Foucault itseään vastaan

Montrealissa McGillin yliopiston kirjakaupassa tuli vastaan François Callatin kokoama teos Foucault Against Himself (2015). Se perustuu ranskalaiseen dokumenttiin, mutta se toimii luettuna erinomaisesti.

Englanninkieliseen teokseen on lisätty Paul Rabinowin esipuhe. Muuten se koostuu Caillatin johdannosta ja neljästä haastattelusta. Neljää haastateltavaa yhdistää se, että he tunsivat Michel Foucault’n henkilökohtaisesti. Haastatteluissa yhdistyy mainiosti Foucault ihmisenä ja ajattelijana.

Arlette Farge teki Foucault’n kanssa teoksen Le Désordre des familles, lettres de cachet des Archives de la Bastille (1982), jossa yhdistyy Foucault’n kiinnostus historiaan, arkistotyöhön, tavallisiin ihmisiin ja valtaan. Teoksessa analysoidaan tavallisten ihmisten kuninkaalle lähettämiä pyyntökirjeitä tuomita naapureita, sukulaisia tai jopa perheenjäseniä. Haastattelussa käsitellään esimerkiksi Foucault’n käsitystä spesifistä intellektuellista, hänen aktivismiaan ja pettymystään historiantutkijoiden kielteiseen vastaanottoon.

Professori Leo Bersani kutsui Foucault’n Californiaan Berkeleyn yliopistoon, jonne Foucault matkasi vuosina 1975 ja 1981. Hän kertoo, mitä Foucault touhusi siellä ja miten hän suhtautui Californiaan ja Pariisiin. Suurin osa haastattelusta käsittelee homoseksuaalisuutta ja seksuaalisuutta ylipäätään. Bersani korostaa, miten Foucault’n kiinnostus sadomasokismiin ei ollut genitaalialueisiin keskittyvää, vaan pyrkimystä löytää koko ruumiiseen kohdistuvia mielihyvän muotoja. Bersani toteaa, että vaikka Foucault puolusti seksuaalista vapautta, hän vastusti seksuaalisuuteen perustuvia identiteettejä. Tämä on kiinnostava muistutus, jos ajatellaan, miten merkittävän aseman Foucault on saanut esimerkiksi seksuaalivähemmistöjen identiteettipolitiikassa.

Ranskalainen filosofi ja taidehistorioitsija Georges Didi-Huberman tutustui Foucault’n kanssa vuonna 1981, kun hän lähetti psykoanalyyttisesti virittyneen teoksensa Foucault’lle. Foucault otti yhteyttä ja siitä alkoi yhteistyö – molempia kiinnosti ranskalaisen neurologin Jean-Martin Charcot’n työ. Foucault oli tutkinut sivuavia teemoja Klinikan synnyssä, mutta Didi-Huberman lisäsi diskurssien ja käytäntöjen tarkasteluun kuvatutkimuksen, sillä valokuvaaminen oli keskeinen osa Charcot’n menetelmää. Didi-Huberman puhuu paljon ja ylistävästi Foucault’n kirjoitustyylistä. Itseäni tässä viehätti erityisesti se, miten Didi-Huberman puhuu editoinnista – haastattelun otsikko on ”Knowing when to cut” – tarkoittaen teoreettisesti motivoituja valintoja. Tieto ei tarkoita kaikkien yksityiskohtien tietämistä tai esille panoa, vaan ”leikkaus” (siis valikointi) on tiedontuotannon perustava teko.

Filosofi Geoffrey de Lagasnerie puhuu jonkin verran Foucault’n varhaistuotannosta, mutta painavampaa sanottavaa hänellä on vallasta ja tieto/valta -konstellaatioista. Lagasnerie puolustaa Foucault’n huonosti ymmärrettyä ajatusta siitä, että voi olla pätevää tietoa, joka on silti kytköksissä valtasuhteisiin. Tieteenalat tuottavat tietoa, mutta ne syntyvät niille ulkoisten intressien ja valtasuhteiden menetelmien ja kontrollimekanismien kautta. Minusta tämä kääntyy ymmärrettäväksi joskin yksinkertaistavaksi, jos ajatellaan sellaista oppialaa, joka tuottaa päteviä tuloksia, mutta kysyy kysymyksiä tavalla, joka suosii tiettyjä eturyhmiä, yhteisöjä ja instituutioita. Osa teologisesta – ja myös uskontotieteellisestä – on leimallisesti tällaista. Tai kyllä muutkin alat toimivat esimerkkinä, mutta sattuneesta syystä tunnen parhaiten ammattiani lähellä olevat alat. Lagasnerie puhuu myös vastarinnasta, vapaudesta ja Foucault’n käsityksestä siitä, että vaihtoehtoisten tulevaisuuksien puolesta voi toimia parhaiten olemalla vallan ytimessä. Tämä haastattelu on sisällöllisesti painavin.

Teoksen nimi ei tarkoita sitä, että Foucault olisi jotenkin läpeensä ristiriitainen ajattelija, joka puhui itsensä pussiin (Žižekistä tällaisia esimerkkejä on esitetty, mikä ei silti tarkoita, että esimerkkien esittäjien mielestä kyseistä herraa ei kannattaisi lukea). Nimi viittaa siihen, että Foucault ei pysynyt paikoillaan ajatuksissaan, vaan halusi aina haastaa itsensä, tulla joksikin toiseksi ajattelun kautta. Tätä havainnollistetaan toistuvasti Foucault’n valtakäsityksen muutoksella ulossulkevasta (Hulluuden historia) sisäänottavaan (Tiedontahto).

Lacan uskonnosta ja uskontohistoriasta

Vieraillessani Montrealissa McGillin yliopiston kirjakaupassa hyllyssä tuli vastaa pari vuotta sitten ilmestynyt Jacques Lacanin The Triumph of Religion (2014, ranskaksi 2005). Kun jatkoin matkaa mainioon Cheap Thrills levy- ja kirjakauppaan, siellä vastaava teos oli käytettyjen hyllyssä noin viiden euron hintaan. Tein kaupat.

Kyse on alle satasivuisesta kirjasesta, johon on koottu Lacanin puheita. Ensimmäinen osa, ”Discourse to Catholics” on vuodelta 1960. ”The Triumph of Religion” on puolestaan Roomassa pidetty lehdistötilaisuus vuodelta 1974. Uskontoteema yhdistää näitä väljästi.

Ensimmäisessä osassa ranskalainen psykoanalyytikko kertoo kahdessa Brysselissä pidetyssä yleisöluennossa Freudin merkityksestä. Erityisesti pohditaan etiikan roolia ja merkitystä Freudilla. Jos toivoo, että tässä tiivistyisi jotain Lacanin uskontokäsityksistä, niin pettyy. Lähinnä opitaan, että Lacanin mukaan Freud oli lähempänä ”rakasta lähimmäistäsi kuin itseäsi” -tyyppistä ajattelua kuin antoi ymmärtää. Lisäksi voidaan lukea pienestä piikittelystä kristillisiä piirejä kohtaan, sillä niissä Jung on otettu vastaan huomattavasti Freudia myönteisemmin. Lacan vierastaa Jungilta löytyvää gnostilaista ja pakanallista virettä.

Kahdesta puheesta ei irtoa paljoakaan muille kuin Lacan-tutkijoille.

Toinen osa on oikeastaan aika viihdyttävä. Siinä verrataan uskontoa ja psykoanalyysia. Lähtökohtana on Lacanin toteamus, että jos uskonto kukoistaa, psykoanalyysi on epäonnistunut.

Lacanin mukaan tunnustuskäytännöt eivät yhdistä uskontoa ja psykoanalyysia. Jälkimmäisessä ei tunnusteta, vaan puhutaan mitä tahansa. Tavallaan näin, mutta en silti pidä tätä teoreettista nyanssieroa riittävänä kumoamaan yhteneväisyyttä asiakkaan/kuluttajan näkökulmasta. Lisäksi se ei poista ajatuksellista jatkumoa katolisten tunnustuskäytäntöjen ja psykoanalyysin väliltä (vaikka osoittaakin eron). Tämä ei kuitenkaan ole asian ydin, sillä uskonto ei Lacanin mukaan kukoista tunnustuskäytäntöjen vuoksi. Uskonto kukoistaa siksi, että se kykenee merkityksellistämään sen mitä tiede meille tarjoaa. Uskonto merkityksellistää kaiken luonnollisen.

Psykoanalyysin ja uskonnon erona on, että psykoanalyysi kehittyy tieteellisen diskurssin yhteydessä tiettynä historiallisena ajankohtana. Lacan näyttää ajattelevan niin, että psykoanalyysi parantaa, mutta uskonto parantaa niin, etteivät ihmiset hahmota, mikä menee huonosti. Psykoanalyysi parantaa oireen (tai auttaa käsittelemään sitä, elämään sen kanssa), mutta uskonto auttaa repressoimaan oireen.

Kun Lacanilta kysytään, mitä hän tarkoittaa termillä ”tosi uskonto”, hän vastaa epäröimättä viittaavansa katolisuuteen. Muut ovat valheellisia. Näiden termien syvempää sisältöä ei kuitenkaan selitetä. Tässä yhteydessä hän myös toteaa uskontotieteestä (uskontohistoriasta), että uskontojen laittaminen yhteen nippuun on todella kammottavaa. Tavallaan jaan Lacanin käsityksen siitä, että uskontohistorian perinteessä on paljon vialla. Ongelmana ei kuitenkaan ole se, että katolisuudesta tulee yksi muiden joukossa.

Lehdistötilaisuudessa on myös hauska sananvaihto liittyen Lacanin Écritsiin [Kirjoitukset]. Sitä pidetään vaikeasti ymmärrettävänä. Tähän Lacan vastaa, että ”En kirjoittanut niitä siksi, että ihmiset ymmärtäisivät. Kirjoitin ne siksi että ihmiset lukisivat niitä.” Hän täsmentää, että vaikka ihmiset eivät ymmärtäisikään, ainakaan aluksi, lukeminen saa jotakin aikaan ihmisissä.

Teoksen parissa viihtyi hyvin, mutta ei sitä voi suositella kuin Lacan-faneille. Lacaniin sopii hyvin ajatus, jota olen soveltanut moniin ajattelijoihin: hänen ajatuksensa ovat kaikkein relevanteimpia uskonnontutkimukselle silloin kun hän ei kirjoita uskonnosta.

Marxilaisesta uuskonservatiiviksi: Christopher Hitchens

Maailmassa on monenlaisia hyviä ja vaikutusvaltaisia kirjoittajia, joilta puuttuu akateeminen uskottavuus. Brittiläinen ja sittemmin amerikkalaistunut Christopher Hitchens (1949–2011) oli juuri tällainen hahmo. Itse olen kirjoittanut hänestä teoksessani Väärin uskottu? Ateismin uusi näkyvyys (2014), sillä hän julkaisi laajasti luetun teoksen God Is Not Great (Jumala ei ole suuri) vuonna 2007. Tuossa yhteydessä jäi lukematta ainakin yksi relevantti teos, Richard Seymourin erittäin raju kritiikki Unhitched: The Trial of Christopher Hitchens (2012).

Seymourin teos on vasemmistolainen kriittinen lähiluku Hitchensin kirjoitusurasta. Sosialistiksi ja marxilaiseksi identifioitunut Hitchens on Seymourin luennassa pikemminkin eliitin houkutuksista sokaistunut opportunisti, joka oli nuorempana kiinnostunut työväenluokan voimasta (ei akateemisesta marxismista) ja josta sittemmin tuli amerikkalainen uuskonservatiivi.

Seymour osoittaa, miten höveli ja kärsimätön Hitchens oli tutkivana kirjoittajana. Hän teki yliolkaisia tulkintoja, jotka sopivat hänen preferensseihinsä. Hän ei myöskään vältellyt ristiriitaisuuksia omissa kannanotoissaan. Vasemmistolaisten kannanottojen ja teemojen lomaan mahtui hyvin lumoutuminen ensin Thatcherista ja myöhemmin invaasiosta Irakiin.

Itselleni teoksessa uutta on se, että Hitchens ei ollut vain Bushin hallinnon kannattaja, vaan hän oli erittäin lähellä George W. Bushin hallinnon ydintä.

Tuttua on esimerkiksi se, että Hitchens puolusti (erityisesti brittiläistä) kirjallisuutta eikä suostunut kuuntelemaan suosikkeihinsa kohdentunutta yhteiskuntakritiikkiä. Kaikki postmoderni ja kriittinen kirjallisuusteoria oli Hitchensille liian monimutkaista ja pilkan kohde, vaikka hän olikin Edward Saidin hyvä ystävä ennen kuin välit menivät täysin poikki.

Uskontoa Seymour käsittelee yhdessä luvussa. Siinä heikkoutena on, että Seymour painottaa Hitchensin teologista tietämättömyyttä ikään kuin teologisten nyanssien täydellinen hallitseminen olisi uskonnollisiin käytäntöihin kohdentuvan uskontokritiikin kannalta välttämätöntä. Sen sijaan voitaisiin tyytyä näyttämään, miten Hitchensin yhteiskunta-analyysi uskonnosta on ongelmallinen. Tosin sitä puolta tuodaan esiin osoittamalla Hitchensin sisäinen ristiriitaisuus: Hitchensin luulee oman uskontokritiikkinsä olevan marxilaista, mutta Seymour osoittaa sen olevan kaukana siitä.

Seymourin teos on saanut kielteistä palautetta esimerkiksi siitä, että hän käyttää Hitchensiä lähellä olleiden ihmisten muisteluita aineistona – ikään kuin sanottu olisi vain huhua, joka kertoo enemmän tiedonantajastaan kuin Hitchensistä. Useimmissa lukija-arvioissa kuitenkin kiiltää taustalla Hitchens-fanius, joka estää näkemästä herrassa mitään vikaa. Siinä missä Hitchensin öykkäröinti on jotenkin rohkeaa ja taitavaa, fanien mielestä Seymour on vain öykkäri. Ei ole sattumaa, että vasemmistolaisissa lehdissä teosta on kehuttu ja oikeistolaisissa haukuttu.

Mielestäni teos on avartava. Se osoittaa kiistämättömästi Hitchensin (mielestäni ongelmallisia) arvopreferenssejä, ristiriitaisuuksia ja yksipuolisuuksia.

Unettomana kapitalismissa

Uni on viimeinen elämänalue, jota ei ole onnistuttu kääntämään kapitalistisen tuotannon ja voiton välineeksi eikä eliminoimaan tuotantoa hidastavana tekijänä. Suunnilleen tämä on argumentti, jonka Jonathan Crary esittää kirjassaan 24/7: Late Capitalism and the Ends of Sleep (2013)

Ainakin mediateknologian historiallisten vaiheiden tutkijat tuntevat Crary ennestään. Techniques of the Observer: On Vision and Modernity in the Nineteenth Century (1990) on pienimuotoinen klassikko. Siksi lyhyt analyysi unesta ja kapitalismista vaikutti kiinnostavalta jo ilmestyessään. En tosin ostanut sitä silloin. Pari vuotta myöhemmin ostin ja luin, lentokoneessa matkalla Montrealiin.

Teos alkaa hienolla luonnehdinnalla siitä, miten eräs varpuslaji kykenee olemaan nukkumatta poikkeuksellisen pitkään. Yhdysvaltain puolustusministeriö on kuluttanut paljon rahaa tämän kyvyn tutkimiseen. Pyrkimyksenä on luoda ihminen, joka kykenisi taisteluolosuhteissa olemaan pitkään hereillä niin, ettei toimintakyky merkittävästi heikkenisi. Selvää on, että tällaisen ihmisen synty tarkoittaisi pienellä viiveellä aivan uutta aikakautta työmarkkinoilla. Näin ei kuitenkaan ole käynyt. Uni on valtavan resistantti juttu. Ei ole sattumaa, että unenpuute on suosittu kidutusmuoto.

Jos unentarvetta ei osata poistaa, voisiko siitä tehdä kaupallisen tuotteen? Voisiko olla mahdollista, että jos yritysjohtajat eivät pidä puhdasta vettä normaalina ja kyseenalaistamattomana ihmisoikeutena, myös oikeus uneen siirtyisi yritysten omistukseen kapitalistiseksi myyntiartikkeliksi? Aikamoinen visio tulevaisuudesta.

Crary ei maalaa vain tieteisfiktiosta muistuttavia synkkiä kuvia. Hän lyö pöytään faktoja nykytilanteesta. Keskimääräinen uniaika on Yhdysvalloissa kuusi ja puoli tuntia. Sukupolvi aikaisemmin se oli kahdeksan tuntia. Vielä 1900-luvun alussa keskimääräinen uniaika oli kymmenen tuntia.

Lähtökohta on selvä: kun olemme hereillä pidempään, tuotamme enemmän ja kulutamme enemmän (tiettyyn pisteeseen asti). Osittain teemme tämän vapaaehtoisesti. Jos emme aina voi vaikuttaa aikaan, jolla saamme maksettua suojan ja ravinnon, voimme vaikuttaa aikaan, jonka käytämme kuluttamiseen. Crary tarkastelee erityisesti audiovisuaalisen median (mm. television) vaikutusta. Päiväohjelmasta siirryttiin 24/7 -televisioon ja internet mahdollistaa ympärivuorokautisen houkutuksen valoloisteen pariin. Crary ei tutki ohjelmien sisältöjä, mutta pohtii sitä, mitä altistuminen vastaanottimien valolle tekee keholle ja mielelle. Kirjan luettua ymmärtää hyvin, miksi moni fiksu aloittaa mediapaaston pari tuntia ennen nukkumaanmenoaikaa.

Mediakasvatuksellisesti kiinnostava teema on pohdinta television ja muun voimakkaan mediakulutuksen mahdollisesta vaikutuksesta autismin räjähdysmäiseen kasvuun. Korrelaatio on selvä, kausaatiosta emme tiedä.

Teoksen alaotsikko on ymmärrettävä, mutta myös outo, sillä en löytänyt termiä ”late capitalism” itse tekstistä. En ole ollenkaan varma, että Ernest Mandelin marxilais-teleologinen luonnehdinta kapitalismin ”myöhäisestä” vaiheesta on oikea. Se ei myöskään kuvaa Craryn käsitystä kapitalismista.

Craryn analyysin rakentumisessa tärkeimmät teoreetikot ovat ranskalaisia: Lefevbre, Debord ja Deleuze. Hänen tapansa käyttää heidän ajatuksiaan on osuvaa – harkitsevaa ja tarvittaessa sekä suitsivaa että täsmentävää.

Onko uni sitten ainoa jäljellä oleva este, jota kapitalismi ei ole kyennyt eliminoimaan? Ehkä. Onko uni siksi jonkinlainen vastarinnan alue, jolla pääsemme kuvittelemaan uusia mahdollisuuksia (sisältäen ajan ennen nukahtamista ja heräämisen ennen kuin avaamme elektroniset laitteet), kuten surrealisti André Breton hahmotteli? Se saattaa olla romantisoitu ja impotentti toive. Pikemminkin näkisin asian niin, että vastarinnan paikat ovat kietoutuneet kapitalistiseen yhteiskuntaan eikä sen viimeiseen ulkopuoliseen kolkkaan.  

Joka tapauksessa Crary kirjan luettua tekee mieli nukkua.

Uskontotieteellisiä työpajoja Montrealissa

Kanadassa on jo muutaman vuoden ajan ollut käynnissä isohko hanke, jossa tarkastallaan uskontoa ja monimuotoisuutta. Olen osallistunut yhteensä kolme kertaa Religion and Diversity -projektin kokoontumisiin. Yleensä tapahtumat on järjestetty Ottawassa. Tällä kerralla oli vuorossa naapurikaupunki Montreal.

Projektin varsinaisen tapaamisen yhteydessä on yleensä myös väitöskirjantekijöille tarkoitettu kaksipäiväinen työpaja. Ne keskittyvät vuorotellen tutkimukseen ja yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen. Olen pitänyt yhdessä Kim Knottin kanssa tutkimuspainotteisen työpajan. Nyt minut kutsuttiin pitämään yhteiskunnallisen vaikuttamisen työpaja. Aiheen sai keksiä itse – johtolankana oli yleisempi ajatus siitä, että nuoret tutkijat pääsevät tutustumaan pidemmälle ehtineisiin tutkijoihin.

Työpajassa keskityttiin mediasuhteisiin, niin perinteiseen valtavirran mediaan (televisio, radio, sanomalehdet) kuin niin sanottuun sosiaaliseen mediaan (Twitter, blogit, Facebook, Academia.edu, Linkedin ja niin edelleen) erityisesti uskontoteeman osalta.

Palaute oli kiittelevää, mutta ei siitä sen enempää. Itselleni kiinnostavinta oli se, miten paljon epäröintiä osalla osallistujista oli mediaa kohtaan – myös sosiaalista mediaa kohtaan. Osalla puolestaan oli kokemusta asiantuntijakommentoinnista esimerkiksi sanomalehdissä. Se, että pohdimme yhdessä hyvin käytännönläheisesti erilaisia riskejä ja mahdollisuuksia tuntui avaavan ja purkavan ainakin joitakin huolia ja ennakkoluuloja.

Toinen, akateemisesti korkealentoisempi työpaja sisälsi projektiin liittyviä alustuksia, mutta mukana oli tavalliseen tapaan myös muiden tutkimushankkeiden esittelyä. Yksi hurjimmista sessioista käsitteli brittiläisten professoreiden Adam Dinhamin ja Chris Barkerin hanketta, joka keskittyy uskonnon ja poliittisten suhteiden uudelleen kuvitteluun.

Hankkeen lähtökohtana on 18 asiantuntijahaastattelua. Tunnetuilta tutkijoilta kysyttiin, miten he näkevät oman tieteenalansa kautta uskonnon tutkimuskohteena. Mitkä ovat nousevia kysymyksiä ja tutkimuskohteita? Tämän pohjalta Dinham ja Barker esittelivät eri alojen asiantuntijoiden näkemyksiä. On varmasti älyllisesti hauskaa ja mielenkiintoista haastatella tunnettuja tutkijoita. On myös hyödyllistä kuulla heidän näkemyksiään.

Itselleni jäi epäselväksi, mihin tästä edetään. He tuskin pyrkivät selittämään, miksi asiantuntijat näkevät asiat tietyllä tavalla. Pikemminkin he pyrkivät haastattelujen kautta identifioimaan keskeisiä teemoja ja rakentamaan siltoja tieteenalojen välille ja tuomaan näkemyksiä yhteiskunnallisiin käytäntöihin.

Esityksen toinen osio antoi mahdollisuuksia kommentointiin. Se olikin vilkasta, hämmentynyttä ja kriittistä. Viimeisessä osiossa Dinham ja Barker pyrkivät selvittämään, missä mennään. Tämä osio oli itselleni erikoinen kokemus, erityisesti Barkerin puhe. Hän käytti termiä ”great reconnection”, jolla hän halusi luoda kokonaisvaltaisen synteesin asiantuntijaosaamisen ja yhteiskunnan välille. Minusta koko homma kuulosti Monty Python -teorialta uskonnon asemasta nyky-yhteiskunnassa (erityisesti Britanniassa).

Monty Pythonit kehottivat aina katsomaan elämän valoista puolta, ja sitä Barkerin esitys todella oli. Yritys nähdä vain uskonnollisille yhteisölle tuleva etu uusliberaalissa Britannian koalitiohallituksen ”suuren yhteiskunnan” politiikassa. Toisin sanoen hän sulki silmänsä niiltä poliittisilta olosuhteilta, joiden myötä uskonnollisten yhteisöjen paikallinen aktiivisuus tulee tärkeämmäksi yhteiskunnassa. Yhteisöt tulevat paikkaamaan niitä aukkoja, joita oikeistolainen politiikka tuottaa rajulla yksityistämis- ja leikkauspolitiikalla. Analyysi, joka keskittyy vain niihin puoliin, jotka parantavat uskonnollisten yhteisöjen tilannetta ja johtopäätös, joka perustuu vain tähän ulottuvuuteen, on mielestäni auttamattoman naiivi.

Emme ehtineet keskustelemaan tästä puolesta, joten en tiedä kovin tarkkaan, miten muut suhtautuivat. Yksi maailmanluokan tutkija, jonka nimen jätän tässä mainitsematta, totesi kuiskaten pöytäämme, että hän oli kieltäytynyt haastattelusta. Hän kuvasi projektia termillä ”utterly mad”.

Projekti on toki keskeneräinen, joten vasta julkaisujen jälkeen tiedetään, millaiseksi se lopulta muotoutui.

Muut alustukset ja paneelit olivat huomattavasti vähemmän kontroversiaalisia. Ne käsittelivät uskonnollista monimuotoisuutta ja painottuivat etnografisiin tapaustutkimuksiin, lainopillisiin kysymyksiin ja uskonnonopetukseen.

Vapaa-aikaakin oli. Montrealista löytyi pienellä vaivalla muutamia järkevästi hinnoiteltuja kirjadivareita, joissa oli kelvollinen akateemisen kirjallisuuden valikoima. Myös levykaupoissa käytettyjen hintataso oli sopiva, joten ostoksilta ei säästytty.

Kaupunkia värittävät selkeästi ravintolat, bistrot ja kahvilat. Joko kadun kivijaloissa on niitä tai asuntoja. Juuri muuta ei kaduilta jää mieleen. Ruokaa tarjoavia pieniä tiloja toisensa perään. Kaupunki ei jätä nälkäiseksi, joskin se tarjoaa myös irvokkaan puolensa. Yhden kodittoman kerjäläisen vakiopaikka oli tuoretta, herkullisen näköisiä ja valtavia lihakimpaleita myyvän kaupan edessä.

Mount Royalille en tällä kerralla kiivennyt, koska olen käynyt siellä aikaisemmin. Sen sijaan kävin McGillin yliopiston kampuksella, jossa on myös ilmainen luonnonhistoriaan (ja etnologiaankin) keskittyvä Redpath-museo.

Työpajat pidettiin hotellissa, jota pyörittävät opiskelijat (kuva on hotellihuoneeni parvekkeelta). Muuten kaikki meni hyvin, mutta ravintolassa tuli pieniä kömmähdyksiä. 

Viimeisellä aamiaisella odottelin ensiksi yli kymmenen minuuttia tarjoilijan kontaktia. Viimein sain tilattua haluamani lämpimän aamiaisen. Sitten tarjoilija tuli pahoittelemaan, ettei minulta ole otettu tilausta ja sopersi jotain vuoron vaihtumisesta. Vastasin, että tilasin kyllä, puoli tuntia sitten. Tarjoilija hätkähtyi: ”Ai, ilmeisesti minulta?” Vastasin myöntävästi. Tarjoilija lupasi tuoda tilaukseni välittömästi. Pian sain annoksen, joskin tässä vaiheessa pöytäni ympärillä oli kolme työntekijää. Totesin, että tämä on väärä annos. Tilasin uppomunia, lautasellani on munakas. Taas pahoittelua. Tässä vaiheessa oli jo nälkä ja kiire päivän ohjelmaan, joten totesin syöväni munakkaan. Ei mennyt opiskelijoiden aamuvuoro aivan täydellisesti.