Laulut, jotka opetti Lux (1948–2009)

The Cramps -yhtyeen laulaja Lux Interior kuoli 5. helmikuuta. Yhtyeen keikka-akti tunnettiin eräänlaisena rock’n’roll sirkuksena. Lyriikat sisälsivät seksiä, kauhua, scifiä ja päihteitä. Yhtyettä pidettiin kultti-ilmiönä mutta ei sen kummempana. Minusta The Cramps on aliarvostettu yhtye 1900-luvun länsimaisen populaarimusiikin historiassa.

Diggailuni alkoi joskus 14-vuotiaana. 16-vuotiaana näin yhtyeen Seinäjoella provinssirokissa. Tuolloin minulla oli työntekijän ranneke, jolla pääsin kuuntelemaan yhtyeen soundcheckin edellisenä iltana.

Olen käyttänyt yhtyeen äänitteisiin enemmän rahaa kuin minkään muun yksittäisen artistin. Silti en ole koskaan kerännyt niitä erikoispainoksia, joissa toistuvat samat kappaleet. En hylännyt The Crampsia edes herkimpinä runopoika-hetkinäni, jolloin halusin kuulla omasta elämästäni kertovaa lyriikkaa. Suhde on edelleen lämmin.

Helsingin Sanomien nekrologissa Jarkko Jokelainen – melkoinen The Crampsin ystävä hänkin – ei oikein keksi muuta sanottavaa kuin sen New Yorkissa toimineen kusenhajuisen räkälän, josta nousivat Ramones ja muut Amerikan punkit. Ja The Cramps oli osa sitä mutta ei oikein saanut tunnustusta tuossa yhteydessä. Tavallaan, mutta minusta tuo ei kerro paljoakaan yhtyeen todellisesta merkityksestä. Se kertoo populaarimusiikin historiankirjoituksen tylsyydestä.

Minulle on jokseenkin yksi lysti, sanovatko popnörtit tai Mojon ja Uncutin papat yhtyeestä jotain nyt kun ruumis alkaa kylmetä. Yhtyeen musiikin ja teatraalisuuden lisäksi The Crampsin merkitys makaa kahdessa muussakin seikassa.

1. Mikään yksittäinen yhtye ei ole ollut yhtä merkittävä 1950- ja 1960-lukujen rokin ”kadonneiden” aarteiden metsästäjä. Lux ja kumppani Poison Ivy olivat 1950-luvun vinyylisinglejen keräilijöitä (tai PI ehkä edelleen). He toivat yleisempään tietoisuuteen valtavan määrän unohdettuja helmiä. He tekivät niistä versioita, mutta sen lisäksi alkuperäisiä esityksiä on koottu kokoelmalevyille. ”Born Bad” sarjassa on melko monta osaa, mutta kolmiosainen ”Songs the Cramps Taught Us” on kunnollisine vihkoineen uskomattoman hieno paketti. Ilman The Crampsia olisimme mahdollisesti ilman niitä.

2. Ei ole valtavasti liioiteltua sanoa, että The Cramps oli sämpläyksen kehittäjä ilman varsinaista sämpläystä. Lukuisat kappaleet koostuvat lainatuista pätkistä: riffi sieltä soolo tuolta ja lopputulos oli aina samaa The Crampsia (tämän toteamisessa auttavat em. kokoelmalevyt). Populaarimusiikintutkijat ovat tarkastelleet sämpläystekniikkaa ja löytäneet siitä kaikenlaista tekijäkeskeisyyden kritiikistä taideteoksen autenttisuuden auran kyseenalaistamiseen. Esimerkit ovat järjestelmällisesti mustasta musiikista – hip-hopista, rapista, reggaesta – tai sitten valkoisten konemusiikista. He voisivat pohtia tätä, jos olisivat joskus vaivautuneet kuuntelemaan The Crampsia, jossa ”sämplääjinä” oli kaksi amerikkalaista, poliittisesti näivettynyttä valkoista heteroa.

Mitähän Luxin hautakiveen laitetaan? Ehkä hänen lapsuuden sankarinsa, 1960-luvun TV-isäntä Ghoulardin – elokuvaohjaaja Paul Thomas Andersonin isä – suosikkilause, joka on myös painettu Cramps-paitaani: Stay Sick! Turn Blue!

Ps. Kun Beverly Hills 90210 sarjassa kivalla discopojulla David Silverillä oli huumeongelma, hän vieraili säännöllisesti pahan diilerinsä luona. Diilerin ovessa vilahti usein The Crampsin juliste.

Huonoja viboja

Mitä siitä tulee, kun lahjakas ja itsetuhoinen megalomaanikko muistelee tekemisiään?

Joskus valitan, että musiikkikirjat ovat niin huonosti kirjoitettuja, ettei niitä jaksa lukea. Nykyään valitan harvemmin. Joko kirjat ovat parempia kuin ennen tai sitten saan niistä enemmän irti. Oli miten tahansa, vuosi 2009 alkoi musiikkikirjojen osalta poikkeuksellisen riemastuttavissa merkeissä.

Jo ennen opintojeni alkua olin ihastunut brittiläisen yhtyeen The Auteurs ensimmäiseen levyyn. Toisen levyn ostin ensimmäisenä opiskelusyksynä Turusta vuonna 1994. Kolmannen levyn ostin Intian matkan jälkeen maaliskuussa 1996. Voisin jatkaa näitä ajankohtia myös sivuprojekti Baader Meinhofin sekä yhtyettä seuranneen Black Box Recorderin levyjen ostohetkiin ja kaikkien näiden lauluntekijän Luke Hainesin soololevyihin.

Nyt myös osaan kertoa, missä ja millaisissa tunnelmissa ostin yli nelikymppiseksi varttuneen Luke Hainesin muistelmat vuosilta 1993–1997. Tuo kirja, ”Bad Vibes: Britpop and My Part in its Downfall” ehti jo saada Uncutissa täydet pisteet ja itse nautin jokaisesta sen kanssa vietetystä hetkestä.

Tehdään yksi asia selväksi: kirjan hyvyys ei ole erityisen riippuvainen lukijan faniuden asteesta. Jonkinlainen kiinnostus brittipopin vuosiin on kuitenkin suotavaa. Lisäksi teos on poikkeuksellisen hyvin kirjoitettu, varsinkin kun kirjoittaja on kohtuullisen kouluttamaton, äärimmäisen itsekeskeinen ja aktiivinen laittomien ja laillistenkin substanssien väärinkäyttäjä.

The Auteurs ei koskaan myynyt niin paljon levyjä kuin myöhemmin cool britanniaan liitetyt Oasis ja Blur. The Auteurs teki melkein kaiken toisin, välillä vahingossa, usein tarkoituksella. Ajallisestikin yhtye on edellä mainittuja varhaisempi. Vuoden 1993 alussa Melody Makerin ja Selectin kannet täyttivät The Auteurs ja Suede, jotka olivat ensimmäiset brittipopin pelastajat. The Auteursin kappaletta ”American Guitars” pidettiin – Hainesin mukaan virheellisesti – grungen antiteesinä.

Haines ei suinkaan sijoita itseään osaksi brittipoppia, vaan lyttää suurimman osan yhtyeistä. Se on iso osa kirjan hauskuudesta, sillä jatkuva narina ja negatiivisuus yhdistyvät itseironiseen etäisyyteen ja omien järjettömyyksien tunnustamiseen jopa siinä määrin, että osa yhtyeen mitattavista positiivisista vaiheista (levymyynti, keikkasuksee, arvostelut jne.) hypätään yli. Erityisen hauskoja ovat kohdat, joissa Haines joutuu väkisin myöntämään pitävänsä joistakin kappaleista tai albumeista, vaikka inhoaa itse yhtyeitä.

Jo johdannon loppu ennakoi, miten teoksessa pilkataan muita ja yhtä lailla itseä. Haines kirjoittaa, että ”I bear no ill will to the people and characters in this book, most of whom I don’t think about very often. When I do, it is only with fondness. Mostly.”

Erityisesti kirjoittajaa ärsyttää Oasiksen Noel, joka yrittää kaveerata. Blurin Damon Albarn tökkii silloin kun hän on yhdessä Elastican ”lahjattomimman jäsenen” Justinen kanssa. The Verve on niin progea, että Haines ehdottaa levy-yhtiön antavan yhtyeelle kenkää. Ja tietysti Boo Radleys, jonka kanssa kiertäessä vaihdettiin ajatusten lisäksi iskuja. Kirjan sivuilla annetaan ja saadaan potkuja, enimmäkseen metaforisesti mutta ei pelkästään.

Rakkain vihollinen on kuitenkin Suede, alkutaipaleen kilpa- ja kiertue kumppani, joka vei Mercury Prizen tuoman maineen (ja rahat) yhden äänen edulla.

Vuonna 1994 olin näistä vastakkainasetteluista tietämätön, mutta muistan kaverini Kristiinan kanssa keskustelleeni, kumpi on parempi, Suede vai The Auteurs. Kovasti olimme eri mieltä, mutta ei se haitannut, kun piti sännätä Appelsiiniin Karkkiautomaatin keikalle.