Studioalbumit osa 125: Silver Apples

Jos mietit, että mikä Silver Apples, niin älä lopeta lukemista. Saatat löytää jotain kiinnostavaa. SA oli New Yorkista ponnistava kokeellinen ja ”kosminen” elektroninen duo, jonka 60-luvun lopun kaksi albumia ovat suunnilleen parasta elektronista psykedeliaa. Lähin hengenheimolainen voisi olla saksalainen Can. 

 

Ensikosketus yhtyeeseen on muistinvarainen anekdootti Tampereen levymessuilta 90-luvun alusta. Kun olin apukätenä Mau Mau Musicille, sen pyörittäjä Pertsa mainitsi, että minun tonkiessa muiden myyjien laatikoita Miettinen kävi ostamassa Silver Applesin. Silloin kysyin, että mikä hiton Silver Apples. Vuosia myöhemmin ostin cd:n, jossa on yhtyeen kaksi ensimmäistä (ja parasta) albumia. En kunnolla päässyt eteenpäin niistä, mutta nyt ajattelin selvittää, mitä kaikkea tuon nimen alla on tehty. Yksi muistutus oli se, kun katsoin elokuva Civil War (2024) ja tunnistin, kun siinä pärähti soimaan debyyttilevyn ”Lovefingers”. 

 

Silver Apples (1968) on viiden tähden levy, parempaa kuin 99% elektronisesta musiikista. Ehkä siksi, että siinä on niin vahva psykedeelisen musiikin pohja. Rumpujen päälle on tuutattu laulun lisäksi elektronista ulinaa ja vonkunaa oskillaattorilla (joo mukana on myös huilua). Mukana on sopivassa suhteessa jurnutusta ja melodiaa. Tämä ei missään vaiheessa tunnu tekotaiteelliselta vaan, öh, taiteelliselta. Can tulee mieleen ensimmäisenä, mutta tässä vaiheessa Can ei ollut vielä julkaissut täyspitkiä. Ei tästä tarvitse kirjoittaa sen enempää, laita soimaan ja se toimii heti. 

 

Contact (1969) on ihan yhtä hyvä teos. Jos debyytti ei lähde, niin tuskin tämäkään. Jos lähtee, niin kyllä tämäkin. Näihin aikoihin duo jakoi studion Jimi Hendrixin kanssa ja he päätyivät jammailemaan yhdessä. Kaupallista menestystä ei tullut. Lisäksi Silver Apples joutui oikeuteen logonsa vuoksi. Duo katosi musiikkimaailmasta melkein 30 vuodeksi. 

 

Beacon (1997) ilmestyi melkein 30 vuoden tauon jälkeen. Se kuulostaa vielä enemmän ajastaan irralliselta kuin kaksi edellistä, sillä 60-luvun levytykset olivat ainutlaatuisuudestaan huolimatta aikansa psykedelialla marinoituja. Tämä ei ole lähellä mitään 90-luvun kamaa. Se muistuttaa etäisesti 60-luvun Silver Applesia, mutta on raikkaalla tavalla erilaista. Psykedelian tilalla on melodisia pop-kappaleita, joihin on liitetty pintaan miksatut rummut, jotka soittavat välillä kuin eri biisiä – ja tämän on tarkoitus olla myönteinen huomio. Lisäksi on elektroniset soittimet, jotka liimaavaat rytmin ja melodian toisiinsa. Omanlaista materiaalia tämäkin, vaikka ei yhtä merkittävää kuin 60-luvun materiaali. Paluun mahdollisti kiinnostus, jota osoitti 60-luvun tuotannon epäviralliset uusintajulkaisut 1990-luvun alussa sekä vuoden 1996 tribuuttilevy. All Musicin arviossa oletetaan, että duon mukaan tullut nuorimies Xian Hawkins on selitys musiikkiin tulleille videopelivaikutteille. Mene ja tiedä. Vastaanotosta on vaikea sanoa mitään. Itse en 90-luvulla törmännyt teokseen, All Musicin 2,5 tähteä ei mairittele, mutta ProgArchivesin käyttäjien arviot ovat hyvin myönteisiä. (Pitäisikö huolestua, kun viime aikoina on tullut vierailtua vähän väliä ProgArchives-sivustolla?) 

 

Garden (1998, 1968–1969) koostuu pääosin levytyksistä, jotka duo teki ensimmäisessä vaiheessaan. Tästä piti tulla kolmoslevy, mutta ei tullut. Sitten nauhoitukset kaivettiin esiin ja niiden lomaan tehtiin vähän lisää. Siitä tuli tällainen teos. Paketti on hieman hajanainen eikä kahden ensimmäisen tasoa, mutta on tässäkin hetkensä. Samassa maailmassa ollaan, vaikka Wilson Pickettiin ”Mustang Sally”-lainan aikana en tiedä, pitäisikö itkeä vai nauraa. Amerikkalainen folk-styge ”John Hardy” menee läpi helpommin. Mukana on useampi instrumentaali. Parhaiden raitojen taso ei yllä kahden ensimmäisen albumin tasolle, joten siinä kolmen tähden kieppeillä mennään. Sen verran kuitenkin viehätyin, että laitoin vinyylin tilaukseen, kun hinta oli yllättävän huokea. 

 

Decatur (1998) koostuu yhdestä yli 40-minuuttisesta äänikollaasista. Se on hyvin kaukana muusta tuotannosta enkä aio kuunnella tekelettä toista kertaa. Kuunnelkaa te, jos huvittaa. 

 

A Lake of Teardrops (1999) tehtiin yhteistyössä Spectrumin kanssa eli mukana on ainakin Spacemen 3 -kuvioista tuttu Pete Kember eli Sonic Boom. Yhteistyö tuntuu luonnolliselta, jos yhtään tuntee tekijöiden musiikillisia kiinnostuksia. Tosin All Musicin arvioitsija piti yhteistyötä liiankin arvattavana yhdistelmänä melodramaattista laulua ja kosmista dronea. Kyse on puolituntisesta EP:stä, joka näki uusimman päivänvalon RSD-julkaisuna vuonna 2023 (ja sitä ennenkin on uusintajulkaistu, mutta tuo on viimeisin). Sisältö on asiallista. Ensiraidan ”Streams of Sorrow” hypnoottisuus on mannaa korville, sitten mennään vähän tylsempään nuppien vääntelyyn, kunnes palataan taas Silver Applesille ominaiseen rytmiseen huojuntaan. Loppupuolelta ei löydy ihmeellisen inspiroivia teoksia. Ei napakymppi, mutta pätevää keskitasoa. 

 

Clinging to a Dream (2016) oli paluulevy taas reilusti yli 15 vuoden tauon jälkeen. Yhdellä laskutavalla voisi sanoa, että edellistä virallisesta, uutta musiikkia sisältävästä varsinaisesta SA-studioalbumista oli kulunut 19 vuotta. Tässä välissä duon toinen osapuoli, rumpali Danny Taylor oli kuollut (2005). Simeon Coxe oli parantunut sen verran niskamurtumastansa, että palasi vielä levytyshommiin. Kun teos ilmestyi, kiinnostuin siitä ja kuuntelin ainakin vähän. Se kuitenkin unohtui, vuosiksi. Nyt kuunneltuna teos ei tunnu mullistavalta, mutta se on vahva osoitus siitä, miten voi tehdä hienoa, ajatontakin musiikkia vuosikymmeniä oman vallankumouksensa jälkeen. Oma suosikkini on hyvin David Lynchin musiikillisista suuntimista muistuttava ”Susie”. Loistavan hypnoottisesti huojuva biisi kaikessa yksinkertaisuudessaan. Kuka 78-vuotias tekee näin tasokkaita albumeita? Ei moni. 

 

Mirage (2023) ilmestyi kolme vuotta Simeonin kuoleman (2020) jälkeen. Se julkaistiin nimellä Silver Apples & Makoto Kawabata. Kitaristi Kawabata on japanilaisen Acid Mothers Templen perustajajäsen. Neljän raidan kokonaisuus alkaa 15-minuuttisella tunnelmapalalla, jatkuu 9-minuuttisella kolinalla ja loput ovat jotain siltä väliltä. Äänimaailma ei ole aivan SA:n ytimessä, vaan huomattavasti ”modernimpi”. Tämä on aivan hyvä albumi, mutta SA:n tarinan kannalta vain paikoitellen tarpeellinen. 

 

Ostajan kannalta kuvio on melko selvä: kaksi ensimmäistä on klassikoita, muut eivät ole välttämättömiä. Muissa kuitenkin on laatua mukana. Ostelisin vaikka ne kaikki, jos halvalla saisi, paitsi Decaturin. Joka tapauksessa Silver Apples kuuluu länsimaisen populaarimusiikin kaanoniin kahden ensimmäisen albuminsa ansiosta. Se oli varhainen elektroninen, kokeileva duo, jonka tuotokset ovat kestäneet aikaa, samalla kun 60-luvulla duo oli hyvällä tavalla myös aikansa lapsi. Myöhemmässäkään tuotannossa ei ole hävettävää. Jos asioita haluaa asettaa aikajanalle ja katsoa, kuka teki ensiksi mitä, niin tässä vertailussa Silver Apples pärjää erinomaisesti.

Vuodenvaihteen lukemistot

Sen jälkeen kun viimeksi kirjoittelin lukemisista on tapahtunut kaikenlaista, mutta ei mitään mullistavaa. Arvioitavana on ollut yksi täysimittainen käsikirjoitus, joka toivottavasti julkaistaan vielä parempana versiona noin vuoden kuluttua. Kommentoitavana on puolestaan ollut yksi aivan liian pitkä, lähtökohtaisesti erittäin kiinnostava käsikirjoitus. Omia tekstejä on tullut edistettyä niin, että kolme artikkelikäsikirjoitusta on lähtenyt muiden luettavaksi. Seuraavaksi olisi vuorossa oman kirjamittaisen kässärin työstäminen kevään aikana. Kirjojen lukeminen on ollut melko hidasta, mutta jotain sentään on saatu loppuun. 

 

Benson Saler (2023) The Construction of the Supernatural in Euro-American Cultures: Something Nice about Vampires 

 

Postuumisti koostettu ja julkaistu teos on kohtuullisen hajanainen, vaikka sinänsä Saler oli kovatasoinen ajattelija. Pari ensimmäistä lukua käsittelee otsikon mukaista aihepiiriä, hyvin asiantuntevasti, mutta käsittely ei päädy mihinkään vahvaan kantaan. Loppuosassa on lähinnä kognitiivista uskontotiedettä puoltavia näkemyksiä ja sen mukaisen uskontotieteen rakentelua. Itse hahmotan uskontotiedettä hieman toisin kuin ihmiseen biologisena olentona pohjautuvaksi tieteeksi. Nimittäin, vaikka tietenkin ihminen on biologinen olento ja sellaisilla lähestymistavoilla on merkittävä paikkansa, Salerin muotoilu alkaa hylkiä sosiologisia ja ihmistieteellisiä kysymyksenasetteluja, joiden tarpeellisuus tulee mieleen erityisesti Salerin sinänsä inspiroivissa mutta pinnallisiksi jäävissä vampyyriesseissä, joita tässä teoksessa on kaksi. Keskeneräiseksi jäänyt teos on lopputulokseltaankin keskeneräinen, eikä siksi Salerin terävintä parhaimmistoa. Onneksi kokonaisuudessa on kuitenkin välähdyksiä Salerin vahvuuksista. 

 

Russell T. McCutcheon (2025) Our Primary Expertise: A Future for the Study of Religion 

 

Uusin johdannoin varusteltu aikaisemmin julkaistujen kirjoitusten kokoelma saa yhdistävän siteensä uskontotieteen tulevaisuuden pohdinnoista aikana, jolloin erityisesti Yhdysvalloissa tilanne näyttää synkältä. McCutcheonin optimistinen muotoilu korostaa, ettei uskonto ole erityinen vaan meidän erikoistumisemme ovat esimerkkejä jostain yleisemmästä arkisesta, kulttuurisesta, kenties jopa yleisinhimillisestä, esimerkiksi siitä, miten ryhmät toimivat. Tällä tavalla ajateltuna uskontotieteellinen koulutus on analyysitaitojen oppimista, ja opittua tullaan soveltamaan melkein mihin tahansa. Itse ajattelen pääpiirteissään samalla tavalla. Kun olen lukenut käytännössä kaikki artikkelit aikaisemmin, tässä oli kertausta sekä uusien johdattelujen ilo. Koko paketin johdantoteksti oli itsessään hyvin antoisaa uutta sisältöä. Löyhähkö kokonaisuus, mutta tarkkaan rajattua pakettia en odottanutkaan. Minulla on tapana ostaa McCutcheonit hyllyyn jo siksi, ettei tarvitse etsiä yksittäisiä artikkeleita paperipinoista tai tiedostoista. Hän on kuitenkin tämän vuosituhannen ylivoimaisesti tärkein uskontotieteestä ja sen identiteetistä keskusteleva tutkija. 

 

Frank Felice & James McGrath (2025) Progressive Rock, Religion, and Theology 

Todennäköisesti ainoa progen uskontoulottuvuutta käsittelevä kirja. Sellaisenaan erittäin hyvä, vaikka ei lähellekään tyhjentävä. Käsittelyssä ovat esimerkiksi ELP, Yes, Genesis, Jethro Tull, Rush, Kansas ja Neil Morse. Yhdysvaltalaisissa progeukoissa on evankelikaalisiksi kääntyneitä, joten sen sisällön tietää. Muut ovat kiinnostavampia. Sieltä löytyy kaikenlaista eikä genre taivu yhteen uskontosuhteeseen. Siellä on esimerkiksi uskontoinstituutioiden kritiikkiä (esim. ELP, Jethro Tull, Rush), joka usein kulkee käsi kädessä jonkin autenttiseksi oletetun yksilön uskonnollisuuden hyväksymisen kanssa. Sitten on sivistynyttä uskontoviittailua (Genesis) ja idän henkisyydestä vaikuttunutta vaikeaselkoista matskua (Yes). Kiinnostava teos, vaikka näissä teologisesti orientoituneissa tarkasteluissa jään usein kaipaamaan uskontotieteellistä otetta. 

 

Jenna Gray-Hildenbrand, Beverley McGuire & Hussein Rashid (toim.) (2023) Teaching Critical Religious Studies 

Nimensä mukaisesti opettamiseen keskittyvä teos, mutta otsikkoon nostettu kriittisyys jää sisällöttömäksi. Kriittisyys on lähinnä sitä, että uskonnolliset ihmiset eivät ole pyhien tekstien mukaisia eivätkä yhdenmukaisia. Tämä on päivänselvää kaikessa uskontotieteessä. Uskonnon tai muiden keskeisten käsitteiden kriittiseen tarkasteluun teos ei pureudu juuri ollenkaan. Teoksessa on kyllä pari yksittäistä erinomaista tekstiä, kuten Ben Zellerin artikkeli uskonnon ja tieteen suhteiden opettamisesta. Päällimmäisenä jää silti mieleen usean kirjoittajan kritiikki maailmanuskontoparadigmaa kohtaan. Kritiikki on kuitenkin ohutta ja yksipuolista. En tarkoita, etteikö se olisi osuvaa, vaan että se on vain pintasilaus perusteellisemmasta kritiikistä, jota moni on jo esittänyt. Rehellisesti sanottuna pidän esimerkiksi omaa julkaistua kritiikkiäni syvällisempänä kuin mitä tämä teos aiheesta osaa sanoa. Opetusta ajatellen teos tarjosi muutamia oivalluksia, mutta eniten pidin tässäkin mielessä jo mainitusta Zellerin artikkelista. 

 

Mari Manninen (2025) Toimittaja kertoo niin totta kuin osaa 

 

Nimensä mukaisesti toimittaja avaa toimittajien tekemisiä ja tekemisen olosuhteita. Suomen Kuvalehti arvioi teosta myönteisesti ja innostuin heti ostamaan ja lukemaan. Osa sisällöstä tyydytti, mutta osa oli kovin myötäsukaista ja ympäripyöreääkin. Ympäripyöreän ymmärrän toki yleistajuisen tietokirjan osana (kyse ei muuten ole vertaisarvioidusta teoksesta vaan nimenomaan tietokirjasta, jossa esimerkiksi ei-suomalaista tutkimusta ei ole kovinkaan paljon hyödynnetty). Olisin kuitenkin toivonut vieläkin syvällisempää kuvausta siitä, miten kulissien takana juttuaiheita rakennetaan. Ehkä tällainen ”etnografinen” ote olisi kaventanut lukijakunnan laajuutta, mutta tällaisenaankin teos on hyvin tarpeellinen lisä niille, jotka haluavat ymmärtää paremmin journalismia ja sen ehtoja. Odotukset ehkä olivat hitusen liian korkealla. Aihe kuitenkin on mitä tärkein ja erittäin kiehtova. 

 

Petri Lahti (2025) Fiftarit. Unohtumaton ilmiö 1977–1983 

 

Julkaisu käsittelee rockabillyn muotivuosia vuodesta 1977 vuoteen 1983. Tekijä kutsuu tätä tietokirjaksi, mutta minusta kyse on kronikasta, joka ei ansaitse tietokirjan nimeä. Tekijä ei nimittäin ole vaivautunut tematisoimaan, syntetisoimaan tai kontekstualisoimaan tarkastelemaansa ilmiötä. Sen sijaan se luettelee päivä päivältä kronologisesti, mitä missäkin mediassa rockabillystä sanottiin. Eli kirjana luokaton, mutta ilmiöstä kiinnostuneelle se tarjoaa runsaasti kiinnostavaa nippelitietoa. Jos sattuu olemaan kiinnostunut esimerkiksi siitä, millaisen vastaanoton Polecatsin Are Go sai Suomessa, siitä voi lukea ripoteltuna moniin kohtiin, minä päivänä nyt sitten joku lehti sattui albumia arvioimaan tai kommentoimaan. Kun nyt itse satun olemaan kiinnostunut julkaisun aihepiiristä, niin pitihän se käydä läpi. Tekijälle kiitosta siitä, että on käynyt läpi tietyt julkaisut tuolta aikaväliltä pieteetillä. Tästä voisi aloittaa tietokirjan kirjoittamisen.