Suomettuminen ja sensuuri

Willy Brandtin idänpolitiikasta huolestunut Länsi-Saksan konservatiivilehdistö alkoi 1970-luvun alussa varoitusmielessä viljellä termiä ”Finnlandisierung”, jolla viitattiin Moskovan vaikutusvaltaan toisen maan sisäisissä asioissa. (Kuvassa Kekkonen ja Willy Brandt 1960-luvulla.) Suomessa politiikan historiasta kiinnostuneet ammattilaiset ja amatöörit ovat kirjoittaneet hyllymetreittäin suomettumisesta ja siihen liittyvästä itsesensuurista. Oikeistopoliitikot käyttävät sitä edelleen, jos tulee tarvetta kaivaa menneisyydestä varoittavia esimerkkejä. Itse en ole ollut alkuunkaan kiinnostunut pohtimaan aihetta pöhöttyneen äijäsivistyneistön kanssa.

Mistä tämä tuli mieleeni? Lukiessani Mikko Saarelan alkusanoja musiikkisensuuria käsittelevässä Marie Korpen toimittamassa teoksessa ”Ampukaa artisti!” jäin pohtimaan suomettumisen ja sensuurin suhdetta. Musiikkisensuuria on ollut ja on edelleen Suomessa, mutta suomettumisen aikaa, jolla viitataan suunnilleen vuosiin 1968–1982, pidetään erityisen sensuuriherkkänä kautena. Saarela kirjoittaa:

”Omat muistoni ajalta eivät kuitenkaan aina tue moista käsitystä. Pahimpaan suomettumisen aikaan kirjoitin mm. säeparin: ’On erehtymättömyyttä meillä melko valikoima / on YYA, UKK sekä Imatran voima’. Laulu soi suomettuneessa radiossamme melkein kyllästymiseen asti!”

Säepari on Eppu Normaalin kappaleesta Suomi-ilmiö. Siinä suomittiin erityisesti ydinvoimaan luottavaa politiikkaa, jonka mukaan riskit ovat kaikkialla muualla paitsi Suomessa. Huomatkaa muuten se, että radiolla Saarela tarkoittaa kansallista Yleisradiota eikä mitään kaupallisia kanavaformaatteja.

Suomettuminen on myös sivistyneiden ulkomaisten tiedossa. Oman käsitykseni mukaan ihmiset kuitenkin ymmärtävät sen vaikutusalan väärin. Todistusaineistoksi minulla on vain yksi anekdootti.

Eräässä konferenssissa Kööpenhaminassa illallistin saksalaisen professorin, Hartmut Lehmannin ja hänen vaimonsa kanssa. Sivumennen sanoen he ovat ainoat tapaamani ihmiset, jotka ovat olleet Saksassa ja vieläpä Berliinissä toisen maailmansodan aikaan. Se on kuitenkin toinen aihe.

Tapaksien maistelun lomassa Lehmann rinnasti Suomen ”suomettumisen” aikaisen tilanteen Baltian maihin. Hän ehdotti, että vaikka Suomi oli virallisesti itsenäinen, käytännössä, ainakaan julkisen ilmapiirin tasolla, tilanne ei paljoakaan poikennut Virosta, Latviasta ja Liettuasta.

Vastasin Hartmutille, että tutkiessani Helsingin Sanomia tällaiseen käsitykseen ei voi päätyä. Suomettuminen ilmeisesti rajoittui korkean tason poliitikkojen julkisiin lausuntoihin. Maan suurimman ja merkittävimmän sanomalehden pääkirjoitukset olivat täynnä avoimesti kommunismin ja Neuvostoliiton vastaisia lausuntoja. Tämä oli professorin ja hänen vaimonsa mielestä yllättävää ja kiinnostavaa.

Sanomalehden tutkailu vastaa Mikko Saarelan käsitystä. Mutta silti suomettumista pidetään sensuuriherkkänä aikana ja silti luultavasti Lehmanninkin pitämät ennakko-oletukset ovat hyvin yleisiä. Suomettumisesta ei pitäisikään tehdä yhden ajan kattavaa termiä, mikäli se kohdentuu ensisijaisesti poliitikkojen itsesensuuriin. Todellisuus oli monimuotoisempi, vaikka Sleepy Sleepersien ”Karjala takaisin” muuttuikin muotoon ”Takaisin Karjalaan”.

Vaarallista tietoa ja luonnontieteen teologiaa

Luonnontieteen teologinen ulottuvuus on jäänyt mielenkiintoiseksi kuriositeetiksi länsimaisessa aate- ja uskontohistoriassa. BBC:n dokumentti ”Dangerous Knowledge” esittelee neljä tiedemiestä, joilla ei mennyt kovin hyvin. Kaikki painivat ongelmien kanssa, joita he eivät saaneet ratkaistua. He menettivät terveytensä ja kuolivat ongelmiensa keskellä. Näiden tiedemiesten toiminnassa oli kuitenkin myös teologinen ulottuvuus.

Ensimmäinen esimerkki on Georg Cantor (1845-1918), Saksassa tutkimustyötä tehnyt matemaatikko, jonka peruskysymys kuului: kuinka suuri on äärettömyys? Hän piti itseään Jumalan sanansaattajana. Jo nuorena salainen ääni oli kutsunut häntä matematiikan pariin. Ns. kontinuumihypoteesistaan ja äärettömiä joukkoja koskevista tutkimuksistaan tunnettu Cantor rakensi matemaattista teologiaa, mutta aikalaisten vastustuksen myötä päätyi sairaalaan hermoromahduksen jälkeen. Cantorin vastustajat pelkäsivät matemaattisten varmuuksien katoamista – tämä olisi seurauksena, mikäli Cantorin väitteet onnistuttaisiin todistamaan. Cantor olikin totuuden etsijä: hän kantoi mukanaan isältään saamaa kirjettä, jossa kerrottiin, ettei koskaan saa luovuttaa. Se oli Jumalan tahdon mukaista.

Toinen esimerkki on Ludwig Boltzmann (1844-1906), itävaltalainen fyysikko, jonka entropiaa koskevat tutkimukset uhkasivat purkaa Jumalan takaaman järjestyksen. Myös Boltzmannia vastustettiin. Hän hirtti itsensä Italiassa uupuneena, eikä jättänyt mitään kirjettä, jossa olisi selittänyt syynsä itsemurhaan. Kuten Cantor, Boltzmann oli totuuden asialla. Hän lainasi eräässä tieteellisessä artikkelissaan Faustia, jonka mukaan totuutta tulee puolustaa viimeiseen hengenvetoon asti.

Kolmas esimerkki on loogikko Kurt Gödel (1906-1978), joka on tunnettu yhtenä Wienin piirin jäsenenä. Pienenä perhe kutsui häntä nimellä ”Herra Miksi”. Gödelin varhaisena pyrkimyksenä oli tehdä matematiikasta jälleen ehjä ja kokonainen – tuoda varmuus epävarmuuden keskelle. Hänen epätäydellisyysteoreema kuitenkin esittää, että logiikalla on rajansa. On asioita, jotka ovat tosia, mutta joita ei voida todistaa todeksi. Toisin sanoen kaikkia tosiasioita ei voida todistaa todeksi, mikä tarkoittaa kaikkinäkevän ”jumalperspektiivin” mahdottomuutta. Gödelin työssä oli myös teologinen aspekti. Universumi oli Jumalan ilmentymää. Lisäksi varmuuksien etsimisen ja katoamisen ulottuvuus muodosti keskeisen juonteen. Terveys ei horjunut vielä. Vasta Gödelin tarttuessa Cantorin keskeneräisiin tutkimuksiin, Gödel joutui parantolaan. Hän ei kyennyt ratkaisemaan Cantorin ongelmaa eikä luovuttamaan. Myöhemmin Gödel jatkoi uraansa parempivointisena Yhdysvalloissa. Tosin hän kuoli aliravitsemukseen lopettaessaan syömisen.

Neljäs esimerkki on Alan Turing (1912-1954), brittiläinen matemaatikko ja tietojenkäsittelyopin edelläkävijä, Gödelin työn jatkaja. Gödel ajatteli, että voisi olla keino erotella ratkaisemattomissa (todentamattomissa) olevat ongelmat niistä, jotka voidaan ratkaista (todentaa). Turing puolestaan esitti, että tällainen erottelu ei näytä olevan mahdollista. Siitä seurasi entistä suurempi askel kohti epävarmuutta. Einstein ajatteli, että Jumala ei ole pahansuopa – eli Jumala ei varustaisi ihmistä järjellä, joka ei kykene ymmärtämään maailmankaikkeutta – mutta Turingin mukaan Jumalan täytyi olla pahansuopa, mikäli emme voi ymmärtää luomistyön tuloksia.

Turingin kuolema ei liity suoraan hänen tutkimuksiinsa. Hän jäi kiinni homoseksuaalisesta aktista, jonka jälkeen häneen pumpattiin estrogeeniä. Tämä pisti Turingin hieman sekaisin ja hänet löydettiin kuolleena pari kertaa haukattu omena vierellään. Hän oli ruiskuttanut omenaan syanidia. Tai jos on taipuvainen salaliittoteoriaan, Turingin kuolema tarjoaa siihen hyviä aineksia. Omenaa ei koskaan tutkittu.

Mitä näistä miehistä tulisi ajatella? Ainakin heidän tarinoitaan voidaan tulkita monesta näkökulmasta. Yksinkertaisesti katsomiskokemuksena esiin nousivat koominen, traaginen ja myyttinen aspekti. Ukkojen kohtalossa on jotain koomista: ottaa nyt noin vakavasti oma tekemisensä maailmassa. Olisivat pelanneet vaikka petankkia ja huolehtineet perheestä. Juuri tämä on myös traagista. Lisäksi traagista on tiedemaailman ja erityisesti kollegojen paine ja pyrkimys kaivertaa nimi historiaan hinnalla millä hyvänsä. Myyttistä tarinoissa on tieteen auran rakentaminen. Totuutta metsästävät miehet ovat valmiita uhraamaan kaiken, ja uhraavatkin. He saavat kovaa kritiikkiä osakseen, mutta tuleva tiede (tai oppihistoria) osoittaa heidän olleen suurmiehiä, jotka ovat merkittävästi kontribuoineet tieteellisen ymmärryksen edistymiseen.

Ehkä kaikkein kiinnostavinta kuitenkin on, että neljää esimerkkitapausta yhdistää ainakin pyrkimys koetella tiedon varmuutta: onko sitä? Varmuuden etsimisen ja ”pystyttämisen” yhteiskunnallista ja aatehistoriallista kontekstia valottavat ehkä parhaiten Zygmunt Bauman (useissa teoksissaan) ja Stephen Toulmin teoksessaan ”Kosmopolis”, vaikka he eivät merkittävästi puutukaan matematiikan ja fysiikan teologiseen ulottuvuuteen, jota erityisesti Cantorin ja Boltzmannin mutta myös Gödelin ja Turingin elämäntarinat havainnollistavat.

Kondomilonkku ja muita uutisia

Uutiset ovat kummallisia. Vanhempieni luona lomaillessani yhden päivän saldoksi kertyi kolme erilaista uutista, jotka kaikki paljastavat jotain mielenkiintoista aikamme vinksahtaneisuudesta. Ei niin, etteivätkö muutkin ajat olisi vähän vinksallaan, mutta tässä esimerkit:

1) Italian oikeistohallitus kerää romanialaisilta ja vain romanialaisilta henkilötietoja kaduilla ja majapaikoissa, vaikka Euroopan Unionissa on vapaa liikkuvuus. Miksi heitä, myös juuri kävelemään oppineita lapsia, epäillään tulevaisuuden mahdollisista rikoksista? Ja vaikka he tekisivätkin joitakin rikoksia, eikö kannattaisi palauttaa mieliin, miten natsi-Saksa onnistui keräämään Ranskan juutalaiset niin tehokkaasti. Miettikääpä sitä. Samaan aikaan poliisijohto tiedotti, että he haluaisivat kaikkien suomalaisten sormenjäljet, jotta rikokset voitaisiin ratkaista nopeammin. Sentään tietosuojavaltuutettu vastusti. Palautetaan taas mieliin natsit Ranskassa. Onneksi vielä en ole kuullut tässä yhteydessä sitä ainaista ”argumenttia”, että jos ei ole mitään salattavaa, niin… Kaikille tuon sanoville voin sanoa seuraavasti: jos ei ole mitään salattavaa, niin voisin tulla luoksenne katsomaan, kun tumputatte kämpillänne. Toisaalta, eivätkös ihmiset laita omaehtoisesti aiheeseen liittyvät kuvat nettiin.

2) Hollannissa kielletään turkistarhaus. Tämä ei ole vielä se uutinen, vaan Suomen kanta. Suomen hallitus vastustaa siksi koska turkistarhaus on Suomelle niin tärkeää. Turkistarhaajien edustajat ovat tyytyväisiä hallituksen lausuntoon ja toteavat, että Hollannin päätös on väärä, koska Euroopan Unionissa tulisi olla yhdenmukainen linja. Tarhausta ei saisi kieltää Hollannissa, koska se on laillinen elinkeino toisessa jäsenvaltiossa. Eivätkö nämä samat maajussit ole koko EU:n ajan valittaneet, että Suomen pitäisi saada päättää itsenäisesti omista asioistaan? Miksi nyt sitten Hollanti ei saisi? Eikö tämä osoita, että tarhaajat ovat todellisia poliitikkoja: kanta on selvä, täytyy vain keksiä tilannesidonnainen tapa perustella omien näkökantojen paremmuus ja tarhauksen jatkuvuus.

3) Seinäjokisen Mallaskosken panimon julkisuustempaus sai nopean lopun, kun lonkero-oston mukana tullut kondomi piti poistaa. Sosiaali- ja terveysministeriön tuotevalvontakeskuksen mukaan alkoholijuomien kylkeen saa laittaa vain tuopin, ei kondomia. Ilkka-lehden mielipiteissä, siis varsinaisten uutisten ulkopuolella, oltiin Mallaskosken puolella. Se ei ole mitenkään omituista, enkä myöskään usko pohjalaisten paljon välittävän, vaikka kyse ei olisi ollut kotikulmien yrityksestä. Mutta se sisältö oli paikoitellen aika heviä, varsinkin kun aiheena nyt oli aika mitätön asia. Muutamassakin tekstissä mainittiin hiv. Yhdessä tekstissä oli kuvaus siitä, että kun ihmiset tapaavat ja ovat herkässä esileikissä eikä kondomia ole mukana, on hyvä jos edes lonkerotölkin kyljessä oleva tuote pelastaa hiviltä. Huh. Ei puutu kirjoittajalta ainakaan draaman tajua. Epätoivottu raskaus? Ei se nyt niin paha juttu ole. Klamydia? No se nyt on jo joka teinillä. Mutta HIV! Mitä muuta tuohon voi sanoa kuin että kondomilonkku takaisin ja äkkiä – muuten kohta kaikilla on hiv.

Nyt vasta ymmärrän, miksi tiedonvälityskanavia kuunnellessani otan usein kirjan käteeni. Jos uutiset ovat aina tuollaisia, täydellinen keskittyminen on liian raskasta. Sitten tuli lopullinen niitti sekavaan olotilaan. Kun kävi ilmi, että lonkeroihin liitetty kondomi oli Sultan play easy fit, hain kuvan. Luin mainostekstin: ”suunniteltu erityisesti nuorille ja nuorenmielisille”. Mitä ihmettä tuokin kertoo kondomin ominaisuuksista?

Tehtaassa piripäissä

Kun käyn vanhempieni luona, tapaan tehdä keskustassa kävelyn. Ensin Anttilaan, ehkä kirjadivariin, joskus vaatekauppaan, sitten yhteen suurista kirjakauppaketjuista ja kenties lopuksi kebabille. Tällä kerralla reitti oli tiivistetty, mutta löytöhyllyltä jäi käteen Mary Woronovin ”Swimming Underground”.

Woronov tuli tunnetuksi Andy Warholin Tehtaan näyttelijänä. Hänen tunnetuimmat roolinsa tuolta ajalta ovat teoksissa ”Chelsea Girls” (1966) ja ”Exploding Plastic Inevitable” (1966). Jälkimmäisessä esiintyy Velvet Underground ja Mary tanssii ruoska kädessä. Myöhemmin hän on näytellyt lukuisissa elokuvissa, mutta alamaailman uintikirja käsittelee ainoastaan Warholin porukoissa vietettyä lyhyttä ajanjaksoa.

Teos ei anna mairittelevaa kuvaa Tehtaan ilmapiiristä eikä itse Warholista. Andy oli pilleristi, joka ei koskaan mennyt yhtä syvälle huumeisiin kuin ympärillä olevat hehkeät teinitytöt. Silti hän hengitti tuota ilmapiiriä. Ilman vieressä olevia surkeita ihmiskohtaloita Andykin olisi ollut jotain muuta. Mary kyllä kertoo, että Andy kehotti häntä olemaan erossa myyristä (termi viittaa pahassa koukussa oleviin alemman kastin Tehdaslaisiin), mutta yleisesti ottaen Warhol ei ollut mikään Äiti Teresa.

Woronov ei ole moralisti eikä erityisen sensaatiohakuinen. Eikä teoksessa analysoida yhtään sitä maailmaa, jota kuvataan. Lähinnä kyse on jatkuvasti piripäissään olevan ihmisen muisteloista, joita maustetaan tarpeettomasti kaunokirjallisilla tehokeinoilla. Kun pidetään mielessä, että Woronov oli tehdasaikaan parikymppinen ja koko ajan sekaisin, ei ole ihme, että muisteleminen on melkoisen sameaa. Timesin arvostelun mukaan tämä on ”tarkin saatavilla oleva selonteko elämästä Andy Warholin Tehtaassa kuusikymmenluvulla”. Jos näin on, ei tarjolla ole mitään kovin yksityiskohtaista.

Mary ei kuvaa itseään sympaattiseksi. Tehdaselämä ei ole glamourilla kyllästetty. Ihmisiä ei jaeta hyviin ja pahoihin vaan miellyttäviin ja vittumaisiin. Woronovin luoma kuva on onnistuneesti lakoninen, kaikkea muuta kuin houkutteleva. Ehkä mukana on hitunen romantisointia, mutta tavalla, joka lopulta sanoo: ei uusintaa minulle, ei kenellekään.

Uusateismi

Tuli katsottua kolmiosainen ja kolmituntinen Jonathan Miller’s Brief History of Disbelief. Dokumentti sisältää paljon asiallista informaatiota ateismin historiasta. Kreikkalaisista tullaan Paroni D’Holbachiin, Hobbesiin ja Thomas Paineen. Ensimmäinen osa menee kuitenkin historiallisen katsauksen pohjustamiseen ja ateismin ylivertaisuuden puolustamiseen. Sikäli dokumentti niveltyy niin sanottuun uusateismiin.

Nykyajan ateismia ja siten myös tätä dokumenttia on helpointa ymmärtää yhdysvaltalaisen kulttuurin yhteydessä. Dokumentti muistuttaa, että Bush senior – mikäli mahdollista – oli vielä pahempi ateismin vastustaja kuin poikansa. Euroopassa tilanne on toisenlainen, ja välillä tuntuu, että aktiivinen ateismi tulee Yhdysvalloista tuontitavarana. Toisaalta Richard Dawkins – kenties tunnetuin nykyisistä ateismin puolestapuhujista – on britti ja häntä haastatellaan tässäkin dokumentissa. Haastateltavina ovat myös Daniel Dennett (tietysti) ja hieman yllättäen uskontotieteilijöille tuttu Pascal Boyer – ranskalainen kognitiivinen uskontoantropologi, joka vaikuttaa nykyään New Yorkissa. Tosin Boyer sujahtaa mukavasti Dawkinsin ja Dennettin kanssa samaan uskonnonvastaisuuden leiriin, vaikka oikeastaan Boyerin teoksista löytyisi välineitä kritisoida joitakin julkiateistien väittämiä uskonnon luonteesta. Katsokaa esimerkiksi Religion Explained -teoksen (Suom. Ja ihminen loi jumalat) näkemyksiä uskonnon käytännöllisyydestä (luvun 4 alussa), mitkä asettuvat kontemploivaa uskontokäsitystä vastaan (ateistien näkemyksissä uskonto ymmärretään usein tavalla, jota Boyer kutsuu ”kontemploivaksi”).

Nykyistä ateismia on alettu kutsua uusateismiksi (”new atheism”), mutta on aika vaikeaa sanoa, mikä muu on termin käyttäjien mielestä ”uutta” kuin yhteiskunnallinen konteksti. Perustavat väittämät ovat hyvin samankaltaisia kuin menneisyydessä. Väittäisin kuitenkin, että ”uutta” on se, että ”vanhat” ja tunnetuimmat ateistit olivat rigoröösejä yhteiskunnan analysoijia, joiden tarkasteluissa ateismin julistaminen oli sivutuote. Uudet ateistit keskittyvät julistamiseen ja evoluutioteoreettisiin selityksiin, mutta eivät ole vakavasti otettavia yhteiskunta- tai kulttuuriteoreetikkoja. Itse asiassa vanhoista ateisteista vain harvat ovat uusateistien arvostamia: Nietzsche? Ei! Marx? Ei! Freud? Ei nyt sentään… Camus? Kirjallisuutta. Markiisi de Sade? No ei tosiaan… Hobbes? Ehkä. Darwin? Jaa!

Toisaalta uutta (joskaan tätä ”uusi” ei tarkoita ateismin attribuuttina) on myös kaiken uskonnollisuuden, kaikkien uskontojen kritiikki, joka hakee kuitenkin helpoimmat kohteensa ääri-islamista ja Yhdysvaltain konservatiivisesta ja fundamentalistisesta kristillisyydestä. Dokumentin alussa viitataankin WTC-iskuihin ja todetaan, ettei tällaista itsemurhaiskua voisi kuvitella ilman uskontoa – ilman varmuutta ikuisesta elämästä tuonpuoleisessa. Väite on virheellinen. Kaksi sanaa: Japanin kamikazelentäjät.

Dokumentti on osoitus kasvavasta kiinnostuksesta ateismiin, ja lisäksi itse dokumentti pyrkii edistämään ateismia. Ateismin nousussa on ainakin yksi selkeästi positiivinen seikka: se on kiinnostava tutkimuskohde ja siten myös mahdollisuus uskontotieteilijöille osoittaa oma osaamisensa. Nimittäin ajattelen niin, että uskontotieteen vahvuuksiin kuuluu uskonnon kategorian monimuotoisuuden, aikaan ja paikkaan sidottujen käsitystapojen hahmottaminen. Aktiivinen ateismi nojautuu yleensä hyvin kristillisperusteiseen ja aikasidonnaiseen ymmärrykseen siitä, mitä uskonto on ja mitkä siinä ovat olennaisia elementtejä. Välillä tuntuu, että kaivattaisiin ateismin antropologiaa samaan tapaan kuin Talal Asad peräänkuulutti sekulaarin antropologiaa teoksessaan ”Formations of the Secular”. Sikäli uusateismista voisi käyttää joidenkin uskontotieteilijöiden – useimmiten teologeista tai uskontofenomenologeista – käyttämää sanontaa: aineistoa, ei näkökulma.

Uusateismille on jo kehittynyt kristilliset kriitikot, erityisesti liberaalista ja protestanttisesta eetoksesta ponnistavat Alister McGrath ja Keith Ward, molemmat brittejä. Lisäksi on niitä, jotka pyrkivät analysoimaan tilannetta ulkopuolelta, mutta päätyvät kapeahkolta perustalta nousevaan kritiikkiin. Yhdysvalloissa Chris Hedges rinnastaa uusateismin ja kristillisen oikeiston toisiinsa, sillä molemmissa ”uskonvarmuus” ja suvaitsemattomuus kukoistavat. Brittiläinen Tina Beattie tarkastelee kirjassaan ”The New Atheists” ilmiötä katolisen ja liberaalin feministiteologin silmin, ja korostaa uusateismin puolestapuhujien patriarkaalista, valkoista ja keskiluokkaista positiota. Ja onhan niitä muitakin.

Yksi hauskimmista lähestymistavoista on Slavoj Zizekin. Hänen mukaansa vain ateisti on tosi kristitty. Tämä vaatinee pienen selityksen. Kristinuskon perustava lähtökohta on ollut ulkoisen ja pakottavan, joskin jumalallisen lain viraltapano, ja omantunnon korostaminen. Kristinuskon historiassa on painotettu, että ”tämä on nyt omantunnon ja oikeudenmukaisuuden tunteen asia, juuri näin täytyy nyt tehdä sisäisestä pakosta”, ei siis ulkoisen jumalallisen lain noudattamisen vuoksi (vrt. juutalaisuus). Nykyään tämä perustelu on ateismien käytössä. Pilakuvat täytyi julkaista, koska se oli ”right thing to do”, sisäisestä pakosta ja omantunnon puhtaudesta kumpuava teko. Vastaavasti pilakuvista pillastuneet katsovat toimivansa jumalan lain toimeenpanijoina eivätkä omantunnon pakottamina. Osuva huomio, mutta se ei auta paljoakaan ymmärtämään uusateismia ilmiönä.

Kiinnostavaa nykyisen uskontososiologisen keskustelun kannalta on pohtia, miten erilaisena uskonto näyttäytyy siinä verrattuna uusateistien käsityksiin. Turussa kesäkuun alussa vieraillut brittiläinen uskontotieteilijä Paul Heelas korosti esityksessään, että mikäli ”usko” ymmärretään propositionaalisiksi väitteiksi tai uskomuksiksi, ihmiset eivät kyselytutkimusten mukaan usko juuri mitään. Pikemminkin ihmiset ”uskovat ilman uskomuksia”. Ateistit taas olettavat ihmisten uskovan kirjaimellisesti. Tässä yhteydessä olen taipuvainen kaartumaan uskontososiologisten näkemysten kannalle, ja pitämään tätä jälleen yhtenä esimerkkinä uusateistien puutteellisesta uskonnon kategorian ja uskonnollisten ilmiöiden ymmärryksestä.

Uusateismi on tuotteistettu myös huikean kirjamyynnin ulkopuolelle. Uusateismin ”logolla” varustettu t-paita maksaa parikymmentä taalaa. Vai olisiko parempi vaihtoehto paita, jossa lukee ”Jeesus oli gootimpi kuin sinä”. (Jeesus vietti aikaa luolissa, harrasti lävistyksiä ja tunsi vetoa kalaverkkoihin.)

Suomi-indie - niin ysikytlukuu

Varoituksen sana: seuraava teksti ei perustu yrityksiin rakentaa kokonaiskuvaa kaikesta siitä, mitä suomalaisessa musiikkikentässä on tapahtunut. Huomiot pohjautuvat lähinnä omiin kokemuksiini, muisteloihin ja ennen kaikkea musiikkimakuuni. Väitän seuraavaa: suomi-indie oli niin ysikytlukuu, ettei siinä enää tapahdu oikein mitään. Ensimmäinen vastalause kuuluu jo: miten määrittelet indien? Täsmennetään väitettä niin, että kiinnostava suomalainen musiikki tehdään niin sanotusti kitaravetoisen rätväkkään rokin ulkopuolella (siis sen ulkopuolella, mikä perinteisesti määritti Räkärodeon linjaa – jos et tiedä mikä Räkärodeo oli niin et varmaan ymmärrä tämän jutun ideaa, joten voit lopettaa saman tien).

1980-luku taisi olla suomirockin kulta-aikaa. Olihan siellä vielä muutama punkki ja Musta Paraati, mutta olisikohan Hande (Tuomari Nurmio), Kake (Röyhkä) ja Gösta (Leevi & the Leavings) tehneet määrällisesti eniten kiinnostavaa musiikkia 1980-luvun Suomessa. Yleisemmin kansan mielestä manserock oli poikaa. 1980-luvun lopun ja 1990-luvun alun Suomi-indie oli jossain määrin vastalause etabloituneelle suomirokille. Tamperelaisen garagesta, Crampsista ja psychobillysta oman soppansa keitelleen Garbagemenin muinainen keikkajuliste kiteytti hauskalla tavalla jotain tuon ajan ilmapiiristä. Siinä luki: ”Lämppäreinä Juice, Eput ja Popeda.”

Sitten homma räjähti käsiin. Tuli kaikenlaista todella mielenkiintoista. Tyylipuhdas Larry and the Lefthanded, hieman pelottava Isebel’s Pain, rutisevan beefheartiaainen Sweetheart, hyponoottisriffeilevä Circle, Otran kitaroiden johdolla kirskuva Psychoplasma, jo tuolloin pitkään funkkipunkannut Radiopuhelimet, naivismipoppaava Karkkiautomaatti, vakavammin kiitävä Jalla Jalla ja Bad Vugumin omituisuudet sekä helvetillinen läjä melko hyviä mutta niin suomalaisen mutta ei suomirokin kuuloisia bändejä, joita näki 14 yhden illan aikana Guitarmanioissa Vanhalla tai 7 Turussa indie-iltamissa.

CMX oli näistä se, joka kaupallistui ja räjäytti potin jo ennen skenen vakiintumista. Samoin teki Yup. Muistan vielä kun joskus vuonna 1992 oli aivan luontevaa keskustella nuorten indienörttien kanssa siitä, kumpi edellä mainituista on erikoisempi yhtye ja kumpi lyyrikoista – Yrjänä vai Martikainen – on taitavampi. 22-pistepirkko nousi omaan kastiinsa jo Big Lupun ilmestyttyä 1992. Katurokkihenkisemmästä osastosta muiden ylle nousi myöhemmin Flaming Sideburns, joka oli Peer Güntin faneillekin hieman helpommin lähestyttävää kuin vaikkapa Isebel’s Pain. Käsi sydämellä: kiinnostaako CMX, Yup, 22-Pistepirkko tai Flaming Sideburns vuonna 2008?

Dialektisen ajattelun mukaan voitaisiin ajatella, että 80-luvun suomirock oli teesi, 90-luvun indie antiteesi ja 2000-luvun suomeksi veisaavat orkesterit kuten Mikko Torvisen Viihdeorkesteri, Moppi & Aivokurkiaiset ja kirkkaimpana tähtenä Risto muodostavat synteesin. Kyllä siis nykyäänkin tehdään Suomessa kiinnostavaa melkoisen kitaravetoista musiikkia. Silti jossain muualla tapahtuu paljon kiinnostavampaa. Ja siellä tekijät eivät ole välttämättä kasvaneet suomirokin eivätkä 90-indien parissa.

En tarkoita elektroa enkä ainakaan huumorielektroa. Viittaan yhtenä linjana folkpohjaiseen musiikkiin. Joose Keskitalo on tehnyt onnistuneita levytyksiä ja Paavoharjun folksuhina on parhaimmillaan täydellistä. Ideaa niissä on enemmän kuin kourallisessa indierokkipumpuissa. Toisena linjana tarkoitan musiikkia, joka ponnistaa reggaesta ja rapista ja hiphopista. Okei, suomirap on useimmiten rasittava vitsi, tarkoitettiin sillä Nikkeä, Pääkkösiä, Raptoria tai myöhempiä katu-uskottavia yrittäjiä. Tuollaisesta taustasta vaan näyttää kuitenkin tulevan tämän hetken kiinnostavinta kotimaista musiikkia. Mielessäni on kolme esimerkkiä (eikös se ollut jo retoriikan opettajien mukaan sopiva määrä?).

Plutonium 74 ammentaa reggaesta, mutta on muokkautunut omintakeiseksi psykedelian, funkin ja muiden lajien tyylisekoitukseksi. Tulos ei ole aina täydellinen, mutta ainakin touhussa on omaperäisyyttä. Raappana teki toistaiseksi parhaan pitkäsoitollisen suomireggaeta. Kyse on genrelevystä, mutta siinä on vahva kotimaisuuden leima. Asa – jonka uuden ”Loppuasukas” -levyn kansi on kuvassa – puolestaan ponnistaa rapista ja hiphopista, mutta on sekoittanut edelleen räpaytyksinä eteneviin punavihreisiin maailmanlopun vokaaleihin Balkanin alueen mustalaismusiikkia sekä sämpleinä että itse soitettuna. Kusturican leffoista ja siis Goran Bregovicista se asamasakin on diggaillut, mutta myös Beirut ja Manu Chao kuuluvat musiikissa. Mistä löytyisi kotimainen bändi, joka olisi kuunnellut nuoruutensa ”rätväkkää kitararokkia” ja tekisi 2000-luvulla jotain yhtä idearikasta musiikkia kuin edellä mainitut?

Vastaväitteitä?