Karhun kansasta ei tullut rekisteröityä uskonnollista yhdyskuntaa

Tammikuun alussa (2013) julkistettiin Patentti- ja rekisterihallituksen lausunto, jonka mukaan Karhun kansa -nimistä, omien sanojensa mukaan suomenuskoa harjoittavaa yhteisöä ei rekisteröidä Suomen lain puitteissa uskonnolliseksi yhdyskunnaksi. Vielä voi valittaa tai hakea myöhemmin uudestaan, mutta tällä kerralla tulos oli tämä.

Karhun kansan lisäksi Suomessa on 2000-luvulla hylätty vain yksi hakemus. Sen tekijänä oli niin ikään ”pakanallinen” yhdistys Suomen vapaa wicca-yhdyskunta.

Olen kirjoittanut oman näkemykseni 2000-luvun alun tapauksesta. Siitä voi lukea teoksestani Notkea uskonto (luku 3) ja artikkelista ”Religion as a Discursive Technique: The Politics of Classifying Wicca” (Journal of Contemporary Religion 3/2010). Muiden tutkijoiden näkemyksistä voi lukea esimerkiksi toimitetusta teoksesta Mitä Wicca on?.

Olen myös tarkastellut brittiläisen druidiverkoston onnistunutta yritystä saada hyväntekeväisyysjärjestön status uskonnollisin perustein Englannissa ja Walesissa.

Molemmissa tapauksissa oma lähestymistapani on perustunut siihen, että uskonnon käsitteellä ei ole mitään erityistä sisältöä. Toisin sanoen, Karhun kansa – tai mikään muukaan yhteisö – ei ole uskonto eikä ei-uskonto ”oikeasti”, vaan yhteiskunta organisoi itseään luokittelemalla tietyt yhteisöt, uskomukset ja käytännöt uskonnollisiksi ja toiset ei-uskonnollisiksi.

Uskonnollisia yhdyskuntia koskevien hakemusten käsittelyssä lain noudattaminen on ensisijaista, mutta se jättää yleensä vielä melkoisen paljon varaa tulkinnalle. Laissa ja sen tulkinnassa tulevat esiin perityt kulttuuriset käsitykset siitä, mitä uskonto on ja mitä se ei ole. Niiden avulla käytetään valtaa.

Karhun kansan hakemusta käsitellyt lautakunta toteaa laista seuraavaa:

”Uskonnonvapauslain 7 §:n 1 momentin mukaan rekisteröidyn uskonnollisen yhdyskunnan tarkoituksena on järjestää ja tukea uskonnon tunnustamiseen ja harjoittamiseen kuuluvaa yksilöllistä, yhteisöllistä ja julkista toimintaa, joka pohjautuu uskontunnustukseen, pyhinä pidettyihin kirjoituksiin tai muihin yksilöityihin pyhinä pidettyihin vakiintuneisiin toiminnan perusteisiin.”

Tämä jättää reilusti varaa tulkinnalle, joten uskonnollisen yhdyskunnan statuksen saaminen on usein kiinni hakemuksen retoriikasta ja sen myötä uskottavuudesta. Tämän lisäksi on toki täytettävä muita ehtoja (yhdyskunnan toiminnan on oltava ihmisoikeuksien mukaista ja sen päällimmäinen tarkoitus ei voi olla taloudellinen) sekä oltava tarkka hakemuksen muodollisesta pätevyydestä. Näiltä osin asiantuntijalautakunnalla ei ollut mitään huomautettavaa.

Nostan tässä esiin hakemusprosessista kaksi asiaa: käsityksen asiantuntijuudesta ja ymmärryksen uskonnon kategoriasta. Hakijoiden tuntemuksista ja käsityksistä kiinnostuneet voivat hakeutua ryhmä keskustelupalstalle. Suomenuskon kannattajista osa tuki hakemusta ja osa kokee vaatimusten pakottavan oman ”uskonnon” kristilliseen tai dogmaattiseen muottiin – aivan kuten wiccojen ja brittidruidien tapauksissa. Kaikkia tapauksia yhdistää myös yritys saada omalle toiminnalle tunnustus ja yhteiskunnallinen hyväksyntä.

1. Karhun kansan hakemuksen käsittelyssä asiantuntijalautakunta koostui kolmesta henkilöstä. Päätökseen osallistuivat P. Ignatius, H. Salomäki ja R. Savolainen. Lautakunnan puheenjohtaja Ignatius on hallintoneuvos, joka on toiminut myös Kirkolliskokouksen lainoppineena asiantuntijana. Salomäki on Kirkon tutkimuskeskuksen johtaja ja hän edusti ymmärtääkseni uskonnon asiantuntemusta. Dosentti Savolainen oli ilmeisesti lautakunnassa edustamassa yhteiskunnallista asiantuntemusta, mutta hänet tunnetaan myös Suomen Luther-säätiön hallituksen puheenjohtajana. Itse Luther-säätiötä pidetään konservatiivisena puhdistusliikkeenä, joka vastustaa kirkon maallistumista eikä hyväksy naispappeutta.

Nyt on oltava tarkkana. Kenenkään sitoumukset ja arvot eivät automaattisesti estä toimimasta tällaisessa tehtävässä. Niiden perusteella ei tehdä automaattisesti huonoja, puolueellisia tai vääriä päätöksiä. Eikä ole mitään kiistatonta näyttöä, että juuri uskonnolliset tai paremminkin kirkolliset kytkökset olisivat vaikuttaneet lausunnon sisältöön.

Kuitenkin on erikoista, että tällaisissa tapauksissa ”uskonnon” asiantuntijoina ei ole ihmisiä, joilla olisi esimerkiksi tutkimuksellista osaamista hakijana olevasta yhteisöstä tai sen kaltaisista yhteisöistä tai uskonnoksi luokittamisen prosesseista. Lisäksi tässä tapauksessa asiantuntijoilla on kohtuullisen selvät yhteydet maan valtakirkkoon, joka on periaatteessa vain yksi yhteisö muiden joukossa (joskin valtakirkolla on laissa määritelty erityisasema). Ei ole ihme, jos ihmisille syntyy mielikuva, että kirkko päättää, mikä yhdistys kelpaa rekisteröidyksi uskonnolliseksi yhteisöksi.

Esimerkiksi Briteissä yhteisöt voivat pyytää asiantuntijalausunnon tutkijalta hakemuksensa tueksi. Tässäkin on ongelmia, mutta näin ainakin hakijat saavat mahdollisuuden käyttää ulkopuolista asiantuntijaa, joka tietämissäni tapauksissa on usein ollut uskontotieteilijä. Suomessa uskontotieteilijöitä ei tällaisissa asioissa kuulla asiantuntijoina, mutta kristillisiä teologeja tai kirkon työntekijöitä on mukana päättävissä elimissä.

Toinen vaihtoehto olisi lähestyä juridista prosessia puhtaasti juridisena: siten, että tässä kontekstissa ei ole olemassa uskonnon asiantuntijoita oikeusoppineiden ulkopuolella, koska ”uskonto” on vain laissa määritelty kategoria, jota ei voida verrata sen ulkopuolelle, esimerkiksi siihen, onko joku yhteisö ”todella uskonnollinen”. Tässä vaihtoehdossa kristillisillä toimijoilla olisi vielä vähemmän tekemistä lain tulkinnassa.

Korostan, etten kritisoi mukana olleita, vaan nostan esiin kysymyksen siitä, miltä tällainen valikointi näyttää ulospäin. Osa valikoituu sinne, koska he ovat aktiivisia toimijoita kirkossa. He eivät ole lautakunnassa ainoastaan muiden erityisominaisuuksiensa vuoksi (paitsi ehkä oikeusoppineet). Kirkossa toimiminen ei siis näytä olevan yhdentekevää valikoitumisen kannalta.

Olisi kiinnostavaa tutkia prosesseja, joiden kautta asiantuntijat valitaan. Se kertoisi paljon siitä, miten uskonto ymmärretään ja millaiset toimijat käyttävät valtaa ”uskonnon” kategorian kautta.

2. Asiantuntijalautakunta totesi, että hakemuksesta puuttuu toimintamuotojen ja toiminnan perusteiden yksityiskohtainen kuvaus. Tämän vuoksi arviointi on vaikeaa ja myönteistä päätöstä ei voida tehdä. Tämä tarkoittaa, että jos yhdistys yrittää rekisteröityä uudelleen, tähän on kiinnitettävä huomiota.

Uskonnon kategorian kannalta kiinnostavampaa on se, että lautakunta pani paljon painoarvoa uskontunnustukselle. Hakemuksessa uskontunnustukseksi oli laitettu kaksi kansanrunoa maailman synnystä. Lausunnossa todetaan, ettei tämä (ja selitysteksti) vastaa sitä, ”mitä uskontunnustuksella yleensä tarkoitetaan”. Uskonnon tunnuspiirre on siis uskontunnustus. Sen tyypillinen esimerkki on kristillinen uskontunnustus, jossa on kattava esitys ”uskon keskeisestä sisällöstä”. Mitä muutakaan uskontunnustuksella voitaisiin tarkoittaa ”yleensä”? Ei ole olemassa mitään uskontunnustusta ”yleensä”; se on kristillinen kategoria.

Lisäksi asiantuntijalautakunta mainitsi neljä kertaa, ettei uskontunnustus ole vakiintunut. On melko epäselvää, mitä tarkoitetaan ”vakiintuneella” ja mitkä ovat sen kriteerit. Mitään objektiivista kriteeriä ei ole – esimerkiksi: yhdistys tai sen edeltäjät ovat kirjanneet sen todistettavasti 5, 50 tai 500 vuotta sitten. Olisi varmaan kaikille helpompaa, jos ”vakiintunut” määriteltäisiin laissa. Nyt se jää asiantuntijalautakunnan mielivallan varaan. Uskonnon kategorian kannalta se toistaa ajatuksen, jonka mukaan mikään hyvin uusi ei voi olla uskonto lain tarkoitusperien mukaan.

Asiantuntijalautakunnan lausunnossa pohditaan laveasti, voiko Karhun kansalla olla tietoa autenttisesta ja alkuperäisestä Suomen muinaisuskosta. Tämän taustalla saattaa olla hakemusteksti, jossa ilmeisesti esitetään, että Karhun kansan toiminta perustuu suullisena perimätietona välittyneeseen muinaisuskoon.

Lausunnossa todetaan, että ”Karhun kansa katsoo jatkavansa suomalaisheimojen perinnettä nykymaailmassa”. Samoin siinä todetaan, että ”suomalaisten muinaisuskosta tiedetään suhteellisen vähän” ja että ”lautakunta ei siten pidä uskottavana, että uskomukset ja tavat olisivat välittyneet yhdyskunnalle suoraan suullisena perimätietona”.

Lautakunta siis puuttuu siihen, ovatko hakijoiden uskomukset, toiminnat ja maailmankatsomus tismalleen samoja kuin muinaisilla suomalaisilla. En täysin ymmärrä tätä, sillä mitä väliä on, onko Karhun kansa autenttinen perimätiedon kantaja. Mitä jos tämä tehtäisiin mormoneille tai Jehovan todistajille: ”Hei, ette te oikeasti seuraa Raamatun sanaa.” Tai jos buddhalaiselle joukolle sanottaisiin: ”Ette te nyt ihan tarkasti voi tietää, mitä se Buddha oikeasti opetti.”

Jos lautakunnan pohdinta perimätiedon välittymisestä oli vain testi siitä, voidaanko ajatella uskomusten ja toimintamenojen olleen vakiintuneita, he epäonnistuvat sen ilmaisemisessa. Mitään muuta hyvää perustetta kysymyksen pohdinnalle en keksi.

Sen sijaan lautakunta mainitsee, ettei muinaisuskosta suullista perimätietoa luotettavammin kertovia kirjallisia lähteitä pidetä hakemuksessa pyhinä kirjoituksina. Se olisikin ollut mielenkiintoinen tilanne: uskonnon pyhinä kirjoituksina olisi tieteellisiä tutkimuksia ja kansanperinteen koottuja teoksia. Olisikohan se täyttänyt lautakunnan käsityksen siitä, mitä yleensä tarkoitetaan pyhillä teksteillä?

Näyttää siltä, että hakemus olisi tullut tehdä huolellisemmin ja yksityiskohtaisemmin, jotta sillä olisi ollut pienintäkään mahdollisuutta tuottaa myönteinen päätös. Samalla kuitenkin asiantuntijalautakunnan lausunto herättää kummastusta, sillä se on varsin ylimalkainen eikä sen perusteella käy selkeästi ilmi, miksi siinä oletetaan, että ollakseen rekisteröity uskonnollinen yhdyskunta Karhun kansan tulisi tietää tarkasti, mitä muinaissuomalaiset oikeasti ajattelivat ja touhusivat.

Sanottakoon vielä, että päätöksellä ei ole minulle henkilökohtaista merkitystä. En myöskään ole täysin vakuuttunut siitä, miten onnistunut uskonnon kategoria on juridisessa käytössä. On kuitenkin mielenkiintoista, että Suomessa molemmat 2000-luvun kielteiset rekisteröitymispäätökset koskevat ”pakanallisia” ryhmiä. Muualla ne ovat toisinaan rekisteröityneet onnistuneesti.

Hylätyt hakemukset eivät selvästikään ole olleet riittävän yksilöityjä, mutta lausunnoista käy ilmi, että Suomessa rekisteröidyksi ”uskonnoksi” haluavan on muistutettava erittäin suurelta osin kristinuskoa tai sen on kuuluttava niin sanottuihin ”maailmanuskontoihin” (eli oltava osa vakiintunutta uskontodiskurssia). Jos vielä asiantuntijoina on käytännössä kirkkoa lähellä olevia tahoja, ei ulkopuolinen jää ihmettelemään kielteisiä päätöksiä.

Studioalbumit osa 9 (1/2): Rolling Stones (1964–1973)

En ole koskaan ollut suuri Rolling Stonesin ystävä. Levyhyllystäni löytyvät ainoastaan Let it Bleed ja kolmen cd:n todella hieno singlekokoelma. Toki yhtyeellä on paljon mahtavia biisejä, mutta valitettavan paljon myös järkyttäviä renkutuksia. Suurinta osaa yhtyeen albumeista, joita Wikipedia listaa 24, en ole kuullut kokonaisuutena. Pian olen.

Nimetön ensialbumi vuodelta 1964 sisältää rock’n’roll kovereita, jotka eivät ole sovituksellisesti erityisen kiehtovia. En keksi mitään erityistä syytä, miksi kuuntelisin näitä alkuperäisten esitysten asemesta. Omana aikanaan paketin on täytynyt kuitenkin olla brittinuorisolle hyvä johdanto amerikkalaiseen 1950-luvun rokkiin, bluesiin ja vähän souliinkin. Albumilla on yksi Jagger/Richards tuotos ”Tell me”. Se on ihan hieno biisi, mutta tyylillisesti yllättävän kaukana valituista kovereista.

Toinen albumi nimettiin yhtä omaperäisesti. No. 2 ilmestyi seuraavana vuonna. Nykypäivän perspektiivistä kuunneltuna sekin on tylsähkö teos, mutta se selittyy osaksi sillä, että jotkut koverit ovat kuluneet puhki (erityisesti ”Everybody needs somebody to love”). Omista biiseistä mukana on esimerkiksi ”Off the hook”, joka on edelleen hieno biisi. Mutta mietitäänpä vielä nykyaikaa: voisiko joku bändi olla katu-uskottava, jos se levyttäisi edellisenä vuonna ilmestyneitä amerikkalaisia biisejä? Moni koveri rollareiden toisella on tosiaan vuodelta 1964.

Samana vuonna 1965 julkaistiin Now! Yhdysvaltojen markkinoille. Se on sisällöltään melkein sama, joten ei siitä sen enempää.

Out of Our Heads (1965) oli vuorossa seuraavana. Spotifyssa on vain jenkkiversio, joten kirjoitetaan sitten siitä. Albumilla brittiläinen yhtye esittää ihan mukavaan tyyliin amerikkalaisia biisejä, joita kuuntelee mieluimmin alkuperäisinä versioina. Poikkeuksena nerokas versio Bo Diddleyn kappaleesta ”I’m alright”. Mutta onhan siellä joku omakin kappale. Jenkkiversiolla on esimerkiksi lähestulkoon kammottavat ”The last time” ja ”Satisfaction”. Onneksi niitä tasapainottaa majesteettinen ”Play with fire”, vaikka pidänkin Dead Moonin versiosta enemmän.

Samana vuonna ilmestyi December’s Children (and Everybody’s) ja sieltä löytyvät kovereiden lisäksi esimerkiksi ”Get off of my cloud”, ”As tears go by” ja ”Gotta get away”.

Vasta vuoden 1966 Aftermath piti sisällään ainoastaan omia kappaleita. Heti alussa on upea ”Mother’s Little Helper” ja pari raitaa myöhemmin toinen klassikko ”Under My Thumb”.

Myös seuraava Between the Buttons (1967) sisälsi vain omia sävellyksiä. Se on tasaisen laadukas levy, joskaan albumin brittiversiolla ei ole massiivisia hittejä. Esimerkiksi ”Connection” ja ”She smiled sweetly” ovat hienoja biisejä, mutta rapakon toisella puolella julkaistussa painoksessa oli myös mainio ”Ruby Tuesday” ja paheksuntaa herättänyt hitti ”Let’s spend the night together”. Levy oli askel pois perusbluesista kohti poppia ja kevytpsykedeliaa.

Their Satanic Majesties Request (1967) onkin jo isompi klassikko. Välillä puuduttavalta, melko psykedeeliseltä levyltä löytyy myös rokkaavampi ”Citadel”.

Sitä seurasi toinen klassikko Beggars Banquet (1968). Sen helmi on ”Street fighting man”, tunnetuin on ”Sympathy for the devil”, ja kokonaisuus on vahva, edeltäjäänsä rokkaavampi.

Let it Bleed (1969) puolestaan sisältää yhden parhaimmista yhtyeen biiseistä, jonka opin ensiksi tuntemaan Sisters of Mercyn versiona. Kyse on avausraidasta ”Gimme shelter”, jonka jälkeen taso ei voi kuin laskea. Silti kyse on klassikkoalbumista rollareiden tuotannossa, vaikka en ”Country honk” -tyyppisistä rallatteluista pidäkään.

Sticky Fingers (1971) on kolmen edellisen tapaan klassikko, mutta sen avaa yksi inhokkiraidoista, ”Brown sugar”. Ei se oikeasti niin kammottava kappale ole, mutta siitä tulee mieleen Koffin vippiaitiossa ilmakitaraa soittavat äijät. Albumilla on myös samaa huumeteemaa jatkava, mutta tyylikkäämpi ”Sister morphine”. Niin, ”Wild Horsesista” olen aina pitänyt.

Exile on Main Street (1972) on myös klassikko. Siinä ei ole enää mitään psykedeliaa, eikä massiivisia hittejä, mutta se on mainio paketti bluesvetoista rokkia.

Goat’s Head Soup (1973) kiersi edeltäjän tavoin jättihitit kaukaa, mutta toki albumilla on tunnettuja raitoja, kuten ”Angie”. Kokonaisuus ei kuitenkaan aivan yllä edeltäjien tasolle.

Tässä oli ensimmäiset kymmenen vuotta. Muutama vuosi meni oman äänen ja tyylin löytämiseen, mutta sen jälkeen yhtye tehtaili useita klassikoita. Vaikka välillä käytiin psykedelian ja muunkinlaisten kokeilujen suunnalla, ei perustavasta bluesrokista koskaan täysin luovuttu ensimmäisen kymmenen vuoden aikana.

Vuonna 1974 ilmestyneestä albumista ja sen jälkeisistä kirjoittelen joskus tulevaisuudessa.

Sailaan kaunis maailma

Maanantaina 14. tammikuuta YLE lähetti MOT-sarjaansa kuuluvan ohjelman ”Sailaksen kuuliaiset lapset”.

Olen usein ajatellut, että MOT on julkisesti rahoitettuun mediaorganisaatioon huonosti sopiva ohjelma, koska osa jaksoista on ollut sensationalistista ja populistista roskaa, joka lehtimaailmassa sijoittuisi iltapäivälehtien, seiskan ja Alibin muodostaman kolmion keskelle. Tässä jaksossa oli kuitenkin jotain poikkeuksellisen tärkeää.

MOT toi politiikan takaisin mediakeskusteluun taloudesta.

Ohjelmassa kritisoitiin melko rajusti Suomen valtiovarainministeriön valtiosihteeri Raimo Sailaksen vuosien saatossa antamia varoittavia lausumia suomalaisille. Sailaksella on ollut tapana sopivin väliajoin kertoa keskenkasvuiselle kansalle, että nyt on syytä säästää leikkaamalla. 

Toki ohjelmassa oli muistumia mielikuvastani. Työttömien haastattelut eivät mielestäni tuoneet mitään sisältöä itse asiaan. Minusta oli myös tyylivirhe kuvata Britannian katumellakkaa heti sen jälkeen kun ohjelmassa todettiin, etteivät leikkaukset ja talouskuri ole tuoneet sinne uutta talouskasvua. En myöskään ollut täysin vakuuttunut ratkaisusta ottaa eläkepäiviään aloitteleva, puoluekannaltaan sosiaalidemokraatti Sailas ainoaksi kritiikin kohteeksi, ja jättää muut samoin puhuvat oikeistolaiset poliitikot ja virkamiehet ulkopuolelle. Kenties ohjelmassa olisi voitu puhua myös pääomaverosta eikä vain tuloverosta. Talouskasvun välttämättömyyttä MOT ei kyseenalaistanut.

Olen ihmetellyt pitkään suomalaisen valtamedian kritiikittömyyttä taloudesta puhuvia oikeistolaisia kohtaan. Tähän saakka on toistettu heidän viesti, jonka mukaan nyt on leikattava, koska muuta vaihtoehtoa ei ole.

MOT oli pitkään aikaan ensimmäinen näin näkyvä yritys kyseenalaistaa vaihtoehdottomuutta koskevat väitteet.

Sailaksen retorisessa maailmassa politiikkaa ei ole, kun taloudesta puhutaan. On vain talous, jota ei saa suututtaa. Muuten se ei enää luota Suomeen.

Saman maailman jakavat Katainen, Niinistö ja monet muut. He puhuvat ikään kuin huolestuneina maan tilasta. Siinä mielessä Wahlroos ja Enbuske ynnä muut mediassa tasaisin väliajoin valtion taloudellisesti tukemaa sosiaalista turvaverkostoa ja infrastruktuuria kriittisesti arvioivat henkilöt ovat rehellisempiä. He eivät edes teeskentele puhuvansa suomalaisen yhteiskunnan parhaasta. ”Yhteinen hyvä” ei kuulu heidän sanastoonsa, paitsi ehkä kirosanoihin.

Ohjelmassa haastateltu professori Randall Wray totesi: ”Meidän ei tule sulkea pois sitä mahdollisuutta, että tämä kaikki on vain politiikkaa.” Tällä politiikalla supistetaan sosiaalista turvaverkkoa. Lopultakin kyse on siitä, miten vauraus jaetaan. Puhe vaihtoehdottomuudesta on valinta.

Markkinatalouden mielenliikkeiden nimissä esitetyt vaatimukset eivät ole luonnonlakeja, eivätkä edes talouden rautaisia lakeja, vaikka ne sellaisena muille kerrotaan. Ne ovat poliittisia preferenssejä, joita valtamedia problematisoi aivan liian harvoin ja aivan liian lepsusti. 

Niiden toteuttamista helpottaa ainakin kaksi retorista keinoa. Ensinnäkin todetaan, että nyt on tehtävä päätökset, kun on poikkeustila. Vasta sitten päästään takaisin normaaliin. Kukaan ei nykyään kuitenkaan sano, että nyt ollaan normaalitilassa. Toiseksi esitetään, että nyt on tehtävä nopea ratkaisu, aikaa ei ole, muuten tilanne eskaloituu markkinoiden luottamuksen menetykseen.

Wrayn lausahdus ei tarkoita, ettei talouden asiantuntemusta tarvittaisi. Totta kai sitä tarvitaan. Tärkeää on kuitenkin tuntea myös taloudellisten välttämättömyyksien kaapuun puettu poliittinen retoriikka. Siinä mielessä maanantainen MOT oli onnistunut. Se voi antaa ihmisille mahdollisuuden kysyä itseltään, haluavatko he tulevaisuuden muistuttavan Sailaan kaunista maailmaa.

 

Studioalbumit osa 8: Talking Heads

Talking Heads on erikoinen yhtye. Sitä kuuntelee mielellään, mutta siitä lukeminen on ollut usein kiinnostavampaa. 80-luvun lopun ja 90-luvun alussa popmusiikkia teoretisoivat kulttuurintutkijat ja myös journalistit käyttivät sitä usein esimerkkinä postmodernismista. Niissä analyyseissa yhtye tuli esiin erityisen mielenkiintoisena, mutta yhtyeen musiikki oli tuolloin pieni pettymys.

Ei Talking Heads minulle mikään tuntematon bändi ollut. Olin toki nähnyt yhtyeen keulahahmo David Byrnen soolokeikan Provinssirokissa vuonna 1992. Samoin olin innostunut Tom Cat Rebelsin ”Psycho Killer” -versiosta. Näillä höyryillä ostin myös Anttilan alennuksesta Stop Making Sensen, joka piti sisällään ”Psycho Killerin” lisäksi muita tunnettuja Talking Headsin kappaleita.

Myöhemmin kopioin vähän laajemman parhaat -kokoelman, mutta jokin jäi aina puuttumaan siitä, että yhtye nousisi suureksi suosikiksi. Nyt on aikaa kulunut, joten ostin ensiksi True Stories -vinyylin Tukholmasta parilla kruunulla ja myöhemmin Little Creatures -albumin Edinburghista kolmella punnalla. Oli vihdoin aika kuunnella kaikki yhtyeen kahdeksan studioalbumia alusta loppuun – ensimmäistä kertaa.

Ongelmaksi muodostui se, ettei minulla ole juuri mitään kirjoitettavaa niistä, edes nyt, kun olen jo kasvanut yhtyeen suureksi ystäväksi. Ne ovat tasaisen hyviä, enkä löydä niistä valtavaa muutosta tai draaman kaarta. Ainoa valittamisen aihe on, että edelleen osa yhtyeen sävellyksistä ja sovituksista kuulostaa niin 80-luvulle. Talking Headsia kuunnellessa huomaan, etten vieläkään ole päässyt sen vuosikymmenen traumoista, mitä populaarimusiikin diggailuun tulee.

Ensialbumi Talking Heads: 77 (1977) sisältää tuon alussa mainitun suosikkikappaleeni ja muuta tasalaatuista. Toisena ilmestyi More Songs about Buildings and Food (1978), ja se lukeutuu myös yhtyeen kaanonissa korkealle. Se sekoittaa useita eri genrejä ja sisältää muun muassa tunnetun raidan ”Take me to the river”.

Kolmas teos Fear of Music (1979) on taidokas kokonaisuus. Se on polyrytminen teos, kuten seuraavana ilmestynyt Remain in Light (1980). Jälkimmäisellä on ”Once in a lifetime”, joka kiteyttää varhaisen ambivalentin suhtautumisen: jotenkin vetävä biisi, mutta se kuulostaa liian paljon 80-luvun valtavirralta. Ja vielä rajummin sama efekti tulee kuunnellessa seuraavana albumin, Speaking in Tongues (1983), avausraitaa ”Burning down the house”.

Little Creatures (1985) piti sisällään aikaisempaa enemmän Amerikan mytologiaa ja myös kantrivaikutteista musisointia. Siltä löytyy yksi Talking Heads suosikkikappaleistani ”Road to nowhere”. Seitsemäs True Stories (1986) on jonkinlainen semi-soundtrack, ja sieltä löytyy esimerkiksi hitti ”Wild wild life”. Naked (1988) jäi yhtyeen viimeiseksi studioalbumiksi. Sekään ei kuulosta heikolta albumilta, mutta kuitenkin siltä, ettei yhtyeellä ollut enää samanlaista välttämättömyyttä luoda uutta musiikkia samalla nimellä ja tyylillä.

Kaikki albumit kaksi kertaa kuunnelleena en edelleenkään osaa päättää, mikä olisi tärkein albumi ja mikä täysin turha. On siis jäätävä siihen sinänsä tylsään käsitykseen, että minulle yhtye teki tasavahvaa jälkeä läpi uransa.

Ehkä Talking Headsin relevanttiutta ovat kasvattaneet siitä inspiroituneet yhtyeet. Yksi ilmeisimmistä on Arcade Fire, ja sen tuotannosta erityisesti ensialbumin ”Neighborhood 2 (Laika)”. Monin paikoin Talking Headsia kuunnellessa tulee myös mieleen, etteivät Vampire Weekendin säveltäjät soveltaneet vain Paul Simonin Gracelandia.

 

Lasten uskonnolliset ajatukset

En ole ollut erityisen kiinnostunut tutkimuksista, joissa pohditaan lasten uskonnollisuutta. Olen taipuvainen ajattelemaan, että jos lapsilla on uskonto, se tarkoittaa jotenkin eri asiaa kuin aikuisilla. Kiinnostavampaa onkin lähtökohta, jossa lasten ajatukset ovat testausalusta sille, miten ”luonnollisia” tietyt ajatukset ovat.

Vaikka oma tutkimustyöni on paikoitellen etäällä kognitiivisesta uskonnontutkimuksesta, pyrin seuraamaan alan keskusteluja. Kun aika ei riitä jokaisen tutkimusartikkelin läpikäymiseen, yksi vaihtoehto on lukea valikoituja kirjoja. Yksi useamman kuukauden vuoroaan odottanut teos on Justin L. Barrettin Born Believers: The Science of Children’s Religious Belief (2012)

Barrett vastustaa näkemystä, jonka mukaan uskonto on täysin vanhempien indoktrinoinnin tulosta. Hänen mukaansa lapsille on luonnollista muodostaa ajatuksia, joita voidaan kutsua uskonnollisiksi. Tämän näkemyksen mukaan uskonto on luonnollista, kun taas teologia ja ateismi vaativat erityistä reflektiota ja luonnostaan muodostuvien ajatusten hiomista.

Tietenkin vanhempien ja muiden auktoriteettien vaikutus lapseen on valtava, mutta lapsi ei usko mitä tahansa hänelle kerrotaan.

Se, mitä Barrett nimittää ”luonnolliseksi uskonnoksi”, sisältää muutamia perusajatuksia: yli-inhimillisiä toimijoita on olemassa ja luonnollisen maailman elementit on suunnitellut jonkinlainen yli-inhimillinen (mahdollisesti näkymätön ja kuolematon) olento, jolla on luonne (hyvä tai paha, todennäköisemmin hyvä).

Yksi kiinnostavimmista ajatuksista, joista Barrett on kirjoittanut aikaisemminkin, koskee hiottujen teologisten järjestelmien ja luonnollisen uskonnon suhdetta. Hän esittää vakuuttavasti, että aikuiset eivät puhtaasti korvaa lasten luonnollista uskontoa teologisella järjestelmällä. Sen sijaan spontaani, reaaliaikainen ajattelu jäljittelee luonnollista uskontoa. Siksi esimerkiksi kristityt, jotka opettavat, ettei Jumalalla ole ruumista, laulavat olevansa Jumalan kämmenellä. Siksi Jumalan, joka ei teologisesti ajateltuna ole missään paikassa, sanotaan usein kuitenkin olevan taivaassa.

Lasten ”uskonnollisten” ajatusten tarkastelu auttaa erityisesti pohtimaan, miksi kansanomainen uskonnollisuus on niin pysyvää ja pinttynyttä teologisista opetuksista huolimatta. Se auttaa myös ymmärtämään, että ihmisten arkielämässä kansanomainen uskonto ei ole hiotuista teologisista opetuksista erillinen, vaan ne ovat jatkumossa – ja tilannekohtaisesti esillä – myös yhden ihmisen ajattelussa.

Barrettin teos herättää kuitenkin kysymyksiä. Nostan esiin kolme pientä kriittistä huomiota.

Ensinnäkin, jos teosta vertaa aikaisempaan Barrettin teokseen Why Would Anyone Believe in God? (2004) Born Believers on tyylillisesti jutusteleva (pahimmillaan lörpöttelevä). Edeltäjä oli tiiviimpi ja sisälsi jo suunnilleen samat asiat. Kun kahdeksassa vuodessa on kertynyt niukahkosti uutta sanottavaa, harkitsen seuraavan teoksen lukemista pidempään.

Toiseksi, Barrett rajaa uskonnon uskomuksiin ja ajatuksiin. Vaikka tällä tavalla voidaan saada esiin kiinnostavia tuloksia, hän voisi puhua yksinkertaisesti yliluonnollisista uskomuksista; nyt hän jättää uskonnon käsitteen lähestulkoon problematisoimatta, vaikka hän määrittelyn loppuviitteessä esittääkin.

Kolmanneksi, en ole täysin vakuuttunut, että lapsilla, joista Barrett kirjoittaa, on mitään uskontoa. Lapsilla on varmasti ajatuksia, jotka voidaan sopivalla määrittelyllä luokitella uskonnollisiksi, mutta tilanne voisi olla hyvin toisenlainen, jos tutkittaisiin lasten käyttäytymistä. Käyttäytyvätkö lapset siten, että heitä voitaisiin pitää uskonnollisina tai puhua heidän uskonnosta, mikäli heitä ei ole erityisesti opetettu toimimaan tietyn uskontoperinteen mukaisesti? En tiedä, mutta ainakaan Barrettia asia ei tässä teoksessa sen kummemmin vaivaa. Pitäisi kuitenkin vaivata.

Toinen uskonnon ”luonnollisuutta” (mutta ei niinkään lapsia) käsittelevä tuore kirja on Robert N. McCauleyn Why Religion is Natural and Science is Not (2011). Sekin on lukulistallani odottamassa vuoroaan.

Vuoden 2012 albumit

Vuosi on vaihtunut. On siis aika summata vuoden 2012 albumeita. Tein erittäin pitkän listan.

Vuoden aikana ostin (tai sain) yhteensä 226 albumia, joko ceedeenä tai vinyylinä. Se on enemmän kuin ostos joka toinen päivä. Parina päivänä viikossa on ”ei albumiostoa” -päivä, kun taas muina päivinä shoppailu on in. Ymmärrettävästi tällä tahdilla ei ehdi kuuntelemaan kovin perusteellisesti ostoksiaan. Lisäksi suurin osa hankkimistani albumeista on ilmestynyt ennen kulunutta vuotta. Uutuuksia tuli kuitenkin kuunneltua myös Spotifysta, joten listalla on myös albumeita, joita ei levyhyllystäni löydy.

Huono puoli kuluneessa vuodessa oli se, ettei mikään levy kolahtanut ihan sillä tavalla kuin toivoisi. Paljon julkaistiin hyviä albumeita, mutta mikään niistä ei saanut aikaan sellaista mysterium tremendum et fascinansia, josta jokainen musadiggari haaveilee.

Kategorisointi on hieman hutera, mutta niinhän se aina menee: vuoden päästä ihmettelen, miksi tuo mainio albumi on laitettu lista häntäpäähän ja miksi tuo keskinkertaisuus tuli nostettua niin korkealle.

Ehkä lista on kuin jalkapallon Mestareiden liigan arvontakorijärjestelmä – ennen pisteitä keränneet pääsevät parempaan koriin vanhoilla meriiteillä, kun taas uusille tulokkaille tikkaita kapuaminen on vaivalloisempaa.

Suluissa on toisinaan mainittu albumin kappale, josta pidän ja josta kiireinen voi ottaa maistiaisen.

I Eniten riemastutti:

Shearwater: Animal Joy (Animal life)

Beach House: Bloom (The hours)

Allah-Las: Tell Me (Sandy)

Mountain Goats: Transcendental Youth (Harlem roulette)

Dinosaur jr: I Bet on Sky (Watch the corners)

Raveonettes: Observator (You hit me)

Spiritualized: Sweet Heart, Sweet Light

The North Sea Scrolls: s/t (The morris man cometh)

II Nämä myös:

Dan Stuart: The Deliverance of Marlowe Billings (What are you laughing about)

Family of the Year: Loma Vista (The stairs)

Conor Oberst: One of My Kind

Cory Branan: MUTT (Survivor blues)

Ty Segall Band: Slaughterhouse (I bought my eyes)

First aid Kit: Lion’s Roar (Emmylou)

Animal Collective: Centipede Hz (Today’s supernatural)

Gaslight Anthem: Handwritten (Too much blood)

Japandroids: Celebration Rock (Evil’s sway)

Sharon van Etten: Tramp (Serpents)

Meteors: Doing the Lords Work (My life for thee)

John Murry: The Graceless Age (Southern sky)

Bowerbirds: Clearing (Brave world)

Cheek Mountain Thief: s/t (Showdown)

Calexico: Algiers (Splitter)

Graveyard: Lights Out (An industry of murder)

Chuck Prophet: Temple Beautiful (Play that song again)

Band of Horses: Mirage Rock (A little Biblical)

Two Gallants: The Bloom and the Blight (Song of songs)

Lee Ranaldo: Between the Times & the Tides (Off the wall)

Jason Lytle: Dept of Disappearance (Flyberbonk)

Grizzly Bear: Shields (Speak in rounds)

Simon Felice: s/t (New York Times)

Chris Robinson Brotherhood: The Magic Door (Someday past the sunset)

III Muitakin hienoja albumeita julkaistiin:

Sun Araw & M Geddes Gengras meet the Congos: s/t (Food, clothing and shelter)

Amadou & Mariam: Folila (Dougou badia)

Bruce Springsteen: Wrecking Ball (We take care of our own)

Of Monsters and Men: My Head is an Animal (Little talks)

Giant Giant Sand: Tucson (Forever and a day)

Ry Cooder: Election Special (Guantanamo)

Todd Snider: Agnostic Hymns… (Too soon to tell)

Public Image Limited: This is PIL (Deeper water)

Father John Misty: Fear Fun (Hollywood forever…)

Beachwood Sparks: The Tarnished Gold (Mollusk)

Tame Impala: Lonerism (Elephant)

Dr. John: Locked Down (Revolution)

Tu Fawning: A Monument (Anchor)

Damien Jurado: Maraqopa (Working titles)

Neneh Cherry & the Things: The Cherry Thing (Dream baby dream)

The Soundtrack of Our Lives: Throw it to the Universe (Freeride)

Hives: Lex Hives (Come on!)

Les Liminanas: Crystal Anis (Salvation)

Richard Hawley: Standing at the Sky’s Edge (She brings the sunlight)

Neil Young & Crazy Horse: Psychedelic Pill (She’s always dancing)

Neil Young & Crazy Horse: Americana (Jesus’ chariot)

The Tallest Man on Earth: There’s No Leaving Now (To just grow away)

Swans: The Seer

IV Näitäkin kuuntelin ja pidin (tai on siellä pari tylsähköä):

Wedding Present: Valentina (Mystery date)

M Ward: A Wasteland Companion (Primitive girl)

Alabama Shakes: Boys & Girls (I found you)

Flaming Lips: and heavy fwends (Ashes in the air)

Best Coast: The Only Place (My life)

Hot Panda: Go Outside (Littered coins)

Dirty Projectors: Swing lo Magellan (About to die)

James Yorkston: I Was a Cat from a Book (Border song)

ZZ Top: La Futura (I gotsta get paid)

Clinic: Free Reign (See saw)

Narasirato: Warato’o

The Fresh and Onlys: Long Slow Dance (Dream girls)

Anais Mitchell: Young Man in America

Regina Spektor: What We Saw from the… (Oh Marcello)

Crystal Castles: III

Tindersticks: The Something Rain

The XX: Coexist (Angels)

John Cale: Shifty Adventures... (I wanna talk 2 u)

Lambchop: Mr M (Gone tomorrow)

Bob Mould: Silver Age (Round the city square)

Django Django: s/t (Hail Bop)

Vaccines: Come of Age (I always knew)

Simone White: Silver Silver (Big dreams and the headlines)

Errors: New Relics (Pegasus)

Fanfarlo: Rooms Filled with Light (Feathers)

Mark Lanegan Band: Blues Funeral

Dylan LeBlanc: Cast the Same Old Shadow

Meg Myers: Daughter in a Choir (Adelaide)

Sweet Billy Pilgrim: Crown and Treaty (Archaeology)

Corb Lund: Cabin Fever (Cows around)

The Shins: Port of Morrow (Simple song)

The Big Pink: Future This (Stay gold)

Hot Chip: In Our Heads

Ulver: Childhood’s End (The trap)

Magnetic Fields: Love at the Bottom of the Sea (I’d go anywhere with Hugh)

Dexys: One Day I’m Going to Soar

Leonard Cohen: Old Ideas

Oposssom: Electric Hawaii (Girl)

Graham Coxon: A+E (Running for your life)

Bat for Lashes: The Haunted Man (Laura)

Tall Firs: Out of it and into it (I couldn’t say it to your face)

Gravenhurst: The Ghost in the Daylight (Fitzrovia)

Orb & Lee Perry: Presents the Observer

Ariel Pink’s Haunted Graffiti: Mature Themes (Driftwood)

Daphni: Jiaolong (Yes, I know)

Howlin Rain: Russian Wilds (Dark side)

Killing Joke: MMXII (Primobile)

The Cribs: In the Belly… (Uptight)

Sweet Lights: s/t (Red lights)

Grimes: Visions (Genesis)

Jack White: Blunderbuss

Metric: Synthetica (Speed the collapse)

Peter Broderick: These Walls of Mine (Freyr!)

Ebo Taylor: Appia Kwa Bridge (Assomdwee)

Rodrigo y Gabriela: Area 52 (Tamacun)

Paul Buchanan: Mid Air

Patterson Hood: Heat Lightning Rumbles in the Distance

David Byrne & St Vincent: Love this Giant

Yeasayer: Fragrant World

Lightships: Electric Cables

Cat Power: Sun

Ja mitä jäi ulkopuolelle:

Tom Waitsin tuorein levy julkaistiin jo viime vuonna, mutta en ole vieläkään kuullut sitä. Bob Dylanin uutta (The Tempest) en ole toistaiseksi kuunnellut.

Entäs ikisuosikit? Frank Black osallistui neroudellaan vaimonsa projektiin Grand Duchy. Pariskunnan ensimmäinen yhteisalbumi oli oikein mainio, mutta Let the People Speak on niin huono, että edes minä en ole ostanut sitä. Pari kuuntelukertaa Spotifysta on ollut enemmän kuin riittävästi. Luke Haines osallistui The North Sea Scrolls projektiin, joka tehtiin Edinburghin festivaaleille. Pitihän sekin saada levylle. Laitoin sen listalle, kärkipäähän vanhasta muistista, mutta ei se oikeasti ole merkittävä teos.

Vuosi oli siitä poikkeuksellinen, ettei The Fall julkaissut uutta albumia. Ersatz GB julkaistiin jo marraskuussa 2011.

Suomalaiset jäivät taas ulkopuolelle. Pidin kyllä Samuli Putron levystä Tavalliset hautajaiset. Ja tulihan sitä kuunneltua Uhrijuhlaa, Laivuetta, Hel-Gatorsia, Hexvesseliä ja muitakin vesseleitä. Sitten se Tuomas Kauhasen biisi feat. Elastinen & Cheek nauratti: ”Miksi naiset rakastuu renttuihin? Mä en tiedä mut se sopii mulle.” Öh, höh, höö.

Jälleen kerran albumivuosikatsaus heijastelee varsin huonosti sitä, mitä oikeastaan kuuntelin. Genremielessä lista on kapea, kun vuosi sisälsi paljon uutta tutustumista progeen, bluesiin, valtavirtarokkiin, glampoppiin ja harvinaisiin 1950-luvun helmiin.