tag:blogger.com,1999:blog-57015747422314859252024-03-13T10:15:11.797+02:00teetaiTeemu Tairahttp://www.blogger.com/profile/15715257749415944356noreply@blogger.comBlogger562125tag:blogger.com,1999:blog-5701574742231485925.post-7600726356619627722024-03-13T10:14:00.000+02:002024-03-13T10:14:22.663+02:00Media kiinnostui muusikoiden uskontosuhteista, mutta päätyi toistamaan kertomusta uushenkisyyden noususta<p></p><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEjXMInY65JbCjIkbTtXwffFXKqtadZAScNbRYvgC-gCZ1M4BO6rQZq1f-5nB2rn2d1YX1TZeW9M26vOi-kXQ9kHfZ86iGiHeOD5ALqSYcyKNOMf_MfDgrBvZ5GOQXdXzYwQmKvA7OXmZz0gOuNUZmezJdmGBCKSB-Rhb413qogql2mIe20EPrvbCZThQhMS/s600/Joensuu_amen_1.jpeg" style="clear: left; float: left; margin-bottom: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="600" data-original-width="600" height="200" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEjXMInY65JbCjIkbTtXwffFXKqtadZAScNbRYvgC-gCZ1M4BO6rQZq1f-5nB2rn2d1YX1TZeW9M26vOi-kXQ9kHfZ86iGiHeOD5ALqSYcyKNOMf_MfDgrBvZ5GOQXdXzYwQmKvA7OXmZz0gOuNUZmezJdmGBCKSB-Rhb413qogql2mIe20EPrvbCZThQhMS/w200-h200/Joensuu_amen_1.jpeg" width="200" /></a></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;">Muusikoiden uskonto-suhteista tehdään melko harvoin juttuja. Nyt siinä ”genressä” on kunnos-tautunut toimittaja ja taidekriitikko Arttu Sep-pänen. Hänen tuore <a href="https://yle.fi/a/74-20077856" target="_blank">teksti</a> Mikko Joensuusta on erittäin kiinnostava esimerkki siitä, että uskonnosta voi kirjoittaa myös populaarimusiikin yhteydessä. Aikaisemmin Seppänen teki <a href="https://www.hs.fi/kulttuuri/art-2000009405182.html" target="_blank">jutun</a> esimerkiksi Sexmanen (Edward Maximilian Sene) uskontosuhteesta. Silti päähuomioni vei Joensuun juttuun väkisin täytteeksi isketty suomalaisen journalismin toistuva väite uushenkisyyden kasvusta ikään kuin kyse olisi määrällisestä erityisen silmiinpistävästä trendistä. </span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;"><br /></span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;">Helluntailaiseksi kasvanut Joensuu kertoo jutussa luopuneensa uskosta. Hänen <i>Amen</i>-trilogiansa käsitteli tematiikkaa ja tuorein levy <i>Long Ark</i> (2024) käsittelee äitiä, jonka artisti menetti seitsenvuotiaana. Juttu ei pureudu Amen-trilogiaan, mutta korostaa, miten äidin menettämistä ei osannut surra, kun ajatteli näkevänsä hänet jälleen taivaassa. Näiltä osin juttu on ansiokas ja kiinnostava. Siinä nostetaan esiin teema, jota musiikkijournalismi käsittelee melko vähän. </span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;"><br /></span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;">Jutun sisään on leivottu väitteitä siitä, miten ”kirkosta eroavien määrä kasvaa ja uushenkisyys nousee”. Jos jutun sisältö koskisi uushenkisiä toimintakomplekseja, niin löysät väitteet kasvusta vielä jotenkin ymmärtää. Kun jutun ytimessä on artisti, joka on sanojensa mukaan luopunut uskostaan eikä erityisesti kerro olevansa henkinen tai uushenkinen, on oireellista, ettei jutussa tematisoida uskonnottomuutta tai ateismia. </span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;"> </span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;">Olen esittänyt esimerkiksi <a href="https://teologia.fi/2022/09/miksi-uskonnottomuus-ja-ateismi-eivat-kiinnosta-suomalaista-mediaa/" target="_blank">täällä</a> ja <a href="https://evl.fi/kirkontutkimus/blogi/-/blog/4003/Uskonnottomuuden+yleistyminen+Suomessa?fbclid=IwAR0PP-nbkUH8VezjrnfaGvNLrgbRoR2G2UT0qsDESiM_ZNkR2F0G0xnHrdk#blog-article-top" target="_blank">täällä</a>, että suomalainen media viljelee taajaan väitteitä uushenkisyyden määrällisestä kasvusta ja tällä tavalla vähättelee uskonnottomuuden ja/tai ateismin kasvua. Uushenkisyyden kasvun tarinalle löytyy tukea joistain kyselyistä. Mutta tuki ei ole systemaattista. Löytyy yhtä lailla kyselyitä, jotka osoittavat päinvastaista – kysymyksistä ja vastausvaihtoehdoista riippuen. Joka tapauksessa uskonnottomuuden kasvu on huomattavasti merkittävämpää. </span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;"> </span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;">En tiedä, pitääkö Joensuu itseään tällä hetkellä uskonnottomana, ateistina, henkisenä, hengellisenä tai jonakin muuna. Itse jutusta se ei käy ilmi. Kuitenkin uskosta luopumisen teeman kytkeminen uushenkisyyteen ilman tarkempaa selitystä ja samanaikainen uskonnottomuuden kasvun sivuuttaminen on erikoinen ratkaisu. Siksi olen taipuvainen ajattelemaan, että tämä muutoin hieno juttu on jälleen yksi esimerkki siitä, että suomalainen media ei halua tai osaa käsitellä uskonnottomuutta ja sen kasvua</span>.</div>Teemu Tairahttp://www.blogger.com/profile/15715257749415944356noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-5701574742231485925.post-83763352315408720602024-03-06T09:24:00.000+02:002024-03-06T09:24:47.971+02:00Helmikuun lukemiset<div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEgnbgVSNvKXkQ3S559_p4OsPQF0i05iHK7mzKhknMzqKMMjB9auf-cL4zY6zua08Hz-r5_jO2sRyMxPWE8HHf6ZrzNsUMI5N8i6Y5zdH9Usf44wq0rEylBzg2blTDwStZZTmdR9-lLKNnGE7A-JNNtxZB45tMqwe2e3ifrVx7lR4HQMA2xtW-mAeXMWbaLG/s1498/2024-helmi.jpeg" style="clear: left; float: left; margin-bottom: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="1498" data-original-width="1228" height="200" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEgnbgVSNvKXkQ3S559_p4OsPQF0i05iHK7mzKhknMzqKMMjB9auf-cL4zY6zua08Hz-r5_jO2sRyMxPWE8HHf6ZrzNsUMI5N8i6Y5zdH9Usf44wq0rEylBzg2blTDwStZZTmdR9-lLKNnGE7A-JNNtxZB45tMqwe2e3ifrVx7lR4HQMA2xtW-mAeXMWbaLG/w164-h200/2024-helmi.jpeg" width="164" /></a></div><p style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;">Vuoden alun teemana ollut musiikki ja hermeneutiikka jatkui osittain myös helmikuulle. Lukulistalla oli tässä vaiheessa vielä yksi Vattimo ja luettavien musiikkikirjojen pinoa kavensin parilla teoksella. Mukaan tuli myös yksi uunituore uskontotieteellinen teos. </span></p><p style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;"> </span></p><p style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;">David Hepworth (2019) <i>A Fabulous Creation: How the LP Saved Our Lives </i></span></p><p style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;">Tämä on erittäin viihdyttävä kirja musiikkialan toimijalta, joka määrittelee vinyylialbumin (LP:n eli Long Playn) kulta-ajaksi 1967–1982. Alku perustuu siihen, että pitkäsoitot eivät olleet vain singlekokoelmia (tai kokoelmia, joissa oli singlet ja täyteraidat) vaan itsenäisiä Teoksia. Loppu perustuu oikeistaan siihen, että on siirrytty taas biisikeskeisyyteen. Nykyään sitä ylläpitävät suoratoistojärjestelmien logiikka, kun taas 80-luvulla sitä alkoi vahventaa musiikkivideot ja siihen liittyvä painotus singlebiiseihin. Roxy Musicin ”Do the Strand” -kappaleesta pummattu teoksen nimi kuvastaa tekijän suhtautumista vinyylialbumiin: kyse on rakkaudesta. Kirjoittajan musiikkimaku on hyvin kaukana omastani – hän dissaa punkia ja hehkuttaa Steely Dania – mutta se ei estä nauttimasta teoksesta. </span></p><p style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;"><br /></span></p><p style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;">Bruce Lincoln (2024) <i>Secrets, Lies, and Consequences: A Great Scholar’s Hidden Past and His Protégé’s Unsolved Murder </i></span><span style="font-family: times; font-size: large;"><i> </i></span></p><p style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;">Eläköitynyt Chicagon uskontotieteilijä selvittää välinsä Chicagossa vaikuttaneisiin kollegoihin. Otsikon ”great scholar” on Mircea Eliade ja vuonna 1991 murhattu henkilön on hänen suojattinsa Ioan Culianu, molemmat romanialaisia. Teoksessa selvitetään perusteellisesti Eliaden nuoruuden yhteyksiä väkivaltaiseen fasistiseen liikkeeseen ja sen antisemitismiin. Lincoln argumentoi, että Eliade tuki näitä voimia, otti myöhemmin etäisyyttä niihin, mutta ei koskaan jättänyt sitä maailmaa vaan yritti kaikin voimin salata menneisyytensä. Culianu oli Eliaden suojatti, joka kuitenkin halusi käsitellä Eliaden menneisyyttä ja muutamien myönnytysten jälkeen löytää keinoin luoda Eliadesta myönteinen kuva. Culianun murha jäi selvittämättä ja tässä teoksessa Lincoln tarjoaa oman tulkintansa aikaisemmista teorioista ja esittää omansa. Kirjan pointti on, että tiedeyhteisö on käsitellyt huonosti tätä menneisyyttä. Sen salaamisyrityksistä on kärsinyt useampi ihminen. Lincoln on hyvin kriittinen tätä tilannetta kohtaan, mutta samalla heti alussa hän kertoo, miten lämpimät välit hänellä oli vuonna 1986 kuolleeseen Eliadeen, joka oli hänen doktorvater (väitöskirjan ohjaaja). Ja nyt on tulossa SPOILERI: Lincoln ehdottaa, että Culianua ei tappanut romanialainen securitate, kuten aikaisempi kirjallisuus on ehdottanut, vaan joku, joka vastasi Eliaden vaimon huoleen miehensä maineen säilyttämisestä. Lincoln ei väitä, että Eliaden vaimo olisi suoranaisesti organisoinut murhan. Tarinan todellinen pahis hän kuitenkin on. </span></p><p style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;"> </span></p><p style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;">Boris Brander et al (2023) <i>Perttu Häkkinen – valonkantaja </i></span></p><p style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;">Perttu Häkkisen henkilöpalvonta on hieman hassua. Yhtä hassua ovat mittasuhteet, jotka se on saanut. Tämä kirja muistelee pyöräonnettomuudessa kuollutta kulttuurialan monitoimijaa sekalaisin ja paikoin sekavin tavoin. Osa teksteistä on aidosti kiinnostavia, osa ei. Osa on kritiikitöntä hehkuttamista, jota sävyttää kavereiden ja fanien julkinen surutyö. Toki tällaisen teoksen tarkoitus on korostaa, miten tärkeää työtä menehtynyt henkilö teki ja miten hieno ihminen hän oli. Mutta tuleeko siitä kiinnostava kirja, on kokonaan toinen asia. Oikeastaan kolme asiaa kiinnitti tarkkaavaisuuteni: 1) Häkkisen aito kontribuutio esoterian ja sen akateemisenkin tutkimuksen yhteiskunnallisen näkyvyyden vahventamiseen, 2) Häkkisen yhteys musiikkiskeneen, tapahtumiin ja paikkoihin (kirja vilisee tuttuja toimijoita ja tapahtumia, lisäksi kirjoitan tätä noin 200 metrin päässä Häkkisen kuolinpaikasta) ja 3) kirjan toimittajien ja monien (ei kaikkien) kirjoittajien luotsaama Häkkisen henkilökultin rakentaminen, jossa olennaista ei ole vain hänen aikaansaannostensa fanittaminen vaan henkilön nostaminen jonkinlaiseksi esoteeriseksi esikuvaksi. Niissä muisteluissa Häkkisestä tulee profeetta, pyhimys, näkijä ja opas – kutakin vuorollaan – ja hän ilmestyy uniin kertomaan viestejä, mikä sitten on joillekin osallistujille osoitus tieteellisen naturalismin ylittävän maailman olemassaolosta. Kun kirja ilmestyi, sanoin eräälle siitä maininneelle tutulleni, että tuskinpa tulen lukemaan. Luin kuitenkin. Osa siitä ihmetytti ja osa kosketti aidosti. </span></p><p style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;"><br /></span></p><p style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;">Britney Spears (2023) <i>Nainen minussa </i></span><span style="font-family: times; font-size: large;"> </span></p><p style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;">Osaan nimetä kaksi Spearsin kappaletta. En tiedä, olenko kuullut enemmän. Olen katsonut artistista kertovan dokumenttiohjelman, mutta sen perusteella en tarttunut omaelämäkertaan. Syy on muualla, mutta Britneyn tarina on sellaisenaan hätkähdyttävä. Maailman suurimpiin poptähtiin kuuluva joutui vasten tahtoaan isänsä holhoukseen. Britney vapautui siitä kolmentoista vuoden jälkeen, vuonna 2021. Omaelämäkerta, varsinkin sen jälkipuolisko, on siis pitkälti tarina vankeudesta vapauteen. Kirjallisena teoksena tämä ei ole ihmeellinen, tarina kuitenkin on. Syy lukemiseen oli kuitenkin ammatillinen. Britney ilmoitti muutama vuosi sitten olevansa ateisti. Kirjassa hän on palannut Jumalan luo. Jumalan hetkellisestä hylkäämisestä hän syyttää – vähemmän yllättävästi – artistin elämää kahlinneita ihmisiä (sukulaisiansa, entistä aviomiestänsä jne.). </span></p><p style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;"> </span></p><p style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;">Gianni Vattimo (1988) <i>The End of Modernity: Nihilism and Hermeneutics in Postmodern Culture </i></span><span style="font-family: times; font-size: large;"><i> </i></span></p><p style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;">Tämä oli tenttikirjana kulttuurihistorian opinnoissani muistaakseni vuonna 1995. Siitä sai irti pääasiat, mutta se oli vaikeaa tekstiä. Siksi hyödyllinen oli kääntäjän pitkä johdanto. Tämä on minulle Vattimon pääteos, osin siksi, että tähän tutustuin ensimmäisenä. Teos rakentaa ymmärrystä post-metafyysisestä tilanteesta, jossa vahvat rakenteet ovat muuttuneet epäuskottaviksi. Rakennuspalikoina on erityisesti Heidegger ja toisena Nietzsche. Tilanne ei kuitenkaan ole katastrofi vaan mahdollisuuksien kenttä – mahdollisuus ajatella asiat toisin, historiallisina tulkintoina, ”heikkona ajatteluna”, kuten Vattimon näkökulmaa kutsutaan. Siinä ollaan kiinni perityissä rakenteissa eikä kuvitella, että ne yksinkertaisesti ylitetään ja jätetään taakse. Sen sijaan ajatellaan niillä raunioilla, jotka edistyksen idean heikentyminen tai rutinisoituminen ja metafysiikan perinne on meille jättänyt. Kyse on artikkelikokoelmasta, jossa lähdetään liikkeelle nihilismin puolustuksesta ja humanismin kriisistä, siirrytään tarkastelemaan totuuden tapahtumista taiteessa (totuus ei ole Vattimolle pysyvän maailman rakenne) ja loppuosa rakentaa modernin lopun filosofiaa. Tämä on erittäin kiinnostava teos, josta puuttuu myöhäisemmälle Vattimolle tyypillinen uskonnosta puhuminen. Samalla se on lukukokemuksena nostalginen: tällaisia sitä tankattiin ysärillä – ei vain Vattimoa vaan limittyviä mannermaisen filosofian ja kulttuuriteorian keskusteluja (kriittinen teoria, postmodernismi, jälkistrukturalismi, hermeneutiikka).</span></p>Teemu Tairahttp://www.blogger.com/profile/15715257749415944356noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-5701574742231485925.post-71671855669462498572024-03-01T10:27:00.000+02:002024-03-01T10:27:25.452+02:00Studioalbumit osa 120: Magazine<p></p><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEjDv7SrGQmEfqq0j6-G-Nht45AtUrY8NpE_581Lvm3h2s0HmFu9u3YXwdmTtfcYofYXhQd4K6RWM4UVcur0-7qADXzkloZB9KuKe984H3i8WPqvX1DOZhWijfcYPEhS3qpjMYgYk5ytoHu5EDygjOjnQSagsPEHsYtY7vPZYgSLCeuOHsONUISzZ4H-hgpD/s450/magazine_band.jpeg" style="clear: left; float: left; margin-bottom: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="299" data-original-width="450" height="133" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEjDv7SrGQmEfqq0j6-G-Nht45AtUrY8NpE_581Lvm3h2s0HmFu9u3YXwdmTtfcYofYXhQd4K6RWM4UVcur0-7qADXzkloZB9KuKe984H3i8WPqvX1DOZhWijfcYPEhS3qpjMYgYk5ytoHu5EDygjOjnQSagsPEHsYtY7vPZYgSLCeuOHsONUISzZ4H-hgpD/w200-h133/magazine_band.jpeg" width="200" /></a></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;">On useita yhtyeitä, joiden albumeita ei tule koskaan kuunneltua siksi, että niiltä on ilmestynyt riittävän kattavan tuntuinen kokoelma. On täysin subjektiivisen arvion varassa, mikä tällainen artisti tai yhtye on, koska aina voi huomata olleensa väärässä. Minulle esimerkiksi Kinks oli pitkään tällainen. Sitten aloin ostella ja kuunnella varsinaisia studioalbumeita. Huomasin, ettei kokoelmalevyni riittänyt mihinkään, vaikka loistava olikin. Magazine on minulle yhtye, jolta olen kuunnellut lähinnä omistamaani kokoelmaa. Olen kuitenkin epäillyt, ettei se riitä. En ollut juurikaan tutustunut varsinaisiin albumeihin. Nyt tuli aika. </span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;"> </span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;">Buzzcocksiin rakastuin jo ennen teini-ikää. Laulaja Howard Devoto erkaantui sen varhaisesta kokoonpanosta ja pisti pystyyn Magazinen. Myöhemmin teini-ikäisenä kun aloin kuunnella Nick Cavea, huomasin Magazinen basistin Barry Adamsonin soittaneen jonkin aikaa The Bad Seedsissä. Satuin ostamaan Adamsonin soolotuotoksiakin. Useampia. Mikään näistä ei kuitenkaan saanut tutustumaan Magazineen sen syvemmin kuin mitä kokoelmalevy tarjosi. Syynä sen ostamiseen oli kaksi taivaallisen hienoa raitaa, ”Shot by Both Sides” (josta Kollaa Kestää teki sympaattisen version) ja ”The Light Pours Out of Me”. </span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;"> </span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;"><i>Real Life</i> (1978) sisältää kaksi yllä mainittua biisiä. Tavallaan tämä tulee olemaan aina se levy, jolta löytyvät nuo kaksi ylivertaista biisiä, joille sormensa laittoi peliin Devoton entinen bändikaveri, Buzzcocksista tuttu Pete Shelley. Muuhun materiaaliin Shelley ei ole vaikuttanut. Mutta onhan albumilla muitakin upeita raitoja, esimerkiksi B1 ”Motorcade”. Kokonaisuutena teos on tyylikäs irtiotto punkista, mutta samalla sitä tuskin olisi syntynyt ilman punkin sisäistämistä. Se on post-punkia siinä mielekkäämmässä merkityksessä – ei oikeastaan edes ”punkin jälkeen” vaan punkin aikana tehty punkin haastaminen sen sisältä, samalla murtautuen siitä osittain ulos. </span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;"><br /></span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;"><i>Secondhand Daylight</i> (1979) on otteeltaan enemmän syntsapoppia kuin punkista suoraan ponnistavaa uudenlaista ilmaisua. Se ei sinänsä tee levystä huonoa, vaan nykykorvalla kuunneltuna tavanomaisempaa. Siinä ei ole yksittäisiä hittejä, itse asiassa omiin suosikkeihini kuuluu albumin päättävä, verrattain vangitseva ”Permafrost”. Tämä tunne vain vahvistuu, kun kuuntelen albumin uudelleen töiden lomassa. Kiinnitän erityishuomion taustalla mukavasti soivaan musiikkiin ja totean, että permafrostihan siinä taas alkoi. Näihin aikoihin osa bändistä alkoi vaikuttaa myös Visagessa. </span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;"><br /></span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;"><i>The Correct Use of Soap</i> (1980) on periaatteessa samoilla linjoilla edeltäjänsä kanssa, mutta minun näkökulmastani se ottaa miellyttävällä tavalla askeleen takaisin kohti debyytin tunnelmaa. Wikipedian mukaan albumi sisältää yhtyeen tunnetuimmat ja suosituimmat kappaleet. No jos Spotify on mikään mittari, niin albumin sinkkubiisi ja samalla päätösraita ”A Song from Under the Floorboards” (joka viittaa Dostojevskin teokseen <i>Kirjoituksia kellarista</i>) on kerännyt 3,8 miljoonaa kuuntelua, kun taas ”Shot by Both Sidesin” luku on yli 10 miljoonaa. Aloitusbiisi ”Because You’re Frightened” laittaa riman korkealle. Ja yllä mainittu päätösraita muistuttaa, miten majesteettista materiaalia Magazine mahtavimmillaan teki. Siinä välissä kuitenkin on hyvin keskinkertaisia biisejä turhan paljon. Levyn ainoa kover on Sly & the Family Stonen “Thank You”, mikä ponnahtaa outolintuna pakasta. Toisaalta osassa post-punkia on vahvaa funkia, mutta silti funk-basson tuominen Magazinen repertuaariin yllättää ja hämmentääkin. Julkaisun jälkeen alkuperäisjäsen, kitaristi John McGeogh, jätti yhtyeen ja siirtyi Siouxsie and the Bansheesin osaksi. </span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;"><br /></span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;"><i>Magic, Murder and the Weather</i> (1981) ilmestyi vasta kun bändi oli jo hajonnut. Se ei ole nolo teos, mutta vähäveriseksi sitä voi hyvällä syyllä kutsua. Sävellyksissä vetovastuuta otti entistä enemmän kosketinsoittaja Dave Formula. En silti syytä häntä. Ehkä koko bändin sielu oli jo jossain muualla. Kompletistille tämä on ihan kuunneltavaa popmusiikkia, eikä se tyylillisesti ole mikään merkittävä suunnanmuutos, mutta palaset eivät vain loksahda enää kohdalleen. </span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;"><br /></span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;"><i>No Thyself</i> (2011) ilmestyikin sitten sopivasti 30 vuotta edeltäjänsä jälkeen. Moni punk-, post-punk- ja indie-akti on tehnyt paluulevyjä 2010-luvulla. Niistä useimmat kuulemani ovat ihan kivoja. Ne pyöräyttää mielellään, mutta sitten ne unohtuvat. Osan pyöräyttää moneen kertaan, ja joistakin tulee uusia klassikkoja (esimerkkinä Slowdiven 2017 paluualbumi). Magazinen paluu meni jotenkin ohi. En muista kuulleeni sitä. Se menee ensin mainittuun kategoriaan. Sen kuuntelee ihan mielellään, se ei ärsytä, mutta ei sitä jää varsinaisesti kaipaamaankaan. On kuitenkin sanottava, että siinä on yllättävänkin vahvoja hetkiä, jotka eivät välttämättä edes kuulosta ensimmäisen kierroksen Magazinelta. Siksi en ihmettele, että se sai ilmestyessään hyvin myönteisiä arvioita. Mieluummin tämä kuin edellinen albumi. </span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;"><br /></span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;">Edelleen ajattelen, että kokoelma-albumilla pärjää pitkälle, mutta Magazinen debyytti olisi kiva hommata omaan hyllyyn. Se on poikkeuksellinen teos. Muita voi kantaa kotiin, jos edullisesti tulee vastaan (harvemmin tulee). <i>Magicin</i> taidan kuitenkin ostaa vasta siinä tilanteessa, että olen jo hommannut yhtyeen muut studioalbumit tai ainakin suurimman osan niistä. </span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;"><br /></span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;">Magazinen vaikutus myöhempään (brittiläiseen) musiikkiin on ollut huikea. Smiths, Radiohead ja Pulp ovat niitä erityisen tunnettuja ja ilmeisiä esimerkkejä yhtyeistä, jotka inspiroituivat merkittävästi Magazinesta</span>.</div>Teemu Tairahttp://www.blogger.com/profile/15715257749415944356noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-5701574742231485925.post-4903546593053299132024-02-20T10:28:00.001+02:002024-02-20T10:28:27.325+02:00Vuoden alun lukemiset<p></p><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEhlWaygL92z42_GnqSoJQCriDhjmSiJtJRbQM2gUA-NSaG0SJEpwZ0iTeHlaMof4jVEb0wMBmkHCcjuLYbfO-nqycC5MkFTnrgODiSBPDef0O5eMlzJa7mhN3S0q9dwdE65xfsTj24AOK9EAiAQt2jBjtZnTgdW6dooG7UyKOWsn_BuNLprFefjbTMK_8ep/s1469/2024-tammi.jpeg" style="clear: left; float: left; margin-bottom: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="1469" data-original-width="1343" height="200" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEhlWaygL92z42_GnqSoJQCriDhjmSiJtJRbQM2gUA-NSaG0SJEpwZ0iTeHlaMof4jVEb0wMBmkHCcjuLYbfO-nqycC5MkFTnrgODiSBPDef0O5eMlzJa7mhN3S0q9dwdE65xfsTj24AOK9EAiAQt2jBjtZnTgdW6dooG7UyKOWsn_BuNLprFefjbTMK_8ep/w183-h200/2024-tammi.jpeg" width="183" /></a></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;">Tammikuussa luin seuraavat teokset, joista laitan tänne muistiin muutaman huomion. Yhtä ateismi & tiede -aiheista teosta lukuun ottamatta voisi tiivistää, että kuukauden teemoina olivat musiikki ja hermeneutiikka. </span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;"><br /></span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;"> </span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;"><br /></span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;"><br /></span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;">Kid Congo Powers & Chris Campion (2022) <i>Some New Kind of Kick </i></span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;"> </span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;">Brian Tristan eli Kid Congo Powers (s. 1959) on soittanut kolmessa suuresti arvostamassani kokoonpanossa: The Gun Clubissa, The Crampsissa ja Nick Cave & the Bad Seedsissa. Siksi halusin lukea hänen muistelmansa, jossa Los Angelesissa kasvanut meksikolaistaustainen homo löytää seksuaalisuutensa, omaehtoisen musiikin ja kovat huumeet. Kelvollinen muistelmateos ylipäätään ja yllä mainittujen bändien diggareille erinomainen. </span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;"> </span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;"><br /></span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;">James Young (2021/1992) <i>Nico: Songs They Never Play on the Radio</i> </span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;"><br /></span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;">Tästä kirjasta kirjoitin Nicon studioalbumeja käsittelevässä blogitekstissäni 26.1.2024, joten jätetään tämä lyhyeksi. Kyse on kiitellystä kirjasta, jonka inhorealistinen näkökulma käsittelee tekijän matkaa Nicon kosketinsoittajana 80-luvulla. Hän piirtää Nicosta ja suurimmasta osasta muista kirjan hahmoista melko kielteisen ja penseän kuvan. Teos on kuitenkin monin paikoin hauska ja sai minut kuuntelemaan Nicon albumituotannosta niin tuntemattomat levyt kuin tarkemmalla korvalla ennestään tutut. Jos kirjan tyylivalinta ei töksähdä alkuunsa tai ala jurppia muutaman kymmenen sivun jälkeen, niin siitä saa paljon irti. Kyse ei ole Nicon elämäkerrasta, vaan tekijän omasta matkasta, joka ristesi Nicon kanssa. </span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;"> </span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;"><br /></span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;">Jarkko Tontti (toim.) (2005) <i>Tulkinnasta toiseen. Esseitä hermeneutiikasta</i> </span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;"> </span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;">Hermeneutiikan vaiheita ja debatteja käsittelevä klassikkoartikkeleitakin sisältävä kokoelma oli hyllyssä hyvän tovin. Siitä se siirtyi lukupinoon, luin puolet ja siirsin takaisin lukupinoon. Pari vuotta myöhemmin eli nyt pääsin uudelleen sen pariin. Paketti on hyvä tuki perustavammalle aihetta käsittelevälle kirjallisuudelle. Tarvitset sitten johdantoa aiheeseen tai yksittäiseen klassikkoajattelijaan perehtymistä, tätä voi lukea siinä rinnalla. Tämä ei tarjoa kunnolla kumpaakaan, mutta tukee erinomaisesti molempia. </span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;"> </span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;"><br /></span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;">Richard Rorty & Gianni Vattimo (2005) <i>The Future of Religion </i></span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;"> </span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;">Lyhyt teos, jossa kaksi filosofia käsittelee erikseen ja yhdessä (dialogissa) uskontoa. Keskustelussa käännyn selvästi Rortyn suuntaan, mutta ehkä olennaisinta teoksessa on nähdä, miten lähellä toisiaan Rorty ja Vattimo ovat näennäisestä erimielisyydestään huolimatta. Molemmat suhtautuvat varauksella skientismiin ja kielteisesti metafysiikkaan. Molemmat hylkäävät totuuden sellaisena käsitteenä, joka takaisi oikeanlaisen pääsymme todellisuuden luonteeseen. Yksinkertaistetusti sanottuna Rortyn mukaan totuudesta ei tarvita filosofista teoriaa, Vattimon mukaan kaikki on tulkintaa. Keskeinen ero on siinä, että Rortya eivät uskoa koskevat kysymykset suuresti liikuta eikä hän kaipaa kristillistä kieltä suuntaamaan meidän ajattelua, kun taas Vattimolle uskoon liittyvät kysymykset ovat osa hänen identiteettiään. Vattimo myös pitää kristillistä kieltä erityisen tärkeänä nykyajattelulle, joskaan hänen näkemyksensä ei muistuta perinteisiä kristillisiä käsityksiä, vaan edustaa yhdenlaista jumalan kuoleman teologiaa. </span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;"><br /></span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;"><br /></span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;">Gianni Vattimo (1999) <i>Tulkinnan etiikka</i> </span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;"><br /></span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;">Niin sanottua ”heikkoa ajattelua” edustavan, Nietzschestä, Gadamerista ja erityisesti Heideggerista ammentavan hermeneutiikan filosofiaa uudistaneen Vattimon kirjoituskokoelma on vankka lukupaketti, joka ei sovi suurta selkeyttä, helppoutta ja rautalankaa vaativille. Vattimo ei ole alkuunkaan sekava, mutta aloittelijalle osa teksteistä saattaa olla haastavia. Teos on ollut hyllyssäni vuosikausia ja luinkin sen suurimmaksi osaksi ilmestymisaikoihin. Nyt kuitenkin kävin koko teoksen läpi (uudelleen) ja totesin hyväksi tilinteoksi Vattimon suhteesta moniin muihin lähifilosofeihin. Erityisesti Habermas-kritiikki on havainnollistava, riippumatta siitä, minkä kannan itse heidän välisiinsä näkemyseroihin ottaa. </span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;"> </span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;"><br /></span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;">Gianni Vattimo (1989) <i>Läpinäkyvä yhteiskunta </i></span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;"> </span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;">Muistan lukeneeni osan teoksesta kulttuurihistorian seminaarissa suunnilleen vuonna 1995. Lainasin sen myös kirjastosta ja luinkin huvikseni. Nyt luin uudelleen yli 25 vuoden jälkeen ja edelleen osa teksteistä tuntuu näkemyksellisiltä. Tämä ei kuitenkaan ole yhtä vahva filosofisesti kuin <i>Tulkinnan etiikka</i>. Tässä on enemmän media- ja informaatioyhteiskunnan suuntaan katsovia tekstejä, jotka innostivat infoaikaa pohtivia ysärillä. </span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;"><br /></span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;"> </span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;">Elaine Howard Ecklund & David R. Johnson (2021) <i>Varieties of Atheism in Science </i></span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;"> </span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;">Teoksen perustana on luonnontieteilijöiden haastattelut ja heille tehdyt kyselyt. Siten teos luo tärkeällä tavalla kuvan siitä, miten ateisti-luonnontieteilijät ajattelevat uskonnosta. Tekijöiden painotukset ja tulkinnat ovat paikoitellen oudohkoja, mutta mikään ei poista sitä, että tästä löytyy perustavaa empiiristä todistusaineistoa siitä, miten ajattelevat brittiläiset ja yhdysvaltalaiset luonnontieteilijät, jotka eivät usko jumalan olemassaoloon. Tekijät korostava kovasti, miten tutkimuskohde poikkeaa stereotyyppisestä uusateistisesta mielikuvasta. Osin näin onkin eli kohderyhmä on kirjavaa ja keskenään erimielisiä suhtautumisessaan uskontoon ja elämää merkityksellistäviin tekijöihin ylipäätään, mutta kyllä kohderyhmästä löytyy hieman enemmän ns. uusateistien kaltaisia kuin tekijät antavat ymmärtää. Hauska kuriositeetti: uskonnolliset luonnontieteilijät ovat ateisteja enemmän fyrkan perään</span>.</div>Teemu Tairahttp://www.blogger.com/profile/15715257749415944356noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-5701574742231485925.post-50628397574671902492024-02-07T11:15:00.000+02:002024-02-07T11:15:10.643+02:00Miten opettaa uskontotiedettä?<p></p><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEgEJ_7u0SDUV_8tHkcjBg2K3ApBWyuP1a1BTujZczjuKbM_R3gkIMEPozyGlIGUoYHbIL4On22CtdaAMGXg2Zd5L6fQtho9X1ZS5VX0ztr_E6GGwMZjHU-cyONEHouxtofi2Gk_Di9rKZ8QmFUBPtUjQBCZKPBLWGjW3ERoB6ZKVOL1rPABgccvZuJ5vIJ8/s540/2024-Teaching-McC.jpeg" style="clear: left; float: left; margin-bottom: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="540" data-original-width="360" height="200" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEgEJ_7u0SDUV_8tHkcjBg2K3ApBWyuP1a1BTujZczjuKbM_R3gkIMEPozyGlIGUoYHbIL4On22CtdaAMGXg2Zd5L6fQtho9X1ZS5VX0ztr_E6GGwMZjHU-cyONEHouxtofi2Gk_Di9rKZ8QmFUBPtUjQBCZKPBLWGjW3ERoB6ZKVOL1rPABgccvZuJ5vIJ8/w133-h200/2024-Teaching-McC.jpeg" width="133" /></a></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;">Yksinkertainen vastaus otsikon kysymykseen voisi olla, että ihan samalla tavalla kuin muitakin tieteenaloja. Kuitenkin itse kysymys on varmasti jokaisen uskontotiedettä opettaneen itselleen (ja ehkä toisillekin) esittämä. Silti aiheesta ei ole julkaistu kovinkaan paljon akateemista kirjallisuutta. Yksi aukkoa paikkaava teos on Russell T. McCutcheonin toimittama <i>Teaching in the Study of Religion and Beyond: A Practical Guide for Undergraduate Classes</i> (Bloomsbury, 2024). </span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;"><br /></span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;">Teos koostuu johdannosta, 44 lyhyestä opetukseen liittyvästä tekstistä (arviointi, lukemistot, ryhmätyöt, osallistuminen, siirrettävät taidot jne.), laajasta sanastosta sekä jälkisanoista. Jälkisanoina on Jonathan Z. Smithin alkujaan vuonna 1991 julkaistu teksti ”The Introductory Course: Less is Better”, jonka alaotsikko kertoo paljon Smithin ydinajatuksesta. Minulle teos on merkittävä jo siitä syystä, että olen kirjoittanut siihen kaksi lukua, ”Assignments” ja ”Group Work” (sekä toiminut sanaston ”eurooppalaisena” esilukijana). </span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;"><br /></span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;">Jos ajattelen uskontotiedettä omana opiskeluaikana ja vielä vuosia sen jälkeenkin, niin en muista monenkaan merkittävän alan nimen kirjoittaneen opetuksesta tai panostaneen sellaisen teoksen toimittamiseen. En kyllä muista sellaisia teoksia lähialoiltakaan, esimerkiksi ”Kirjallisuustieteen opettaminen” tai ”Sosiologian opettaminen”. No, jälkimmäisestä löytyy jotain etäisesti tässä haettua muistuttavaa. Ehkä vihdoin tutkijatkin heräävät siihen tosiasiaan, että iso osa työstämme on opetusta ja iso osa siitä, mikä vaikutus tutkimuksillamme on, syntyy opetuksen kautta. Opetus ei tietenkään ole ainoa konteksti, mutta keskimäärin se on paljon tehokkaampi vaikutuskanava kuin esimerkiksi se toiminta, mikä menee ”yhteiskunnallisen vaikuttavuuden” alle. </span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;"><br /></span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;">On miellyttävää lukea opetukseen liittyviä tekstejä, jotka ovat aitoja tieteenalalla opettavien reflektiota omista konteksteistaan eikä yliopistopedagogisten tekstien tieteenaloista irrallaan kelluvia (sinänsä arvokkaita ja opettavaisia) pohdintoja. Tämä on ehdoton teoksen vahvuus. Sellaisenaan sen opetukset ja ideat ovat myös sovellettavissa ja siirrettävissä useille tieteenaloille. Siksi otsikon ”beyond” on täysin perusteltu. On myös vaihtelua, että kirjoittajat eivät ole ainakaan voittopuolisesti pedagogiikan eksperttejä, mutta omaavat pitkän kokemuksen yliopisto-opetuksesta ja ovat kiinnostuneita sen kehittämisestä. </span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;"><br /></span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;">Osalle potentiaalisesta lukijakunnasta teos jää etäiseksi, koska sen painotus on voimakkaasti Yhdysvalloissa. Kirjoittajissa on pikaisen laskuni mukaan minun lisäkseni kaksi Yhdysvaltain ulkopuolella työskentelevää, joten myös sisällössä osa teksteistä keskittyy ja jopa rajoittuu sinne. Yliopistojen systeemit kun ovat kovin erilaisia eri maissa. Hyvä puoli tässä on se, että teoksen avulla oppii yllättävänkin paljon Yhdysvaltain kontekstista ja samalla voi pohtia, miten meiltä puuttuvat tai siellä toisin olevat aspektit sopisivat tänne. </span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;"><br /></span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;">Kirjan koostaminen oli melko nopea prosessi. Kiinnostavampaa oli se tapa, jolla se tehtiin. Toimittaja valikoi mukaan henkilöitä, joita hän itse arvostaa ja tuntee. Sen jälkeen tarjottiin alustava lista aiheista, joista jokainen sai rankata omia suosikkeja. Sen jälkeen toimittaja katsoi, kuinka paljon on valittu samoja ja jakoi kirjoittajille muutaman otsikon. Näin kirjoittajat saivat sanoa mielipiteensä itselleen mieluisista aiheista, mutta samalla sitoutuivat ottamaan vastaan sen, mitä tarjotaan, kunhan se on ollut kirjoittajan alkuperäisellä pitkällä listalla (pitkä tarkoitti esimerkiksi viittä tai kuutta aihetta). </span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;"><br /></span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;">Teos ei ymmärrettävästi suoraan vastaa esittämääni kysymykseen. Se tarjoaa kuitenkin yhden työkalun aiheen pohtimiseen. Sellaisia kirjamittaisia työkaluja ei ole paljon. Teos ei korvaa (yliopisto)pedagogista oppi- ja tutkimuskirjallisuutta, mutta tieteenalapainotuksensa vuoksi se tarjoaa sellaista, mitä yleispedagoginen kirjallisuus ei tee</span>.</div>Teemu Tairahttp://www.blogger.com/profile/15715257749415944356noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-5701574742231485925.post-11746565888803921082024-01-26T11:59:00.000+02:002024-01-26T11:59:26.537+02:00Studioalbumit osa 119: Nico<p></p><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEhYh6ATtuQwsvyNvoK7MB-tk-ewPW0EF2SpcMZP7yOb-ncEN63OX4Tl4CsCNFOT6HoGDTe5RO6PiVfc-TQydq3uoMpZOFqO9sZ4VPsW1CdGmbkPnGZF0rYbiWKE-A6igE9Ot29GvwRsGsVHFths6QQy5BIYrhdD92PR4kCwfHQL4qtIO3l2TZP3MjB91yJt/s612/nico.jpeg" style="clear: left; float: left; margin-bottom: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="380" data-original-width="612" height="124" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEhYh6ATtuQwsvyNvoK7MB-tk-ewPW0EF2SpcMZP7yOb-ncEN63OX4Tl4CsCNFOT6HoGDTe5RO6PiVfc-TQydq3uoMpZOFqO9sZ4VPsW1CdGmbkPnGZF0rYbiWKE-A6igE9Ot29GvwRsGsVHFths6QQy5BIYrhdD92PR4kCwfHQL4qtIO3l2TZP3MjB91yJt/w200-h124/nico.jpeg" width="200" /></a></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;">Christa Päffgen (1938–1988) eli suurimman osan elämästään Nicona. Taiteilijanimi mallina uransa aloittaneelle saksalaiselle jääkuningattarelle tuli valokuvaajan entisestä poikaystävästä. Nico muistetaan lähinnä yhteistyöstä Velvet Undergroundin debyyttialbumilla ja Andy Warholin Factoryn toimijana. Nico oli myös sooloartisti, jonka ura ei koskaan noussut kaupalliseen menestykseen. Hänen albuminsa ovat kuitenkin vähintään kiinnostavia. Artistin tuotanto on pääpiirteissään tuttua, mutta en kuitenkaan ole kuunnellut kaikkia albumeita kokonaan – enkä varsinkaan kahta viimeisintä. Nyt tuli aika. </span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;"><br /></span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;">Sytyttäjänä toimi Nicon bändissä koskettimia 1980-luvulla soittanut James Young ja hänen kirjansa <i>Nico: Songs They Never Play on the Radio</i>. Kovasti hehkutettu teos on aika karua luettavaa, sillä Youngin aikana Nicon elämä keskittyi huumeisiin. Keikkailu oli välttämätön keino rahoittaa addiktion toteuttamista. </span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;"><br /></span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;">Nicon ensisingle, Gordon Lightfootin säveltämä ja alkuperäisesittämä ”I’m Not Sayin’” on minulle ollut puhdasta Nicoa siitä lähtien kun sen kuulin. Vuonna 1965 julkaistu biisi löytyy myös Nicon kokoelmalevyltä <i>The Classic Years</i>, jonka ostin (kalliilla) cd-levyjen kulta-aikana. Kokoelma on loistava, mutta saattaa estää paneutumasta yksittäisiin albumeihin, joskaan sillä ei ole yhtään raitaa kahdelta viimeisimmältä soololevyltä. </span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;"><br /></span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;">Varhaisen folk-menon jälkeen Nico tuli tunnetuksi Velvet Undergroundin ensilevystä <i>Velvet Underground & Nico</i> (1967), jolla Nico lauloi muutaman laulun, Andy Warholin toiveesta (tai käskystä). Tuota mestariteosta en laske Nicon soolotuotantoon. Myös Nicon oma (väitetty) kommentti 1980-luvun alussa kuului: ”Always the Velvet Underground… I want to talk about <i>my</i> records.” </span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;"><br /></span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;"><i>Chelsea Girl</i> (1967) ilmestyi samana vuonna kuin VU-levy. Tämä sisältää lähinnä Jackson Brownen, John Calen ja Lou Reedin sävellyksiä, plus yksi Dylan ja yksi Tim Hardin. Levyllä soittaa lähinnä VU-miehet ja lisäksi kitarassa on Jackson Browne. Sillä ei kuulla rumpua eikä bassoa, joten siitä voi päätellä jotain. Se on tyylillisesti sekoitus folkia ja VU:n tummempaa tunnelmaa. Sen nimi viittaa Warholin elokuvaan <i>Chelsea Girls</i> (1966), jossa Nico esiintyi. Nico kommentoi albumia myöhemmin aika tylysti, valittaen, ettei hänen toiveitaan kuunneltu toteutuksessa. Ensikosketukseni siihen tuli, kun nauhoitin albumin c-kasetille opiskeluaikana. Paljon myöhemmin ostin hyllyyni vinyylin. Olen aina pitänyt siitä. Se ei ole ihan kaikille sopivaa musiikkia, mutta se on konventionaalista verrattuna seuraaviin teoksiin. </span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;"><br /></span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;"><i>The Marble Index</i> (1968) on sitä varsinaista sooloajan Nicoa. Huomattavasti synkempää kuin edeltäjänsä, harmonin hitaasti kuljettama kylmä, solipsistinen universumi, jonka lyriikat ammentavat romantiikan runoilijoilta ja jossa osansa on klassisen musiikin koulutuksen saaneella tuottajalla, Velvet Undergroundin John Calella. Calen mukaan harmoni oli suurimman osan ajasta epävireessä, mikä teki levyttämisestä oikukasta. Todella merkittävä muutos on kuitenkin se, että Nico on säveltänyt albumin kaikki raidat. Kyseessä on tunnelmaltaan ”heroiinilevy”, vaikka en ole varma, oliko Nico tässä vaiheessa jo aloittanut sen käyttöä. Sitä kuvataan usein termillä itsetuhoinen. Teos ei herättänyt huomiota ilmestyessään, mutta myöhemmin siitä on muovattu avantgardistinen kulttilevy. Esimerkiksi Primal Screamin Bobby Gillespie on nimennyt sen yhdeksi suosikeistaan ja kertonut sen vaikuttaneet merkittävästi <i>Screamadelican</i> (!) tekemiseen. Puhumattakaan goottiskenestä tai PJ Harveysta ja Xiu Xiusta. Helppoa kuunneltavaa se ei ole. Melodisin sessioissa nauhoitettu kappale lienee ”Niebelungen”, joka tuupattiin vasta uusintajulkaisulle. Mutta kokonaistunnelma on vaikuttava. Jos yrittää sijoittaa albumia aikansa populaarimusiikin kontekstiin, niin se on paljon enemmän siitä irrallaan kuin Velvet Undergroundin debyytti. Onko se pelkästään hyvä asia, jää kuulijan arvioitavaksi, mutta juuri siksi se on merkittävä, kenties häiritseväkin julkaisu. </span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;"><br /></span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;"><i>Desertshore</i> (1970) on tehty Calen avustuksella Lontoossa, jonne Nico muutti edellisen levyn ilmestymisen jälkeen. Se on melkeinpä poppia edeltäjäänsä verrattuna, mutta melkein mihin muuhun tahansa verrattuna haastavaa avantgardea. Se on Nicon vangitsevalla äänellä kuorrutettua tummaa harmonidronea, joka ei rokkaa mutta tuntuu kehossa ja mielessä. Ennestään tuttu avausraita ”Janitor of Lunacy” on aina ollut vaikuttava, yksi suosikeistani artistin uralla, saman tekee sitä seuraava ”The Falconer” ja b-puolen avaava ”Afraid”. Ehkä nämä ovat myös niitä helpoimpia raitoja. Kun vielä mainitaan päätösraita ”All that is My Own”, on nimetty puolet biiseistä ja todettava, että teoksella on arvonsa. </span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;"><br /></span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;"><i>The End</i> (1974) jatkaa Nicon ja Calen yhteistyötä Nicon Lontoon kaudella, nyt maustettuna Brian Enon vierailulla. Nimikin jo vihjaa siihen, että albumilla on Doors-laina. Sillä vierailee Roxy Musicin Phil Manzarena kitarassa. Lisäksi paketin päättää omintakeinen tulkinta Saksan kansallislaulusta ”Das Lied der Deutschen”. Koverit ovat albumin puhutuinta tavaraa, mutta, se on todettava, ne eivät ole peruste kuunnella teosta enempää kuin kerran. Sen sijaan muu materiaali kestää muunkin kuin kuriositeettiarvon, jos Nicon ”epärock” ylipäätään vetoaa. </span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;"> </span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;"><i>Drama of Exile</i> (1981) on aikaisemmista poiketen bändilevy, joka tunnustelee varhaisen 80-luvun uuden aallon ja disconkin äänimaailmaa. Tällä kerralla kasarisoundit eivät häiritse. Pikemminkin ne sopivat kokonaisuuteen. Nicon tuotannossa teos on poikkeava, koska Cale ei ole mukana. Pari koveria sen sijaan on, VU:n ”I’m Waiting for the Man” ja Bowien ”Heroes”. Jos Nico rokkaa jossain, niin edellisessä, ja miksei jälkimmäisessäkin, mutta itse en lämpene sille. Kaikista Nicon albumeista tämä on ajanmukaisin, yhteensopivin tekoaikansa musiikillisen ilmapiirin kanssa (okei, <i>Chelsea Girl </i>ei ole kaukana myöskään). Eikä tämä ole moite. Jos Nico tekeekin vähän helpommin lähestyttävän levyn, se on silti undergroundia. </span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;"> </span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;"><i>Camera Obscura</i> (1985) tehtiin kohtuullisen kiireisissä ja huumehöyryisissä olosuhteissa. Nicolla oli pohjat biiseihin, soittajat tekivät sovitukset ja tuottaja Cale järjesteli materiaalia. Ideana oli, että pidetään Nico poissa studiosta pohjien jälkeen ja pyydetään laulamaan uudelleen, kun bändisoitto on hoidettu. Nicoa koko homma tuskin kiinnosti kovin paljon. Biisejäkään ei ollut tarpeeksi. No sitten pistettiin mukaan ikivihreä ”My Funny Valentine”, jota Nico oli esittänyt keikoilla muutaman vuoden ajan, sekä vanha saksalainen balladi ”Das Lied vom einsamen Mädchen”. Moni Nicon sävellys oli kulkenut matkassa vuosia keikoilla ja albumin päättävä ”König” oli levytetty ensimmäisen kerran jo <i>Desertshoren</i> aikaan. Kertoo jotain Nicon kiinnostuksesta tai kyvystä säveltämiseen ja muistuttaa, että artistille tärkeintä oli tuossa vaiheessa kaman saatavuus. En erityisesti pidä levyn kasarisoundeista. Tosin yllä mainittu saksalaisballadi on aika komea, jos sitä ajattelee kasarin uuden aallon goottilaidan syntsakontekstissa. Samaan nippuun laitan ”My Heart is Emptyn”. Kirjassaan James Young pitää ”Königiä” ainoana merkittävänä raitana ja ottaa kunnian sen sovituksesta itselleen. Tai siitä, että sitä ei sovitettu, kuten Cale toivoi, samaan linjaan albumin muiden raitojen kanssa. Se muistuttaakin enemmän Nicon aikaisempia albumiraitoja. <i>Camera Obscura</i> ei ole merkkiteos; siinä on hyviä hetkiä, mutta ne tuovat lisäarvoa kasarimusaan enemmän kuin Nicon tuotantoon. </span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;"> </span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;">Nico kuoli Ibizalla kaaduttuaan pyörällä. Tässä vaiheessa hän oli jättänyt heroiinin ja oli metadonikuurilla. </span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;"> </span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;">Suurta osaa Nicon elämästä määritti huumeaddiktio. Loppuvuosina hänellä ei vaikuttanut olevan elämässä mitään muuta. Tai ainakin tärkeysjärjestyksessä ne muut tulivat kaukana perässä. Hänen tarinansa on surullinen ja jopa kylmä. Häntä on vaikea sääliä, koska hän selvästikään ei ollut mikään mukava tyyppi. Hän jätti kuitenkin merkittävän jäljen musiikkiin. Hänen äänensä oli vangitseva ja hänen omaperäinen visionsa oli välttämättömänä pohjana myös silloin kun muut hoitivat sovitukset loppuun. Hänen panoksensa VU:n debyytillä on tärkeä, huolimatta muun bändin vähättelevistä kommenteista. Hänen sooloalbuminsa, varsinkin verrattain konventionaalisen ja miellyttävän <i>Chelsea Girlin </i>jälkeen, ovat vaativia ja häiritseviä, mutta samanaikaisesti vetoavia ja vaikuttavia</span>.</div>Teemu Tairahttp://www.blogger.com/profile/15715257749415944356noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-5701574742231485925.post-7670407738175846352024-01-06T11:21:00.000+02:002024-01-06T11:21:00.670+02:00Joulunajan lukemiset<p></p><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEh1zGC996IBSfOrsXsYJKtLTvhbqazsy7Gm4llzSkTHZL18TuD3kN7t_rDFXazBk7vBFvsTzUcXdPbO66VZ1sGbu1cxguA36T7zqTwFq8dUkXD_96uHtGCr-TpSncLu0N22BG1sC-xoH31fY2gINAZfm9gvV4EGn-4v2YqDGgMBdJSWmvr2fY4EJcM0a-mi/s1698/2023-joulukirjat.jpeg" style="clear: left; float: left; margin-bottom: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="1698" data-original-width="1302" height="200" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEh1zGC996IBSfOrsXsYJKtLTvhbqazsy7Gm4llzSkTHZL18TuD3kN7t_rDFXazBk7vBFvsTzUcXdPbO66VZ1sGbu1cxguA36T7zqTwFq8dUkXD_96uHtGCr-TpSncLu0N22BG1sC-xoH31fY2gINAZfm9gvV4EGn-4v2YqDGgMBdJSWmvr2fY4EJcM0a-mi/w153-h200/2023-joulukirjat.jpeg" width="153" /></a></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;">Tässä on lyhyesti kommentoituna joulukuun lukemiset. Koko vuonna lukutahti oli kohtuullinen olosuhteisiin nähden. Uudelle vuodelle toiveena on, että lukuaikaa löytyisi hitusen enemmän. Toive tuskin toteutuu, joten täytyy käyttää pienetkin ajalliset ikkunat iloisesti kirjojen parissa. Kirjoitushommia on taas kertynyt, mikä aina hidastaa lukemista. Mutta niin sen tulee mennäkin: lukemisista tärkeimmät sulatellaan kirjoituksessa. </span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;"><br /></span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;">Bullivant, Stephen (2022) <i>Nonverts: The Making of Ex-Christian America </i></span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;"><br /></span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;">Teos käsittelee Yhdysvaltain uskonnottomuutta yhdistelemällä kyselyjä ja haastatteluja. Erityisenä kiinnostuksen kohteena ovat ”nonvertit” eli ne, jotka ovat kasvaneet uskontoon ja sitten hylänneet sen. (Muut ovat niitä, joilla ei koskaan ole ollut uskonnollista affiliaatiota, ”cradle nones”.) Teos on helppolukuinen, jopa rautalangasta vääntävä, tyyliltään poikkeuksellisen vitsaileva ollakseen vakava sosiologinen teos, ja mielestäni noin yleisesti erinomainen. Erityisesti nostan esiin luvun viisi, ”Nothings Come from Nothing?”, jonka pyrkimys selittää, miksi juuri 2000-luvulla uskonnottomuus on kasvanut merkittävästi Yhdysvalloissa on uskomattoman samankaltainen kuin minun Ketolan & Sohlbergin pyrkimys selittää, miksi uskonnottomuus on identiteettinä normalisoitunut Suomessa samana ajankohtana. </span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;"><br /></span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;">Vattimo, Gianni (1999) <i>Uskon että uskon </i></span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;"><br /></span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;">Luin teoksen ensimmäisen kerran, kun se ilmestyi suomeksi. Nyt luin uudelleen, kun yritän työstää yhtä artikkelia. Vattimo on kiinnostava post-metafyysisenä ajattelijana. Siihen johtavasta prosessista yksi hänen käyttämänsä nimitys on maallistuminen. On vaikea sulattaa, että Vattimo näkee suoran linkin kenosiksen (Jumalan lihaksi tulemisen) ja post-metafyysisen ajattelun välillä. Sitä tämä teos kuitenkin perustelee, osin henkilöhistorialliseen tyyliin. Itse kallistun enemmän Rortyn suuntaan, joka sanoi, että suurin ero hänen ja Vattimon välillä on se, että Vattimolle eKr ja jKr on merkittävä jako, Rortylle ei. </span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;"><br /></span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;">Salmi, Janne (2023) <i>Rockin’ Is Our Business 2 (2013–2022) </i></span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;"><br /></span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;">Aikaisempi osa käsitteli paljon laajemmalla aikavälillä suomalaisia rock’n’roll -tapahtumia (1982–2012). Tässä on printtimuodossa valikoiva lista tapahtumia, joista osaa kuvataan tarkemmin. Kirjallinen arvo ei ole merkittävä, mutta se toimii muistilistana niille, joita kiinnostaa tietää, mitä kaikkia ”alan” bändejä Suomessa on vieraillut. Itse kuulun tuohon porukkaan, joten luin teoksen. </span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;"><br /></span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;">Guest, Mathew (2022) <i>Neoliberal Religion </i></span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;"><br /></span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;">Teos käsittelee kiinnostavalla, yleistajuisella tavalla nykymaailman uskontoon liittyviä ilmiöitä populismista totuudenjälkeisyyteen ja kulutuskulttuuriin. Kaikkea sitoo yhteen uusliberalismi, tosin tavalla, jossa lukijana on kysyttävä, onko neoliberalismi todella tällainen megaselittäjä. En ole vakuuttunut siitä, että näin on. Siis: yksittäisten teemojen käsittely on hyvin kiinnostavaa ja opettavaista, mutta kaikkien niiden sitominen uusliberalismin käsitteen alle vaikuttaa vesittävän itse käsitteen analyyttisen voiman verrattuna siihen, että uusliberalismista olisi tehty tarkkarajainen, osan ilmiöistä ulos jättävä analyyttinen käsite. Tämä kaikki olisi helpompi sulattaa, jos tekijä kirjoittaisi uskonnosta neoliberalismin aikana, jolloin osa ilmiöistä olisi suorassa yhteydessä ja osa hyvin etäisessä yhteydessä uusliberalismiin. Tekijä kuitenkin painottaa kirjoittavansa uusliberaalista uskonnosta, mutta vain pieni osa esimerkeistä menee luontevasti tähän osastoon: lähinnä markkinafundamentalismin nimeen vannova evankelikalismi ja venyttäen myös uusliberaalia, kutistetun hyvinvointivaltion politiikkaa epäsuorasti tukevat uskonnolliset toimijat. Edellisiä käsitellään paljon, jälkimmäiset mainitaan kirjassa, mutta niiden osa on pieni. Sen sijaan Trump, populismi ja totuudenjälkeisyys ovat pikemminkin kulmikkaita ja epä-älyllisiä reaktioita uusliberalismiin kuin uusliberaaleja per se. Ja vielä: ollakseen kirja uusliberalismista, siinä puhutaan melko vähän kapitalismista eikä varsinkaan ortodoksimarxilaisella, uusmarxilaisella tai postmarxilaisella äänellä. Kaikesta tästä huolimatta: teoksessa on paljon hyvää ja suosittelen lukemista, vaikka muutamista tulkinnoista olenkin eri linjoilla. </span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;"><br /></span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;">Knuuttila, Tarja & Lehtinen, Aki Petteri (toim.) (2010) <i>Representaatio: Tiedon kivijalasta tieteiden työkaluksi </i></span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;"><br /></span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;">Teos käsittelee representaation käsitettä monitieteisesti. Itselleni kiinnostavimpia ovat ns. representaation kriisiä käsittelevät tekstit (Lehtisen teksti Rortysta) sekä kulttuurintutkimukselliset (Leena-Maija Rossi) ja diskurssiteoreettiset näkökulmat. Näistä teemoista teoksessa on hyviä tekstejä. Muista osa ei aukea ilman taustakeskustelujen tuntemista – välillä on vaikea hahmottaa, mitä keskustelussa on panoksena, mitä on pelissä. Näitä ovat erityisesti kognitiotieteelliset tekstit. Filosofisesta suunnasta Peircen semiotiikkaa käsittelee useampikin kirjoittaja. Oman kiinnostukseni laitamilta esimerkiksi surrealistien representaatiokäsitystä koskeva teksti (Timo Kaitaro) puolestaan aukesi helposti ja nousi nipusta esiin. </span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;"><br /></span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;">Copson, Andrew (2019) <i>Secularism</i> </span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;"><br /></span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;">Copson on aktivisti, joka kirjoittaa aihettaan puolustaen. Se ei kuitenkaan haittaa, varsinkin kun niin moni tutkija kirjoittaa olkiukkomaisia kritiikkejä sekularismista. Teoksesta käy ilmi, että sekularismi on normatiivisesti ajatellen vakuuttava kanta, mutta se ei ole yhdenlainen: jää keskusteltavaksi, millainen sekularismi on paras. Samalla teoksesta käy ilmi, että empiirisesti sekularismi on jäänyt alakynteen uskonnon ja valtion suhteiden poliittisissa muodostumissa. On myös selvää, että on olemassa ei-sekularistisia uskonnon ja valtion suhteita (esim. maltilliset valtiokirkot), jotka saattavat ylläpitää useita sekularismille ominaisia käytäntöjä. Siksi ei voi sanoa, että valtiokirkot ovat aina ja automaattisesti erityisen syrjiviä, vaikka ne ovat sitä väistämättä jossain määrin</span>.</div>Teemu Tairahttp://www.blogger.com/profile/15715257749415944356noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-5701574742231485925.post-85025593567229492262024-01-01T13:54:00.000+02:002024-01-01T13:54:35.559+02:00Musavuosi 2023<p></p><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEhghy22TBxGWBc4zStu9Xrvftrqul7x7S186NZXpQlj07A5vbjv56r4krruXbZfwjEEsP4wd9bkheY5zD6BsR8GnzlOKZcQDINqJxdx35abFTACpb93SbwqDwZF18ChVOxTKf1hg7NdXsCt7hqrKDizu6FO76F0TyiChsCPoqVlb9o9ftHxflP0i67xnEMz/s1920/2023-music.webp" style="clear: left; float: left; margin-bottom: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="1080" data-original-width="1920" height="113" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEhghy22TBxGWBc4zStu9Xrvftrqul7x7S186NZXpQlj07A5vbjv56r4krruXbZfwjEEsP4wd9bkheY5zD6BsR8GnzlOKZcQDINqJxdx35abFTACpb93SbwqDwZF18ChVOxTKf1hg7NdXsCt7hqrKDizu6FO76F0TyiChsCPoqVlb9o9ftHxflP0i67xnEMz/w200-h113/2023-music.webp" width="200" /></a></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;">Tämä ei ole lista vuoden 2023 parhaista albumeista. Tämä on muistelu musavuodestani. Ostin 232 musiikillista nimikettä. Tai on siellä muutamia visapalkintoja laskettu mukaan, niitä en teknisesti ottaen ostanut. Kokonaisuus koostuu vinyyleistä (noin 150) ja cd-levyistä, mukana on jokunen kymppituumainen ja ihan pari seiskatuumaista. Rahaa niihin meni tuollaiset vähän yli 2000 euroa. Vuonna 2023 julkaistuja ostin tänäkin vuonna todella vähän (niistä enemmän alla). Ostin kuitenkin hyvää musiikkia tai ainakin mielenkiintoista, niiden välinen raja ei ostopäätöksiä tehtäessä ole kovin tarkka. </span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;"><br /></span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;">Ostin… </span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;"><br /></span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;">Indietä, kotimaista ja ulkomaista. Alennusten perässä kun juoksee, ei yleensä saa uunituoretta tavaraa. Jos kuitenkin täyttelee hyllyä menneiden vuosien indieherkuilla, niin välillä saa edullisesti. Kurt Vile, Courtney Barnett, Deerhunter, Mogwai, Suede, Ty Segall, Tunng, Mountain Goats, Simone Felice, Peter Perrett, Spiritualized, Radiopuhelimet, Pöllöt, Circle, Hulda Huima, Faarao Pirttikangas. Ja sitä rataa. Kymmeniä. Luke Haines & Peter Buck (All the Kids…) oli edellisen vuoden julkaisu, joten se tuli ostettua vähän myöhässä, täydellä hinnalla. Psykedeelisemmät aktit jäivät vähemmälle, vaikka vuoden lopussa hankin Bardo Pondin Amanitan vinyylinä. </span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;"><br /></span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;">Juurimusiikkia. Bluesia, rock’n’rollia, rockabillyä ja vähän myös kantria, soulia ja reggaeta. Tätä osastoa tuli kymmeniä. Ja varmaan tulee hankittua jatkossakin. Jos joku haluaa muutamia nimiä, niin tässä tulee: Hank Williams, Culture, James Hunter Six, Esquerita, Fela Kuti, Crystals, Stevie Ray Vaughan, Lee Rocker, Lowell Fulson, Ronnie Self, Carl Perkins, Warren Smith, The Louvin Brothers. </span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;"><br /></span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;">Psychobillyä. Tätä tavallaan keräilen ja ostelen puuttuvia klassikoita sekä edullisesti myös hyvin keskinkertaista. Paremmasta suunnasta täyttelin vinyylihyllyä Mad Sinillä, Reverend Horton Heatilla, Frenzyllä, Guana Batzilla, Meteorsilla, Quakesilla ja muilla ”old school” -julkaisuilla. </span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;"><br /></span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;">Garagea ja räimettä. Tav Falcoa, Kid Congoa, A-Bonesia, Apemenia ja muuta sellaista. </span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;"><br /></span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;">Krautrockia ja vähän progea. Cania ja muutama King Crimson. Hulluinta puuhaa oli hankkia kuusi albumia Tangerine Dreamia. On ne hyviä, mutta oikeasti niitä kannattaisi ostaa hitaasti, yksi kerrallaan. </span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;"><br /></span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;">Jatsia. Enimmäkseen Blue Noten julkaisuja 1950-luvun lopusta tai 1960-luvun alkupuolelta ja vähän muutakin. Andrew Hill, John Coltrane ja Grachan Moncur III ovat sieltä merkittävimmästä päästä. ”Kuuntelulevyjä” mm. Sonny Clarkilta, Milt Jacksonilta, Larry Youngilta ja Don Wilkersonilta. </span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;"><br /></span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;">Punkia. Kotimaisia halpiksia ja ulkomaisia klassikoita. Bad Religion, Black Lips, Crass, Dictators, Luonteri Surf, Pyhäkoulu… </span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;"><br /></span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;">Black metallia en juurikaan ostanut. Tämä oli poikkeus muutamiin aikaisempiin vuosiin. Vain kotimaiset Black Crucifixion (Coronation…) ja Impaled Nazarene (Suomi Finland Perkele) löysivät uuden kodin luotani. </span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;"><br /></span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;">Suomirockia. Tuomari Nurmiota muutama, Sielun veljiä, Juicea, Sigiä, Jaakko Teppo -tribuutti ja ihan loppuvuonna Kiteen kirpputorilta Saara Suvanto. </span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;"><br /></span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;">Classic rockia. Aina vähän Neil Youngia ja Bruce Springsteeniä, kun halvalla saa. Menisikö Gram Parsonsin Grievous Angel tähän osastoon vai kantriin? Entä Dr. Johnin Gris-Gris? </span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;"><br /></span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;">Vuonna 2023 julkaistuista ulkomaisista artisteista ostin neljä: </span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;">Slowdive: Everything Is Alive </span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;">Batmobile: Brace for Impact </span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;">Brian Setzer: The Devil Always Collects </span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;">The Blue Cats: Explorers of the Beat </span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;"><br /></span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;">Näistä kolme menee billy-osastoon ja niistä yksi (The Blue Cats) sisältää vanhaa musiikkia, demoja ja harvinaisuuksia. Jäljelle jäävän Slowdiven eteerinen pop on upeaa, varsinkin livenä, ja vaikka uusi teos ei ole mielestäni yhtyeen paras, se tuli haettua heti ilmestymispäivänä. Ostomielessä putosin täysin laajoja kansanjoukkoja liikuttavasta uudesta musiikista. Jotain kuitenkin kuuntelin, monia hyviä myös, mutta en kirjoita niistä tässä, koska päädyin kuitenkin toistaiseksi olemaan ostamatta. </span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;"><br /></span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;">Kotimaisista uutuuksista ostin vain kolme, kaikki onnistuneita omassa lajissaan, vaikka eivät kansansuosikkeja olekaan: </span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;">Tiikeri: Punk Rock Pamaus </span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;">Kalevi Suopursu: Uneton Vantaalla </span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;">Lapsuus: Huoleton ja suruton </span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;"><br /></span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;">Erinomaiset kotimaiset, jotka jäivät ostamatta: </span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;">Janne Westerlund: Talvikaravaani </span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;">Radiopuhelimet: s/t </span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;"><br /></span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;">Keikoilla käyntiä rajoitti perheasiat ja muut kiireet, mutta jotain sentään tuli nähtyä. </span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;"><br /></span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;">Syksyltä mieleen jäivät Public Image Limited, Magnetic Fields, Coffinshakers ja Swans. Kesällä kävin Hellsinki Metal Festivalilla, ja siellä näin nipun kovia, kuten Emperor ja Watain. Jytäkesässä oli paljon hyviä kotimaisia, suurimman myönteisen yllätyksen tarjosi Lama. Maailma kylässä tarjosi ilmaiseksi Seun Kutin, joka oli huiman korkeisiin odotuksiin ja loistavaan Black Times -levyyn nähden lievä pettymys. Jotain rockabillyä ja muuta juurimusiikkia kävin kuuntelemassa (lähinnä Juttutuvassa) vuoden aikana, mutta Fatboy ja The Blue Cats taisivat olla ulkomaisista merkittävimmät. Kevään kohokohta oli The Waterboys, mutta kiva oli nähdä myös Owen Pallett ja Hidden Cameras yhteisellä keikalla. Kotimaista punkia ja indietä kuuntelin myös livenä, mukaan lukien ostolistalle päätyneet Kalevi Suopursu ja Lapsuus, mutta kovin tarkkaa listaa en osaa ulkomuistista latoa</span>.</div>Teemu Tairahttp://www.blogger.com/profile/15715257749415944356noreply@blogger.com1tag:blogger.com,1999:blog-5701574742231485925.post-5497316424180374042023-11-28T11:06:00.002+02:002023-11-28T11:06:39.314+02:00Syyslukemiset, loka- ja marraskuu<p><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEiOLhH1e4e6xk0T5PcPeCWgXEklQcUtRGgvnv9848N7NPuUoDC5C8LUVobLsS4ApeOGqwuXtEkZVx6DR-oSfBAg5CUmQSnv6EcXWnVlR3isdJI5-VLo75s_Z8eBDxdeGFoSYfCS_6KA6NpqNH2rJiohwgS-BObQxxTHg1mYKW5L4Il2OgwaKaksX68Jaha6/s610/Winter-reading2.jpeg" style="clear: left; float: left; margin-bottom: 1em; margin-right: 1em; text-align: center;"><img border="0" data-original-height="358" data-original-width="610" height="118" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEiOLhH1e4e6xk0T5PcPeCWgXEklQcUtRGgvnv9848N7NPuUoDC5C8LUVobLsS4ApeOGqwuXtEkZVx6DR-oSfBAg5CUmQSnv6EcXWnVlR3isdJI5-VLo75s_Z8eBDxdeGFoSYfCS_6KA6NpqNH2rJiohwgS-BObQxxTHg1mYKW5L4Il2OgwaKaksX68Jaha6/w200-h118/Winter-reading2.jpeg" width="200" /></a></p><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;">Lokakuu meni kirjojen osalta alakanttiin. Vain muutama luettu kirja, nekin musiikkiaiheisia. Silti näihin oli yksi tarkoituksellinen näkökulma. Marraskuu lisäsi listaan kiinnostavia, kotimaisiakin teoksia. </span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;"> </span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;"><br /></span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;">Bad Religion & Jim Ruland (2021) <i>Do What You Want: The Story of Bad Religion </i></span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;"><br /></span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;">Moni on moittinut kirjoitustyyliä, mutta teoksen kuvaamat tapahtumat ovat erittäin mielenkiintoisia ja informatiivisia sellaisellekin, joka on jollain tasolla seurannut Bad Religionin merkittävää ja pitkää uraa punkin veivaamisen parissa. Tämä maksoi seitsemän euroa, joten suosittelen kaikille yhtyeestä ja Kalifornian punk-historiasta kiinnostuneille. Myös uskontokulmasta luettuna paketista saa paljon irti – myös ne, jotka ovat lukeneet laulaja Greg Graffinin omia naturalismia puolustavia uskontokriittisiä kirjoja. </span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;"><br /></span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;"><br /></span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;">S. H. Fernando Jr. (2020) <i>From the Streets of Shaolin: The Wu-Tang Saga </i></span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;"><br /></span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;">Kun en ole koskaan seurannut Wu-Tang Clanin tai sen noin yhdeksän jäsenen soolouraa, on vaikea päästä teoksen imuun. Ehkä kiinnostavinta on Ol’ Dirty Bastardin surullinen elämä, joka päättyi vuonna 2004. Opettavaisinta uskontonäkökulmasta on kuitenkin se, miten keskeisesti islam-vaikutteinen Five-Percenters Nation liittyy tässäkin kohtaa hip hopin historiaan erityisesti New Yorkissa. Sen sijaan hyvin yksityiskohtaiset kuvaukset albumien yksittäisistä raidoista toiminevat lähinnä entusiasteille. Tosifaneille varmaan ok. </span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;"><br /></span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;"><br /></span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;">Geoff Brown (2007) <i>The Life of James Brown </i></span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;"><br /></span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;">Tekijä vaikuttaa tietävän soulin kummisedän yksityiselämästä yhtä vähän kuin moni muukin artistista kirjoittava. Teos kuvaakin lähinnä uran tapahtumia yksityiskohtaisesti eikä niitäkään kovin vetävästi. Oma kulmani oli tässäkin uskonto, mutta siitä ei alun taustajuttujen lisäksi tullut esille juuri mitään – jopa vähemmän kuin aikaisemmin lukemistani Brownia käsittelevistä kirjoista. Sen ymmärsin, että Brownin toiminnassa mustien aseman edistäminen oli prioriteetti, joka ylitti mm. uskontorajat. Kristitty Brown siis tuki esimerkiksi mustien muslimien hankkeita. Näkökulman vuoksi en pyri arviomaan muihin ulottuvuuksiin liittyviä teoksen ansioita kovin seikkaperäisesti – se kuitenkin käy selväksi, että Brown itse selosti asioita itselleen parhaakseen katsomalla tavalla. Tiedä sitten, johtuiko se muistin valikoivuudesta vai tarkoituksellisesta toiminnasta. </span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;"><br /></span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;"><br /></span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;">Juha Himanka (2018) <i>Korkein opetus. Opettaminen yliopistoissa ja korkeakouluissa</i> </span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;"><br /></span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;">Teos on yllättävänkin vetävä pohdinta opettamisesta yliopistossa. Se tuo esiin vakiintuneen pedajargonin ja niihin liittyvät käsitykset, mutta ei toista niitä kritiikittömästi ikuisina totuuksina, joihin kaikkien olisi vain nyt syytä tottua. Teoksessa tulee paljon historiallista ja filosofista pohdintaa opetuksesta, mikä luo yhtäältä uskottavuutta ja toisaalta mielenkiintoa. Suurin ongelma on oikoluku – teoksessa on runsaasti lyönti- ja sijapäätevirheitä. Jos niihin ei jää jumiin, itse sisältö on pääosin inspiroiva ja palkitseva ainakin niille, jotka yliopistossa opettavat ja jotka aihetta pohtivat. Se, että käsiteltävistä teemoista osa tulee selvitetyksi epämääräisemmin kuin toiset, ei tässä tapauksessa vie pois teoksen kykyä toimia reflektiovälineenä yliopistossa opettavalle. </span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;"><br /></span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;"><br /></span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;">Markus Tiittula (2023) <i>Jumalakortti. Uskonnon ja politiikan epäpyhä liitto </i></span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;"><br /></span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;">Journalistin kirjoittama tietoteos käsittelee uskontoon ja uskoon vetoamisen tenhoa yhteiskunnassa. Se poimii esimerkkejä eri puolilta maailmaa ja eri aikakausilta, vaikka painotus onkin nykyajan Suomessa ja Yhdysvalloissa. Unkariakin käsitellään paljon. Teoksen ytimenä ovat toimittajan haastattelut ja matkat erilaisiin kohteisiin. Teoksen sävy on verrattain provokatiivinen, enimmäkseen uskontokielteinen. Siinä mielessä voisi sanoa, että Tiittula elvyttää Suomen kontekstissa uusateistista puhetta uskonnosta. En lähde tässä erittelemään teosta kovin syvällisesti, sillä olen itsekin siinä mukana yhtenä haastateltavana. Kaikesta en ole tekijän kanssa samoilla linjoilla, mutta suosittelen lukemaan. Siinä on aikamoinen nippu esimerkkejä sekä uskontoihin liittyvistä ongelmista että yhteiskuntien tavoista käsitellä uskontoja joskus turhankin lempeästi. </span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;"><br /></span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;"><br /></span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;">Christer Lindholm (2019) <i>Totuudenjälkeinen talouspolitiikka Thatcherista Trumpiin </i></span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;"><br /></span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;">Tästä ei populaari talouspoliittinen kirjallisuus paljon parane. Teoksessa voisi olla enemmän lähdeviitteitä, mutta tällaisenaan se on tiivis, selkeästi kirjoitettu ja tasapainoinen analyysi siitä, mitä kutsutaan neoliberalismiksi. Tekijä itse kutsuu sitä (mielestäni aivan oikein) markkinafundamentalismiksi, jonka tehtävänä on jättää markkinoiden hoidettavaksi asiat, jotka ovat esimerkiksi hyvinvointivaltiomallissa olleet valtion tehtäviä. Siitähän syntyy sotkua, vaikka jossain määrin myös talouskasvua. Tätä vasten pyritään tekemään ymmärrettäväksi kansallisten (oikeisto-)populististen puolueiden kannatuksen nousu. Teos tuo esiin markkinafundamentalismin aikaansaamia etujakin tietyissä tilanteissa, mutta nostaa asianmukaisesti esiin niitä monia todella vakavia ongelmia, joita olemme kohdanneet ajattelutavan saaman kannatuksen ja vaikutusvallan vuoksi. Suosittelen kaikille, lämpimästi, vaikka teoksen nimi ei ole mielestäni onnistunut. Itse olisin laittanut sinne sanan markkinafundamentalismi. Totuudenjälkeisyys on tässä minimaalisessa roolissa. </span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;"><br /></span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;"><br /></span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;">Stephen John (2023) <i>Objektiivisuus tieteessä </i></span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;"><br /></span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;">Kyse on lyhyestä filosofisesta katsauksesta objektiivisuuden käsitteeseen ja siihen, miten objektiivisuutta tieteessä voitaisiin hahmotella. Parhaiten teoksen ensimmäinen puolisko toimii esimerkkien kohdalla, erityisesti Elizabeth Lloydilta lainattu esimerkki vinoumasta naisen orgasmia koskevasta tutkimusperinteestä on havainnollistava (tutkimuksen penetraatiokeskeisyyden bias teki hankalaksi hahmottaa ilmeisen selityksen). Samoin on Elizabeth Andersonin tuottama esimerkki avioeron vaikutusta lapsiin koskevista tutkimuskiistoista (toivotut tulokset saadaan, kun määritellään aikaväli sopivaksi – lyhytkestoiset vaikutukset kielteisiä, pitkäkestoiset neutraaleja). Loppupuoli on iskevämpää keskustelua. John puolustaa maltillisesti objektiivisuuspuheen tärkeyttä. Se, miten objektiivisuutta arvioidaan, on kuitenkin monimutkaista ja herkkää, eikä se taivu yksinkertaiseen vastaukseen. John nojautuu ajattelemaan objektiivisuutta sosiaalisen prosessin kannalta eikä niinkään (perinteiseen tapaan) tuotoksena. Tässä olen samoilla linjoilla, ja sitä John täsmentää Inkeri Koskisen kiehtovalla ajatuksella objektiivisuudesta episteemisten riskien vähentämisenä. Tulen edelleen pitämään mielessäni Ian Hackingin huolen siitä, että objektiivisuuspuhe toimii ongelmallisena kohotussanana, joka vie meidät pois käytännön pikku yksityiskohdista abstraktioon. Mutta yhtä lailla Johnin käsittely tarjoaa hyvän perusteen jatkaa puhetta objektiivisuudesta. Hyvä teos, mutta viimeiset lauseet ovat sen ongelmallisimpia. John esittää, että objektiivisuuspuhetta pitäisi jatkaa, koska muu maailma pitää objektiivisuutta tärkeänä. En ymmärrä, miksi näin olisi automaattisesti. </span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;"><br /></span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;"><br /></span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;">Joseph Blankholm (2022) <i>The Secular Paradox: On the Religiosity of the Not Religious </i></span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;"><br /></span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;">Tämä on luultavasti perusteellisin uskonnottomien yhteisöjä käsittelevä monipaikkaiseen etnografiaan perustuva teos Yhdysvaltojen kontekstissa. Siksi kyse on poikkeuksellisen tärkeästä tutkimuksesta, jossa kuvataan ja uudelleen kuvataan monipuolisesti niitä nyansseja, joita uskonnottomien katsomuksiin kuuluu. Huomion saavat myös yhteisöjen toiminnalle ja asenteille tyypilliset valkoisuusvinoumat. Tarkoittaa sitä, että ei-valkoisilla on kulttuurisesti haastavampaa löytää paikkansa näissä yhteisöissä. Jos jotain kritisoin, niin se liittyy otsikon mukaiseen painotukseen kahdella tavalla. Ensinnäkin en ole ollenkaan varma, onko kyseessä paradoksi. Tekijä tarkoittaa sillä, että sekulaarit yhteisöt tekevät irtioton uskonnosta mutta nojaavat uskonnonkaltaisuuteen yhteisönmuodostuksessaan. Paradoksi se on minusta ensisijaisesti tutkimuksen tekijälle, joka näkee uskonnottomien yhteisöt melko vahvasti uskonnonkaltaisina. Ja tämä on se toinen ongelmallinen, alaotsikossa kiteytyvä painotus. Enimmäkseen teos ei käsittele uskonnottomien uskonnollisuutta. Jos nämä aika suuret ongelmat sivuutetaan ja keskitytään yhteisöjen ja niihin eri tavoin kiinnittyneiden yksilöjen ajatusmaailmojen yksityiskohtiin, teos on runsaudensarvi, joka muistuttaa, että organisoituneetkin uskonnottomat ovat varsin kirjava ja erimielinen joukko</span>.</div><p></p>Teemu Tairahttp://www.blogger.com/profile/15715257749415944356noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-5701574742231485925.post-22063531197636041962023-10-02T12:24:00.000+03:002023-10-02T12:24:05.813+03:00Syyslukemiset, syyskuu<p></p><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEhYu2-Q9-ai7XqLX-gA4-RtEVNVs1LAU2c0JuN_HFTdg4qYh1zLpvnCW8XlUgIPZunktc5bgQUwlx__DE61zT5b4H6WDIQKsdyKQl4os1zhToyChT4xn2mLbPEXgSCoNmMhb6iPvtKDQg21f074WA-hI_uuA4XTjNNUVwUfPUFuOphy1nL66AVHJ3NdLnaM/s2289/2023-kesa%CC%88lukemiset-syys.jpeg" style="clear: left; float: left; margin-bottom: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="1695" data-original-width="2289" height="148" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEhYu2-Q9-ai7XqLX-gA4-RtEVNVs1LAU2c0JuN_HFTdg4qYh1zLpvnCW8XlUgIPZunktc5bgQUwlx__DE61zT5b4H6WDIQKsdyKQl4os1zhToyChT4xn2mLbPEXgSCoNmMhb6iPvtKDQg21f074WA-hI_uuA4XTjNNUVwUfPUFuOphy1nL66AVHJ3NdLnaM/w200-h148/2023-kesa%CC%88lukemiset-syys.jpeg" width="200" /></a></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;">Ajattelin jatkaa kesällä aloitettua lukupäiväkirjan päivittämistä tänne näin. Lukupäiväkirjaa olen pitänyt yli 20 vuotta, mutta en täällä blogissa. Syyskuu on ollut kuivahko kuukausi, ei loppukirin vuoksi aivan tipaton kuitenkaan. Syitä on monia, muutama niistä hyviä. </span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;"><br /></span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;">Olen isyyslomalla, joten luvan kanssa saa olla lukematta. Tällaista lupaa en kuitenkaan kaipaa, joten suurempi syy vähäiseen lukemiseen on ajan puute. Tai aikaa on aivan saman verran kuin ennenkin, mutta nyt siitä menee suuri osa lapsen kanssa ihmetellessä. Hänen kanssaan luemme ahkerasti, mutta niitä teoksia en aio tänne listata. </span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;"><br /></span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;">Olen edellä mainituista syistä käyttänyt vähäisen lukuaikani artikkeleihin. Olen keskittynyt erityisesti konjunktuurianalyysia teoretisoiviin ja reflektoiviin teksteihin, joissa liikutaan akselilla Gramsci – Althusser – Hall – Grossberg ja välillä koukataan Marxin ja Laclaun kautta takaisin Halliin. </span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;"><br /></span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;">Lisäksi olen lapsen päiväunien aikana pyrkinyt edistämään yhtä artikkelia tipuaskelin. Sellainen puuhastelu vie sen parhaimman lukuhetken eli päiväuniajan pois. Huomasin myös yhden mentaalisen aspektin: kun lukuaikaa ei ole ja kirjat etenevät kuin hidastetussa filmissä, tuntuu jäävän jumiin yhteen. Siihen helpotuksena olen alkanut (taas) käydä läpi aikaisemmin luettujen kirjojen alleviivauksia ja reunahuomautuksia. Näin tulee kerrattua kaikenlaista ja liikuteltua ajatuksia nopeammin kuin se onnistuisi yhteen kirjaan syventymällä. Tuntuu kuin tekisi ja ajattelisi kaikenlaista, kun kertaa joskus luettua. Se myös vie eteenpäin edellä mainittua artikkelia. </span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;"><br /></span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;">Jotain sentään sain päätökseen syyskuussa. </span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;"><br /></span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;"><br /></span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;">Mikko Mattlar: <i>Synteettinen Suomi</i> (2019) </span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;"><br /></span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;">Suomalaista syntetisaattorivetoista musiikkia 1970- ja 1980-luvuilla käsittelevä teos ei ehkä pureudu minulle tärkeimpään palaseen populaarimusiikin historiassa, mutta riittävä yhteys löytyi nopeasti. Lapsuuteni syntsaiskelmät tulevat käsitellyksi (mm. Mona Carita, Kake Randelin), samoin myöhempinä aikoina kuunnellut artistit ja yhtyeet (kuten Organ, Stressi ja Advanced Art). Kun syntsalaitteet olivat varhaisina aikoina melko hintavia, tekijöitäkin oli niukasti. Ostava yleisö söi iskelmäsyntsan, mutta vakavamielisempää elektronista kotoperäistä musiikkia ei myyntilistojen kärkipäässä näkynyt. Kovin syväluotaavaa kulttuurihistoriallista analyysia teos ei tarjoa, mutta viihdyttävän ja informatiivisen katsauksen alan tekijöihin ja teoksiin. Pakko oli tehdä oma soittolista teoksen perusteella, mutta on todettava, ettei monia kuriositeetteja löydy ruotsalaisesta suoratoistopalvelusta. </span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;"><br /></span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;"><br /></span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;">Mikko Lehtonen (toim.): <i>Kulttuuri ja yhteiskunta. Kulttuurintutkimuksen klassikoita </i>(2021)</span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;"><br /></span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;">Muutama vuosi sitten ilmestynyt käännöstekstien kokoelma kulttuurintutkimuksen vanhoja ja uusia klassikoita on jäänyt vaille näkyvää huomiota. En ole huomannut teoksesta puhutun laisinkaan. Itse törmäsin siihen erään divarin listalla ja kävin nappaamassa teoksen sopuhintaan. Mietin, että opiskeluaikanani teos olisi kulkenut monien kassissa ja näkynyt kirjaston kahvilassa tai yliopistorakennusten käytävillä luentojen välissä, ainakin humanistiopiskelijoilla. En tiedä, kuka näitä nykyään lukee, eivät ainakaan uskontotieteen opiskelijat. Ehkä ajat ovat muuttuneet. Jos näin, se on harmi. Kyse on erinomaisesta kokoelmasta tekstejä, joiden ei ole tarkoituskaan muodostaa aivan yhtenäistä pakettia. Kulttuurintutkimuksen varhaisista klassikoista mukana on mm. Raymond Williams, tuoreemmista David Morley ja vielä tuoreemmista. Doreen Massey, Paul Gilroy ja Lawrence Grossberg. Kasarilta on Stuart Hallin kovatasoinen teksti ”Ideologian ongelma”. Mukana on myös kohtuullisen syväluotaava toimittajan johdanto. Suosittelen. </span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;"><br /></span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;"><br /></span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;">Peter Singer: <i>Hegel</i> (2001) </span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;"><br /></span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;">Hyllyssäni on siistissä rivissä yli 50 Oxford University Pressin ”A Very Short Introduction” -sarjan teosta. Lapsen kanssa lattialla makoillessa tuijottelen niitä melkein päivittäin. Yhtenä päivänä nappasin käteeni Peter Singerin kirjan Hegelistä. Ja olihan sen lukeminen palkitsevaa. Hegel oli hurja ajattelija, mutta onko hän ystävä vai vihollinen, siitä en ole varma. Ystävä, jos kysytään Zizekiltä tai jopa Rortylta; vihollinen, jos kysytään Deleuzelta. Vihollinen myös, jos kysytään kolonialistista diskurssia kritisoivilta. Ei siis ainakaan yksiselitteisesti ystävä, mutta omaperäinen ja erikoinen ajattelija vähintään. Singerin kirja keskittyy Hegelin historianfilosofiaan, vapauskäsitykseen, tietokäsitykseen (Geist-termin kautta) ja vähän dialektiikkaankin. Asiallinen johdanto, joka ei mene kovin syvälle, mutta auttaa riittävästi hahmottamaan Hegelin ajattelun etenemistä (sen sijaan että vain kertoisi johtopäätökset). Hegelin vaikutusta käsittelevä loppuluku on kovin lyhyt ja ylimalkainen, mutta siinäkin on muutama mielenkiintoinen huomio Hegeliä seuranneiden sukupolvien vastaanotosta 1800-luvula (ei kuitenkaan mitään 1900-luvun jälkipuoliskosta). Teos ilmestyi alkujaan vuonna 1983. </span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;"><br /></span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;"><br /></span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;">Seppo Paajanen, Anneli Juntti & Hannele Sauli (toim.): <i>Faktajuttu. Tilastollisen sosiaalitutkimuksen käytännöt</i> (1998) </span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;"><br /></span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;">Artikkelikokoelma asiallista menetelmälätinää tilastollisen tutkimuksen kiemuroista. Luin tämän ensisijaisesti etsiessäni puhuttelevia esimerkkejä, joita voisi hyödyntää menetelmäopetuksessa. En löytänyt, paitsi ehkä yhden. Kun verrataan ihmisten vastauksia samoihin kysymyksiin erilaisilla kyselytekniikoilla, huomataan, että perinteisessä lomakekäyntihaastattelussa ihmiset antavat kielteisemmän kokemuksen hyvinvoinnista kuin puhelinhaastattelussa tai tietokoneavusteisessa käyntihaastattelussa. Toisin sanoen sosiaalinen yhteys vaikuttaa vastauksiin, ei vain kysymysmuoto, vastausvaihtoehdot ja vastausvaihtoehtojen järjestys. Muuten löysin aika tavanomaisia menetelmätekstejä, joiden relevanssi omaan tutkimukseeni tai opetukseeni jäi kuitenkin verrattain yleiselle tasolle. Ajankohdasta kertoo konstruktionismin ja ”postmodernin” epistemologian mukanaolo pohdinnoissa. Yksi tapausesimerkki tarjosi hyvän muistutuksen, miten suomalainen presidentinvaalitapa on vahvasti sidoksissa mielipidekyselyihin, jotka ohjaavat ehdokasvalintaa ja äänestyskäyttäytymistä. Oma näkemykseni on, että kyseinen vaali – toisin kuin eduskuntavaalit – on selkein esimerkki niin sanotun strategisen äänestämisen mielekkyydestä. </span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;"><br /></span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;"><br /></span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;">Roosa Haimila: <i>Beyond Scientific Worldviews: Belief in Science and ‘Supernatural’ Explanations in Science-Oriented Individuals </i>(2023) </span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;"><br /></span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;">Haimilan teoksessa käsitellään, miten tiedeorientoituneillakin yksilöillä voi olla intuitiivinen taipumus tapaan ajatella ”yliluonnollisia” elementtejä sisältäviä ajatuksia, jos ”yliluonnollisella” tarkoitetaan ”core knowledge confusionia” eli sitä, että ihmiset ”sekoittavat” ajattelussaan esimerkiksi elottomien objektien, elävien organismien ja mentaalisten tilojen välisiä rajoja (esimerkiksi pitävät luontoa toimijana, jolla on päämäärä). Teknisesti ottaen en lukenut artikkeliväitöskirjaa syyskuussa, vaikka se ilmestyi silloin, mutta olen lukenut sen sisällön aikaisemmin. Laitan sen kuitenkin tähän, koska kirjana teos ilmestyi nyt. En lähde kommentoimaan sisältöä sen kummemmin, koska Haimila oli ohjattavani. Se oli neljän vuoden sisään kuudes ohjaamani väitöskirja ja se löytyy netistä</span>.</div>Teemu Tairahttp://www.blogger.com/profile/15715257749415944356noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-5701574742231485925.post-85671752517217432182023-08-30T13:15:00.003+03:002023-08-30T13:15:51.545+03:00Kesälukemiset, elokuu<p></p><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEjsTOlB-GjBLZ6MLYHY5M3sjX2LwCIwaUQJph-_dxVCm0uhwsxodmRbbkqFUqudY9GRL0RaShuGTu0S9mlZSycsLDYjhaFn5X7OLoOe2_DaMvrYFmuzYe_aMuGx5QCiVBshYoVchUVvCvK0env9HQChJH6aFbwj0S4Wj87aMvvk0cZcZZptUrziwj_ifIFO/s2371/2023-elo.jpeg" style="clear: left; float: left; margin-bottom: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="1747" data-original-width="2371" height="148" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEjsTOlB-GjBLZ6MLYHY5M3sjX2LwCIwaUQJph-_dxVCm0uhwsxodmRbbkqFUqudY9GRL0RaShuGTu0S9mlZSycsLDYjhaFn5X7OLoOe2_DaMvrYFmuzYe_aMuGx5QCiVBshYoVchUVvCvK0env9HQChJH6aFbwj0S4Wj87aMvvk0cZcZZptUrziwj_ifIFO/w200-h148/2023-elo.jpeg" width="200" /></a></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;">Elokuun lukemiset menivät melko viihteelliselle osastolle. Mutta niin saa mennäkin, onhan se kesäkuukausi. Konferenssissa meni melkein viikko ja viimeistelin ensimmäiset versiot kolmesta artikkelista, joten elokuu oli ihan tuottava kuukausi työmielessä. Ei siinä enää näiden ja perhe-elämän jälkeen jäänyt aikaa ja energiaa paljon muulle kuin rentouttavalle lukemiselle. Käydään ne kuitenkin läpi lyhyesti. </span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;"><br /></span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;"><br /></span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;">Krieger, Robby & Jeff Alulis (2021) <i>Set the Night on Fire</i> </span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;"><br /></span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;">The Doors oli paljon muutakin kuin Jim Morrison. Kitaristi ja biisintekijä Kriegerin muistelmat vievät miellyttävällä tavalla yhtyeen maailmaan ja myös Kriegerin persoonaan. Vaikka tunnen yhtyeen tarinan pääpiirteet, tässä tulee paljon uutta. Siinä erityisesti korjataan joitain elämään jääneitä väärinkäsityksiä, varsinkin niitä, jotka menevät yhtyeen kosketinsoittaja Ray Manzarekin piikkiin (myös rumpali John Densmore saa osansa). On myös kiva lukea Doors-aiheesta niin, ettei Morrison ole koko ajan keskiössä. Silti tämä ei ehkä ole se ainoa Doors-kirja, mikä tulee lukea, jos yhtyeeseen aikoo perehtyä. Lisäksi olen vanhakantainen kronologisen kerronnan ystävä, joten sen rikkominen häiritsee bändin uravaiheiden hahmottamista. Luulen syynä olevan se, että näin lukija käy läpi myös Kriegerin elämän Morrisonin Doorsin jälkeiseltä ajalta. Siinä olikin paljon uutta ja melko kiinnostavaa. Kaikkiaan hyvin viihdyttävä musakirja, mutta ei sellainen klassikko, joka olisi pakko lukea, jos Doors ei kiinnosta. </span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;"><br /></span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;"><br /></span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;">Burton, Tara Isabella (2020) <i>Strange Rites: New Religions for a Godless World </i></span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;"><br /></span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;">Tämä on hyvä tietokirja, mutta puutteellinen tiedekirja. Mikä tahansa nykyaikana trendaava ilmiö on uutta uskontoa ja jää epäselväksi, miten kaikki mahdolliset kirjassa käsitellyt esimerkit liittyvät samaan. Tekijän mukaan yhdistävä seikka on amerikkalaisen ”intuitionalismin” pohjalle rakentuva remix-kulttuuri, jossa erilaisia elementtejä sekoitetaan itselle sopivaan pakettiin yksilön kokemuksen toimiessa viimekätisenä määrittäjänä siitä, sopiiko yksittäinen elementti itselle. (Perusidea ei ole kovin kaukana siitä, mistä itse olen kirjoittanut ”notkeana uskontona”.) Kirjan anti on erittäin kiinnostavissa tapausesimerkeissä. Niiden kirjo sisältää hyvinvointikulttuurin (mm. Goop-yhtiön tarkastelua), Jordan Petersonin, Harry Potterin, polyamorian, videopelaamisen, ritual design labin, woketuksen, Silicon Valleyn teknoutopiat ja muutakin. Niistä etnografis-journalistisella otteella kirjoitettua teosta on mukava lukea, vaikka analyysi vuotaa jonkin verran sekä paketin kasassa pitämisen merkityksessä että muutamissa yksityiskohdissa. Itse merkkasin muistiin useita (lehti- ja tutkimus)artikkeleita, joita tekijä on hyödyntänyt, mikäli näistä teemoista tarvitsee lisätietoa tai vaikkapa yksittäisen tilaston. </span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;"><br /></span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;"><br /></span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;">Pajuniemi, Matti (2021) <i>Unisatama: Progressiivinen rock 1980–2020</i> </span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;"><br /></span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;">Tekijän aikaisempi progeraamattu <i>Aamunkoiton portit</i> toimii hyvin listana siitä, mitä voisi kuunnella. Niin toimisi tämäkin, jos tunnistaisi bändejä ja olisi riittävä kiinnostus myöhempien aikojen progebändien tuotoksiin. Muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta oma progeharrastuneisuuteni keskittyy aikaan ennen tämän teoksen haarukkaa. Silti laitoin muistiin muutaman nimen tulevaa varten. Teos sinänsä keskittyy kuvailemaan ja arvioimaan listamaisesti eri maantieteellisten alueiden progebändien albumeita. Sitä on hauska lukea, jos käsiteltävä bändi on millään tavalla tuttu, mutta välillä on pakko hyppiä, kun käsitellään sivukaupalla vaikkapa 2010-luvun italialaista progea. Progefaneille tämä ja edellinen teos ovat kuitenkin tärkeitä. Progefanituksen porttina toimiin paremmin <i>Aamunkoiton portit</i> kuin <i>Unisatama</i>. </span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;"><br /></span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;"><br /></span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;">Dyson, Michael Eric (2019) <i>Jay-Z: Made in America </i></span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;"><br /></span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;">Kirja käsittelee ensisijaisesti Jay-Z:n kulttuurista merkitystä äärimmäisen myötäsukaisesti. Mitään kriittistä sanottavaa ei löydy, eikä teoksessa käsitellä kovin paljon artistin elämänvaiheitakaan. Minunlaiselle lukijalle tällainen kulttuurianalyysi istuu ideana hyvin, mutta toteutus on keskitasoa. Luin tämän siksi, että halusin nähdä, pitääkö kirjoittaja artistin uskontosuhdetta merkittävänä seikkana. Ei pidä, ainakaan tämän teoksen perusteella, koska sitä ei tarkastella. Toisessa asiayhteydessä tekijä on kirjoittanut Jay-Z:stä ja uskonnosta artikkelimitassa. </span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;"><br /></span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;"><br /></span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;">Ian Fleming (1961) <i>Pallosalama </i></span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;"><br /></span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;">Bondia, miksipä ei? Tässä yhdistyvät yksityiskohtainen teknisten tietojen hinkkaus, action, naisista lumoutuminen ja pahisten parissa hengailu muun muassa kasinolla. Bond-kirjoissa nämä toimivat parhaiten käänteisesti. Hengailujaksot ovat erinomaisia, teknisistä tiedoista lukeminen ei sovi minulle. Ei ehkä paras Bond-teos, mutta viihdyttävä kuitenkin. Filmatisointi ei ole suosikkini myöskään, mutta kirjan ja elokuvan vertailuissa käytännössä kaikki Bond-elokuvat pieksevät alkuperäisen kirjan</span>.</div>Teemu Tairahttp://www.blogger.com/profile/15715257749415944356noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-5701574742231485925.post-29214615192197799862023-08-07T11:17:00.000+03:002023-08-07T11:17:39.952+03:00Kesälukemiset, heinäkuu<p></p><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEh5_QrAy_txkh1qUi1LgIl510yZF8c3k3zYHrDtW-vyZep7rcc2rIbo5fBzprZX0hANPGZNWsrFNfed7qSs7qTg5mVeOZG3xFu_j4Yo424KrG19on69deHGfbIbxShDrNaJXkenX4cTMroXNoRxjele63LIZctKEsJj3oG_9TmsLKSEx5FxXKnmh5tbnqXh/s2305/2023-kesa%CC%88lukemiset-heina%CC%88.jpeg" style="clear: left; float: left; margin-bottom: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="1593" data-original-width="2305" height="138" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEh5_QrAy_txkh1qUi1LgIl510yZF8c3k3zYHrDtW-vyZep7rcc2rIbo5fBzprZX0hANPGZNWsrFNfed7qSs7qTg5mVeOZG3xFu_j4Yo424KrG19on69deHGfbIbxShDrNaJXkenX4cTMroXNoRxjele63LIZctKEsJj3oG_9TmsLKSEx5FxXKnmh5tbnqXh/w200-h138/2023-kesa%CC%88lukemiset-heina%CC%88.jpeg" width="200" /></a></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;">Lanegan, Mark (2021) <i>Devil in a Coma: A Memoir</i> </span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;"><br /></span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;">Jos Laneganin oikeat muistelmat, <i>Sing Backwards and Weep</i> (2020), oli oikeasti korkeatasoinen musiikkikirja, tätä seuraavaa liparetta ei olisi pitänyt julkaista. Siinä on muutama sivu koronamuistelmia sairaalasta ja pari runontynkää. Edellisessä kirjassa Laneganista välittyy sympaattisella tavalla epäsympaattinen kuva, nyt vain epäkiinnostavan mu**un. </span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;"><br /></span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;"><br /></span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;">Copeman, Jacob & Schulz, Mascha toim. (2022) <i>Global Sceptical Publics: From Non-Religious Print Media to ‘Digital Atheism’ </i></span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;"><br /></span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;">Tämä on ensimmäinen toimitettu teos, joka käsittelee ateismin/uskonnottomuuden ja median keskinäissuhteita. Sen näkökulma painottuu vahvasti media-antropologiaan ja -etnografiaan, jossa seurataan, mitä ihmiset tekevät somessa ja miten se on osa heidän elämäänsä. Sellaisia tapauksia teos esittelee ympäri maailman. Mukana on myös teoretisointia, mutta muutama puute on silmiinpistävä: teoksessa ei käsitellä journalismia ja valtavirtamediaa, eikä siinä ole tapaustutkimuksia ateismin ja/tai ateistien mediarepresentaatioista. Eikä somen ja muun valtajulkisuuden suhteita tematisoida syvällisesti. Puute on mielestäni merkittävä, koska itse tutkin näitä edellä mainittuja. Muutama teksti viittaa julkaisuihini, mutta tällaisessa teoksessa olisin kuvitellut, että tutkimukseni olisi noteerattu selvästi osana aikaisempaa tutkimusta jo johdannossa. Minulle teos on samanaikaisesti oikein hyödyllinen ja lisätutkimuksen tarpeesta muistuttava (ja juuri siitä näkökulmasta, mitä itse teen). </span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;"><br /></span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;"><br /></span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;">Gross, Neil (2008) <i>Richard Rorty: The Making of an American Philosopher </i></span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;"><br /></span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;">Tässä on tavallaan kaksi kirjaa yhdessä. Yhtäältä teos on Richard Rortyn (1930–2007) elämäkerta vuoteen 1982 asti (siihen asti kun hän siirtyi Princetonista Virginian yliopistoon, ja jätti filosofian institutionaalisen kehyksen taakseen). Toisaalta teos on yritys rakentaa sosiologinen teoria intellektuaalisen position muodostumisesta Rortyn elämällä havainnollistettuna. Siinä missä edellinen oli parasta mahdollista kesälukemista (tai mitä tahansa lukemista), jälkimmäinen tuntuu sanovan raskaan teoreettisen apparaatin avulla vain vähän sellaista, mitä ei olisi voinut sanoa ihan tavallisen elämäkerran tarinankerronnassa. Olisin mielelläni lukenut Rortyn elämästä myös vuoden 1982 jälkeen. Silti käsitellystä ajanjaksosta saa tarkan ja yksityiskohtaisen kuvan Rortyn ajattelun painopisteiden muutoksista. </span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;"><br /></span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;"><br /></span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;">Rusbridger, Alan (2020) <i>News and How to Use It </i></span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;"><br /></span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;">Guardianin päätoimittajana uraansa tehnyt Rusbridger on kirjoittanut muutamia journalismin tilaa käsitteleviä teoksia. Tämä on yksi niistä, organisoituna aakkosellisesti hakusanoihin. Osa toimii hyvin, toiset vähän heikommin, mutta kokonaisuus on kiinnostava katsaus journalismiin. Suurin osa esimerkeistä on Briteistä, joten jonkinlainen ymmärrys saarivaltakunnasta ja sen mediakentästä ryydittää mukavasti lukuinnostusta. Muutoin voi olla puuduttavaakin etsiä sitä pointtia yksittäisistä hakusanoista. Suosittelen kuitenkin journalismin tilasta kiinnostuneille. </span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;"><br /></span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;"><br /></span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;">Saarela, Tommi (2021) <i>Pave Maijanen: Elämän nälkä</i> </span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;"><br /></span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;">Maijasen soolotuotanto ei ole teekuppini. Silti 500-sivuinen teos Paven elämästä on kiinnostava kokonaisuus, koska mies on ollut mukana niin monessa. Inhimillisestä puolesta oli oikein kiva lukea, vaikka (vai: koska) Pave ei koskaan ollut rokkisekoilija (ehkä sellaisia kirjoja on luettu riittävästi). Musiikin osalta tuotantojutut ovat kirjan keskeistä antia, ei teknisessä mielessä vaan projekteina, joissa kohdehenkilö on ollut mukana (mm. Wigwam, Hurriganes, Dingo). Samoin Royals ja soolohommat, joista on saatu musiikkimaailmaan liittyviä kiinnostavia huomioita irti. Niistä diggailu ei vaadi Paven musan diggailua. Suosittelen Pave-fanien lisäksi niille, joita kiinnostaa suomalainen musiikkikenttä akselilla proge – bluesrock –popiskelmä – dingo – euroviisut – mestaritareenalla. Rockabillymuotia Pave inhosi, siitä on mukana muutamia pistäviä kommentteja. </span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;"><br /></span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;"><br /></span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;">Newton, Richard & Touna, Vaia toim. (2023) <i>Fieldnotes in the Critical Study of Religion</i> </span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;"><br /></span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;">Tässä on poikkeuksellinen tapa käsitellä uskontotieteen ja laajemmin uskonnontutkimuksen oppihistoriaa. Otetaan yksi lainaus klassikolta, lähdetään purkamaan sitä ja kuljetaan toisinaan yllättäviinkin suuntiin. Lopputuloksena on inspiroiva kokoelma, joka on samalla epätasainen. Mukana on muutama loistava käsittely, muutama oivaltava kuljetus klassikosta nykypäivän metodologisiin keskusteluihin ja muutama rohkea, lopulta epäonnistuva yritys. </span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;"><br /></span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;"><br /></span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;">Lövheim, Mia & Stenmark, Mikael toim. (2021) <i>A Constructive Critique of Religion</i> </span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;"><br /></span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;">Teoksessa käsitellään kritiikkiä sen arkimerkityksessä eli arvoarvostelmina eikä niinkään ilmiöiden mahdollisuusehtoina. Tarkoituksena on tunnustella, miten kritiikki voisi olla rakentavaa uskonnon yhteydessä. Mukana on muutamia tärkeitä artikkeleita ja muutamia itseäni vähemmän inspiroivia, teologisempia tekstejä. Teoksen yleinen linja vaikuttaa hylkivän vahvaa uskontokritiikkiä ikään kuin uskontomyönteinen uskontokritiikki olisi rakentavaa. Mutta tässä on lähtökohta, jota voitaisiin perata syvemmin: vaikka kritiikin tulee olla rakentavaa vaikuttavuuden maksimoinnin mielessä, miksi kritiikin tulisi olla kohdettaan rakentavaa? Siksi minulle teoksen syvin anti on yksittäisissä vahvoissa, pääosin tuttujen kirjoittajien artikkeleissa, jotka voisivat olla toisessakin kontekstissa. Näiden teemoina ovat mm. erilaiset ateistiset kritiikit (S LeDrew), laki erit. Kreikassa (E Fokas) ja Ruotsin radikaalioikeisto (P-E Nilsson)</span>.</div>Teemu Tairahttp://www.blogger.com/profile/15715257749415944356noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-5701574742231485925.post-77891876010111491582023-08-03T12:18:00.001+03:002023-08-03T12:18:25.185+03:00Studioalbumit osa 118: Codeine<p></p><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEif24god53kSO55EFyASnZICiqpcHnTFd6cQi1ew28MoQVSdmUqfE_2vFAuKxfXJDVInZOGHeTIAF18C1NZQJjcdkBXJd4iULyjNu5_7qzosq-wZn0CGruPfRGKmTj3kdrO_msTuk14w409waq6HWaVdUWJK05neOsk2olFi0Ndu8mmion7ZSHLZ7qwIYw1/s600/codeine.jpeg" style="clear: left; float: left; margin-bottom: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="473" data-original-width="600" height="158" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEif24god53kSO55EFyASnZICiqpcHnTFd6cQi1ew28MoQVSdmUqfE_2vFAuKxfXJDVInZOGHeTIAF18C1NZQJjcdkBXJd4iULyjNu5_7qzosq-wZn0CGruPfRGKmTj3kdrO_msTuk14w409waq6HWaVdUWJK05neOsk2olFi0Ndu8mmion7ZSHLZ7qwIYw1/w200-h158/codeine.jpeg" width="200" /></a></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;">Slowcore. Jos minua olisi pyydetty muutama kuukausi sitten nimeämään slowcorea soittavia yhtyeitä, olisin todennäköisesti maininnut Low’n ja sen jälkeen pudotellut satunnaisia post-rockiksi tai jopa shoegazeksi luokiteltuja yhtyeitä. Codeinesta en ollut kuullutkaan. Nyt olen. Lisäksi olen kuunnellut New Yorkissa vuonna 1989 perustetun trion tuotannon läpi. </span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;"><br /></span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;"><i>Frigid Stars</i> (1990) on erinomainen debyytti. Se on hidas, riisuttu, ei sisällä koskettimilla täytettyä tilaa, vaan antaa kitaran särönuotin kantaa minne kantaa ja jättää välit tyhjäksi. Biisimateriaalikin on korkeatasoista. Ja melodista. Tällöin ei vielä kärsitty systemaattisesti ylipitkistä albumeista, joten tämäkin tulee hoidettua hieman yli 40 minuutissa. Tunnelma on alakuloinen, mutta ei synkkyyttä ihannoiva. Sadcoreksi sitä kutsutaan. Täytyy hommata kotihyllyyn. Jos et luota minuun, niin Pitchforkin 8.8/10 valanee lisäuskoa. Tai se, että albumin nimi on otettu The Fall -yhtyeen kappaleesta ”Crap Rap 2”. </span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;"><br /></span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;"><i>Barely Real</i> EP (1992) piti olla täyspitkä, mutta yhtye ei päässyt yksimielisyyteen levytettävästä materiaalista ja sen tasosta. Syntyi kuuden biisin EP, jonka kesto on 25 minuuttia eli aika lähelle sitä, mitä täyspitkä oli julkaisua edeltävällä vuosikymmenellä. Minusta sisältö on aika lailla samaa kamaa kuin pitkäsoitolla. Laatukin on korkea, vaikka pianoinstrumentaali ”W.” tuntuu tarpeettomalta. Suurin ero on se, että enää tämä ei yllätä. Aikalaisarvioissa todettiin tyylikkäästi, että teos on ”a towering monument to nothingness”. Sama sanottiin myös varauksellisemmin, kun kuvattiin, että muutama biisi on ”hardly nothing”. Kuulostaako kiinnostavalta? Kyllä kuulostaa. Näillä tutustumisilla kallistun kuitenkin ensialbumin puoleen. </span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;"><br /></span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;"><i>The White Birch</i> (1994) sai Uncutin retrospektiivisessä arviossa 9/10, mikä oli yhden pykälän verran enemmän kuin Codeinen edeltävät julkaisut. En oikein hahmota miksi. Minusta biisimateriaali on hitusen vahvempaa debyytillä, eikä tämä tuo yhtyeen sointiin mitään merkittävää muutosta. Wikipediakin tietää kertoa, että tätä moni pitää yhtyeen parhaana. Ei tämä minun korvaani ole sen melodisempi. Ehkä erona on selvemmät puhtaiden ja säröisten sointujen vuorovedot. Tästä seuraa myös se, että debyytti on brutaalimpi, ja siksi mieluisampi. Pitchforkin 8.4/10 on minun linjallani, mutta ero debyytin hyväksi on käytännössä mitätön. Ilmeisesti tämä on vaikuttanut merkittävästi Low’n ja Mogwain musiikkiin – yhteyden kuulee helposti – mutta niin varmasti ovat muutkin yhtyeen tuotokset. Mieleen kuitenkin tulee, että voiko linjaa varioida loputtomiin. Mihin tästä mennään muuta kuin kadotukseen? Bändi valitsi ilmeisen ratkaisun ja hajosi. </span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;"><br /></span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;">Jokerina vielä <i>Dessau</i> (2022/1992), joka nauhoitettiin 1992 mutta julkaistiin vasta 2022. Siitä piti tulla toinen albumi, mutta yhteisymmärrystä ei muodostunut, joten se hyllytettiin. Osa biiseistä löysi tiensä yllä mainitulle ep:lle ja viimeiseksi jääneelle täyspitkälle. Laatua tämäkin. </span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;"><br /></span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;">Kaikkitietävän internetsin mukaan slowcoreen sopivat myös muiden muassa Red House Painters ja Sun Kil Moon. Molempia löytyy myös omasta hyllystä, mutta suuriksi suosikeiksi ne eivät ole nousseet. Mazzy Starin ja Cat Powerin yhteydestä slowcoreen olin jotenkin yllättynyt, koska minulle ne ovat aina olleet perusindietä. Tässä joukossa Codeine nousee korkealle ja vertautuukin paremmin post-rockiin kuin edellä mainittuihin nimiin. Kaikkiaan Codeine on enemmän kuin unohtunut kuriositeetti; se on suunnannäyttäjä, joka ansaitsee tulla muistetuksi. Taidan silti penkoa lisää suoraan tai epäsuorasti slowcore-termiin yhdistettyjä teoksia</span>.</div>Teemu Tairahttp://www.blogger.com/profile/15715257749415944356noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-5701574742231485925.post-25590092713173964342023-07-15T11:56:00.001+03:002023-07-15T11:56:58.416+03:00Kesälukemiset, kesäkuu<p></p><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEiqO4zjhj8ADxK6vstp9JtX90wmm2G4dRz62GUhzJDgpcLV59m2JfYGKS1as_nokJI3u8jkNalaVZKN73-MkG6yLnuVxXgkqHvzE2zugEj2KI9YG16jnRHKJw-i8lFaOH33egIjobKxK5al7ptRbbSVAEb4sUcWaqF_ejuMvjYAzGylZOKu4NDxeupFUvkM/s2243/2023-kesa%CC%88lukemiset-kesa%CC%88.jpeg" style="clear: left; float: left; margin-bottom: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="1482" data-original-width="2243" height="132" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEiqO4zjhj8ADxK6vstp9JtX90wmm2G4dRz62GUhzJDgpcLV59m2JfYGKS1as_nokJI3u8jkNalaVZKN73-MkG6yLnuVxXgkqHvzE2zugEj2KI9YG16jnRHKJw-i8lFaOH33egIjobKxK5al7ptRbbSVAEb4sUcWaqF_ejuMvjYAzGylZOKu4NDxeupFUvkM/w200-h132/2023-kesa%CC%88lukemiset-kesa%CC%88.jpeg" width="200" /></a></div><span style="font-family: times; font-size: medium;"><div style="text-align: justify;">Kesä on lomailun aikaa. Itselleni se on useimmiten myös lukemisen aikaa. Tämä kesä on ollut monella tavalla poikkeuksellinen, mutta jonkin verran aikaa on jäänyt myös kirjoille. Raapustan muutaman pienen ajatuksen luetuista. Aloitetaan kesäkuusta. (Heinäkuussakin on luettu jotain, mutta niistä sitten myöhemmin.) </div></span><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;"><br /></span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;">Campbell, Heidi & Bellar, Wendi (2023) <i>Digital Religion: The Basics</i>.</span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;"><br /></span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;">Teos sopii johdannoksi niille, joita mietityttää uskonnon asema digitaalisissa ympäristöissä. Tämä on ikään kuin Campbellin versio tutkimuskentästä (eikä siinä mitään, hän on eittämättä keskeinen nimi). Kritiikkiä muutamista asioista: ei määritellä uskontoa, lähdeluettelo on valitettavan huonossa jamassa, ei käsitellä ateismia ja uskonnottomuutta osana digitalisoitumisen kenttää, eikä kunnolla edes mahdollista digitalisoitumisen kontribuutiota sekularisaatioon. Sinänsä teos tuo esiin useita, enimmäkseen yhdysvaltalaisia tapauksia, joissa uskonnon ja digitaalisten ympäristöjen suhteet kietoutuvat keskeisesti toisiinsa. </span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;"><br /></span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-size: medium;"><span style="font-family: times;">Nagle, Angela (2017) <i>Kill All Normies: Online Culture Wars from 4chan and Tumblr to Trump and the Alt-Right</i>. </span></span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-size: medium;"><span style="font-family: times;"><br /></span></span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-size: medium;"><span style="font-family: times;">Ajankohtainen, lyhyehkö ja kriittinen teos internetin oikeistolaisista ja äärioikeistolaisista verkostoista sekä niiden toimintalogiikoista. Siitä paljon plussaa. Moitteita tulee maisteriopiskelijan tasoisesta kulttuuriteorian ja transgression käsittelystä. Myös nämä ”nietzscheläinen nihilismi” -läpät ovat suunnilleen samaa tasoa kuin äärioikeistolaisten omat analyysit. </span></span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-size: medium;"><span style="font-family: times;"><br /></span></span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-size: medium;"><span style="font-family: times;">Fader, Ayala (2020) <i>Hidden Heretics: Jewish Doubt in the Digital Age</i>. </span></span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-size: medium;"><span style="font-family: times;"><br /></span></span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-size: medium;"><span style="font-family: times;">Erinomainen ja perusteellinen kuvaus ”kaksoiselämää” elävistä hasidistijuutalalaisista (ultraortodokseista) – niistä jotka eivät hyväksy kaikkia yhteisön oppeja mutta salaavat sen suurimmalta osalta yhteisöä. Jos olet katsonut sarjan <i>Unorthodox</i> tai dokumenttielokuvan <i>One of Us</i>, tässä on samaa huomattavasti perusteellisemmin ja monipuolisemmin. Teos osoittaa, miten keskeinen netti on epäilijöille, mutta myös sen, miten pitkälle yhteisö on valmis menemään pelätessään verkon vaikutusta yhteisölle. </span></span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-size: medium;"><span style="font-family: times;"><br /></span></span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-size: medium;"><span style="font-family: times;">Kallioinen, Sanna (2004) <i>Rannalla merirosvon morsiamen kanssa</i>. </span></span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-size: medium;"><span style="font-family: times;"><br /></span></span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-size: medium;"><span style="font-family: times;">Tätä luin pitkin kevättä työhuoneella tyhjinä hetkinä. Opinnäytteeseen perustuvassa teoksessa käsitellään feministiteoreetikoita (mm. Braidotti, Daly, Haraway) suhteessa ei-länsimaisuuteen, erityisesti australialaisen kulttuurintutkijan Meaghan Morrisin kirjoitusten kautta. Kovin perusteellista synopsista Morrisin tuotantoon tästä ei saa – ehkä sitä itse hain. Teos sopii lähinnä niille, jotka haluavat pohtia maantieteellistä ja käsitteellistä etäisyyttä ja siihen liittyvää kuvittelukykyä (tai sen puutetta) suhteessa muutamiin olennaisiin feministiteoreetikoihin. </span></span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-size: medium;"><span style="font-family: times;"><br /></span></span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-size: medium;"><span style="font-family: times;">Berardi, Franco ”Bifo” (2019) <i>Mahdollinen tulevaisuus ja voimattomuuden aika</i>. </span></span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-size: medium;"><span style="font-family: times;"><br /></span></span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-size: medium;"><span style="font-family: times;">Kuten muissakin Bifon teoksissa, tässä on runsaasti ajatuksia jokseenkin hiomattomassa muodossa. Bifon ajattelussa on hienoa pyrkimys päästä eteenpäin, ei katsoa taaksepäin esimerkiksi vanhaan vasemmistoon tai sen ajan varmuuksiin prekaarin tietotyön kontekstissa. Ympäröivät voimat tulisi valjastaa toimimaan parempaa kohti. Konkreettisena esimerkkinä tästä on automatisoituminen: ei sitä kannata vastustaa, vaan sen mukanaan tuomiin muutoksiin tulee löytää poliittinen ratkaisu, joka palvelee monia, ei harvoja. Tämäkin Bifon teos on runsaudensarvi, jonka jokaisesta tulkinnasta ei tarvitse olla samaa mieltä saadakseen kirjasta paljon irti. </span></span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-size: medium;"><span style="font-family: times;"><br /></span></span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-size: medium;"><span style="font-family: times;">Viren, Eetu & Vähämäki, Jussi (2011) <i>Perinnöttömien perinne. Marx ilman marxismia</i>. </span></span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-size: medium;"><span style="font-family: times;"><br /></span></span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-size: medium;"><span style="font-family: times;">Jostain syystä teos on odottanut lukemistaan pitkään ja jostain syystä se löytyy hyllystäni kaksin kappalein. Teos on yllä mainitun Bifon tavoin uudenlaisen vasemmiston teoretisointia. Molemmissa tapauksissa Deleuze ja Guattari ovat keskeisiä suuntaviittoja Marxin jälkeiselle ajalle. Molemmissa myös kieltäydytään alistumasta vallitseville kehityskuluille; sen sijaan tarkoituksena on löytää niistä jo oleva potentiaali haikailematta eiliseen. Siinä mielessä teos ei ole paluuta Marxiin. Se on paluuta Marxiin siten, että Marxin tuotannosta löydetään joitain työkaluja nykytilanteen analysointiin niin, ettei analyysi näytä perinteiseltä marxilaiselta analyysilta. Paikoin tuodaan esiin oivaltavaa analyysia, paikoin mennään sloganeilla ja uholla, joka ei aina tee oikeutta kritiikin kohteelle. Eroja kahdessa viimeksi mainitussa teoksessa on esimerkiksi siinä, että Bifon tapa käsitellä Antonio Negriä on huomattavasti kriittisempi</span>.
</span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-size: medium;"><br /></span></div><div style="text-align: justify;"><br /></div>Teemu Tairahttp://www.blogger.com/profile/15715257749415944356noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-5701574742231485925.post-43081832773525453042023-05-22T20:50:00.002+03:002023-05-22T20:50:41.038+03:00Studioalbumit osa 117 (osa 2/2): Motörhead<p></p><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEhK74gl_ae2ItirypyNUuZHx9xRwDRd4cwV97GRBoOD58QL_hjGTKrVe16ubxzwk292_gDNXd2pxKrhOSOGP64Gy2dtAttyFSc3o0PswjAhZYrjf5FONn3qm-iywJOnG3Zin7AUdQ5exlattXZPWSorxrnHY5W2DOnNRj_YyWAtFkZUPXTBHc6SCxnxMA/s1600/Motorhead2.webp" style="clear: left; float: left; margin-bottom: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="1068" data-original-width="1600" height="134" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEhK74gl_ae2ItirypyNUuZHx9xRwDRd4cwV97GRBoOD58QL_hjGTKrVe16ubxzwk292_gDNXd2pxKrhOSOGP64Gy2dtAttyFSc3o0PswjAhZYrjf5FONn3qm-iywJOnG3Zin7AUdQ5exlattXZPWSorxrnHY5W2DOnNRj_YyWAtFkZUPXTBHc6SCxnxMA/w200-h134/Motorhead2.webp" width="200" /></a></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;">Motörheadin kymmenen ensimmäistä levyä tuli käytyä läpi. Nyt on loppujen vuoro. Niitä on 13. Huh. </span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;"><br /></span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;"><i>March ör Die</i> (1992) julkaistiin aikana, jolloin Lemmyn tuloista suuri osa tuli Ozzylle kirjoitetusta neljästä biisistä (Ozzyn <i>No More Tears</i> ilmestyi 1991). Ozzy vierailee myös tällä levyllä, samoin kuin Slash. Rumpuihin tuli Tommy Aldridge, jonka CV:ssä on pitkä lista hard rockia ja heviä. Albumin erikoisuus taitaa kuitenkin olla Ted Nugent-kover ”Cat Scratch Fever” – en keksi, miksi se on valikoitunut kohteeksi ja miksi siitä on tehty hyvin tavanomainen rutiinisuoritus. ”Bad Religion” on laatua. Videobiisi, jolla Ozzy duetoi, on heikko (”I Ain’t No Nice Guy”). Enkä valita levyn yleissoinnista, vaikka siinä kuuluukin aikansa keskitien amerikkametalli. Siitä puuttuu jotain, mikä nostaisi sen rutiinisuoritusta korkeammalle, mutta teos ei ole aivan niin huono kuin jotkut sivustot väittävät. Toki tässä on haettu kaupallista menestystä tinkimällä bändin omaleimaisuudesta. Ei kuulu yhtyeen klassikoihin. </span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;"><br /></span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;"><i>Bastards</i> (1993) on se, missä Mikkey Dee tulee rumpaliksi ja jää sille pallille bändin loppuajaksi. Dee vieraili myös edellisellä, mutta soittaa vain pienellä osalla levyä. Kun kaupallinen kokeilu oli epäonnistunut, yhtye palasi perusasioihin, nyt vain pienemmällä levy-yhtiöllä. Kyse on vauhdikkaasta rytinälevystä, mutta toteutus on aika kaavamainen, paikoin kliseinen. Siitä osoituksena on tunnetuin biisi ”Born to Raise Hell”. Lemmy sen sijaan piti teosta yhtenä bändin parhaista ja Ultimate Classic Rock -lehti nosti sen neljänneksi parhaaksi. Olen eri mieltä: <i>Bastards</i> on hyvää keskitasoa, niin Motörheadin asteikolla kuin millä tahansa muullakin. Ei enempää, ei vähempää. </span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;"><br /></span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;"><i>Sacrifice</i> (1995) on albumi, josta ovat kuulleet lähinnä fanit. Se on viimeinen, jolla Michael ”Würzel” Burston soittaa kitaraa, ja ilmeisesti soittaa hyvin, hyvin vähän. Tämän jälkeen bändi jatkoi triona. Sisältö on yleisen käsityksen mukaan rutiinisuoritus, joka ei tarjoa mitään uutta. Mutta onko jokapäiväisessä ruisleivässäkään mitään vikaa? Lemmy toki kehui teosta yhdeksi parhaista, mutta hänen itsearviointeihin en useinkaan yhdy. Tasainen suoritus, jonka soundeissa on enemmän tanakasti jytisevää ysärimetallia kuin rullaavaa rock’n’rollia. </span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;"><i><br /></i></span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;"><i>Overnight Sensation</i> (1996) on itselleni tuntematon albumi, paitsi nimeltään. Ja Lemmy kehui levyä kovasti kahdeksan vuotta myöhemmin. Mutta siis tämä on rokänrollia eikä ysärithrashia. Huonointa teoksessa on kansi. Peukku ylös paluulle perusasioihin. </span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;"><br /></span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;"><i>Snake Bite Love</i> (1998) menee äänimaailmassaan taas metallisempaan suuntaan. Kitara rouhii enemmän kuin rullaa. Albumi kasattiin kovassa kiireessä. Rumpali Mikkey Dee totesi, että levy on ok, mutta ei enempää kuin ok. Hän myös totesi, että levyllä on huonoin yhtyeen biisi, ”Night Side”. Lemmy ei moittinut sitä biisiä, vaan nosti esiin kaksi ”kalkkunaa”: ”Desperate for You” ja ”Better Off Dead”. Itse ajattelen, että biisimateriaali on taas ihan asiallista, eikä se siltä osin poikkea keskimääräisistä yhtyeen teoksista. Näihin aikoihin asettuu myös ”legendaarinen” yhteiskiertue Dion ja Manowarin kanssa. Tarkkaan ottaen vuoteen 1999. Tuolloin näin Motörheadin kai ensimmäisen kerran, mutta muistikuvani ovat kohtuullisen hatarat, syistä, joita en tässä aio avata sen tarkemmin. Bändi toki suoritti ja settilistan tsekkaaminen muistuttaa loppuosan hittikimarasta. Ainoa tältä albumilta soitettu biisi oli ”Take the Blame”. </span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;"><br /></span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;"><i>We Are Motörhead</i> (2000) on sitä samaa ja sisältää ehkä yhden muistettavan hetken. Nimittäin bändi koveroi Sex Pistolsin kappaleen ”God Save the Queen”. En tiedä miksi. Outoa tai ei, levyn vahvuus ei ole muistettavassa hetkessä vaan siinä perusmakkarassa, jota yhtye tuottaa nautittavaksi. Albumi on pääosin asiallista rokettirollia, josta tulee hyvä mieli, muttei kuitenkaan jätä syvempiä musiikillisia muistijälkiä. Ehkä mieleen jää myös päätösraita ”We Are Motörhead”, joka on tuollainen köyhän miehen ”Ace of Spades”, mutta sellaisenaankin tymäkkä rokkipala. </span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;"><br /></span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;"><i>Hammered</i> (2002) on monin paikoin hitaampi ja tummasävyisempi kuin rokkaava edeltäjänsä. Albumilla on myös odottamattomia melodiapätkiä. Ja on siellä vauhtirokkejakin, kuten ”Red Raw”. </span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;"><br /></span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;"><i>Inferno</i> (2004) on taas metallisempaa laitaa rouhivine kitaroineen. Terrorizer-lehden toimittaja piti teosta yhtyeen parhaana ja antoi 9 pistettä kymmenestä. Moni muu kuitenkin totesi, että bändi tekee samaa levyä uudestaan ja uudestaan. Siltä tämä kuuntelurupeama tuntuukin: keskeisin vaihtelu on soundimaailmassa, siinä, onko ote metallisempi ja rockimpi. </span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;"><br /></span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;">Näihin aikoihin Motörhead esiintyi Ruisrockin rantalavalla. Muistan keikan jytisseen komeasti. Nautin joka sekunnista, mutta en katsonut kokonaan, koska piti nähdä osa Von Bondiesin samaan aikaan olleesta keikasta – sekin oli loistava keikka, ja kaikki nämä pohjustivat hienoa Stray Catsin esiintymistä. Saatoin olla humalassa, mutta siinä oli upea keikkaputki. Motörheadin keikan kohokohtana itselleni oli ”R.A.M.O.N.E.S.” Pari viikkoa ennen keikkaa ilmestyneeltä albumilta keikkasettiin mahtui tasan yksi: "Life's a Bitch". Jopa </span><span style="font-family: times; font-size: medium;">edeltäjältä oli mukana "God Save the Queen". </span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;"><br /></span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;"><i>Kiss of Death</i> (2006) on sekoitus erilaisia Motörheadeja. On rokettirollia, metallisempaa, akustisempaa osastoa. Avausraita ”Sucker” on jytinärokkia par excellence. Kuitenkaan kokonaisuudessa ei ole mitään uutta. Sikäli tämä on asiallinen teos, mutta ei millään tavalla mullistava. Eli vähän kuin suurin osa yhtyeen albumeista.</span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;"><br /></span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;"><i>Motörizer</i> (2008) on, kuten arvata saattaa, sitä samaa. Sanoisin kuitenkin, että jos suosittelisin jotain myöhäistä Motörheadia, se olisi todennäköisesti tämä. </span><span style="font-family: times; font-size: medium;">Biisimateriaali on sen verran laadukasta.
Näihin aikoihin aika oli tullut sen verran kypsäksi, että ostin yhtyeen cd-kokoelman. Siinä ei ollut mitään 80-luvun jälkeen tehtyä, jos oikein muistan. Syy saattaa olla levy-yhtiöiden koukeroissa, mutta ratkaisu kuvastaisi myös yh</span><span style="font-family: times; font-size: medium;">tyeen tilannetta. </span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;"><br /></span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;"><i>The Wörld Is Yours</i> (2010) ei muuta mitään suuressa kuvassa. Tällaista Lemmy kai kykeni tuottamaan liukuhihnalta. Taito sekin. Samaa on tehnyt esimerkiksi AC/DC ja The Meteors. Jos tykkää, niin tykkää. Jos ei, niin uudet levyt eivät muuta tilannetta. Osa materiaalista on hyvin kliseistä, erityisesti ”Rock’n’Roll Music” lyriikoiltaan, mutta musiikillisesti missään vaiheessa ei rämmitä pohjamudissa. </span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;"><br /></span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;">Vuoden 2010 lopulla kävin keikalla Leedsissä, muistaakseni muuttoani edeltävänä iltana. Olin taittanut nilkkani melko pahasti jalkapallossa ja kävelin nilkuttaen kotikutoisen siteen avulla. Naapurissani Academyssa esiintyneen yhtyeen keikalla tiesin, että on jäätävä takariviin selvin päin, koska pienikin horjahdus pysäyttäisi jalan paranemisen ja sattuisi s**tanasti. Keikka oli hieno, mitä nyt Michael Monroe tunki sekaan piristämään yleisöä encoressa (”Born to Raise Hell”). Lemmyn ääni ei enää ollut parhaimmillaan, mutta bändi jytisi tuttuun tapaan. Jopa rumpusoolo tuntui luontevalta osalta settiä. Lopussa tuli ”Killed by Death” ja ”Ace of Spades”. ”Overkillin” jälkeen oli turha odottaa enää muuta. <i>The Wörld Is Yours </i>oli tuolloin uusin albumi. Siltä valikoitui mukaan tuttuun tyyliin yksi biisi. Valinta osui kakkosraitaan ”I Know How to Die”. </span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;"><br /></span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;"><i>Aftershock</i> (2013) sai melko runsaasti kehuja, eikä syyttä. Tässä vaiheessa on todettava, että bändi tekee näillä kilometreilläkin omaa juttuaan ihailtavalla varmuudella, tasosta liikaa tinkimättä. Ja samalla on sanottava: Uuden etsijät älkää vaivautuko. </span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;"><br /></span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;"><i>Bad Magic</i> (2015) sai hyvät arviot. Lieneekö osasyynä se, että sen ounasteltiin olevan Lemmyn joutsenlaulu. Sitä arvioitaessa ikään kuin katsottiin ajassa taakse, koko yhtyeen ansiokkaaseen uraan ja Lemmyn elämäntyöhön. Rapistuva ääni ei ollut kritiikin kohde, vaan kunnioitusta herättävä muistutus saappaat jalassa kuolevan, menneisyytensä kanssa sinut olevan ihmisen elämästä, jossa ajatus antautumisesta ei käy mielessä. No, itse albumi on tutusti puskevaa Motörheadia. Sen suurin yllätys on päätösraidaksi laitettu Rollareiden ”Sympathy for the Devil”, josta nyt kuullaan melko vähän Motörheadista muistuttava tulkinta. </span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;"><br /></span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;">Ian ”Lemmy” Kilmister kuoli neljä kuukautta viimeiseksi jääneen albumin ilmestymisen jälkeen, 28. joulukuuta 2015. </span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;"><br /></span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;">Mitä tästä kaikesta pitäisi tiivistää? Ainakin se, että Lemmy eli unelmaansa loppuun asti. Sitä Motörhead toteutti paremmin kuin hyvin. Bändi lopetti kuolemattomien albumien tekemisen aikoja sitten, mutta ei koskaan tehnyt katastrofimaisen huonoa levyä. Livenä bändi oli oman kokemukseni mukaan iskussa kolmella eri vuosikymmenellä (90-l, 00-l ja 10-l). Voisin olettaa, että näin on ollut myös 70- ja 80-luvuilla. Joku joskus sanoi, että Motörhead on enemmän vaikuttaja kuin vaikutteiden ottaja. Siinä kiteytyy varsin hyvin kovatasoisen bändin kuolematon asema raskaamman rokettirollin saralla. </span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;"><br /></span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;">Ihan kaikkia levyjä en jaksa kuunnella toistuvasti, mutta muutama klassikko on hyvä olla jokaisen musadiggarin hyllyssä. Itse voisin pari studioalbumia lisätä omaan kokoelmaani, mutta muuten pärjään arjessa hyvin jo sieltä löytyvältä kokoelmalla (<i>The Best of… Deaf Forever</i>) ja livelevyllä (<i>No Sleep…</i>)</span>.</div>Teemu Tairahttp://www.blogger.com/profile/15715257749415944356noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-5701574742231485925.post-91695661146093970752023-04-27T19:01:00.000+03:002023-04-27T19:01:09.918+03:00Studioalbumit osa 117 (osa 1/2): Motörhead <p></p><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEjxhth7jL911Dm_ROC0Uupv4gV9_X_aawZ2FiTpqgLTR7VXlyuyCRIiHftGMogOe6covILNgefmfcm_NuQ3JoMODK7K7ujLPdseP67arn8CB7rx6NcipStrBEpc5xqETXcp6_j2-gIrDBXInsnWp1s6Zvy2ssI2XSRMwhmnayvyn3t363oKuWO56DGEvg/s1000/motorhead-1980.jpeg" style="clear: left; float: left; margin-bottom: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="600" data-original-width="1000" height="120" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEjxhth7jL911Dm_ROC0Uupv4gV9_X_aawZ2FiTpqgLTR7VXlyuyCRIiHftGMogOe6covILNgefmfcm_NuQ3JoMODK7K7ujLPdseP67arn8CB7rx6NcipStrBEpc5xqETXcp6_j2-gIrDBXInsnWp1s6Zvy2ssI2XSRMwhmnayvyn3t363oKuWO56DGEvg/w200-h120/motorhead-1980.jpeg" width="200" /></a></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;">”We are Motörhead and we play rock’n’roll”. Tuon lausahduksen kuulin rock-Jumala Lemmyn suusta pariinkin otteeseen. Olennaisempaa lienee se, että Motörhead on kulkenut mukana elämässäni lapsuudesta lähtien. Se ei kuitenkaan ole koskaan ollut suurin suosikkini, paitsi ehkä lapsena muutaman tovin. Vuosien varrella sitä on kuunnellut välillä enemmän, välillä vähemmän. Suuri osa levyistä on jokseenkin tuntemattomia, koska kuuntelu on rajoittunut livelevyihin, kokoelmiin ja pieneen valikoimaan studioalbumeita. </span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;"><br /></span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;">Bändille kertyi yhteensä 23 studioalbumia, joten mennään kahdessa osassa. </span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;"><br /></span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;"><i>Motörhead</i> (1977) alkaa yhtyeen nimikkobiisillä, jonka Lemmy teki jo Hawkwindissä soittaessaan. Se on kirjoissani aivan yhtä keskeinen rokkiveto kuin ”Ace of Spades”. Siitä on myös useita loistavia kovereita (erit. Nomads, Go Getters, Primal Scream, Sörsselssöns). Muutenkin kyse on asiallisesta rokkilevystä, ei vielä heavy metallista. ”White Line Fever” on komea biisi, joka löytyy kokoelmakasetiltakin. ”Iron Horse” iskee näin ensimmäistä kertaa kuultuna. Johnny Burnetten ”The Train Kept a Rollin’” päättää kahdeksan raidan teoksen hienosti. Yhtyeen tarina kirjoitetaan niin, että tässä rokkibändi etsi itseään ja löysi seuraavilla albumeillaan. Se ei ole väärä tarina. Se saattaa kuitenkin vähätellä debyytin arvoa. </span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;"><br /></span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;"><i>Overkill</i> (1979) alkaa timanttisella nimibiisillä. Jos se ei iske, et pidä rockista. Lisäksi Phil Taylorin tuplabasari on uraauurtava ratkaisu matkalla kohti äärimetallia. Loppulevykin on onnistunut yhdistelmä rokenrollia, punkia ja heviä, mutta olisi posketonta olettaa tason pysyvän avausraidan korkeudella. En ehkä ollut kuullut albumia koskaan kokonaan, joten sieltä nousee muutama yllättävä biisi kokoelmilta ja livelevyiltä tuttujen kylkeen. Suurin osa sisällöstä on kuitenkin bändin kokoelmista vastaavien mielestä best of -tason kamaa. Hyvä levy kokonaisuutena, mutta ”Overkill” on omassa sfäärissään. Toinen mieleinen nosto on hitaampi ”Metropolis”. </span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;"><br /></span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;"><i>Bomber</i> (1979) ilmestyi vain kymmenen kuukautta myöhemmin. Sen nimi- ja singleraita on ehdoton heviklassikko, lähelle samaa tasoa kuin ”Overkill”, ”Motörhead” ja ”Ace of Spades”. Kiirehtiminen toimi kuitenkin yhtyettä vastaan. Levy tehtiin liian nopeasti ja se muodostaa heikoimman lenkin kolmen kovan suoran keskiössä (<i>Overkill</i> ja <i>Ace of Spades</i>). Jopa höhlä avaruusrakettikansi todistaa tästä, kun sitä tuijottaa kahden muun onnistuneen kannen rinnalla. Albumin tempo on raukea verrattuna totuttuun, biisit keskitasoa, mutta nimibiisillä pelastaa paljon. Muista muita ylemmäksi nousee ”Stone Dead Forever” ja ehkä ”Poison”. </span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;"><br /></span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;"><i>On Parole</i> (1979) levytettiin jo 1975. Siitä piti tulla debyytti, mutta viime hetkessä yhtiö veti liinat kiinni. Se pistettiin vihdoin ulos samoihin aikoihin Bomberin kanssa. Mukana oli myös alkuperäiskitaristi, ihanan ”Police Carin” esittäjä ja Pink Fairies -mies Larry Wallis, jonka käsialaa on albumin nimiraita. Teoksen avaa yhtyeen nimikkoraita ”Motörhead”, aika Hawkwindin kuuloisena. Albumilla on myös Hawkwindin repertuaariin kuulunut ”Lost Johnny”, Pink Fairiesin levyttämä ”City Kids” sekä Eddie Hollandin Motown-laina ”Leaving Here”. Yllättävästi ”The Watcher” nousee ”Motörheadin” lisäksi suosikikseni. Kokonaisuus on aikansa rankempaa pubirokkia, jossa kuuluu myös proto-punk. Ymmärrettävästi bändi ei halunnut julkaista sitä vuonna 1979, koska tuote ei kuulosta julkaisuajan Motörheadilta. Silti albumi on kiinnostavaa kuunneltavaa, kovatasoista pubirokkia – enkä käytä pubirokkia mitenkään kielteisessä merkityksessä. </span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;"><br /></span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;"><i>Ace of Spades</i> (1980) löytyy esimerkiksi Rolling Stonen 500 parhaan albumin listalta, joten onhan siellä oltava muutakin kuin superklassikko nimibiisi. Kansi on erittäin onnistunut. Se jäi mieleen jo pienenä. Bändi pelottavan oloisina bandiitteina Barnetin hiekkakuopalla. Nuo eivät ole länkkärin hyviksiä. Musiikillisesti siinä kiteytyy Motörhead-soundi. Ei varsinaisia heikkoja lenkkejä. Onko se kuitenkaan hittiä toisensa perään? Ei minusta. Vahvaa tasoa pitää kuitenkin esimerkiksi bändin roudareille kirjoitettu ”(We Are) The Road Crew” ja ”The Chase Is Better than the Catch”. Ansaitusti klassikko, mutta silti kaukana omista suosikeistani. Hyllyyn tämän voisi joskus hankkia, jos kyllästyn sieltä jo löytyviin bändin teoksiin. </span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;"><br /></span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;">Tässä välissä ilmestyi yksi klassisista livelevyistä, <i>No Sleep ’til Hammersmith </i>(1981), joka levytettiin Leedsissä ja Newcastlessa. Itselläni se on hyllyssä. Se potkii kovaa ja on samalla yhdenlainen kokoelma bändin parhaista tuolta ajalta. </span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;"><br /></span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;"><i>Iron Fist</i> (1982) on yksi varhaisimmista ostamistani albumeista. Vinyyli maksoi Anttilassa 16,90 markkaa eli alle kolme euroa. En kai tiennyt bändistä muuta kuin maineen. Tiesin kuitenkin, että isäni nuorin veli kuunteli yhtyettä into piukassa. Tämän kerrottuani kaikki ymmärtävät, etten osaa arvioida levyn sisältöä puhtaasti nykypäivän näkökulmasta. Se on aina ollut hyvä levy, vaikka ei koskaan tärkein tai paras. Lapsena kuitenkin vietin aikaa sen parissa yrittäen laulaa englanninkielisiä, huonosti ymmärtämiäni sanoja. Nopeimmissa biiseissä, kuten nimibiisissä, se oli hyvin, hyvin haasteellista. Takaisin nykyaikaan: teos ei sisällä samanlaisia hittejä kuin edeltäjänsä. Se on myös rankempi yleisilmeeltään. Se on kuitenkin edelleen tasaisen kovatasoinen paketti. Nimibiisi, ”America”, ”Go to Hell”, ”Loser”, ”I’m the Doctor” ja muutamat muut pitävät tämän yhtyeen parempien levyjen kategoriassa. Lemmy tosin kärsi henkistä (ja ehkä muutakin) krapulaa puhkikehutun livelevyn jälkeen ja totesi myöhemmin tämän alittavan bändin standardit. Kriitikot ovat kuitenkin olleet lähempänä minun näkemystäni: yhtyeen vähittäinen alamäki ei alkanut vielä tällä levyllä. </span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;"><br /></span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;"><i>Another Perfect Day</i> (1983) on tuttu lähinnä nuorisotalon vinyylihyllystä. Siellä sitä joskus pyöritettiin, mutta kotioloissa se ei ole soinut koskaan. Olennaista on Fast Eddie Clarken lähtö kitaranvarresta. Tilalle tuli mm. Thin Lizzyssä soittanut Brian Robertson, vain tämän albumin ajaksi. Albumia pidetään outolintuna bändin tuotannossa, mutta sellaisena sillä on myös ymmärtäjänsä. Perussointi on kevyempää kuin aikaisempi, sopii sellaiselle, joka tykkää Lemmyn äänestä mutta haluaa sen paketoituna hard rockiin eikä vauhdikkaaseen hevirokkiin. Merkittävin ero aikaisempaan on kitaristi. Biisimateriaali on keskitasoista. Kenties tässä näkyy aikansa tarve puskea uusi levy vähintään vuoden välein. </span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;"><br /></span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;">Tässä vaiheessa ilmestyi kokoelma <i>No Remorse</i>, joka kului nauhoitetulla c-kasetilla. Siellä oli myös suosikkini ”Killed by Death”, jonka legendaarista videota pyöritin vielä useammin VHS-kasetilta. Harmittaa, etten ostanut nahkakantista painosta Anttilasta tuolloin, vaikka pyörittelin sitä käsissäni pitkään. </span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;"><br /></span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;"><i>Orgasmatron</i> (1986) ilmestyi aikana, jolloin olin muuttumassa lapsesta teiniksi. Oli tietoinen valintani nauhoittaa teos c-kasetille. Bändiin tuli kitaristiksi nyt legendaarinen Phil Campbell sekä Michael ”Würzel” Burston. Rummuista Phil Taylor lähti hetkeksi kiitämään ja tilalle tuli tälle albumille Saxonissa kannutellut Pete Gill. Tuottajaksi valikoitui yllätysnimi Bill Lasswell, jonka kädenjälkeen Lemmy ei ollut tyytyväinen. Lasswellin CV:ssä oli tässä vaiheessa mm. Herbie Hancock, Mick Jagger, Fela Kuti ja PIL. Albumin äänimaisema on jotenkin liian prosessoidun kuuloinen. Teoksen kuitenkin avaa yhtyeen parhaimpiin kuuluva ”Deaf Forever”. Sen jälkeen voi tulla vain alamäki. Se ei ole hurjan jyrkkä, mutta en vaatisi yhtyeen parhaat-kokoelmalle muita kuin edellä mainitun avausraidan. Edes lapsuuden kokemukset eivät sitä vaatisi. Minulle mieluisampi kuin Another…, mutta ei nouse yhtyeen klassikoiden tasolle. </span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;"><br /></span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;"><i>Rock’n’Roll</i> (1987) on paluuta perusasioihin, erityisesti soundimaailman osalta. Ei aikansa trendejä, vaan perusrokkia. Lemmy tosin valitti myöhemmin, että tuottaja Guy Bidmead jätti albumin bändin itsensä tuotettavaksi. No, en ole varma, onko se huono asia. Tavallaan tässä vaiheessa yhtye muuttuu sarjakuvaversioksi itsestään. Tai ikiliikkujaksi. Siitä kertoo jo albumin nimi ja samannimisen avausraidan lyriikat. Se ja sitä seuraava ”Eat the Rich” olivat (oikeutetusti) sinkkulohkaisuja. Jälkimmäisen videon muistan nuoruudestani. Biisimateriaali on asiallista tasoa. Sellaista, jolla ei uusia faneja välttämättä löydetä, mutta ei karkoteta ketään vanhaa. Phil Taylor palasi rumpaliksi, mikä sekin vain korostaa yhdenlaisen ympyrän sulkeutumista. Teosta ei pidetä yhtyeen vahvimpina. Samaa mieltä oli myös Lemmy. Vuonna 2016 Classic Rock nimesi sen huonoimmaksi Motörheadin albumiksi. En ole aivan samaa mieltä. </span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;"><br /></span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;"><i>1916</i> (1991) kuuluu niihin yhtyeen albumeihin, joita en ole koskaan kuullut kokonaisuudessaan, koska en seurannut yhtyeen tekemisiä aktiivisesti tässä vaiheessa. Biisilistasta nousee kuitenkin heti kaksi merkittävää nimeä: videostaan tuttu ”I’m So Bad (Baby I Don’t Care)” sekä nimessään kaiken olennaisen kertova ”R.A.M.O.N.E.S”, joka on aivan yhtyeen parhaimmistoa. Tässä vaiheessa Lemmy oli asettunut Los Angelesiin. Oliko sillä vaikutusta vai kenties pidemmällä levytystauolla, lopputulokseen suhtauduttiin erittäin myönteisesti. Eikä aivan suotta. Se on edeltäjäänsä parempi, mutta ei ehkä niin paljon kuin mitä kriitikkojen arvioista voisi päätellä. Se kuitenkin nimettiin Grammy-ehdokkaaksi eli jonkinlaisesta merkkiteoksesta jo senkin vuoksi on kyse. </span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;"><br /></span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;">Tässä olivat kymmenen ensimmäistä albumia. Loput kuunnellaan myöhemmin</span>.</div>Teemu Tairahttp://www.blogger.com/profile/15715257749415944356noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-5701574742231485925.post-64101169089306953282023-04-21T10:28:00.001+03:002023-04-21T10:28:57.786+03:0030 vuotta Wacon piirityksestä<p></p><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEhb3SP4KkXiVbCBSnI0ITaLrE22YTdsSUELaVPO4vJn29ROOCex51Uo8A0wjVjH0SHOnt6BXQD1cFql6Wrl4rpzwlYjziLXz-FwOWTArXE1fMTXSatwmoOkVjh0vjQDuWA6TSabrCK2U8YHCyRlLB2tjUDXdMq2iOnd4WxAM5FXKQbkuR8IcuRLpz3jYg/s1486/2023-Waco.jpeg" style="clear: left; float: left; margin-bottom: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="995" data-original-width="1486" height="134" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEhb3SP4KkXiVbCBSnI0ITaLrE22YTdsSUELaVPO4vJn29ROOCex51Uo8A0wjVjH0SHOnt6BXQD1cFql6Wrl4rpzwlYjziLXz-FwOWTArXE1fMTXSatwmoOkVjh0vjQDuWA6TSabrCK2U8YHCyRlLB2tjUDXdMq2iOnd4WxAM5FXKQbkuR8IcuRLpz3jYg/w200-h134/2023-Waco.jpeg" width="200" /></a></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;">Huhtikuun 19. päivä tuli kuluneeksi 30 vuotta Wacon piirityksen päättymisestä. Nykynuorille tapahtuma ei ole elävä muisto, mutta viranomaisten tekemä isku Daavidin oksan tiloihin jäi itselleni vahvasti mieleen nuoruudestani. Nyt sitä voi muistella myös tuoreen Netflix-dokumentin avulla. </span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;"><br /></span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;"><i>Wacon lopun ajat</i> (2023) on tehty taidokkaasti vetäväksi, mutta sen sisältö jättää paljon kiinnostavia näkökulmia pois. Sen tulkinta ei ole mielestäni yhtä oivaltava kuin joidenkin aikaisempien aihetta käsittelevien dokumenttien. </span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;"><br /></span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;">Kirjoitin kymmenen vuotta sitten pienen blogitekstin tapahtumista ja niitä käsittelevistä dokumenttielokuvista ja tutkimuksista. Ajankohtansa vuoksi linkkaan sen <a href="http://teetai.blogspot.com/2013/04/20-vuotta-wacon-piirityksesta.html" target="_blank">tähän</a></span>.</div>Teemu Tairahttp://www.blogger.com/profile/15715257749415944356noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-5701574742231485925.post-17299899300696477392023-04-08T10:55:00.001+03:002023-04-08T10:55:55.238+03:00Studioalbumit osa 116: Stevie Ray Vaughan<p></p><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEjX82Faf44dYFVsTqwjwubJ9A_MVTNdKMX3zOxzyPkIpQjU9BP95BqWUimzJYICxzqbIKJy45RMvC1o2_uqSsL81_4gf-7vXg6qHS_nzmJHpt3BmPHEIbjCHNvsgZvpz4udwae17yN_jRR2TNx0NLqlNMXZkEA9Ymnco9-LlkZeZsHqoNAacl_MUs54VA/s2186/stevie-ray1983.jpeg" style="clear: left; float: left; margin-bottom: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="1892" data-original-width="2186" height="173" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEjX82Faf44dYFVsTqwjwubJ9A_MVTNdKMX3zOxzyPkIpQjU9BP95BqWUimzJYICxzqbIKJy45RMvC1o2_uqSsL81_4gf-7vXg6qHS_nzmJHpt3BmPHEIbjCHNvsgZvpz4udwae17yN_jRR2TNx0NLqlNMXZkEA9Ymnco9-LlkZeZsHqoNAacl_MUs54VA/w200-h173/stevie-ray1983.jpeg" width="200" /></a></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;">Mitä tulee mieleen valkoisesta kasaribluesista? Jos ei tule ensimmäisenä Stevie Ray Vaughan, niin mitä sitten? </span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;"><br /></span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;">Itselleni Stevie Ray Vaughanin ja taustabändinsä Double Troublen musiikki on tuttua jo 90-luvun alusta. Seinäjoella sitä kuunteli joka kolmas. Ja niistä joka neljäs aktiivisesti. Tai ehkä lähinnä <i>In Step</i> -albumia. Näin itsekin. Muita albumeita en tuntenut kuin korkeintaan yksittäisten biisien kautta. </span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;"><br /></span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;">Myöhemmin hyllyyn tuli <i>In Stepin</i> viereen <i>The Sky Is Crying</i>, mutta ei mennä asioiden edelle. Muutamia kuukausia sitten päädyin ostamaan alkujaan jo vuonna 1993 ilmestyneen perusteellisen SRV elämäkerran kahdella eurolla, siis suomennoksen, joka ilmestyi joitain vuosia sitten. Luin teoksen ja halusin kuunnella kaikki studiolevyt. </span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;"><br /></span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;"><i>Texas Flood</i> (1983) sisältää Stevien ehkä tunnetuimman biisin, ”Pride and Joy”, ja varhaisajan setin bravuurin ”Love Struck Baby”, joka avaa albumin. Teos sisältää kuusi omaa ja neljä lainaa – suhde on kohtuullinen blues-kuvioissa, joissa mielellään soitellaan mustien mestareiden kappaleita. Ennen debyyttiä Stevien soittotaito oli jo tunnustettu ja bändinkin kunto hyväksi todettu. Lähinnä kyse oli siitä, myykö levy kymmeniä tuhansia vai satoja tuhansia. Esimerkiksi keskeinen blues-lafka Alligator hylkäsi bändin, samoin teki Rollareiden pulju, vaikka Jagger ja muu bändi olivat kamapäissään diganneet Stevien kamapäistä (kokkeli ja myös viski) soittoa ja tehneet alustavia lupauksia. Lopulta Epic teki diilin ja levy purkitettiin kolmessa päivässä. Albumi elvytti bluesin, ainakin valtavirran näkökulmasta. Se on mainio levy, jos valkoinen 80-luvun bluesrock yhtään kiinnostaa. Stevie on bändin tähti ja muut hoitavat tonttinsa. Laulajana hän ei ole huippu, mutta en ole koskaan moittinutkaan. Albumi on myynyt Yhdysvalloissa tuplaplatinaa eli yli 2 miljoonaa. Ja muuallakin mukavasti. Itselleni teos on sopivaa taustamusiikkia melkein mihin tahansa tilanteeseen enemmän kuin teos, josta sauhuaisin tutuille. Mutta juuri sellaisena suhtaudun siihen erittäin myönteisesti. Tämä pitäisi ostaa käytettynä cd-formaatissa. Ei pitäisi olla kallis. </span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;"><br /></span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;"><i>Couldn’t Stand the Weather</i> (1984) jatkaa tutulla linjalla. Kahdeksan biisiä, puolet omia, ja täältä löytyy myös Stevien idolin, Jimi Hendrixin ”Voodoo Child”, joka oli kuulunut hyvän tovin bändin repertuaariin. Aika komea, kahdeksaa minuuttia hipova versio. Albumi ei tuo mitään merkittävästi uutta debyytin jo tarjoilemaan pakettiin. Se on ”enemmän samaa”, mikä minulle sopii. Myynti oli hyvää, mutta siinäkin jäätiin debyytistä jälkeen. Käytettynä hyllyyn tämäkin. </span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;"><br /></span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;"><i>Soul to Soul</i> (1985) tehtiin aikana, jolloin Stevien kondis oli jo heikko. Pitkään jatkunut kaman ja alkoholin käyttö vaati veronsa. Levylle haettiin vähän kaupallisempaa ja nimensä mukaisesti soulimpaa soundia ja kukaan ei oikein jaksanut keskittyä sen tekemiseen. Olosuhteisiin nähden teos on aivan hyvä. Taas noin puolet on lainapaloja. Uutuutena on yhtyeeseen ensin studiokuvioihin ja sittemmin muutenkin kiinnitetty kosketinsoittaja. Albumilla on muutamia erittäin onnistuneita vetoja. Omia suosikkejani ovat ränttätänttä ”Lookin’ out the Window”, valtavirran rokkia lähenevä ”Change It” ja häpeilemättömästi rokkaava ”You’ll Be Mine”. Mainettaan parempi levy, jonka taidan hankkia käytettynä sopivan tilaisuuden tullen. </span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;"><br /></span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;"><i>In Step</i> (1989) julkaistiin neljän vuoden tauon jälkeen. Sitä ennen Stevie oli käynyt AA:ssa ja hoitanut hommansa menestyksekkäästi. Hän jätti päihteet ja palautui työkuntoiseksi. Uudesta albumista tuli menestys. Siinä on heti alussa tunnetuimpia SRV-raitoja, kuten upeasti rokkaava ”The House Is Rockin’” ja elämäkerralle nimensä antanut ”Crossfire”. Pari biiseistä käsittelee jollain tavalla päihteiden jättämistä: ”Tightrope” ja ”Wall of Denial”. Mukaan mahtui taas muutamat lainat (Willie Dixonia, Howlin’ Wolfia ja Buddy Guyta) ja instrumentaalit. Avausraidan lisäksi ”Scratch-n-Sniff” on itseäni miellyttävää rokkaavampaa laitaa, mutta onhan tämä syystäkin ollut hyllyssä ja levylautasella vuosikausia. Tähän albumiin kiteytyy valkoinen kasariblues. Minusta se ei kuitenkaan ole ainakaan millään ilmeisellä tavalla parempi kuin mikään edeltäjistään, mutta siinä yhdistyvät onnistuneet biisit ja kyseenalainen 80-luvun äänimaailma. Nyt putkeen kuunneltuna huomaa, miten kaukana tämä on soundillisesti aikaisemmista Stevien albumeista – asia, jota en ollut aikaisemmin ymmärtänyt. Ehkä juuri siksi se on Stevie Ray Vaughanin kaikkein menestynein albumi. </span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;"><br /></span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;"><i>Family Style</i> (1990) ei varsinaisesti kuulu tähän. Se julkaistiin nimellä The Vaughan Brothers, sillä se on Stevien ja isoveljensä Jimmyn yhteisteos. Julkaisu tapahtui kuukausi Stevien kuoleman jälkeen. Mies kuoli helikopterionnettomuudessa elokuussa 1990. Kopterissa piti olla myös veljensä Jimmy, mutta lopulta tilaa oli vain Stevielle. Itse albumi on kolmen tähden ”välityö”, jos olosuhteet huomion ottaen tuota sanaa voi edes käyttää. Se on autoajelulle sopivaa bluesrockia, jota veljekset tekivät paremmin erikseen, Stevie Double Troublensa kanssa ja Jimmy Fabulous Thunderbirdsissä. Soundimaailmakin on aikansa löysään kaupallisuuteen pyrkivää. Johtuuko se tuottaja Nile Rodgersista vai yksinkertaisesti ajankohdastaan, sitä en osaa sanoa. Kompletisteille tämä sopii, eikä ole täysin tarpeeton muutenkaan, mutta verrattuna Stevien (tai Jimmyn) muuhun tuotantoon, perhetyyli jää todella kauas huippuhetkistä. Tai siis mistä tahansa Stevien soolotuotannosta. Eipä tullut tätäkään kuunneltua aikaisemmin, vaikka levyn kansi on todella tuttu lapsuudesta. </span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;"><br /></span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;"><i>The Sky Is Crying</i> (1991) on Jimmy Vaughanin koostama teos vuosien 84–89 välisenä aikana levytetyistä raidoista. Postuumi albumi on asiallinen paketti. Mukana on omia sävellyksiä, lainoja bluesmestareilta ja yksi Hendrix. Yllättävänä kohokohtana on sen päättävä ”Life by the Drop”. Siinä tekijänä on Doyle Bramhall, jolla on ollut sormensa pelissä monissa muissakin Stevien tuotannon kohokohdissa (mm. ”The House is Rockin’”, ”Change It”). Itselläni teos on cd-formaatissa, ja sitä tulee pyöritettyä satunnaisesti. Aina siitä jää hyvä mieli, mutta mikään ehdoton suosikki se ei ole. Se ei kuitenkaan ole ylijäämäpaketti, johon olisi kaavittu tynnyrin pohjalta kaikki sakka. </span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;"><br /></span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;">Jos ostat yhden SRV:n, suosittelen <i>Texas Floodia</i>. Jos haluat toisen, niin sitten <i>In Step</i>. Siinä vaiheessa lähtisin jo suosittelemaan Stevie Rayn suuntaan musiikillisesti kolmannella albumillaan suunnanneen The Paladinsin ostamista. Yhtyeen <i>Let’s Buzz</i> (1990) on minulle – kenties henkilöhistoriallisista syistä – tärkeämpi kuin SRV, ja ehkä eniten kuuntelemani bluesalbumi. Siinä SRV-tyyppisen bluesrockin hyvät puolet yhdistyvät raikkaaseen rockabillyyn. Yleisesti kuitenkin tekisin kuin olettaisin Stevien tekevän itse: suosittelisin bluesin mustia mestareita ja sen jälkeen jatkaisin Stevie Ray Vaughanin ja muiden suuntaan. Silti laitan puuttuvat SRV:t ostoslistalle ja hommaan ne, kunhan tulevat edullisesti vastaan. </span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;"><br /></span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;">SRV on aika turvallista mutta samalla niin kotoisaa musiikkia. Myönteinen suhtautuminen muuttui vielä huomattavasti myönteisemmäksi, kiitos kirjan ja sen inspiroiman kuuntelurupeaman</span>.</div>Teemu Tairahttp://www.blogger.com/profile/15715257749415944356noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-5701574742231485925.post-52894532116307939722023-03-30T14:36:00.000+03:002023-03-30T14:36:19.229+03:00Studioalbumit osa 115: Voivod<p></p><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEjY7hsK97oxjiepLgj-Lbvcvfa7A_fSXCq3Jvss9-VbCRTg-JhA-Wom9DvfBGcvLQInivI9iqXG9JA2A60M0Q-byIpbfsd4X-MhYP2McA26BRYL9lyo4YjK2ofFWYU-a7WJdat41k2SoznpfgxNw4UoDOsJr6XtKH_jQSBJw0QscRVTxfkQE8dJ8LeTMA/s1235/voivod.jpeg" style="clear: left; float: left; margin-bottom: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="861" data-original-width="1235" height="139" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEjY7hsK97oxjiepLgj-Lbvcvfa7A_fSXCq3Jvss9-VbCRTg-JhA-Wom9DvfBGcvLQInivI9iqXG9JA2A60M0Q-byIpbfsd4X-MhYP2McA26BRYL9lyo4YjK2ofFWYU-a7WJdat41k2SoznpfgxNw4UoDOsJr6XtKH_jQSBJw0QscRVTxfkQE8dJ8LeTMA/w200-h139/voivod.jpeg" width="200" /></a></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;">En ole koskaan kuunnellut aktiivisesti Voivodia. Lapsena nauhoitin c-kasetille yhden albumin. Siihen se kuuntelu jäi. Jotenkin kanadalaisesta metalliyhtyeestä on kuitenkin välittynyt mielikuva kokeellisesta, osin myös räävittömästä, ehkä jopa älykkäästä ja hauskastakin yhtyeestä. </span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;"><br /></span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;">15 studioalbumin kuuntelun alkaessa en usko tästä tulevan kovin yksityiskohtaista tai tietävää katsausta. Enemmän olen kiinnostunut vain selvittämään, voisiko Voivod olla tulevaisuudessa aktiivisemmassa kuuntelussa. </span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;"><br /></span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;"><i>War and Pain</i> (1984) on kotikutoisen ja suttuisen kuuloista, mutta ajankohtaansa nähden melko rankkaa ja omaperäistä. Jostain syystä lapsena tämä albumi meni ohi, mutta esiteininä tämä olisi saattanut purrakin. Räävitöntä metallihauskaa finninaamoille, jotka kuuntelevat varhaista Metallicaa ja thrash-metallia, eivätkä kauhistu hc-punkin vaikutteista. Ei ehkä sellaista klassikkotasoa, joka pitäisi nostaa aktiiviseen kotikuunteluun, mutta en valita. </span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;"><br /></span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;"><i>Rrröööaaarrr</i> (1986) ei ole tuhansien kilometrien päässä debyytin äänimaailmasta, mutta tässä on hitusen vähemmän hc-punkia ja saman verran enemmän progressiivisia elementtejä. Silti kokonaisuus on edelleen brutaalia tuhnutrashia. Tätä ei yleisesti pidetä yhtyeen vahvimpana teoksena. </span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;"><br /></span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;"><i>Killing Technology</i> (1987) on soundillisesti kliinisempi kuin edeltäjänsä. Biisit ovat pidempiä ja progressiiviset elementit ovat enemmän esillä. Nyt tämä alkaa kuulostaa omaperäiseltä, kypsemmältä bändiltä, mutta ei kuitenkaan löysältä. Kriitikkosivustojen arviot ovat paremmat kuin aikaisemmilla. Minulle tämä jää kuitenkin klassikkoalbumeista seuraavaan luokkaan, innokkaiden harrastelijoiden ”salaiseksi” suosikiksi. Siitä puuttuu jokin, mikä nostaisi sen alansa korkeimmalle huipulle. Ehkä biisimateriaali ei on riittävän vahvaa. </span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;"><br /></span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;"><i>Dimension Hatröss</i> (1988) on ollut yli 30 vuotta c-kasetille nauhoitettuna, mutta ei koskaan kovin intensiivisessä kuuntelussa. Toiselle puolelle tällätty The Exploitedin <i>Horror Epics</i> on ollut selvästi mieluisampi tapaus. Myynnillisesti kasvua on tapahtunut tasaisesti alusta alkaen ja kriitikkoarvioinneissa tämä meni niukasti myönteisen vastaanoton saaneen edeltäjänsä ylitse. Sisältönsä puolesta tämä kirkastaa edeltäjänsä idean. Progempaa mutta ei ylihinkattua, vähemmän thrashia, puhtaampaa laulua, tiukempaa soittoa, asialliset soundit ja vähintään yhtä paljon scifi-teemaa. Tätä kuuntelee uteliaisuudella, mutta vahvaa henkilökohtaista suhdetta en edelleenkään saa muodostettua. Silti jos joku tulee hehkuttamaan tätä, en voi kuin nyökytellä ja kuunnella, mitä fanilla on sanottavaa. </span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;"><br /></span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;"><i>Nothingface</i> (1989) on tuttu kanneltaan jo nuoruudesta, mutta itse sisältöä en ole aikaisemmin kuunnellut. Se on yhtyeen menestynein albumi. Se on myös 80-luvun progemetallin merkkiteos, jonka lainaraita kertoo olennaisen: Pink Floydin debyytin ”Astronomy Domine”. Ja hyvä tulkinta onkin. Yleisemminkin tämä taitaa olla valintani, jos yksi Voivod lähtisi aktiivikuunteluun sen rispaantuneen <i>Dimensionin</i> sisältävän kasetin lisäksi. </span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;"><br /></span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;"><i>Angel Rat</i> (1991) on eräänlainen krapulalevy. Menestysteoksen seuraaja, jolla haetaan uutta ilmettä altsurockin suunnalta. Rässiä tämä ei ole, vaan progressiivisesti orientoitunutta altsua. Toisille se upposi, toisille ei. Itse kuulun siihen porukkaan, jolle levy on melko yhdentekevä – ainakin näin 30 vuotta myöhemmin, kun en sitä kuullut ilmestymisaikana. Ei oikein innosta, mutta ei myöskään ärsytä, paitsi siinä mielessä, että kiemurtelen yrityksessäni ymmärtää, kenelle tämä on tehty. Herran vuonna 1991 tehtiin kuitenkin kohtuullisen hyvä määrä klassikkoaseman saaneita altsulättyjä (<i>Nevermind, Trompe le Monde, Loveless, Screamadelica, Badmotorfinger, Blue Lines, Gish, Green Mind, Just for a Day, Bandwagonesque..</i>.). Kun siihen joukkoon isketään albumillinen ihan kivaa ja oikein valittuna ajankohtana hitusen kutkuttavaakin, se muuttuu aika latteaksi. Tai kenties avarakatseiset Rush-fanit ovat toista mieltä. </span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;"><br /></span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;"><i>The Outer Limits</i> (1993) on kevyempää kuin keskimääräinen Voivod tätä ennen. Hard rockia enemmän kuin metallia, mutta progella ryyditettynä tietenkin. Albumi jäi laulaja Denis Bélangerin viimeiseksi, ennen kuin hän palasi ruotuun vuonna 2002. Mitä sitten sisällöstä voisi sanoa? Mukana on Pink Floyd -laina ”The Nile Song”, joka on, yllättävää kyllä, hitusen alkuperäistä kevyempi. Kriitikot jakautuivat: toiset ylistivät albumia, toiset korostivat, että yhtyeen kulta-aika on aikaisemmassa tuotannossa. Ehkä se aikanaan on voinut toimia niille, joille YUP on liian villiä, Rush turhan kaukana grungesävelistä, perinteisen kasarimetallin malja täyttynyt ja aikaisempi Voivod liian raskasta. Ensimmäistä kertaa vuonna 2023 kuunneltuna se jättää etäiseksi ja kylmäksi. Teos ei ole nolo eikä kammottava, mutta siitä ei ainakaan tällä kuuntelulla löydy tarttumapintaa. Kansikuvasta lisäpisteitä. </span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;"><br /></span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;"><i>Negatron</i> (1995) on irtiotto yhtyeen proge-ulottuvuudesta sekä rässimetallista. Siinä kuuluu aikansa industrial, erityisesti Ministry ja vähän myös Killing Joke. Siitä kuitenkin puuttuu verrokkiensa hetkittäinen oivaltavuus. Vaikka Voivod kuinka vaihtaa tyyliä ja kokeilee rohkeasti, se tuntuu enemmän näillä main tasapaksulta perässähiihtäjältä kuin edelläkävijältä. Tämäkään ei ole huono levy, mutta jotain siitä puuttuu. Mietitään esimerkiksi sitä, että pari kuukautta tämän jälkeen, tammikuussa 1996, ilmestyi Ministryn mestariteos <i>Filth Pig</i> (älä anna kriitikoiden hämätä: <i>Negatronin</i> vastaanotto oli hitusen myönteisempi). Vokaalisuorituksista vastaa uusi jäsen, basisti Eric Forrest, jonka ääni on raaempi ja repivämpi kuin edeltäjänsä. </span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;"><br /></span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;"><i>Phobos</i> (1997) jatkaa karkeasti ottaen samaa linjaa, vaikka soitto on enemmän metallia kuin industrialia. Tällekin löytyy puolustajia – ehkä metalliskribenteistä löytyy ihmisiä, joille Voivod suoltaa vain kultaa – mutta ei tästäkään kotikuuntelun voimasoittoon ole. Albumin Eurooppa-painoksen päättää asiallisesti jytisevä mutta lopulta yllätyksetön versio King Crimsonin tunnetusta biisistä ”21st Century Schizoid Man”. Jos olisi aikakone, niin Voivodille suosittelisin vähän mielikuvituksellisempia kovereita: esimerkiksi jo mainittu Ministry teki näihin aikoihin Dylanin ”Lay Lady Lay”-kappaleesta omintakeisen tulkinnan. </span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;"><br /></span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;"><i>Voivod</i> (2003) ilmestyi pidemmän tauon jälkeen. Välissä tuli kokoelmaa ja livelevyä, mutta studioalbumeiden väli venähti kuuteen vuoteen. Nyt Denis ”Snake” Bélanger tuli takaisin vokalistiksi ja basistiksi Jason Newsted, jonka säveltämä kappale löytyi jo <i>Phoboksen</i> Eurooppa-versiolta. Mutta mitäs tämä on syönyt? Ei kai ole väärin sanoa tätä grungeheviksi? Ei tämä ainakaan rässiprogea ole. Eikä industrialia. Aika eri bändi kuin ysärillä. Ei inspiroi, ei minun kakkupala, taas kerran on päivitetty soundia vastaamaan oman aikansa kysyntää. Joudun siis vahventamaan tulkintaani Voivodista perässähiihtäjänä. Voivoi. Minä kun olisin halunnut pitää bändistä enemmän kuin mihin tällä kuuntelulla pystyn. Jos haluat lukea albumia ylistävän arvion, niin suuntaa pikaisesti AllMusic-sivustolle. </span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;"><br /></span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;"><i>Katorz</i> (2006) on yhdestoista studioalbumi ja neljästoista Voivod-julkaisu, mihin nimi viittaa. Suurempi asia oli kitaristi Piggyn kuolema paksusuolen syöpään. Kitararaidat olivat demottuina, joten niitä lähdettiin käyttämään. Arviot olivat myönteisiä ja ”The X-Stream” löysi tiensä myös Guitar Hero II -peliin. Itse sisältö on tymäkkää rokkia, Voivod-mittareilla suoraviivaista. Sisältö tuskin karkottaa kapeakatseisia metallipäitä, mutta puhuttelee potentiaalisesti avaramielisiä kitararockin ystäviä. En oikein keksi mitään erityisen kielteistä sanottavaa, mutta en myöskään myönteistä. Biisit eivät ole surkeita, mutta en usko kuuntelevani tätä tulevaisuudessa ainakaan aktiivisesti. </span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;"><br /></span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;"><i>Infini</i> (2009) rakentuu pitkälti edesmenneen Piggyn kitarariffeille, joten hän on myös kreditoitu soittajalistassa. Biiseissä on vaihtelua, mutta yleisilme on metallisempi. Tämäkin sai melko myönteiset arviot, mutta en ole ihan varma miksi. No, ei taaskaan kuulostaa hassummalta, ”Global Warning”, ”Treasure Chase”, ”Volcano” ja muutama muu toimii moitteettomasti, mutta tunnin kestoa en osaa perustella. Jos kysyn itseltäni, soiko tämä jatkossa kotioloissa, vastaus on melko selvä. Tuskinpa. </span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;"><br /></span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;"><i>Target Earth</i> (2013) ei enää sisällä Piggyn riffejä eikä Jason Newstedt ole enää messissä. Rumpali Michel Langevinin mukaan albumi on siirtymä takaisin progressiiviseen thrash metalliin, pois stoner-punk -metallista. Ja siltä se kuulostaakin, vaikka thrash-elementit ovat maltillisia. Tuoko siirtymä laatua ja kiinnostavuutta – se onkin hankalampi asia. Minua teos ei inspiroi, mutta tottahan tämäkin ymmärtäjänsä löysi. Yksille tämä oli paluuta <i>Nothingfacen</i> kulta-aikaan, toisille liian pitkä progenysväys. </span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;"><br /></span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;"><i>The Wake</i> (2018) on sekin kerännyt kiitosta metallipiireissä. Niissä kuvioissa Voivod ei ilmeisesti voi epäonnistua. Moniosaista ”progemetallia”. Ihan kiva juu. Mitään kielteistä ei huvita kirjoittaa, mutta ei tämä lähde. Ei mene voimasoittoon. Gimme perusproge, anytime, ennen tätä. Sen jälkeen voin harkita vaihteluksi. Sanotaan kuitenkin, että kiinnostavimmillaan albumi on loppupuoliskolla, yhtyeen kuulostaessa velmuilupussin kadottaneelta toppatakkien aikaiselta metallivaihdetta silmään pistäneeltä YUP:ltä. </span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;"><br /></span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;"><i>Synchro Anarchy</i> (2022) kuulostaa aivan raikkaalta. Onkohan syynä se, että tämä on pitkän rupeaman viimeinen albumi. Tämän jälkeen ei tarvitse heti laittaa Voivodia soimaan. Metalliaviiseissa teosta on kehuttu, kuten lähes kaikkia bändin teoksia. Albumista ei tule musiikillisesti mieleen Killing Joke, mutta jos vertaa toiseen pitkän linjan bändiin, joka on hionut ja säätänyt linjaansa ajan mukana, niin itselleni Joke on relevantimman kuuloinen. Ja iskevämpi. Silti Voivod kuuluu bändeihin, jotka pystyvät tekemään asiallisia albumeita vuosikymmenestä toiseen muuttumatta itsensä tribuuttibändiksi. Se vain ei ole teekuppini, näin kai voi tässä vaiheessa sanoa. </span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;"><br /></span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;">Sellaista tervanjuontia oli Voivodin kuunteleminen. Käsitykseni bändistä muuttui uteliaan innostuneesta melko tympääntyneeksi. Suunnannäyttäjän sijaan Voivod on ollut pitkän uransa aikana suureksi osaksi perässäjuoksija. Tiedän, että Voivodilla on sitoutuneita faneja. Luulen kuitenkin, että ydinjoukko on hypännyt bändin kelkkaan 80-luvun lopulla teini-ikäisenä. </span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;"><br /></span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;">On tunnustettava, että muserruin taakan alle. Kun urakka lähti käyntiin, se muuttui nopeasti nihkeäksi. En odottanut innolla taas uutta Voivod-albumin kuunteluhetkeä. Siksi projekti kesti pitkään. Ehkä itselleni sopivampi tapa ihastua yhtyeeseen on yhden ja saman levyn pyörittäminen silloin tällöin. </span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;"><br /></span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;">Joskus voi tulla kypsä aika, jolloin innostun yhtyeestä. Oikein odotan, että myöhemmin luen, miten saatoinkaan kirjoittaa jotain tällaista. Epäilen kuitenkin sellaisen ajan tuloa tämän elämän aikana. Tai ehkä ensi kesän keikka Helsingissä kääntää pään. Satuin nimittäin voittamaan pääsyliput Hellsinki Metal Festivaalille, jossa myös Voivod esiintyy. Jos nyt edes pääsen osallistumaan tapahtumaan, aion katsoa Voivodin ja pitää mielessä kaiken sen, mitä tässä kirjoitin</span>.</div>Teemu Tairahttp://www.blogger.com/profile/15715257749415944356noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-5701574742231485925.post-67627021879802555502023-02-23T12:10:00.000+02:002023-02-23T12:10:05.532+02:00Podcastit tutkimuksen popularisoijina<p></p><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEiqgxJYI5uF_kk1LRY2poUqtpaabaFUZDUA8JGK44eeoLSpy6M4NdRznzAc270DFUoXsQVLHdPHgTp_UqQdnTVra6k6X_Q3qjl_G3Ev74PeMRfTUvbl-10QhqKcxlmYrI4hMH-x6fLdqP3RftTfDfEkbhC4Ajk2ddxOXPY50vnG9IHJb6Ee7MEeXXD6qw/s626/on%20air.jpeg" style="clear: left; float: left; margin-bottom: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="383" data-original-width="626" height="122" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEiqgxJYI5uF_kk1LRY2poUqtpaabaFUZDUA8JGK44eeoLSpy6M4NdRznzAc270DFUoXsQVLHdPHgTp_UqQdnTVra6k6X_Q3qjl_G3Ev74PeMRfTUvbl-10QhqKcxlmYrI4hMH-x6fLdqP3RftTfDfEkbhC4Ajk2ddxOXPY50vnG9IHJb6Ee7MEeXXD6qw/w200-h122/on%20air.jpeg" width="200" /></a></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;">Kun tutkija julkaisee, kiinnostuneet lukijat voivat tutustua teokseen. Niinhän se menee. Vai meneekö? Nykyään tuntuu, että ei mene. Kun tutkija julkaisee, hän tekee parit podcast-haastattelut. Ja kukaan ei tutustu teokseen. Tai jotkut tutustuvat, jos joutavat. </span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;"><br /></span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;">Itse kuuntelen tutkijoiden haastatteluja, erityisesti niitä, joissa he kertovat kirjoistaan. Se on tapa pysyä kärryillä aiheista, joista ei ehdi lukea, tai aiheista, joista lähtee valikoimaan luettavaa. Kuuntelen myös haastatteluja, jotka perustuvat lukemaani kirjaan. Näin voi saada lisätietoa tai muodostaa uudenlaisen ymmärryksen siitä, mitä tutkija on itse halunnut tehdä. </span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;"><br /></span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;">Minäkin olen ollut aktiivinen julkaisuihini perustuvien haastattelujen antaja. New Books Network (NBN) teki viime vuonna haastattelun teokseni <i><a href="https://brill.com/display/title/61969?language=en" target="_blank">Taking ”Religion” Seriously: Essays on the Discursive Study of Religion</a></i> pohjalta. Haastattelu löytyy <a href="https://newbooksnetwork.com/taking-religion-seriously-essays-on-the-discursive-study-of-religion" target="_blank">täältä</a>. </span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;"><br /></span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;">Saman sivuston toinen haastattelija nauhoitti tallenteen liittyen toimittamaani teokseen <i><a href="https://www.equinoxpub.com/home/atheism5m/" target="_blank">Atheism in Five Minutes</a></i>. Viime vuoden lopulla tehty haastattelu löytyy <a href="https://newbooksnetwork.com/atheism-in-five-minutes" target="_blank">täältä</a>. </span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;"><br /></span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;">Sitten on vielä podcast nimeltänsä Kirkko kiinni?, jota toimittaa Marjo Kiljunen. Kun vuoden 2023 alkupuolella ilmestyi toimitettu teos <i>Millenniaalien kirkko</i> (löytyy avoimesti <a href="https://julkaisut.evl.fi/catalog/Tutkimukset%20ja%20julkaisut/r/4322/viewmode=previewview" target="_blank">täältä</a>), sen pohjalta olin Björn Wikströmin kanssa vieraana podcastissa keskustelemassa artikkeliemme pohjalta. Oma artikkelini oli yhteisteksti Tiina Parkkisen kanssa ja se käsitteli uskonnottomien helsinkiläismillenniaalien uskontosuhdetta. Keskustelu löytyy <a href="https://www.spreaker.com/user/kirkko_suomessa/kansankirkko-mikae_1?fbclid=IwAR1u3zQBD1ewznJeQtCyu-KUiJCbcBDf3K_3Jdvb4jHct_pdo5UKqnubWXU" target="_blank">täältä</a>. </span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;"><br /></span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;">Yli kymmenen vuotta toimineen The Religious Studies Projectin vieraana olen ollut useamman kerran. Tuorein osallistumiseni, tutkijahaastattelu kirjani pohjalta, julkaistiin 20. helmikuuta. Minun ja Andie Alexanderin keskustelu Navigating the Discursive Study of Religion löytyy <a href="https://www.religiousstudiesproject.com/podcast/navigating-the-discursive-study-of-religion/?fbclid=IwAR0M__LHdXtH7RvOriBbFTZlCjWFOoaQBM7oZFPAVAG3WJd1MLruhs5BZ94" target="_blank">täältä</a>. </span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;"><br /></span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;">Kun haastatteluja mainostetaan sosiaalisen median kanavissa, ne voivat löytää niitäkin, jotka eivät muuten olisi tutkimusjulkaisuun törmänneet. Suoraa yksityistä palautetta tulee melko harvoin, somessa tulee lähinnä kannustavaa palautetta tutuilta ja puolitutuilta, mutta esimerkiksi monografiaani perustuvan NBN-haastattelun perusteella tuli yhteydenotto ennestään tuntemattoman tutkijan taholta ja kutsu kirjoitushankkeeseen. En aikataulullisista syistä pystynyt hyppäämään siihen mukaan, mutta se on konkreettinen esimerkki, että joku (muukin) näitä kuuntelee ja joku voi jopa innostua niissä esitetyistä näkökulmista. </span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;"><br /></span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;">Jossain määrin tutkimus on siirtynyt podcastien aikakauden mukana uuteen aikaan. Tutkimusjulkaiseminen ei siirry (ainakaan vielä) podcasteihin, vaan on tutkijalle lisätyötä, josta ei erikseen makseta. Toisinaan se on mielekästä ja kannattavaa lisätyötä</span>.</div>Teemu Tairahttp://www.blogger.com/profile/15715257749415944356noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-5701574742231485925.post-69757596578588677292023-01-25T16:42:00.001+02:002023-01-25T16:42:38.009+02:00Dosentin nimikkeen englanninkielisestä käännöksestä<p></p><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEj9R_hYifG6dzckwXlsGlwXqJW55sydeemdIk_kuhrFmBYaJ2xGt437CKOD_011Y2Z4dTpfavgXxDKRNapYglhYSN1kVrKrvptDY3McBGN6j_kmF9MX5E5Lm6jZVw7HwrRvQy_TfwPhc--0kX_0NcLmKOkrntv8mEzxgGycKL1oFywNiEoV4QlSt4hcvQ/s1800/Professor-uistin.jpeg" style="clear: left; float: left; margin-bottom: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="900" data-original-width="1800" height="100" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEj9R_hYifG6dzckwXlsGlwXqJW55sydeemdIk_kuhrFmBYaJ2xGt437CKOD_011Y2Z4dTpfavgXxDKRNapYglhYSN1kVrKrvptDY3McBGN6j_kmF9MX5E5Lm6jZVw7HwrRvQy_TfwPhc--0kX_0NcLmKOkrntv8mEzxgGycKL1oFywNiEoV4QlSt4hcvQ/w200-h100/Professor-uistin.jpeg" width="200" /></a></div><span style="font-family: times; font-size: medium;"><div style="text-align: justify;">Suomen Dosenttiliitto on esittänyt opetus- ja kulttuuriministeriölle, että dosentin arvon viralliseksi englanninkieliseksi käännökseksi vahvistetaan ”Associate Professor”. <a href="https://tieteentekijat.fi/lausunto-dosentin-englanninkielisesta-nimikkeesta/?fbclid=IwAR3V3dRpHJdVPsglpCJTlSM0n2zHI6EDzzury98QBPMmXL_o-rOhgHcp3s8" target="_blank">Tieteentekijät on esittänyt kannattavansa esitystä</a>. </div><div style="text-align: justify;"><br /></div><div style="text-align: justify;">Saman tien somessa sikisi keskustelu siitä, miten käännös on väärä. Uusia käännösehdotuksia ei näkynyt, mutta ”Adjunct Professorille” löytyi tukea vailla perusteluja sen erinomaisuudesta. Perusteluja oli vain ”Associate” termiä vastaan. </div><div style="text-align: justify;"><br /></div><div style="text-align: justify;">Jostain syystä koulutetut ja sivistyneet ihmiset eivät näytä ymmärtävän, millaisia ongelmia ja pätevyystason alentamista ”adjunct”-termiin sisältyy. </div><div style="text-align: justify;"><br /></div><div style="text-align: justify;">Hanne Appelqvist kirjoittaa ongelmista eräässä Facebook-keskustelussa seuraavasti: </div><div style="text-align: justify;"><br /></div><div style="text-align: justify;">”Adjunct professor tarkoittaa esim. USAssa vaikkapa jatko-opiskelijaa, joka on palkattu opettamaan joitakin kursseja ja jolla ei ole pysyvää affiliaatiota yliopistoon. Dosentuuri taas viittaa suht. tarkasti määriteltyyn ja osoitettuun pätevyyteen ja on sidoksissa sen myöntäneeseen yliopistoon. Associate Professor olisi siinä mielessä parempi vaihtoehto, että kun suomalainen dosentti hakee työtä ulkomailta, tämän pätevyys samastettaisiin muiden (esim. anglo-) hakijoiden pätevyyteen. (Associate Professor -tasolla pätevyysvaatimukset tulevat lähelle dosentuurin vaatimuksia.)” </div><div style="text-align: justify;"><br /></div><div style="text-align: justify;">Ihmiselle, joka on kilpailemassa akateemisista positioista tai tutkimusrahoituksista kansainvälisessä kontekstissa, Adjunct Professor on huono, pahimmassa tapauksessa hyvin haitallinen nimike. Joka tapauksessa se on osin harhaanjohtava käännös: se kertoo, ettei henkilöllä ole vakituista työpaikkaa yliopistolla, mutta ei kerro pätevyystasoa ja useimmissa konteksteissa kommunikoi sen väärin. </div><div style="text-align: justify;"><br /></div><div style="text-align: justify;">Suurelle osalle kommentoijista ehdotettu nimike tuntuu olevan ongelma siksi, että heidän päässään asiat menevät sekaisin, kun englanniksi apulaisprofessori on Associate Professor. Sitten välillä jotkut professorit huolestuvat, että pian kaikista tulee professoreita. Heidän tulisi suunnata energiansa työelämäprofessuurien (engl. Professor of Practice) sekä Professor-uistinten vastustamiseen. Tai sitten todellinen käännösongelma leimataan dosenttien tittelinkipeydeksi, kuten pari professoria asian typisti (Acatiimi 1/2022). Heitä ei näytä paljoa kiinnostavan dosenttien pätevyyden downgreidaaminen kansainvälisessä kontekstissa. </div><div style="text-align: justify;"><br /></div><div style="text-align: justify;">Muistaakseni joku ehdotti vuosi tai pari sitten käännökseksi ”Adjunct Associate Professor”. Se ei ole kaikkein kaunein, mutta se kertoo, ettei ole vakkariduunissa (Adjunct) ja tason (Associate professor). Pelkkä Adjuct ei kerro tasoa, koska Adjunct on usein maisteri (tai voi olla jopa kandi). </div><div style="text-align: justify;"><br /></div><div style="text-align: justify;">Vastalause tälle käännökselle ei ole se, että Adjunct Professor olisi onnistunut. Se ei ole. Sen sijaan ongelma on siinä, että Adjunct viittaa usein määräaikaisiin opetustehtäviin, eikä se siten kommunikoi dosenttien asemaa onnistuneesti. Tämä on mielestäni pienempi ongelma kuin Adjunct Professorin tuomat ongelmat. Keskustelussa tuli vastaan myös nimike Honorary Associate Professor. Adjunct Associate Professor tai Honorary Associate Professor olisivat parempia kuin Adjunct Professor ja ehkä myös helpommin sulateltavia niille, jotka eivät voi hyväksyä Associate Professor -käännöstä. </div><div style="text-align: justify;"><br /></div><div style="text-align: justify;">Suomessa on muitakin englanninkielisiä akateemisia nimikkeitä, jotka eivät kommunikoi tasoa kovin hyvin: university teacher (käytännössä usein nykyään dosenttitasoisia, jopa professoritasoisia, mutta voi olla alemmalla tasolla), university lecturer (vastaa useimmiten Englannin senior lectureria tai readeria), professor of practice (ei vaadi edes dosenttitasoa). Suomalaisen yliopistomaailman tulisi päästä eroon pätevyyttä alentavista nimikkeistä. Siksi kannatan lämpimästi dosentin käännöksen muuttamista. Se, mikä käännös on paras, on minusta vielä avoin asia, mutta se ei ole Adjunct Professor.</div></span>Teemu Tairahttp://www.blogger.com/profile/15715257749415944356noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-5701574742231485925.post-37495332000065783492023-01-08T14:44:00.001+02:002023-01-08T14:44:48.878+02:00Viisi 2000-luvun indie-aktia, joita et tunne, mutta joihin kannattaa tutustua<p></p><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEjwQPXjISWm23_LDhuetrpS3f6FR7lNLGzBP3EE1XoOIWZz39KX6yzHHFpKrp3uCoOB7eurf_yMOo_Reg1ja7a9lPpIkuJ0NSEuKmlH0YhTnXGPFAUT6eCq1E3VNV4luCS8jZ-aAnmNeSeSfIb-C57oGdEZ4s0sEPbnlB5KEUg10mIn797lfZuwiNizJg/s1000/BodiesOfWater_band.jpeg" style="clear: left; float: left; margin-bottom: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="666" data-original-width="1000" height="133" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEjwQPXjISWm23_LDhuetrpS3f6FR7lNLGzBP3EE1XoOIWZz39KX6yzHHFpKrp3uCoOB7eurf_yMOo_Reg1ja7a9lPpIkuJ0NSEuKmlH0YhTnXGPFAUT6eCq1E3VNV4luCS8jZ-aAnmNeSeSfIb-C57oGdEZ4s0sEPbnlB5KEUg10mIn797lfZuwiNizJg/w200-h133/BodiesOfWater_band.jpeg" width="200" /></a></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;">Tällä vuosituhannella nähtiin indievetoisen popin valtavirtaistuminen ja sen uusi marginalisoituminen. Viileimmät festarit olivat hetken täynnä pinnalle nousseita indieakteja, kunnes ne vaihtuivat listapoppiin. Vai pitäisikö sanoa, että hipsterikansan maku muuttui indiepopista listapopiksi, Beach Housesta Siaan? </span></div><div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;"><br /></span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;">Itse taisin elää osan tuosta 2000-luvun kultakaudesta Leedsissä. Tuona aikana (2007–2010) tutustuin lukuisiin indiebändeihin – livenä, suoratoistopalvelujen kautta ja fyysisiltä äänitteiltä. Suuri osa itseäni miellyttäneistä yhtyeistä jäi historian hämärään, eikä ainakaan toistaiseksi niitä ole ”löydetty” uudelleen. Ehkä osa yhtyeistä saakin jäädä unholaan, mutta muutamien soisi saavan vielä uusia kuulijoita. Tässä niistä viisi, joiden arvelen olevan monille indieaktiiveillekin tuntemattomia. </span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;"><br /></span></div><div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;"><i>Arrah & the Ferns</i>. Folkia ja twee-poppia yhdistelevän, Arrah Fisherin johtaman Philadelphiasta ponnistavan bändin ensilevy <i>Evan Is a Vegan</i> (2006) löytyi muistaakseni Last.FM-sivuston kautta. Verkosta sen sai fyysisenä esineenä edullisesti, joten pian se soi kotistereoissa toistuvasti. Bändi teki albumin myös 2010 ja cd-r:n 2013. Niitä en ole kuullut. Allmusicin kuvaus: ”songs feature a unique combination of Wurlitzer organ, "banjolin" (half violin, half mandolin), and tender vocals.” Hienoa nössöindietä, mutta tästä listasta itselleni vähiten merkittävä. Biisisuositus: “<a href="https://www.youtube.com/watch?v=ivwyQ050YmI" target="_blank">Skylark</a>” ja “<a href="https://www.youtube.com/watch?v=0lGmsTmnQuc" target="_blank">Apple for Evan</a>” </span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;"><br /></span></div><div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;"><i>Bodies of Water</i>. Los Angelesista kotoisin oleva yhtye oli aktiivinen levyttäjä 2007–2011 ja sitten tuli tauko, uusia bändivirityksiä (lähinnä indie-Abbaa muistuttava Music Go Music), kunnes bändi taas aktivoitui, ja levytti 2017 ja 2021. Kolme ensimmäistä albumia ovat kaikki hienoja, paluulevyt hieman erilaisia ja keskitasoa. Livenä näin bändin asuessani Leedsissä. Keikalla oli korkeintaan 40 henkilöä, mutta kokemus oli upea. Jätän tähän täkyksi lainauksen Pitchforkin arviosta bändin debyyttiä koskien: ”And after you accept the wall of vocals into your heart, you've still got to deal with arrangements equal parts Ennio Morricone, Godspell, classic punk, and Ben-Hur soundtrack.” Biisisuositus: ”<a href="https://www.youtube.com/watch?v=gIAFpV89jMA" target="_blank">Under the Pines</a>” (tai melkein mikä tahansa albumilta <i>A Certain Feeling</i> [2008]). </span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;"><br /></span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;"><i>Ganglians</i>. Pastoraalista indie-psykedeliaa Sacramentosta. “Valiant Brave” oli yhdellä’ Uncut-lehden kokoelmalla. Sen perusteella ostin muutamalla eurolla koko levyn <i>Monster Head Room</i> (2007). <i>Still Living</i> ilmestyi 2011. Biisisuositus: ”<a href="https://www.youtube.com/watch?v=x8QXxLKBFJs" target="_blank">Valiant Brave</a>” </span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;"><br /></span></div><div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;"><i>Secret Cities</i>. Pohjois-Dakotan Willistonista tulevan Marie Parkerin liidaama yhtye teki kolme albumia 2010–2014. Niistä kaksi ensimmäistä on itselleni tärkeitä. Kuulin bändiä Jumbo-levykaupassa Leedsissä, ja pian oli tutustuttava lisää. <i>Pink Graffitista</i> (2010) tuli hetkeksi arjen soundtrack. Herkkää ja haurasta. Biisisuositus: ”<a href="https://www.youtube.com/watch?v=GgR0SZjWZyM" target="_blank">Boyfriends</a>” </span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;"><br /></span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;"><i>Waters</i>. Loistavan Port O’Brienin keulahahmon, Kalifornian suunnalta tulevan Van Pierszalowskin (myös Van William) seuraava projekti oli WATERS, joka teki kolme albumia. Niistä ensimmäinen, Out in the Light (2011) on erityisen hieno teos. Vähän rokimpaa, jos Port oli folkimpaa. Lainaus yhdestä arviosta: “The frontman's voice is largely clear and earnest with grit where necessary and a dash of Neil Young's nasal falsetto, the kind of delivery just begging for a listener's impassioned sing-along.” Biisisuositus: “<a href="https://www.youtube.com/watch?v=XQXDJsUWvDY" target="_blank">Take Me Out to the Coast</a>” ja “<a href="https://www.youtube.com/watch?v=C1KhwLqKxwo" target="_blank">Mickey Mantle</a>”.
</span></div></div></div></div></div>Teemu Tairahttp://www.blogger.com/profile/15715257749415944356noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-5701574742231485925.post-3198907979225861582022-12-31T12:16:00.000+02:002022-12-31T12:16:51.742+02:00Levyvuosi 2022<p></p><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEgbvnnR3WW-4OGFuFuXTdv_jTS6YSH7nVksX0LyziRxMtqkaVfIe9VEk8zvFSDz--TNHQprhm95Fk8_CYglLsw-_FZuHh0UJ8N_Ima1-qE2YLsE-d_tUn99OPVkZD2sVGC0bV85DgFMANL2zy47u4aNngOKEpeRhArSiBNSPZjD-eryNbZDT5gRSroxdg/s660/2022-vinyl.jpeg" style="clear: left; float: left; margin-bottom: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="440" data-original-width="660" height="133" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEgbvnnR3WW-4OGFuFuXTdv_jTS6YSH7nVksX0LyziRxMtqkaVfIe9VEk8zvFSDz--TNHQprhm95Fk8_CYglLsw-_FZuHh0UJ8N_Ima1-qE2YLsE-d_tUn99OPVkZD2sVGC0bV85DgFMANL2zy47u4aNngOKEpeRhArSiBNSPZjD-eryNbZDT5gRSroxdg/w200-h133/2022-vinyl.jpeg" width="200" /></a></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;">Vuoden 2021 levysatoa ihmetellessäni totesin, että olen pudonnut kärryiltä musakriitikoiden ja ehkä kuuntelijoidenkin suurista suosikeista. Vuosi 2022 ei tuo siihen poikkeusta. </span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;"><br /></span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;">Toki olen kuunnellut monta esimerkiksi Uncutin vuoden parhaista, varsinkin kun olen ostanut jokaisen numeron ja pyöritellyt siinä samassa tulevia cd-levyjä. En kuitenkaan ostanut yhtään tuoretta albumia niiden perusteella. Useina vuosina olen löytänyt paljon kiinnostavaa ostettavaa. Nyt löysin vain kivaa musiikkia, ostosteni suuntautuessa muualle. </span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;"><br /></span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;">Uusien levyjen ostamisessa on tapahtunut pudotus. Vuonna 2022 ostin kaikkiaan 296 albumia. Niistä vain yhdeksän on julkaistu vuonna 2022. Viisi ulkomaista ja neljä kotimaista: </span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;"><br /></span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;">Marcel Bontempi: <i>Crawfish, Troubles, Cats & Ghosts</i> (kooste 2015-20, ilm. 2022) </span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;">Brian Jonestown Massacre: <i>Fire Doesn’t Grow on Trees </i></span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;">Built to Spill: <i>When the Wind Forgets Your Name </i></span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;">Pixies: <i>Doggerel </i></span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;">Watain: <i>Agony & Ecstasy of Watain</i> </span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;"><br /></span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;">Hal Peters Trio: <i>Takes on Carl Perkins </i></span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;">Katujen äänet: <i>Kaiken jälkeen</i> (ilm. 2021 mutta vinyyli 2022) </span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;">Teini-pää: <i>Maailma kyllä odottaa </i></span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;">Ydinperhe: <i>Kymmenen välivuotta</i> </span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;"><br /></span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;">Näistä valitsen parhaaksi levyksi Built to Spillin. </span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;"><br /></span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;">Vuoden ostoksissani on valtava määrä erilaista juurimusiikkia: bluesia, rockabillyä, psychobillyä (no, ei se nyt ihan rootsia ole), rock’n’rollia, vähän kantria ja dub-reggaeta, hitunen jopa swingiä. Mukana on sopivasti kotimaista rokkia, tarkasti valikoitua black metallia sekä krautrockia. On siellä kohtuullinen otos punkkia, psykedeliaa, progea, indietä ja jazziakin. Classic Rockin kokoelmaa täydensin erityisesti Kinksin studioalbumeilla. Suurin löytö oli Robert Wayattin <i>Rock Bottom</i> (1974). Vaikka olen Wyattia kuunnellut aikaisemminkin, tämä albumi iski yllättävän lujaa. Can ja Amon Düül II ovat soineet ahkerammin kuin koskaan aikaisemmin. </span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;"><br /></span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;">Uutuuksista ostamatta on toistaiseksi ainakin Luke Hainesin & Peter Buckin uusi albumi, Spiritualized ja Beach House – siis niistä, jotka normaalisti ostaisin saman tien, mikäli hinnat eivät olisi kohonneet pilviin. </span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;"><br /></span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;">Vuoden kotimainen biisi voisi olla Tuomo Mannosen ”Somertonin mies”; ulkomaisista Pink Mountaintopsin ”Lights of the City”, jos en lähde taas Built to Spilliä tarjoamaan. Molempia olen ihmetellyt erityisesti kävellessäni Helsingin kaduilla. </span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;"><br /></span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;">Tänä vuonna ei ole aikaa tehdä listausta kaikesta siitä vuoden 2022 musiikista, mihin tulen palaamaan seuraavan vuoden aikana. Alkavalta vuodelta en osaa odottaa mitään. Haluan löytää aikaa kuunnella jo ostamiani levyjä. Lisäksi haluan löytää jotain uutta innostavaa. Asiaan kuuluu, etten vielä tiedä, mitä se voisi olla</span>.</div>Teemu Tairahttp://www.blogger.com/profile/15715257749415944356noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-5701574742231485925.post-4878205643495586852022-12-30T11:41:00.000+02:002022-12-30T11:41:28.363+02:00Vapaa-ajattelun historiaa pääkaupunkiseudulla<p></p><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEh-cii7CBb160QVZ_rKnf8qAgU_ZPFsBsZvZU3Xi6VcCtMUWxUcyEgIDlmZ0EupCyI7__RjvFeQVzEUcktlZgCpq_8z1WLShoUis2iuWsX-Kk-qwaxSD-WCv1sY_vHH7yMhxTHIXwbzLe5BFidqEI-sceX3OMdXULc7YAwvzgFIJIOMR0dgmtR43BW2vw/s1936/image1.jpeg" style="clear: left; float: left; margin-bottom: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="1936" data-original-width="1485" height="200" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEh-cii7CBb160QVZ_rKnf8qAgU_ZPFsBsZvZU3Xi6VcCtMUWxUcyEgIDlmZ0EupCyI7__RjvFeQVzEUcktlZgCpq_8z1WLShoUis2iuWsX-Kk-qwaxSD-WCv1sY_vHH7yMhxTHIXwbzLe5BFidqEI-sceX3OMdXULc7YAwvzgFIJIOMR0dgmtR43BW2vw/w153-h200/image1.jpeg" width="153" /></a></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;">Viime aikoina olen lueskellut muutamia järjestöhistoriikkeja. Vähän aikaa sitten ilmestyi Erno Vanhalan historiikki Uskontojen uhrit UUT ry:stä, nimeltänsä <i>UUT – 30 vuotta tukea uskontojen uhreille</i>. Heti perään luin nyt jo iäköityneen teoksen, Arto Tiukkasen <i>Vapaa-ajattelu Helsingissä. Helsingin Vapaa-ajattelijat ry. 1936–1996</i> (1998). </span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;"><br /></span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;">Edellisestä tein muistiinpanot. Jälkimmäisestä suunnittelin tekeväni, mutta päätin rustata ne tänne blogitekstin muotoon. </span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;"><br /></span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;">Vapaa-ajattelun suomalaiset järjestöhistorian juuret ovat 1800-luvun lopulla, kun Viktor Heikel (1842–1927) pyrki perustamaan ”vapaauskoisten” ruotsinkielisten liberaalien kanssa <i>Suomen uskonnonvapaus- ja suvaitsevaisuusyhdistyksen</i>. Senaatti ei kuitenkaan vahvistanut sääntöjä, vaan siirsi asian tuomikapituleille. Hanke torjuttiin. </span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;"><br /></span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;">Ylioppilasyhdistys Prometheus perustettiin vuonna 1905. Yhdistyksen tavoitteena oli kirkon erottaminen valtiosta ja uskonnonopetuksen lopettaminen. Prometheus oli akateemisen eliitin projekti ja sikäli osa porvarillista kulttuuriradikalismia. Yhdistys kuopattiin 1914. Prometheus inspiroi Tampereen sosialisteja perustamaan oman yhdistyksen vuonna 1906. </span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;"><br /></span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;">Helsinkiin perustettiin Vapaa-ajattelijain liitto vuonna 1911. Senaatti kuitenkin piti liiton tavoitteita moraalisesti ja poliittisesti epäilyttävinä, eikä antanut hyväksymistään liiton säännöille. Uusi yritys oli 1917, kun olot vapautuivat, mutta kansalaissota keskeytti kehityksen. </span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;"><br /></span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;">Kotkassa pistettiin pystyyn yhdistys vuonna 1929 ja sinne saatiin heti seuraavana vuonna myös uskonnottomien hautausmaa. </span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;"><br /></span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;">Nykyinen Helsingin yhdistys perustettiin vuonna 1936. Perustamiskokouksessa oli eri lähteiden mukaan jotain 170-200 henkilöä. Ja yhdistykseen liittyi noin 100 henkilöä. Nimeksi tuli ensiksi <i>Siviilirekisteriin kuuluvien yhdistys</i>. IKL:n kansanedustaja Hilja Riipinen ehdotti eduskunnan välikysymyskeskustelussa yhdistyksen nimeksi ”Komminternin hengessä toimiva jumalankieltäjäin yhdistys”. Se kertoo paljon siitä, miten yhdistys nähtiin kirkollisessa oikeisto-Suomessa. </span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;"><br /></span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;">Helsingin yhdistyksen johto koostui toimihenkilöistä ja korkeakoulutetuista. Työläisiä ei johtoon valittu. Tampereella tilanne oli toinen. Helsingissä yhdistykseen kuului sekä vasemmistososialisteja että edistysmielisiä porvareita. Yhdistys oli alusta pitäen Etsivän keskuspoliisin tarkkailussa. Sekin kertoo jotain aikansa kirkollisesta ilmapiiristä. </span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;"><br /></span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;">Muutama vuosi myöhemmin työläiset ja alemmat toimihenkilöt alkoivat olla keskeisessä osassa yhdistystä. </span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;"><br /></span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;">Yhdistyksen historiassa konkreettisina tavoitteina ovat olleet uskonnottomien hautausmaiden vakiinnuttaminen ja uskonnottomien oikeuksien puolustaminen erityisesti kasvatuksellisissa ja koulutuksellisissa instituutioissa. Kirkkoa vastaan on kamppailtu muistuttamalla kirkosta eroamisen mahdollisuudesta. </span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;"><br /></span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;">Jos vuonna 2009 oli tunnettu Englannista kopioitu bussikampanja, niin jo vuonna 1971 oli ”ratikkakampanja”. Tai oikeastaan torsoksi jäänyt yritys. Raitiovaunujen kylkeen laitettiin mainos, jossa luki ”Siirry siviilirekisteriin – vältyt verosta”. Kuvituksena oli kirkonmies, jota ympäröi hämähäkinverkko. Julisteet olivat paikalla sovitun kahden viikon sijaan kolme päivää, kun HKL:n päällikkö käski repiä ne irti ”hyvän tavan vastaisina”. </span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;"><br /></span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;">Erilaisiin valitusmekanismeihin ryhdyttiin, mutta mikään niistä ei muuttanut sitä, että kampanja oli tullut päätökseensä ennen kuin se oli kunnolla alkanutkaan. Suomen Kaupunkiliitto jopa katsoi, että kyse oli kirkon karkeasta pilkkaamisesta. Kampanjasta syntyi kuitenkin medianäkyvyyttä. Epäonnistuneesta sellaisesta todennäköisesti enemmän kuin jos kaikki olisi mennyt putkeen. </span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;"><br /></span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;">Vuonna 1996 päädyttiin ostamaan lehtimainos Helsingin Sanomista. Mainoksessa kysyttiin: ”Oletko ajatellut, miksi kuulut kirkkoon?” Se oli onnistunut mainos, sillä ihmiset ottivat yhteyttä. Se myös lopetti flaijereiden jakamisperinteen: se oli tehotonta verrattuna tällaiseen mainontaan. </span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;"><br /></span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;">Jäseniä kirjan kattamalla ajalla on ollut parhaimmillaan hieman alle puolitoista tuhatta. Kovin paljon suurempi se ei ole ollut myöhemminkään. </span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;"><br /></span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;">Kaikkiaan yhdistyksellä on ollut kaksi kärkeä. 1) Vahventaa uskonnottomien mukaan ottamista (mm. pyrkimys omiin hautausmaihin ja uskonnottomien huomioimiseen koulutuksessa ja kasvatuksessa). 2) Heikentää kirkon asemaa yhteiskunnassa (kampanjat jne.). Siinä missä edelliseenkin suhtaudutaan toisinaan kielteisesti, oikeuksien perään kyseleminen herättää myös ymmärrystä. Suhtautuminen jälkimmäiseen on usein kielteistä, mutta sillä yhdistys saa näkyvyyttä ja toisinaan uusia jäseniä. </span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;"><br /></span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times;"><span style="font-size: medium;">Nyt kun yli 25 vuotta on kulunut tämän historiikin kattamasta ajasta, voisi joku tiivistää myöhemmät vaiheet</span>.</span></div>Teemu Tairahttp://www.blogger.com/profile/15715257749415944356noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-5701574742231485925.post-82280142418124661692022-10-30T15:33:00.000+02:002022-10-30T15:33:37.242+02:00Ateismi viidessä minuutissa<p></p><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEhb1qa1VeBKnNTNkmK_KY0StXjICkeJs2CVjHzZChuGl1jASzgT9kZombZXB_GCeAT2vMT5RGpZEL7D18jF42dNWVx5zxBLXdmZv2rb994F_I16GJGL-pbg4DJKj9dIwpV-vw7MiRHJKMQb8SBL2YerkhA4fEQ4f_gF_iRcK4cl9iz1OYjbYHhn3b0myg/s1382/a5m.jpeg" style="clear: left; float: left; margin-bottom: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="1382" data-original-width="921" height="200" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEhb1qa1VeBKnNTNkmK_KY0StXjICkeJs2CVjHzZChuGl1jASzgT9kZombZXB_GCeAT2vMT5RGpZEL7D18jF42dNWVx5zxBLXdmZv2rb994F_I16GJGL-pbg4DJKj9dIwpV-vw7MiRHJKMQb8SBL2YerkhA4fEQ4f_gF_iRcK4cl9iz1OYjbYHhn3b0myg/w133-h200/a5m.jpeg" width="133" /></a></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;">Lokakuun lopussa ilmestyi toimittamani teos <i>Atheism in Five Minutes</i> (Equinox, 2022). Sen yksittäisten lukujen ideana on tarjota noin viiden minuutin lukuajan puitteissa mielekäs vastaus ateismiin ja uskonnottomuuteen liittyvään kysymykseen. Yksittäiset luvut ovat siis parin sivun mittaisia. Teoksessa on yhteensä 64 lukua sekä esipuhe. Siihen on osallistunut yli 40 kirjoittajaa. </span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;"><br /></span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;">Suuri osa kysymyksistä on peräisin uskontotieteen peruskurssin opiskelijoilta. Yhdistelin niitä, muokkasin ja keksin itse lisää. Yksittäisen kysymyksen kohdalla kirjoittajan tehtävänä on vastata kysymykseen ja tarpeen tullen problematisoida itse kysymys. Näin pyrkimyksenä ei ole tuottaa vain tietokirjamaisia vastauksia vaan toimia pedagogisesti ajattelun innoittajana kohti halua käsitellä lisää. </span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;"><br /></span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;">Vaikka teoksen otsikossa on sana ateismi, yksittäisissä teksteissä saatetaan kirjoittaa uskonnottomuudesta. Tämä on kirjoittajille annettu vapaus. Samoin osa kirjoittajista käsittelee ateismia analyyttisesti mielekkäänä terminä, kun taas osa painottuu tutkimaan termin käsitehistoriaa ja käyttöä, erityisesti sitä, miten ihmiset ovat termillä identifioineet itseään tai muita. Tämän variaation perustelu on pedagoginen: lukija joutuu tarkkailemaan käsitteellistä kirjavuutta, joka toistuu myös tutkimuskirjallisuudessa. </span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;"><br /></span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;">Ateismia ja uskonnottomuutta käsitellään erilaisten tieteenalojen näkökulmista. Mukana on esimerkiksi historiantutkimuksen, uskontotieteen, filosofian, antropologian, psykologian ja sosiologian näkökulmia.
Kirjoittajia on useista eri maista, esimerkiksi Yhdysvalloista, Kanadasta, Englannista, Skotlannista, Hollannista, Saksasta, Singaporesta, Virosta, Puolasta, Kroatiasta, Sveitsistä, Norjasta, Ruotsista ja Suomesta. </span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;"><br /></span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;">Kirjoittajat ovat toki painottuneet Eurooppaan ja Pohjois-Amerikkaan, eikä globaaliin kattavuuteen ole edes pyritty. Silti asetin ohjenuorakseni, että jonkinlaiseen maantieteelliseen variaatioon pyritään, ja sen jälkeen katsotaan, että variaatio ulottuisi myös sukupuoleen, etnisyyteen ja akateemiseen uravaiheeseen. Kuitenkin jokaisen kysymyksen kohdalla ensimmäinen ajatus oli: ”Kuka olisi paras mahdollinen kirjoittaja?” </span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;"><br /></span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;">Teos on osa kirjasarjaa, jossa on jo ilmestynyt teokset teemoista uskonto, buddhalaisuus, hindulaisuus sekä alkuperäiskansojen uskonnot. Lisää on tulossa. Olen lukenut tai ainakin selaillut tarkasti kaikki sarjassa ilmestyneet ja pari käsikirjoitusasteella olevaa. Mielestäni teokset ovat kiinnostavia muutenkin kuin aloittelijoille, erityisesti siinä, miten kirjoittajat hahmottelevat, mitkä ovat tieteellisesti kiinnostavia kysymyksiä kussakin aihepiirissä. Mutta kyllä niistä oppii sisällöllisestikin, vaikka kuinka olisi tehnyt pitkään opetus- ja tutkimustyötä. </span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;"><br /></span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;"><i>Atheism in Five Minutes</i> on saatavilla edullisena pehmeäkantisena versiona. Jos haluaa tilata suoraan kustantajalta, 25 prosentin alennuksen saa koodilla A5M. </span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;"><br /></span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;">Itselleni tämä oli osin ”pandemiakirja”, osin ”tutkimusvapaakirja”. Tutkimusvapaalla viimeistelin keväällä 2022 ilmestyneen teokseni <i>Taking ”Religion” Seriously: Essays on the Discursive Study of Religion</i> (Brill, 2022), mutta siinä samassa päädyin kysymään 5 minuuttia -kirjasarjan toimittajilta, onko kukaan ehdottanut ateismia aiheeksi. Muutaman sähköpostin jälkeen kustantaja oli vakuuttunut, että tällainen kannattaa tehdä. </span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;"><br /></span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: times; font-size: medium;">Kuten kaikissa toimitustöissä, työtaakka oli oletettua suurempi, varsinkin kun tässä oli niin paljon kirjoittajia, mutta teosta on ollut myös hauska tehdä. Toivottavasti sitä on myös hauska lukea</span>.</div>Teemu Tairahttp://www.blogger.com/profile/15715257749415944356noreply@blogger.com0