Turun underground

Jokin aika sitten kävelin ruokakauppaan, joka olikin remontissa. Jatkoin matkaani pitkästä aikaa Sammakon kirjakauppaan, jossa oli perinteisiä kesäalennuksia. Mukaan tarttui kuusi kirjaa. Yksi niistä käsitteli turkulaista (lähinnä 1960-luvun lopun ja 1970-luvun alun) undergroundia.

Matti Komulaisen ja Petri Leppäsen kirjoittama U:n aurinko nousi lännestä. Turun undergroundin historia (2009) ei ollut täysin tuntematon teos. Muutamia vuosia sitten istuin Kallion kirjastossa lukemassa ja kirjoittamassa. Lukupaikan vieressä oli kyseinen opus, joten päätin selata sen läpi. Luin valitut palat pikaisesti. Nyt, vuosia myöhemmin, sain luettua sen kokonaan futiksen mm-kisojen seuraamisen lomassa, kun vitosella tuli kaupat.

Turun underground viittaa lähinnä siihen, mitä Markku Innon ja Jarkko Laineen kaltaiset tyypit touhusivat kavereineen muutaman vuoden aikana 1960-luvun lopulla. Tunnetuin yksittäinen undergroundia leimaava ja määrittävä teos on musiikkialbumi Suomen Talvisota 1939–1940: Underground-rock, joka ilmestyi vuonna 1970. Siinä on mainittujen heppujen lisäksi mukana M. A. Numminen, Badding ja tukku muita virittelijöitä.

Kirjassa käsitellään Yhdysvaltain vastakulttuuria, suomalaista kulttuuria ennen 60-luvun undergroundia, suomalaisia undergroundista vaikutteita saaneita artisteja Juicesta Tuomariin sekä turkulaista musiikki- ja runokulttuuria undergroundin jälkeen.

Kirja ei itsessään ole mestariteos, mutta en haluakaan kirjoittaa mitään perusteellisen kriittistä arviota. Se on tietokirja, jossa on haettu informaatiota tutkimuksista, mutta lisäksi on luettu sanomalehtiartikkeleita ja tehty haastatteluita. Se on hyvää luettavaa, jos yksittäiset henkilöt, taiteilijat, yhtyeet ja tietyn ajan ilmiöt kiinnostavat, mutta sen perusteella ei saa paljoakaan selvyyttä siihen, mikä yhdistää Harro Koskisen Sikamessiasta ja MC Nikke T:n listaräppiä. Molempia kuitenkin käsitellään kirjassa, jossa yhtäältä kerrotaan Innosta, Laineesta, Nummisesta ja kumppaneista ja toisaalta melkein mistä tahansa myöhäisemmästä turkulaisesta taiteellisesta toiminnasta. Valikointiperusteet jäävät melko mielivaltaisiksi. Siitä huolimatta oli viihdyttävää lukea esimerkiksi Turun ja Helsingin runoilijoiden 1990-luvun vastakkainasettelusta, joka jo silloin tuntui ulkopuolisesta käsittämättömältä, vaikka ystäväni Ilkka Koponen sitä Turkuun muutettuani pitkään ja hartaasti kuvailikin. Turun tapahtumista tietämättömille tuskin syntyy valtavaa kateutta, että olisi pitänyt olla paikalla.

Kirjan aihepiiristä edes jonkin verran tietävälle kirjan kaksi ensimmäistä osiota – Yhdysvaltojen vastakulttuuria ja 1950-luvun Suomea käsittelevät osiot – tuovat vähän uutta. Teoksen pihvi on se 70 sivua (yli kolmestasadasta), joka käsittelee erityisesti 1960-luvun lopun ja 1970-luvun alun Turun undergroundia, eikä jotain sitä edeltänyttä tai seurannutta. Kyse oli muutaman aktiivin tekemisistä, joilla ei ollut mitään merkittävää ideologista sisältöä. Kyse oli touhuamisesta, jolla haluttiin saada jokin reaktio pysähtyneisyyden tuntua ja vallitsevia rakenteita vastaan. Mikä se reaktio oli, sillä ei tuntunut olevan suurta merkitystä. Mutta kaikkea kivaa kulttuuria jäi elämään, ja se ansaitsee käsittelynsä ja muistelunsa.

Kenties kirjan suurin yksittäinen ansio on lopulta siinä, että se saa kuuntelemaan vuonna 1970 ilmestyneen ST 39–40 albumin uudelleen. Albumi on ehdoton klassikko, oman aikansa tärkeä repäisy, mutta musiikillisesti se on aina kuulostanut laimealta.

Itselleni kirjasta tuli vastaan myös pieni mutta kiinnostava detalji. Turkulaisen AD-yhtyeen junakomppipunkista olen pitänyt ja omistan yhden vinyylinkin, mutta en tiennyt, että Kauko Röyhkän Kaksi koiraa levyn päätösraita "Vladivostok" – yksi levyn suosikeistani – on alun perin AD:n levyttämä kappale, vaikka se onkin Röyhkän sävellys. En tosin edelleenkään tiedä, mitä tekemistä AD:llä on Turun 1960-luvun lopun ja 1970-luvun alun undergroundin kanssa, mutta haitanneeko tuo, sillä luen mielelläni Turun ja sen lähiympäristön populaarimusiikin historiasta.

http://www.youtube.com/watch?v=REaZnaN2h2s

Studioalbumit osa 36: Built to Spill

Useimmiten tässä sarjassa on kuunneltu kirjoittajalle johonkin omituiseen väliin pudonneita artisteja tai bändejä, ehkä joskus myös melkoisen tuntemattomia. Muutamat ovat olleet hyvinkin tuttuja, mutta sellaisia, joiden tuotannon joku osa on tuntematon. 1990-luvun kitaraindien yksi aliarvostetuista mestareista, Built to Spill, kuuluu tähän viimeisimpään lokeroon.

Kun teinivuosinani vielä oli Radiomafia ja Ylen kanavilta saattoi kuulla kiinnostavaa, ennestään tuntematonta musiikkia, istuin usein työpöytäni ääressä piirrelleen paperiin kuulemieni artistien nimiä. Yhdestä paperista tuli eräänlainen muistivihko, jossa tylsähköt bändit lukivat pienellä ja kiinnostavat isommalla. Joissain oli lisäksi korostuksia, esimerkiksi alleviivaus, lihavointi, varjostus tai ympyröinti. Muistan paperissa lukeneen melko isolla ja jollakin korostuksella Built to Spill.

Kesti kuitenkin vuosia ennen kuin aloin oikeasti tutustua bändiin. Tällä hetkellä hyllystä löytyy neljä albumia. Kahdesti olen nähnyt bändin keikalla, kerran omalla keikalla ja kerran Dinosaur Jr:n lämmittelijänä. Molemmat tapahtuivat Leedsissä.

Kun taas kerran laitoin yhden pitkäsoitoista soimaan, tajusin, etten vieläkään ollut kuullut kaikkia studioalbumeita. Päätin muuttaa asian. Melankolisia laulumelodioita viljelevä ja kitaroita kompleksisten kappalerakenteiden seassa tyylillä kurittava kulttibändi oli hiipinyt ihon alle ja tahmautunut sinne niin voimakkaasti, etten ollut edes ymmärtänyt, kuinka paljon olen yhtyeestä pitänyt jo useamman vuoden, monesta eri syystä.

Ultimate Alternative Wavers (1993) on ensitahdeistaan alkaen myöhemmin tutuksi tullutta Built to Spilliä – keskitempoinen, jokseenkin melankolinen kitaroiden vetämä vankkuri, joka kulkee omaan, vain ohjastajalleen ominaiseen suuntaansa. Rytminvaihdokset ovat yleisiä ja biisien keskimitta on noin kuusi minuuttia, mikä on tavallista myös myöhemmille levyille. Yksittäisistä biiseistä nousee muiden yläpuolelle sing-a-longiksi sopiva ”Nowhere nothin’ fuckup” ja kokeileva popkappale ”Lie for a lie”. Albumi ei ole täydellinen, vaan pikemminkin jälkeenpäin tulkittuna ”debyyttinä julkaistu lupaava demo”, jonka tyyli kehittyi kohti täydellisyyttä vasta myöhemmin.

There’s Nothing Wrong with Love (1994) ilmestyi jo seuraavana vuonna, mutta se on selvästi kypsempi ja hiotumpi kokonaisuus. Tutun kitaralurittelun ja hauraiden melodioiden lisäksi muutamissa biiseissä on jouset mukana. Siltä löytyy paitsi liki kuusiminuuttinen ”Some”, jossa yhdistyy hyvällä tavalla kaikki BtoS -kliseet, myös yhtyeen kenties tunnetuin kappale ”Car”, jossa mies haluaa nähdä uniensa elokuvia ja jossa lauletaan ”I wanna see it when you get stoned on a cloudy breezy desert afternoon”. Minulle tämä ei hienoista hetkistään ja korkeasta tasostaan huolimatta ole yhtyeen mestariteos, mutta pitäisi se hankkia hyllyyn.

Perfect from Now on (1997) tuli hankittua Englannissa asustellessa. Finanssikriisi laittoi levykaupat koville ja sai alennustenmetsästäjät apajille. Siinä on yksi suosikkiraidoistani, ”I Would hurt a fly”, jonka rauhallinen aloitus palkitaan upealla kertosäkeellä ja hieman suureellisemmin rokkaavalla osalla. Tasaiselta levyltä on vaikea nostaa muita yksittäisiä raitoja, mutta päättävä yhdeksänminuuttinen ”Untrustable / Part 2” on indieprogen helmiä. Koko albumi on yhtyeen ensimmäinen mestariteos. Tosin Rolling Stone antoi keskimäärin yli kuuden ja puolen minuutin mittaisia raitoja sisältävälle albumille vain kolme tähteä päättäen arvion toteamukseen: ”Jossain progedinosaurukset mutisevat: hän on yksi meistä.” Omasta mielestäni Pitchforkin 92/100 on lähempänä oikeaa arviota.

Keep It Like a Secret (1999) on yhtyeen toinen mestariteos. Ostin sen levymessuilta Saksasta ja vihkoseen oli jäänyt lehtileikkeitä saksalaisista levyarvioista, joissa tarjottiin täysiä pisteitä. Pitchforkissakin nokitettiin edelliseen yhdellä pisteellä (93/100). Ilmaisu on suorempaa ja tiiviimpää. Vain kolme kymmenestä ylittää viiden minuutin keston. Kolme biisiä nousee muiden yli, vaikka jo avausraita ”The Plan” lähenee täydellistä Amerikan indietä. ”Center of the universe” on vintage Built to Spilliä. ”Else” on kaunis ja tarttuva. ”You were right” on hieno biisi, mutta kuolemattomaksi sen tekee teksti. Teksti koostuu toteamuksista you were right tai you were wrong, jonka jälkeen tulee klassisia rocklyriikoita tyyliin ”You were right when you said, you can’t always get what you want” (Rolling Stones). Jokaisessa lainauksessa  käännytään pessimistiselle kannalle. Jo Bob Marley’n ”No woman, no cryhin” viittaava avauslaini on yksi parhaista ikinä: ”You were wrong when you said, everything’s gonna be alright”.

Ancient Melodies of the Future (2001) oli itselleni tuntematon albumi. Sekin sai ilmestyessään hyvät arviot. Albumissa ei ole sinänsä mitään vikaa. Biisit ovat kolmea ja neljää minuuttia, tasaisen varmaa ja tuttua. Ehkä yksittäiset sävellykset voisivat olla yhtä tarttuvia kuin yhtyeellä parhaimmillaan. Oma suosikkini on ”In your mind”.

You in Reverse (2006) ilmestyi viiden vuoden tauon jälkeen. Tässä vaiheessa Pitchforkissa joku oli menettänyt kuulonsa ja arvostelukykynsä tarjoten albumille 68/100, vaikka rehellisesti sanottuna kyse oli punnitusta ja taidokkaasta kritiikistä. Minusta albumi nousee lähelle bändin kolmatta mestariteosta. Mutta ei ihan. Se alkaa yhdellä bändin parhaista. ”Goin’ against your mind” on melkein yhdeksänminuuttinen, rohkea aloitus, joka on myös keikoilla ollut yksi suosikeistani. Sen jälkeen saisi tulla aikamoista roskaa, että pitäisin levyä kelvottomana. Sen jälkeen saisi myös tulla aikamoisia timantteja, jotta muu levy pitäisi tason. Hyviä biisejä levyllä kuitenkin on muitakin, esimerkiksi ”Liar”, mutta rima ei säily aivan katossa. Allmusic-sivuston arvion mukaan levy on täynnä tulta ja energiaa. Jos keskitempoisesta, melankolisia vokaaleita kauniisiin melodioihin yhdistelevästä indiebändistä voi niin sanoa, niin siinä tapauksessa allekirjoitan.

There Is No Enemy (2009/2010) ilmestyi pienen tauon jälkeen. Se ei nouse huipputeosten sarjaan, mutta on varsin hyvä levy, joka sai myös myönteisen vastaanoton. Sen voisi laittaa samaan kategoriaan vuoden 2001 Ancient Melodies… -albumin kanssa, koska se ei laadustaan huolimatta tuo mitään merkittävästi uutta yhtyeen tuotantoon. Aloitusraita ”Aisle 13” on yksi selkeistä suosikeistani. ”Pat” osoittaa, että bändiltä sujuu myös nopeatempoisempi rokkaus. Levyn pisin raita, lähes kahdeksanminuuttinen ”Tomorrow” on todella hienoa, tavanomaista Built to Spilliä.

Studioalbumeita kuuntelemalla ei ymmärrä, että bändi tunnetaan myös kovereistaan. Niistä osa on levytetty esimerkiksi kokoelmalevyille, mutta osa on esitetty vain keikoilla. Ensimmäiseen keikkakokemukseeni kuuluu omintakeinen versio M.I.A:n ”Paper planesista”.

Built to Spillin johtaja Doug Martsch on sitä 1990-luvulla indieuraansa luoneiden sukupolvea, jonka kirkkaimmat tähdet eivät liiaksi välitä musiikkibisneksen tai edes faniensa odotuksista. Keikalla ja haastatteluissa hänestä paistaa omaehtoisuus, mutta myös nöyryys, mikä vain lisää hänen kiinnostavuuttaan silmissäni. Nämä ovat kuitenkin sivuseikkoja kitarankuritusta, poikkeuksellisia biisirakenteita ja melankolisia laulumelodioita yhdistelevien, onnistuneiden albumien rinnalla.

Kirjamainostusta taas: Väärin uskottu? Ateismin uusi näkyvyys (2014)

”Uskonnon julkinen näkyvyys on kasvanut. Samalla myös uskontokritiikistä ja ateismista on tullut näkyvämpää kuin koskaan ennen. Väärin uskottu? Ateismin uusi näkyvyys tarkastelee ateismia ja uskontoa koskevaa julkista keskustelua monipuolisesti ja kriittisesti. Teos osoittaa erilaisia laadullisia ja määrällisiä aineistoja tutkien, miten, miksi ja missä muodossa ateismista on tullut näkyvä keskustelunaihe niin Suomessa kuin kansainvälisesti. Se ehdottaa, että äänekkäimpien ateistien ja heidän vastustajiensa jäsennykset tarvitsevat rinnalleen keskustelua rikastuttavaa ja monipuolistavaa uskonto- ja kulttuuritieteellistä otetta uskonnosta ja ateismista. Teos myös kehittelee suomalaista ateismin ja uskonnottomuuden tutkimusta. Se sopii yliopistolliseksi kurssikirjaksi ja hakuteokseksi kaikille ateismista kiinnostuneille.”

Näin kuvaan uutuusteostani Väärin uskottu? Ateismin uusi näkyvyys sen takakannessa. Teoksen alkusanat kuvaavat hyvin kirjan syntyhistoriaa henkilökohtaisesta näkökulmastani, joten lainaan niitä tässä:

”Ajatus ateismia käsittelevästä teoksesta syntyi Turussa vuonna 2008, kun vietin kesän ystäväni asunnossa, jossa ei ollut televisiota. Iltaisin katsoin internetistä erilaisia dokumenttielokuvia, luentoja ja väittelyitä. Pian huomasin etsiväni yhä useammin ateismiaiheista materiaalia. Nyt, vuosia myöhemmin, tuosta hetkestä syntyneestä kipinästä on valmistunut kirja. Tietenkin todellisuus on monimutkaisempi, sillä olin jo tuossa vaiheessa lukenut tutkimuksia ateismin historiasta ja kirjoittanut yhden myöhemmin samana vuonna julkaistun artikkelin ateismikeskustelun ilmaantumisesta ja muutoksista suomalaisessa julkisuudessa. En kuitenkaan ollut tutustunut yksityiskohtaisesti niin sanottuun uusateismiin, joka muodostaa tässä teoksessa tarkasteltavan ateismin uuden näkyvyyden kiinnekohdan.

Kesän 2008 jälkeen palasin Leedsin yliopistoon, jossa olin ollut aikaisemmin tutkijavaihdossa. Aloitin tutkimustyön projektissa, jossa tarkasteltiin uskontoa ja sekulaaria brittimediassa. Päätyön ohessa jatkoin tutustumista ateismia koskeviin keskusteluihin aina kun aikaa jäi. Brittikeskustelu oli vilkasta valtamediassa ja viikoittaiset vierailut kirjakauppoihin toivat eteeni tuoreita aihetta käsitteleviä teoksia uudestaan ja uudestaan. Osallistuin myös ateismia analysoiviin seminaareihin, joissa pidin alustuksia. Vähitellen hahmottuva kirja ateismista alkoi mennä päällekkäin päätyön kanssa: brittiprojektista valmistuneeseen kirjaan tuli yksi luku ateismista brittimediassa.

Projektin päätyttyä palasin Suomeen vuoden 2010 lopussa. Vuoden 2011 alkupuolella työskentelin viisi kuukautta ateismiaiheen parissa Koneen säätiön apurahan turvin. Vuonna 2012 ilmestyi kolme englanninkielistä artikkeliani ateismista sekä yhdessä Ruth Illmanin kanssa toimittamani erikoisnumero The New Visibility of Atheism in Europe julkaisussa Approaching Religion. Tällä hetkellä pari artikkelia odottaa julkaisuaan. Suomessa olen pitänyt alustuksia aiheesta, julkaissut pari kirja-arviota ja kommentoinut mediassa muutamia kertoja, mutta vuoden 2008 jälkeen en ole julkaissut ateismista mitään perusteellista suomeksi. Nyt olen.”

Kauan siinä kesti, mutta ainakin lopputuloksena on muuta kuin hiiri räätälinä -sadun tuluskukkaro. Se, mitä en teoksessa kerro synnystä, on se, että lähdin aluksi kirjoittamaan hyvin kevyttä, esseististä tietokirjaa. Käsikirjoitus muuttui ajan kuluessa tietopohjaltaan vankemmaksi ja siihen tuli mukaan paljon käsikirjamaisuutta. Tämä myös pidensi kirjoitusprosessia huomattavasti. 

Teos on tyylillisesti harkittu hybridi: siinä on paikoitellen esseistiikan suuntaista käsittelyä, mutta kun oikealla tavalla ravistaa, sieltä löytyy suuri määrä hakuteosmaista informaatiota ateismista. Miten onnistunut se on, mitä olisi pitänyt ottaa mukaan ja mitä olisi pitänyt käsitellä toisin, nämä jätän tässä vaiheessa muiden arvioitavaksi. Riittää, kun totean, että osa vähälle huomiolle jääneistä, mielestäni tärkeistä asioista on tullut tai tulee käsitellyksi englanninkielisissä artikkeleissani.

Aihepiiri on sellainen, etten kuvittele miellyttäväni kaikkia. Toivon kuitenkin, että aktivistiateistit, heidän vastustajansa ja muuten aiheesta kiinnostuneet ylipäätään tutustuvat teokseen ja löytävät siitä jotain pohdinnan arvoista.

Loppuun kolme asiaa:

1. Osta itsellesi kesälukemista, jos aihe on kiinnostava.

2. Laita hankintapyyntö kirjastoosi, on se sitten kaupunginkirjasto, yliopiston kirjasto tai vaikkapa instituutin käsikirjasto.

3. Suosi voittoa tavoittelematonta pienkustannusta!

Teoksen hinta on 25€ (+ postikulut 3€), Eetoksen jäsenille 15€ (vuosittainen jäsenmaksu 10€). Tilaukset: eetos-til@lists.utu.fi

http://eetos.org/2014/06/10/eetos-14/

Primavera Sound 2014, kolmas päivä

Kolmas ja viimeinen varsinainen festivaalipäivä. Aamu oli taas verrattain hidas. Se oli niin hidas, ettei aikaa jäänyt hitaalle ruokailulle. Oli käännyttävä hyväksi ja edulliseksi todetun lähikebapin puoleen. Juustolla.

Saapuminen alueelle alkoi valinnoilla. Samaan aikaan soittivat Islands, Courtney Barnett ja Jonathan Wilson. Ratkaisuni oli valita kaksi kolmesta. Se tarkoitti Wilsonin sivuuttamista.

Islands aloitti 20 minuuttia ennen Barnettia. Saavuin alueelle ajoissa, joten vilkaisin Single Parents -yhtyeen esitystä pikaisesti, ostin itselleni Hüsker Dü -paidan, jonka kylkiäiseksi pussiin sujahti parin espanjalaisen indiebändin cd:t kaupanpäällisiksi. Niistä toinen, Disco Las Palmeras! osoittautui varsin kelvolliseksi ja toista elektronisempaa ja popimpaa yhtyettä, Colectivo Orugaa, en ole ehtinyt vielä aktiivisesti kuunnella. Sitten hain oluen ja jäin odottamaan keikkaputken alkua.

Pidin Islandsin keikasta paljon, vaikka en pariin viime levyyn ole aktiivisesti seurannut yhtyettä. Kokeellista poppia soittava ja myös jonkinlaista gaypiirien suosiota nauttiva kokoonpano ei tällä kerralla koonnut suurta yleisöä. Näin yhtyeen Leedsissä vuonna 2007 ja olin vakuuttunut, että livenä bändi saa minut edelleen hyvälle tuulelle. Näin kävi, mutta siirryin Barnettille kesken keikan.

Islands: http://www.youtube.com/watch?v=SvCzqpNP1kM

Disco Las Palmeras!: http://www.youtube.com/watch?v=3yFX26-JvIo

Colectivo Oruga: http://www.youtube.com/watch?v=m5XxcTJNSCE

Courtney Barnett on nuori ja nouseva australialainen naisartisti, jonka biisi Out of the woodwork on sykähdyttänyt viime kuukausina. Keikalla mukana oli rumpali ja basisti. Kokonaisuus oli hyvinkin perustavanlaatuista kitaraindietä á la Nirvana eikä ollenkaan niin folkahtavaa kuin olin kuvitellut. Hyvältä se kuulosti, mutta erilaiselta kuin odotin.

http://www.youtube.com/watch?v=OuszVZrL5hM

Television aloitti päälavalla, joten Barnett piti hyvästellä kuudennen biisin kohdalla. Nyt saisi ainakin rastin ruutuun – legendaarinen Television nähty! Vähän jännitti, saako enempää. Kyllä sai, vaikka mikään tajunnanräjäytys Tom Verlainen johtaman bändin esitys ei ollut. Oli nautinnollista kuulla livenä Marque Moonin klassikkobiisit. Bändissä ei sinänsä ollut ihmeellistä katsottavaa ja varsinkin alku meni soundien kanssa säätämisessä, joten siirryin kesken keikan lähietäisyydeltä vippialueelle kuuntelemaan ja säästelemään voimia.

http://www.youtube.com/watch?v=2pg3PybvHNE

Spoon jatkoi heti Televisionin jälkeen toisella päälavalla. Olutlasi oli tyhjä, joten kävelin 20 minuutin ajaksi lavan eteen. Austinista tulevan kitaraindietä esittävän yhtyeen kulttimainetta en ole koskaan täysin ymmärtänyt, mutta toki bändi soitti muutamia erinomaisia biisejä. Paikoitellen yhtye kuulostaa korvaani tarpeettoman valtavirtaiselta, ikään kuin indieversiolta Simply Redistä. En silti halunnut vaihtaa keikkaa Caetano Velosoon, jonne muut seuralaiset olivat suunnistaneet. Kuuntelin keikan loppuun, mutta keräsin vippialueella voimia seuraavaa esiintyjää varten. Aurinko laski ja ilma viileni. Festariväsymys hiipi. Oli ryhdistäydyttävä.

http://www.youtube.com/watch?v=F4F0RGtIGig

Volcano Choir aloitti heti Spoonin perään lavalla, jossa Television lopetti ennen Spoonia. Käytin vippietuja hyväksi ja kävelin lavan eteen ”palkoon”. Se oli viisi minuuttia ennen keikan alkua melkein tyhjä, mutta se täyttyi nopeasti bändin astellessa lavalle. En varmaan olisi koskaan vaivautunut kuuntelemaan yhtyettä, jos se ei ratsastaisi Justin Vernonin (eli Bon Iverin) maineella. Vernon laulaa Volcano Choirissa ja sointi on Bon Iveriä elektronisempi, vaikka kovin kauas ei ole ajauduttu kauniista ja maanläheisestä folkista. 40 minuuttia riitti tällä kerralla, koska en ole aivan täysillä innostunut albumeista. Tyytyväinen olin kuitenkin näkemääni ja kuulemaani. Viikon verran Barcelonassa majaillut bändi kiitteli festivaalia ja isäntiänsä poikkeuksellisen vuolaasti. http://www.youtube.com/watch?v=In0AlhnYb_U

Godspeed You! Black Emperor oli aloittanut pitkän settinsä toisella lavalla. Sinne kävi matkani. Koukkasin tutuksi tulleen empanadakojun kautta. Tarjolla oli odotustenmukaisesti pitkiä biisejä ja maalailevia tunnelmia. Lava oli lähes pimeänä ja screeni ei ollut päällä, joten katsominen keskittyi taustakankaaseen. Ilmeisesti tämä oli esiintyjän puolelta harkittu teko. En ole ennen nähnyt yhtyettä, joten mukavaa oli olla paikalla. Tosin katselin hieman etäältä ja vaihdoin kuulumisia seuralaisten kanssa, jotka olivat siirtyneet sinne Velososta.

http://www.youtube.com/watch?v=WSZLG4qYnZQ

Seuraavaksi kaikki alkoivat odottaa Nine Inch Nailsin keikkaa. Siksi Seun Kuti & Egypt 80 jäi aivan liian vähälle huomiolle. Sitä pysähdyttiin kuuntelemaan vain pariksi minuutiksi matkalla toiselle lavalle. Felan poika Seun kuulosti aivan erinomaiselta. Hän laittoi bändinsä kanssa pystyyn kunnolliset rytmimusiikin juhlat. Tätä olisi jäänyt mieluusti kuulemaan pidemmäksi aikaa, mutta valintoja on tehtävä. Linkki videoon:

http://www.youtube.com/watch?v=hADxHPEekqg

Nine Inch Nails aloitti, kun olimme odottaneet lavan edessä ”palossa” pari minuuttia. Keikka alkoi jykevällä rytyytyksellä. Hitit säästettiin ymmärrettävästi loppuun, mutta jo alussa otettiin luulot pois. Oma ongelmani bändin kanssa on se, ettei ole tarpeeksi monta hyvää biisiä. Väkevä industrial-akti toimii keskinkertaisillakin biiseillä, mutta tarvittaisiin jotain nostamaan se festivaalin huippukokemusten joukkoon. Kun osa seuralaisista päätti puolen tunnin jälkeen siirtyä kuuntelemaan keikkaa oluen ääreen, seurasin mukana. Sinne kuului hyvin, mutta sijainti myös paljasti, ettei NIN ollut yleisön suurimpia suosikkeja – kentällä oli yllättävän paljon tyhjää tilaa. Lopussa tuli melkein kaikki hitit (Wish, Hurt, Head like a hole, mutta ei Terrible lietä), mutta minulla oli ollut hyvä syy siirtyä pois kuuloetäisyydeltä. 

http://www.youtube.com/watch?v=-Wzd7WY93qM

Tunti NINin aloittamisen jälkeen aloitti toisella suunnalla Ty Segall. Ehdin sinne arviolta neljännen biisin aikaan, joten missasin NINistä lähinnä hitit, jotka tosin olin kuullut livenä Provinssirokissa vuonna 2005 mielestäni paremmalla settilistalla. Valinta oli kuitenkin tehty. 27-vuotias Ty Segall on yksi merkittävimmistä artisteista omassa genressään. Se on garageversio Jimi Hendrixistä, Lynyrd Skynyrdistä ja ZZ Topista. Eikä ole yllätys, että Segall on nimennyt suosikkibändikseen Hawkwindin. Biisit ovat joko garagepunkkia tai räävittömiä rokkirutistuksia pitkine kitarakurituksineen. Totesin itsekseni, että tämä on minun musiikkia ja toistaiseksi ainoa todellinen rokkibändi festivaaleilla. Päätin juhlistaa sitä ei-vippioluella, joka oli puolitoista euroa kalliimpi. Koska bändi tulisi esiintymään myös seuraavana päivänä klubilla, tein päätöksen: huomenna uudestaan, kiitos.

Ty Segall David Letterman showssa:

http://www.youtube.com/watch?v=OpcAbZeAQuQ

Tanssikaksikko Chromeo aloitti välittömästi Ty Segallin jälkeen läheisellä lavalla. Illan kulkureitin vuoksi näin jäi näkemättä Foals, josta olisin luullakseni pitänyt enemmän. No, olihan Chromeokin kiva nähdä, sillä se sai aikaiseksi hyvät tanssit. Sen kohdalla ei tosin tullut oloa, että pitäisi nähdä uudestaan seuraavana päivänä, vaikka mahdollisuus oli. Parinkymmenen minuutin jälkeen oli jo aika siirtyä kohti toista rokkikeikkaa ja ottaa matkalta mukaan patatas fritas.

http://www.youtube.com/watch?v=eifBzowfjtk

Black Lipsin keikkaa juhlistin jälleen normaalihintaisella oluella. Turun klubilla nähty bändi oli jättänyt kohtuullisen myönteisen mielikuvan liveaktina, ja levyltä olen kuunnellut yhtyettä useamman vuoden ajan. Heti alkuun tuli heidän kenties paras biisi Family tree. Keikka jatkui suorana, joskin asiaankuuluvan huojuvana autotallirokkiputkena, jonka päätöksenä oli yhteislaulu Bad kids. Kitaristin kuperkeikka takaperin kitaran kanssa alleviivasi bändin yleistä menoa: hauskaa, viihdyttävää, räävitöntä ja paikoin aivotonta garagerokkia. Illan paras keikka, jos tällaisesta tykkää. Kun esiintymisestä ei ole kovin hyvätasoista tallennetta, niin laitetaan pari hittivideota.

http://www.youtube.com/watch?v=hKzmsgXz5GM (Family Tree)

http://www.youtube.com/watch?v=lrNSjItTfes (Bad Kids)

Cut Copy oli startannut parikymmentä minuuttia ennen Black Lipsin päättymistä. Sinne kävi tie – katsomaan omalta kohdalta festivaalin viimeistä esiintyjää, jonka soittoaika oli 03.30-04.30. Australialainen tanssipopryhmä kuulosti oikein mainiolta, ottaen huomioon, etten ole jaksanut syttyä aivan täysillä heidän albumeilleen. Bändi oli tasapainoinen yhdistelmä tanssimusiikkia ja Depeche Moden ja Pet Shop Boysin kaltaista biisivetoista poppia. Tämä oli myös viimeinen tilaisuus käyttää vippietua halvempaan olueen, joten siihen varattu alue oli otollinen paikka Cut Copyn kuuntelemiseen. Taas Barcelonaan puhaltava merituuli oli tehnyt yöstä kylmän, mutta muista öistä poiketen tällä kerralla en ollut väsynyt.

http://www.youtube.com/watch?v=ykTztvBWnTA

Tänä yönä metrot kulkivat jatkuvasti, joten matka majapaikkaan kesti hiukan vähemmän kuin muina päivinä. Nukkumaan tuli mentyä joskus seitsemän aikaan aamulla.

Myös viimeisenä päivänä tuli sivuutettua useita kiinnostavia artisteja. Näihin kuuluvat jo mainitut Jonathan Wilson ja Foals, mutta myös Dum Dum Girls, Superchunk, Mogwai, TP:n hehkuttama Connan Mockasin sekä auditoriossa esiintynyt Teho Teardo & Blixa Bargeld.

Sunnuntain ohjelmaan kuului nukkuminen, sangrian juominen, paellan syöminen ja illalla festivaalin päätösklubit.

Bartsissa (Barcelona Arts) oli neljä esiintyjää, joista katsoi kolme. Joana Serrat soitti kitaran kanssa folkkia. Se kuulosti rauhoittavalta ja kauniilta salissa, jonka akustiikka oli mainio. Grouper oli nainen masiinoidensa ja koskettimiensa kanssa. Kaikki seurueesta taisivat nukahtaa penkkeihinsä minimalistisella keikalla. Argentiinalainen Juana Molina aloitti rytmikkään indiepoppinsa miellyttävästi. Kuuntelin sitä neljän biisin verran, koska halusin varmistaa pääsyn toiseen klubiin.

Pikainen kokis matkalla tien yli toiselle klubille, jotta väsymys poistuisi sokerin ja kofeiinin ansiota. Sitten Apoloon sisään, tiskiltä massiivinen gin tonic ja klubin yläkertaan hengailemaan. Espanjalainen Valius koostui kitaristista ja rumpalista, jotka soittivat indiepoppia, mutta ensisijainen vertailukohta itselleni oli Wire. Amerikkalainen indierokkia tai ”post-hardcorea” soittava Cloud Nothings keräsi innokkaan yleisön. Itse jäin edelleen yläkertaan, josta olin löytänyt mainion näkymän lavalle. Bändi oli ihan asiallinen, mutta yksittäiset biisit eivät uponneet. En tosin ollut kuunnellut sitä kovin aktiivisesti etukäteen.

Kolmantena esiintyi se, miksi olin hylännyt seuralaiseni Bartsiin ja siirtynyt itsekseni toiseen klubiin. Ty Segall oli – jos mahdollista – vielä parempi kuin edellisenä päivänä festivaaleilla. Aloitin keikan yläkerroksesta, josta siirryin pian tiskin kautta samaan kerrokseen, jossa lava oli. Setti oli suunnilleen sama. Nyt kuitenkin olin paikalla alusta asti, joten kuulin myös suosikkibiisini I bought my eyesin. Keikan lopussa Ty lähti surffaamaan yleisön sekaan jatkaen kitarasooloa (ks. linkki). Myöhemmin hän antoi kitaransa lavalla seisseelle surffaajalle ja juoksi itse vauhdilla lavan eteen hypäten yleisön sekaan. Pian lava oli täynnä ihmisiä bändin yrittäessä vielä soittaa. Keikka päättyi kaaokseen ja festivaalit upeaan keikkaan.

http://www.youtube.com/watch?v=Lu9McNgE_-s

Vippiedut sai hankittua ostamalla kalliimman lipun. Se kannatti jo siksi, että festivaalialueella ei ole muita järkeviä lepopaikkoja kuin vippialueet. Lipulla sai myös hoidettua ”etuilulippuja” klubeille. Festivaalialueelle tultaessa vippiläisille oli eri sisäänkäynti ja rannekkeenvaihdossa mukaan tuli selkäreppu, jossa oli pari lehteä, kaikista artisteista esittelyn sisältävä yli 400-sivuinen kirja sekä kortti, jolla sai kolme ilmaista juomaa vippialueilla. Vippialueilla oli halvemmat hinnat kuin sen ulkopuolella (säästöä 1,5 euroa per olut). Niillä oli myös mahdollisuus rauhoittua ja huilata. Toisesta näki ATP-lavan ja toisesta molemmat päälavat. Vipillä pääsi myös auditoriossa omaan jonoon. Yksi parhaista eduista oli pääsy päälavojen ”palkoon”. Näin sain katsottua tärkeimmät artistit läheltä joutumatta varaamaan paikkaa etukäteen.

Kolme festivaalipäivää ja pari klubi-iltaa teki yhteensä noin 43 keikkaa – hieman laskutavasta riippuen. Kun niissä on noin kymmenen järisyttävän hienoa esitystä ja lähes kolmekymmentä mieluisaa, on selvää, että niiden sulattelu vie useamman päivän. Mainittakoon vielä, että keikkaraporteissani useaan otteeseen toistunut ”vippiolut” ei ollut mikään puolilitrainen, vaan sivistynyt pikkuolut.

Primavera Sound 2014, toinen päivä

Jos ensimmäisenä päivänä oli kiire alueelle, toisena päivänä täytyi jättää väliin jo neljältä aloittanut Julia Holter. Voiton vei hitaampi aamu ja kolmen ruokalajin ateria kasvisravintolassa. Paikan päälle ehdin vasta reilusti kuuden jälkeen. Sitten oli edessä ensimmäiset valinnat.

Puoli seitsemältä aloitti John Grant. Kymmenen minuuttia sen jälkeen aloitti Drive-by Truckers. Suunnitelma oli selvä: Grant soittaa kaukana, joten parempi katsoa hetken Drive-by Truckersia ja siirtyä siitä auditorioon. Luonnonvoimat sotkivat suunnitelman. Voimakas sade alkoi heti alueelle päästyä. Pyörsin suoraan auditorioon odottamaan keikkaa. Siellä Nick Caven oikeana aivopuoliskona tunnetuksi tullut Mick Harvey soitti Serge Gainsbourgin kappaleita. Harveyn näin Turussa pari vuotta sitten, mutta se oli omista biiseistä koostunut esiintyminen. Nyt oli luvassa Sergeä, jonka kappaleita Harvey on levyttänyt kaksi albumillista. Jousisektiolla varustetun kokoonpanon keikka oli hieno rauhoittumishetki ennen ulkoilmaan astumista. Kohokohtia olivat esimerkiksi Harley Davidson, The Ticket Puncher, Comic Strip ja ehdoton huippu Initials B.B. Söteemiä he eivät soittaneet, mutta vähän laulelivat vitsaillen sinne suuntaan. Ainoa harmittava seikka oli se, ettei keikalla kuultu yhtä suosikkiani, Who is ”In” Who is ”Out”.

http://www.youtube.com/watch?v=P4HNPUDG8zs Primaverasta ja muuten maistiaisia:

http://www.youtube.com/watch?v=qzq7jPpl2SU

Auditoriosta suuntasin vippialueelle, josta ehdin kuunnella hetken ajan Loop-yhtyettä. Se ei ole kovin tunnettu, mutta Suomessa sen voi esitellä toteamalla, että se on yksi Circlen esikuvista. Se soittaa biiseissään yhtä tai kahta riffiä junnaavasti ja toisteisesti. Jotkut tällaiset yhtyeet saavat sen toimimaan ja Loop on yksi niistä. Sade oli onneksi lakannut.

http://www.youtube.com/watch?v=1MAFNVOWe1g

Heti perään aloitti viereisellä lavalla Dr John. 73-vuotias artisti teki yhden vuoden 2012 parhaista levyistä ja siksi odotin keikkaa. Alkuun kuultiin viimeisimmän levyn avausraita Locked down ja perään albumin ehdoton kohokohta Revolution. Välillä ote oli sen verran rauhallista, että tajusi olevansa ikäihmisen keikalla. Hienoa oli kuitenkin nähdä Dr John ensimmäisen ja mahdollisesti ainoan kerran elämässä. Vetopasuunaa soittanut nainen varasti shown.

Primaverassa http://www.youtube.com/watch?v=kgygnFDMRGQ

Muualla http://www.youtube.com/watch?v=guUN-5Xpdt0

Sharon van Etten aloitti viereisellä lavalla, joten oli luontevaa hakea juoma ja seurata keikkaa. The Nationalin suojeluksessa maineeseen nousseen nuoren naisen soundi oli kirkas ja selkeä, mutta oletettavasti artisti olisi kuulostanut vielä paremmalta, jos olisin ehtinyt tutustua uuteen levyyn ennen keikkaa. Joka tapauksessa Sharon van Etten oli tasaisen vahva, mutta se piti jättää kesken nopean empanadatankkauksen ja muiden artistien vuoksi.

http://www.youtube.com/watch?v=t2jn0MHO7iM

Slowdive oli pahasti päällekkäin Sharonin kanssa. Koska olin jo Dr Johnin jäljiltä Sharonin lavan vieressä, päätin aloittaa sieltä ja siirtyä hyvissä ajoin uudelleen kasattuun shoegazingin b-luokkaan kuuluvalle Slowdivelle. Tässä vaiheessa Pixiesin keikka alkoi jännittää, joten kuuntelin Slowdiven pääosin päälavan vippialueelta olutta siemaillen. Yhtye kuulosti upealta. Jos vertaa esimerkiksi shoegazingin kuningasluokan My Bloody Valentinen Flow-keikkaan, niin paljon mieluummin kuuntelen Slowdivea elävänä. Se oli kuulas, selkeä ja ilmava. Tämän vuoden Flow-osallistujille vahva suositus. http://www.youtube.com/watch?v=b1tUEaJoJWo

Pixies oli odotettu esiintyjä. En koskaan vaivautunut reunion-kiertueille, mutta nyt tuli tilaisuus nähdä maailman paras bändi elävänä, joten kyllä se vähän jännitti. Kokemusta on vaikea verrata muihin esiintyjiin, koska en osaa arvioida sitä normaalilla tavalla, joten tyydytään faktoihin. Bändi soitti puolitoista tuntia ja setin koostumus oli seuraava: Pilgrimiltä 5, Surfer Rosalta 4, Doolittleltä 9, Bossanovalta ja Trompelta 1 per albumi ja uudelta 5 biisiä. Ei välispiikkejä. Soundit olisivat voineet olla paremmat ainakin näin läheltä kuunneltuna. Bändi vaikutti tyytyväiseltä. Oli mahtavaa katsoa bändi läheltä.

http://www.youtube.com/watch?v=WAEHcjNUJ74 (Hey)

http://www.youtube.com/watch?v=e_r8PqKU900 (Where is my mind)

Pixiesin tunnelmista ei päässyt rauhassa pois, koska toisella lavalla aloitti The National. Pikareissu vessaan, tiskille ja sitten vippilipun oikeuttamaan ”palkoon” lavan eteen katsomaan toista mahtavaa keikkaa. Piti laskea kolmeen, jotta pystyi keskittymään uuteen esiintyjään. Laulaja Matt Berningerin kiukuttelu ja muu touhuilu lähes varasti shown itse biiseiltä. Myös muun bändin reaktiot – olivat sitten spontaaneja tai suunniteltuja – toivat lisämausteen kokonaisuudessaan hienoon keikkaan. Eikä bändin Pixies-hehkutukset tuntuneet tässä tilanteessa mitenkään vääräaikaisilta. Vierailijoina lavalla kävivät esimerkiksi Justin Vernon (Bon Iver) ja The Walkmenin Paul Maroon. Erikoinen piirre oli se, että läheltä lavalle katsottuna värikylläisyys oli välillä liikaa, mutta screeniltä kaikki näytti paremmalta. Tämä oli kolmas kerta livenä, mutta en osaa laittaa kaikkia keskenään erilaisia ja mainioita keikkoja järjestykseen.

http://www.youtube.com/watch?v=E0tj6QYpZrw (kahden minuutin kohdalla alkaa tapahtua)

Kun kolme tuntia sujahtaa Pixiesin ja Nationalin parissa, ei kovin helpolla enää pääse innostumaan seuraavasta esiintyjästä. Toisella päälavalla aloitti !!! (chk chk chk), jonka post-punkista vaikutteita hakeva diskoilu puolusti paikkaansa, muttei sytyttänyt. Pääasiassa mieleen jäivät laulajan siniset shortsit ja edestakainen poukkoilu. Yhtye sai kokoon hyvät bileet, mutta tässä vaiheessa ne olivat vähän liikaa minulle.

http://www.youtube.com/watch?v=oHlazhiVy3o

Päätin jättää huutomerkit ja siirtyä festivaalialueen toiseen äärilaitaan. Siellä esiintyi Napalm Deathista ja Godfleshista tunnettu Jesu. Matalataajuista doom-henkistä post-rokkia esittävä artisti oli jonkinlainen antikliimaksi, mutta sellaisena lähes täydellinen. Kaksi jamppaa kitaran, basson ja nappuloiden kanssa lähtivät Birminghamista Barcelonaan soittamaan keskellä yötä yhdenlaista epämusiikkia. Taustakankaan tapahtumat olivat niin kliseisiä kuin on mahdollista: rakettien ampumista, tehtaita, räjähdyksiä ja kammottavien brittiläisten vuokrakerrostalojen purkamista. Harvoin antikliimaksi on niin tarpeen kuin se oli tässä tilanteessa. Valitettavasti en kuullut edes Jesun hienoa versiota Rocky Horror Picture Show’n kappaleesta Don’t dream it.

Primaverassa http://www.youtube.com/watch?v=k5IzZabUt10; muuten http://www.youtube.com/watch?v=NS0NtidNtp8

Jesun jälkeen tuli käveltyä lavalle, jossa bilevastaavana oli Jagwar Ma, australialainen konemusiikkia esittävä yhtye. Tässä vaiheessa alkoi iskeä väsymys ja vilu, joten lähtökohdat keikalle eivät olleet parhaat mahdolliset. Toisessa tilanteessa suhtautumiseni voisi olla toisenlaista. Vaihtoehtoisesti olisi voinut käydä katsomassa Factory Floorin, mutta kun se ei ole levyltä sytyttänyt, niin valitsin summamutikassa Jagwar Man.

http://www.youtube.com/watch?v=aE8SNAml1kU

Päivän missauksiin kuului The War on Drugs, joka soitti päällekkäin Pixiesin kanssa. Myös diggaamani Lee Ranaldo and the Dust jäi näkemättä, koska soittoaika oli liian lähellä Pixiesiä. Kaksi kertaa näkemäni Wedding Present soitti samaan aikaan Mick Harveyn kanssa. Julia Holterin soittoaika oli liian aikainen. John Grant sekä Drive-by Truckers menivät päällekkäin sateen ja Mick Harveyn kanssa. Haimin sijaan katsoin Dr Johnin. Deafheaven, indieversio death metallista, soitti The Nationalin kanssa samaan aikaan, kuten myös hidastempoista, varhaista grungea soittanut kulttibändi Slint.

The War on Drugs: http://www.youtube.com/watch?v=sFvPoux7EY0

The Wedding Present: http://www.youtube.com/watch?v=HxbEm8Ur9mA

John Grant: http://www.youtube.com/watch?v=qIJ_FOPMwn8

Haim: http://www.youtube.com/watch?v=_rKuhXy7Vp4

Deafheaven: http://www.youtube.com/watch?v=LpzJUtSWY2E

Slint: http://www.youtube.com/watch?v=ZMzx9Eq5ASY

Barcelonan yö oli sen verran kylmä ja tuulinen, että kuuden jälkeen oli mukavaa huomata olevansa taas majapaikassa.

Kolmannesta päivästä kirjoitan myöhemmin.

Primavera Sound 2014, ensimmäinen päivä

Barcelonassa kerran vuodessa järjestettävä Primavera Sound on indieväen festivaali. Se kestää kolme päivää ja sen ympärillä on klubi-iltoja ennen ja jälkeen varsinaisten festaripäivien. Oma reissuni alkoi festivaalia edeltävänä päivänä klubilta, jossa näin kaksi artistia. Ensimmäisenä oli Nina Coyote eta Chico Tornado, espanjalainen kaksikko, jossa nainen lyö rumpua ja mies soittaa kitaraa sekä laulaa. Vähän liiallisesta yrittämisestä kärsinyt duo toi mieleen heviriffejä soittavan White Stripesin. Pääakti, The Brian Jonestown Massacre, oli juuri niin viileä kuin odotin. Bändi soittaa 60-lukulaista, psykedeliasta vaikutteita ottanutta jamittelupoppia peräti neljän kitaristin voimin. Ottaen huomioon, että yhtyeellä ei ole yksittäisiä hittejä, se toimii poikkeuksellisen hyvin livenä. Bändi, jossa yhden jäsenen tehtävänä on soittaa tamburiinia ja marakasseja, ei voi olla täysin tyylitajuton. Kuten eräs YouTube-kommentoija totesi, ennen hyvin marginaalista suosiota nauttivalla bändillä on kahdenlaista yleisöä – niitä, jotka tajuavat ja niitä, jotka haluaisivat tajuta.

http://www.youtube.com/watch?v=RDLqgVnCPEU

Ensimmäinen varsinainen festivaalipäivä alkoi Julian Copella, joka esiintyi hienossa ja hyväsoundisessa auditoriossa. Ukkosen äänten tullessa taustanauhalta Cope askelsi lavalle koppalakissa, nahkaliiviissä, hihattomassa Neu!-paidassa, mustissa pillifarkuissa ja biker-bootseissa. Cope esiintyi vain kitaran kanssa ja soitti myös Teardrop Explodesia. Minulle oli tärkeää nähdä kulttihahmo Cope, mutta mieluummin olisin kokenut bändikeikan.

http://www.youtube.com/watch?v=OhLIIb35Z4E

Kesken keikan siirryin tutustumaan ulkoilmaan, matkaseuralaisiin ja vippialueeseen, josta näki mainiolta kuulostaneen Föllakzoidin. Bändi soittaa pitkiä junnaavia biisejä, ja keikalla soundit olivat erinomaiset. Yhdistettynä auringonpaisteeseen ja tuoppiin tilanne oli täydellinen aloitus illalle. Bändi Primaverassa

http://www.youtube.com/watch?v=aGNmyPoDaVI 

ja toisaalla

http://www.youtube.com/watch?v=KHKPGiDO_lc

Siirtymä päälavalle, jossa aloitteli tasapaksua mutta verrattain kaunista kitaravetoista pehmopoppia soittava yhdysvaltalainen Real Estate. Samalla tuli katsastettua toinen vip-alue ja roiskittua aurinkorasvat kasvoihin ja käsivarsiin. Bändi soi kauniisti, mutta jättää muutamia biisejä lukuun ottamatta vähän kylmäksi. Tässä yksi suosikkibiiseistäni keikalta:

http://www.youtube.com/watch?v=2fczvrs4qDU

Toisella päälavalla aloitti heti perään Midlake. Yhtye soitti muutama vuosi sitten Ruisrokissa upean keikan ja Flow’ssa keskinkertaisen. Nyt yritin löytää paikan, jossa soundit kuulostaisivat erinomaisilta. Sellaista ei löytynyt. Kun vielä nykyisen laulajan äänen sijaan haluaisi kuulla edeltäjää, päätin siirtyä kohti seuraavaa esiintyjää. Huonolta Midlake ei missään tapauksessa kuulostanut, mutta se on nähty jo. Kotona kuuntelen yhtyettä edelleen melko usein. http://www.youtube.com/watch?v=Y65ydmXI-rA

Kävely kohti Pitchfork-lavaa, jossa soitti Tame Impala -yhteyksistä tunnettu Pond. En ole innostunut yhtyeestä aivan täysillä eikä live-esiintyminen tehnyt poikkeusta. Asiallista kamaa, mutta ei vedä vertoja Tame Impalalle. Seurasi siirtymä vippioluen suuntaan. Siellä tuli nähtyä vahingossa The Ex – hollantilainen vuonna 1979 perustettu post-punk -yhtye. En tuntenut yhtyettä entuudestaan, mutta olisi sitä voinut katsoa hieman pidempäänkin. Pian aloittikin pienimmällä lavalla Caveman. New Yorkista tuleva yhtye esitti hienoa, verrattain mahtipontista popmusiikkia puvut päällä. Keikka oli hyvä siirtymä kohti illan odotetuimpia esiintyjiä. Tässä The Ex Primaverassa http://www.youtube.com/watch?v=tl9SSYmBVKM

Neutral Milk Hotel oli yksi avauspäivän odotetuimpia keikkoja. Se soitti lavalla, jonne vip-alueen reunalta näki ja kuuli normaalisti hyvin. Kun ei ehtinyt eteen, piti toivoa parasta. Tällä kerralla tuuli vei osan äänestä ja screenit olivat pimeänä. Silti kulttibändi tuntui odottamisen arvoiselta. Lavalla tapahtuu koko ajan, kun soittimet vaihtuvat ja Jeff Mangumin nariseva ääni on täynnä omanlaistaan lämpöä. Mukana oli perinteisen bändivarustuksen lisäksi banjo, pari haitaria, torvet ja saha. Vähän yli puolen tunnin jälkeen oli tullut suuri osa omista suosikkibiiseistäni. Pidin kovasti, mutta olisi pitänyt olla lähempänä.

http://www.youtube.com/watch?v=dolNoy-f-s4; ja toisessa esimerkki, miten sahaa käytetään kauniisti indiebändissä http://www.youtube.com/watch?v=iouOZ821nFM

Future Islands nosti itsensä maineeseen vierailullaan David Letterman showssa. Kun NMH:n keikkaa oli vielä vähän jäljellä tuli siirryttyä katsomaan, vangitseeko Future Islandsin mahtipontisuus elävänä. Kyllä vangitsi, vaikka periaatteessa yhtyeen musiikki on hyvin kaukana siitä, mitä kotona kuuntelen. Lihaksikas, voimakkaasti eläytyvä ja kiroileva vahvaääninen laulaja toi etäisesti mieleen Meatloafin lisäksi jopa Glenn Danzigin. Ruisrockiin menijöille vahva suositus.

http://www.youtube.com/watch?v=rtEoVkfJ2bs

Päälavalla aloitti Queens of the Stone Age, josta jäi alusta pari biisiä näkemättä, kun tuli pysähdyttyä empanadoja myyvälle kioskille tankkaamaan. Loppukeikka tuli kuunneltua vippialueelta, jossa parhaimman terän keikasta vei Arcade Firen odottelu. Quotsan osuus oli rutiinimainen, joskaan ei huono. Tämä näkemys toistui myös kriitikoilla. Olihan mukava taas kuulla yhtyeen parhaat elävänä varhaisesta Feel good hit of the summerista uuden levyn My god is the suniin. No one knows tuli jo alkuvaiheessa, kun ravitsin itseäni empanadoilla.

Arcade Firen kohdalla vippilippu tuli tarpeeseen. Vain alle 10 minuuttia ennen keikan alkua kävelimme lavan etuosassa olevaan ”palkoon”, josta löytyi hyvin tilaa noin 15 metrin etäisyydellä eturivistä. Bändi soitti pitkän ja tapahtumarikkaan keikan, jonka settilistassa tuli kaikilta levyiltä, mutta painotus oli Funeralissa ja Reflectorissa. Bändiä on mahtavaa seurata lavalla, kun koko ajan soittimet ja soittajat vaihtuvat. Biisimateriaalin on niin vahvaa, ettei keikkaan mahdu turhia suvantovaiheita. Lopussa oli vielä konfettisade, mikä ei ole aivan tyypillistä indie-estetiikkaan. Arcade Fire on alkujaan indiebändi, josta tuli yksi maailman suurimmista. Voiko se enää kasvaa? On vielä yksi detalji, jonka vuoksi arvostan keikan todella korkealle. Pidän siitä, että jokin yhdentekevänä pitämäni kappale muuttuu suureksi suosikiksi. En todellakaan odottanut sellaista bändiltä, jonka kaikki levyt omistan. Tosin kävi, nimittäin uuden albumin Afterlife iski niin täysillä, että se jäi useaksi päiväksi korvamadoksi. Kotiin päästyäni kuuntelin sen lähemmäs kymmenen kertaa yhden illan aikana. Rankkaan keikan yhdeksi parhaista keikkakokemuksista ikinä. En tiedä, mihin bändi enää tuosta menee ja voiko se suunta olla minulle mieluisa. Täältä löytyy hieman pätkitty keikka hyvätasoisena taltiointina. http://www.youtube.com/watch?v=YoPsG1Nz_k4

Disclosuren konemusiikkiin oli vaikea keskittyä Arcade Firen kokemisen jälkeen. Keikkaa kehuttiin, mutta minä jäin kylmäksi. Lämmitin itseäni oluella, josta seurailin Disclosurea etäältä.

Lämpöä haettiin lisää Metronomysta, joka hoiti vahvan keikan, aloitusaikanaan karu vartin yli kolme. Itse pidän vain osasta biiseistä, mutta bändin touhua ei voi kuin ihastella. The Bay on ehkä ainoa yhtyeen biisi, josta pidän todella paljon. Siksi ei ollut ihme, että se oli keikan musiikillinen kohokohta, mutta myös uuden levyn raidat olivat toimivia. Erityispisteet saa basisti, jonka työskentelyä seurasin naama hymyssä koleassa yössä. Metronomy Primaverassa (The Look)

http://www.youtube.com/watch?v=QGZxGhyQNH8 ja Jools Hollandissa (The Bay)

http://www.youtube.com/watch?v=N4-eySWjRus

Bileet jatkuivat aamuun asti, mutta tässä vaiheessa oli järkevintä säästellä voimia tuleviin koitoksiin. Majapaikassa oltiin takaisin joskus kuuden aikoihin aamulla.

Päivän pahimpiin missauksiin kuului St. Vincent (soitti samaan aikaan Neutral Milk Hotelin ja Future Islandsin kanssa) ja ehkä myös Warpaint, joskin olen nähnyt molemmat aikaisemmin. Kokematta jäi myös uudelleen koottu post-punkin marginaalinen klassikko Chrome sekä jonkinlaisessa nosteessa ollut Chvrches. Kaksi viimeistä olisin voinut nähdä ohittamalla Quotsan, mutta toisaalta olut ystävien kanssa vippialueella kera Quotsan oli hyvä yhdistelmä Arcade Fireä odotellessa.

St. Vincent: http://www.youtube.com/watch?v=RwY6coNOgAI

Warpaint: http://www.youtube.com/watch?v=uBqj6-oCi0I

Chrome: http://www.youtube.com/watch?v=8E-zE9IokAc

Chvrches: http://www.youtube.com/watch?v=9Dvs47nBLpQ

Kirjoitan kommentit toisesta festivaalipäivästä myöhemmin.