Studioalbumit osa 40: Rush

Kun pienenä kuunneltiin heviä ja luettiin musiikkilehtiä, Rush tuli tutuksi nimenä. Joku c-kasetti löysi tiensä talouteen. Se kuului veljelleni ja taisi olla Power Windows (1985). Kanadalaisen yhtyeen suosio ei tuttavapiirissä huimannut.

Kului vuosia ja itseäni alkoi kiinnostaa YUP-niminen yhtye. Elettiin varmaan vuotta 1993, aikaa ennen yhtyeen siirtymistä suurelle levy-yhtiölle. Jotenkin Rush esiintyi YUP:n yhteydessä, viimeistään armeijassa, jossa kajaanilainen tupakaveri muisteli yhteisiä aikojaan YUP:n Martikaisen kanssa. Jos en väärin muista, Rush oli kertoman mukaan Martikaiselle ensin inhokkiesimerkki siitä, ettei luoteta suoran ja yksinkertaisen soiton voimaan, myöhemmin yksi vaikutin YUP:n musiikkiin.

Mikään edellä kuvatusta ei saanut syttymään Rushiin. Vasta pari vuotta sitten aloin kiinnostua hieman enemmän, mutta syytä en tiedä. Ostin Lontoosta pari levyä (2112 ja Moving Pictures) ja lainailin kirjastosta muutaman muun. Tajusin, että bändissä on jotain hienoa, mutta siitä tuskin tulisi suosikkiani. Opin tietämään, että bändillä on vannoutuneita faneja myös Suomessa. Katsoin jonkun dokkarin. Halusin kuunnella enemmän, mutta en vaivautunut. Asia unohtui vuodeksi. Sitten se palautui taas mieleen, joten ryhdyin tuumasta toimeen.

Rush (1974) on debyytti, joka ilmestyi kuusi vuotta bändin perustamisen jälkeen. Se on hyvin perinteistä ja ajalleen tyypillistä hard rockia. Soitosta ja sävellyksistä puuttuvat elementit, joista Rush tuli myöhemmin tunnetuksi. Edes molemmat puoliskot päättävissä seitsenminuuttisissa ei ole useita osia, vaan lähinnä pitkiä sooloja. Geddy Leen laulu tosin jää mieleen välittömästi. Aikalaisarviot olivat kelvollisia, mutta yhtyeen myöhempien läpimurtojen jälkeen ensilevy on jäänyt unholaan. Syystä vai ei? Syystä siksi, että se ei ole sitä, mitä ihmiset pitävät Rushina. Syyttä siksi, että se on muisto 70-luvun bluesvetoisesta hard rockista, jossa ei vielä haettu vetoapua paholaisesta eikä meikkipöydän tuotteista.

Fly by Night (1975) on toista maata. Rumpuihin tuli Neal Peart, joka osallistui biisien tekoon tekstittäjänä. Heti alkutahtien iskut ovat varoitus siitä, mitä on tulossa: mahtipontisempaa, jykevämpää ja kunnianhimoisempaa. En tiedä, olivatko ensialbumin biisit tehty jo vuosia aikaisemmin, mutta julkaisuajankohtia tarkastelemalla voi sanoa, että muutos vuodesta -74 vuoteen -75 on huikea. Debyytistä muistuttaa paitsi Leen ääni, myös molemmat puoliskot päättävien raitojen pitkä kesto (7-8 min). Muut biisit ovat sovinnaisessa mitassa, kolmesta neljään minuuttiin. Tunnetuin kappale on singlenäkin julkaistu nimikkobiisi, mutta minusta se on hieman imelä.

Caress of Steel (1975) on edeltäjäänsäkin selvempi siirtymä progressiivisen hard rockin alueelle. Albumilla on viisi raitaa, joista kolme ovat normaalimitoissa, mutta kaksi viimeistä ovat jotain muuta: kolmesta osasta koostuva tolkienistien märkä uni ”The Necromancer” kestää yli 12 minuuttia ja koko b-puolen kattava kuusiosainen ”The Fountain of Lamneth” päättyy vasta liki 20 minuutin odottelun jälkeen. Vastaanotto oli vaisumpaa kuin Fly by Nightilla. Kolme ensimmäistä raitaa ovat standardirokkia. Ensisijaisesti niistä tulee mieleen köyhän miehen Led Zeppelin. Progehirviöistä paremmin toimii suurempi monsteri.

2112 (1976) on Rushin mestariteos. Yhtyeellä oli painetta tehdä jotain muuta kuin konseptialbumeita edellisen kehnon kaupallisen menestyksen vuoksi. Mutta mitä vielä – bändi teki dystooppisen puolikonseptialbumin, jonka ensimmäinen puolisko koostuu seitsenosaisesta, yli 20 minuuttia kestävästä nimikkobiisistä. Toinen puoli pitää sisällään erillisraitoja. Musiikillisesti tämä on kiinnostavinta Rushia, mutta pieni huolenaihe on rumpali-tekstittäjä Neil Peartin syvä kiinnostus Ayn Randiin, joka toimi nimiraidan tarinan inspiraationa.

A Farewell to Kings (1977) myi hyvin, mikä ei ole yllätys bändin nosteen vuoksi. Siinä vuorottelevat normikestoiset ja pitkät raidat, suhteessa 4 ja 2. Sen erottaa edellisistä rumpali Neil Peartin lisääntyneet fillit ja syntetisaattoreiden läsnäolo. Sen tunnetuin biisi lienee ”Closer to the heart”, joka löytyi c-kasettilaatikostani teininä, joltain kokoelmalevyltä. Se on myös suora ja tiivis, radioystävällinen kipale, mutta ei kunnianhimoisinta Rushia. Muuten levy on laatua omalla sarallaan, joskin yksi täytepala, ”Madrigal”, kuuden raidan albumissa on iso prosentuaalinen osa.

Hemispheres (1978) jatkaa entistä itsevarmemmin ja puhtaammin progen suuntaan. Albumilla on vähän lyhyitä raitoja ja syntetisaattorit ovat ottaneet entistä suuremman roolin. Biiseissä on useita osia, kuten proge-estetiikkaan sopii. Heti alkuun on laitettu yli 18 minuuttia kestävä teos. Onhan tämä tavallaan aika raskasta kuunneltavaa, mutta samalla on sanottava, että kyseessä on koherentti kokonaisuus – ei välttämättä yhtyeen paras albumi, mutta tähänastisista tasapainoisin.

Permanent Waves (1980) alkaa yhdellä Rushin tunnetuimmista ja popeimmista biiseistä, ”The Spirit of the radio”. Muutenkin koko levy on siirtymä suorempaan ja irtonaisempaan otteeseen edellisen tyylipuhtaan proge-albumin jälkeen. Kaupallisesti se oli kannattava veto. Levy meni jenkkien top vitoseen. Toki teoksella on raitoja, jotka hemmottelevat pidempien ja monimutkaisempien biisien ystäviä, esimerkiksi onnistunut ”Jacob’s ladder”.

Moving Pictures (1981) on yhtä lailla tarttuvia kappaleita sisältävä levy. Sen avaa yksi tunnetuimmista, ”Tom Sawyer”, mutta myös ”Red barchetta” ja ”Limelight” kuuluvat yhtyeen melodisemman ja tarttuvan tuotannon kärkikastiin. Tosin näissäkään biiseissä ei ole unohdettu mutkikkaita bassokuvioita ja tasaiseen tahtiin toistuvia rumpufillejä, mutta myös 11 minuuttia kestävä ”The camera eye” on melodinen ja pophenkinen. Tämän sanottua on hyvä todeta, että mielestäni levyn paras biisi on sen päättävä ”Vital signs”, joka tuo mieleen post-punk-yhtyeet (esim. XTC). Konsepti oli kaupallisesti toimiva, sillä albumi menestyi listoilla vielä paremmin kuin edeltäjänsä. Jos Hemispheres oli kypsää progea, Moving Pictures on yksinkertaisesti kypsää Rushia. Tämä pätee myös levyn kansitaiteeseen ja nimileikkiin: etukannessa miehet kantavat tauluja, takakannessa on etukantta kuvannut filmiryhmä ja etukannessa on myös ihmisiä, jotka ovat liikuttuneita tauluista.

Signals (1982) on askel kohti kasarisoundeja. Syntikat ulvovat vuosikymmenelle ominaiseen tyyliin. Mutta ei hätää. Biisimateriaali on tunnistettavaa Rushia, joskin jälleen on menty askel popimpaan suuntaan. Tältä albumilta ei löydy yhtään pitkää biisiä (pisin on vähän yli kuusi minuuttia).

Grace Under Pressure (1984) ei ole suuri irtiotto edeltäjästään, mutta ainakin se on kunnianhimoisempi ja vähemmän popin kaupallisuutta kosiskeleva teos. Silti se on erittäin helposti lähestyttävä. Bändi teki oikean ratkaisun antaessaan kenkää Signalsin tuottajalle ja etsimällä uudenlaista soundia. Levyltä puuttuvat selkeät hitit tai konseptialbumien mahtipontisuus, mutta tämä on yksi tasapainoisimpia yhtyeen albumeita, joskin vähemmän tyylipuhdasta progea kuin niin ikään tasapainoiseksi tituleeraamani Hemispheres.

Power Windows (1985) saattoi hyvinkin olla ensimmäinen kuulemani Rush-albumi. Kansikin on tuttu varhaispuberteettiselta ajalta, jolloin kaikki hevilehdissä käsitellyt bändit olivat vähintään etäisesti kiinnostavia. Sisällöstä ei ollut muistikuvia. Siksi onkin järkytys, miten levyn ensitahdit kuulostavat Miami Vicen soundtrackilta. Albumin wikipediasivusto kertoo paljon, koska se luokittelee teoksen ensiksi hard rockiksi ja vasta kolmanneksi progeksi. Välissä on synthrock. Biisimateriaalissa ei ole vikaa, mutta soundeista ja tietyistä 80-luvusta muistuttavista sovituksellisista detaljeista en erityisesti pidä. 80-lukuun sopivasti Rush on Power Windowsilla kenties enemmän kuin koskaan ennen stadionluokan bändi. Yllättävää kyllä, pidän eniten aikansa valtavirran popilta kuulostavasta biisistä ”Emotion detector”.

Hold Your Fire (1987) jatkaa vuosikymmenensä tyypillisillä poppisoundeilla. Se ei tuo uutta bändin kehityskulkuun ja henkilökohtaisesti en jaksa syttyä levylle. Jos kuuntelen kasaripoppia, haen melodisia hittejä. Jos haluan kuunnella Rushia, kuuntelen muita albumeita.

Presto (1989) lähestyy 80-luvun loppua muuttamalla soundia ja vähentämällä syntetisaattoreita. Erityiskiitoksen saa basso. Mahtipontisuudesta on siirrytty piirun verran nöyrempään ilmaisuun. ”Chain lightning” lukeutuu omiin suosikkeihini, mutta kokonaisuus ei ole yhtyeen parhaimpia. Kisaväsymys iski, mutta jatketaan sinnikkäästi eteenpäin.

Roll the Bones (1991) oli menestys erityisesti Yhdysvalloissa. Eikä ihme, sisältö on keskitien rokkia, joka ei harmita ketään. Tämän kuuntelu palauttaa mieleen, miksi Pixies, Nirvana, My Bloody Valentine, Primal Scream, Mudhoney, Massive Attack, Teenage Fanclub, Dinosaur Jr., Violent Femmes, Smashing Pumpkins, Slowdive ja monet muut samana vuonna albumin julkaisseet yhtyeet olivat – ja ovat edelleen – niin paljon kiinnostavampia. Huvittava yksityiskohta on kömpelöhkö rap-osa kappaleessa ”Roll the bones”, joka siitä huolimatta kuuluu levyn parhaimmistoon.

Counterparts (1993) oli myös menestys, joka jatkoi pääosin edeltäjänsä linjoilla. Sen yleissoundi on hieman tymäkämpi. Kyse on tasavahvasta albumista, jolle ei ole eksynyt mitään kuolemattomia sävellyksiä.

Test for Echo (1996) kiinnittää ensihuomion kannellaan. Siinä on kanadalaista inuiittitaidetta, lumessa seisova kaksijalkainen kivirakennelma. Musiikillisesti ollaan geneeristä Rushia, bändin omia äärilaitoja välttäen. Soitto on virtuoosimaista ja biisit kelvollisia, mutta sohvalta teos ei saa nousemaan. Koko kuuntelurupeama alkaa muuttua kummalliseksi, kun levy toisensa perään tuntuu ihan kivalta mutta vähän tylsältä. Ei mitään suuria tunteita suuntaan tai toiseen.

Vapor Trails (2002) ilmestyi kuuden vuoden tauon jälkeen. Tässä välissä rumpali Neil Peartilla oli rankkaa. Ainoa tytär kuoli auto-onnettomuudessa ja pian perään vaimo kuoli syöpään. Rush kuitenkin jatkoi ja hylkäsi syntetisaattorit ensimmäistä kertaa sitten Caress of Steelin. Kuin alleviivatakseen tätä, albumi käynnistyy poikkeuksellisen jytäkällä biisillä ”One little victory”. Pian levyn soundit alkavat ärsyttää. Se on esimerkki siitä, miten teos miksataan kauttaaltaan kovavolyymiseksi, jolloin dynamiikka kärsii. Sellaista jaksaa kuunnella biisin verran, mutta ei juuri enempää. Tämä pilaa biisimateriaaliltaan erittäin kelvollisen levyn.

Feedback (2004) on välityö, koverlevy, jossa kohteina on brittiläisiä ja amerikkalaisia populaarimusiikin kaanoniin kuuluvia artisteja ja bändejä, mm. Buffalo Springfield, Love, Yardbirds, Who ja Eddie Cochran. Cochranin ”Summertime blues” muistuttaa enemmän Blue Cheerin versiota kuin alkuperäistä, ”Heart full of soul” jäljittelee Yardbirdsiä, ”For what it’s worth” ei tuo uutta Buffalo Sprigfieldin biisiin. En tiedä, voiko tylsempää koverlevyä tehdä. Hyvistä biiseistä mielikuvituksettomia versioita, mutta ei kai kukaan odotakaan Rushin vahvuuksien olevan tällä saralla.

Snakes & Arrows (2007) palasi ruotuun. Äänimaailma on kohdillaan ja biisimateriaali asiallista, mutta valitettavan vähän tästä innostuu. Vastaanotto vaihteli: yhdet kehuivat, toiset jäivät kylmäksi. Itse jään siihen välimaastoon, lähemmäksi kylmää laitaa. Kannessa on kuva lautapelistä Snakes and ladders, joka oli yksi albumin nimeä inspiroinut lähde. Jotenkin kuvaava on Rolling Stonen kolmen tähden arvio, joka alkoi seuraavasti: jos olet Rush-fani, lisää kaksi tähteä. Jos et ole, vähennä kaksi. Samoin osuva on Sputnikmusicin kommenti: kohtaa uusi Rush, joka on vanha Rush. Toisin sanoen yhtye palasi ruotuun heikompien vuosien jälkeen.

Clockwork Angels (2012) on toistaiseksi viimeisin Rushin studioalbumi. Se otettiin vastaan myönteisesti. Jos edellisen oletettiin saarnaavan kääntyneille, tämän ajateltiin toimivan agnostikoille uskon hyppynä kohti Rushia. Tästä on vaikea olla eri mieltä. Albumi on tasaisen vahva esitys ja yllättävän hyvä ollakseen yli 40 vuotta bändin perustamisen jälkeen tehty työ. Jo tästä saavutuksesta on nostettava hattua, mutta en silti aio kuunnella tätä kovin usein.

Kokonaisuutena Rushin studiolevyjen kuunteleminen on aika rankka tehtävä. Siellä on helmiä, joita on mukava kuunnella ja omistaa, mutta useiden levyjen kohdalla pohdin, miksi edes ryhdyin kuuntelemaan bändiä, jolla on paljon kovin keskinkertaisia levyjä. En myöskään ole koskaan kiinnostunut Rushin maailmasta, joka sopii parhaiten Tolkienin, fantasian, scifin ja kenties Potterinkin faneille. Larppaajaa minusta ei tule, joten Rush ei nouse koskaan tärkeimmäksi yhtyeeksi. Minulle riittää neljästä viiteen albumia, joilla bändi osoittaa, miksi sillä on paikka progehevin yhtenä tähtenä ”classic rockin” kaanonissa.

Studioalbumit osa 39: The Streets

Aloitetaan oman maun kuvauksella: en ole koskaan ollut suuri 1950-luvun jälkeen tehdyn mustan musiikin fani. Todellinen innostuneisuuteni päättyy mustaan bluesiin ja rock’n’rolliin. Soul on hyvää silloin kun siinä on bluesista muistuttavaa rosoa tai loistavia melodioita, funkissa olen valikoiva, disko menee joskus huumorilla, hip hop ja rap ovat aina olleet parin artistin varassa ja sitä MTV:n r&b:ksi kutsumaa kutuhöttöä en ole ymmärtänyt koskaan.

Edellisen vuoksi onkin ihan luontevaa, että olen suhtautunut jotenkin myönteisesti The Streetsiin, valkoisen birminghamilaisen Mike Skinnerin projektiin, joka ammentaa surutta Amerikan mustasta musiikista, mutta kääntää sen niin musiikillisesti kuin lyriikoiltaan brittiyhteiskuntaan sopivaksi paketiksi. UK Garageksi sitä kutsutaan, mutta minulle se on vain yhdistelmä elektronista musiikkia ja hip hopille ominaista puhelaulua.

The Streetsin kuuntelu on ollut valikoivaa. Ostelin kolme albumia asuessani Leedsissä. Syitä oli kaksi: erittäin alhaiset hinnat ja sopeutuminen uuteen asuinmaahan. Edellinen selittää itse itsensä, mutta jälkimmäinen vaatii kommentin. Yritän usein aistia uutta ympäristöä lisäämällä siihen musiikkia, jonka ajatellaan heijastavan aikansa yhteiskuntaa. Vaikka en tuolloin tiennyt The Streetsin lyriikoista juuri mitään, olin kuullut artistia kehuttavan juuri brittiläisen ajankuvan luomisesta. Tähän päivään mennessä en tosin ole sen syvemmällä lyriikoissa enkä ole kuullut kuin ostamani kolme albumia viidestä tai kuudesta (laskutavasta riippuen).

Original Pirate Material (2002) myi hyvin, mutta kriitikot rakastivat vielä enemmän. Ilmestyessään levyssä oli jotain uutta ja yllättävää. Ehkä eniten siinä ihastuttavat tekstit, joissa ei ole pätkääkään rapakon toisen puolen räpäyttäjien uhoa ja blingiä, vaan aivan jotain muuta. Tekstit ovat pullollaan ruohoa, teetä, juopottelua, jalkapalloa ja takeawaytä, mutta koko ajan arkielämän urbaanissa brittiympäristössä. Usein toistuva sana on ”geezer”, jonka voisi suomentaa ”jantteriksi” tai ”jampaksi”. Tekstit vievät huomion biiseiltä, vaikka mukana on hienojakin esityksiä. Oma suosikkini levyltä on ehdottomasti ”Too much brandy”, mutta myös päätösraita ”Stay positive” on biisinä keskitasoa iskevämpi.

A Grand Don’t Come for Free (2004) on konseptialbumi jampasta, jonka kämpiltä on kadonnut tonni. Levyn aloitusraita on heti riemukas tarina, jossa lähdetään palauttamaan DVD:tä mutta epäonnistutaan kaikessa. Säkeistöjen välissä on toteamus ”Today I've achieved absolutely nought”. Fyrkkaa hommataan takaisin lyömällä vetoa futiksesta. Välissä hengaillaan naisen kanssa ja käytetään päihteitä. Ihmissuhde alkaa hallita koko tarinaa, ja lopussa annetaan kaksi vaihtoehtoa: onnellisessa versiossa fyrkat löytyvät kämpiltä ja toisessa päädytään kinastelemaan tv-korjaajan kanssa. Parhaiten biiseinä toimivat ne, joissa on Skinnerin loppumattoman selityksen lomassa jokin melodinen laulunpätkä. Hyvänä esimerkkinä tällaisesta on ”Blinded by the lights”, jonka levotonta baarikokemusta kuvaava teksti on erinomainen. Heikoimmin iskevät levyn keskiosan kutusoul (”Wouldn’t have it any other way”) ja lähinnä M.I.A-tyylistä muistuttava ”Get out of my house”. Yksi parhaista on listaykkösenäkin käynyt ”Dry your eyes”, jossa toivutaan erosta. Ostava yleisö tykkäsi ja kriitikot rakastivat albumia debyyttiäkin enemmän.

The Hardest Way to Make an Easy Living (2006) on kolmas albumi, jonka kuulin nyt ensimmäisen kerran. Ilmestyessään sen vastaanotto oli edellisten teosten suitsutusten jälkeen maltillisempaa, joskin myönteistä. Tämä vastaa myös omaa kokemusta. Tekee mieli kysyä, mikä tässä olikaan pointtina. Mihin tästä nyt mennään? Tosin nimibiisi nousee heti pakasta edukseen. Myös toisena singlenä julkaistu ”Never went to church”, kunnianosoitus artistin kuolleelle isälle on kaunis, koskettava ja taitava teksti. Itse biisissä on lainattu ”Let it betä”.

Everything is Borrowed (2008) on yleisilmeeltään huomattavasti edeltäjäänsä rennompi. Artistia vaivannut takakireys on poissa heti alkutahdeista lähtien. Teoksen avaavassa nimibiisissä ollaan kuin kivi olisi pudonnut sydämeltä, kun ymmärretään, että maailmaan tullaan ilman mitään ja poistutaan hyvillä mielin. Albumin vastaanotto oli pääosin myönteistä, mutta kaukana parin ensimmäisen hehkutuksesta. Erityisesti varhaisia teoksia ylistänyt Pitchfork päätyi lukemaan 48/100. Hipsterien kuherruskuukausi oli päättynyt. Ehkä levy on liian iloinen. Ehkä juuri siksi se on helppoa kuunneltavaa. Lisäksi vaikkapa ”I love you more”,  ”The way of the dodo” ja ”The Escapist” ovat tarttuvia biisejä, eikä koko setissä ole juurikaan täytepaloja. Siitä syystä pidän albumista paljon. Skinner ei luonut mainettaan tällä levyllä, mutta tätä näistä kuuntelen mieluiten. Alle neljän punnan hinnalla ostettu albumi on hyvä bargain.

Cyberspace and Reds (2011) on teos, joka julkaistiin ladattavaksi ja joka on eräänlainen mixtape. En kelpuuta sitä studioalbumiksi enkä ole kuullut sitä.

Computers and Blues (2011) julkaistiin samana vuonna ja se on viimeinen The Streetsin studioalbumi. Kun tiedetään, että artisti aikoi pistää pillit pussiin levyn jälkeen, ei voinut odottaa huikeita arvioita. Myötämielisiä niistä pääosin tuli, mutta ei taaskaan varhaistuotannon kehuja. Nimen Blues on jalkapallojoukkue Birmingham Cityn lempinimi, joka muistuttaa, mistä kaupungista Skinner tulee. Kun siinä on vielä viite jalkapalloon, tietokoneen kanssa ne paaluttavat maaston, joka luonnehtii koko The Streetsin tuotantoa.  Biisit eivät ole huonoja tälläkään levyllä, esimerkiksi ”Going through hell” ja ”Trying to kill M.E.” toimivat hyvin, mutta näyttämisen halua siltä on vaikea löytää.

Nyt kun The Streetsin studioalbumit tuli kuunneltua putkeen, täytyy ottaa hieman takaisin Skinnerin velkaa mustalle musiikille. Sitä on laulussa, mutta ei aivan niin paljon musiikissa kuin kuvittelin. Joka tapauksessa The Streetsillä on kourallinen hyviä sävellyksiä ja albumit henkivät aikansa urbaania brittielämää, jossa kukaan ei ole sankari – tai korkeintaan arjen sankari tahkotessaan siinä eteenpäin.