teetai

Deleuze A–Z

2012-01-28T17:03:00.000+02:00

Ranskalaisfilosofi Gilles Deleuzen audiovisuaaliset haastattelut on vihdoin julkaistu englanninkielisellä tekstityksellä. Nyt myös ranskaa heikosti osaavat voivat tutustua ajattelijaan tässä muodossa.

L’abécédaire de Gilles Deleuze on siis nyt saatavilla muodossa Gilles Deleuze: From A to Z.

Noin kahdeksan tunnin kokonaisuus on sovitettu kolmelle dvd:lle. Ideana on se, että on valittu yksi teema per kirjain: A (animal, eläin), B (boisson, drink), C (culture) jne.

Deleuze asetti ehtoja alkuperäiselle projektille. Tärkein niistä oli se, ettei sitä saanut esittää ennen hänen kuolemaansa. Tässä on huima asenne-ero moniin nykyisiin ajattelijoihin, jotka hyödyntävät uutta mediateknologiaa ajatustensa levittämiseen. Deleuze totesi, että hän voi puhua vapaammin, ikään kuin haudan takaa, kun hän tietää, että haastattelut ovat julkisia vasta hänen kuoleman jälkeen. Haastattelut on tehty 1988-1989 ja tuolloin Deleuze oli jo melko sairas.

Aakkostelun mukaan etenevät teemakeskustelut eivät ole yksinkertaisin väylä päästä sisään Deleuzen ajatteluun. Aloitteleville suosittelen muiden kirjoittamien johdantoteosten lukemista yhdessä valikoitujen Deleuzen kirjoitusten ja haastattelujen kanssa. Negotiations (Pourparlers) on sopiva valinta, kuin myös Dialogues, joka on kirjoitettu yhdessä Abc:n haastattelijan Claire Parnetin kanssa. Kun tähän nippuun vielä lisää jonkin Deleuzen tuhdimman teoksen, alkaa aloittelijan paketti olla valmis.

DVD on pikemminkin vaihtelua Deleuzen lukemiseen kuin mikään oikotie hänen ajattelunsa oppimiseen. Siinä hahmotellaan useita keskeisiä teemoja, mutta niiden opiskelu vaatii myös lukemista. Haastatteluissa Deleuze puhuu paljon elämästään, mutta se ei ole mikään ilmeinen avain hänen tuotantoonsa.

Deleuze-faneille ajattelijan katseleminen ja kuunteleminen on varmasti mielenkiintoista. Mitään ihmeellisiä esteettisiä tehokeinoja haastatteluissa ei kuitenkaan ole. Tosin Parnetin näkyminen peilin kautta on tyylikäs ratkaisu. Kun yleinen suhtautuminen tupakointiin on entistä kielteisempää, niin Claire Parnetin ketjupolttaminen on merkkinä siitä, että maailma on muuttunut 1980-luvun lopusta.

Yksi pieni heikkous dvd-paketissa on: tekstitys menee paikoitellen sellaisella vauhdilla, että hitaasti lukevien ja ymmärtävien on välillä kelattava taaksepäin.

Haastattelut on kääntänyt englanniksi Charles J. Stivale. Muistan kuulleeni, että Stivale yritti saada oikeuksia haastattelujen julkaisemiseen kirjana, mutta niitä ei annettu. Hänen kotisivuiltaan löytyy kuitenkin englanninkielinen synopsis kustakin kirjaimesta, mutta hieman yli 20 euroa kolmen dvd:n paketista ei ole riistohinta. http://www.langlab.wayne.edu/CStivale/D-G/ABCs.html

Miksi ihmiset hylkäävät uskonnon?

2012-01-12T14:10:00.000+02:00

Moni kasvaa uskonnolliseen perinteeseensä ja pitää siitä kiinni, mutta moni myös hylkää sen syystä tai toisesta. Uskonnontutkijat ovat olleet pitkään kiinnostuneita uskonnollisista kääntymyksistä ja myös kääntymisprosesseista, mutta vain harvat ovat tutkineet uskonnottomaksi tulemisen prosesseja.

Yhdysvaltalainen Phil Zuckerman käsittelee uskontonsa (lähinnä kristinuskon) hylänneitä tuoreessa kirjassaan Faith No More: Why People Reject Religion. Hän on haastatellut yhdysvaltalaisia uskonnottomia ja antaa heidän kertoa laveasti kokemuksistaan. Loppuosaan on kuitenkin koottu aineistossa toistuneet perusteet ja tekijät, jotka ovat kertojien mukaan vaikuttaneet uskonnon hylkäämiseen. Näitä on yhdeksän kappaletta, jotka esittelen ottamalla pieniä vapauksia.

Vanhemmat. Molempien vanhempien uskonnollisuus on hyvä ennuste jälkeläisten uskonnollisuudelle. Toisen uskonnottomuus nostaa jälkeläisten uskonnottomuuden todennäköisyyttä. Vanhempien käsityksillä on merkitystä.

Koulutus. Uusi, esimerkiksi koulutuksen mukana tuleva viitekehys asioiden tarkasteluun saa toiset hylkäämään uskonnon.

Epäonni. Pahan ongelmalle ei ole kokemuksellisesti tyydyttävää ratkaisua. Epäonnen kohdatessa johtopäätös on toisille, ettei Jumalaa ole tai ettei pahan salliva Jumala ole palvonnan arvoinen.

Muut uskonnot ja kulttuurit. Jos moni kuppikunta sanoo olevansa ainoa tie pelastukseen, ihmiset alkavat epäillä, onko minkään samaa sanovan yhteisön viestissä mitään tolkkua. Myös erilaisiin elämäntapoihin tutustuminen ja/tai uuteen maahan muuttaminen saa ihmiset kyseenalaistamaan uskomuksensa ja tavanomaisen käyttäytymisensä.

Ystävät, kollegat, partnerit. Vaikka vanhempien näkemyksillä on merkitystä, muut läheiset ovat erittäin tärkeitä. Kavereiden välinpitämättömyys voi ”tarttua” tai joskus kaverit voivat jopa argumentoida toisen pois uskonnostaan. Seura tekee kaltaisekseen.

Politiikka. Yleistäen, Yhdysvalloissa vahva uskonnollisuus kulkee käsi kädessä konservatiivisen politiikan kanssa. Toisenlainen politiikka kytkeytyy useammin uskonnottomuuteen. Seura tekee kaltaisekseen ja samanmielisyys ulottuu elämänalueelta toiselle. Esimerkiksi konservatiivista politiikkaa vastustavien joukossa ei ole välttämättä helppoa olla vahvasti uskonnollinen.

Seksuaalisuus. Moni ratkaisee halujen ja uskonyhteisön asettaminen rajoitteiden mahdollisen ristiriidan hylkäämällä uskonnon. Joillekin haastateltavista seksi assosioitui syntiin ja aiheutti henkilökohtaisen syyllisyyden tunteen. Tunteesta pääsi eroon hylkäämällä uskonnon (joissakin tapauksissa tunne jatkui vielä avioliitossa). Lisäksi homoseksuaalisuus ja biseksuaalisuus vaikuttavat uskonnon hylkäämiseen, varsinkin yhteisöissä, joissa niihin suhtaudutaan ympäröivää yhteiskuntaa kielteisemmin.

Käsitykset Saatanasta ja helvetistä. Toiset kasvatetaan pelkäämään Saatanaa ja helvettiä. Mikäli usko niihin heikkenee iän myötä (kuten tavallista on), aiheilla pelottelun jättämä kielteinen tunne on toisille riittävä syy hylätä muutkin uskonnon osat.

Uskovaisten kielteiseksi arvotettu käyttäytyminen. Tämä ei varsinaisesti vaadi selitystä. Kukapa haluaisi viettää aikaansa sellaisten seurassa, joiden käyttäytymistä ei pidä arvossa. Vaatii myös erityisiä ponnisteluja ylläpitää jaettuja uskomuksia, mikäli ei arvosta niitä ylläpitävien ihmisten käyttäytymistä.

Zuckerman on hyvin tietoinen, että omakohtaisissa selonteoissa annetut perusteet eivät ole välttämättä objektiivisia syitä, jotka tekisivät ihmisistä uskonnottomia yleisesti. Perusteet eivät myöskään ole yllättäviä. Ne kuitenkin tarjoavat listan tekijöistä, jotka varmasti vaikuttavat ihmisten vieraantumiseen uskonnoiksi luokittuneista katsomuksista ja yhteisöistä erityisesti länsimaisissa kristillisissä konteksteissa.

Tästä ja muusta Zuckermanin tutkimustyöstä on tarjolla lisää 18. tammikuuta, kun hän luennoi Turussa.

Blogialustan huonoihin puoliin kuuluu se, että tekstinkäsittelyohjelman vaihtaminen muuttaa myös fontin, siitä huolimatta että olen määrittänyt sen samaksi kuin aikaisemmin.

Kuriositeetti viikinkimuseossa

2012-01-06T16:20:00.001+02:00

Vuosi alkoi lyhyellä vierailulla Tukholmaan. Kiertelyyn kuului perinteisten levykauppojen, kasvisravintoloiden ja raa’an kalan lisäksi yksi museo. Historiallinen museo koostuu useista osista, joihin kuuluu esimerkiksi monta huonetta keskiaikaista kirkkotaidetta. Itseäni kiinnostavia olivat lähinnä Ruotsin historiaa käsittelevä osio ja viikingit.

Vaikka yritän ymmärtää kokonaisuuksia, tavallisesti museoista jää mieleen jokin kuriositeetti, yksityiskohta, jonka voi kertoa niille, jotka haluavat kuulla jotain museosta. Tällä kerralla ei syntynyt kiivasta kamppailua mieleenjäävimmästä.

Historiallisen museon viikinkiosastolla on riimukiviä ja yhdessä niistä sekoittuu kiinnostavalla tavalla kristillinen ja Skandinaavinen esikristillinen perinne. Kiveen on kirjoitettu kristillinen teksti, mutta kuvat puolestaan kertovat Odinista ja muusta Skandinaavisesta mytologiasta.

Museon opasteksti mainitsee, että nykypäivän näkökulmasta tällainen sekoittuminen näyttää hyvin erikoiselta. Tavallaan näin on. Samalla kuitenkin voidaan sanoa, että tällaista sekoittumista on tapahtunut kaikkialla, missä perinteet ovat kohdanneet. Perinteet, uskonnot ja katsomukset eivät elä erillisinä, irrallisina ja toisiinsa sekoittumattomina kokonaisuuksina.

Eri aikoina on kuitenkin eroja siinä, miten perinteiden rajoja ja sekoittumattomuutta yritetään vaalia ja suojella. Kristinusko on monissa maissa pyrkinyt kontrolloimaan sitä, mikä käy oikeasta opista ja käytännöstä. Toisaalta esimerkiksi Afrikassa on tietoisesti pyritty sovittamaan kristillisiä ajatuksia ja toimia paikallisiin olosuhteisiin. Suhtautuminen ei siis ole samanlaista edes yksittäisen uskontoperinteen sisällä.

Nykypäivänä kohtaamme yhä enemmän esimerkkejä, joissa tavalliset ihmiset eivät pidä uskontojen ja perinteiden rajojen koskemattomuutta ehdottoman tärkeänä. Sen sijaan moni valitsee itselleen sopivia näkemyksiä ja toimintamuotoja hyväksymättä kaikkia oppeja. Valitut toiminnat voivat olla opillisesti ristiriitaisia, mutta se on yleensä opillista puhtautta vaalivien ja vartioivien päänvaiva. Rajojen höllentyminen ja sekoittuminen on ajallemme ominainen ilmiö. Viikinkimuseon kuriositeetti kuitenkin muistuttaa, ettei ole olemassa puhtaiden ja sekoittumattomien perinteiden kulta-aikaa. Silti on aikoja, jolloin rajojen pitävyys on hyve ja yhteisöjä, joissa rajojen sekoittamisella on seuraamuksia paheksunnasta ja nuhtelusta ulossulkemiseen ja hengenvaaraan asti.

Kuvassa ei ole mainitsemani kuriositeetti.

Tuosta vähän maistiaisia museosta:

http://www.historiska.se/utstallningar/fastautstallningar/vikingar/

Vuoden albumit 2011

2011-12-18T17:00:00.000+02:00

Joulukuun perinteisiin kuuluu vuoden albumien listaaminen. Tämä vuosi on ollut poikkeuksellisen hankala. Olen kuunnellut niin paljon vanhaa musiikkia, että osa tuoreista julkaisuista on jäänyt parin kuuntelukerran varaan. Siksi alla oleva kooste on nyt enemmän dokumentti siitä, mitä tuli kuunneltua, kuin perusteellisesti valikoitunut parhaiden lista. Se on myös muistilista, jota tulee vilkaistua, kun valikoi kuunneltavaa.

Kokoamani listan jatkuva joiku on seuraava: ”Edellinen oli parempi.” Ehkä aina ei tarvitsisi verrata, mutta kun jostain on pitänyt, niin se on usein peruste uuden albumin kuunteluun.

Vuoden aikana pääsi ostamaan taas Black Francista ja Luke Hainesia. En viitsi laittaa niitä parhaiden joukkoon, vaan sijoitan tähän alkuun, arvostelun ulkopuolelle:

Black Francis: The Golem

Black Francis: Abbabubba

Paley & Francis: s/t

The Golem on teemalevy ja Abbabubba kokoelma b-puolia ja harvinaisuuksia. Paley & Francis on kimppalevy. Mikään niistä ei mullista musiikkimaailmaa. Faniasteikollakin ne jäävät alempaan keskikastiin. Toki niistä löytyy muutama helmi.

Luke Haines: 9 ½ Psychedelic Meditations on British Wrestling of the 1970s and Early 1980s

Haines julkaisi teemalevyn brittiläisistä painijoista. Parilla kuuntelulla en nosta sitä artistin edellisten huipputuotosten tasolle, mutta en moiti.

Kuuntelematta on taas levyjä, jotka varmaan listalle uppoaisivat. Näihin kuuluvat The Fallin Ersatz GB, Tom Waitsin Bad as Me ja Black Keysin El Camino. Myös Mountain Goatsin All Eternals Deck on jäänyt paitsioon, vaikka olenkin kuullut osan kappaleista keikalla.

Eniten innostivat:

The Low Anthem: Smart Flesh

-Aina taitava, useimmiten kaunis ja halutessaan rujo yhtye. Boeing 737 on vuoden parhaita biisejä ja vanhassa pastatehtaassa äänitetty levy on uusi sulka bändin hattuun, mutta myös lupaus tulevista merkkiteoksista.

PJ Harvey: Let England Shake

-Odotukset olivat lähes nollassa, mutta ensi tahdit muuttivat tilanteen: kenties Harveyn paras levy.

Felice Brothers: Celebration, Florida

-The Bandin nykyaikaan päivittänyt yhtye muutti sointiaan rumpali Simon Felicen keskittyessä The Duke and The Kingiin ja sooloiluun, mutta ei karkottanut ainakaan minua kuuntelijoiden joukosta.

Bon Iver: s/t

-En ole kuunnellut niin paljon, että nostaisin edellisen levyn tasolle, mutta teos on kevyesti vuoden kärkikastissa.

Tamikrest: Toumastin

-Tinariwenin peesissä nousseen yhtyeen albumi tuntuu raikkaalta kun isoveljeen on jo tottunut.

Battles: Gloss Drop

-Valtaosa hipstereistä odotti Kanye Westiä lavalle ja unohti Flow’n parhaan keikan. Myös levy on mainio.

The Lucky Strikes: Gabriel, Forgive My 22 Sins

-Minulle uusi tuttavuus, mukana banjo, trumpetti ja yksi vuoden biiseistä, The Boxer, the Bribe and a Father.

J Mascis: Several Shades of Why

-Tämä ei ole Dinosaur jr, mutta jokseenkin odotustenvastaisesti se toimii erinomaisesti.

The Unthanks: Last

-Nyt harmittaa, että erinäisiin tekosyihin vedoten jätin keikat väliin Leedsissä toistuvasti. Sisarusten folk soi kauniisti.

Bill Callahan: Apocalypse

-Callahan ei pettänyt tänäkään vuonna.

Heti perään lisää mainioita levyjä:

The Middle East: I Want that You Are Always Happy [mainio uusi tuttavuus, Jesus… vuoden parhaita biisejä]

Okkervil River: I Am Very Far [edelleen kyllä kiitos]

EMA: Past Life Martyred Saints [F**k California!]

Iron & Wine: Kiss Each Other Clean [hienosta albumista poikkeava mainio keikka Flow’ssa]

Waters: Out in the Light [pidin enemmän Port O’Brienista, mutta tämäkin kelpaa]

Ry Cooder: Pull Up Some Dust and Sit Down [Cooder on tehnyt hyvää jälkeä pitkään]

Stephen Malkmus & the Jicks: Mirror Traffic [taattua, mutta yllätyksetöntä]

Black Lips: Arabia Mountain [Family Tree vuoden parhaita biisejä]

Bodies of Water: Twist Again [vähällä kuuntelulla listalle, kotikutoista mutta siksi lämmittää]

Graveyard: Hisingen Blues [toimii livenä, levylläkin]

Ganglians: Still Living [California Cousins kirsikkana leivoksessa]

Vahvaa perussettiä:

Fleet Foxes: Helplessness Blues [hyvä, mutta ei ylitä upeaa edeltäjää]

Girls: Father, Son, Holy Ghost [pari kuuntelua lisää ja nousisi listalla]

Dave Alvin: Eleven, Eleven [pidän Alvinista päivä päivältä enemmän]

Beirut: Riptide [kyllä kiitos, mutta ei enää yllätä]

David Lynch: Crazy Clown Time [parempi kuin nuivat arvostelut]

Twilight Singers: Dynamite Steps [kaltaiselleni fanille pettymys]

Wild Beasts: Smother [ei ole auennut samoin kuin upea edeltäjä]

Radiohead: King of the Limbs [hyvä, mutta ketä kiinnostaa]

The Decemberists: King is Dead [hyvä, mutta suunta on alaspäin]

Kurt Vile: Smoke Ring for My Halo [hypellä on katetta]

Erland & the Carnival: Nightingale [edellistä on vaikea ylittää]

Wooden Shjips: West [diggailen täysillä, mutta tämä ei tuo uutta]

Handsome Furs: Sound Kapital [pidän, siis lisäkuunteluun]

The War on Drugs: Slave Ambient [arvostelumenestys, parilla kuuntelulla tähän kastiin]

Explosions in the Sky: Take Care x 3 [samaa kuin ennenkin]

Art Brut: Brilliant! Tragic! [jo toisteinen, mutta viehättävä konsepti]

Panda Bear: Tomboy

Feelies: Here Before [odottiko tätä joku? silti kiva paluu]

Jessica Lea Mayfield: Tell Me [poikkeus miesvaltaiselle listalle]

Josh Pearson: Last of the Country Gentlemen [avautuu vai ei?]

Mick Harvey: Sketches from the Book of the Dead [pari kuuntelua lisää jne.]

Low: C’mon

Vieux Farka Toure: The Secret [Alin pojan albumeista ei tarvitse valittaa]

Tinariwen: Tassili [ei enää yllätä kaltaistani fania]

Deer Tick: Divine Providence [OK, rokimpi]

Timber Timbre: Creep on Creepin’ on

Nämäkin ovat hyviä julkaisuja:

Bright Eyes: The People’s Key [pidin niin paljon Oberstin bändilevystä, että tämä ei nouse korkeammalle]

Antlers: Burst Apart [oliko edellinen sittenkin parempi?]

Fucked Up: David Comes to Life

My Morning Jacket: Circuital

Gillian Welch: The Harrow & the Harvest

Sarah Nixey: Brave Tin Soldiers [entisen Black Box Recorder -laulajan toinen ja parempi soololevy]

Thee Oh Sees: Castlemania + Carrion Crawler / The Dream [ihanaa surinaa, purinaa, punkkia ja pörinää]

Marianne Faithfull: Horses and High Heels

R.E.M: Collapse into Now [ei tämä niin huono ole]

Kid Congo: Gorilla Rose [riisuttu ajaton garage toimii aina]

Raveonettes: Raven in the Grave [hieno bändi, suunta alaspäin]

Yuck: s/t [2010-luvun brittinuoret keksivät uudelleen 1990-luvun alun Amerikka-indien]

Asobi Seksu: Fluorescence [edelliset innostivat, tämä tasavahva]

Fight Like Apes: The Body of Christ and the Legs of Tina Turner [edellistä symppaan, tämä vielä vähällä kuuntelulla]

Jonathan Wilson: Gentle Spirit

TV on the Radio: Nine Types of Light [edelliset avautuivat paremmin]

Dex Romweber Duo: Is that You in the Blue? [Flat Duo Jets parempi]

Metronomy: The English Riviera

Gregg Allman: Low Country Blues

Feist: Metals [The Reminder upposi heti, tämän kanssa vielä ihmetellään]

Vaccines: What Did You Expect? [aina joku nuorison suosikki pitää saada mukaan]

Horrible Crowes: Elsie [pari onnistunutta, mutta minulle Gaslight Anthem, kiitos]

Primus: Green Naugahyde [Keikalla tuli hiki paikallaan seisomisesta, levyyn ei kohdistunut odotuksia, mutta ne ylittyivät]

Tuollaisiakin tuli kuunneltua ihan mielellään:

Eddie Spaghetti: Sundowner [Eddie Supersuckersista sooloili. Kiitos, mutta mieluummin bändi]

Ladytron: Gravity the Seducer [jaksaako enää kiinnostua…]

Cass McCombs: Wit’s End + Humor Risk [välillä onnistuneita biisejä, osa keskinkertaisia]

Wanda Jackson: The Party Ain’t Over [mieluummin nuori kuin varttunut Wanda, mutta silti]

Thurston Moore: Demolished Thought

Ulver: Wars of the Roses [kulttibändi, levy keskitasoa]

Anna Calvi: s/t [hypeä heikompi, mutta listalleni tervetullut]

Alison Krauss: Paper Airplane

Diagrams: Black Light [Tunngissa soittaneen miellyttävä levy, joka ei nouse Tunngin edelle]

Mike Watt: Hyphenated-Man

Bob Hund: Det överexponerade gömstället [kiva keikka Ruisrokissa, levy ei yhtyeen paras]

The Horrors: Skying [yrittävät keksiä itsensä uudelleen joka levylle, silti ei osu ihan napakymppiin]

Mogwai: Hardcore Will Never Die, but You Will [taas yksi levy, joka ei muuta hienon yhtyeen kurssia]

Social Distortion: Hard Times and Nursery Rhymes [ei kaiken odotuksen arvoinen, vaikka upea bändi onkin edelleen]

Lykke Li: Wounded Rhymes [onhan tämäkin ihan kiva]

William E. Whitmore: Field Songs

Kotimaisia listalle ei päätynyt. Paavoharjun ”Ikkunat näkevät” oli pettymys kollektiivilta, joka ainakin oli Suomen parhaita. En ole ehtinyt kuunnella Joose Keskitalon uutta enkä Kakkahätä-77:n toista pitkäsoittoa. Ville Leinonen teki melko hyvän taidelevyn, mutta edellinen iski syvemmälle. Indiesuosikeista en jaksanut riemastua, vaikka ne eivät huonoilta kuulostaneetkaan (Rubik, Regina, Siinai, Shine 2009, French Films, New Tigers). Asan ”Jou Jou” ei säväyttänyt samoin kuin ”Terveisiä kaaoksesta” ja ”Loppuasukas”. Röyhkän & Mattilan toinen kimppalevy tuntui jäävän kauaksi edellisestä. Plain Riden ”Stonebridge” on kuuntelematta. Silmienvaihtajien levytysten kokoaminen ja julkaiseminen oli vuoden indieteko, mutta sitä ei kelpuuteta uuden musiikin listalle.

Ateismin uusi näkyvyys

2011-12-04T12:46:00.000+02:00

On aika mainostaa. Tammikuussa järjestetään Turussa kansainvälinen ”pyöreän pöydän seminaari”, jonka aiheena on ateismin uusi näkyvyys Euroopassa. Tapahtuman osallistujamäärä on rajoitettu, sillä osallistujat tulevat istumaan kirjaimellisesti pyöreän pöydän ympärillä. Koska olen yksi tapahtuman järjestäjistä, mainostan seminaarin yhteydessä olevia yleisötapahtumia, jonne kaikki opiskelijat, tutkijat ja aiheesta kiinnostuneet ovat tervetulleita keskiviikkona 18.1.2012 (Arken, Åbo Akademi).

Yleisötapahtumia on kaksi. Niistä ensimmäisessä (klo 13-15) Lancasterin yliopiston lehtori Gavin Hyman kertoo vuonna 2010 ilmestyneestä kirjastaan A Short History of Atheism. Hymanin alustusta seuraa kaksi valmisteltua kommenttia. Ensiksi puhuu Uppsalan yliopiston professori Mattias Martinson ja toiseksi allekirjoittanut.

Toisessa yleisötapahtumassa (klo 15-17) yhdysvaltalainen professori Phil Zuckerman luennoi yhteiskuntatieteellisestä näkökulmasta aiheesta ”mitä tiedämme ateisteista?”.

Sekä Hyman että Zuckerman ovat ateismitutkimuksen kansainvälisiä kärkinimiä. Heidän näkökulmansa aiheeseen ovat kuitenkin painotukseltaan poikkeavia. Siinä missä Hyman on tutkinut ateismin historiaa ja teologisia vastineita koulutetun eliitin aatehistorian tasolla, sosiologi Zuckerman on tutkinut tavallisia uskonnottomia ja ateistisia ihmisiä. Hän on erikoistunut haastattelututkimuksiin, mutta hän yhdistelee tutkimuksiinsa määrällistä tilastotietoa.

Hyman on jo mainitun kirjan lisäksi julkaissut esimerkiksi radikaaliteologiaa käsitteleviä artikkeleja sekä teoksen The Predicament of Postmodern Theology (2001). Hän on myös toimittanut kirjan New Directions in Philosophical Theology: Essays in Honor of Don Cupitt (2004). Hänen teksteistään on suomennettu ”Ateismi uudella ajalla” (teoksessa M Martin (toim.), Ateismi).

Hymanin työssä itseäni kiinnostaa erityisesti kolme seikkaa.

Ensiksi, hän on tutkinut ateismin historiaa kiinnittämällä huomion ateismiin identiteettinä. Hän ei projisoi menneisyyteen ateismin nykymerkitystä, vaan pohtii, millä tavalla ateismin käsite on muuttunut toisten antamasta pilkkanimityksestä identiteetiksi.

Toiseksi, hän argumentoi, että moderni ateismi on keskittynyt kiistelemään modernin teismin käsitteen kanssa, sivuuttaen näin sekä esimodernin teologian erilaiset käsitykset että viimeisimmät teologiset kehittelyt.

Kolmanneksi, Hyman pohtii, miten radikaaliteologian ja radikaaliortodoksian nimillä tunnetut teologiset virtaukset erkaantuvat ateismin ja teismin välisestä vastakkainasettelusta.

Zuckerman on julkaissut esimerkiksi teoksen Society without God (2008). Hän on myös toimittanut kaksiosaisen teoksen Atheism and Secularity (2010), joka antaa ajanmukaista tietoa ateismista ja uskonnottomuudesta uskontososiologisesta näkökulmasta. Zuckermanin uusi kirja Faith No More: Why People Reject Religion (2012) lienee jo markkinoilla. Häneltä on suomennettu artikkeli ”Ateismi: tilastotietoja ja kyselytutkimuksia” (teoksessa M Martin (toim.), Ateismi).

Zuckermanin työssä itseäni kiinnostaa erityisesti kolme seikkaa.

Ensiksi, hän tekee empiiristä tutkimusta uskonnottomien ja ateistien parissa, haastattelee heitä ja raportoi laajasti näistä ihmisistä. Saattaa kuulostaa oudolta, mutta sellaista tutkimusta ei ole tehty kovin paljon.

Toiseksi, Zuckerman yhdistelee laadullisiin aineistoihin määrällistä. Hänellä on käsitys siitä, mitä ateisteista tiedetään tilastotutkimusten perusteella.

Kolmanneksi, hän on kiinnostunut pohjoismaista ja niiden uskonnottomuudesta. Society without God keskittyy analysoimaan Tanskaa (ja vähän Ruotsiakin), mikä on suomalaisesta perspektiivistä erityisen mielenkiintoista, sillä usein yhteiskuntatieteelliset ateismitutkimukset keskittyvät yhdysvaltoihin tai kommunistisiin maihin. Tätä mielenkiintoa ei poista se, että Zuckermanin teos on kirjoitettu yhdysvaltalaiselle lukijalle – uskonnottomat pohjoismaat muodostavat peilikuvan uskonnolliselle Amerikalle.

Tapahtuma ei ole väittelytilaisuus siitä, ovatko ateistiset tai uskonnolliset kannat tosia vai epätosia, hyödyllisiä vai haitallisia. Tapahtumassa analysoidaan ateismia ja ateisteja humanistis-yhteiskuntatieteellisistä näkökulmista. Jos ateismista ja ateisteista haluaa tietää enemmän kuin mitä julkiset kinastelut ja mediatempaukset kertovat, suosittelen osallistumista.

Pohjoismaista uskonnon ja median tutkimusta

2011-11-04T14:07:00.000+02:00

Tukholman pohjoispuolella Sigtunassa järjestettiin kuun vaihteessa pohjoismaisten uskonnon ja median tutkijoiden seminaari Religious Change and Popular Media. Tutkijaverkosto on toiminut useita vuosia. Tällä kerralla mukana oli hieman yli 30 osallistujaa.

Oma roolini oli kommentoida tutkimusprojektia, jossa vertaillaan uskonnon uutisoinnin määrällistä ja teemallista muutosta pohjoismaisissa printtimedioissa.

Printtimedian tutkiminen ei ole kuitenkaan hallitsevassa roolissa Pohjoismaissa tai sen ulkopuolella. Uskonto mediassa -tyyppiset tutkimukset keskittyvät useammin siihen, mitä tapahtuu verkkoympäristössä. Uskonnollisten yhteisöjen mediastrategiat, verkkopalvelut, mediakäyttö ja -sovellukset ovat keskeisiä aihealueita siinä missä elokuvien ja televisio-ohjelmien uskontorepresentaatiot.

Yksi seikka, joka leimaa uskonnon ja median tutkijoita, on suurten teorioiden ja kaikkien jakamien keskustelukehysten puute. Jos huoneeseen laittaa kymmenen uskontososiologia ja pyytää heitä puhumaan sekularisaatiosta, jokaisella on perusteltu käsitys siitä, tapahtuuko sitä, ja jos tapahtuu, niin millä ehdoin ja missä mielessä. Vastaavia teorioita, keskusteluaiheita tai ongelma-alueita on vaikea löytää uskonnon ja median tutkimuksen parista. Toki tällaiset hallitsevat ja vahvat paradigmat voivat olla kahlitsevia, mutta ne myös jäntevöittävät keskustelua.

Uskonnon ja median tutkimisessa on sanotusta huolimatta ainakin pohjoismaisittain katsottuna yksi kandidaatti keskusteluavaruuden yhteiseksi jäsentäjäksi. Stig Hjarvardin käsitystä mediatisaatiosta puitiin myös Sigtunassa. Yksinkertaistetusti mediatisaatio viittaa prosessiin, jossa mediat eivät ainoastaan välitä informaatiota vaan muokkaavat uskonnollisia instituutioita ja niiden toimintamahdollisuuksia. Nyt mediatisaatiota – tai paremminkin siihen liittyviä yksittäisiä väittämiä – pyritään testaamaan empiirisissä tarkasteluissa.

Itse en ole pitänyt mediatisaatiota toistaiseksi omalle työlleni erityisen tarpeellisena kehyksenä, mutta sitä koskevaa keskustelua on hyvä peilata omiin aiheisiin, vaikka aiheet eivät istuisikaan siihen mutkattomasti.

On myös perusteita kannattaa keskusteluavaruuden avoimuutta ja laaja-alaisuutta. Uskonnon ja median tutkimus onkin eräänlainen kohtaamispaikka. Siinä yhdistyvät eri tieteenalat, erityisesti uskontotiede, media- ja viestintätutkimus, kulttuurintutkimus ja sosiologia. Lisäksi yhdeltä tieteenalalta kohtaamispaikkaan saapuvat voivat muotoilla kiinnostuksensa ja tutkimusongelmansa toisistaan poikkeavin tavoin. Tällöin on ymmärrettävää, että vahvojen teorioiden vakiintuminen ei tapahdu hetkessä. Se ei kuitenkaan tarkoita, ettei erilaisten tutkimusten välillä olisi paljon hyödyllistä keskusteltavaa ja mahdollisuuksia toisilta oppimiseen.

Michel Onfray kävi täällä

2011-10-20T22:48:00.002+03:00

Ranskalaisfilosofi Michel Onfray piti vierailuluennon Turussa. Paikalle oli saapunut yllättävän paljon kuulijoita. Aiheena oli ”Ajatuksen elämäkerta”. Se pidettiin ranskaksi ja tulkattiin suomeksi.

Onfrayn viesti oli, ettei filosofiaa pitäisi tarkastella vain teoksiin tukeutuen – ainakaan siten, että ajatuksien ajatellaan syntyneen tyhjästä. Sen sijaan filosofiaa on tutkittava ottaen huomioon tekstit, kontekstit, kirjeenvaihto, filosofin elämä jne. Viestillä on selvin kaikupohja akateemisen filosofian opinto-ohjelmissa, mutta toisaalta muilla aloilla tällaista tutkimusta on tehty pitkään. Tosin sillä ei aina ole katsottu olevan riittävää filosofista sisältöä. Ilmeisesti Onfray haluaa nähdä näiden perinteiden parhaat puolet yhdessä.

Luennolla Onfray rakensi tarinan kaksinapaisesta filosofiasta. Hallitseva perinne on platoninen, dualistinen ja idealistinen, kun taas hänen esiin kaivamansa vastakertomus on epikurolainen, monistinen ja materialistinen. Tällä jäsennyksellä käytiin läpi länsimaisen filosofian historiaa esisokraatikoista moderniin Eurooppaan (enimmäkseen Ranskaan).

Keskustelussa Onfray paikansi itsensä poliittisesti Pierre Proudhonin 1800-luvun anarkistiseen perinteeseen ja totesi, että nykypäivän filosofeista (lue: ranskalaisista filosofeista) Bernard Henri-Lévy ja Alain Badiou ovat haastavimmat vaihtoehdot hänen jutuilleen.

Kaiken muun ohessa Onfray puhui tovin Jean Meslieristä, joka on yksi varhaisia ateisteja. Hänen teoksensa julkaistiin postuumisti vuonna 1729. Kävi ilmi, että pappi suhtautui kielteisesti kaikkeen uskonnollisuuteen. (Toisin kuin luennolla esitettiin, Meslier ei ollut julkiateisti.) Tämä Onfray onkin itselleni tutuin. Hänen uskontokriittinen teos Traité d’athéologie julkaistiin vuonna 2005 ja se on käännetty englanniksi nimillä Atheist Manifesto ja In Defence of Atheism. Alkuperäisessä julkaisussa on termi ”ateologia”, joka on otettu Georges Bataillelta, mutta Onfray käyttää sitä aivan eri tavalla.

Onfrayn uskontokriittinen teos poikkeaa angloamerikkalaisesta ”uusateismista”. Se on vasemmistolaisempi, ranskalaisempi ja nietzscheläisempi. Siinä on ongelmia eikä sen suhtautumista uskontoon voi pitää tasapuolisena, mutta populaariteokseksi se tarjoaa kohtuullisen helpon tavan tutustua ranskalaiseen ateismin perinteeseen. Onfrayn kritiikki kohdistuu vain Lähi-idän monoteistisiin perinteisiin. Hänelle ei kuitenkaan riitä Jumalan olemassaolon kieltäminen vaan hän kirjoittaa myös sekularismin dekristillistämisestä. Tällä hän tarkoittaa, että emme voi vain hylätä jumalauskoa ja jättää yhteiskunnallisia instituutioita ja kulttuuria rauhaan, sillä nekin lepäävät nykyisessä muodossaan juutalais-kristillisen perinteen varassa.

Yksi Onfrayn myöhäisempi teos on Le Crépuscule d’une idole: L’Affabulation freudienne (2010). Se on käännetty saksaksi suorasukaisemmalla nimellä: Anti Freud. En ole lukenut teosta, mutta mitä olen ymmärtänyt lehtihaastattelun perusteella, lähestymistapa on erikoinen siinä mielessä, että ranskalaisfilosofien Freud-kritiikki ei ole yleensä perustunut väitteeseen Freudin epätieteellisyydestä. Ainakin 1970-luvulla ranskalaisfilosofien kritiikki painottui psykoanalyysille langenneeseen tehtävään vakiintuneiden valtarakenteiden tukijana eikä niinkään sen epätieteellisyyden todisteluun. Lisäksi äänekkäistä kriitikoista esimerkiksi Deleuze ja Guattari ammensivat Freudilta paljon.

Hainesin toiset muistelmat

2011-10-17T12:06:00.000+03:00

Luke Hainesin ensimmäinen muistelukirja Bad Vibes ilmestyi 2009. Se oli riemastuttava tilitys muusikolta, jolla oli takana loistava tulevaisuus. Melkein brittipopin keulakuvapojaksi nostettu Haines varmisti omilla ratkaisuillaan, ettei hänestä ja johtamastaan Auteurs-yhtyeestä tullut niin suuri tähti kuin Sueden Brett Andersonista, Blurin Damon Albarnista, Oasis-veljeksistä tai Pulpin Jarvis Cockerista.

Bad Vibes päättyy vuoteen 1997. Post-Everything: Outsider Rock and Roll (2011) on toinen teos, joka jatkaa siitä. Sekin on nautinnollista luettavaa, mutta Hainesin elämästä on tullut hiukan tylsempää, ja hänen tyylinsä terävyys alkaa rakoilla samassa suhteessa. Jos Bad Vibes saattoi upota lähes kenelle tahansa lukijalle, Post-Everything vaatii toimiakseen jonkinlaista kiinnostusta Hainesin yhtyeisiin (Auteurs, Black Box Recorder) ja sooloprojekteihin.

Jos Bad Vibes oli grumpy old man -tyylin suvereeni taidonnäyte, Post-Everythingiä lukiessa tulee paikoitellen epäily, että Haines on sittenkin pohjimmiltaan katkera. Myöskään Hainesin kokeilut fiktion ja muistelujen sekoittamisessa eivät ole parasta antia. Sama muuten pätee Fallin Mark E. Smithin muutoin ratkiriemukkaaseen Renegadeen.

Hainesin otsikko viittaa populaarimusiikin terminaalivaiheeseen, aikaan, jolloin ei enää tule uutta. Kokemus ei ole yksin hänen, mutta silti jää vaikutelma, että kyse on iästä: kun tulee tiettyyn ikään, joutuu ponnistelemaan nähdäkseen ja kokeakseen populaarimusiikin trendivaihtelut jonakin mullistavana ja kiehtovana.

Edellisistä huomioista huolimatta Haines on edelleen yksi kiinnostavimmista kirjoittavista muusikoista. Hänen huomionsa musiikkibisneksestä, populaarimusiikista ja englantilaisuudesta sekoittuneena hänen (suosion kannalta) itsetuhoisiin ratkaisuihin muodostavat kirjan, jota voisi lukea pitkään, mikäli takakansi ei tulisi niin nopeasti vastaan.

Hainesin projekteista opitaan kaikenlaista. Auteursin viimeinen levy tehtiin levytyssopimuksen vuoksi. Yhtyeen ei ollut edes tarkoitus jatkaa sen jälkeen. Black Box Recorder kolkutteli suurempaa suosiota esiintymällä Top of the Popsissa, mutta muuten yhtye teki kuuden vuoden aikana vain noin 20 keikkaa. Kirjasta käy ilmi, miksi soololevy Oliver Twist Manifestosta kuultaa kiinnostus hip-hopiin.

Suuri osa muistelusta rakentuu kissa ja hiiri -tyyppiselle leikille levy-yhtiön ennakkojen saamisesta ja täyttämättömien odotusten selittelystä uusien ennakkojen saamiseksi. Tähän kehykseen istuvat Hainesin ideoimat markkinointikampanjat. Kaava on suunnilleen se, että mitä typerämpi idea, sitä todennäköisemmin pr-osastossa innostutaan siitä. Haines esimerkiksi lanseerasi viikon mittaisen kansallisen poplakon. Siihen kuului pidättäytyminen levyjen ostamisesta. Tietenkin Hainesin oma levy julkaistiin lakon aikana. Sitä voisi kutsua markkinoinniksi ja anti-markkinoinniksi samassa paketissa.

Hainesin asennetta kuvaa hyvin valinta Black Box Recorderin singleksi. Kauniin Child Psychologyn kertosäe kuuluu: ”Life is unfair / Kill yourself or get over it”. Jatkuvaa radiosoittoa oli turha odottaa. Haines kirjoittaa, ettei kertosäe ole sen mukainen, että koulutytöt laulaisivat sitä bussin yläkerroksessa. Paitsi jos koululaiset ovat Village of the Damnedista (kuvassa).

Post-Everything päättyy vuoteen 2005. Jos Haines kirjoittaa kolmannen muistelmateoksen, siihen ei taida olla tähän päivään mennessä kertynyt erityisen kiinnostavaa materiaalia. Haines on ollut poissa otsikoista ja tehnyt viimeisten vuosien aikana pari soololevyä. Uusikin on tulossa, mutta niistä tuskin on paljon yleisesti mielenkiintoista kerrottavaa. Myöskään minun näkeminen ensimmäistä kertaa Hainesin keikkayleisössä ei oletettavasti yllä edes maininnan tasolle. Luke on kuitenkin tarinankertoja, englantilaisuuden tarkkailija ja tulkitsija, joten ehkä seuraavissa muistelmissa on vähemmän omakohtaista.

Mainittakoon myös kuriositeettina, että Haines hehkuttaa useaan otteeseen Black Sabbathin neljää ensimmäistä levyä.

Silmänkääntötemppuja

2011-10-04T15:57:00.000+03:00

Pidän Tuomas Nevanlinnan esseekirjoja ajatuksia herättävinä. Hänen yhteistyönsä Jukka Relanderin kanssa on ollut vähintään viihdyttävää ja joskus älyllisesti stimuloivaa. Päätin pitkän empimisen jälkeen lukaista heidän yhteisteoksen Uskon sanat (2011). Siinä tekijät kirjoittavat kristinuskosta näkökulmasta, joka on tuttu mannermaisen filosofian harrastajille. Koska olen pitänyt Nevanlinnan ”tiedepalstaskientismiin” kohdentuvaa kritiikkiä kohtuullisen osuvana, en mitenkään vierastanut kirjoittajien kristinuskolle myötämielistä otetta.

Teosta hallitsee Nevanlinnan metodi: otetaan jokin laajalle levinnyt kristillinen olettamus tai käsitys, käännetään sitä, puristetaan siitä uudenlainen tulkinta ja väitetään sitä kristinuskon perustavaksi ajatukseksi. Toisin sanoen, kyseenalaisia käytäntöjä toteuttanut ja osittain edelleen ylläpitävä perinne saadaan sopivalla valikoinnilla näyttämään parhaat puolensa, vaikka niitä puolia ei olisi käytäntöön laitettu. Näin kristinusko tulee muotista lähes tunnistamattomana, mutta monille älyköille hyväksyttävämpänä.

Tätähän esimerkiksi Agamben, Badiou ja varsinkin Žižek ovat tahoillaan tehneet, sillä erotuksella, että filosofien horisontissa on politiikka, valta ja kapitalismi. Akateemiset supertähdet esittävät kristinuskosta tulkintoja, jotka voisivat toimia vasemmistolaisen politiikan tukena. Kotimaiset julkkisälyköt esittävät kristinuskosta enimmäkseen tulkintoja, jotka voisivat toimia kristinuskon ja kirkon tukena.

Aikaisemmissa Nevanlinnan teoksissa tämä yleinen menetelmä, jota on sovellettu melkein mihin tahansa aiheeseen, on ollut raikas ja osuva. Nyt se tuntuu puuduttavalta silmänkääntötempulta. Sillä vaalitaan Raamatusta valikoituja ja tulkittuja ideoita, mutta samalla suljetaan empiria (kristinuskon historia ja käytäntö) pois kiinnostuksen kohteista.

Relander säestää keskustelua. Kun hän tai dialogipartnerinsa pääsee käsittelemään sitä, mitä he kutsuvat gnostilaisuudeksi tai New Age pietismiksi, toistetaan papukaijana Žižekin heittoja aiheesta. Omia ajatuksia ei ole juolahtanut mieleen. Žižekin konstruktiot sen sijaan otetaan vastaan hyväksyvästi ja kritiikittömästi, vaikka gnostilaisuuden tai New Agen tuntemus ei kuulu Slavoj’n vahvuuksiin. Mutta se ei Relanderia haittaa, kunhan kristinuskosta ei kirjoiteta samalla tietämättömyyden ja pinnallisuuden tasolla. Gnostilaisuuden ja New Agen konstruktiolla on retorinen funktio: naurettavaksi tekeminen saa kristinuskosta tislatut ideat näyttämään hyväksyttävämmiltä.

Kirjoittajat voisivat kysyä itseltään, miksi lukija ottaisi heidän kristinuskoa koskevat sinänsä monimuotoiset pohdinnat vakavasti, jos he rakentavat olkiukkoja kaikesta muusta. Kustantajan näkökulmasta voi toivoa, että lähestymistapa on kohdeyleisölle tuore. Itse en jaksa enää vaivautua penkomaan perusteellisesti tällaisille asetelmille rakentuvista kirjoista. Teoksessa saattaa olla jokin kiinnostava ajatus, mutta sen löytämistä vaikeuttaa pikainen puutuminen viholliskuvien pinnallisuuteen. Varmasti kaikenlaista jännää löytyisi sopivalla tislauksella myös ei-kristillisistä traditioista, jos ryhtyisi toimeen.

Kirja onkin pullollaan vahvoja väitteitä. Perustelut ovat usein ohkaisia ja perustuvat jonkin idean kehittelyyn vailla kosketusta käsiteltävänä olevan asian tai aiheen konkreettisiin ilmenemismuotoihin. Kenties Uskon sanat asettuu kuitenkin ihan hyvään valoon, jos sitä verrataan muihin viimeaikaisiin uskontoa, Jumalaa ja uskonnollisuutta pohtiviin suomalaisiin keskustelukirjoihin.

Tylsistyin lopullisesti siinä vaiheessa, kun Nevanlinna intoutuu kertomaan, miksi uskontotiede ei sovi kristinuskon tarkasteluun. Hänen mukaansa uskontotieteen neutraalisuudesta (siis siitä, ettei lähtökohtaisesti oteta kantaa uskontojen totuusväittämiin, vaan analysoidaan uskontoja) seuraa asettuminen vanhojen myyttien puolelle kristinuskoa vastaan.

Jos Nevanlinna vaivautuisi tutustumaan vertailevan uskontotieteen opinalan muodostumiseen, hän oppisi, ettei kristinusko asettunut vertailuissa pohjimmaiseksi, vaan kaiken kruunuksi. Uskontotiede on – toisin kuin Nevanlinnan kuvittelussa – alkuvaiheissaan pikemminkin tukenut kristillistä imperialismia kuin romantisoinut jaloista villeistä. Mutta tästä ei tarvitse välittää, kun on niin kiire olla nokkela sanaseppo. Riittää, kun on nokkela. Riittää, kun sanoo: ”teesini on tämä” ja jatkaa lausetta sopivalla sutkauksella. ”Teesin” suhdetta todistusaineistoon ei pahemmin pohdita. ”Teesi” on tällöin usein väittämä tai ideanpoikanen, jonka rahvaanomaisempi vastine olisi ”tulipa mieleeni tällainen juttu, mitäpä siihen sanot?”.

Lukija haukottelee.

Relander painottaa jälkisanoissa, että uskontoja on opiskeltava. Kieltäytymällä ei voiteta mitään. Jos tekijät ovat tosissaan sitä mieltä, mitä kirjoittavat uskontotieteestä (mitä en usko, sillä oletan heidän olevan vain nokkelia), olisi kiinnostavaa kuulla, mistä näkökulmasta uskontoja olisi opiskeltava. Uskovanko?

Henry Perowne, fiktiivinen uusateisti?

2011-09-14T16:56:00.000+03:00

Ian McEwanin romaanissa Lauantai (Saturday) kuvataan Henry Perownen vuorokautta. Tuo kyseinen lauantai on 15. helmikuuta 2003. Sen aikana Perowne ehtii ihmetellä aamuyöllä lentokoneen laskeutumista Heathrowlle, rakastella vaimonsa kanssa, jumittua liikenteeseen Irakin sotaa vastustavien mielenosoittajien vuoksi, ajaa autokolarin, tulla pahoinpidellyksi, pelata squashia, muistella menneitä, käydä poikansa blues-yhtyeen harjoituksissa, syödä illallista perheensä kanssa, joutua murtautujien väkivaltaisuuden kohteeksi ja lopuksi suorittaa neurokirurgisen toimenpiteen. Viihdyttävä kirja.

Perownen hahmo on nostettu esiin muutamissa uusateismia käsittelevissä teoksissa kaunokirjalliseksi esimerkiksi uusateistisesta hahmosta. Hän on viittäkymppiä lähestyvä hyvin koulutettu valkoinen mies, joka työskentelee Lontoossa neurokirurgina. Hän luottaa vankasti luonnontieteen kykyyn paljastaa ihmiselämän kannalta tärkeät asiat. Vapaa-ajalla Perowne pyrkii ylevöittämään olemassaoloaan taiteiden avulla, joskaan niitä hän ei oikein ymmärrä eikä niiden harrastamiseen ole kunnolla aikaa. Hän lukee vapaa-ajalla mielellään Darwinia, mikäli ehtii. Hän on innostunut tähdistä ja komeetoista. Hän on kohtuullisen tietämätön uskonnoista eikä niihin ole henkilökohtaista kosketusta arkielämässä. Hän pitää uskontoa virheellisenä suhteuttamisharhana, jossa ihminen on kykenemätön hahmottamaan omaa vähäpätöisyyttään realistisesti ja jonka ääripäässä on psykoosi. Hän ei ymmärrä Irakin sotaa vastustavia mielenosoittajia, toisin kuin tyttärensä, joka on opiskellut yliopistossa kirjallisuutta. Suuren epäilyksen ja inhonkin kohteena on sosiaalinen konstruktionismi ja relativismi. Lisäksi hänellä on epäilevä asenne humanistista psykologiaa kohtaan.

Esimerkiksi Tina Beattie nostaa Perownen hahmon esiin teoksessaan The New Atheists. Beattien mukaan hahmon kautta tutkiskellaan useita uusateistisia teemoja, ideoita ja argumentteja, joskin romaani on monitulkintaisempi ja -kerroksisempi kuin uusateistien myyntimenestykset.

Myös Arthur Bradley & Andrew Tate käsittelevät Perownea ja McEwanin tuotantoa laajemminkin teoksessa The New Atheist Novel. Heidän tulkinnassaan McEwan edustaa erityisesti Lauantaissa kantaa, jossa nykyromaani on yksi keino kamppailla uskonnollista terroria vastaan. McEwanille romaani edustaa sananvapautta, yksilöllisyyttä, rationaalisuutta ja arjen ylittäviä merkityksellisiä kokemuksia. Lisäksi romaanista – ja myös musiikista – tulee palvonnan ja omistautumisen kohde: se tarjoaa tämänpuoleisen kokemuksen elämän suuruudesta, lohdusta, vapaudesta ja jopa pelastuksesta. Romaani tarjoaa (tieteen kanssa sopusointuisen) myyttisen narratiivin, jota tiede ei yksin voi vakiinnuttaa.

Tämä tulkinta näkyy myös siinä, miten päähenkilön arjen turvallisuuden särkevä pikkurikollinen Baxter murtuu kuunnellessaan Perownen kirjallisesti sivistyneen tyttären lausuvan runoa (olisi ollut tarpeettoman osoittelevaa tehdä Baxterista islamisti). Ei ole sattumaa, että runo on Mathew Arnoldin Dover Beach, jossa arjen ihmissuhteista löytyy lohdutus kadonneen uskonnollisen uskon tilalle.

Itse Perowne ei ole kirjallisesti sivistynyt. Hän jopa halveksuu maagista realismia, joka ei oikein istu neurokirurgin maailmankuvaan. Hahmojen erilaisesta suhtautumisesta fiktioon syntyykin jännitekenttä, jossa pohditaan kaunokirjallisuuden mahdollisuuksia toimia uskonnon korvaajana.

Perownen nostaminen fiktiiviseksi uusateistiksi ei ole sattumanvarainen ratkaisu. McEwan on Christopher Hitchensin hyvä ystävä ja Hitchensin uusateistinen myyntimenestys Jumala ei ole suuri on omistettu McEwanille. McEwan on julkaissut ateistisia tekstejä ja uusateisteja tukevia kommentteja lehdissä. Hän on täysivaltainen uusateistien keskinäisen kunnioituksen seuran jäsen.

McEwanin omat käsitykset limittyvät monin paikoin Perownen hahmon kanssa, vaikka McEwanin suhde kaunokirjallisuuteen on tietenkin myönteisempää ja monipuolisempaa (tarkka lukija huomaa, että Perowne kritisoi McEwanin romaania Ajan lapsi, The Child in Time). Kuitenkin McEwanin ateismi, islaminvastaisuus ja yleisempi uskontokriittisyys ovat yleisesti tiedossa. Ne hän jakaa uusateistien kanssa. On myös vaikea kuvitella McEwania puolustamassa sosiaalista konstruktionismia ja relativismia neurokirurgi Perownen esittämiä olkiukkoja vastaan.

Uruguay: tilastonikkarin painajainen

2011-09-07T19:26:00.000+03:00

Marcel Maussin tunnetun teorian mukaan ei ole olemassa pyyteetöntä lahjaa. Se velvoittaa vastalahjaan. Vastalahja ei saa olla sama kuin ensiksi saatu lahja. Lisäksi lahjan ja vastalahjan välillä täytyy olla ajallinen viive.

Sain eilen lahjan. Tuore julkaisu Uskonto suomalaisten elämässä on satasivuinen, viiden artikkelin tutkimusraportti. Tänään palautan lahjan kirjoittamalla siitä jotain.

Raportti perustuu vuoden 2008 kansainvälisen kyselytutkimuksen tuloksiin. Siinä on ajanmukaista tilastotietoa suomalaisten uskonnollisuudesta kansainvälisen vertailun kautta kaiutettuna. Suosittelen tutustumista, vaikka Suomen osalta tulokset eivät tarjoa järisyttäviä yllätyksiä.

Aloin vilkuilla kaavioita Helsingin rautatieasemalla, kun viimeinen juna oli ennen lähtöä 40 minuuttia myöhässä. Siinä tilanteessa tiesin tilanteen: kiitos valtion rautatiet, tervetuloa lyhyet yöunet, tervetuloa seuraavan päivän väsymys.

Lievästi ärsyyntyneessä mielentilassa aloin etsiä tilastoista kummallisuuksia. Teen sitä kaikissa muissakin tilanteissa, mutta nyt olo oli siihen poikkeuksellisen otollinen. Kohdekin löytyi helposti: ainoana Etelä-Amerikan maana mukaan otettu Uruguay.

Yleisesti Uruguayssa pitäisi oleman katolilaisia 47 %, protestantteja 34 % ja uskonnottomia 17 % ja pari jotain muuta. Kyselytuloksia katsomalla selviää, että 47 % vastaajista mieltää itsensä uskonnottomaksi. 33 % katsoo olevansa uskonnollisia ja loput ovat jotain siltä väliltä. Alustava huomio: erittäin korkea uskonnottomuus tällä mittarilla. Päihittää uskonnottomuudessa jopa Norjan, Saksan, Ranskan ja Tanskan. Suomenkin. Mitä ihmettä?

Seuraavassa tilastossa on pommi. Korkeasta uskonnottomuudesta huolimatta peräti 71 % uskoo Jumalaan. Heistä jopa 56 % tietää, että Jumala on olemassa eikä epäile sitä yhtään. Vain 12 % sanoo, ettei usko Jumalaan ja loput ovat jotain siltä väliltä. Jopa 66 % uskoo uskonnollisiin ihmeisiin ja 55 % kuolemanjälkeiseen elämään. Euroopan maallistuneet maat eivät ole lähelläkään näitä lukemia. Jokin mättää.

Katson vielä osallistumisaktiivisuuden: 59 % käy uskonnollisissa tilaisuuksissa harvemmin kuin kerran vuodessa. Uskonnollisesti maailman passiivisin kansa! Siis tässä mukana olleista maista, joita on yhteensä 33. Uruguaylaiset ovat kollektiivisen uskonnonharjoituksen osalta passiivisempia kuin maallistuneet tsekkiläiset, jotka ovat toiseksi passiivisimpia. Oho.

Tilastojen mukaan uruguaylaiset eivät siis osallistu uskonnollisiin tapahtumiin eivätkä ole ”uskonnollisia”, mutta he ovat tämän valossa poikkeuksellisen innokkaita uskomaan yliluonnollisen olion olemassaoloon ja ihmeisiin. Mitä tästä voi päätellä, onkin pulmallinen kysymys.

Ovatko he instituutiokriittisiä ja yksilöllisesti uskovaisia? Miten he oikeastaan ymmärtävät uskonnollisuuden? Yksi tähän linjaan sopiva arvaus on, että uskonnollisuus mielletään jonkinlaiseksi instituutiosidonnaiseksi olemisen tavaksi. Mutta mistä sitä voisi tietää vastausten perusteella? Kun juopa identifioitumisen ja uskomusten välillä on poikkeuksellisen suuri, alkaa epäillä koko kysymyksen mielekkyyttä Uruguayn kontekstissa.

Uruguay on hyvä muistutus siitä, että uskontoja koskevan vertailukelpoisen tilastomateriaalin hankkimiseen sisältyy kysymyksiä, joihin tilasto ei vastaa. Uskontoa käsittelevät kysymykset ymmärretään todennäköisemmin riittävän samalla tavalla Euroopan sisällä, mutta sen ulkopuolella vertailukelpoisuus heikentyy. Toki vastaukset tarjoavat tulkinnallisista ongelmista huolimatta lisätietoa, mutta sitäkin enemmän ne tarjoavat hypoteeseja laadullisen tutkimuksen tekemiseen vaikkapa Uruguayssa.

K Ketola, K Niemelä, H Palmu & H Salomäki, Uskonto suomalaisten elämässä. Yhteiskuntatieteellisen tietoarkiston julkaisuja 9/2011.

Valioliigan vieroitusoireet

2011-08-30T19:59:00.001+03:00

Vuoden 2011 syksy on ensimmäinen kerta viiteen vuoteen, kun olen Suomessa seuraamassa valioliigakauden käynnistymistä. Syksyt 2007–2010 vietin Englannissa. Siellä jalkapallon seuraaminen, jos siitä on alkuunkaan kiinnostunut, limittyy arkeen. Pubissa pyörivät pelit kankaalla. Televisiosta tulee Final Score ja Match of the Day. Monet ihmiset puhuvat aiheesta missä tahansa yhteydessä. Sanomalehdissä on sivukaupalla jalkapallosta. Syksyn alkaessa huomaan: minulle on alkanut tulla vieroitusoireita.

Suomessa en ollut seurannut brittifutista aktiivisesti. Englannissa siltä oli vaikea välttyä. Olen perinteisesti jopa vältellyt jalkapalloa ja varmistanut, ettei koko elämä mene yhden pallopelin parissa. Jopa tällä taktiikalla olen jokseenkin pysynyt kärryillä lajista, sen verran olen siinä kiinni.

Englannissa en katsonut pelejä jatkuvasti. Riitti, että muutaman kuukauden välein matkusti stadioneille. Riitti, että luki lehdistä raportteja, kommentteja ja analyyseja silloin kun kävi laiskalla espressotuokiolla kuppilassa. Riitti, että kävi syömässä pubissa ja vilkuili sivusilmällä televisioruutuun. Riitti, että kuunteli tuttujen juttuja suosikkiseuroistaan. Yleensä halusin katsoa Match of the Dayn, jossa tulee koosteet ja pienet analyysit otteluista. Jos en viettänyt lauantai-iltaa kotioloissa, yritin herätä sunnuntaina uusinnan aikaan. Valioliigan lisäksi tuli seurata kotikaupungin joukkueen Leeds Unitedin edesottamuksia. En uskonut olevani koukussa, mutta jalkapallo meni ihon alle ja soljui arjen rytmiin siinä missä työ, kaupassa käyminen ja ajan viettäminen läheisten ihmisten kanssa.

Vieroitusoireet ovat näkyneet hätääntyneessä säntäilyssä erilaisista nettisivustoista pubeihin, viimeisimpien juorujen ja analyysien lukemisesta otteluiden katsomiseen. Ja kauden alku onkin ollut mielenkiintoinen.

Ensimmäisen kierroksen pelit jätin katsomatta, mutta sitten retkahti. Porttiteorian tavoin. Ensiksi raahasin itseni pubiin sunnuntaina katsomaan Manchester Cityn peliä Boltonia vastaan. Seuraavalla kierroksella löysin itseni kankaan edestä kahtena päivänä peräkkäin. Liverpool pelasi vauhdikkaan railakkaasti Boltonia vastaan eikä antanut vastustajalle mahdollisuuksia kuin viime minuuttien lohdutusmaaliin. Seuraavana päivänä Manchesterin joukkueet pöllyyttivät Pohjois-Lontoon seuroja yhteislukemin 13-3. Ensiksi City peittosi Tottenhamin vieraissa 1-5 ja sen perään United nöyryytti kotona Arsenalia lukemin 8-2. Uskomaton viikonloppu, sillä alle odotusten esiintyneet Spurs ja Gunners ovat kuitenkin ehdotonta kärkikastia Manchesterin joukkueiden, Liverpoolin ja Chelsean kanssa.

Tämä kausi on myös ensimmäinen kerta, kun olen tarkkaillut minkään joukkueen rakentumista tarkasti. Manchester City -nimisen osto-, myynti- ja lainausliikkeen toimet ovat olleet yksityiskohtaisessa seurannassa. Etukäteen oli selvää, että joukkue tulee parantamaan otteitaan jo sillä, että edelliskausien ostokset hitsaantuvat yhtenäisemmäksi kokonaisuudeksi. Kun joukkue satsasi pariin puolustajaan sekä kahteen maailmanluokan kärkipelaajaan, Agüeroon ja Nasriin, ei joukkueessa ole montaa heikkoa kohtaa. Vai onko sittenkin?

Mielessäni on kaksi ongelmaa. Ensimmäinen on se, kuinka vaihtopenkkiä kuluttavat huiput pidetään tyytyväisenä. Tämän on moni nostanut esiin, mutta vastauksena on vain pelaajien rotaatio, joka tulee vastaan pelitahdin kiihtyessä ja mahdollisten loukkaantumisten vaivatessa joitakin futaajia. Toisaalta en tiedä, miksi valmentaja Mancini ei esimerkiksi Tottenhamia vastaan tehnyt kolmea vaihtoa. Kun 70 minuuttia oli pelattu, City johti 4-1 ja Tottenhamin pelasi vajaamiehisenä (vastustajan vaihdot oli tehty kun Rafael van der Vaartin takareisi alkoi reistailla). Peli oli selvä. City vaihtoi kaksi puolustajaa, mutta miksi ei keskenkuntoista Carlos Teveziä olisi voinut peluuttaa 20 minuuttia? Miksi avauskokoonpanon ulkopuolelle jäänyt Mario Balotelli ei voinut mennä kentälle sekoilemaan? Miksi Silvan ja Nasrin perässä nokkimisjärjestyksessä tuleva Adam Johnson ei saanut kaipaamaansa peliaikaa? Mietin, mitä Mancini ajatteli. Oliko hän ylivarovainen eikä tehnyt viimeistä vaihtoa, jos joku loukkaantuisi? Ei olisi ollut katastrofi, vaikka joku pelaajista olisi ollut kykenemätön pelaamaan loppuhetkillä.

Toinen ongelma on puolustavat keskikenttäpelaajat. Nykyfutiksessa on vaikea menestyä ilman niitä. Joukkueen ainoa todellinen puolustava keskikenttäpelaaja on Nigel de Jong, joka on juuri palaamassa pelikuntoiseksi. Gareth Barry pelaa keskikentällä molempiin suuntiin, mutta en ole vakuuttunut hänen puolustustaidoistaan. Yaya Toure on hyökkäävä keskikenttäpelaaja, mutta hän on pelannut normaalia puolustavampana. Se toimii hyvin pelinrakentelussa, mutta puolustusroolissa hän on epäluotettava. James Milner voi myös tukea puolustusta keskikentällä, mutta hänkin on enemmän hyökkäävä pelaaja.

Cityllä on laittaa huippupelaaja melkein mille tahansa paikalle yhden ollessa pelikyvytön, mutta tämä ei koske puolustavan keskikenttäpelaajan roolia. Niin kauan kuin de Jong on kentällä, ongelmaa ei ole, mutta tuskin hän pelaa kaikkia pelejä. Toisaalta, jos joukkueessa on niin paljon taitoa, että se pystyy hallitsemaan peliä mielin määrin, ehkä neljä puolustajaa riittää. Tällöin joukkueen nousevat laitapakit, erityisesti Kolarov ja Richards, joutuvat kuitenkin rajoittamaan hyökkäysintoa.

Tätä kirjoittaessani huomaan huhun, jonka mukaan puolustava keskikenttäpelaaja (ja loukkaantumisherkkä) Owen Hargreaves saattaa siirtyä Cityyn ennen siirtoajan umpeutumista. Nerokasta.

Jos kaikki menee suunnitelmien mukaisesti, seuraavana syksynä valioliigaa seurataan hetken aikaa taas Brittein saarilta. Tosin Edinburghissa pitänee siirtää huomio skottiliigaan, mutta eiköhän Skotlannissakin olla kiinnostuneita korkeatasoisesta jalkapallosta. Ainakin Match of the Day näkyy televisiossa, jos vain pääsee vekottimen ääreen. Sitä ennen on hoidettava oireet.

Stasimaa

2011-08-08T11:29:00.000+03:00

Berliiniä ja Leipzigia yhdistää varmaan moni asia, mutta yksi tekijä on Stasimuseo. Stasin päämaja on museona Berliinissä (ilmeisesti juuri nyt remontissa) ja Leipzigin ”Runde Ecke”, Stasin alueellinen päämaja, toimii museona. Molemmat museot ovat aidoilla paikoilla ja jotakin on jätetty alkuperäiseen muottiin. Molemmissa voi käydä ihmettelemässä Ministerium für Staatssicherheitin toimintaa. Kohokohtia ovat Itä-Saksan kansalaisten tarkkailun mahdollistaneet tallennuslaitteet, esimerkiksi kätkettävät äänitys- ja valokuvausvälineet. Henkilökohtainen suosikkini on halkoon piilotettava äänityslaite, mutta takinnappiin ja melkein mihin tahansa piilotettavat kamerat ovat yhtä lailla mielenkiintoista katsottavaa.

Berliini ja Leipzig ovat keskeisiä syystä. Berliinissä tehdyt loikkaukset länteen ja loikkausyritykset muodostavat keskeisen osan Stasilorea. Kansannousu alkoi Leipzigista Nikolainkirkon ympärille rakentuneista mielenosoituksista ja levisi sieltä muualle. Australialainen Anna Funder keskittyy näihin kahteen kaupunkiin teoksessaan Stasiland, joka sisältää kertomuksia Stasille työskennelleistä ja heidän uhreistaan. Kirja keskittyy huomattavasti enemmän valtion omien kansalaisten tarkkailuun kuin ulkomaanvakoiluun. Se ilmestyi jo vuonna 2003 ja voitti palkintoja.

Ihmisten tarinat ovat itsessään erittäin mielenkiintoisia, samoin kuin heidän reflektionsa siitä, mitä oikein tapahtui ja millaista elämä oli. Niin systeemiä ylläpitäneet kuin siitä kärsineet tavalliset kansalaiset käyttävät laajan repertuaarin erilaisia strategioita, joilla selittää asiat parhain päin. Tässä en referoi tarinoita, sillä ne kannattaa lukea. Ihmisten kertomusten lisäksi kirjassa tuodaan esiin muita huomioita, joista poimin tähän muutaman.

Berliinin muurin murtuessa Stasi pyrki tuhoamaan tiedostonsa. Materiaalia oli kuitenkin niin paljon, että vain osa saatiin tuhottua lopullisesti. Suuri osa materiaalista on silputtu. Viimeisillä voimillaan Stasi osti lännestä silppureita nopeuttaakseen toimintaansa. Idästä ne olivat jo loppuneet.

Zirndorfissa, Nürnbergin läheisyydessä työskentelee ihmisiä, jotka kokoavat työkseen näitä palasia. Instituutin johtaja on laskenut, että yksi työntekijä rekonstruoi keskimäärin 10 sivua päivässä. 40 työntekijää kokoaa 15 000 säkkiä silppua 375:ssä vuodessa. Kun työskentelijöitä on todellisuudessa 31 eikä 40, saavat monet odottaa rauhassa kaipaamiansa tietoja. Funder toteaa, että koko prosessi on vain symbolinen teko, sillä rekonstruointiin ei haluta satsata tarpeeksi resursseja. Lisäksi useimmat asianosaiset eivät ole elossa tietojen valmistuessa.

Ihmiset voivat kuitenkin käydä lukemassa itseään koskevia tiedostoja, jotka säilyivät silppurilta. Stasin toimintaa kuvaa se, että myös sen päällikkö Erich Mielke kävi lukemassa oman tiedostonsa. Edes johtajan teot eivät jääneet Stasin tarkkailun ja ylöskirjaamisen ulkopuolelle.

Inhimilliset tragediat herättävät myötätuntoa, mutta Funderin kirja tarjoaa muutakin pohdittavaa. Yksi suurimmista ihmettelyn aiheista itselleni on se, miten ihmiset sopeutuivat muutokseen fasismista sosialismiin. Periaatteessa yhdessä yössä fasismi muuttui maan virallisesta linjasta suurimmaksi viholliseksi. Moni Stasin johtohenkilö oli opiskellut Moskovassa ja marinoitunut kommunistisessa liemessä, mutta tavalliselle kansalle muutos on voinut olla valtava.

Yksi sopeutumista helpottava selitysyritys on se, ettei fasismia arvostettu sodan jälkeen. Kyselyt kuitenkin osoittavat muuta. Sodan jälkeen noin 40 prosenttia saksalaisista suhtautui myönteisesti Hitlerin aikakauteen. (Vielä vuonna 1971 enemmistö piti natsiaatetta hyvänä ideana, jossa vain toteutus meni pieleen.) Ehkä sosialismiin sopeutuminen fasismin jälkeen jätti leimansa Itä-Saksan asukkaisiin. Ehkä ihmiset kärsivät siitä, mutta toisaalta he kykenevät elämään kognitiivisten ristiriitojen kanssa ja sopeutumaan vaihtuviin olosuhteisiin. Harmi, ettei Funder käsittele asiaa perusteellisesti.

Uskontotieteellisesti Stasiland ei tarjoa paljoakaan. Kaksi haastateltavaa kuitenkin sanovat jotain mielenkiintoista.

Herra Bock opetti Stasissa spezialdiszipliniä eli tiedonantajien rekrytointia. Hän kertoo, että kirkkoa pidettiin käytännössä ainoana instituutiona, jossa vastarintainen ajattelu saattoi saada rakenteellista tukea ja johtaa johonkin konkreettiseen. Siksi stasilaisten piti rekrytoida suoraan teologian opiskelijoita. Mikäli Bockin arviota on uskominen, lopulta kirkon johtohahmoista 65 prosenttia oli Stasin tiedonantajia ja loput tarkkailun alaisena. Kirkko joutui siis erityistarkkailuun sen rakenteellisen paikkansa vuoksi, mutta jos Bock on oikeassa, kirkkoihmiset eivät lopulta aiheuttaneet uhkaa systeemille.

Itä-Saksan johtajan Erich Honeckerin henkilökohtaisena kartanpiirtäjänä toiminut Hagen Koch toteaa, että DDR oli heille kuin uskonto. Se oli jotain, johon uskomiseen Koch kasvatettiin. Ihmiset käyttävät uskonnon käsitettä jälkeenpäin yrittäessään ymmärtää DDR:n luonnetta. Muutkin kuin tutkijat puhuvat erilaisten systeemien uskonnonkaltaisuudesta, ja se on itsessään uskontodiskurssin kannalta olennainen tutkimuskohde.

Funder mainitsee, että Stasilla oli tapana availla kirjeitä tai jättää ne kokonaan postittamatta. Leipzigin museossa on nostettu vitriiniin nippu Itä-Saksassa postitettuja kirjeitä, jotka eivät koskaan lähteneet maasta. Pinon päällimmäisenä on kirje, jonka saajaksi on nimetty Karl-Heinz Rummenigge. Jopa Länsi-Saksan futislegendan ihailu oli Stasille liikaa. Voisikohan Rummenigge käydä vaatimassa fanikirjeen itselleen kaikkien näiden vuosien jälkeen?

Ja tuosta vähän fiilistelyä Rummeniggen tahdissa:

http://www.youtube.com/watch?v=8ReAm9UTpGc

Tai sitten Funderin kirjaa huomattavasti kuivempi dokumentti Stasista:

http://www.youtube.com/watch?v=fb7B1fHB_0I

Pieni kommentti Timo Soinille

2011-07-26T22:06:00.001+03:00

Perussuomalaisten Timo Soini avasi sana-arkkunsa kirjoittamalla blogiinsa Oslon joukkomurhasta, mutta yleensä niin vuolaasta arkusta ei löytynytkään mitään. Miten galluppien valossa suurimman puolueen johtohahmo kommentoi tapahtunutta? ”Breivik on murhaaja. Mitä muuta hän on? En tiedä. Entiset luokkatoverit, vanhemmat ja tutut kommentoivat ja media myy.”

Jos maan johtaviin poliitikkoihin kuuluva osaa profiloida Breivikiä ja hänen ajatusmaailmaansa tämän verran (”En tiedä.”), voisiko vastata: tutustu saatavilla oleviin faktoihin, joita on paljon. Ota asioista selvää. Etkö parempaan pysty vai etkö halua?

Viime päivinä on tullut vastaan kirjoituksia ja muita esimerkkejä, joissa halutaan vaientaa tarve analysoida Breivikin ajatusmaailmaa. Guardianissa Charlie Brooker ei suostunut mainitsemaan tekijän nimeä. Hänelle Breivik oli vain ”nothing”, ei mitään.

Hakkeriryhmä Anonymous on aloittanut kampanjan, jossa Breivikin manifestiin pyritään lisäämään päättömyyksiä: ”Tehkäämme Andersista vitsi, jollaista kukaan ei ota enää tosissaan.” Miksi? Eikö Breivikin manifesti ole itsessään täynnä päättömyyksiä? Ongelmana on vain se, että osan hänen ajatusmaailmastaan, erityisesti hänen viholliskuvastaan allekirjoittavat arvokonservatiivisten populistipuolueiden kannattajat ympäri Euroopan. Breivikin ja eurooppalaisten populistipuolueiden päävihollisina on islam ja vasemmistolainen ”kulttuurimarxismi” tavalla, jossa jälkimmäisen katsotaan tukevan ja mahdollistavan edellisen nousun Euroopassa.

Hiljaisuus ja vetoaminen kaiken käsittämättömyyteen on niiden tukemista, jotka jakavat valtaosin Breivikin ideologian. Siksi puolustan tarvetta analysoida tapausta.

Breivikin menetelmät ovat erilaisia kuin demokraattiseen päätöksentekoon tukeutuvan arvokonservatiivisen (oikeisto)populismin. Lisäksi Breivikin manifesti on lähempänä fantasiakirjallisuutta kuin pari piirua maanläheisempien puolueiden mielipiteiden. Näitä ei pidä unohtaa, vaikka ihmiset kokisivatkin kiusauksen hämärtää rajoja.

Breivikin ideologiasta löytyy kuitenkin runsaasti yhtymäkohtia maahanmuuttokriittisten populistipuolueiden käsityksiin. Viholliskuvan lisäksi he jakavat tarpeen puolustaa Euroopan juutalais-kristillistä perintöä islamia, monikulttuurisuutta ja vihervasemmistoa vastaan. Osittain jaetun ideologian lisäksi Breivikillä on selvät joskin löyhät yhteydet eurooppalaisiin maahanmuutto- ja vasemmistokriittisiin puolueisiin. Näitä ovat Norjan edistyspuolueen lisäksi esimerkiksi English Defense League (EDL) Englannissa ja Geert Wildersin johtama vapauspuolue (PVV) Alankomaissa. Ideologisia kytköksiä on myös Tanskan kansanpuolueeseen ja ruotsidemokraatteihin.

Kaikki tietävät, että myös perussuomalaisten joukossa islam ja vihervasemmisto ovat vihollisia, joiden nähdään tukevan toisiaan ja suistavan suomalaisen kulttuurin perikatoon (vaikka perussuomalaisten tai puolueen kannattajien aatemaailma ei ole palautettavissa tähän uhkakuvaan). Tai jos näin ei nyt enää jostain syystä ole, eikö siitä tulisi kertoa ihmisille? Eikö Timo kansanedustajalta ja puoluejohtajalta voisi odottaa muutakin kuin jeesustelua hyvän ja pahan kamppailusta, tragediasta, parannuksesta ja omasta tietämättömyydestä näiden faktojen edessä?

Linkkejä:

Soinin kirjoitus: http://timosoini.fi/

Kytkennöistä puolueisiin: Daily Telegraph,

http://www.telegraph.co.uk/news/worldnews/europe/norway/8661139/Norway-killer-Anders-Behring-Breivik-had-extensive-links-to-English-Defence-League.html

Helsingin Sanomat Anonymous hakkeriryhmästä:

http://www.hs.fi/ulkomaat/artikkeli/Hakkerit+aloittivat+kampanjan+Breivikin+mollaamiseksi/1135268069515

Charlie Brookerin teksti: http://www.guardian.co.uk/commentisfree/2011/jul/24/charlie-brooker-norway-mass-killings?CMP=NECNETTXT766

Uskonto Breivikin uutisoinnissa: sormiharjoitus

2011-07-23T20:37:00.003+03:00

Anders Behring Breivikiä epäillään kahdesta Norjassa tehdystä väkivallanteosta, pommin räjäyttämisestä Oslon keskustassa sekä nuorisoleirin joukkomurhasta. Ennen epäillyn nimeämistä kansainvälinen media spekuloi islamilaisella terrorismilla (ainakin New York Times ja The Washington Post). Norjassa tosin todettiin nopeasti, etteivät iskut sovi islamilaisen terrorismin tyypillisiin toimintatapoihin.

Kun Breivik nousi otsikoihin, hänen todettiin olevan muslimeja vihaava oikeistolainen. Norjan poliisi totesi, että Breivikillä on heidän tietojensa perusteella kristillis-fundamentalistisia taipumuksia.

Verrataan lyhyesti kahta lehtiartikkelia. Niistä ensimmäinen on julkaistu Daily Mailissa (”Norwegian massacre gunman was a right-wing extremist who hated Muslims” DM 23.7.2011) ja toinen Guardianissa (“Norway attacks: at least 91 killed in Oslo and Utøya island” Guardian 23.7.2011).

Daily Mailissa Breivik on muslimeja vihaava oikeistolainen, mutta ei kristitty. Tämä ei ole yllätys, koska brittilehti on leimallisesti kristillis-konservatiivinen tabloidi. Juttu käsittelee suurimmaksi osaksi islamia ja terrorismia sen sijaan että se yrittäisi pureutua Oslon tapahtumiin. Guardianin mukaan Breivikillä on Norjan poliisia siteeraten kristillis-fundamentalistisia taipumuksia. Guardianin jutun sisältö keskittyy tapahtumien kuvaamiseen, mutta mikä vielä tärkeämpää, se ei koostu islamin uhan erittelystä, toisin kuin Mailissa.

Lehtien eroja korostaa myös jutun kirjoittaja. Guardianissa se on nimetty toimittaja (Peter Beaumont) ja Mailissa anonyymi ”Daily Mail Reporter”.

Lisäksi Mailin juttu vaikuttaa siltä, ettei aineistoon ole ollut aikaa tai halua tutustua, joten jutussa kierrätetään islamin uhkakuvilla spekuloivaa materiaalia. Kehno journalismi yhdistyy jutussa ideologiseen funktioon. Journalistisilla ratkaisuillaan Mail korostaa konfliktia islamin ja äärioikeiston välillä myös sellaisissa yhteyksissä, joissa islamilla ei näillä tiedoilla ole muuta osaa kuin epäillyn vihan kohteena oleminen ja yhden muslimibloggaajan ilmoitus. Bloggaaja ilmoitti edustamansa ryhmän Ansar al-Islamin olevan vastuussa teoista, mutta Mailin juttua kirjoitettaessa ilmoituksen peruutus on jo ollut kaikkien tiedossa.

Mailin tavoin konservatiivis-kristilliseksi luokiteltavissa oleva brittilehti Telegraph sentään osoitti, mikä ero on tabloidilla ja laatulehdellä. Lehden linjasta huolimatta Breivikin kristillisyys nostettiin ingressiin.

Jo tällainen lyhyt katsaus näyttää, miten sanomalehtien uutisoinnin vertailu paljastaa, että pienilläkin eroavuuksilla on merkitystä siihen, millainen kuva asioista halutaan luoda.

Linkit:

Daily Mail: http://www.dailymail.co.uk/news/article-2017851/Norwegian-massacre-gunman-Anders-Behring-Breivik-right-wing-extremist-hated-Muslims.html

Guardian: http://www.guardian.co.uk/world/2011/jul/23/norway-attacks

Daily Telegraph: “Norway attacks: profile of suspect Anders Behring Breivik”, http://www.telegraph.co.uk/news/worldnews/europe/norway/8656515/Norway-attacks-profile-of-suspect-Anders-Behring-Breivik.html

Katso myös, miten Yhdysvalloissa media spekuloi islamilaisen terrorismin osuudella Norjan tapahtumiin: http://www.theatlantic.com/international/archive/2011/07/the-washington-post-owes-the-world-an-apology-for-this-item/242400/

“The Washington Post Owes the World an Apology for this Item”, The Atlantic, 23.7.2011

Parhaat keikkamuistot Ruisrockista

2011-07-08T10:38:00.002+03:00

Olen ollut laiskahko Ruisrock-vieras. Olen ollut siellä vain yhdeksän kertaa. Luku on naurettava, jos sitä vertaa provinssi-ikääni, joka on yli kaksikymmentä. Alkava Ruisrock on laskujeni mukaan minulle kymmenes, joten päätin koota parhaat muistot keikoista, varhaisimmista tuoreimpiin.

Vuosi 1995. Boo Radleys oli tehnyt vähemmän eteerisen poplevyn, suorastaan kliinisen, mutta se sai liikkeelle bailaamaan kuin olisi vuosi 1995. Rantalavan edessä paistoi aurinko, ihmiset uivat ja hitit seurasivat toisiaan. Homo Sapiensin aikaan myös YUP oli jotain suurta.

Vuosi 1997. Muistan lähinnä Nick Cave & the Bad Seedsin, joka kiersi Boatman’s Callin tiimoilta. Edellisen vuoden keikka Roskildessa oli ensikosketus Caveen elävänä. Murhaballadien asemesta Turussa oli vuorossa pääosin jotain muuta, mutta yhtä tehokasta. Rauhalliset kappaleet istuivat upeasti Ruissalon auringonpaisteeseen. Blixa ei muistaakseni soittanut kolmen ensimmäisen kappaleen aikana nuottiakaan. Hän seisoi lavalla tupakka huulessa ja seurasi yleisöä.

Vuosi 1998. Jon Spencer Blues Explosion. Vaikka paikalla oli Björk, Beastie Boys ja Weeping Willows, mieleenpainuvin hetki oli tieto siitä, ettei Spencer soita festivaaleilla. Aamun uudet perunat oli syöty Spencerin Brendaa kuunnellen, joten painostava hellepäivä autotallibluesin parissa vaihtui toisenlaiseen strategiaan: keskitytään juomiseen, kun treffit Jonin kanssa peruuntuivat. Siinä ohessa maistui Honey B. & T. Bones.

Vuosi 2000. Lee ”Scratch” Perry ja Lou Reed. Kaksi keskinkertaista keikkaa. Reed oli neljä vuotta aikaisemmin Prahassa nähtynä huomattavasti parempi, mutta vaikka Lou ei ole parhaimmillaan, voi hän silti olla parempi kuin muut. Perry puolestaan paranee vanhetessaan. Viime syksyn tapaaminen Leedsissä oli vakuuttavampi kuin Ruissalon esiintyminen, vaikka Perryn dubista nauttii aina. Turun yleisölläkin saattoi olla osuutta asiaan: kolme rivillistä ruohonkäryä ja niiden takana muutama eksynyt.

Vuosi 2004. Stray Cats, Motörhead, Von Bondies ja Hawkwind. Mainio kattaus. Katsoin osan Hawkwindistä etäältä, mutta kuulin kyllä auringonsäteistä nauttimisen lomassa. Motörheadista suuntasin Von Bondiesiin kesken keikan, he kun esiintyivät samaan aikaan. Kuulin molemmista riittävästi vakuuttuakseni. Myös molempien myöhemmät keikat ovat olleet hienoja, vaikka jälkimmäisen markkina-arvo onkin suotta laskenut. Helmenä tuona vuonna oli kuitenkin Stray Cats, ensimmäistä kertaa yli kymmeneen vuoteen. Ostin jopa keikasta taltioidun äänitteen.

Vuosi 2006. Gogol Bordello. Festivaalin profiili oli varsin korkea, kun viikonlopun aikana pääsi nauttimaan sellaisista nimistä kuin Mew, Mogwai, New York Dolls ja Tool. Varsinainen selitys paikalla oloon oli Morrissey, jota en ollut nähnyt aikaisemmin. En valita keikasta, mutta se oli yllätyksetön ja ilma helteinen. Suurimman yllätyksen tarjosi Gogol Bordello, joka levyltä kuunneltuna on tuntunut hieman väkinäiseltä, mutta joka keikalla tarjosi jos ei muuta niin hyvät bileet auringonpaisteessa.

Vuosi 2007. Flaming Lips. Yksitoista vuotta aikaisemmin nähtyyn verrattuna Flaming Lips oli muuttunut hyvin erilaiseksi yhtyeeksi. Tosin se oli tiedossa, koska viimeisimmät kosmiset poplevyt olivat kuluneet soittimessa. Keikalle latautui odotuksia ja osa niistä täyttyi lämpimässä illassa. Vuodelta jäi mieleen myös Leningradin ska ja erityisesti se tukeva jäsen, joka lähinnä istui lavalla keikan ajan. Tälle vuodella osuu myös pahin menetys: tunnen itseni suurena Roky Ericksonin ystävänä, mutta en syystä tai toisesta osallistunut festivaalien sunnuntai-päivään. Se harmitti etukäteen, kyseisenä päivänä ja myös jälkeenpäin, varsinkin kun olen unohtanut syyn poissaololleni. Ehkä se oli festivaalijärjestelyihin pakollisena kuuluva kilometrien mittainen kuolemankävely kansanpuistoon ja takaisin.

Vuosi 2008. The National. Tänä vuonna paluun Ruissaloon tekevän Nationalin keikkaa odotin kovasti. Poikkeuksellisesti odotukset ylittyivät. Suomalaiset lauloivat mukana ja yhtye oli silminnähden yllättynyt saamastaan vastaanotosta. Se innosti heitä yrittämään entistä kovemmin. Ja he onnistuivat. Samana vuonna Interpol paransi kokonaistarjontaa ja paljon parjattu Primal Screamin keikka oli erittäin rentouttava ja nautinnollinen kokemus. Tuona vuonna minulle avautui helteessä myös Asa & Jätkäjätkät sekä Raappana.

Vuosi 2010. Midlake. Alakuloista kantria soittava joukkio oli jo etukäteen listattu syyksi mennä festivaaleille, mutta se olisi voinut jäädä vain hyväksi muiden joukossa. Keikka oli lopulta parempi muiden hyvien joukossa. Tämä lienee niitä arvioita, joista useimmat paikalla olleet ovat samaa mieltä. Muita hyvien joukossa oli toista kertaa nähty Belle & Sebastian – joka oli kaukana siitä, mitä se tarjosi minulle Royal Albert Hallissa vuonna 2001 – sekä The Sonics, joka on parikymmentä vuotta kuulunut ihailemiini yhtyeisiin. Popedan Pitkä kuuma kesä tuli kuunneltua, helteessä tietenkin.

Vuosi 2011. Manu Chao. Odotan Manulta paljon ja katson mitä saan. Ehkä soolouran lakipiste on taittunut ja ehkä muutamat hitit on kuunneltu puhki, mutta albumit ovat edelleen merkkiteoksia. Mieshän tuli tunnetuksi Mano Negrasta, jonka kuuntelun aloitin lukiossa. Muita aurinkoisen festivaalin innostusta kehoon nostattavia esiintyjiä ovat esimerkiksi National (taas), Fleet Foxes (toinen kerta), Primus (kolmas kerta), Nekromantix (toinen kerta), Campbell & Lanegan (eka kerta), Anna Calvi (eka kerta). Aion kuunnella myös Bob Hundia ja Graveyardia, Circleä, Elbow’ta, Tuomari Nurmiota ja Raappanaa. Mieli tekisi katsella noin kuusi minuuttia Bring Me the Horizonia, mutta se soittaa samaan aikaan Bob Hundin kanssa. Taidan olla ainoa festivaalivieras, joka miettii noiden vaihtoehtojen välillä.

Yhteenveto: useita hyviä keikkoja ja muutamia ikimuistoisia, mutta jos vuosi 2000 jätetään laskuista, niin aurinkoa on riittänyt. Korrelaatio läsnäoloni ja helteisen Ruisrockin välillä on vahva. Olen auringon tuoja.

Uskonto, erityistapaus?

2011-07-06T18:13:00.000+03:00

Joskus lukupäätökset kypsyvät hitaasti. Kirjoittaessani yhteisartikkelia druidien tai tarkemmin druidiverkoston rekisteröinnistä hyväntekeväisyysjärjestöksi (charity) Englannissa ja Walesissa uskonnon edistämisen perusteella aloin lukea hyllyssä keikkunutta teosta The Impossibility of Religious Freedom (2005).

Lainoppinut uskonnontutkija Winnifred Fallers Sullivan esittää, ettei uskontoa tulisi pitää lainsäädännössä erityistapauksena tai ainakaan uskonnonvapautta. Hänen mukaansa tasa-arvoa koskeva lainsäädäntö riittäisi. Sullivan kirjoittaa Yhdysvalloista, mutta samansuuntaisia ajatuksia on esittänyt brittikontekstissa esimerkiksi Peter Edge teoksessaan Religion and Law (2006).

Ehdotus saattaa kuulostaa vannoutuneiden sekularistien kannanotolta. Jos uskonto ei olisi lainsäädännössä tunnistettu erityistapaus, uskonnottomien tilanne parantuisi, sillä uskontona olemisen laeissa säädetyt etuoikeudet jäisivät saavuttamatta.

Sullivanin kohdalla tilanne on toisenlainen. Hän päätyy ehdotukseensa puolustaessaan tavallisten katolisten ihmisten pystyttämiä vertikaalisia hautamonumentteja ja hautoja rajaavien koriste-esineiden asettamista kunnalliselle hautausmaalle Boca Ratonissa Floridassa. Sullivan oli 1990-luvun lopussa näiden ihmisten todistajana oikeusjutussa, jonka lopulta voitti kaupungin edustajat.

Boca Ratonin uskontokunnista riippumattomalla hautausmaalla kivet eivät kohoa vaan ovat maan pinnalla nurmen tasossa. Hautausmaalle ei kaupungin mukaan saa asettaa pystysuuntaisia muistomerkkejä, mutta moni laittoi niitä, koska ne muistuttivat vainajasta. Sen lisäksi moni aitasi haudat suojatakseen niitä niin, ettei kukaan kävelisi haudoilla. Osa työntekijöistä salli käytännön, kunnes asiasta paisui oikeusjuttu.

Ei ole sattumaa, että valtaosa oikeusjuttuun osallistuneista oli katolilaisia, jotka kansanomaisissa käytännöissään käyttävät esineitä protestantteja enemmän. Sattumaa ei ollut myöskään oikeuden protestanttinen tapa hahmottaa uskontoa. Näiden perusteella tuomarin päätös kaupungin hyväksi ei ollut sattumaa.

Vaikka olen itse kiinnostuneempi analysoimaan, miten uskonnon kategoria sekä erottelu uskonnon ja ei-uskonnon välillä toimii yhteiskunnassa, mukaan lukien lainsäädännössä, Sullivanin, Edgen ynnä muiden väite jäi mietityttämään yleisesti, mutta myös siksi, että uskonnonvapauslaissa syrjintää kokevana osapuolena voivat olla myös uskonnollisiksi itsensä mieltävät ihmiset.

Sullivan nostaa esiin mielenkiintoisen ryhmän: tavalliset kansalaiset, joiden ”uskonnollisille” käytännöille ei löydy tukea pyhistä kirjoituksista tai instituutioiden virallisista opinkappaleista. Sullivanin argumentin mukaan myös he kärsivät – ainakin tässä tapauksessa – siitä, että uskonto on erityistapaus, sillä heidän toimia pidettiin pikemmin henkilökohtaisina ja idiosynkraattisina toimina kuin ”uskonnollisina”. ”Uskonnolliseksi” luokittuminen olisi tässä tapauksessa vaatinut tukea pyhistä kirjoituksista tai opinkappaleista sekä lisäksi todisteita siitä, että uskonto suorastaan vaatii juuri näitä käytäntöjä. Toisin sanoen, laki suojaa ortodoksista ja ortopraksista uskontoa, mutta ei välttämättä kansanomaista, elettyä uskontoa, vaikka sen muodot olisivat kiinnittyneitä uskonnollisena pidettyyn perinteeseen (tässä tapauksessa pääosin katolilaisuuteen ja joidenkin kohdalla juutalaisuuteen).

Kysymys uskonnosta erityistapauksena on mutkikas, sillä siihen vastaamisessa pitäisi pohtia eri maiden lainsäädäntöjä ja niiden soveltamista. Pitäisi kysyä, kuka hyötyy ja millä tavalla. Kattavaa analyysia Sullivan ei tee; hän kohdentaa viestinsä Yhdysvaltoihin. Sikäli otsikko on ehdotus, kun taas minulle kirjan keskeisin sisältö oli oikeusjutun kuvaaminen; se, miten oikeudessa neuvotellaan, mikä on uskontoa ja mikä ei.

On olennaista, että lainsäädännössä uskontoa ei voida pitää erityistapauksena ilman jonkinlaista määritelmää tai implisiittistä ymmärrystä siitä, mikä käy uskonnosta ja mikä ei. Siksi tällaisessa lainopillisessa kontekstissa pelataan aina myös uskonnon kategorialla. Yleensä ymmärrys uskonnosta perustuu protestanttiseen kristinuskoon, joka toimii normina ja prototyyppinä.

Mikä ihmeen ateistinen spirituaalisuus?

2011-06-14T10:47:00.000+03:00

Kesäkuun 15–17. pidetään Donner instituutin konferenssi otsikolla Post-Secular Religious Practices. Oma alustukseni käsittelee nykypäivän ateistista diskurssia tai tarkemmin sanoen hyvin pientä – ja joidenkin mielestä erikoista – ulottuvuutta: sellaista ateismia, jossa spirituaalisuus ja/tai meditaatio ovat olennaisia osia.

Esitän tässä pienen kaavion, joka auttaa hahmottamaan, mistä olen kaivanut esiin kyseisen ilmiön. Plus-merkit osoittavat, että osa kirjoja kirjoittavista ateisteista suhtautuu myönteisesti, joskaan ei homogeenisesti, spirituaalisuuteen. Tyypillistä tälle on myös myönteinen suhde meditaatioon, mutta kielteinen suhde monoteismiin ja Jumalan olemassaoloon.

	Monoteismi	Spirituaalisuus	Meditaatio
Dawkins	-	-	-
Hitchens	-	-	-
Dennett	-	-	-
Harris	-	+	+
Stenger	-	+	+
Antinoff	-	+	+
Comte-Sponville	-	+	(+)
Maisel	-	-	(+)

Kaaviossa ensiksi mainitut kirjoittajat ja teokset ovat seuraavat:

Richard Dawkins: The God Delusion

Christopher Hitchens: God is Not Great

Daniel Dennett: Breaking the Spell

Sam Harris: The End of Faith

Victor Stenger: The New Atheism

Näitä kutsutaan niin sanotuiksi uusateisteiksi. Heistä Harris ja Stenger sopivat tähän ateistisen spirituaalisuuden kategoriaan. Kaavion päättävien kirjoittajien teoksia voidaan kutsua uusateismia seuraavaksi vaiheeksi. Kirjat eivät ole samanlaisia myyntimenestyksiä, mutta niiden markkinasijainti rakentuu uusateismin suosiolle: jos uusateistit keskittyivät kertomaan, mikä uskonnoissa on vialla, ateistinen spirituaalisuus on yksi tapa vastata siihen, miten rakentaa ateistisia merkitysjärjestelmiä siten, että ateismi on jotain enemmän kuin Jumalan tai jumalien olemassaolon kieltämistä.

Mainitut kirjoittajat ja teokset ovat seuraavat:

Steve Antinoff: Spiritual Atheism

André Comte-Sponville: The Little Book of Atheist Spirituality

Eric Maisel: The Atheist’s Way: Living Well without Gods

Tarkemmat tulkinnat jätän seminaariin ja myöhemmin sen pohjalta kirjoitettavaan artikkeliin. On kuitenkin mielenkiintoista, miten ateistiset uskomukset sopivat tässä diskurssissa yhteen sellaisten käytäntöjen (esimerkkinä meditaatio) kanssa, jotka nousevat perinteistä, joita tavataan pitää uskonnollisina. Kyse ei ole niinkään tätä kantaa puolustavien epäkoherentista näkemyksestä, vaan siitä, miten vaikeaa on ylläpitää selvää käsitteellistä rajaa uskonnollisen ja maallisen välillä, erityisesti silloin, kun ei puhuta pelkästään uskomuksista vaan myös käytännöistä.

Lehdenjakajan pyyntö

2011-06-09T20:14:00.000+03:00

Matleena Jäniksen ja Emilia Lehtisen dokumenttielokuva Kohtaamisia Jeesuksen kanssa valmistui ilmeisesti jo 2010, mutta näin sen vasta tänä keväänä. Siinä joukko ihmisiä kertoo suhteestaan Jeesukseen. Aihe sinänsä on tavallinen, maltillisesti kiinnostava. Teoksessa kuitenkin esiintyi lehdenjakaja, joka varasti show’n.

Dokumentin alussa lehdenjakaja kertoo pyytäneensä Jumalalta tai Jeesukselta tupakkaa, kun omat olivat loppu. Pian mies löysi pienen askin vihreää Smartia. Sattumoisin kyse oli miehen vakiomerkistä, tosin aski sisälsi vain kymmenen savuketta. Se kuitenkin riitti: pyyntöön oli vastattu.

Ensiksi ajattelin, että jaaha, nyt on löydetty joku humoristinen laitapuolen kulkija. Toisin kävi.

Uskontokeskustelussa, erityisesti uskontokritiikissä, on tapana nähdä uskonnolliset ihmiset uskomustensa kautta. Ihminen uskoo jotain ja siksi hän toimii tietyllä tavalla. Tämä kaava mielestäni ylikorostaa jäsenneltyjen uskonnollisten uskomusten roolia inhimillisessä toiminnassa. Se sivuuttaa sen pragmatistisen näkemyksen, jonka mukaan oikea kysymys ei ole, uskooko joku todella noin, vaan ”millaisia tarkoitusperiä silmällä pitäen jollekin on käyttökelpoista hyväksyä jokin uskomus?” (Richard Rorty). Tämä ei tarkoita niinkään kalkylointia, vaan sitä, että tämän kannan mukaan meillä on tapana omaksua uskomuksia, jotka ovat meille hyväksi arkisessa toiminnassamme.

Lopussa mies palaa kameran eteen. Hän toteaa seuraavasti:

”Jotkut niinku sanoo että onko sitä Jeesusta edes olemassakaan, niin loppujen lopuks niin tota niin, mitä sillä on väliä, että kyllähän sen sitten aikanaan näkee perillä, että onko se vai ei, mutta… Mun kohdalla ainakin toimii se, että todellakin niinku on vuorovaikutusta, että on tulevinaan vastauksia, niin, kun on kysymyksiä tai hätää, niin, eikös se ole pääasia, että asiat hoituu.”

Tällainen vastaus turhauttaa niitä, joiden mielestä uskomukset voidaan hyväksyä vain jos ne ovat yhtäpitäviä todellisuuden kanssa. Lehdenjakajan kanta on kuitenkin täysin ymmärrettävä pragmatistisen lähestymistavan kanssa. Hänelle usko Jeesukseen auttaa suoriutumaan arjessa, pitämään elämän kasassa: ”pääasia, että asiat hoituu”.

On huomattava, että lehdenjakaja ei kalkyloi. Hän ei Smartia imiessään iske silmää ja sano, että tämä on tällaista wittgensteinilaista kielipeliä. Hän uskoo, mutta uskon oikeuttavana perustana on se, että se toimii. Uskomuksen todenmukaisuus ei häntä suuremmin huoleta, sillä sen näkee sitten perillä, oliko uskomus tosi vai ei. Hänelle kyse on win-win tilanteesta. Hän voittaa nyt ja voittaa lisää myöhemmin, jos uskomus osoittautuu todeksi.

Ajattelen, että lehdenjakajan näkemys ei ole ollenkaan harvinainen. Harvinaista sen sijaan on kuulla jonkun artikuloivan tuon kannan.

Menestyksen metsästäjät

2011-05-23T12:41:00.000+03:00

Lauantaina 14.5.2011 Manchester City peittosi Stoke Cityn Wembleyllä numeroin 1-0. Se päätti 35:n vuoden pokaalittoman putken. Joukkue voitti Englannin cupin. Valioliigan viimeisellä kierroksella sunnuntaina 22.5.2011 siniset iskivät kaksi maalia Boltonin verkkoon. Näin varmistui kolmas sija ja suora paikka mestareiden liigaan.

Englannissa asuessani tuttavat ja tuntemattomatkin kyselivät jatkuvasti, mitä joukkuetta kannatan. Aluksi vastailin, etten mitään, mutta olen kiinnostunut lajista. Ei mennyt jakeluun. Sitten aloin vastata, etten kannata mitään seurajoukkuetta, vaan Suomen maajoukkuetta. Sitä seurasi yleensä jatkokysymys joukkueen menestyksestä. Täsmennykseni Suomen jalkapallohistoriasta arvokisoissa herätti sääliä siinä määrin, että päätin vaihtaa vastaustani. Aloin vastata, että kannatan Leedsiä siitä yksinkertaisesta syystä, että asun kaupungissa, mutta lisäsin, että käyn silloin tällöin Manchester Cityn peleissä. Leeds kelpasi vastaukseksi, mutta Cityn mainitsemisesta seurasi gloryhunter -syytökset, ellei kysyjä ollut saman joukkueen kannattaja.

Viime vuosina olen tosiaan ryhtynyt seuraamaan entistä tarkemmin Manchester Cityn toilailuja. Totta kai tajusin, että Cityn omistajan rahavarat olivat perusteena syytöksille. Mutta on kai selvää, että todellisen gloryhunterin kannattaisi valita toisin. Miksi vaivautua epätasaisesti pelaavan, joskin nousukiidossa olevan seuran kannattajaksi, kun jo samasta kaupungista saisi paljon varmemman valinnan? United nappasi taas liigamestaruuden ja päätyy mestareiden liigassa vähintään hopealle.

Cityllä on oman kokemukseni mukaan todella vähän kannattajia syntyperäisten manchesterilaisten ulkopuolella. Sen sijaan joka hemmolla on suosikkijoukkueena oman kylän seuran lisäksi joku neljästä suuresta: Manu, Chelsea, Arsenal tai Liverpool. Eikö se ole nimenomaan esimerkki siitä, että valitaan yksi mahdollisista menestyjistä?

Itse asiassa City on Tottenhamin ohella joukkue, joka sekoittaa vuodesta toiseen jatkuneen neljän suuren aikakautta. Eikä tuo pakka ole vieläkään täysin uudistunut: kolme suurta tuntuu olevan piirun verran kahta haastajaa edellä. Myös Liverpool nousi alkukauden tarpomisen jälkeen vauhdilla kärkikamppailun tuntumaan.

Omalla tavallaan Cityn kannattaminen sopii itselleni tavanomaiseen underdog-perinteeseen. Esimerkiksi Uuden Seelannin peli Italiaa vastaan oli yksi MM-kisojen kohokohdista. City ei enää ole underdog koko valioliigaa tarkastellen, mutta se on haastaja nimenomaan neljää suurta kohtaan. Myös kotikaupungissaan se on altavastaaja, kun rinnalla seisoo mahtiseura United. Tässä vertailussa Cityn kannattaja ei ole puhdasverinen gloryhunter.

On muitakin syitä valita City, jos ankkuroi faniutensa Manchesteriin. Kärjistäen, Cityn kannattajien ydinjoukko on Manchesterista, Unitedin Aasiasta. City on Manchesterin joukkue, United Salfordin. Jos Gallagherin veljesten tunnettu rakkaus joukkuetta kohtaan ei vetoa, niin myös legendaarisen The Fallin Mark E. Smithin kanssa voi jakaa kannatuksen kohteen. Hipsteripisteissä City peittoaa Unitedin helposti, joskaan se ei ehkä ole paras peruste faniudelle.

Ja miksipä ei ankkuroisi faniutta Manchesteriin? Asuin Leedsissä melkein kolme vuotta. Suurimman osan tuosta ajasta Leeds United pelasi kolmanneksi korkeimmalla sarjatasolla. Kun peleissä käy Leedsissä 20-30000 ihmistä, ei tunnelmaa voi sanoa väsähtäneeksi alasarjapalloiluksi. Mutta joskus toivoo näkevänsä myös laatua.

Laatupallosta kiinnostuneille oli tuosta sijainnista tarjolla maantieteellisin, taloudellisin ja logistisin perustein useita vaihtoehtoja, muttei parempaa kuin Manchester City. Tunnin bussimatkasta pulitti sopivalla pihtauksella punnan yhteen suuntaan. Junamatkan normaalihintakin on alle 20 puntaa, joten ajallinen ja taloudellinen satsaus oli maltillinen. Lippujen ostaminen ei ole ylitsepääsemättömän vaivalloista. Niitä on ollut myös saatavilla hyvin, mikä ei ole itsestäänselvyys huippujoukkueiden kohdalla. Hinnatkin ovat kohdillaan. Olen maksanut 30-36 puntaa, mikä on tavallinen hinta valioliigassa, pari puntaa enemmän kuin Leedsissä ja parikymmentä puntaa vähemmän kuin paikka Old Traffordin piippuhyllyllä.

Englannin Barcelonaksi kutsutussa Manchesterissa on tarjontaa museoista levykauppoihin, kiinalaiskorttelin roskabuffeteista paikallisiin olutmerkkeihin. Kulku stadionille on vaivatonta esimerkiksi bussilla ja varsinkin pelin jälkeen on mukava kävellä takaisin keskustaan. Tässä City peittoaa Unitedin. Unitedin pelistä on lähdettävä kesken, jotta välttäisi tunnin epämiellyttävän jonotuksen raitiovaunuun. Ja varmistukseksi, jos tosifanin tunnistaa siitä, että seuraa joukkuetta mahdollisimman epämiellyttävissä olosuhteissa, niin jättäydyn mielelläni koko leikin ulkopuolelle.

Stadion on miellyttävä. Siitä puuttuu korkeatasoisen Old Traffordin kliinisyys. Se on palveluiltaan toimivampi kuin kotikutoinen Goodison Park, jossa puoliajan olutjonossa odotetaan tuoppia lisäajan alkuun. Mikä tärkeintä, kaikilta paikoilta olen nähnyt tapahtumat ja kokenut pelin tunnelman. Samaa ei valitettavasti voi sanoa Unitedista, vaikka pehmustetussa penkissä istuisikin.

Edellä kuvatut seikat perustelevat, miksi Cityn kannattaja voi olla ilman pokaalien vonkaajan mainetta. Niiden lisäksi on henkilökohtaisia tarinoita, joista omani alkaa ennen huippupalkattujen pelaajien ostamista.

Ensimmäisen kerran menin peliin vuonna 2007, jolloin korkeimman hintalapun pelaajista oli korkeintaan märkiä unia. Joukkue tahkosi maalittoman tasapelin West Hamin kanssa. Vierasjoukkue oli niskan päällä ja esitys lupaili vain Hammerseilla pisterikasta loppukautta.

Kokonaiselämys pelissä käymisestä oli kuitenkin lämmin. Kun taksikuski toteaa intialaisella aksentilla, että kaupunkiin tullessa tärkeintä on muistaa ottaa sateenvarjo. Kun ensimmäistä sunnuntain näkyä stadionin viheriölle säestää tihkusade ja Morrisseyn Every Day is Like Sunday. Tiedättehän?

Aloin vähitellen innostua Irelandin millintarkoista pystysyötöistä, Wright-Phillipsin pystyjuoksuista ja Petrovin keskityksistä. Tuosta porukasta on jäljellä enää keskimmäinen, hänkin tavallisesti joko vaihtopenkillä tai kokoonpanon ulkopuolella. Syksyllä 2011 kaikki kolme pelaavat muissa seuroissa.

Nykyään kentällä taituroivat suuremmat tähdet. Osa heistä on ostettu ylihintaan. Jo joukkueesta poistunut Robinho ostettiin kalliilla, mutta se oli vain keino sanoa: ottakaa meidät vakavasti. Wayne Bridge, Joleon Lescott ja Kolo Toure taisivat maksaa liikaa. Samoin James Milner, joka on toistaiseksi näyttänyt vain vähän, vaikkei olekaan pelannut kelvottomasti.

Sen sijaan David Silvaa on ollut ilo katsella. Samoin Nigel De Jongin uurastusta – yksi parhaista puolustavista keskikenttäpelaajista, vaikka joskus vahingoittaa vastapelaajaa tarpeettomasti. Carlos Tevez on itsestään selvästi mainio pelaaja, samoin Yaya Toure. Mario Balotelli on väläytellyt muutaman kerran nuorukaisen potentiaalia. Puolustuksessa Vincent Kompanyn huikealla prosentilla onnistuneet taklaukset ovat tärkeä osa joukkuetta. Henkilökohtainen suosikkini on Adam Johnson, jonka hankkiminen Middlesbroughista on Cityn paras siirto vuosikausiin hinta/laatu -suhteeltaan. Tälle subjektiiviselle mielipiteelle löytyy lisäpontta tilastoista, jos joku on kiinnostunut.

Siinä välissä oli hienoja hetkiä, kuten ottelu Sunderlandia vastaan. Paikan päällä tuli todistettua Mark Hughesin viimeistä ottelua Cityn valmentajana. Peli pelattiin kevyessä lumisateessa, ja katsojat olivat tuoneet lämmikkeitä katsomoon. Yksillä termospullo kahvia, toisilla taskumatti jotain muuta. Ottelussa oli säpinää ja luokatonta puolustuspeliä. Siksi katsojia hemmoteltiin maaleilla, lopputuloksena Cityn niukka voitto 4-3. Toisesta rivistä oli hauska seurata, kun kaksi pienen tuopin mittaista pelaajaa, Bellamy ja Sylvinho nalkuttivat toisilleen. Kumpikaan ei ole pelannut enää tällä kaudella Cityssä. Kauden loppusijoitus oli viides, jolla jäätiin mestareiden liigan ulkopuolelle. Se siitä menestyksestä.

Cityn pelaajille maksetaan kovaa palkkaa ja siirtosummat ovat olleet yläkanttiin. Silti gloryhuntereista puhujat voivat miettiä, miten muut menestysjoukkueet on rakennettu. Talkootyöllä? Cityn yksikään pelaaja ei ole maksanut sitä, mitä Torresin siirto Chelseaan (50m£) tai Andy Carrollin lähtö Liverpooliin (35m£).

Faniuteni on kuitenkin pinnallista. En menetä yöuniani, jos miljonäärit pelaavat huonosti. Luultavasti siinä vaiheessa, kun City ottaa kolmannen mestaruuden peräjälkeen, alkaa menestyskin kyllästyttää. Silloin on mahdollista, että vaihdan johonkin altavastaajaan tai väriläiskään.

Toistaiseksi riemastuttavinta on ollut se draama, jota City on tarjonnut maalaamalla harmaansävyisen valioliigan kirkkailla ja kylläisillä väreillä. Tärkeintä on se, mitä tapahtuu kentällä ja miten se näkyy sähköistävän liigaa. Kentän ulkopuolen tapahtumissa on ollut paikoin tragikoominen sävy: esimerkkeinä brittipelaajien ryyppyreissu Newcastleen, Kolo Touren doping-käry, Balotellin typeryydet kentällä ja sen ulkopuolella, Tevezin strateginen kikkailu markkina-arvonsa nostamiseksi ja Dzekon nihkeä aloitus 27 miljoonan punnan siirron jälkeen.

Suomessa lojuville Lontoon pohjoispuolisten joukkueiden futisfaneille on katastrofaalista, että EasyJetin edulliset lennot Helsingistä Manchesteriin päättyvät. Oli sitä gloryhunter tai ei.

Tänään maanantaina Manchesterissa on Cityn paraati. Tarkoitukseni on saapua kaupunkiin illalla, joten ehkä ehdin ilotulitukseen. Tosin ajoitus on vain sattumaa, sillä enhän minä mikään fani ole.

Vaalivalvojaiset 2011

2011-04-18T19:33:00.000+03:00

Päätin koota pääosin muttei yksinomaan punavihreiden ihmisten Facebookiin laittamista päivityksistä ja kommenteista pienen palasen tunnelmia näin historiallisena hetkenä. Jyrki Käteisen johtama Kokoomus on suurin puolue huolimatta paikkojen roimasta laskusta. Tosin kommentit keskittyivät Jabba the Hutin johtamien jytkyjen menestyksen päivittelyyn. Olen anonymisoinut näpistämäni lainaukset ja jos joku FB-kavereistani haluaa, että poistan heidän päivityksensä alla olevasta, niin olkaa hyvä ja ottakaa yhteyttä.

Sekalainen arviointi alkoi vaalituloksen paljastuttua:

Meinasin laittaa linkin Yölinnun Sitä saa mitä tilaa -biisistä, mutta en uskallakaan. ;-)

Ja vaikka Halla-Aho pääsikin eduskuntaan, niin vihreitä naisia ei edelleenkään saa raiskata.

Perussuomalaiset anagrammina: massaulostepieru ja urpo lumisateessa.

Mun persusta tuli jytky

Mutta sitten tuli dagen efter:

Huomenta jytky-Suomi! Hämmentävää olla tämmöisessä punaviher-piipertäjä-taidehiipparivähemmistössä..

Jaahas. Ei se painajainen ollutkaan unta...

Ainoa toivomme on, että perussuomalaiset paljastuvat hallitusvastuussa juuri niin tyhmiksi ja taitamattomiksi kuin miltä he ovat aina vaikuttaneet.

ja minä kun ehdin jo luulla, että darrassa herääminen olisi ollut päivän kamalin jytky.

Piti vähitellen miettiä, että onko se oma maa mansikka vai suuntaavatko punavihreät ulkomaille?:

I always thought it's a bit embarrassing to live in a country governed by the conservatives. Now, I'd take them anytime over the 'true' Finns. Welcome to the UK, Finnish friends...

Aika harvoin ovat Suomen vaalit BBC:n luetuimmissa uutisissa....

Mikä tämä maa oikein on ja asunko oikeasti täällä? Olenko minäkin sitä Suomen kansaa, josta nuo tuolla puhuvat?

I always felt I was slightly exaggerating, when I said Finns are right wing racists. Turns out I was spot on.

Nämä hoitaa evakkojen kahvipannut ja vähän muutakin:

(mainos:) Muutto ulkomaille - Niemen avulla ulkomaille muutto on helppoa!

-Olisinpa tajunnut ostaa Muuttopalvelu Niemi Oy:n osakkeita.

Paluumuuttajankaan osa ei ole helppo:

siis tuonneko mun pitäisi muuttaa!?!??

Kokoomuksen ja Persujen linja alkoi mietityttää:

JAAANA PELKONEN!!!

-Kuka nyt juontaa Euroviisut?

-Ei niitä näytetä enää. Siellähän on ulkomaalaisia.

Mutta eihän hallitusta vielä muodostettu. Hallitusspekulaatiota kuumempi kysymys oli, miksi sitä tulisi kutsua:

miettii, mitä mahtaa olla luvassa neljäksi tulevaksi vuodeksi.

-Paljon punaniskahallitusvitsejä.

-Sini-punaniskahallitus?

-Sinipuna, jossa niska joustaa!

Samalla muistutettiin vaalimenestyjien jargonista. Lässyn lässyn:

"lähes kaikilla politiikan lohkoilla pitää muutoksen toteutua, suomen kansa on näin toivonut... muutoksen aika on nyt... kansa vaatii sitä". siinä sisältöä

Mutta sillä välin nokkelat alkoivat jo varautua tulevan persulandian politiikkaan:

jos remontista jää yhtään ylimääräistä, sijoitan sen postmoderniin tekotaiteeseen. Parempaa en heti keksi tätä koulukiusaajayhteiskunnan paluuta vastustamaan.

Onneksi tuli aikanaan säästettyä markkoja, pitääpä laittaa ne jo valmiiksi lompakkoon.

Mieli palasi takaisin markkojen etsimisestä analyysiin Suomen politiikan tilasta. Osansa sai Varsinais-Suomen bodaava ääniharava:

Kike Elomaa läpi!!!11!

Kike totes radiossa eilen, ettei vielä tiedä mitä BKT tarkoittaa.

arvostaa huumorieduskuntaa

Olisiko Kikkakin nyt kansanedustaja, jos olisi hengissä?

Pettyneet eivät olleet aivan selvillä, pitäisikö passivoitua vai aktivoitua?:

Jos menis nukkuun ja heräis 4 vuoden kuluttua.

Voiko persuudesta eheytyä?

Mikähän olisi paras antipersurantti?

Persut ja oikeisto ei ole mitään. Vastarinnan rakentaminen jatkuu.

Jos tähän tulee, no perkele 50 tykkäystä, lähden ensi kerralla eduskuntavaaliehdokkaaksi.

-x, y, z ja 96 muuta tykkäävät tästä

Siitä huolimatta kansa kyllä tietää, vai ketä nyt syytettäisiin?:

Mä en taidakaan kannattaa demokratiaa...

The best argument against democracy is a five-minute conversation with the average voter." -Winston Churchill

Kansan rivi näyttäis olevan melko syvä...llä?

-juuri näin. ihan persussa

Naapuriakin sopi epäillä ja kysyä, mistä tunnet sä ystävän?:

FB-frendeistäni 1 paljastui perussuomalaiseksi. Aikamoista.

-Jep, samoin. Hmm.

Vai onko kansaa ja fb-kavereita sittenkään syyttäminen? Epäilyt yllättävistä syyllisistä vahvistuvat:

Pitääkö syyttää hipstereitä? Ovat käyneet äänestämässä ironisesti, kun oli niin hyvät pyöräilykelitkin.

Jos ei syyllisiä löydy, niin viina on ihmeellisen toimintavarma lääke jopa vaalitulokseen:

nyt sitä viinaa tänne, ahistaa.

kävi pitkällä lenkillä, tuli kotiin ja on hyvin hämmästynyt. Tämä vaatii kulauksen alkoholia, mutta ainoa mitä kotoa löytyy on ranskal. shamppanja eikä tässä nyt juurikaan ole juhlan tuntua.

Näillä punavihreillä älyköillä oli vaikeuksia ymmärtää yhtälöä, jonka mukaan joka viides suomalainen on persu mutta kukaan ei tunne ketään persua. Yksi kannattaja tuli vastaan vaalien jälkeisenä päivänä:

Tuli kadulla vastaan mummo, joka pysäytti ja osoitti pilven pitsireunusta. "Taivaskin juhlii perussuomalaisten voittoa."

Kaikesta huolimatta nuorisossa on tulevaisuus:

X:n mielestä paras puolue on Piraatit ja toka paras RipuliKakkaPuolue. 10-vuotiaat ei masennu demokratian edessä.

Antaa politiikan jatkua heti vaalien jälkeen eikä vasta neljän vuoden kuluttua.

Journalismikritiikin vuosikirja 2011

2011-04-09T14:43:00.000+03:00

Keskiviikkona 13.4.2011 julkaistaan uusi journalismia ja sen kritiikkiä käsittelevä vuosikirja vuosimallia 2011 ravintola Pullmanissa Helsingissä kello 14 alkaen.

Vuosikirjassa on muutamia teemoja, ja yksi niistä on uskonto. Siinä on myös tekstini ”Uutinen uskonnosta: tyytymättömyyden tae?”.

Tekstini ei noudata tavanomaista vuosikirjan artikkelityyppiä. Ainakin oman mielikuvani mukaan vuosikirjatekstit ovat usein menneen vuoden uutisointien tapaustutkimuksia. Lisäksi niiden sävy on tyypillisesti kriittinen: yksinkertaistaen ilmaistuna voisi sanoa, että vuosikirjan tekstit kertovat toimittajille ja ylipäätään aiheesta kiinnostuneille, mikä uutisoinnissa meni vikaan.

Tapaustutkimuksen sijaan oma tekstini summaa kokemuksiani ja käsityksiäni. Esimerkkeinä käytän suomalaista ja brittiläistä uskontouutisointia. Erityisesti olen hyödyntänyt sitä, mitä toimittajat, televisio-ohjelmien tekijät, uskonnollisten yhteisöjen edustajat ja aihepiiristä kiinnostuneet tutkijat ovat nostaneet esiin seminaareissa, joissa olen seikkaillut ympäri Englantia viime vuosien aikana.

Artikkelini ei myöskään ole kriittinen sillä tavalla, että siinä vain osoitettaisiin median virheet. Tekstini on sävyltään melko kiltti, rakentava ja median lähtökohtia ymmärtävä, mutta toivottavasti ei hampaaton. Alaotsikko ”tyytymättömyyden tae?” vihjaa uskontojournalismin vallitsevaan tilanteeseen: oikeastaan yksikään osapuoli ei ole tyytyväinen, kaikkein vähiten uskonnolliset yhteisöt.

Kontribuutioni on ehkä ensisijaisesti tutkimukseen perustuva kansalaispuheenvuoro paremman uskontouutisoinnin puolesta. Se on kohdennettu etupäässä uskonnosta kirjoittaville toimittajille, jotka voisivat lukea sen juuri sillä hetkellä, kun heille tulee tarve tai into pohtia oman työnsä tekemisen tapoja. Sellaiseen tilanteeseen sopinee paremmin pohdiskeleva ja syntetisoiva näkökulma kuin yltiökriittinen ja yhteen tapaukseen keskittyvä.

Vuosikirjassa on viisi uskontoa käsittelevää tekstejä ja toki niissä setvitään myös Ajankohtaisen Kakkosen Homoiltaa ja sen herättämää keskustelua. Yhteensä Journalismikritiikin vuosikirja tarjoilee lähes 30 lyhyehköä artikkelia.

Vuosikirja on luettavissa myös sähköisesti seuraavassa osoitteessa:

http://tampub.uta.fi/J/journalismikritiikin_vuosikirja_2011.pdf

Apatiaa paholaiselle

2011-04-05T13:26:00.000+03:00

Joskus musiikkitoimittaja voi olla kuin rokkitähti. Joskus tähän asemaan voi päästä, vaikka ei kirjoittaisi kovin paljon. Nick Kent on tällainen hahmo.

Kentin omaelämäkerrallinen teos Apathy for the Devil (2010) herätti hieman kiinnostusta ilmestyessään. Eniten kutkutti teoksen päähenkilön antisankarius: hintelä ja feminiininen pitkätukka halusi olla joku (ja kyllä hän olikin), mutta käytti suurimman osan valveillaoloajastaan huumeiden etsimiseen ja käyttämiseen.

Englannissa kirjan arviot olivat kuitenkin muikeita. Niiden perusteella päätin olla tutustumatta kirjaan kiireisesti. Kun teos löytyi alehyllystä pian naurettavaan kahden punnan hintaan, tiesin, ettei kyse ole myyntimenestyksestä eikä tulevaisuuden klassikosta. Kun Kentin aikaisempi teos Dark Stuff oli kerännyt kehuja, oli mahdollista, että kriitikoiden rima oli ollut korkealla. En voinut vastustaa kiusausta. Ostopäätös ja kahden punnan sijoitus oli tehty. Ainakin teoksessa on tekijän valikoima lista 1970-luvun kiinnostavasta musiikista, jos ei muuta. Tein Spotify-listan. Nimesin sen omaperäisesti: Nick Kent.

Kriitikoiden rima oli ollut ihan oikeassa kohdassa. Kyse on kohtuullisen apaattisesta kirjasta, joka olisi voinut olla klassikko. Eräs arvioija totesi, että varsinaisesti Kentin maine perustuu kahteen onnistuneeseen raporttiin. Niistä yksi käsittelee Nick Draken kuolemaa ja toinen Beach Boysien Brian Wilsonia.

Muistelmissa on kuitenkin kourallinen viihdyttäviä anekdootteja sekä jonkinlainen kuvaus yhdenlaisesta murroskaudesta. Kentin ura, jos sitä sellaiseksi voidaan kutsua, sijoittuu nimittäin mainiosti punkin tuloon. Mainiosti siksi, ettei hän ole puhdasverinen punkin kasvatti vaan sitä edeltävää aikaa kuvaava touhuilija. Kirja käy läpi tuon murroksen näkökulmasta, jossa punk ei ole puberteetti-ikäisen vuosi nolla. Kentille punk on yksi monista virtauksista, jossa on niin helmiä kuin sikoja.

Muisteluissa kyllä seikkaillaan makoisasti klassisten rock-yhtyeiden kanssa (Led Zeppelin, Rolling Stones jne.). Kent seurusteli Pretendersin Chrissie Hynden kanssa ja tutustui hyvin Iggy Popiin. Morrissey kirjoitteli hänelle fanikirjeitä (joihin Nick ei koskaan vastannut – aihe, jota Morrissey ilmeisesti käsittelee laulussa ”Reader Meets Author”). Kent jopa oli hetken aikaa Sex Pistolsin jäsen ennen John Lydonin astumista remmiin.

Sid ja Nancy -elokuvassa on kohtaus, jossa Pistolsien keikkaa ennen joku huomauttaa, että tuolla on se toimittaja Dick Kent. Sid Vicious kävelee toimittajan luo ja iskee bassolla päähän. Väkivaltaisuus on tosiasia, mutta Kent toteaa iskujen tapahtuneen rautakettingillä. Hän ei ymmärtänyt, miksi näin tapahtui. Myöhemmin hän antoi anteeksi Sidille, joka sitä pyysi. Sitten käytettiin taas huumeita ja kuvaus siitä, miten Sid alkoi ”haista kuolemalle” on kiinnostava. Narkkari tajuaa milloin toinen narkkari on mennyt paluun mahdollistavan pisteen ohi.

Populaarimusiikintutkimuksen ja kulttuuriteorian kannalta on oivaltavaa, että Kent kyseenalaistaa Pistolsien manageri Malcolm McLarenia koskevat analyysit, joissa viitataan innostuneesti situationististen tekniikoiden siirtämiseen uuteen kontekstiin. Vaikka tekniikat olivat sukua situationistien vastaaville, Kentin mukaan McLaren ei koskaan puhunut situationisteista hänelle vuosina 1974 ja 1975 – ja he tunsivat toisensa hyvin. Kent ehdottaa, että strategiat otettiin suoraan 1950-luvun lopun rock’n’roll -manageroinnista ja että McLarenin esikuvana oli Larry Parnes, jonka tallissa olivat esimerkiksi Billy Fury, Georgie Fame ja Marty Wilde.

Yksi parhaista puolista Kentin muisteluissa onkin myyttejä purkava asenne. Hän ei ole systemaattisesti kriittinen kaikkia kohtaan, vaan pyrkii pudottelemaan tarkkaan valikoituja tähtiä. Ongelmana on se, että Kent on viettänyt muistelemansa ajan kamoissa, joten voi kysyä, miten luotettavia ja puolueettomia hänen muistelunsa ja analyysinsa ovat. Välillä syntyy epäilys tulkintojen tarkoitushakuisuudesta. Itseäni kuitenkin kiinnosti paljon lyhyt anekdootti Bob Marleyn tapaamisesta.

Marleysta on tehty kiiltokuvamainen henkinen kapinallinen, mystinen ja jumalallinen rastamies, josta ei puhuta pahaa. Kent kertoo tavanneensa Marleyn ja taustabändi Wailersin vessassa. Nick hermostuu nähdessään mustat miehet virtsaamassa ja vetämässä jointtia rivissä ja menee koppiin. Hermostuneena ja kokaiinipölyissä hän virtsaa kengilleen. Yrittäessään luikahtaa pois vessasta Marley lähestyy Kentiä ja irvistää uhkaavasti, astuu lähemmäksi ja sanoo ”rasclaat”, jonka voisi suomentaa paskiaiseksi. Kent poistuu paikalta ja tulkitsee reaktion johtuvan hänen ulkonäöstään: kevyesti meikattu feminiininen mies ei ollut Bobin mieleen. Kohtaaminen on Kentille osoitus siitä, että Bob oli aivan yhtä urpo ja ennakkoluuloinen kuin me muutkin. Kohtaamista ei tulkita pidemmälle, mutta rastafarien ja yleisesti Jamaikan yhteiskunnan erittäin kielteinen suhde homoseksuaalisuuteen on tunnettua.

Omaan Mark E. Smith diggailuuni on sangen sopivaa, että hänestä Kentillä on tarjottavana vain ylisanoja. Toisaalta, kyse on persoonasta, ei The Fall -yhtyeen musiikista. Varsinkin yhtyeen varhaistuotanto on Kentin mielestä korvia syövyttävää tavaraa.

Kangaskassi on sittenkin parempi

2011-03-16T11:56:00.001+02:00

Minä käytän kangaskassia. Tarvittaessa käytän toista kangaskassia. Jos kannan reppua, voin sulloa ostokseni sinne. Välttelen muovikassien ja myös paperikassien ostamista.

Esko Valtaojan (TS 15.3.2011) mukaan tämä kertoo vain katsomuksellisesta valinnasta. Mikään vaihtoehto ei ole ekologisempi. Valinnalla ole juuri mitään vaikutusta maailman tilaan.

Käyttämällä kangaskassia säästän rahaa, mielikuvissani myös luontoa. Kyse on jossain määrin katsomuksellisesta ratkaisusta. Ehkä ratkaisu on myös tyylillinen: kuka haluaa kulkea kaduilla supermarkettien mainokset käsissään? Lisäksi, en ole koskaan vakuuttunut siitä, että vaikka en ostaisi yhtään muovi- tai paperikassia, panokseni luonnon kokonaiskuormitukseen vähenisi merkittävästi.

Mutta mietitään vielä. Jos kannan tavarat kaupasta kangaskassilla, enkö silloin kuluta vähemmän muovi- tai paperikasseja? En, sanoo Esko, sillä täytyyhän käyttäjän keksiä jostain roskapussinsa.

Hyvä huomio, mutta siinä on yksi iso virhe. Jos unohdetaan kokonaan roskapussien laatuvaihtelut, niiden kulutus ei ole sama kuin kaupasta kannettavien tuotteiden tilavuus. Paitsi jos jättää ruuat syömättä.

Pakkaukset laitetaan roskiin tyhjinä ja useimmiten, toivottavasti, myös taiteltuna siten, ettei roskiin kanneta tyhjää ilmaa. Siis absoluuttinen pussien kulutus pienenee, jos käyttää kangaskassia.

Joko minä tai Esko on väärässä. Luulen, etten se ole minä, mutta ehkä jotain on jäänyt huomaamatta. Kangaskassista en kuitenkaan luovu.

Kulttuurintutkimus uusmaterialismilla ja ilman

2011-03-03T10:36:00.002+02:00

Kulttuurintutkija Lawrence Grossbergin kirjat kypsyvät hitaasti. Niitä saa odotella joskus useampia vuosia. Vuoden 1992 jälkeen hän julkaisi kaksi artikkelikokoelmaa vuonna 1997. Seuraava teos putkahti markkinoille kahdeksan vuoden jälkeen 2005. Tuorein ilmestyi vuoden 2010 lopussa.

Grossberg täyttää tänä vuonna 64-vuotta. Jos tahti on jatkossa sama, voidaan odottaa vielä ainakin yhtä kirjaa, toivottavasti useampia. Tuorein, Cultural Studies in the Future Tense, on kuitenkin eräänlainen päätepiste. Se keskittyy tekijänsä suosikkiaiheeseen, siihen, mitä kulttuurintutkimus – ja vielä yleisemmin intellektuaalinen toiminta – on ja mitä se voisi olla. Eikä tämä ole ensimmäinen kerta. Oikeastaan suurin osa tuotannosta on kosketellut samaa teemaa, jopa siinä määrin, että välillä toivoisi hänen pohtivan väittämiään jonkin empiirisen aineiston parissa ja näyttävän, miten työkalut laitetaan toimimaan käytännössä. Mutta hän ei ole erityisen kiinnostunut empiirisestä maailmasta, kuten hän itse puolitosissaan on sanonut.

Teoksessa jäsennetään kulttuurintutkimuksen projektia ja sen uudelleen keksimisen tarvetta sekä kirjoittajalle tyypillisin iskulausein että historiallistaen. Tavoitteena on maailman muuttaminen intellektuaalisen työn avulla. Tätä Grossberg hahmottelee keskusteluttamalla modernisaatioteorioita ja etsimällä vaihtoehtoisia modernisaatioita. Lisäksi hän tarttuu kolmeen keskeisteemaan, talouteen, kulttuuriin ja valtaan, jotka kaikki tulisi käsitteellistää kulttuurintutkimuksen projektin osaksi ja kautta.

Teos on tärkeä intellektuaalinen voimannäyte, joskin muutamissa kohdissa lukijalta vaaditaan aikamoista tietämystä voidakseen seurata argumentin kulkua. Grossbergilla on usein terävä näkemys asioista, mutta hän ei aina ole taitava viestinsä ymmärrettäväksi tekemisessä.

Tämä ei ole kirja-arvio, joten nostan esiin vain muutaman itseäni kiinnostavan seikan.

Vuonna 2005 osallistuin työpajaan, jossa Grossberg kommentoi papereitamme. Työpajassa ja sen jälkeen tamperelaisessa kapakassa käydyt keskustelut näyttävät olevan hyvin luettavissa kirjan sivuilta. Monet huomiot perustuvat ideoihin, jotka hän esitti tuolloin ja teoksiin, joita hän oli kertomansa mukaan juuri lukemassa. Tässä ei ole mitään yleisesti kiinnostavaa, mutta henkilökohtaiseen lukukokemukseen se tuo sävyä ja syvyyttä.

Mainitussa työpajassa paperini käsitteli Grossbergin affektiteoriaa tai pikemminkin hänen moninaisia tapojaan luonnehtia ja käyttää affektin käsitettä. Myöhemmin julkaisin lyhyehkön artikkelin aiheesta otsikolla ”Energian ja emootion välissä: affekti ja kulttuurintutkimus” (Niin & näin, 2/2007).

Tuoreessa teoksessa Grossberg palaa aiheeseen. Hän täsmentää affektikäsitystään yleisesti ja erityisesti suhteessa nykyiseen, pieneksi akateemiseksi trendiksi nousseeseen materialistiseen ja ontologiseen affektiteoretisointiin. Seminaarin pohjalta tulkitsin Grossbergin paikantavan affektin energian ja emootion välimaastoon, erotuksena sekä ontologis-materialistisesta että niistä, joissa affekti samastetaan sosiaalisesti koodattuihin tunteisiin. Tällä kerralla Grossbergin vastaus ei ole täysin sama kuin hänen suullinen selontekonsa, mutta hänen ajatteluaan teoksessa esitettävät pohdinnat affektista täsmentävät.

Grossberg kehittelee uutta välittymisen teoriaa, sellaista, jossa välittyminen koskee reaalista eikä vain kulttuuria. Hänen paluunsa reaaliseen ei ole uusi välittömyyden teoria, vaan teoria virtuaalisen aktualisoitumisesta. Hän hyväksyy ajatuksen, jonka mukaan affekteissa on kyse intensiteetistä ja energiasta, mutta pitää tuosta näkökannasta ponnistavia analyyseja pakona ontologiaan ja teoriaan (ja joskus tieteeseen ja biologiaan) ikään kuin ne voisivat korvata konjunktuureja koskevan analyysin. Grossberg erottelee kolme affektin ulottuvuutta: virtuaalisen (puhdas kyky vaikuttaa ja vaikuttua), aktuaalisen (liikkeessä olevat ruumiit ja niiden vaikutukset) ja moninaisen välittymisen tietyt modaliteetit (affektiiviset koosteet).

Yksi kiista Grossbergin ja hänen kriitikoidensa affektikäsityksessä koskee affektin organisoituneisuutta / organisoitumattomuutta. Esimerkiksi Massumi on puhunut affektin autonomisuudesta (organisoitumattomuudesta). Grossbergin mukaan affekti on organisoitumaton vain ensimmäisessä ulottuvuudessa, muissa se organisoituu osana diskursiivisia ja kulttuurisia apparaatteja. Erityisesti kolmannella ulottuvuudella affekti on kuulumista ja sitä, millä on väliä, sitä, miltä tuntuu olla tietyssä tilanteessa. Tällöin ”affektiiviset koosteet” ovat subjektivoivia (tunne, fiilis, huomio, orientaatio) ja sosiaalistavia (affiliaatio, kuuluminen, välittäminen, merkityksellisyys). Grossbergin mukaan ensimmäisen ulottuvuuden sovelluksista tehdään usein analyysi, jossa kolme ulottuvuutta sekoittuu tai jossa toisen ja kolmannen ulottuvuuden erityisyyttä ei teoretisoida (esimerkkeinä mm. Patricia Clough ja Brian Massumi).

Suhteuttaessaan käsityksiään ontologis-materialistiseen affektiteoriaan Grossberg pohtii ”uusmaterialismia” yleisemminkin. Hän haluaa nähdä sen hedelmät osana kulttuurintutkimuksen projektia, mutta samanaikaisesti hän esittää varauksia lähilukemalla muutamia analyyseja.

Lyhyesti neljä ongelmakohtaa, jotka Grossberg nostaa esiin:

Ensinnäkin, analyyseissa ei kyetä vastaamaan, miksi valta epäonnistuu jatkuvasti. Niissä vallan nähdään tunkeutuvan yhä syvemmälle yhä tehokkaammin (suoraan ruumiiseen, somaattiselle tasolle jne.).

Toiseksi, analyyseissa sivuutetaan jatkuvuudet ikään kuin yhteiskunta olisi kauneustuotteiden mainontaan verrattava asia, jossa voidaan tehdä tarkka ”ennen ja jälkeen” -raja. Tietysti uuden ylikorostamisella voi olla strategisia tavoitteita ja se voi olla retorinen keino korostaa ilmaantuvia tendenssejä, mutta Grossberg näkee mainittujen analyysien olevan liiaksi sidoksissa kaksinapaiseen ajatteluun, jossa menneen jatkuvuus unohdetaan.

Kolmanneksi, analyysit perustuvat toisinaan hyvin ohuelle empiiriselle työlle. Grossberg muistuttaa, että esimerkiksi Foucault’n uusi empirismi piti sisällään teoriavetoisuudesta ja filosofisuudesta huolimatta paljon arkistotyötä historiallisten aineistojen parissa.

Neljänneksi, uuden käsitteen piiriin sopivia ilmiöitä löytyy kaikkialta. Jos tutkii poikkeustilaa, hallintavaltaa, biopolitiikkaa tai uusliberaalia subjektiutta, analyytikon silmä näkee sitä joka puolella. Ongelmana on käsitteen erityisyyden ja rajojen määrittäminen ja erityisissä konjunktuureissa vaikuttavan vallan kompleksisuuden redusoiminen yhteen avainkäsitteeseen.

On huomattava, että kritiikki ei perustu merkittäviin ontologisiin erimielisyyksiin, vaan jaetut käsitykset nimenomaan pakottavat artikuloimaan erimielisyydet yksityiskohtaisesti. Erimielisyyksissä on kyse myös kiinnostuksen kohteesta. Grossbergia kiinnostaa konjunktuurien analyysi, ja siinä tehtävässä kritiikin kohteena olevat analyysit ovat hänen mukaansa puutteellisia.

Kulttuurintutkimus ei Grossbergin visiossa seuraa uusmaterialistista trendiä, varsinkin kun hänen visionsa ei koskaan ole ollut sitä, mitä kulttuurintutkimus kriitikoiden mukaan on. Mutta kulttuurintutkimus ei myöskään ole uusmaterialismista erillinen tai sen vastainen. Kulttuurintutkimus jakaa paljon yhteistä, mutta pitää kiinni konjunktuurien analyysista, jonka tekemiseen tarvitaan sitä sun tätä työkalua.

Pohjanmaan gootit

2011-02-04T16:14:00.001+02:00

1980-luvun suomalaista goottimusiikkia on koottu levylle ”Eilisen jälkeen: suomalaista postpunkia 1981–1987”. Ei sitä ollut paljon tarjolla, kun yhdelle levylle mahtuu kolme kappaletta Mustaa Paraatia. Olisi sinne voinut tietysti laittaa myös varhaiset Pyhät Nuket ja Mana Manaa edeltäneen Silmienvaihtajat, jonka ”Paniikki on ekstaasin veli” on Mana Manan saman kappaleen levytykseen verrattuna todella lähellä aikansa suomalaisia goottibändejä (joo joo, löytyy YouTubesta). Levyn kuunteleminen vei kuitenkin matkalle lapsuusmaisemiin, mutkan kautta.

Levyllä on Hiljaa -yhtyeen kappale, jossa laulaa Filppulan Jaska. Filppula kirjoittaa jo pari vuotta sitten ilmestyneessä jokseenkin omaelämäkerrallisessa romaanissa ”Me ei oltu valtaosaa” kasvamisesta Koskenkorvalla. Luin sen pyrkimyksenäni oppia jotain alueen 1980-luvun ilmapiiristä ja yrityksenäni muistella, oliko Pohjanmaalla mitään gootteja. Siis: kotiseutukirjallisuutta!

Olen Filppulaa 9 vuotta nuorempi, joten ne puitteet, joihin hän romaaninsa ripustaa, ovat tapahtuneet näkökulmastani suurimmaksi osaksi liian aikaisin. 9 vuotta on nuorena iso ero. En myöskään kasvanut Koskenkorvalla, maaseudulla, vaan Seinäjoella, pienessä kaupungissa, maakunnan keskuksessa. Toisaalta osa teoksesta sijoittuu Seinäjoelle ja olin melko nuoresta pitäen aktiivinen musiikkielämän seuraaja, joten teoksessa on paljon tuttua.

Mainitulla levyllä on kolme pohjalaista yhtyettä: Syyskuu, Geisha ja Hiljaa. Filppulan Hiljaa (Joy Divisionin Still – tiedättehän) ei koskaan kantautunut korviini, vaikka he Seinäjoen nuorisotalolla treenasivatkin. Myös Geisha jäi melko tuntemattomaksi. Syyskuu sentään on tuttu, mutta ei sitäkään omasta hyllystäni löytynyt, vaan kaverin isoveljen. Yhtyeet olivat toiminnassa niin pienen hetken, että ne olivat lopettaneet toimintansa ennen teini-ikääni. Mutta Filppulan kirjassa yhtyeet ovat esillä.

Vaikka en kasvanut Koskenkorvalla, sen ummehtuneen ilmapiirin kuvaaminen ja halu paeta omaan musiikkikuplaansa tuntuvat tutulta. Kotiseutunäkökulmasta keskityin kuitenkin pitkälti epäolennaiseen.

Teoksessa vieraillaan tupakkakaupassa. Sen myyjä nimetään ”käheäksi äijäksi” ja kuvataan pahansuovaksi, porttikieltoja nappuloille jakelevaksi pihisijäksi, jonka repertuaarista löytyi tekokakka ja kutituspulveri. Muistan hyvin miehen, tekoulosteen ja pulverin. Miehen nimi oli muistaakseni Allan ja ulosteita ja pulvereita lähinnä ihailtiin. Häneltä käytiin ostamassa minipommeja, hieman myöhemmin Korkeajännityksiä sekä heviyhtyeiden rintanappeja, kankaisia hihamerkkejä ja ”selkälippuja”.

Musiikkielämään liittyi tietysti Kemu (Kehittyvän musiikin yhdistys), jonka aktiivit eivät ole turhan suopeita kirjan päähenkilön taiteellisille ambitioille. Yhdistys kuitenkin tarjosi harjoitustilat ja sopuhintaisen diilin demon tekemiseen. Demon äänitti Matti Bergström, jonka muistan hyvin ja takapiruna toimi läänintaiteilija Veltto Virtanen, jonka kaikki skidit tiesivät. Samoissa tiloissa Velttokin muistaakseni treenasi, ainakin olin todistamassa kun joku keskenkasvuinen virtsasi hänen kitaransa päälle.

Kirjan päähenkilö käy tietenkin myös Provinssirokissa vuonna 1984, jolloin Smiths esiintyi siellä. Tässä olen auttamattomasti nuori. Ensimmäinen provinssini oli vasta vuonna 1987, jolloin näin ensimmäisen kerran Eppu Normaalin. Provinssissa päähenkilö juttelee järjestysmiehelle, joka futaa Törnävän Pallossa. Pelaaja piti töissäkin sinivalkoraidallista pelipaitaa… Hetkinen! Kyllä TP:n värit olivat jo tuolloin oranssi ja musta. Sininen ja valkea olivat Sepsin, ja siten myös minun.

Myös pariin otteeseen romaanissa mainittu Epon pubi tuli tutuksi aikuisten puheista, mutta sinne, kuten kaikkialle, olin liian nuori. Ja kun olin tarpeeksi vanha, ei pubista ollut jäljellä kuin asiakkaiden muistot.

Kirjassa käydään läpi Rockin SM-kisat vuodelta 1982, jolloin Seinäjoella voittajaksi selviytyi 22-pistepirkko. Itse seurasin kisoja kunnolla vasta 1984, jolloin Peer Günt anasti tittelin. Ajan muuttumista kisojen muistelut kuvaavat hyvin, sillä tärkeästä ponnahduslaudasta tuli teini-ikäni jälkeen tarpeeton tapahtuma. Muuttaessani Turkuun menin kisapaikalle, mutta ainoa syy siihen oli tapahtuman yhteydessä esiintynyt 22-pistepirkko. Voittajaksi selviytyi lahtelainen Rytke, josta toivottiin parin viikon verran uutta Sleepy Sleepersiä. Tuotos löytyi pian Anttilan alelaarista ja levy-yhtiön pomon kengänjäljet soittajien takamuksista.

Filppulan kirjan perusteella Pohjanmaalla oli gootteja juuri sen verran kuin on jo lueteltu. Rokkareita siellä oli, samoin punkkareita ja HC-ihmisiä. Mutta ei siellä montaa goottia ollut, ainakaan myöhäisgootteja. Tai sitten ne liikkuivat vain öisin.

Kuka lukee iltapäivälehtiä?

2011-01-27T16:45:00.000+02:00

Pikainen kierros kirja-alessa ja pian löysin itseni lukemasta Heikki Saaren muutaman vuoden takaista teosta suomalaisen iltapäivälehdistön historiasta. Saari on työskennellyt Ilta-Sanomissa, mutta tämä ”journalistinen raportti ja mielipidekirja”, kuten tekijä sitä kutsuu, keskittyy enemmän Iltalehden syntyyn ja vakiintumiseen. Ilta-Sanomat on toiminut pitkään, kun taas Iltalehti ilmestyi ensimmäisen kerran vuonna 1980 (ja sitä edeltänyt Iltaset ilmestyi 1973–1975). Siksi Iltalehden synnyn ja vakiintumisen kuvaus sopii paremmin ajan hengen tarkasteluun.

Teoksessa rakentuu tarina muuttuvasta Suomesta, jossa nykymaailmaan, meille tuttuun arkeen, kuuluu kaksi vakiintunutta iltapäivälehteä. Tämä maailma kehittyi 1980-luvulla, suuren rakennemuutoksen jälkeen (kaupungistuminen, maatalouden merkityksen heikentyminen, muuttoaallot, keskiluokkaistuminen, siirtymä kyläyhteisöistä lähiöiden sulkeutuneisiin ydinperheisiin jne.). Vaikka teoksessa on toistoa ja vaikka sitä olisi voinut kenties lyhentää, nautin sen lukemisesta. Iltapäivälehtien vakiintuminen on kiinnostavaa yhteiskunta-, kulttuuri- ja mediahistoriallisesti. Lisäksi keskeistoimijoiden muistelu on suuressa roolissa, ja sitä kautta rakentuu tuokiokuvia eri vuosikymmenistä.

Saari nostaa esiin useita näkemyksiä koko journalismin väitetystä muuttumisesta, jossa iltapäivälehdet ovat keskiössä, eräänlaisina suunnannäyttäjinä. Yksi ulottuvuus on kaupallisen ja toimituksellisen materiaalin rajan hämärtyminen. Toinen on viihteellistyminen: lehtiä tehdään sukupolvelle, joka vatvoo ihmissuhteitaan loputtomiin. Kolmas on keskittyminen henkilöihin ja puheenaiheisiin asioiden ja uutisten sijaan. Neljäs on levikin toimiminen viimekätisenä laadun mittarina. Viides on omistuksen keskittyminen. Kuudes on television ja iltapäivälehtien symbioosi (esimerkiksi: lehdet kirjoittavat tolkuttoman paljon televisio-ohjelmista ja niissä esiintyneistä julkkiksista; television keskusteluohjelmien aiheet etsitään iltapäivälehdistä).

Mutta kuka iltapäivälehtiä lukee ja kenelle sitä tehdään? Erityisesti sukupuoli nousi lukiessani keskeiseksi, sillä sitä koskeva informaatio on jokseenkin epätarkkaa.

Iltapäivälehtiähän myydään irtonumeroina, joten ostaminen pyritään muuttamaan tavaksi. Lööppi on tärkein ostoimpulssin aikaansaaja, mutta sen lisäksi on muita merkittäviä tekijöitä. Lehti ostetaan, kun käydään kioskilla, kahvilla, lounaalla tai kaupassa. Se ostetaan matkalukemiseksi tai kodin ja työn taukolukemiseksi. Nykyisen kaupunkilaiselämän reittien ja rytmien suuri haaste on se, että ihmiset eivät liiku kaduilla aktiivisesti eivätkä käy kaupoissa joka päivä, vaan lähiöistä ajetaan töihin ja takaisin, ja ostokset tehdään suurissa automarketeissa koko viikoksi.

Teoksesta käy ilmi useaan otteeseen, että iltapäivälehden ostopäätöksen tekevät naiset tai tarkemmin sanoen perheiden äidit, koska he tekevät miehiä useammin perheiden elintarvikeostokset.

Toisaalta vuoden 1979 kyselyn mukaan sanomalehtien irtonumeroita ostavat enemmän miehet, kun taas naiset valitsevat enemmän aikakauslehtiä. Lisäksi vuoden 1981 selvityksen mukaan tyypillinen Ilta-Sanomien lukija oli 25–29 -vuotias pääkaupunkiseudulla asuva mukavasti toimeentuleva toimihenkilö, joka sattuu yli 50 prosentin todennäköisyydellä olemaan mies.

Mieslukijuuden vuoksi esimerkiksi 1980-luvulla julkaistiin iltapäivälehtien osana erikseen naistenliitteitä, myöhemmin kehitettiin ”naistensivuja” ja vielä myöhemmin, kun iltapäivälehdet halusivat laajentua aikakauslehtien markkinoille, aloitettiin naisille suunnattujen aikakauslehtien myyminen iltapäivälehden kylkiäisenä (esimerkiksi Iltalehden Ilona vuonna 2006).

Siispä: onko niin, että naiset ostavat lehdet ja miehet lukevat ne? Näin tästä sekasotkusta saisi ristiriidattoman yhtälön, mutta tätä teoksessa ei tuoda esiin. Lisäksi yhtälö on niin mielenkiintoinen, että se ansaitsisi tarkemman käsittelyn. Vai onko jompikumpi väitteistä – ”naiset ostavat” tai ”miehet lukevat” – virheellinen?

Luen mieluummin tällaisia teoksia kuin itse iltapäivälehtiä. Toki selailen niitä silloin tällöin, mutta kuluttajana iltapäivälehtien ostamisesta tai lukemisesta ei ole tullut minulle tapa sillä tavalla kuin lehtien markkinointi olisi toivonut. Minulle kyseisten lehtien lukeminen ei ole tapa vaan poikkeus: mökki, vanhempieni luona vierailu, Suomen maajoukkueen jalkapallo-ottelun etukäteis- tai jälkikäteisanalyysi, istuminen kahvilassa kun ei ole kirjaa mukana. Joskus myös surffailen nettisivuille. En yleensä lue kyseisiä lehtiä edes junassa, mutta kun eräällä reissulla aikaisemmalla pysäkillä poistuva henkilö kysyi, haluanko lukea iltapäivälehdet, vastasin pienen hämmennyksen jälkeen kyllä. En muista koskaan ostaneeni iltapäivälehteä itselleni.

Joskus luen iltapäivälehtiä uteliaisuudesta ja tirkistelynhalusta, joskus löytääkseni ammatillisesti kiinnostavaa aineistoa ja joskus ihan muuten vaan. Suurimmat syyt lukemattomuuteen ovat seuraavat:

Väkinäinen ja myynnin edistämisen vuoksi hyväksytty lööppitehtailu on pääosin etäännyttävää. Kun ne tarpeeksi usein poikkeavat sisällöstä, ei niihin luota. Kyse on samasta kuin englantilaisissa tarjouksissa: kesti kuukausia ennen kuin opin ymmärtämään, ettei suurella kirjoitettu pidä paikkaansa, sillä pienellä kirjoitettu käytännössä kumosi sen.

Lisäksi iltapäivälehtien jutuista turhan suuri osuus on minun makuuni ”mato keväthangella” -tasoa. Ne ovat sisällöltään mitättömiä tai ne käsittelevät mitättömyyksiä. (Siis: minulle tuiki tuntemattomia ”julkkiksia” ja siksi mitättömyyksiä oman elämäni kannalta.)

Ehkä merkittävin syy on kuitenkin iltapäivälehtien poliittinen asemoituminen, vallitsevan yhteiskunnallisen järjestyksen hyväksyminen ja edistäminen. Silloin kuin siitä tehdään pieniä poikkeamia, takana on ajatus myynnin edistämisestä, tavanomaisesti populismin keinoin. Minusta tämä on yleisempi syy lukemisen synnyttävään inhoreaktiooni (hieman liioitellusti ilmaistuna), ei journalismin moralisointi, laadun perään huutelu eikä viihteellisyys sinänsä.

Ja kuinka voisikaan luottaa sellaiseen lehdentekijään, joka redusoi eettisen juridiseen? Näin tekee eräs ex-päätoimittaja. Se, ettei lehti joudu oikeustapausten osaksi usein eikä saa Julkisen Sanan Neuvoston tuomioita liukuhihnalta ei tarkoita automaattisesti, että lehti olisi eettisesti tai millään muullakaan tavalla korkeatasoinen.

Tärkeintä on kuitenkin tietää, että lehdissä on rajoitettu hyvännäköisten tyttökuvien määrä kahteen viikossa. Pitää olla tavallisen näköisiä tyttöjä vähissä vaatteissa, jotta äijät saisivat sanoa, että oma muija on seksikkäämpi tai että on sillä ainakin paremmat tissit.

(Heikki Saari 2007. Isku tajuntaan! Suomalaisen iltapäivälehdistön historia. Helsinki: Johnny Kniga.)

Jumalan palomies

2011-01-14T10:15:00.000+02:00

Saku Pollarin ohjaama dokumentti Markku Koiviston johtamasta karismaattisesta kristillisestä Nokia Missio Church -liikkeestä esitettiin Suomen televisiossa tammikuussa. Sielunpelastajat tuli katsottua ammatillisista syistä – ja miksei myös yleisestä mielenkiinnosta – vaikka karismaattisten kristillisten liikkeiden tutkimus ei olekaan keskeisintä alaani. Sen sijaan että yrittäisin antaa jotenkin kattavan kuvan liikkeestä tai sen kuvaamisesta, pyrin nostamaan esiin muutaman itseäni kiinnostaneen hajahuomion.

Dokumentti on kritiikitön. Se voi olla keino tuoda julkisuudessa parjatun liikkeen inhimillinen puoli esiin. Syynä voivat olla myös lupakysymykset: antaisitko sinä luvan kuvata viiteryhmääsi läheltä ja pitkään, jos siitä tehtäisiin kielteinen dokumentti? Dokumentissa ei taustoiteta kunnolla liikkeen konfliktia valtakirkon kanssa, vaikka siihen viitataankin. Siksi ehkä kiinnostavampaa on pohtia, mitä dokumentin avulla voidaan oppia.

Nokia Missio Church on läpiamerikkalainen fantasia. Jo ryhmän virallinen nimi kertoo, miten tärkeää on kuulostaa amerikkalaiselta, vaikka pääasiallinen operatiivinen kieli on Suomi. Erilaisten markkinointistrategioiden, teologian, tunnekeskeisyyden ja sanan levittämisen tekniikoiden imitointi rapakon toiselta puolelta on selviö. Samoin keskeistoimijoiden jatkuva puhe uskonnosta ja viiteryhmästään brändinä (joka sinänsä on ymmärrettävää, sillä liikkeen on löydettävä keinot rahoittaa toimintaansa). Myös muutamissa kohdissa esiin pilkahtava Israelin ihannointi on vahvempaa Yhdysvaltain kuin Euroopan konservatiivikristityillä. Näiden lisäksi amerikkalaisuus tulee esiin dokumentissa huvittavillakin tavoilla.

Etunenässä Koivisto mutta myös muut keskeistoimijat käyttävät jatkuvasti anglismeja. Joku mätsää hyvin, joku markkeeraa jotain ja jollain on momentum. Kun Koivisto kirjoittaa nimensä NMC:n perustamisasiakirjaan, hän tokaisee ”It’s done”. Pohjoisamerikkalaiset kontaktit ovat liikkeelle tärkeitä, mutta kun Koiviston englanti on muuten niin suomalaista, anglismien viljely alkaa huvittaa.

Kun perustamisasiakirjaa ollaan allekirjoittamassa, Koivisto vertaa tilannetta – yllätys, yllätys – Yhdysvaltain perustuslain allekirjoittamiseen. Hän toteaa, että nykyisin ihmiset etsivät suvuista linjoja, jotka johtaisivat näihin merkkihenkilöihin. Hän antaa ymmärtää, että NMC:n allekirjoituksissa voi olla kyse hieman samankaltaisesta historiallisesta hetkestä. Joko Koivistolla on uskomattoman ylevä huumorintaju tai sitten miehen suhteellisuudentaju on jäänyt matkan varrelle. Jotenkin haluaisin uskoa edelliseen, mutta uskonnollisilla johtajilla ei yleensä ole ollut paras mahdollinen suhteellisuudentaju arvioitaessa heidän omaa historiallista merkitystään.

Myös liikkeen toiminnanjohtaja haaveilee amerikkalaisesta kaupunkisuunnittelusta Nokialle. Kun NMC:n käyttämä halli aiotaan myydä, liike alkaa haaveilla sen ostamisesta. Toiminnanjohtajan mukaan siihen voisi tulla Hesburger, Starbucks ja paikka, jonne jättää lapset hoitoon siksi aikaa, kun aikuiset shoppailevat ja rukoilevat. Haaveena on siis ostoskeskuksen ja palvontapaikan sekoitus. Ja yritykset: turkulaislähtöinen amerikkalaista pikaruokakulttuuria jäljittelevä hampurilaisketju sekä laadultaan keskinkertaisia juomia tarjoava kahvijättiläinen, jonka leviämisstrategioiden ja muiden toimintaperiaatteiden kuvaukset eivät ole pelkästään kaunista luettavaa. Eikö olisi hienompaa, jos nokialainen Sirkku tai Martta leipoisi pullat ja Pirkko tai Jorma keittäisi kahvit? Tuskin Nokia kaipaa Amerikkaa enemmän kuin paikallista hyvinvointia.

Tämä nostalginen toivomukseni paikallisuudesta toimii siltana ehkä kiinnostavimpaan kohtaukseen dokumentissa. Koivisto juttelee amerikkalaisen saarnaajan kanssa erilaisista toimintaperiaatteista pyytäen neuvoja. Amerikkalainen saarnaaja korostaa, että hän pyrkisi luomaan mukavan ja toimivan yhteisön eikä perustaisi suoraan seurakuntaa. Hän toteaa, ettei tarvitse tehdä suurta eroa uskovien ja uskonnottomien välillä tai yrittää pelastaa ihmisiä helvetin tulelta. Tärkeämpää on auttaa ihmisiä pelastumaan niiden tämänpuoleisesta helvetistä ja tehdä jotain mielekästä yhdessä – käydä elokuvissa, grillata lohta tai pelata koripalloa. Siten ihmiset tulevat ymmärtämään Jeesuksen esimerkin vaikutuksen omassa elinympäristössään ja mahdollisesti saamaan kokemuksen täydestä elämästä.

Kaikki mitä saarnaaja sanoo, on enemmän tai vähemmän vastakkaista Koiviston omalle profiilille. Keskustelun päätteeksi Koivisto kysyy, millaisena työläisenä saarnaaja itsensä näkee. Koivisto ehdottaa: Jumalan sotilas, palomies… Ei, sanoo saarnaaja. Hän ajattelee olevansa lähempänä taiteilijaa, joka yrittää maalata kauneimman mahdollisen kuvan jokaisen ihmisen elämästä.

Lyhyt keskustelu tuskin romahdutti jumalan palomiehen amerikkalaista fantasiaa, mutta yksi vaihtoehtoinen näkökulma Amerikan kristillisyydestä siihen mahdollisesti tuli.

Sonderkommando

2010-12-20T17:03:00.000+02:00

Ei ole ensimmäinen kerta kun joulun aikaan tulee luettua kuvauksia ja muistelmia Saksan keskitysleireistä. Heräteostoksena poimittu Shlomo Venezian teos Sonderkommando on mainio, joskaan ei ehkä kaikkein merkittävin muistelu. Miten se voisikaan ylittää 11-vuotiaana luetun Martin Grayn kirjan Kaikkien rakkaitteni puolesta, jota seurasin tarkasti myös kahdeksanosaisena televisiosarjana vuonna 1985? Tai miten se voisi olla tarkempi ja koskettavampi kuin Primo Levin mestarillinen Tällainenko on ihminen?

Venezia on siitä erikoinen tapaus, että hän kertoi tarinansa vasta vanhuksena. Hän ei puhunut aiheesta ennen vuotta 1992. Hänen tarinassaan on lisäksi kaksi tai kolme omintakeista piirrettä.

Ensiksi, Kreikan juutalaisten muistelut eivät ole ainakaan minulle yhtä tunnettuja kuin puolalaisten, ranskalaisten, italialaisten tai unkarilaisten. Venezia on tosin Italian kansalainen, mikä tarkoitti erityisasemaa Kreikassa siihen asti, kunnes Italia pyysi aselepoa syyskuussa 1943 ja irtisanoi liittolaisuutensa Saksan kanssa. Kreikassa saksalaisia pidettiin rehellisinä ja tarkkoina, vaikka hallituksen tiedettiin olevan juutalaisvastainen. Ilmeisesti tämä oli osasyy siihen, että ihmiset uskoivat saksalaisten lupaukset siitä, että miehet pääsevät töihin ja perheet saavat asiallisen kokoisen asunnon. Myös arkielämän puutteen ja vaikeuksien voittaminen vei energian, jota olisi tarvittu asioiden oikean tolan selvittämiseen. Sinisilmäisyys, nälkä ja tietämättömyys – siinä kolme tekijää, jotka tekivät Kreikan juutalaisten siirtämisen ja tuhoamisen helpoksi.

Toiseksi, vain harvat Sonderkommandot jäivät eloon ja vielä harvemmat ovat julkaisseet tarinansa.

Sonderkommandojen tehtävänä oli auttaa tapettavia riisuutumaan, rauhoittumaan ja menemään kaasukammioon. He myös poistivat kultahampaat uhreilta ja leikkasivat heidän hiukset, tyhjensivät kaasukammiot ja tuhkasivat ruumiit (kuten kuvassa). He olivat vihattuja muiden juutalaisten silmissä: heillä oli enemmän ruokaa kuin muilla vangeilla ja he auttoivat vihollista tappamaan juutalaiset. Osa selvinneistä teloitettiin juutalaisten toimesta. Sonderkommandojen tappamiseen natseilla oli kuitenkin kaksi syytä: he olivat juutalaisia ja he olivat silminnäkijöitä.

Hyvä esimerkki siitä, miten Sonderkommandot tiesivät heille varatun kohtalon, on leirillä maahan kaivetut muistilaput, joilla he halusivat kertoa jälkipolville näkemästään.

Keskitysleiriläisten kuvauksissa Sonderkommandoja halveksitaan, ja on heitä pidetty myös yhteistoimijoina. Shlomo kertoo muun muassa siitä, miten he joskus nostivat raskaan luukun, jonne saksalaiset pudottivat kaasukiteet. Hän kuitenkin vastustaa käsitystä, jonka mukaan he auttoivat juutalaisten tuhoamista. Varmasti oli niin, että heidät pakotettiin ja että kieltäytyminen yhteistyöstä tai hidastelu olisi johtanut vain pikaiseen kuolemaan. Aina olisi löytynyt uusi tilalle.

Toisaalta, jos ajatellaan, että aina olisi löytynyt uusi tilalle, se sisältää oletuksen, että leireillä oli vielä huonommassa asemassa olevia. Näin kai olikin, vaikka Shlomo väittää vastaan. Hän nimittäin esittää, että ”muut eloonjääneet kärsivät varmasti nälästä ja kylmyydestä enemmän kuin minä, mutta he eivät olleet koko ajan tekemisissä kuolleiden kanssa”. En kuitenkaan usko, että muiden leiriläisten häpeä selviytymisestä – mikä tarkoitti nälän, kylmyyden, väkivallan ja sairauksien kestämisen lisäksi lähimmäisen kusettamista – on yhtään pienempi (Primo Levi on tässä hyvä esimerkki). Ja myös muut leiriläiset olivat tekemisissä kuolleiden kanssa.

Sonderkommandon asemassa riskit olivat erilaiset. Enemmän ruokaa ja vaatteita, vähemmän väkivaltaa – Shlomo kertoo, kuinka SS-miehet jättivät usein heidät rauhaan, sillä heidän ajateltiin tekevän tärkeää työtä (keskeytyminen olisi hidastanut ruumiiden tuhoamisvauhtia). Toisaalta Sonderkommandojen rooli silminnäkijänä tarkoitti, että heidän eliminoimisesta tuli erityisen tärkeää.

Shlomon tarinassa – ja siinä että se ylipäätään oli mahdollista kuulla – on myös historian mustaa huumoria. Hänen pelastumisensa perustui osittain siihen, että kaasutettavien määrä kasvoi. Täten ”karsintaa” eli joidenkin Sonderkommandojen tappamista vähennettiin. Todennäköisyys karsituksi joutumiseen pieneni, kun heitä tarvittiin enemmän hoitamaan kasvavan ruumiskasan tuhoamista. Shlomo kommentoi: ”Kun minut pantiin Sonderkommandoon, työtä oli niin paljon, ettei ryhmässä tehty yhtään karsintaa.”

Kun Shlomolta kysytään, mitä tuo kokemus on tuhonnut teissä, hän vastaa: ”Elämän. Sen jälkeen en ole ikinä viettänyt normaalia elämää. En ole ikinä voinut sanoa, että kaikki on hyvin.”

On vielä kolmas ulottuvuus, joka tekee Shlomon kuvauksesta erityisen. Nimittäin harvemmin tulee luettua niin sanotusta ”kuolemanmarssista”. Sillä tarkoitettiin leirin evakuoimista seurannutta siirtymistä toisaalle pakkotyöhön. Esimerkiksi Primo Levi kuului niihin, jotka tarkoituksellisesti välttivät kuolemanmarssin. Levi piti sitä ansana, keinona tappaa jäljelle jääneet muualla. Levi jäi leiriin, jonne neuvostojoukot tulivat. Muistaakseni hän myös antaa ymmärtää, että kuolemanmarssilla lähinnä kuoltiin. Shlomo kuitenkin kuuluu kuolemanmarssilta selvinneisiin.

Shlomo ja muutamat muut Sonderkommandot pujahtivat evakuoinnin aikana vankijonoihin ja lähtivät kuolemanmarssille. Heitä ei edes aiottu evakuoida silminnäkijyytensä vuoksi. Matkalla sotilaat kävivät etsimässä ihmisiä, jotka työskentelivät Sonderkommandoina. Kukaan ei tietenkään myöntänyt. Jos tämän uhan selvitti, oli hyvä mahdollisuus selvitä hengissä, sillä Sonderkommandot olivat vahvemmassa kunnossa kuin muut leiriläiset.

Kuolemanmarssilta selvinneet kohtasivat amerikkalaissotilaat. Vielä tällöinkin Sonderkommandoilla oli selviytymisen kannalta etulyöntiasema muihin leiriläisiin verrattuna. He kykenivät paremmin varmistamaan ravinnonsaantinsa. Osa vangeista kuoli nälkään. He myös osasivat säännöstellä ruoka-annoksensa paremman vointinsa vuoksi. Osa nimittäin kuoli siihen, että he söivät liikaa. Aliravittu elimistö ei kestänyt suurta ruokamäärää. Arvion mukaan yli puolet selvinneistä kuoli vapautumista seuranneina viikkoina, yhdet edellä mainittuihin ravinto-ongelmiin, toiset sairauksiin.

Yksi kuvio näissä kuvauksissa toistuu: ihminen ei usko itsekään mitä kykenee tekemään. Tällä tarkoitan erityisesti sitä, että arkielämässä on vaikea kuvitella, miten sotilaat kykenevät kohtelemaan toisia ihmisiä kuvatuilla tavoilla. Lisäksi muiden oli vaikea uskoa leireiltä paenneiden kertomuksia sodan aikana ja myös selvinneiden kuvauksia sodan jälkeen.

Shlomo Venezian muisteluissa kerrotaan hiukan myös juutalaisten uskonnonharjoittamisesta. Kenties kiinnostavin uskontoon liittyvä yksityiskohta on kuitenkin keskitysleirillä Shlomon huomaamat tuhkauurnat. Tuhkauurnissa oli vangin numero. Näitä säilytettiin perheille, jotka saattoivat ostaa omaisensa uurnan. Juutalaisia tämä ei tietenkään koskenut, joten menettelytapa on täytynyt koskea leirillä menehtyneitä kristittyjä, vaikkakin uurnassa saattoi olla kenen tahansa tuhkat.

Vuoden 2010 albumit

2010-12-12T16:47:00.000+02:00

Joulukuun puoliväli lähestyy, joten on aika listata vuoden parhaat levyt epämääräisessä järjestyksessä. Vaikka olen mielestäni kuunnellut uutta musiikkia laidasta toiseen, kärkilevyt ovat tyylillisesti kohtuullisen kapealta alalta. Niissä ei myöskään ole itselleni suuria yllätyksiä ja laitoin sinne myös muutaman kestosuosikin. Listan lopussa on toinen lista muutamista kuluneena vuonna mieltä kohottaneista keikoista.

Arcade Fire: Suburbs

Kahden loistoalbumin jälkeen odotukset olivat jossain lattianraon ja tuolinjalan välillä, mutta miten kävikään. Levy olisi ylittänyt korkeatkin odotukset, joten on tehtävä yllätyksetön valinta. Kun astuin Torontossa aamulla levykauppaan unensekaisessa hellehorteessa, mietin sekunnin ajan, että tämä Bon Iver on kyllä mainio, kunnes tajuisin kuuntelevani Arcade Firen rauhallisempaa tuotantoa (Deep Blue). Kun tuokiokuviin lisätään keikka Torontossa, ei voi kuin iloita yhtyeen olemassaolosta ja heidän suosiostaan.

Shearwater: Golden archipelago

Levyn ilmestyessä aloitin yli viikon ajan työpäivät kuuntelemalla tämän kerran läpi. Sitten pääsin toista kertaa keikalla ja siirryin kotikuunteluun, jossa levy on ollut ahkerassa käytössä.

Micah P. Hinson: And the pioneer saboteurs

Keikalla pariin otteeseen nähty Micah on tehnyt noin kolme mainiota levyä ja tämä on tuorein niistä. Moni työpäivä alkoi tällä.

Roky Erickson with Okkervil River: True Love Will Find You in the End

Kaksi helmeä yhdessä ja lopputuloksena yksi kirkas helmi.

The National: High Violet

Yhtyeen kolmanneksi paras albumi, mutta sellaisenaankin yksi vuoden parhaista.

Frog Eyes: Paul’s tomb a triumph

Parasta Bruce Springsteenissä on sen affektiivisuus ja vitaalisuus, siis se, ettei ole synti iloita olevansa elossa. Huonointa pomossa on valtavirtaisuus. Gaslight Anthem jalostaa parhaat puolet punkahtaviksi pophiteiksi. Frog Eyesin uusin levy puolestaan on Beefheartia liikaa kuunnellutta ylikierroksilla käyvää Brucea.

Archie Bronson Outfit: Coconut

Upean edellisen albumin jälkeen yhtye päätti tehdä jotain erilaista ja onnistui melkoisen hyvin siinäkin. Keikallakin oli viihtyisää.

Beach House: Teen Dream

Yhtyeen paras albumi, joka soi työhuoneessa usein siihen asti kunnes ostin levyn. Sen jälkeen se soi kotona. Keikallakin tuli käytyä.

Giant Sand: Blurry Blue Mountain

Kuinka moni artisti julkaisee uransa parhaimpaan kolmannekseen sijoittuvia albumeita 25-30 vuoden jälkeen? Rolling Stones? Eh, juokaa vaan Koffia vippiaitiossa. Bruce ehkä, mutta ainakin Giant Sandin Howe Gelb onnistui jälleen.

Black Francis: NonStopErotik

Taas uusi albumi, joka ei mullista maailmaa eikä tuo yhtään uutta fania, mutta lämmittää uskollisen ystävän sydäntä enemmän kuin monet nuoremmat virittelijät.

Eels: End Times / Tomorrow

Vuoden aikana kaksi levyä tehnyt Eels on siirtynyt omaan kategoriaan päässäni: pidän kovasti vaikka tekeleet olisivat oikeasti vain ihan kivoja.

Niille, joilla on tolkuttomasti vapaa-aikaa, suosittelen tutustumista vaikkapa seuraaviin mennyttä vuottani myönteiseksi värittäneisiin albumeihin:

The Duke & the King: Long Live / Midlake: The Courage of Others / Grinderman: 2 / Dangermouse & Mark Linkous: Dnots / Erland and the Carnival: I / The Parting Gifts: Strychnine Dandelion / Secret Cities: Pink Graffiti / Robert Plant: Band of Joy / Les Savy Fav: Root for Ruin / Deer Tick: The Black Dirt Sessions / The Thermals: Personal Life / Black Keys: Brothers / Besnard Lakes: are the roaring night / Band of Horses: Infinite Arms / Legendary Shack Shakers: Agri-Dustrial / Teenage Fan Club: Shadows / Mulatu Astatke: Mulatu Steps Ahead / The Fall: Your Future Our Clutter / MGMT: Congratulations / Dan Sartain: Lives / Laura Veirs: July Flame / Tunng: and we saw the land / Yeasayer: Odd blood / Tamikrest: Adagh / Phosphorescent: Here’s to Taking it Easy / Crystal Castles: II / Vampire Weekend: Contra / Titus Andronicus: The Monitor / New Pornographers: Together / The Hold Steady: Heaven is Whenever / Ganglians: Monster Head Room / Television Personalities: A memory is better than nothing / John Grant: Queen of Denmark / Ratatat: LP4 / Rowland S. Howard: Pop Crimes / Damien Jurado: Saint Barlett / 80s Matchbox: Blood & Fire / Black Mountain: Wilderness Heart / Gaslight Anthem: American Slang / Surfer Blood: Astro Coast / Serafina Steer: Change is Good, Change is Good / Jello Biafra: The Audacity of Hype

Ja ne keikat. Voi olla, että näin parempiakin, mutta tässä syystä taikka toisesta mieleenpainuvimmat keikat:

7. New Model Army (Leeds). Erikoisen keikkakokemuksen vuoksi. Olen kirjoittanut tästä keikasta aikaisemmin.

6. Shearwater (Leeds). Yhtye on kasvanut yhdeksi suosikiksi niin keikalla kuin levyllä.

5. Archie Bronson Outfit (Leeds). Kun kerran jäi näkemättä peruutuksen vuoksi, nyt tehty paikkaus jäi mieleen.

4. The Low Anthem (Leeds). Kauniit folk-kappaleet saivat rinnalleen vahvaa juurihoitoa bändiltä, jonka taitoa voin vain ihastella.

3. Swans (Leeds). Kun ei paljon odota, voi yllättyä. Volyymi oli huipussa ja alaäänet värisyttivät kireitä farkkuja. Kokemus isolla kirjaimella.

2. Duke and the King (Leeds). Menin väsyneenä ja matalin odotuksin, lähdin väsyneenä ja hämmästyneenä. Teknisesti taitava ja äärimmäisen kauniisti soiva yhtye.

1. Arcade Fire (Toronto). Vuoden paras keikka kokonaisuutena, vaikka yllätysmomentti jäi puuttumaan. Hyvin vietetty vapaapäivä Toronton olympiasaarella.

Lopuksi tietovisailijoille pähkinä purtavaksi: mikä yhdistää Shearwateria ja Swansia?

Imperialismin hokema

2010-12-09T16:28:00.004+02:00

Divarikierrokselta tarttui taas mukaan kaikenlaista luettavaksi kelpaavaa. Yleensä ostaessani nipun käytettyjä teoksia, luen yhden välittömästi ja muut joskus myöhemmin (tai en koskaan). Tällä kerralla lukukohteeksi valikoitui Noam Chomskyn Imperial Ambitions (Keisarilliset kunnianhimot). Eikä Chomsky pettänyt tälläkään kerralla, varsinkin kun tapani lukea häntä on valikoiva, ns. rusinat pullasta -menetelmä.

Chomskyn teoksista saisi koottua aika monta argumenttia ja esimerkkiä, joilla haastaa käsitys Yhdysvaltain pitkäkestoisesta (ulko)politiikasta. Yhdet pitävät mahtimaan toimintatapojen ongelmallisuutta itsestään selvänä, mutta kun juttelee erilaisten ihmisten kanssa, voi huomata, että moni pitää Yhdysvaltoja maailman hyväntekijänä.

Sen sijaan että listaisin syntejä, nostan esiin yhden kiinnostavan ulottuvuuden, jota Chomsky kutsuu imperialismin toistuvaksi hokemaksi. Se tarkoittaa ajatusta siitä, että alistajat kokevat olevansa tai ainakin väittävät olevansa alistettuja, ja siksi on alistamisella on pelastettava ”meidät”.

Sotilaat kiduttivat irakilaisia, koska he olivat monien yhdysvaltalaisten mielikuvituksissa iskeneet ensiksi (syyskuun 11.). Reagan puhui meitä köyhiä alistavista sosiaaliapukuningattarista, mustista naisista, jotka ajelevat Cadillaceilla nostettuaan valtion tukia. Lyndon Johnson perusteli ilmavoimien tärkeyttä sillä, että ”taskuveitsellä varustautuneet keltaiset kääpiöt” (kiinalaiset) olivat uhka, joka oli voittamaisillaan meidät. Intiaanit, kuten tunnettua, olivat armottomia ja raakalaismaisia villejä.

On huomattava, että imperialistiset merkitysjärjestelmät ja retoriikka eivät rajoitu niihin maihin, jotka ovat välittömimmin olleet kolonialismin ja imperialismin toteuttajia. Esimerkiksi suomalaisen median kuvastot islamista ja Afrikasta ovat molemmat värittyneitä kolonialistisin ja imperialistisin merkityksin. Nykypäivän Suomessa ”imperialismin hokema” sopii moniin käsityksiimme maailmanpolitiikasta ja kotimaan kontekstissa ainakin maahanmuuttokritiikkiin ja vieraan pelkoon, joskin konkreettiset toimet ovat melko kaukana niistä käytännöistä, joita kolonialistit ja imperialistit toteuttivat ja toteuttavat edelleen. Maahanmuuttajat uhkaavat meitä, joten meidän on pelastettava itsemme pitämällä heidät kurissa. Täytyy suojella pientä Suomea, jotta järjestäytynyt rikollisuus ei ota maatamme haltuun romanialaiskerjäläisten avulla.

Chomsky hahmottelee monet ajatuksensa yhdenlaisen mediakritiikin keinoin. Kahvipöydän mediakritiikkiä harjoitin, kun Sunnuntaisuomalaisen toimittaja Jouko Juutilaisen kirjoittama artikkeli nostettiin Ilkka-lehdessä etusivulle: ”Maahanmuuttajiin onkin salliva asenne”. Itse jutussa otsikoksi nousi väite, jonka mukaan ”Perussuomalaiset eivät olekaan erityisen maahanmuuttokriittisiä.” (5.12.2010) Uutinen oli niin kiinnostava, että seuraavan päivän lehdessä Perussuomalaisten vähäistä maahanmuuttokriittisyyttä pohdittiin pääkirjoituksessa (6.12.2010).

Perussuomalaisten asenteita koskeva väite saattoi tulla tutkija Kimmo Grönlundilta. Silti kun katsotaan, mitä kysyttiin ja vastattiin, on todettava, että väite on vähintään erikoinen.

Kyselyssä pyydettiin vastaamaan asteikolla 0-10 ”Missä määrin maahanmuuttajien pitäisi sulautua suomalaiseen tapakulttuuriin?” Yksi ääripää oli ”Maahanmuuttajien pitää täysin omaksua suomalainen tapakulttuuri ja muuttua kaikin puolin mahdollisimman suomalaisiksi” (nolla) ja toinen oli ”Maahanmuuttajien ei tarvitse muuttua kulttuuriltaan ja tavoiltaan suomalaisiksi kunhan he pystyvät käytännössä toimimaan suomalaisen yhteiskunnan ja työelämän mukaisesti” (kymmenen).

Olen testannut väitettä muutamilla ihmisillä, joita pidän kohtuullisen varautuneina ja jopa maahanmuuttokriittisinä. He vastasivat, että toki omia tapoja saa pitää, mutta vain ja ainoastaan Suomen lakien puitteissa. Näin ollen toinen laita (nolla) on melkoisen äärimmäinen näkökulma. Persujen vastaukset ovat kohdassa numero neljä, mikä tarkoittaa erittäin maahanmuuttokielteistä kantaa, toisin kuin tutkija Grönlund tai toimittaja Juutilainen esittävät. Jopa Kristillisdemokraattien alle 5.5 on selvä kielteisen kannan osoitus. Vasemmiston 7, RKP:n lähes 8 ja Vihreiden hieman yli 8 ovat kyselyssä lähimpänä toista laitaa.

Jos Perussuomalaisten kanta ei ole ”erityisen maahanmuuttokriittinen”, väitteen puolustajat voisivat kertoa, mikä olisi. Sekö, että lakien noudattamisen ja käytännön elämän toimivuuden lisäksi maahanmuuttajien pitäisi värjätä kasvonsa valkoiseksi, kuunnella heviä ja uhota, kuinka Suomi tuo kultaa seuraavista jääkiekon MM-kisoista? Tai vaihtoehtoisesti voi osallistua eukonkantoon ja tangomarkkinoille. Tai kurvailla potkukelkalla talvipakkasella ilkosillaan tölkki karjalaa kyytipoikana.

Sanottakoon kuitenkin, etten usko Perussuomalaisten kannatuksen nousun perustuvan maahanmuuttoa koskeviin kysymyksiin. Siitä aiheesta Risto Heiskala kirjoitti pätevän ja tiiviin analyysin Helsingin Sanomien vieraskynässä 15.11.2010.

Yksijalkainen Kamputsea (Pilger III)

2010-11-20T00:35:00.001+02:00

John Pilgerin kenties tunnetuin dokumenttisarja koskee Kamputsean tilannetta Vietnamin sodan jälkeisestä ajasta 1990-luvulle saakka. Dokumenttielokuvat sijoittuvat vuosille 1979–1993. Niitä yhdistää Pol Potin hallinnon kritisointi ja sen jälkeisen ajan kaksinaamaisuus: Pol Potin yhteistyökumppanit nousivat valtaan ja länsimaat tukivat heitä.

Kun teokset katsoo peräjälkeen, on helppo huomata, miten samat haastattelut toistuvat ja miten samaa kuvamateriaalia on kierrätetty enemmän kuin laki sallii. Siitä huolimatta sarja on erittäin merkittävä kantaaottavien dokumenttielokuvien historiassa.

Taustaksi: Kambodžan (kuten nimi nykyään ilmeisesti kirjoitetaan) kommunistit, ns. punakhmerit aloittivat kapinan 1967–1968 Kamputsean johtoa vastaan ja sisällissodan jälkeen valtaan tuli Pol Pot vuonna 1975. Sisällissodan aikana Yhdysvallat tunki viiden Hiroshiman verran pommeja Kamputseaan. Sitten pommitus taukosi ja metsästä tulivat voittajat: punakhmerit.

Pol Potin aikana teloitettiin arviolta puoli miljoonaa ihmistä. Lisäksi moni kuoli vankiloissa. Asukasluku oli vuonna 1979 pudonnut kahdeksasta miljoonasta hieman yli viiteen miljoonaan. Yhdysvallat edesauttoivat Pol Potin hallinnon menestystä sisällissodassa ja myöhemmin säilymistä, koska kävivät omalla tavallaan edelleen Vietnamin sotaa, estäen näin Pohjois-Vietnamin kanssa liittoutuneiden kamputsealaisten pyrkimykset syrjäyttää Pol Pot.

Kuvion seuraamista sekoittavat punakhmerit, joista osa oli Pol Potin puolella ja osa vastaan, mutta yritetään pysyä kärryillä.

Year Zero – The Silent Death of Cambodia (1979)

Pol Potin aikana loikkarit jakoivat tietoa Kamputseasta, mutta Pilger oli yksi niistä, jotka tekivät asiaa tunnetuksi länsimaissa sen jälkeen kun vietnamilaiset tunkeutuivat Kamputseaan tammikuussa 1979. Vielä saman vuoden aikana – 30. lokakuuta – esitettiin ensimmäinen dokumentti, jonka nimessä vuosi nolla viittasi uuden ajan alkuun (Kamputseassa ”vuosi nolla” viittasi vuoteen 1975 eli Pol Potin kauden alkuun, jolloin Kamputseasta alettiin tehdä uusagraaria maata). Pilgerin missiona oli maan saattaminen takaisin ”inhimillisyyden kartalle”

Dokumentti selvittää Kamputsean tilannetta kritisoiden Pol Potin punakhmerien hirmuhallintoa sekä länsimaiden välinpitämättömyyttä. Punakhmerien nousun taustalla oli, kuten jo tuli mainittua, Nixonin Yhdysvaltojen päätös pommittaa maata vuonna 1969. Pol Potin valtaannousua seurasi ensiksi Kamputsean Auschwitz ja sen jälkeen nälänhätä, joka jatkui pitkään ja jonka lievittämisestä länsimaat – YK mukaan lukien – eivät vain kieltäytyneet vaan myös estivät sen.

Teos sisältää rajua kuvamateriaalia lapsista, jotka kärsivät nälästä ja ravinnonpuutteeseen liittyvistä sairauksista, jotka länsimaissa hoidettiin yksinkertaisella lääkityksellä. Pilger toteaa dokumentin loppusanoissa: Voitte olettaa, että suurin osa tässä näkemistänne ihmisistä on jo kuollut.

The British Film Institute (BFI) on nimennyt dokumentin yhdeksi kymmenestä vaikutusvaltaisimmasta 1900-luvun dokumenttielokuvasta. Suurin syy tähän on se, että pari päivää teoksen esittämisen jälkeen Birminghamin ATV-televisiokeskukseen tuli 40 säkillistä postia, sisältäen muun muassa 26000 kirjettä. Keskus keräsi rahaa noin miljoona puntaa kahdessa viikossa, enimmäkseen pieninä lahjoituksina. Anekdootti kertoo, että mukana oli bristolilaisen bussikuskin yhden viikon palkka varustettuna kirjeellä: ”Tämä on Kamputsealle.”

Cambodia – Year One (1980)

Vuosi edellisen dokumentin jälkeen. Sisältö on samaa punakhmerien lyttäystä sekä länsimaiden ja Kiinan tuen kritisointia. Kiitosta saavat länsimaiden tavikset, jotka äänestivät pelimerkeillään Kamputsean kansan ja nälänhädän vähentämisen puolesta.

Yksi syy Pilgerin pikaiselle paluulle oli Yhdysvaltojen hallituksen linjaan sopinut huhu, jonka mukaan vietnamilaiset toteuttivat kansanmurhaa Kamputseassa. Dokumentti kuitenkin näyttää, että länsimaiden apu on saanut paljon hyvää aikaan samoissa sairaaloissa, joissa lapset tekivät kuolemaa edellisessä dokumentissa.

Cambodia – Year Ten (1989)

Teos kertaa punakhmerien nousun valtaan. Pilger myös korostaa, että YK tuki punakhmerejä Pol Potin ajan jälkeen, mikä on suunnilleen sama kuin olisi tuettu natseja Saksassa Hitlerin jälkeen – sillä erotuksella, että Pol Pot oli edelleen elossa ja faktisesti osa punakhmerejä. Eräs avustustyöntekijä toteaa, että kun hän haastatteli brittipoliitikkoa Thaimassa punakhmerien tukemisen ongelmallisuudesta, vastauksena oli, että Kamputseassa on vain 8 miljoonaa ihmistä – suhteemme Kiinaan ja Yhdysvaltoihin on tärkeämpi.

Tämäkin oli tärkeä esityshetkenään. Tuhannet kirjoittivat brittiparlamentaarikoille kertoakseen, etteivät tue hallituksen Kamputseaan kohdentuvaa politiikkaa. Ruotsin ulkoministeri soitti Pilgerille kertoakseen, ettei Ruotsi tue enää Pol Potin liittolaisia YK:ssa.

Cambodia – Year Ten Update (1989)

Päivitys esitettiin vain kolme viikkoa edellisen jälkeen. Siinä välissä oli YK:n äänestys, jossa päätettiin, kannatetaanko Pol Potin aikaisen hallinnon keskeishahmoja myös nykytilanteessa (1989). Reilusti yli sata maata äänesti puolesta. Vastaan äänesti 17 ja 12 pidättäytyi äänestämästä. Suomi, jos oikein ymmärsin nopeasti ruudulla vilahtaneesta listasta, ei äänestänyt (en ole varmistanut Suomen ratkaisua mistään virallisemmasta lähteestä).

Cambodia – The Betrayal (1990)

Dokumentissa käsitellään länsimedian sekä Yhdysvaltojen ja Kiinan yhteistyön toimeenpanemaa punakhmerien ja Pol Potin maineenpalautusta. Menneitä ei hyväksytty, mutta satojen tuhansien murhien taakkaa kevennettiin puhumalla kansamurhan sijaan ihmisoikeuksien loukkauksista ja menneiden aikojen poliittisista käytännöistä.

Varsinaisesti keskiössä on kuitenkin asekauppa. Punakhmerien aseet tulivat maan puolustusministerin mukaan paitsi Kiinasta – mikä oli yleistä tietoa – mutta myös Ranskasta, Länsi-Saksasta ja – Heja Sverige! – Ruotsista.

Kun Pilger yrittää selvittää Yhdysvaltain johdon näkemyksiä heidän Kamputsean politiikasta, johto päättää olla vastaamatta. Ilmeisesti periaatteena oli, ettei televisiolle anneta mitään kommenttia. Todistusaineiston avulla Pilger kuitenkin osoittaa, että Yhdysvallat ja Britit eivät vain tukeneet punakhmerejä, vaan myös kouluttivat joukkoja Malesiassa.

Return to Year Zero (1993)

Paluu vuoteen nolla erittelee Pol Potin ja punakhmerien uutta nousua 1990-luvun alussa YK:n läsnäolon seurauksena ja kansainvälisen yhteisön kykenemättömyyttä toimia miinojen raivaamisen puolesta. Vakuuttavinta antia on kuvamateriaali siitä, kun vanhat vallanpitäjät osallistuvat YK:n paraateihin kunniavieraina ja kadulla kansa yrittää lynkata samaiset henkilöt. Se osoittaa juovan kansan mielipiteen ja YK:n preferenssien välillä. Lisäksi dokumentti näyttää, miten Britit jatkoivat Kamputseassa sotakoulutusta kaksi vuotta sen jälkeen kun he virallisesti väittivät lopettaneensa sen. Tunnetusta miinatilanteesta – yhtä paljon miinoja maassa kuin asukkaita – eräs haastateltava toteaa: Kamputsea puretaan miinoista jalka kerrallaan.

Ja mitä sen jälkeen tapahtui? Pol Pot sekä punakhmerit taistelivat liittoumahallitusta vastaan vuoteen 1996 asti. Punakhmerit vangitsivat Pol Potin ja hänet tuomittiin elinikäiseen kotiarestiin. Huhtikuussa 1998 punakhmerien armeijan päällikkö Ta Mok pakeni metsiin hallituksen uuden hyökkäyksen vuoksi. Hän vei Pol Potin mukanaan ja muutamaa päivää myöhemmin Pol Pot kuoli, kuulemma sydänkohtaukseen.

Uskonnon asemaa Pilger ei dokumenteissaan pohdi sen syvällisemmin. Pol Pot oli muuten entinen buddhistimunkki. Tosin kun hän pääsi valtaan, buddhistimunkkeja tapettiin urakalla eivätkä muutkaan uskonnot jääneet toimimaan raunioituneissa katedraaleissa.

Käsitykseni mukaan merkittävin mutta heikosti dokumentoitu asiakritiikki, joka Pilgeriä kohtaan on tässä yhteydessä esitetty, koskee ruusuisen kuvan antamista Vietnamista. Ehkä vietnamilaiset hankaloittivat avustusten pääsyä Kamputseaan, ehkä eivät. Pilgerin puolustukseksi on kuitenkin toistettava hänen strateginen näkemys maan avustamisesta: kamputsealaiset voitiin pelastaa vain yhteistyöllä Vietnamin kanssa.

Dokumenttien lisukkeeksi sopii Killing Fields -elokuva. Ja näiden jälkeen voi katsoa ideologiakriittisin silmin esimerkiksi elokuvat Kauriinmetsästäjä, Rambo II ja Suoraa toimintaa. Yhdysvalloissa Vietnam nähtiin edelleen vihollisena ja tämä heijastui myös Hollywoodissa usean vuoden ajan.

Ääniraidaksi sopii Dead Kennedysin Holiday in Cambodia, joka löytyy hyllystäni seitsemäntuumaisena vinyylisinglenä (kuvassa kuitenkin iskevämpi 12-tuumaisen kansi). Tekstin mustiinpukeutuvat viittaavat pääosin teini-ikäisiin punakhmereihin, jotka pukeutuivat mustaan marssiessaan maan pääkaupunkiin Phnom Penhiin vuonna 1975.

Well you’ll work harder

With a gun in your back

For a bowl of rice a day

(…)

It’s a holiday in Cambodia

Where people dress in black

A holiday in Cambodia

Where you’ll kiss ass or crack

Pol Pot, Pol Pot, Pol Pot, Pol Pot

Kohti parempaa elämää (John Pilger II)

2010-11-01T11:49:00.004+02:00

Ostin 53 John Pilgerin dokumenttielokuvaa, jotka sijoittuvat vuosille 1970–2007. Pyrkimykseni on kirjoittaa muutaman rivin verran jokaisesta. Aloitin katselun lopusta, joskin järjestys ei mene täysin kronologisesti uusimmasta vanhimpaan. Dokumentista War on Democracy (2007) olen kirjoittanut aikaisemmin, joten siksi tämä kuuden dokumentin synopsis on merkitty järjestysluvulla II.

The New Rulers of the World (2001)

Keitä ovat maailman uudet hallitsijat? No valikoidut suuryritykset tietysti, sekä niitä tukevat globaalit instituutiot kuten IMF. Dokumentti käsittelee globaalikapitalismin nousua, keskittyen erityisesti Indonesiaan, joka on siirtynyt satojen vuosien takaisesta kolonialismista – Hollanti isäntänään – taloudellisen imperialismiin ja samalla uuteen riippuvuuteen. Dokumentti ei pysy täysin kasassa, mutta erityisesti Indonesiaa käsittelevä alkuosio osoittaa mainiosti, keiden selkänahasta kansainvälisten merkkituotteiden voittomarginaali revitään.

Tunnetusti Nike touhuaa Indonesiassa. Dokumentti huomauttaa, että Tiger Woods saa enemmän rahaa Niken mainostamisesta kuin mitä indonesialaiset Niken tuotteita tekevät saavat palkkaa. Suurennuslasi kohdistuu Gap-merkkiin, joka ei Pilgerin mukaan ole suinkaan pahin, mutta erittäin epäeettinen kuitenkin. Se väittää valvovansa hikipajojen työolosuhteita, mutta kun työntekijöitä haastatellaan, heidän kertomansa todellisuus on räikeästi toisenlainen. Työvuorot ovat epäinhimillisen pitkiä, työolosuhteet kurjat ja minimipalkka – jonka noudattamisesta suuryritykset ylpeänä kertovat länsimaissa – ei edes hallituksen standardien mukaan riitä toimeentuloon.

Historian kertauksena toimii Suharton valtaannousu 1960-luvulla ja sitä seurannut diktatuuri, jonka aikana maa avattiin totaalisesti kansainvälisille suuryrityksille. Maa päätyi lähes konkurssiin globaalikapitalististen instituutioiden hövelisti myöntämien lainojen vuoksi. Pilger kiteyttää näiden instituutioiden toimintaperiaatteen nokkelasti: ne tuottavat rikkaiden sosialismia ja köyhien kapitalismia.

Death of a Nation – The Timor Conspiracy (1994, uusi editio 1999)

Tässä dokumentissa huolenaiheena on Itä-Timor, Indonesian ympäröimä ja hyväksikäyttämä maa. Syytetyn penkillä on siis Indonesia mutta myös brittihallitus, länsimaat ja YK.

1970-luvun dekolonialisoinnin aikana Indonesia päätti ottaa alueen haltuun ja länsimaat hyväksyivät tämän. Paikalliset olisivat halunneet itsenäisyyden. Pilger vertaa seurannutta tilannetta Persianlahden sotaan. Saddamin tunkeutuminen Kuwaitiin oli länsimaille sietämätöntä, mutta Indonesian toimia ei vain siunattu vaan tuettiin aktiivisella asekaupalla. Eritoten britit eivät halunneet uhrata asekauppaa ja muita kauppasuhteita Indonesiaan nousemalla sitä vastaan ja Itä-Timorin puolesta. Indonesian hyökkäys ei valikoinut uhrejaan ja siksi toinen Pilgerin rinnastus on Pol Potin hirmuteot Kamputseassa.

Mielenkiintoinen yksityiskohta on se, että Indonesia jakoi ohjeet kidutuksen harjoittajille. Yksi niistä kuului: älä ota valokuvia. 2000-luvun Irakin sodassa Yhdysvaltojen joukot noudattivat toisenlaista menettelyä, kuten hyvin tiedetään.

War by Other Means (1992)

Dokumentin alussa pottuillaan länsimaisille hyväntekeväisyyskampanjoille, joiden tuotto on minimaalinen verrattuna siihen summaan, mitä kehittyvät maat maksavat esimerkiksi korkoina takaisin länteen. Mikä siis on sotaa toisin keinoin? Vastaus on velka. Sillä hallitaan asettumatta toisen territoriolle. Ihmiset käytännössä kuolevat siihen, vaikka yhtään laukausta ei ammuta. No mikä instituutio sitä velkaa oikein kahmalokaupalla jakelee. No se on tietysti maailmanpankki etunenässä ja pienemmät kalat perässä.

Esimerkkitapauksena on Filippiinit. Pilger kysyy, miksi kansa joutuu lainojen kantajaksi, kun hallitsija Marcos, joka ohjasi ison osan rahoista omaan taskuunsa, on syrjäytetty (tapahtui 1986). Marcosin ja lainojen aikana köyhyys oli kasvanut maassa merkittävästi.

Sen jälkeen siirrytään Manilan slummeihin, jossa työskennellään 12 tuntia joka päivä, jotta ansaitaan kaksi puntaa, jolla puolestaan saa kaksi ateriaa riisiä. Lapsikuolleisuus on korkea, sillä ilman puhdasta vettä, julkista terveydenhuoltoa ja muita fasiliteetteja ripuli, keuhkokuume ja aliravitsemus selättävät pienet taaperot, lopullisesti. Laskelmien mukaan Filippiineillä kuolee lapsi joka tunti velanmaksusta aiheutuvien leikkausten vuoksi. (vuonna 1991)

1990-luvun alun Persianlahden sodassa Yhdysvallat jopa haki liittolaisia lupaamalla lainoja maille (mm. Egypti). Pilgerin mukaan, kun Jemenin edustaja vastusti sotatoimia, Yhdysvaltojen edustaja totesi sen olevan kallein ei-ääni: Jemenin suuntaan virtaavat lainahanat menivät kiinni.

The Frontline – The Search for Truth in Wartime (1983)

Dokumentin aiheena on median rooli sodassa. Yhtenä kysymyksenä on, kenen näkökulmaa media esittelee, sotilaiden, poliitikkojen vai uhrien? Historiallisena kontekstina on Britannian ja Argentiinan välinen Falklandin sota. Itse dokumentti kulkee kuitenkin historiallisen kaaren.

Ennen massamedian aikakautta oli tavallista, että sotajoukot raportoivat itse sodastaan, usein kuukausia sodan päättymisen jälkeen. Ensimmäinen maailmansota kuitenkin mullisti sodan ja median suhteen. Se oli Pilgerin mukaan suuri mediahuijaus. Sen aikana Briteissä toteutettiin tarkoituksellinen ja valtiojohtoinen kansan eksyttäminen sodan tärkeydestä ja merkityksestä. Kansan mielipide oli tärkeä ja tarvittiin uusia rekrytoitavia. Joku sanoi, että jos kansa tietäisi totuuden ko. sodasta, se päättyisi brittien osalta huomenna. Dokumentin mukaan Goebbels ottikin propagandassaan mallikseen ensimmäisen maailmansodan ajan brittien sotapropagandan.

Korean sodan aikana United Press kirjoitti ja jakeli tietoisesti virheellisiä käsityksiä Koreasta luodakseen kuvan kylmistä ja määrätietoisista ihmishirviöistä. Vietnam puolestaan oli ensimmäinen televisiosota. Sodan aikana televisioitiin, kun Yhdysvaltalaiset sytyttivät siviilien taloja ja kyliä tuleen. Kuvatut bunkkerit olivat visuaalisia todisteita siitä, että talot ja kylät tukivat Vietkongin sissejä. Toisinaan taisi olla niin, että bunkkerit oli rakennettu suojaksi Yhdysvaltain pommikoneita vastaan. Kiinnostava kuriositeetti, joka ei liity televisiointiin on, että Vietnamin sodan aikana CIA käytti ns. ”mustaa” propagandaa, joka tarkoitti vihollisen nimiin laitettuja keksittyjä lausuntoja.

Falklandin sota oli erilainen. Hallitus kontrolloi kaikkia journalistien toimia. Toimittajat eivät esimerkiksi voineet olla yhteydessä edustamaansa mediaan muutoin kuin hallituksen kautta. Sodassa ei ollut yhtään puolueetonta toimittajaa, sillä heiltä evättiin pääsy erinäisin perustein. Televisiokuvaa ei lähetetty reaaliaikaisena. Lisäksi sotakuva kiillotettiin, esimerkiksi kuvia pahasti loukkaantuneista ei näytetty; sen sijaan näytettiin liiasta verestä puhdistettuja ”haavoittuneita”, joita lääkintämiehet auttoivat.

Falklandin sodasta on tultu aika pitkä matka. Esimerkiksi Persianlahden sodasta on kirjoitettu hyllymetreittäin media-analyyseja.

An Unjustifiable Risk (1977)

Mikä se sellainen riski on, jota ei voida oikeuttaa? Ydinvoimaloiden rakentaminen ja atomienergia, tietenkin. Dokumentin kontekstina on tuolloin päätöksenteon alla oleva ydinvoimalan rakentaminen Englantiin. Pilgerin puolituntinen on aika vanha ja tuntuukin vanhalta, mutta perustava viesti on edelleen ajankohtainen: ydinvoiman lisääminen on riskialtista puuhaa rauhanomaisessa käytössä. Riskiä kasvattaa mahdollisuus käyttää sitä tietoisesti muita ihmisiä vastaan. Kyse riskinhallinnasta tai -ottamisesta on poliittinen ratkaisu.

Pilger in Australia (1976)

Dokumentti on tekijänsä katse kotimaahan 14 vuotta sieltä lähtemisen jälkeen. Varsinaisena kohdeyleisönä ovat britit, joiden käsitys maasta oli pensselöity onnellisin värein. Sama pätee edelleen. Televisio-ohjelma Wanted Down Under perustuu tälle ajatukselle. Muutosta unelmoivat britit laitetaan asumaan toviksi Australiaan ja koejakson jälkeen päättävät, haluavatko jäädä. Tämä dokumentti on Pilgerin asteikolla heikosti poliittinen, vaikka se sisältääkin myyttisten mielikuvien purkamista ja aboriginaalien tilanteen pohdintaa.

Teokset ottavat kantaa, mutta ne perustuvat melko vahvaan todistusaineistoon ja myös yksilöiden selontekoihin kokemuksistaan. Jos haluaa kaivaa jotain kielteistä, voi huomauttaa, että Pilger luo tarkoituksellisesti hannukarpomaisia tilanteita. Toisaalta Pilger itse loppusanoissa tuo tämän esiin (en muista mikä dokumentti oli kyseessä), ja puolustaa ratkaisuaan käsittelemiensä asioiden vakavuudella.

Niinistön lahjoitus ja kirkko

2010-10-25T13:40:00.000+03:00

Mediassa uutisoitiin näyttävästi Sauli Niinistön suurehkosta lahjoituksesta Kirkon diakoniarahastolle ja Tukikummit-säätiölle. Mistä tämä kertoo?

Saulihan voi sisimmissään olla hyväsydäminen uskovainen, mutta katsotaanpa asiasta hieman toisenlainen ulottuvuus.

Kirkon diakoniarahasto on tietenkin osa luterilaisen kirkon toimintaa. Myös Tukikummit-säätiöllä on vahva kytkentä: Kirkon diakoniarahasto koordinoi sen toimintaa ja yksi sen perustajista on eläköitynyt piispa Eero Huovinen. Myös Sauli Niinistö on yksi perustajajäsenistä ja hän on myös säätiön hallituksen puheenjohtaja. Suuri osa lahjoituksesta menee siis ”omalle” säätiölle! (Muut perustajajäsenet ovat Nalle Wahlroos, Hjallis Harkimo ja Sari Baldauf)

Koska lahjoituksen voisi tehdä nimettömänä tai salassa, on tätä voitava katsoa myös siirtona presidenttipelissä. Kautta historian Suomen presidentit ovat olleet läheisessä suhteessa kirkkoon. Suomalainen ideaali presidentille on se, että suhde luterilaiseen kirkkoon on peruspositiivinen, mutta omasta uskonnollisuudesta ei pidetä meteliä. Voi olla, että uskontokysymys oli merkittävä myös Ahtisaaren noustessa presidentiksi Elisabeth Rehnin sijaan. Jopa Halonen, joka ei ole kirkon jäsen, suhtautuu erittäin myötämielisesti kirkkoon.

Suomessa on erittäin vaikea nousta presidentiksi toisenlaisella asenteella. Sauli on nyt pelannut tämän kortin oikein, mikäli presidentiksi mielii.

Presidenttipelin lisäksi lahjoitus saattaa olla heikko signaali Suomen tulevasta politiikasta. Nyt katson asiaa brittiläisestä perspektiivistä. Iso-Britannian politiikassa on tapahtunut viime vaalien jälkeen selkeä käänne. Oikeistokonservatiivien johdolla valtio vetää entistä selvemmin rahansa pois julkisilta palveluilta ja vähävaraisilta toivoen uskonnollisten yhteisöjen satsaavan vapaaehtoisvoimin ja pienten valtion tukien innoittamana yhteiskunnan pyörittämiseen. Tämä ideologia, jota markkinoidaan ”suuren yhteiskunnan” nimellä, ei ole kovinkaan kaukana Niinistön ja Kokoomuksen politiikasta: samalla kun yksityistetään valtion kustantamia palveluita ja suositaan tuloerojen kasvattamista, tuetaan uskonnollisten yhteisöjen (tässä tapauksessa vain yhden eli luterilaisen kirkon) yleishyödyllistä toimintaa heikkojen, syrjäytyneiden ja vähävaraisten hyväksi. Jää nähtäväksi, rantautuuko brittioikeiston politiikka selvemmin myös Suomeen.

Sanokaa kyyniseksi, mutta minusta ei tule näillä tiedoin nimimerkki Paimenpojan kaltaista intoilijaa, joka kirjoittaa HS:n verkkokeskustelussa: ”Kuka onkaan ainoa suomalainen varteenotettava poliitikko? Joillekin asia on ollut vielä hakusessa. Tämän jälkeen luulisi löytyvän! Kokoomuksesta. Presidenttiainesta ja ainoa Suomessa.”

Niinistön lahjoituksen kriittiseen tarkasteluun on sovellettava ”taivutun kepin teoriaa”. Siis väärään suuntaan taivutettua keppiä on taivutettava vastakkaiseen suuntaan, jotta se saataisiin suoraksi. Ja kukas tästä keppiteoriasta kirjoittikaan? Sehän oli Lenin.

Miksi kirkkoon kuulutaan?

2010-10-24T12:24:00.003+03:00

Helsingin Sanomat julkaisi jutun ”Noin puolet kirkon jäsenistä uskoo Jumalaan” (Anna-Sofia Berner 23.10.2010, verkkoversio). Siinä kysytään, miksi kirkkoon kuulutaan, vaikka jäsenet eivät kyselytutkimusten mukaan usko yksityiskohtaisiin kirkon opetuksiin.

Jutussa muutamat tutkijat vastaavat: ”Hirvittävän keskeinen syy ovat kirkon arvot” on yksi vastaus. ”Lapsuuden hyvät kokemukset pitävät monet kirkon jäseninä”, on toinen. Nämä pitävät varmaan kutinsa monien ihmisten kohdalla, mutta esitän tässä yhden näkemyksen (kursivoituna), joka perustuu kyselytutkimuksiin ja jota ei riittävän usein artikuloida kirkkoon kuulumisen syyksi.

Yhä harvempi suomalainen on evankelis-luterilaisen kirkon jäsen. Vuonna 1970 95 % suomalaisista kuului kirkkoon, vuonna 1980 90 %, vuonna 1990 88 %, vuonna 2000 85 % ja vuonna 2010 alle 80 %.

Kirkkoon kuulumisen syitä kysyttäessä erottuu melko selkeästi käsitys, jonka mukaan olennaista kirkon toiminnassa on hautausmaiden ylläpito, siirtymäriittien tarjoaminen ja kotimaahan kohdentuva sosiaalityö. Myös kalendaaririitteihin liittyvien perinteiden ylläpito on tärkeää.

Vastausten mukaan hautausmaiden ylläpito on tärkeämpää kuin mahdollisuus saada kirkollinen hautaus itselle. Siirtymäriiteistä mahdollisuus kirkolliseen vihkimiseen on tärkeä, mutta yhtä olennaisia ovat toisten mahdollisuudet: kaste lapselle ja mahdollisuus toimia kummina lapselle. Kotimaassa tehtävää sosiaalityötä vanhusten ja vammaisten parissa sekä erityisesti sairaaloissa, joissa mukana on myös sielunhoitoa, arvostetaan enemmän kuin ulkomaista kehitysyhteistyötä. Kalendaaririitit ovat tärkeitä, mutta kun kysytään suoraan, onko kirkkoon kuulumisen syynä se, että kirkko on osa suomalaista elämänmuotoa, myönteisiä vastauksia on vähemmän kuin edellä mainittujen teemojen yhteydessä. Vähäpätöisiksi syiksi nimetään kirkon kyky vahvistaa uskoa Jumalaan ja mahdollisuus osallistua jumalanpalvelukseen tai muihin seurakunnan toimintoihin.

Edelleen kohtuullisen suosittu kirkkoon kuuluminen näyttää kasvaneista eroluvuista huolimatta perustuvan mahdollisuuksiin olla toisen ihmisen saatavilla, olla osallinen yhteiskunnassa ja kannatella perinteitä. Tämä on tulkintani, joka perustuu kyselytutkimuksiin ja jota Helsingin Sanomien nettijutussa ei mainita.

Kirkko on riittävästi sulautunut suomalaiseen elämään, jotta sen ulkopuolella oleminen sulkee osan ”normaaleina” pidettyjä mahdollisuuksia pois. Ateistia ei ehkä pidetä moraalittomana, mutta hän ei voi esimerkiksi toimia virallisena kummina. Pulmatilanteita voi tulla, jos kumppani haluaa kirkkohäät ja tarjota lapselle kasteen. 2000-luvulla kirkollisten vihkimisten osuus on kuitenkin laskenut yli 70 prosentista alle 60 prosentin. Kastettujen osuus on laskenut lähes 90 prosentista niukasti yli 80 prosentin. Mikäli muutos jatkuu samansuuntaisena, toisille saatavilla olemisen merkitys heikentyy. Mikäli myös kirkosta eroamisen suosio jatkuu, tilanne tulee muuttumaan. Voi tietysti olla niinkin, ettei muutos ole yksisuuntaista.

Paavi kävi kylässä

2010-10-15T16:19:00.002+03:00

Syyskuussa 2010 Paavi vieraili Iso-Britanniassa neljän päivän ajan. Edellisestä vierailusta oli kulunut aikaa, sillä se tapahtui vuonna 1982. Itselleni tämä tuoreempi vierailu oli eräänlaista kenttätyötä: aamuisin laitoin kengät jalkaan ja kävelin lehtikioskille hakemaan päivän lehdet. Siitä takaisin kotisohvalle katsomaan suoraa lähetystä vierailusta ja selaamaan lehtiä espressokupin ja aamupalaleipien kera.

Paavin vierailusta ja sen vertailusta edelliseen tulee erillinen luku tulevaan kirjaan, mutta tiivistän tähän muutaman huomion siitä, millaisen kohtelun Paavi sai mediassa.

Paavin vierailua koskeva mediaseuranta vahventaa projektissa jo tehtyä brittimedian profilointia siitä näkökulmasta, miten niissä käsitellään uskontoa. Kansallisten ja maanlaajuisten sanomalehtien sisältöä tarkastelemalla saadaan eräänlainen jatkumo. Tietysti lehdet voivat valita positiivisen tai negatiivisen suhtautumisen tapauskohtaisesti – ja joskus vaihdella suhtautumista juttutyypeittäin yksittäisen tapauksen kohdalla. Silti profilointi ei ole täysin keinotekoinen eikä pinnallinen.

Jatkumon toinen ääripää käsittää varsin kristillismyönteiset ja konservatiiviset lehdet, kuten Daily Telegraph ja Daily Express. Myös Daily Mail ja The Sun asettuvat hyvin lähelle tätä laitaa. Toinen pää koostuu erityisesti kahdesta sekularistisemmasta, joskus avoimen uskontokriittisestä lehdestä. Ne ovat The Independent ja The Guardian. Daily Star ja Daily Mirror ovat lähempänä kristillismielistä jatkumon laitaa ja The Times sijoittuu askeleen etäämmälle näistä, vaikka lehden suhtautumistapa uskontoon on maltillisesta sekularismista huolimatta huomattavasti lähempänä myönteistä kuin kielteistä.

Sanomalehtien suhde esimerkiksi islamiin ja militanttiin ateismiin vaihtelee, mutta yleisesti ottaen tabloidit ovat kielteisempiä kuin ns. laatulehdet, joskin myös Telegraph ja The Times ovat olleet erittäin kriittisiä ateistien puhemiehiä kohtaan. Jos nämä lehtien asenteet suhteutetaan levikkiin – Telegraph on suosituin laatulehti, The Sun ja Mail ovat ylipäätään luetuimmat – voidaan esittää, että brittiläisissä sanomalehdissä on konservatiivinen ja kristillismyönteinen painotus. Johtopäätös saattaa yllättää, sillä toimittajat ovat vähemmän uskonnollisia kuin britit keskimäärin.

Päätelmä myös haastaa mielikuvan sekularistisesta mediasta. Tähän päätelmään nähden uskonnollisten ihmisten valitus median uskontokäsittelystä on ehkä yllättävää. Kyse voi olla siitä, ettei media erityisesti kiinnostu uskonnoille tärkeistä teologisista kysymyksistä eikä (muutamia kriisitapauksia lukuun ottamatta) uskontojen viesteistä rauhasta, rakkaudesta ja oikeudenmukaisuudesta, vaan uutisoi silloin kun jotain yllättävää, kiinnostavaa ja kielteistä tapahtuu. Mutta kyse voi joskus olla myös kritiikin sietokyvystä: pienikin kielteinen uutinen ylitulkitaan ja myönteisempi mediapeitto unohtuu.

Johtavista televisiokanavista BBC esitti muutamia dokumentteja Paavista ja yli kymmenen tuntia suoraa lähetystä vierailusta. Channel 4 näytti erityisesti kriittisiä dokumentteja. Moni valitti, että BBC oli liian kriittinen, koska se näytti ainakin yhden jokseenkin kyseenalaistavan dokumentin, jonka brittiläinen juontaja oli homoseksuaali katolinen. Toiset valittivat, ettei BBC ollut ollenkaan kriittinen. Kaikkiaan BBC käsitteli Paavia maltillisen positiivisesti, kuten yleensäkin uskontoa.

Sanomalehdet olivat jakaantuneita. Tabloidit valittivat ”vasemmistolaisista” ja sekularisteista, jotka kritisoivat Paavia. Lehdet pitivät häntä hyvän tuojana, ja uutisoivat erittäin myönteisesti Paavin vierailusta. Siinä missä The Guardian ja The Independent tarjosivat myös myönteistä uutisointia ja suhtautuivat nihkeästi sekularistiprotestoijien keulakuviin Richard Dawkinsiin ja Stephen Fryhyn, lehdet nostivat etusijalle seksuaalisen hyväksikäytön uhrit ja koko skandaalin, jonka käsittelyssä Paavi ja koko katolinen kirkko olivat näiden lehtien mukaan surkeasti epäonnistuneet.

Paikallislehti Yorkshire Evening Post osasi löytää jopa Paavin vierailusta paikallisen ulottuvuuden, kun se teki jutun Leedsin lastenkuorosta, joka oli menossa laulamaan Paaville.

Kaikissa lehdissä toistui sama narratiivinen rakenne: Paavin vierailu juonellistui edeltäneistä epäilyistä kaikki odotukset ylittäväksi vakuuttavaksi menestykseksi. Mielikuva ”Jumalan rottweilerista” vaihtui lämpimämpään, inhimillisempään ja vähemmän kylmään Paaviin.

Paul Weller on kuvannut tilastoaineistojen perusteella brittiläistä yhteiskuntaa kristilliseksi, maalliseksi ja uskonnollisesti monimuotoiseksi. Kaikki nämä teemat kristallisoituivat omalla tavallaan myös Paavin puheissa ja niihin liittyneissä mediakeskusteluissa.

Paavin mukaan kristinusko on vaarassa marginalisoitua. Syynä tähän on ensisijaisesti ’aggressiivinen sekularismi’. Uskonnollinen monimuotoisuus on puolestaan fakta, johon sisältyy Paavin mielestä myös haasteita.

Kristillis-ekumeeninen puhe oli olennainen osa Paavin vierailua vuonna 1982, jolloin silloinen Paavi puhui ”kristillisen ykseyden palauttamisesta” ja allekirjoitti kristillistä dialogia edistämään pyrkivän julistuksen. Nyt mediaa hallitsi uskontojenvälisyys: BBC:n suorassa lähetyksessä eräs sikhi vahvisti, että Paavin sanoma koskettaa yli katolisen kirkon ja että nykypäivänä uskonnollinen elämä tarkoittaa uskontojenvälisyyttä. BBC:n paikallisuutisissa esitettiin juttu muslimilapsesta, joka osallistui Paaville laulaneeseen kuoroon. The Times julkaisi artikkelin muslimista, joka toivotti Paavin tervetulleeksi Britteihin, koska heillä on sama Jumala. Lehdet lainasivat pääministeri David Cameronia, jonka mukaan vierailu on ”ainutlaatuinen tilaisuus juhlistaa uskonnollisten ryhmien hyviä tekoja”. Daily Mirror pyöräytti otsikon ”Kaikkien uskontojen mies”.

Erottelu hyvien ja pahojen uskontojen välillä tiivistyi siihen, kun viisi kadunlakaisijaa pidätettiin epäiltynä hankkeesta murhata Paavi. Erityisesti tabloideissa retosteltiin jutulla, jossa siivoojat nimettiin muslimeiksi ja työtoverin kuulema keskustelu muuttui terroristihankkeeksi. Nopeasti selvisi, että kyse oli väärästä hälytyksestä, mutta se riitti vahventamaan islamin ja terrorismin kytkentää mediassa. Jotkut lehdet julkaisivat korjaavia juttuja hieman häpeissään, kun taas toiset lehdet kiirehtivät väittämään, että uhka oli ollut aito.

Uskonnot ovat siis brittimedian mukaan, ja tämän tapauksen perusteella, kivoja ja käyttökelpoisia, kunhan vain pidetään nämä terroristimuslimit ja muut ongelmatapaukset kurissa.

Uskontojenvälisyyden teema ei ollut pinnalla kristinuskon erityisyyden kustannuksella. Puhe kristinuskon marginalisoimisesta oli kenties Paavin ydinsanoma briteille. Jotkut sanomalehdet ottivat sen todistukseksi liian pitkälle menneestä monikulttuurisuudesta, mutta pääosin se käännettiin ”poliittista korrektiutta” ja ”ateistisia vasemmistolaisia” vastaan. Sivumennen sanoen, on vaikea keksiä muuta asiayhteyttä, jossa Richard Dawkinsia pidettäisiin vasemmistolaisena.

Huoli kristinuskon marginalisoimisesta liitettiin likeisesti Paavin kamppailuun ”aggressiivista sekularismia” vastaan. Tämä viesti otettiin vastaan yllättävän myötämielisesti erityisesti kristillismielisemmissä lehdissä ja niiden pääkirjoituksissa, verrattuna aikaisempaan varovaisempaan asenteeseen. Ilmeisesti Paavin sanomaan oli helpompi yhtyä kuin maaliskuussa 2010 asiasta valittaneisiin brittiläisiin anglikaaneihin.

Toki lehdissä oltiin myös erimielisiä Paavin kanssa. Erityisesti sekularistisemmat lehdet esittivät, että varoitukset kasvavasta aggressiivisesta sekularismista ja joulunvieton vaarantumisesta ovat melkoisen kaukana brittiläisen yhteiskunnan arkielämästä. Kiinnostavasti myös muiden lehtien kolumneissa kyseenalaistettiin tämä sanoma, vaikka samaisten lehtien pääkirjoituksissa oli nielty sanoma sellaisenaan.

Nämä keskeisteemat näyttävät, miten brittimedia – joka edelleen usein demonisoi islamin – operoi yhä enenevässä määrin jaottelulla, jossa yhdellä puolella ovat ateistit ja sekularistit ja toisella uskonnolliset ihmiset. Vaikka kristinuskolla on edelleen erityisasema brittiyhteiskunnassa, tämä jako toimii jaettuna diskursiivisena periaatteena, jonka perustalle myönteisestä kielteiseen vaihtelevat mediasisällöt rakentuvat.

Henkilökohtaisesti pidin Paavin puheita yliampuvina, suhteellisuudentajuttomina ja tarpeettoman provosoivina. Siksi mediassa toistellut fraasit Paavin taitavista puheista ja hienovaraisesta teologisesta argumentoinnista ihmetyttivät melkein yhtä paljon kuin itse vieraan sanomiset. Jos Benedictuksen puheita vertaa edellisen Paavin vierailuun, ero puheen sävyssä on melkoinen, vaikka molempia on pidetty erilaisuudestaan huolimatta arvokonservatiiveina.

Materialistisen analyysin näkökulmasta on huomattava, että paavillinen pukeutuminen ei sopinut ainakaan Edinburghin tuuliseen ilmanalaan. Tuulenpuuskien ansiosta viitta oli välillä naamalla ja lakki lattialla. Kuva osoittaa, että kuningatar tuntee paikallisen pukeutumiskoodin: raskas hattu on parempi, jotta käsiä voi pitää muuallakin kuin pään päällä.

Keikkahommissa II

2010-10-10T13:10:00.001+03:00

Olen todennut aikaisemmin, että keikoilla käyminen on kaikesta ilosta ja vapaaehtoisuudesta huolimatta joskus raskasta ja että se alkaa muistuttaa toista työvuoroa. Laskin käyneeni yhden kuukauden aikana kymmenellä keikalla, siis keskimäärin joka kolmas päivä. Mutta saldoksi tuli aika mainio kattaus, vai mitä?

1. The Mountain Goats. Ensimmäinen kerta Tukholmassa kolme ja puoli vuotta sitten on elävänä mielessä. Myös toinen kerta oli kokemisen arvoinen. Nyt mukaan oli otettu rummut akustisen kitaran ja sähköbasson lisäksi. Toiset pitivät yhdistelmästä, mutta minusta yhtyeen omaleimaisuudesta katoaa rumpujen kera osa. Ne olivat myös joissain kappaleissa, joihin ei tarvittaisi mitään ylimääräistä. Esitetyt laulelmat muodostivat laajan läpileikkauksen yhtyeen tuotannosta ja lopuksi kuultiin odotetusti upeat This Year (se, jossa lauletaan ”if it kills me”), No Children (se, jossa lauletaan ”I hope you die! I hope we both die!”) ja The Best Ever Death Metal Band in Denton (se, jossa lauletaan ”Hail Satan! Hail! Hail!”). Laulaja John Darnielle todisti taas olevansa hauska ja itsensä naurunalaiseksi laittava jutuniskijä, mikä tuli joillekin yhtyettä vain levyltä kuulleille yllätyksenä.

2. The Low Anthem. Upealla folk-americana levyllä ”Oh My God Charlie Darwin” ihastuttanut yhtye osoittautui yhdistelmäksi taitoa, tyyliä ja muuntautumiskykyä. Alkuosa oli bluespohjaista rypistystä, josta siirryttiin uuden levyn parhaimmistoon. Laulaja tokaisi: nyt soitamme hitit. Sitten tuli mm. uuden levyn kolme ensimmäistä mestariteosta. Jos yhtye jatkaa pitkään, siitä tulee jotain suurta. Ja soittivat muuten Dave Lindholmin kappaleen ”Tupakka, viina ja villit naiset”. (Laittaisin hymiön tähän, jos sellaisia ylipäätään käyttäisin.)

3. The Felice Brothers. Piti mennä toisenkin kerran, kun ensimmäisestä jäi niin hyvä mieli. Tällä kerralla The Bandin nykyaikaan päivittävä yhtye oli vähäpuheisempi verrattuna edellisen kerran katkeamattomaan New York -aiheiseen jutusteluun. Samoin monet suosikeista jäivät kuulematta (mm. Don’t Wake the Scarecrow). Silti hyviä biisejä, intensiivistä lavatunnelmaa ja tanssivia ihmisiä riitti. Keikan kohokohdaksi nostan uuden levyn rallin Run Chicken Run.

4. Black Mountain. Kolmen folkahtavan ja juurevan keikan jälkeen progehevillä annosteltu kanadalainen rutistus ja jurnutus tasapainottivat mukavasti. Sunnuntainen yleisö oli ehkä väsynyttä, mutta Angels-hitti ja ylipäätään kahden ensimmäisen levyn biisit miellyttivät kovasti. Illan avasi Wolf People, joka oli 70-luvun retrorokillaan hyvä syy mennä ajoissa paikalle.

5. The Vaselines. Kurt Cobainin lähes kuoliaaksi halaama Glasgow’n lahja maailmalle ei tajunnut takoa silloin kun rauta oli kuumaa. Uusi tuleminen tapahtuu myöhässä, mutta päätin käydä ruksimassa tämänkin boksin. Keikan kohokohdat olisi kenties voinut puristaa parinkymmenen minuutin onnistuneeseen hittikimaraan: Molly’s Lips, Son of a Gun, You Think You’re a Man, oma livesuosikkini The Day I Was a Horse ja muutamat muut. Yhtye oli hyväntuulinen ja puhelias. Naislaulajan suuseksiä ja muitakin intiimejä aiheita käsitelleet vitsit toimivat kerran, mutta niiden toistelu sai aikaan hieman hölmistyneen olon.

6. Pete Molinari. Aluksi tuli heti suosikkini, Billy Childishin säveltämä I Don’t Like the Man I Am, ja muutama muu ilman taustayhtyettä. Sitten toivotettiin mukaan muut soittajat, joiden kanssa svengailtiin ja hengailtiin loppuaika. Soolokitaristi viritti soitintaan aina spiikkien kohdalla, mikä häiritsi. Lisäksi se kitara oli liian kovalla muihin soittimiin nähden. Muuten Molinari tekee nautittavaa, joskaan ei erityisen omaperäistä musiikkia. Keikan lopulla tunnelma rentoutui, kun ihmiset ryhtyivät tanssimaan. Se oli myös esiintyjien mieleen. Pidän enemmän vanhoista levyistä ja tyypistä itsekseen kuin uudesta bändin kanssa, joten toisenlainen painotus olisi tehnyt hyvästä paremman.

7. Damien Jurado. Mies ja kitara. Niiden lisäksi oli kaksi mikrofonia. Toinen oli normaaliin lauluun tarkoitettu. Toisessa oli runsaasti kaikua, ja sen käyttö oli harkittua ja taitavaa. Keikka muistutti, miten hyvin kitara sylissään istuva huonoryhtinen ja sisäänpäin kääntynyt vähäpuheinen mies (kuvassa Damien, ei Sepi Kumpulainen) voi täyttää vähäeleisellä musiikillaan tilan ja pitää kuulijat keskittyneinä.

8. Grinderman. Kävin ensimmäistä kertaa keikalla yliopiston ruokalassa, jossa on nauhoitettu myös The Whon Live at Leeds. Cave vitsaili maailmankuulusta yliopistoruokalasta ja kyseli yleisöltä, oletteko kaikki opiskelijoita. Vastaus: möööö. Uusi kysymys: Oliko tuo kyllä vai ei? Uusi vastaus: Eeeeeeeiiiiii. Tutut olivat varoitelleet paikan huonoista soundeista, mutta nyt ei ollut mitään valittamista. Hieno bändi, hieno keikka ja hieno Honey Bee (Let’s Fly to Mars).

9. Mudhoney. Päätin juhlistaa useampaan kertaan väliin jääneen kulttibändin näkemistä pukemalla Sonic Youth -paidan. Neljä paitaa nähtyäni päättelin, ettei se ollut yksilöllinen valinta. Mudhoneyn näkeminen tuntui hyvältä, vaikka he eivät esittäneetkään Let it Slidea. Muita grungehittejä kuultiin yhdeltä alansa parhaimmalta, kuten myös nippu kelvottomia ralleja ja parissa kohdassa muuhun lavaelehdintään epäsopivaa Iggy Pop -imitaatiota. Bändi on klassikko, mutta keikka muistutti, miksi suosio ei koskaan noussut Nirvanan tasolle.

10. Archie Bronson Outfit. Viime toukokuussa sain kerjättyä sisäänpääsyn bändin suljetulle keikalle. Se kuitenkin peruuntui muutamia tunteja ennen tapahtumaa jonkin traagisen perhesyyn vuoksi. Tartuin uuteen mahdollisuuteen eikä tarvinnut pettyä. ABO on erittäin hienosti groovea ja bluesia garagepohjaan maustava yhtye enkä ymmärrä, miksi se ei ole suositumpi. Uusi koskettimia, namiskoja ja psykedeliaa sisältävä linja on sekin onnistunut, ja livenä on vaikeaa – ja tarpeetonta – pysyä paikoillaan. Silti yhtye on levyllä parempi, koska se sortuu muutamiin helmasynteihin. On tavallista, että hitaat kappaleet esitetään kiivaammassa tempossa livenä. Se on virhe, sillä näin osa groovesta menetetään. Pitäisi antaa kappaleiden hengittää; soitolla pitäisi olla enemmän tyhjää tilaa ympärillään. Lisäksi, uusimman levyn kappaleisiin tarkoitettua nappuloiden vääntelyä ei tarvitsisi ujuttaa jokaiseen vanhempaan biisiin (vrt. Mountain Goats ja rummut). Kaikki pisteet kuitenkin eturivistöjen tanssiville pojille.

Tälläkin aktiivisuudella saan tehtyä lyhyehkön listan keikoista, jotka olisin halunnut nähdä, mutta jonne en syystä taikka toisesta mennyt: MGMT soitti samaan aikaan Grindermanin kanssa, joten valinta oli helppo. Vaikeampaa oli valita The Low Anthemin ja Wolf Paraden välillä, mutta koska koin jälkimmäisen keväällä Manchesterissa, ei ratkaisua tarvinnut katua. Köyhän miehen Joanna Newsom eli Diane Cluck jäi välistä työkiireiden ja flunssan vuoksi. Deer Tickin asemesta pelasin jalkapalloa ja tulipa yhtye nähtyä Torontossa elokuussa. Eniten harmittaa afrikkalaisen rumpalilegendan Tony Allenin jättäminen. Matkailu Birminghamissa ja Manchesterissa vei mehut ja Leedsiin palatessa iltainen löhöily sunnuntaisella sohvalla tuntui tarpeellisemmalta kuin Allenin jatsit.

Jumalaton Skandinavia

2010-09-19T13:51:00.001+03:00

Mitä syntyy, kun laitetaan uskonnottomuuden ja ateismin puolesta kamppaileva yhdysvaltalainen tutkija elämään hieman yli vuodeksi Tanskaan ja Ruotsiin? Kohtuullisen nopealukuinen ja mukaansatempaava kirja, Society without God.

Odottelin pitkään vuonna 2008 ilmestyneen teoksen lukemista, koska aikaisemmin lukemani saman tekijän, Phil Zuckermanin, artikkelit olivat herättäneet joitakin vastalauseita. Kirja tuli kuitenkin puheeksi, kun eräällä postituslistalla mainostettiin alennettua hintaa. Seuraavaksi huomasin, että lokerooni oli laitettu kappale teosta lainaan, luettavaksi. Päätin lukea ja yllätyin positiivisesti.

Kirja perustuu tekijän haastatteluihin. Hän haastatteli tuttuja, tuntemattomia, keitä eteen sattui ja kuka oli halukas. Lopputuloksena on uskonnottomuuden etnografinen tutkimus, jonka havainnot nivotaan saumattomasti uskontososiologiseen keskusteluun.

Otsikko on ymmärrettävä täsmällisesti. Pohjoismaat eivät ole kaikilta osin uskonnottomia, mutta usko Jumalaan tai Jumalan merkitys ihmisten elämässä on haastattelujen perusteella hyvin vähäinen. Tällöin jää tilaa korostaa, että suurin osa asukkaista on edelleen uskonnollisen – useimmiten kristillisen – yhteisön jäseniä. Jumalatonta uskonnollisuutta Zuckerman nimittää ”kulttuuriuskonnollisuudeksi”, erotukseksi ”uskonnollisesta tai aidosta uskonnollisuudesta”. Toisaalta haastattelut osoittavat, että vaikka skandinaavit eivät uskoisi Jumalaan, moni heistä sanoo uskovansa ”johonkin”’, vaikkei oikein osaakaan sanoa, mikä se jokin on.

Ei ole salaisuus, että Zuckermanin Skandinavia on Yhdysvaltojen peilikuvana. Havainnot Tanskasta ja Ruotsista kontrastoidaan Yhdysvaltoihin ja sen uskonnollisuuteen. Kohdelukijaksi muodostuukin jenkki, jolle pohjoismaat ovat uskonnottomuudessaan verrattavissa antropologien tutkimiin eksoottisiin heimoihin. Muille tutkimus ei tarjoa juurikaan uutta tietoa pohjoismaista. Se ei kuitenkaan tarkoita, ettei tavallisten tanskalaisten ja ruotsalaisten käsityksiä uskonnosta olisi erittäin kiinnostavaa lukea. Teoksessa onkin pitkiä sitaatteja ja haastattelureferaatteja.

Zuckerman nostaa selkeästi esiin, miten pohjoismaissa ollaan monilla mittareilla uskonnottomia mutta vältetään ateistiksi identifioitumista. Tämä on tärkeä havainto. On vain outoa, ettei hän tehnyt sitä aikaisemmassa artikkelissa, jota olen kritisoinut juuri kykenemättömyydestä erotella ateismia jumalauskon puuttumisen synonyyminä identiteettikategoriasta.

Uskontososiologisen keskustelun kannalta olisi ollut kiinnostavaa pohtia Grace Davien ”sijaisuskonnollisuuden” käsitettä nimenomaan pohjoismaisen haastatteluaineiston yhteydessä, sillä se on yhdysvaltalaisille suhteellisen käsittämätön, mutta pohjoismaisille välittömästi ymmärrettävä. Yksinkertaistetusti se tarkoittaa tilannetta, jossa harvalukuiset uskonnolliset ihmiset harjoittavat uskontoaan tavallaan toisten, varsin uskonnottomien puolesta uskonnottomien hyväksyessä tilanteen.

Etnografiselta kannalta teos herättää muutamia kysymyksiä. Olivatko kaikki 149 haastattelua 14 kuukauden aikana tarpeen? Olisiko ajankäyttöä voinut jyvittää toisin haastattelemalla muutamia useaan kertaan ja perusteellisemmin tai tutustumalla syvemmin pohjoismaiseen tutkimuskirjallisuuteen? Olisivatko haastateltavat tuoneet uusia nyansseja esiin, jos he olisivat puhuneet englannin sijaan äidinkieltään? Välillä referaateista tulee jopa olo, että haastateltavat eivät välitä selittää, kun ei se jenkki kuitenkaan tajua…

Ehkä kiinnostavin kysymys, joka teoksessa jää vähäiselle huomiolle, on se, miksi ja miten skandinaavit ovat uskonnollisia. Tai: miten uskonto on osa Pohjoismaita, jos Jumalalla ei ole niin suurta merkitystä? Tähän liittyen voitaisiin esittää Zuckermanille muutama pohdinnan aihe:

Ensinnäkin, Yhdysvalloissa ateisti ei käytännössä voi tulla kansan johtajaksi ja keulakuvaksi, mutta Zuckermanin mukaan Tanskassa ja Ruotsissa se on toivottavaa. Näinköhän? Asia lienee monimutkaisempi eikä Zuckerman tarjoa todistusaineistoa väitteelleen. Ainakin Suomessa optimaalinen asetelma on peruspositiivinen suhde valtauskontoon yhdistettynä suhteelliseen hiljaisuuteen omasta uskonnollisuudesta ja sen vaikutuksesta politiikkaan.

Toiseksi, uskontoperinne toimii edelleen moraalisissa asioissa keskeisenä resurssina, vaikka Jumalan tahtoon ei vedottaisikaan, on kyse sitten abortista, eutanasiasta tai oikeanlaisen parisuhteen nimestä ja juridisesta asemasta.

Kolmanneksi, ja edelliseen liittyen, ehkä olennaista julkisen elämän kannalta on kysyä uskomusten aitouden (versus pinnallisuuden ja metaforisuuden) sijaan – ja Richard Rortyn tavoin – sitä, haluammeko kietoa yhden tai useamman uskonnollisen perinteen yhteen esimerkiksi moraalista harkintaa ja toivoa käsittelevien kysymysten kanssa. Ja lisäksi: onko uskontoperinteiden kieli se, jonka avulla rakennamme kuvan itsestämme ja jonka avulla päätämme, mikä on meille tärkeää?

Neljänneksi, voisiko olla niin, että usko ei olekaan uskomuksissa vaan käytännöissä? Slavoj Žižekin vakiojuttuihin kuuluu se, kun tanskalaiselta fyysikolta Niels Bohrilta kysyttiin vajassa roikkuvasta, hyvää onnea tuovasta hevosenkengästä, että ethän sinä tiedemiehenä voi tuollaiseen uskoa. Bohr vastasi, ettei usko siihen, mutta hänelle kerrottiin, että se toimii silti. Vähän sama fiilis jää Zuckermanin haastattelemista skandinaaveista, jotka ovat kirkon jäseniä ja jotka menevät naimisiin kirkossa ja jotka kastavat lapsensa kirkon jäseniksi – samanaikaisesti kun selväsanaisesti toteavat, etteivät usko Jumalaan.

Edellä mainitut teemat eivät tosin ole Zuckermanin viestin kannalta keskeisiä. Hänen viestinsä ei ole se, että uskonnollinen yhteiskunta on huono – vaikka hän kritisoikin Yhdysvaltoja monin tavoin. Hänen viestinsä on, ettei hyvän ja toimivan yhteiskunnan tarvitse olla uskonnollinen. Tämäkin alleviivaa sitä, kenelle sanoma on suunnattu.

Uskontotieteen kermaa

2010-09-13T22:57:00.002+03:00

Elokuussa järjestettiin uskontotieteen maailmanjärjestön konferenssi. Sinne päästäkseen tuli matkustaa aina Torontoon asti. Oletusarvona voisi olla, että tapahtuman pääpuhujat muodostaisivat läpileikkauksen parhaasta, mitä alalla on tarjota. Tällä kerralla näin ei tainnut olla ainakaan konferenssivieraiden kommenttien kuuntelun perusteella tai sitten uskontotieteilijöitä on vaikea miellyttää. Ja oikeastaan vain pieni osa kutsutuista esitelmöitsijöistä oli uskontotieteilijöitä.

Osallistuin kahdeksaan kymmenestä plenaarista. Useimmat olivat käytetyn ajan arvoisia, vaikka en varauksettomasti pitänytkään kaikista. Seuraavassa muutama yleinen luonnehdinta.

Avajaisillan esitelmän piti yhdysvaltalainen uskontohistorioitsija Catherine Albanese, jonka tekstit ovat vähemmän nukuttavia kuin esiintyminen. Suoraan paperista luettu ”kertomus”, jonka pointtia – eräänlaista uskonnollista vaikutushistoriaa – hahmoteltiin lyhyesti viimeisen kolmen minuutin aikana. Itselleni kiinnostavin seikka oli alussa esitetty huomio siitä, että Yhdysvalloissa arviolta yli 50 prosenttia uskonnollisista myyntimenestyksistä sijoittuu länsimaisen esoterian perinteeseen. Tosin huomion alkuperäinen esittäjä on Gordon Melton.

Aamulla äänessä oli David Sloan Wilson, joka on tunnettu evoluutioteorian popularisoija. Hän on myös niitä harvalukuisia ääniä, joiden mukaan uskonto on ryhmätason adaptaatiomekanismi. Wilson puolusti eläväisesti pääteesiään, joskaan en joka kohdassa ollut vakuuttunut siitä, etteivätkö esimerkiksi Marvin Harrisin kulttuurimaterialismi tai Roy Rappaportin ekologinen näkökulma selittäisi yhtä hyvin tai jopa paremmin useimmat Wilsonin esimerkit.

Wilsonilla oli maailmanvalloituksen meininki toistellessaan, että teitä uskontotieteilijöitä tarvitaan. Tehkää uskontohistoriaa, niin minä voin sitten syntetisoida tiedon tähän kehykseeni. Se viesti tuntui vähän yliampuvalta, kuten myös hänen käsityksensä Rodney Starkin uskontososiologisten näkemysten hallitsevuudesta. Viimeistään siinä kohdassa olisi tehnyt mieli sanoa, että pieni katse eurooppalaiseen keskusteluun, niin oppii uutta. Kaikkiaan se oli viihdyttävä ja inspiroiva esitys.

Illalla puikkoihin astui Kanadassa toimiva uskontotieteilijä William Arnal. Hän on erikoistunut Uuden testamentin tutkimukseen ja näkökulmiin, joita joku kutsuisi postmoderneiksi. Hän piti omaperäisen alustuksen siitä, miten oikeastaan kristinuskon synnyssä ja kehittymisessä tärkeintä on ollut hyvä stoori, kyky luoda ja kuvitella kuvitteellisia olioita sekä suhtautua eri asteisella vakavuudella näihin olioihin.

Seuraavana aamuna huomasin passini kadonneen ja jätin Dale Guthrien puhumaan muille uskontoarkeologiasta ja esihistoriasta. Läsnä olleet sanoivat, että uskontoon päästiin viimeisen viiden minuutin aikana.

Illalla oli Robert McCauleyn vuoro. Hänen luentonsa oli pääosin johdattelua kognitiiviseen uskonnontutkimukseen. Hän referoi ensiksi pitkään Pascal Boyerin näkemyksiä. Sitten hän esitteli pintapuolisesti käsitystään uskonnosta Rube Goldberg -koneena, jossa monimutkaisista prosesseista syntyy jotain yksinkertaista. Lopuksi hän kuvasi yhdessä E. Thomas Lawsonin kanssa kehittelemäänsä rituaaliteoriaa, joka luennolla kuullussa muodossa on ensisijaisesti rituaalien luokittelun väline: Kävin Afrikassa ja siellä oli rituaalityyppi 1. Minä puolestaan kävin Australiassa ja siellä on tyyppi numero 3. Yleisössä oli aistittavissa ärtymystä. Yhtäältä esitystyyli saattoi vaikuttaa, mutta toisaalta reaktiot kuvaavat niitä asenteita, joita toisilla on kognitiivista uskonnontutkimusta kohtaan.

Aamulla päästiin ruksimaan uusi kategoria: Kanadan ranskankielinen. Jean Grondin on itselleni tuttu teoksesta ”Introduction to Philosophical Hermeneutics”. Hetken piti lukea seminaariohjelmaa varmistuakseen, että kyse on samasta henkilöstä. Puheen aiheena oli ekologinen tietoisuus uutena uskonnonkaltaisena ilmiönä. Esitelmä oli pinnallinen mutta viihdyttävä. Se oli yhtäältä uskonnon kategoriaa pohdiskeleva sormiharjoitus, toisaalta ekologista tietoisuutta ilmiönä havainnollistava.

Iltapäivällä tuli väsy, joten Meera Nanda puhui virkeämmille kuulijoille teosofiasta ja Intian uskontoperinteistä Saidin orientalismiteoriaa kritisoiden.

Tämänhetkisten tutkimusintressieni kannalta viimeinen kokonainen seminaaripäivä oli kiinnostavin. Aamulla Jacques Berlinerblau tarkasteli ateistiksi identifioitumista ja ateismia ilmiönä historiallisessa perspektiivissä. Hänen tarinansa kulki ”yksisarvisen metsästämisestä” (esimoderni ateismi) eliitin ateismiin (1700-luvun Ranska) ja ateismin demokratisoitumiseen (1800-luvun Englanti). Tuttu tarina, jota maustettiin historiallisesti oikealla huomiolla siitä, että ”ateisti” on ollut perinteisesti toisiin kohdistettu loukkaus eikä itsensä identifioimiseen käytetty käsite. Itselleni alustuksessa oli pari uutta pikkujuttua, mutta muuten se toimi mainiona vakuutteluna siitä, että oma tutustumiseni ateismin käsitteen historiaan ei ole mennyt väärille urille.

Iltapäivällä brittiläinen, Yhdysvalloissa työskentelevä filosofi Susan Haack esitelmöi tieteen ja uskonnon kiistoista käyttäen esimerkkeinään yhdysvaltalaisia oikeudenkäyntejä. Luento oli oikein hyvä johdanto keskeisiin oikeudenkäynteihin ja niiden muuttuneisiin painopisteisiin. Asenteellisesti se oli kreationisteja alentava, mikä oli jokseenkin tarpeetonta. Vuoden 2005 tapausta Dover v. Kitzmiller esitellessään Haack sai sen kuulostamaan latteahkolta, mutta jos tutustuu tapaukseen, se on kuin hyvä dekkari. Samasta aiheesta Steve Fuller on pitänyt huomattavasti mielenkiintoisempia, joskin kontroversiaalisempia esitelmiä.

Viimeisenä aamuna puhui Hans Kippenberg. Saksalaisen uskonnontutkimuksen grand old man sai juuri ja juuri pidettyä rönsyilevän luentonsa kasassa ja pääsi onnellisesti johtopäätöksiinsä siitä, miten Euroopan uskontokenttä muuttuu globalisaation ja uudenlaisten uskonnollisten yhteisöjen myötä. Olisi tehnyt mieli kysyä, miten lukuisat esitelmässä vilahtaneet uskontososiologiset teoriat sopivat yhteen. Ehkä vastaus olisi ollut hyväksyttävissä, mutta itse esitelmässä asia jäi avoimeksi.

Moni tuntui valittelevan edellä kuvattuja alustuksia. Oma asenteeni oli pikemminkin se, että kun valtameren yli on lennetty, niin otetaan alustuksista irti se, mitä otettavissa on. Berlinerblaun kuvaus yksisarvisen metsästyksestä sopisi kai myös uskontotieteilijöitä miellyttävän esitelmöijän löytämiseen.

Elämää popin ulkopuolella?

2010-09-07T23:54:00.001+03:00

Vanhempieni tarjoama autokyyti Helsingistä pohjanmaalle. Ensimmäinen pysähdys Riihimäen ABC:llä, jossa saan aamukahvin. Monitoimikeskus tarjoaa muutakin: isälle iltapäivälehdet (”Siinä on jalkapallosta.”), äidille Iittalan lasia (”Ei kun käyn katselemassa vaan”) ja minulle Kirjapörssin myyntipisteen.

Päätän ostaa Paasikiveä käsittelevän kirjan, mutta selailen myös muita tarjouksia. Mukaan tarttuu Otto Talvion parin vuoden takainen kirja populaarimusiikista. Kun katson uudestaan Paasikivi-kirjaa, huomaan sen päättyvän toisen maailmansodan loppuun. Jätän sen ostamatta, koska olisin halunnut lukea Juho-Kustin viimeisistä vuosista.

Autossa juttujen hyytyessä aloitan lukemisen: lätinää popista. Teos on kevyt, jopa niin kevyt, ettei sen lukeminen aiheuta matkapahoinvointia, ja saan sen likimain päätökseen Jalasjärven jälkeen. Päällimmäisenä on mielessä kysymys, olisiko kirja parempi, jos kirjoittaja osoittaisi tuntevansa jotain muutakin kuin populaarimusiikkia.

Populaarimusiikista lukemisen yksi funktio on, että se voi innoittaa kuuntelemaan joitakin artisteja – joko täysin tuntemattomia tai sytyttää halun palata vanhoihin tuttuihin. Päässäni soi Flamin’ Grooviesin Shake Some Action. Suunnilleen samat jutut voisi lukea Wikipediasta, mutta jos ei tunne The Rasperriesin tuotantoa kuin parin kappaleen verran, miten eksyisi Wikipediaan? Siksi Biff! Bang! Pow! on ihan kiva.

Kiinnostavimpia ovat ne kohdat, joissa kirjoittaja keskittyy omakohtaisiin muisteluihin. Oman faniuden vahvempi esiinnostaminen ryyditettynä vakuuttavalla nippelitiedolla olisi miellyttänyt enemmän. Silloin teksti ei ole wikipediamaista, referaatista muistuttavaa eikä teoriakammoista.

Jos on lukenut samoja kirjoja kuin kirjoittaja, on helppo huomata joidenkin osioiden olevan pääosin referaatteja. Esimerkiksi 1970-luvun yhteiskunnallisesta kontekstista ei sanota juuri muuta kuin mitä Dave Haslamin ”Young Hearts Run Free” kertoo (olen blogannut tästä teoksesta aikaisemmin).

Popkirjoittajan tulee tietenkin tuntea musiikki, jotta kannattaa edes yrittää. Tästä asiantuntevuudesta ei jää epäselvyyttä. Kirjamittaista tuotosta parantaisi toki muunkin tunteminen, ja kyky osoittaa se. Muuten kyse on musiikkijournalismista kirjamuodossa. Esimerkiksi historiatietoisuudella ei pädetä muuten kuin referoimalla muutamaa teosta.

Toisella suunnalla teoriakammoisuus (tai laiskuus?) rajoittaa asioiden käsittelyä. ”Mannermainen obskurantismi” on helppo ilmaus sille, ettei ole jaksanut perehtyä kulttuuri-, yhteiskunta- tai taideteoriaan. Tai edes populaarimusiikin tutkimukseen. Ei tarvitsisi kirjoittaa, miten musiikki ohittaa aivot ja vaikuttaa suoraan sydämeen; voisi kirjoittaa täsmällisemmin, miten musiikki ohittaa merkityksen ja vaikuttaa suoraan ruumiiseen.

Jos poptoimittajan ihanne kirjan kirjoittamisessa on hyvä (pop)toimittaja, lukisin mieluusti enemmänkin omakohtaisista kokemuksista ja innostumisista. Tässä muodossa populaarikulttuurinen seikkailu on nautittavaa, mutta ilman sitä maailma ei olisi juurikaan erilainen paikka. Automatka tosin sujui rattoisasti.

Ovatko muusikot villiorkideoita?

2010-07-27T22:26:00.008+03:00

Onko koskaan käynyt niin, että olette ensin ihastuneet jonkun muusikon tuotoksiin ja sitten huomanneet hänen olevan typerys? Tietysti joskus on, jos on sattunut kuuntelemaan musiikin lisäksi artistin sanottavia.

Kukapa ei olisi tuntenut oloaan epämiellyttäväksi todetessaan suosikkiräppärin tai hevarin tai reggaeartistin tai (laita itsellesi sopiva tähän) olevan seksistinen homofoobikko? Ketäpä ei huvituksen ja säälin lisäksi vähän nolottaisi, kun popparit eivät saa järkevää lausetta suustaan, kun on saavutettu liikaa liian nuorena ja suurin osa siitä on juotu, imetty nenän kautta tai isketty suoraan suoneen?

Ehkä tämä on arkipäivää ja siihen on vain totuttava. Silti sitä jää usein miettimään. Psykologit kai kutsuisivat sitä kognitiiviseksi dissonanssiksi, joka on pyrittävä ratkaisemaa tai jättämään silleen. Helpoin tapa on ajatella, että sehän on vain ironiaa tai että se kuuluu genreen. Vastausta on vaikea hyväksyä kelvolliseksi ratkaisuksi. Teoreettisesti toimivampi ratkaisu on erotella musiikin affektisuus ja ideologia (tai viesti) toisistaan. Silti asia jää vaivaamaan yhä uudestaan.

Micah P. Hinsonin ”And the Pioneer Saboteurs” on yksi kuluvan vuoden toistaiseksi hienoimmista levyistä. Hinson on tehnyt ennenkin onnistuneita albumeita, mutta tästä tuli se, jolla aloittelin yhä uudestaan kesäkuiset työpäivät. Olen myös nähnyt hänen soittavan kirkkotilassa mainion keikan, mutta en ole lukenut yhtään haastattelua. Tai en ollut ennen kuin otin The Stool Pigeon -lehden uuden numeron kainalooni ja marssin lounaalle perinteiseen brittipubiin.

Lehdessä oleva kommentti kohdentuu Barack Obaman presidenttikauden viimeaikaisiin poliittisiin päätöksiin, joita Hinson pitää ”sosialistisina”. Vapaasti suomentaen: ”En ole samaa mieltä terveydenhuoltohommasta enkä ole samaa mieltä pankkien ja autoyhtiöiden ostamisesta, koska se on vitun sosialistista. Jos maa haluaa olla sosialistinen, enemmän valtaa niille, mutta sitä Amerikka ei ole. Amerikan ei ole tarkoitus olla köyhien nussintaa ja vain rikkaiden, mutta se on paikka, jonne voi mennä ja jossa ällistyttäviä asioita tai karmeaa paskaa voi sattua. Näen siinä valtavaa kauneutta.”

Hinsonin käsityksen laizze-faire -kapitalistisesta Amerikasta voisi hyväksyä, jos kyse olisi pienestä ja suljetusta alueesta, jonne aikuiset ihmiset menevät vapaaehtoisesti ja jonka toiminta ei vaikuttaisi muihin maihin millään merkittävällä tavalla. Mutta niin kauan kuin ihmiset syntyvät Yhdysvalloissa ja niin kauan kuin maan tapahtumilla on valtava vaikutus koko maapalloon, ei pitkäkestoista mytologiaa tulisi siirtää kansanperinteestä, valkokankailta, romaaneista ja lyriikoista yhteiskunnan organisoimisen ohjenuoraksi.

Mytologinen Amerikka on ehtymätön populaarikulttuurin kuvittelukyvyn resurssi. Hinsonin tummanpuhuvaan kantriin (tai americanaan) se sopii erinomaisesti ja on sikäli selitettävissä genren konventioilla. Mutta pitääkö käsityksiä vaalia myös artistiuden ulkopuolella ja vieläpä kertoa niistä koko maailmalle?

Amerikkalainen unelma onkin taiteellisen resurssin kanssa samanaikaisesti aito poliittinen ongelma. Ennen presidentinvaaleja mediahuomion keräsi ”putkimies Joe”, joka syytti Obaman ”sosialistista” kantaa siitä, että häneltä evätään mahdollisuus amerikkalaisen unelman toteuttamiseen. ”Joe” oli kiinnostunut oman yrityksen perustamisesta, mutta oli kuitenkin perusduunari. Joku olisi voinut sanoa Joelle, että uudistukset parantavat hänen mahdollisuuksiaan toteuttaa unelmiaan samalla kun vähentävät riskiä ajautua ahdinkoon.

Hinson ja lukuisat hänen kaltaisensa muusikot, joiden musiikista pidän ja joiden poliittisista ajatuksista ja arvoista olen eri mieltä, tekevät musiikista vain tärkeämpää. On helpompaa pitää samanmielisen tekemästä musiikista kuin erimielisen. Mutta jos pitää musiikista erilaisesta arvomaailmasta huolimatta, ei artisti ole ainakaan saanut lohdutuspisteitä.

Kenties aiheeseen tulisi suhtautua samoin kuin filosofi Richard Rorty villiorkideoihin. Omaelämäkerrallisessa tekstissä ”Trotsky ja villiorkideat” Rorty kertoo kahdesta nuoruuden kiinnekohdastaan. Trotskylaisuus tai sosialismi ylipäätään perittiin vanhemmilta ja siitä tuli maailmanparantamisen viitekehys. Hän tunsi vetoa myös orkideoihin – ja omien sanojensa mukaan hän löysi 17 neljästäkymmenestä asuinpaikkansa lähistöllä esiintyvästä orkidealajista.

Ongelmana oli epäilys, ettei Trotsky olisi hyväksynyt sosiaalisesti hyödyttömien kasvien keräilyä. Se ei kuitenkaan estänyt Rortya olemasta intohimoisesti kiinnostunut molemmista. Hänen ratkaisunsa oli, ettei todellisuutta ei tarvitse nivoa yhteen koherenttiin ja kattavaan viitekehykseen.

Haluatko ostaa terroristin?

2010-07-21T22:07:00.000+03:00

Moni asia on ihmetyttänyt siinä, mitä Yhdysvaltojen entinen hallitus päätti kutsua terrorisminvastaiseksi sodaksi. En ole niinkään yllättynyt siitä, että syyttömiä (ja syyllisiäkin) ihmisiä on kidutettu ja pidetty vankeina ilman oikeudenkäyntiä. Yllättävää ei ole myöskään se, että samalla kun yhdet tuomitsevat toimet, toiset keksivät oikeutuksia ja kolmannet nyökkäilevät sinisilmäisesti.

Oikeastaan eniten on ihmetyttänyt se, miten Yhdysvaltain ylin johto on toiminut etsiessään terroristeja. Tai sitten he ovat jostain ihmeellisestä syystä halunneet kuulustella ja kiduttaa suurta joukkoa syyttömiä.

Amerikkalainen lakimies Mahvish Rukshana Khan, jonka vanhemmat syntyivät Afganistanissa, haastatteli työnsä puolesta useita Guantánamo Bayn vankeja. Kokemuksiaan hän käsittelee teoksessa ”Guantánamon päiväkirja: Todistajana vankileirillä”. Khan kertoo monien syyttömien mielenkiintoiset tarinat. Yksi kiinnostavimpia puolia on sen selvittäminen, miten heidät vangittiin.

Yhdysvallat päättivät tarjota uskomattoman suuria palkkioita niille, jotka ilmiantoivat mahdollisia terroristeja. Armeija pudotti Afganistaniin lentolehtisiä, joissa luvattiin 5000 – 25000 dollarin palkkio ilmiannosta. Afganistanilaisten vuositulot ovat noin 300 dollaria, joten palkkiolla saattoi elää jopa loppuelämänsä tekemättä töitä. Houkuttelevaa, eikö totta?

Jos palkkio olisi samassa suhteessa yhdysvaltalaisten mediaanituloon, joka on yli 26000 dollaria vuodessa, se tarkoittaisi yli kahta miljoonaa dollaria. Sillä hinnalla joku voisi myydä naapurinsa, pomonsa, vihamiehensä tai täysin tuntemattoman. Ansaitakseen summan keskivertoafgaanin tai -jenkin pitäisi työskennellä 83 vuotta.

Toisin sanoen, moni päätyi Guantánamoon siksi, että joku myi heidät ja joku osti. Syyttömien tarinoissa on vahvoja epäilyjä ja myös todisteita näistä, kun joku on katunut ilmiantoa.

Lisäksi on hyvä huomata, että vain 5 prosenttia vangitsemisista perustui Yhdysvaltain tiedustelupalvelun tietoihin. Ja vielä: 86 prosentissa vankien kiinniottajana oli Pakistanin poliisi tai afganistanilaiset sissipäälliköt, ei Yhdysvaltain joukot. Pakistanin presidentti Pervez Musharraf on julkisesti jopa kehuskellut maansa ansainneen palkkioina miljoonia dollareita.

Vaikka joku voisi puolustaa valittua palkkiostrategiaa, sen yhdistyminen toiseen tekijään tekee yhtälöstä entistä kelvottomamman. Yhdysvalloilta nimittäin puuttui oikeusvaltioille tavanomainen keino erotella syylliset syyttömistä. Kun ei ole avointa oikeudenkäyntiä edes vuosien vangitsemisen jälkeen, ei Yhdysvaltojen ollut mahdollisuutta päättää, mikä oli ollut perätön ilmianto.

Oikeudenkäynnin tilalle astui jatkuva kuulustelu ja vankeus, jonka perustetta ja kestoa ei kukaan osannut määrittää. Silloin otettiin käyttöön myös orwellilainen uuskieli, jolla tyynnyteltiin kriitikoita ja pyrittiin varmistamaan, että sotilaat kykenevät toimimaan epäinhimillisesti toisia ihmisiä kohtaan.

Guantánamon uuskielessä kidutus = tehostettu kuulustelutekniikka, nälkälakko = vapaaehtoinen paasto, nälkälakkolaisten pakkoruokinta nenään työnnetyn muoviletkun avulla = avustettu ruokkiminen, itsemurhayritys = manipuloiva itseä vahingoittava käyttäytyminen ja sokerina pohjalla: itsemurha = epäsymmetrinen sotatoimi.

Fullerin vedonlyönti

2010-07-17T14:26:00.000+03:00

Sosiologian professori Steve Fuller on viime vuosina esittänyt useissa yhteyksissä, että tieteen tulevaisuuden kannalta olisi tarpeen pitää teologia lähellä tiedettä, jos ei muuten niin hypoteesien keksimisen ja motivoinnin heuristisena resurssina.

Fuller jatkaa tämän näkemyksen kehittelyä uudessa kirjassaan ”Science”, joka on paikoitellen kontroversiaalinen, provokatiivinen ja idiosynkraattinenkin. Sen sijaan että käsittelisin hänen perustavia väittämiä, poimin kirjasta yhden vähemmän olennaisen kohdan. Ateismista kirjoittaessaan hän esittää muunnoksen kuuluisasta Pascalin vedonlyönnistä (kuvassa). Se menee näin:

Jos uskon, en tule koskaan tietämään, että olin väärässä (koska ei ole olemassa kuolemanjälkeistä elämää) ja tämän uskomuksen pohjalta olen saattanut tehdä jotain hyvää elämäni aikana.

Jos en usko, en ole nauttimassa siitä, että olin oikeassa (koske ei ole kuolemanjälkeistä) ja kukaan elossa olevista ei ole siinä asemassa, että voisi tietää, että olin oikeassa.

Tätä Fuller pitää erittäin vahvana pragmaattisena argumenttina ateismia vastaan. Fuller on tietoinen, että tämä toimii vain, jos ajattelee teistien olevan ateisteja taipuvaisempia tekemään hyviä tekoja. Siten kuitenkin ajattelevat lähinnä jotkut uskovaiset ja ilmeisesti Fuller itse.

Pragmaattinen vasta-argumentti löytyy ranskalaiselta materialistilta paroni d’Holbachilta (1723–1789), joka ajatteli uskon Jumalaan perustuvan harhaiseen mielikuvitukseen. Hänellä oli suora vastaus kysymykseen, mitä jos hän sittenkin on väärässä ja kohtaa kuoltuaan Jumalan rangaistuksen: hän onnittelisi itseään siitä, että oli eläessään vapaa sellaisen tyrannin ikeestä.

D’Holbachin vastaus on toki melkein 300 vuotta vanha. Silti se on harvinaisen ryhdikäs ja piristävä, toisin kuin niiden, jotka valittaisivat, ettei ollut tarpeeksi todisteita.

Pascalin vedonlyönnissä d’Holbachin vastaus sotkee nelikentän, jossa ”Jumalaa ei ole, ei uskoa” tarkoittaa hupia ja ”Jumala on, ei uskoa” tarkoittaa kirousta. D’Holbachille molemmat tarkoittavat elämää vapaudessa, vaikka jälkimmäisessä mahdollisena seurauksena olisikin kuolemanjälkeinen rangaistus.

Ateistien ja vapaa-ajattelijoiden bussikampanjassa vuonna 2009 jumalattomuus yhdistettiin ensisijaisesti huolettomuuteen ja elämästä nauttimiseen. Iskulausetta ”Jumalaa ei todennäköisesti ole. Lopeta huolehtiminen ja nauti elämästä” kritisoineet uskonnolliset ihmiset totesivat, että myös he nauttivat elämästä. Siten heidän iskulause voisi olla loppuosaltaan sama. Vain alkua pitäisi muuttaa: ”Jumala on.”

Pehmeät iskulauseet kätkevät poliittisen ulottuvuuden. Molemmissa versioissa nimittäin oletetaan, että asiat ovat jokseenkin mukavasti, kunhan toinen osapuoli ei häiritsisi. Slavoj Žižek onkin todennut, että todellinen (vallankumouksellinen) ateisti sanoisi: ”Jumalaa ei ole. Kaikki riippuu meistä, joten meidän tulee huolestua jatkuvasti.”

Islaminvastaisuus, feminismi ja kulttuuri-imperialismi

2010-07-02T21:43:00.000+03:00

Vuoden 2009 alkupuolella hollantilainen poliitikko Geert Wilders halusi tulla UK Independent partyn (UKIP) Lordi Pearsonin kutsumana Englantiin, tarkoituksenaan näyttää hänen tekemä islaminvastainen lyhytelokuva Fitna. Wilders käännytettiin takaisin lentokentällä, jonne oli haalittu suuri joukko toimittajia todistamaan skandaalia. Myöhemmin kielto peruttiin ja Wilders tuli näyttämään teoksensa kaikessa hiljaisuudessa.

Osana tutkimusprojektia olemme analysoineet, miten brittimedia käsitteli maahantulon kieltämistä. Kun alustimme aiheesta Loughborough’n yliopistossa, eräs hollantilainen korosti Wildersin johtaman puolueen monimutkaisuutta. Puolue ajaa eläinten, homojen ja naisten oikeuksia, joten se ei ole tyypillisesti äärioikeistolainen. Lisäksi se, että Wilders on intialaissyntyisen äidin lapsi ja itse naimisissa unkarilaisen kanssa, tekee merkittävän pesäeron perinteiseen äärioikeistoon.

On totta, ettei äärioikeisto kuvaa osuvasti Wildersin johtamaa vapauspuoluetta, Partie Voor Vreiheid (PVV). Mutta yhtä totta on, ettei kuvaus puolueesta edellä mainittujen oikeuksien ajajana kerro mitään heidän näkemystensä kokonaisuudesta. Tämä käy ilmi, kun lukee yhtyeen ”visiota” ja tarkastelee, missä asiayhteyksissä eläinten, naisten ja homojen oikeudet tulevat esiin.

Puolueen visiossa on yhdeksän teemaa ja niistä viimeisin käsittelee eläinten oikeuksia. Tavoitteena on kiristää lainsäädäntöä niitä vastaan, jotka kohtelevat eläimiä huonosti. Samalla mainitaan muslimien rituaaliteurastus, jonka harjoittaminen halutaan rangaistavaksi. Voi olla, että eläinten oikeuksia ajavat aktivistit eivät kuitenkaan sovellu puolueen pirtaan, sillä puolue ajaa squattauksen kieltämistä. Toisinaan eläinoikeusaktivistit ovat squattaajia ja muutoinkin molemmat suhtautuvat myönteisesti toisiinsa.

Yksikään teemoista ei keskity naisten tai homojen oikeuksiin. Ne esiintyvät muiden teemojen yhteydessä. Maahanmuuttoon liittyen puolue voisi hyväksyä homoseksuaalit turvapaikanhakijat islamilaisista maista, kuten Iranista ja Syyriasta, mikäli heitä on vainottu. Yleisemmin puolue haluaa kieltää maahanmuuton islamilaisista maista.

Homojen oikeudet mainitaan puheissa ja haastatteluissa 6-7 kertaa. Jokaikinen kerta asiayhteytenä on islam. Seksuaalivähemmistö mainitaan, jotta voitaisiin sanoa jotain negatiivista islamista tai monikulttuurisuuspolitiikasta. Mitään sellaisenaan positiivista homoista tai naisista (tai niiden oikeuksista) ei sanota. Täten esimerkiksi homoilla ei ole puolueen agendassa positiivista arvoa; ne ovat puhtaasti välineellisiä, käyttökelpoisia, jotta voidaan sanoa jotain kielteistä islamista. Homojen oikeuksia ei korosteta homojen itsensä vuoksi vaan siksi että islamissa suhde seksuaalivähemmistöihin on pääsääntöisesti kielteinen.

Yksi esimerkki: puolueessa väitetään, että pääministeri ei ymmärrä, että kasvanut viha homoja ja juutalaisia kohtaan on yhteydessä islamilaiseen maahanmuuttoon. Puolueen tavoitteena onkin lisätä perustuslakiin maininta siitä, että Alankomaiden perustana ovat pääasiallisesti kristilliset, juutalaiset ja humanistiset arvot.

Hollantia taitavat voivat lukea puolueen omalta sivulta (pvv.nl, klikkaa ”PVV Visie”), jossa on myös englanninkielisiä haastatteluja.

Wilders on käypä esimerkki siitä, mitä Gayatri Spivak on kutsunut feminismin kulttuuri-imperialistiseksi riistoksi. Spivakilla ilmeisesti oli mielessä valkoiset länsimaiset miehet, jotka ovat herroja myös omassa elinympäristössään.

Vähemmistöjen oikeuksista käytävän kamppailun valjastaminen islaminvastaisuuteen on nykypäivänä usein toisenlaisten vähemmistöjen strategia, kansanmiesten ja niiden ennakkoluuloista voimansa saavien provokaattoreiden, kotoisten halla-ahojen ja perussuomalaisten, samoin kuin Suomessa vähemmän tunnettujen wildersien.

Alkuperäislähteisiin tutustuminen on suositeltavaa, kun joku väittää wildersien ja vastaavien puolustavan homojen ja naisten oikeuksia. Väitteet eivät ole aina vääriä, mutta niiden asiayhteys paljastaa jotain perustavampaa.

Miksi tieteilijät ovat vähemmän uskonnollisia?

2010-06-24T22:44:00.001+03:00

Moni ateisti ihmettelee, miten tieteilijät voivat olla uskonnollisia. Teologit puolestaan ovat painottaneet, ettei tieteen ja uskon välillä ole ristiriitaa. Tällöin kysymys uskonnollisesta tieteilijästä on mielenkiintoinen, joskin monimutkainen. Ovatko tieteilijät edes keskimääräistä vähemmän uskonnollisia ja jos ovat, mistä syystä? Lisäksi, onko tieteenalalla merkitystä?

Yhdysvaltalaisen National Academy of Sciencen ja brittiläisen Royal Societyn jäsenissä on enemmän ateisteja kuin maissa keskimäärin. Tilasto Derbystä, Englannista, osoittaa, että myös yliopisto-opiskelijat ovat vähemmän uskonnollisia kuin kaupungin tai maan asukkaat keskimäärin.

Vuosien 2006 ja 2009 yhdysvaltalaisten aineistojen mukaan 83 prosenttia uskoo Jumalaan, kun taas tieteilijöiden kohdalla luku on 33 prosenttia. Tämän mukaan uskominen on harvinaisempaa tieteilijöiden parissa, mutta silti yli puolet uskovat joko Jumalaan tai korkeampaan voimaan. Heistä alle puolet ovat uskonnollisen ryhmän jäseniä ja yhteensä 17 prosenttia identifioi itsensä ateistiksi. Vastaavat luvut koko populaatiossa ovat tässä otoksessa 83 prosenttia (uskonnollinen ryhmä) ja 2 prosenttia (ateistiksi identifioituminen). Vaikka yksittäisissä luvuissa olisikin tulkinnan varaa, suunta on selvä: tieteilijät ovat uskonnottomampia kuin muut, mutta tieteilijöiden uskonnollisuus on silti verrattain yleistä.

Miksi tieteilijät ovat vähemmän uskonnollisia? En usko minkään yksittäisen tekijän selittävän tilannetta, mutta jo muutama kognitiivinen tekijä tekee tieteilijän uskonnottomuudesta tai ateismista todennäköisempää.

Ensinnäkin, tieteessä aktiivisesti käytössä oleva reflektiivinen ajattelu tekee ateismista todennäköisempää, vaikka se ei sulje pois uskoa. Tämä ei tarkoita, että tieteilijät ovat älykkäitä tai rationaalisia ja muut tyhmiä tai irrationaalisia, vaan että perustavat intuitiiviset, ei-reflektiiviset ajatteluprosessit suosivat uskoa jumaliin ja henkiolentoihin, kun taas reflektiivinen ajattelu voi heikentää sitä. Intuitiivinen ajattelu pyrkii näkemään toimijuutta ympäristössä ja silloin kun sitä ei voida attribuoida ihmisille, henget ja jumalat ovat hyviä kandidaatteja. Tieteilijän toimi koostuu pitkälti intuitiivisen ajattelun työstämisestä reflektiiviseksi, mikä edesauttaa uskonnollisten ajatusten kyseenalaistamista.

Toiseksi, henkiolentojen toimijuudelle vaihtoehtoisten naturalististen selitysten etsiminen tukee ateismia, ja edellä mainittua reflektiivistä ajattelua, vaikka naturalistiset selitykset eivät automaattisesti tai millään välttämättömyydellä tee ihmisistä uskonnottomia.

Kolmanneksi, samanmielisten seura tukee uskonnottomuutta. Tätä voi perustella sosiokulttuurisilla tekijöillä, mutta myös inhimillisille ajatteluprosesseille on tyypillistä se, että mikäli uskovien todistukset jäävät kuulematta, niille on vähemmän mahdollisuuksia tarttua. Niin pitkään kuin tiedeyhteisö on vähemmän uskonnollista tai uskovaiset tieteilijät eivät todista uskostaan, tiede tukee tälläkin tavalla uskonnottomuutta.

Tieteenalojen välillä on kuitenkin mielenkiintoisia eroja. Yhdysvalloissa tutkijat ovat sitä uskonnollisempia mitä luonnontieteellisempi ala. Esimerkiksi matemaatikot ja fyysikot ovat merkittävästi uskonnollisempia kuin antropologit, psykologit ja sosiologit. Lisäksi luonnontieteilijät ovat uskonnollisesti yhteiskunta- ja ihmistieteilijöitä konservatiivisempia.

Ilmeisesti inhimillisen todellisuuden tutkiminen ja useisiin erilaisiin, ristiriitaisiin ja joustaviin käsitejärjestelmiin tutustuminen saa jumalat ja uskonnot näyttämään ihmisen tekemältä, kun taas luonnontieteessä aiheeseen ei useimmiten tarvitse puuttua, ainakaan ihmistieteiden tavalla.

Lisäksi luonnontieteellinen menettelytapa muistuttaa ihmis- ja yhteiskuntatieteitä enemmän eksaktiudesta ja pyrkimyksestä varmuuteen, jota myös uskonnolliset systeemit edustavat. Silti on toki todennäköistä, että moni tutkija on uskonnollinen jo ennen opintojensa aloittamista.

Näin voidaan päätellä, ettei ainakaan luonnontiede ole aikaisemmin mainituista kognitiivisista tekijöistä huolimatta todella vakava uhka jumalauskolle.

Uskonto voi olla – ja on historiallisesti tarkasteltuna usein ollutkin – luonnontieteellistä tutkimusta motivoiva katsomus. Esimerkiksi Newton pyrki tavoittamaan Jumalan mielen tutkimalla luonnon mekaniikkaa.

Lisäksi luonnontieteiden dokumentoima universumin ja elämän monimutkaisuus saa toiset näkemään suunnitelmallisuutta. Ja kun inhimillinen ajattelu on virittynyt havaitsemaan toimijuutta, siitä on vain lyhyt loikka käsitykseen kaiken suunnitelleesta Jumalasta. Humanistisessa ja yhteiskuntatieteellisessä tutkimuksessa tällainen teismiä tukeva tekijä puuttuu.

Nämä huomiot mutkistavat mutta eivät täysin kumoa populaaria käsitystä, jonka mukaan uskonnolliset tieteilijät olisivat harvinaisia poikkeustapauksia. Sille on kuitenkin syynsä, että tieteilijät ovat vähemmän uskonnollisia kuin ihmiset keskimäärin.

Mutta ero luonnontieteiden ja ihmistieteiden välillä on merkittävä. Ehkä skeptikkojen ja vapaa-ajattelullisten uskontokriitikoiden negatiivinen suhde liian ranskalaiseen kulttuuriteoriaan, naistutkimukseen ja sosiaaliseen konstruktionismiin on strategisesti virheellinen, sillä se helposti etäännyttää uskonnottomat ihmistieteilijät vapaa-ajattelijoista.