Jumalan palomies

Saku Pollarin ohjaama dokumentti Markku Koiviston johtamasta karismaattisesta kristillisestä Nokia Missio Church -liikkeestä esitettiin Suomen televisiossa tammikuussa. Sielunpelastajat tuli katsottua ammatillisista syistä – ja miksei myös yleisestä mielenkiinnosta – vaikka karismaattisten kristillisten liikkeiden tutkimus ei olekaan keskeisintä alaani. Sen sijaan että yrittäisin antaa jotenkin kattavan kuvan liikkeestä tai sen kuvaamisesta, pyrin nostamaan esiin muutaman itseäni kiinnostaneen hajahuomion.

Dokumentti on kritiikitön. Se voi olla keino tuoda julkisuudessa parjatun liikkeen inhimillinen puoli esiin. Syynä voivat olla myös lupakysymykset: antaisitko sinä luvan kuvata viiteryhmääsi läheltä ja pitkään, jos siitä tehtäisiin kielteinen dokumentti? Dokumentissa ei taustoiteta kunnolla liikkeen konfliktia valtakirkon kanssa, vaikka siihen viitataankin. Siksi ehkä kiinnostavampaa on pohtia, mitä dokumentin avulla voidaan oppia.

Nokia Missio Church on läpiamerikkalainen fantasia. Jo ryhmän virallinen nimi kertoo, miten tärkeää on kuulostaa amerikkalaiselta, vaikka pääasiallinen operatiivinen kieli on Suomi. Erilaisten markkinointistrategioiden, teologian, tunnekeskeisyyden ja sanan levittämisen tekniikoiden imitointi rapakon toiselta puolelta on selviö. Samoin keskeistoimijoiden jatkuva puhe uskonnosta ja viiteryhmästään brändinä (joka sinänsä on ymmärrettävää, sillä liikkeen on löydettävä keinot rahoittaa toimintaansa). Myös muutamissa kohdissa esiin pilkahtava Israelin ihannointi on vahvempaa Yhdysvaltain kuin Euroopan konservatiivikristityillä. Näiden lisäksi amerikkalaisuus tulee esiin dokumentissa huvittavillakin tavoilla.

Etunenässä Koivisto mutta myös muut keskeistoimijat käyttävät jatkuvasti anglismeja. Joku mätsää hyvin, joku markkeeraa jotain ja jollain on momentum. Kun Koivisto kirjoittaa nimensä NMC:n perustamisasiakirjaan, hän tokaisee ”It’s done”. Pohjoisamerikkalaiset kontaktit ovat liikkeelle tärkeitä, mutta kun Koiviston englanti on muuten niin suomalaista, anglismien viljely alkaa huvittaa.

Kun perustamisasiakirjaa ollaan allekirjoittamassa, Koivisto vertaa tilannetta – yllätys, yllätys – Yhdysvaltain perustuslain allekirjoittamiseen. Hän toteaa, että nykyisin ihmiset etsivät suvuista linjoja, jotka johtaisivat näihin merkkihenkilöihin. Hän antaa ymmärtää, että NMC:n allekirjoituksissa voi olla kyse hieman samankaltaisesta historiallisesta hetkestä. Joko Koivistolla on uskomattoman ylevä huumorintaju tai sitten miehen suhteellisuudentaju on jäänyt matkan varrelle. Jotenkin haluaisin uskoa edelliseen, mutta uskonnollisilla johtajilla ei yleensä ole ollut paras mahdollinen suhteellisuudentaju arvioitaessa heidän omaa historiallista merkitystään.

Myös liikkeen toiminnanjohtaja haaveilee amerikkalaisesta kaupunkisuunnittelusta Nokialle. Kun NMC:n käyttämä halli aiotaan myydä, liike alkaa haaveilla sen ostamisesta. Toiminnanjohtajan mukaan siihen voisi tulla Hesburger, Starbucks ja paikka, jonne jättää lapset hoitoon siksi aikaa, kun aikuiset shoppailevat ja rukoilevat. Haaveena on siis ostoskeskuksen ja palvontapaikan sekoitus. Ja yritykset: turkulaislähtöinen amerikkalaista pikaruokakulttuuria jäljittelevä hampurilaisketju sekä laadultaan keskinkertaisia juomia tarjoava kahvijättiläinen, jonka leviämisstrategioiden ja muiden toimintaperiaatteiden kuvaukset eivät ole pelkästään kaunista luettavaa. Eikö olisi hienompaa, jos nokialainen Sirkku tai Martta leipoisi pullat ja Pirkko tai Jorma keittäisi kahvit? Tuskin Nokia kaipaa Amerikkaa enemmän kuin paikallista hyvinvointia.

Tämä nostalginen toivomukseni paikallisuudesta toimii siltana ehkä kiinnostavimpaan kohtaukseen dokumentissa. Koivisto juttelee amerikkalaisen saarnaajan kanssa erilaisista toimintaperiaatteista pyytäen neuvoja. Amerikkalainen saarnaaja korostaa, että hän pyrkisi luomaan mukavan ja toimivan yhteisön eikä perustaisi suoraan seurakuntaa. Hän toteaa, ettei tarvitse tehdä suurta eroa uskovien ja uskonnottomien välillä tai yrittää pelastaa ihmisiä helvetin tulelta. Tärkeämpää on auttaa ihmisiä pelastumaan niiden tämänpuoleisesta helvetistä ja tehdä jotain mielekästä yhdessä – käydä elokuvissa, grillata lohta tai pelata koripalloa. Siten ihmiset tulevat ymmärtämään Jeesuksen esimerkin vaikutuksen omassa elinympäristössään ja mahdollisesti saamaan kokemuksen täydestä elämästä.

Kaikki mitä saarnaaja sanoo, on enemmän tai vähemmän vastakkaista Koiviston omalle profiilille. Keskustelun päätteeksi Koivisto kysyy, millaisena työläisenä saarnaaja itsensä näkee. Koivisto ehdottaa: Jumalan sotilas, palomies… Ei, sanoo saarnaaja. Hän ajattelee olevansa lähempänä taiteilijaa, joka yrittää maalata kauneimman mahdollisen kuvan jokaisen ihmisen elämästä.

Lyhyt keskustelu tuskin romahdutti jumalan palomiehen amerikkalaista fantasiaa, mutta yksi vaihtoehtoinen näkökulma Amerikan kristillisyydestä siihen mahdollisesti tuli.