ja kommenteista pienen  palasen tunnelmia näin historiallisena hetkenä. Jyrki Käteisen johtama Kokoomus on suurin puolue huolimatta paikkojen roimasta laskusta. Tosin kommentit keskittyivät Jabba the Hutin johtamien jytkyjen menestyksen päivittelyyn. Olen anonymisoinut näpistämäni lainaukset ja jos joku FB-kavereistani haluaa, että poistan heidän päivityksensä alla olevasta, niin olkaa hyvä ja ottakaa yhteyttä.


Sekalainen arviointi alkoi vaalituloksen paljastuttua:

Meinasin laittaa linkin Yölinnun Sitä saa mitä tilaa -biisistä, mutta en uskallakaan. ;-)

Ja vaikka Halla-Aho pääsikin eduskuntaan, niin vihreitä naisia ei edelleenkään saa raiskata.

Perussuomalaiset anagrammina: massaulostepieru ja urpo lumisateessa.

Mun persusta tuli jytky



Mutta sitten tuli dagen efter:

Huomenta jytky-Suomi! Hämmentävää olla tämmöisessä punaviher-piipertäjä-taidehiipparivähemmistössä..

Jaahas. Ei se painajainen ollutkaan unta...

Ainoa toivomme on, että perussuomalaiset paljastuvat hallitusvastuussa juuri niin tyhmiksi ja taitamattomiksi kuin miltä he ovat aina vaikuttaneet.

ja minä kun ehdin jo luulla, että darrassa herääminen olisi ollut päivän kamalin jytky.


Piti vähitellen miettiä, että onko se oma maa mansikka vai suuntaavatko punavihreät ulkomaille?:

I always thought it's a bit embarrassing to live in a country governed by the conservatives. Now, I'd take them anytime over the 'true' Finns. Welcome to the UK, Finnish friends...

Aika harvoin ovat Suomen vaalit BBC:n luetuimmissa uutisissa....

Mikä tämä maa oikein on ja asunko oikeasti täällä? Olenko minäkin sitä Suomen kansaa, josta nuo tuolla puhuvat?

I always felt I was slightly exaggerating, when I said Finns are right wing racists. Turns out I was spot on.

Nämä hoitaa evakkojen kahvipannut ja vähän muutakin:
(mainos:) Muutto ulkomaille - Niemen avulla ulkomaille muutto on helppoa!
-Olisinpa tajunnut ostaa Muuttopalvelu Niemi Oy:n osakkeita.


Paluumuuttajankaan osa ei ole helppo:

siis tuonneko mun pitäisi muuttaa!?!??


Kokoomuksen ja Persujen linja alkoi mietityttää:

JAAANA PELKONEN!!!
-Kuka nyt juontaa Euroviisut?
-Ei niitä näytetä enää. Siellähän on ulkomaalaisia.


Mutta eihän hallitusta vielä muodostettu. Hallitusspekulaatiota kuumempi kysymys oli, miksi sitä tulisi kutsua:

miettii, mitä mahtaa olla luvassa neljäksi tulevaksi vuodeksi.
-Paljon punaniskahallitusvitsejä.
-Sini-punaniskahallitus?
-Sinipuna, jossa niska joustaa!


Samalla muistutettiin vaalimenestyjien jargonista. Lässyn lässyn:

"lähes kaikilla politiikan lohkoilla pitää muutoksen toteutua, suomen kansa on näin toivonut... muutoksen aika on nyt... kansa vaatii sitä". siinä sisältöä


Mutta sillä välin nokkelat alkoivat jo varautua tulevan persulandian politiikkaan:

jos remontista jää yhtään ylimääräistä, sijoitan sen postmoderniin tekotaiteeseen. Parempaa en heti keksi tätä koulukiusaajayhteiskunnan paluuta vastustamaan.

Onneksi tuli aikanaan säästettyä markkoja, pitääpä laittaa ne jo valmiiksi lompakkoon.


Mieli palasi takaisin markkojen etsimisestä analyysiin Suomen politiikan tilasta. Osansa sai Varsinais-Suomen bodaava ääniharava:

Kike Elomaa läpi!!!11!

Kike totes radiossa eilen, ettei vielä tiedä mitä BKT tarkoittaa.

arvostaa huumorieduskuntaa

Olisiko Kikkakin nyt kansanedustaja, jos olisi hengissä?



Pettyneet eivät olleet aivan selvillä, pitäisikö passivoitua vai aktivoitua?:

Jos menis nukkuun ja heräis 4 vuoden kuluttua.

Voiko persuudesta eheytyä?

Mikähän olisi paras antipersurantti?

Persut ja oikeisto ei ole mitään. Vastarinnan rakentaminen jatkuu.

Jos tähän tulee, no perkele 50 tykkäystä, lähden ensi kerralla eduskuntavaaliehdokkaaksi.
-x, y, z ja 96 muuta tykkäävät tästä


Siitä huolimatta kansa kyllä tietää, vai ketä nyt syytettäisiin?:

Mä en taidakaan kannattaa demokratiaa...

The best argument against democracy is a five-minute conversation with the average voter." -Winston Churchill

Kansan rivi näyttäis olevan melko syvä...llä?
-juuri näin. ihan persussa


Naapuriakin sopi epäillä ja kysyä, mistä tunnet sä ystävän?:

FB-frendeistäni 1 paljastui perussuomalaiseksi. Aikamoista.
-Jep, samoin. Hmm.


Vai onko kansaa ja fb-kavereita sittenkään syyttäminen? Epäilyt yllättävistä syyllisistä vahvistuvat:

Pitääkö syyttää hipstereitä? Ovat käyneet äänestämässä ironisesti, kun oli niin hyvät pyöräilykelitkin.


Jos ei syyllisiä löydy, niin viina on ihmeellisen toimintavarma lääke jopa vaalitulokseen:

nyt sitä viinaa tänne, ahistaa.

kävi pitkällä lenkillä, tuli kotiin ja on hyvin hämmästynyt. Tämä vaatii kulauksen alkoholia, mutta ainoa mitä kotoa löytyy on ranskal. shamppanja eikä tässä nyt juurikaan ole juhlan tuntua.


Näillä punavihreillä älyköillä oli vaikeuksia ymmärtää yhtälöä, jonka mukaan joka viides suomalainen on persu mutta kukaan ei tunne ketään persua. Yksi kannattaja tuli vastaan vaalien jälkeisenä päivänä:

Tuli kadulla vastaan mummo, joka pysäytti ja osoitti pilven pitsireunusta. "Taivaskin juhlii perussuomalaisten voittoa."


Kaikesta huolimatta nuorisossa on tulevaisuus:

X:n mielestä paras puolue on Piraatit ja toka paras RipuliKakkaPuolue. 10-vuotiaat ei masennu demokratian edessä.


Antaa politiikan jatkua heti vaalien jälkeen eikä vasta neljän vuoden kuluttua.

lauantai 9. huhtikuuta 2011

Journalismikritiikin vuosikirja 2011

Keskiviikkona 13.4.2011 julkaistaan uusi journalismia ja sen kritiikkiä käsittelevä vuosikirja  vuosimallia 2011 ravintola Pullmanissa Helsingissä kello 14 alkaen.

Vuosikirjassa on muutamia teemoja, ja yksi niistä on uskonto. Siinä on myös tekstini ”Uutinen uskonnosta: tyytymättömyyden tae?”. 

Tekstini ei noudata tavanomaista vuosikirjan artikkelityyppiä. Ainakin oman mielikuvani mukaan vuosikirjatekstit ovat usein menneen vuoden uutisointien tapaustutkimuksia. Lisäksi niiden sävy on tyypillisesti kriittinen: yksinkertaistaen ilmaistuna voisi sanoa, että vuosikirjan tekstit kertovat toimittajille ja ylipäätään aiheesta kiinnostuneille, mikä uutisoinnissa meni vikaan.

Tapaustutkimuksen sijaan oma tekstini summaa kokemuksiani ja käsityksiäni. Esimerkkeinä käytän suomalaista ja brittiläistä uskontouutisointia. Erityisesti olen hyödyntänyt sitä, mitä toimittajat, televisio-ohjelmien tekijät, uskonnollisten yhteisöjen edustajat ja aihepiiristä kiinnostuneet tutkijat ovat nostaneet esiin seminaareissa, joissa olen seikkaillut ympäri Englantia viime vuosien aikana.

Artikkelini ei myöskään ole kriittinen sillä tavalla, että siinä vain osoitettaisiin median virheet. Tekstini on sävyltään melko kiltti, rakentava ja median lähtökohtia ymmärtävä, mutta toivottavasti ei hampaaton. Alaotsikko ”tyytymättömyyden tae?” vihjaa uskontojournalismin vallitsevaan tilanteeseen: oikeastaan yksikään osapuoli ei ole tyytyväinen, kaikkein vähiten uskonnolliset yhteisöt.

Kontribuutioni on ehkä ensisijaisesti tutkimukseen perustuva kansalaispuheenvuoro paremman uskontouutisoinnin puolesta. Se on kohdennettu etupäässä uskonnosta kirjoittaville toimittajille, jotka voisivat lukea sen juuri sillä hetkellä, kun heille tulee tarve tai into pohtia oman työnsä tekemisen tapoja. Sellaiseen tilanteeseen sopinee paremmin pohdiskeleva ja syntetisoiva näkökulma kuin yltiökriittinen ja yhteen tapaukseen keskittyvä.

Vuosikirjassa on viisi uskontoa käsittelevää tekstejä ja toki niissä setvitään myös Ajankohtaisen Kakkosen Homoiltaa ja sen herättämää keskustelua. Yhteensä Journalismikritiikin vuosikirja tarjoilee lähes 30 lyhyehköä artikkelia. 

Vuosikirja on luettavissa myös sähköisesti seuraavassa osoitteessa:

tiistai 5. huhtikuuta 2011

Apatiaa paholaiselle


Joskus musiikkitoimittaja voi olla kuin rokkitähti. Joskus tähän asemaan voi päästä, vaikka ei kirjoittaisi kovin paljon. Nick Kent on tällainen hahmo.

Kentin omaelämäkerrallinen teos Apathy for the Devil (2010) herätti hieman kiinnostusta ilmestyessään. Eniten kutkutti teoksen päähenkilön antisankarius: hintelä ja feminiininen pitkätukka halusi olla joku (ja kyllä hän olikin), mutta käytti suurimman osan valveillaoloajastaan huumeiden etsimiseen ja käyttämiseen.

Englannissa kirjan arviot olivat kuitenkin muikeita. Niiden perusteella päätin olla tutustumatta kirjaan kiireisesti. Kun teos löytyi alehyllystä pian naurettavaan kahden punnan hintaan, tiesin, ettei kyse ole myyntimenestyksestä eikä tulevaisuuden klassikosta. Kun Kentin aikaisempi teos Dark Stuff oli kerännyt kehuja, oli mahdollista, että kriitikoiden rima oli ollut korkealla. En voinut vastustaa kiusausta. Ostopäätös ja kahden punnan sijoitus oli tehty. Ainakin teoksessa on tekijän valikoima lista 1970-luvun kiinnostavasta musiikista, jos ei muuta. Tein Spotify-listan. Nimesin sen omaperäisesti: Nick Kent.

Kriitikoiden rima oli ollut ihan oikeassa kohdassa. Kyse on kohtuullisen apaattisesta kirjasta, joka olisi voinut olla klassikko. Eräs arvioija totesi, että varsinaisesti Kentin maine perustuu kahteen onnistuneeseen raporttiin. Niistä yksi käsittelee Nick Draken kuolemaa ja toinen Beach Boysien Brian Wilsonia.

Muistelmissa on kuitenkin kourallinen viihdyttäviä anekdootteja sekä jonkinlainen kuvaus yhdenlaisesta murroskaudesta. Kentin ura, jos sitä sellaiseksi voidaan kutsua, sijoittuu nimittäin mainiosti punkin tuloon. Mainiosti siksi, ettei hän ole puhdasverinen punkin kasvatti vaan sitä edeltävää aikaa kuvaava touhuilija. Kirja käy läpi tuon murroksen näkökulmasta, jossa punk ei ole puberteetti-ikäisen vuosi nolla. Kentille punk on yksi monista virtauksista, jossa on niin helmiä kuin sikoja.

Muisteluissa kyllä seikkaillaan makoisasti klassisten rock-yhtyeiden kanssa (Led Zeppelin, Rolling Stones jne.). Kent seurusteli Pretendersin Chrissie Hynden kanssa ja tutustui hyvin Iggy Popiin. Morrissey kirjoitteli hänelle fanikirjeitä (joihin Nick ei koskaan vastannut – aihe, jota Morrissey ilmeisesti käsittelee laulussa ”Reader Meets Author”). Kent jopa oli hetken aikaa Sex Pistolsin jäsen ennen John Lydonin astumista remmiin.

Sid ja Nancy -elokuvassa on kohtaus, jossa Pistolsien keikkaa ennen joku huomauttaa, että tuolla on se toimittaja Dick Kent. Sid Vicious kävelee toimittajan luo ja iskee bassolla päähän. Väkivaltaisuus on tosiasia, mutta Kent toteaa iskujen tapahtuneen rautakettingillä. Hän ei ymmärtänyt, miksi näin tapahtui. Myöhemmin hän antoi anteeksi Sidille, joka sitä pyysi. Sitten käytettiin taas huumeita ja kuvaus siitä, miten Sid alkoi ”haista kuolemalle” on kiinnostava. Narkkari tajuaa milloin toinen narkkari on mennyt paluun mahdollistavan pisteen ohi.

Populaarimusiikintutkimuksen ja kulttuuriteorian kannalta on oivaltavaa, että Kent kyseenalaistaa Pistolsien manageri Malcolm McLarenia koskevat analyysit, joissa viitataan innostuneesti situationististen tekniikoiden siirtämiseen uuteen kontekstiin. Vaikka tekniikat olivat sukua situationistien vastaaville, Kentin mukaan McLaren ei koskaan puhunut situationisteista hänelle vuosina 1974 ja 1975 – ja he tunsivat toisensa hyvin. Kent ehdottaa, että strategiat otettiin suoraan 1950-luvun lopun rock’n’roll -manageroinnista ja että McLarenin esikuvana oli Larry Parnes, jonka tallissa olivat esimerkiksi Billy Fury, Georgie Fame ja Marty Wilde.

Yksi parhaista puolista Kentin muisteluissa onkin myyttejä purkava asenne. Hän ei ole systemaattisesti kriittinen kaikkia kohtaan, vaan pyrkii pudottelemaan tarkkaan valikoituja tähtiä. Ongelmana on se, että Kent on viettänyt muistelemansa ajan kamoissa, joten voi kysyä, miten luotettavia ja puolueettomia hänen muistelunsa ja analyysinsa ovat. Välillä syntyy epäilys tulkintojen tarkoitushakuisuudesta. Itseäni kuitenkin kiinnosti paljon lyhyt anekdootti Bob Marleyn tapaamisesta.

Marleysta on tehty kiiltokuvamainen henkinen kapinallinen, mystinen ja jumalallinen rastamies, josta ei puhuta pahaa. Kent kertoo tavanneensa Marleyn ja taustabändi Wailersin vessassa. Nick hermostuu nähdessään mustat miehet virtsaamassa ja vetämässä jointtia rivissä ja menee koppiin. Hermostuneena ja kokaiinipölyissä hän virtsaa kengilleen. Yrittäessään luikahtaa pois vessasta Marley lähestyy Kentiä ja irvistää uhkaavasti, astuu lähemmäksi ja sanoo ”rasclaat”, jonka voisi suomentaa paskiaiseksi. Kent poistuu paikalta ja tulkitsee reaktion johtuvan hänen ulkonäöstään: kevyesti meikattu feminiininen mies ei ollut Bobin mieleen. Kohtaaminen on Kentille osoitus siitä, että Bob oli aivan yhtä urpo ja ennakkoluuloinen kuin me muutkin. Kohtaamista ei tulkita pidemmälle, mutta rastafarien ja yleisesti Jamaikan yhteiskunnan erittäin kielteinen suhde homoseksuaalisuuteen on tunnettua.

Omaan Mark E. Smith diggailuuni on sangen sopivaa, että hänestä Kentillä on tarjottavana vain ylisanoja. Toisaalta, kyse on persoonasta, ei The Fall -yhtyeen musiikista. Varsinkin yhtyeen varhaistuotanto on Kentin mielestä korvia syövyttävää tavaraa.