Onko Nalle Wahlroos ääriajattelija?

Ääriajattelu. Jos ei ole ollut eristyksissä tiedonvälityksestä ja ihmisistä, ei ole voinut välttyä Kreikan kriisin jälkeisen kesän keskustelunaiheelta. Immonen lateli hölmöyksiään ja Perussuomalaiset median antaman kriisiviestinnän ajan jälkeen uhriutuivat, kun ihmiset eivät olleetkaan samaa mieltä heidän kanssaan. Sikäli jo 2010 ilmestynyt Jera ja Jyri Hännisen Tuhansien aatteiden maa: Ääriajattelua nyky-Suomessa on aiheensa puolesta ajankohtainen.

Teos tuli vastaan Savonlinnassa divarissa. Kun matka kävi mökkeilemään, päätin ottaa sen matkaan vitosella. Muistikuvani oli, ettei kirjaa vain kiitelty. Ei se mitään, ajattelin. Ainakin voin kartoittaa ja lisätä tietämystäni erilaisista omalaatuisista huutelijoista, jos teos ei muuta tarjoa.

Hännisen veljekset käsittelevät rasisteja ja kansallissosialisteja (mukaan lukien persut, Muutos 2011, Suomen Sisu ja SVL), islamia, konservatiivisia kristittyjä (lyhyesti myös ortodoksista kirkkoa, homofobiaa, Suomen Antifasistista komiteaa (Johan Bäckman etunenässä), Suomen NRA:ta (National Rifle Association), Oikeutta Eläimille -järjestöä (kettutytöt), Vihreää puoluetta (ei tule sekoittaa Vihreään liittoon).

Jos olet kiinnostunut tietämään jotain edellä mainituista – toisista perusteellisemmin ja toisista pintapuolisesti – ja halukas kuulemaan niihin kohdistuvaa kritiikkiä, teoksesta on sinulle jotain iloa.

Luin siis teoksen mökillä, verrattain nopeasti. Silti marginaaleihin piirtyi jokunen kysymysmerkki. Analyysit jäävät kohtuullisen pinnallisiksi ja siellä täällä on erikoisia väitteitä, joiden mahdollisen tolkullisuuden selvittääkseen pitäisi haastatella tekijöitä. Niinpä en yritä purkaa enkä listata niitä. Sen sijaan nostan esiin yhden, teoksen koko idean kannalta tärkeän kysymyksen: Mikä on ääriajattelua?

Tietenkin tekijät tiedostavat, miten hankalaa on määritellä tai edes jotenkin uskottavasti rajata teoksen aihepiiri. Tekijöiden oma rajaus on seuraava: ”Kirjassamme olemme jättäneet ääriajattelun piiriin vain sellaisia ideologioita, joiden tavoitteet on selvästi suunnattu joitakin ihmisryhmiä vastaan tai jotka valta-asemaan päästyään aiheuttaisivat moraalista takapakkia ja demokratian rapautumista.” (s. 22)

Ensimmäinen piirre on empiirinen, joskin tulkinnanvarainen kriteeri. Toinen on normatiivinen. Empiirinen puoli on haastava, koska maltillisistakin ideologioista voidaan löytää väitteitä, jotka on suunnattu ihmisryhmiä vastaan. Se voisi kuitenkin toimia lähtökohtana tietokirjalle. Kun tekijät eivät kerro, mikä on moraalista edistystä tai demokratian mukaista, normatiivinen rajaus jää vaille perustuksia.

Kaikesta syntyy käsitys, että ääriajatteluksi kelpaa se, mikä ei ole tarpeeksi lähellä tekijöiden omia arvoja. Kun näitä arvoja ei riittävässä määrin tuoda esiin – joskin lukija voi niitä etsiä vihjeiden perusteella välillä ihan ilman suuria ponnistuksia – ei teoksen lähtökohta ole onnistunut.

Ivallisesti voisi sanoa, että tekijöiden mielestä ääriajattelua on suunnilleen kaikki, mikä ei tue liberaalia porvarillisuutta. Ei liene sattuma, ettei yksikään ”ääri”kapitalisti ole mukana kritiikin kohteena. Mietin läpi teoksen, miksi esimerkiksi Nalle Wahlroos ei ole ääriajattelija. Hänen kommenttinsa, joita media mielellään julkaisee, on useimmiten suunnattu suoraan vähäosaista alaluokkaa kohtaa (ihmisryhmä). Lisäksi ne toteutuessaan aiheuttaisivat moraalista takapakkia (minun moraalitajuni mukaan, vaikka se totta vieköön on melkoisen liberaali) ja demokratian rapautumista (vahventaisivat rahan valtaa kansanvallan kustannuksella).

Kenties se, että Wahlroos ei ole teoksen aihe kertoo yhtä paljon kirjan kirjoittajista kuin ääriajattelun rajaamisen vaikeudesta. Siksi ”ääriajattelu” –  toisin kuin vaikkapa ”äärioikeisto”, ”ekofasismi”, ”maahanmuuttovastaisuus”, ”homofobia” tai muu vastaava – on epäonnistunut kirjan aihe.

Studioalbumit osa 56: Seremonia

Viime vuosina Suomessakin on perustettu yhtyeitä, jotka ammentavat hitaasta doomista vain sekoittaakseen sen johonkin muuhun. Yksi tällainen esimerkki on Seremonia. Tutustuin yhtyeeseen sattumalta, kun lainasin ensilevyn kirjastosta tietämättä sisällöstä mitään. Myöhemmin näin bändin keikalla h2ö:ssä vuonna 2014 ja pidin näkemästäni. Naislaulaja, suomeksi ja Black Sabbath -henkistä menoa jonkinlaisen uuspsykedelian (tai psych-rockin) ja indiefiltterin läpi tulkittuna. Kuulostaa siis vähintään mielenkiintoiselta, kuten myös Soundin osuva luonnehdinta yhtyeestä okkultistisena happohevinä. Meni vuosi ja tajusin, että yhtyeeltä on tarjolla enemmänkin. Päätin kuunnella ne läpi.

Seremonia (2012) tuli tosiaan lainattua kirjastosta. Raskas, itselleni hieman etäinen metallisointi viehätti yllättäen. Viimeistään ”Antikristus 666” -kappaleen kohdalla aloin nauraa, mutta en pilkallisesti vaan innostuneesti. Levyn kolmosraita ja videobiisi ”Rock’n’rollin maailma” herätti vähän pöhinää ja keskusteluakin somessa, jossa taitettiin peistä siitä, onko bändi pilattu ironialla. Senkin teksti naurattaa. Yhtye ei kuitenkaan ole vitsi. En pidä sitä myöskään ironiana tai ainakaan se ei ole hallitseva elementti. Naurattaahan Circlekin, mutta se ei ole vitsi eikä ironiaa. Tekstipuoli on täynnä Luciferin läsnäoloa. Kokonaisuus on melko hieno. En ehkä jaksa kuunnella tätä ihan joka päivä, mutta ensialbumin perusteella suhtaudun yhtyeen tekemisiin varsin myönteisesti ja kiinnostuksella. Genreen epäsopivasti levyllä on mittaa vain niukasti yli puoli tuntia, mitä pidän vain hyvänä asiana.

Ihminen (2013) on toinen albumi, jonka ilmestyminen meni itseltäni täysin ohi. Se lähtee käyntiin kovemmalla tempolla kuin yksikään debyytin raidoista (”Noitamestari”), mutta sen jälkeen meno palautuu hitaaseen riffittelyyn onnistuneella biisillä ”Itsemurhaaja” vain vaihtuakseen vauhtirokkiin ”Ovi”. Tällä vaihtelulla mennään. Yksi suosikeistani on ”Itsemurhaaja II” ja kunnon psych-rock -sfääreihin päästään biisissä ”Tähtien takaa”.

Kristalliarkki (2015) aukeaa ”Vihkimyksellä”, joka on pelkkä alkusoitto. Sitten rytisee ensilevyä vauhdikkaammin. Kolmantena on yksi kohokohdista ”Tee mitä tahdot”. Hienoa melodiaa, kitaraa ja rumpuja,  vaikka en pahemmin perusta setä Crowley’n jutuista, johon biisin nimikin viittaa. Vaikka tälle genrelle on ominaista pitkät biisit, Seremonia suosii pääosin alle neliminuuttista formaattia. Merkittävin poikkeus on liki viisitoistaminuuttinen ”Kristilliarkki I”. Suurta irtiottoa tämä albumi ei tee, mutta koskettimet ovat entistä enemmän käytössä (esim. ”Alfa ja Omega”). Soitto ei ole edelleenkään virtuoosimaista, mutta enpä sellaista yleensä vaadikaan. Kokonaisuus on tasapainoinen, mutta olisin toivonut yhtyeen iskeneen yksittäisiä täysosumia.

Bonus: Hasiskultti-single (2015). Seiskatuumaisena ilmestynyt single on a-puoleltaan yhtyeen parhaimmistoa. Tehokas biisi ja taas tekstit hymyilyttävät. B-puolen ”Hullus” ei yllä aivan samalle tasolle.

Jos pidät Circlestä ja Death Hawksista (jonka kitaristi-laulaja Teemu Markkula vaikuttaa myös Seremoniassa), myös Seremonia saattaa toimia, vaikka se on askel metallisempaan ja hmm... anteeksi vain, ”juntimpaan” ilmaisuun. Se voisi olla täysin tyhmää, mutta eipä ole. Seremonia on itselleni hieman yllättäen toimiva bändi. Yhteen sanoituksia on arvosteltu naiiveiksi ja kömpelöiksi, mutta tässä on kielen ero. Englanniksi laulavien kohdalla sanat on helpompi sulkea korvista. Itse en erityisesti arvosta yhtyeen tekstejä, jos vain tuijotan niiden sisältöä, mutta ne sopivat tähän musiikkiin ja yhtyeen konseptiin saumattomasti. Yhtyettä tulee verrattua helposti myös Mana Manaan, joka kuulosti vaarallisemmalta ja kohtalokkaammalta. Senkin parissa toki naurattaa.

En tiedä, kuinka monta levyä Seremoniaa jaksan, jos yhtye ei hioudu entisestään. Ehkä sopivina annoksina, jotta ei iske puutumus. Tässä vaiheessa olen kuitenkin edelleen halukas liputtamaan yhtyeen puolesta.

Kapitalismin uudet profeetat

Akateemisen alennusten joukossa oli erityisen mielenkiintoinen ja tuore teos, vitosella. Sosiologi Nicole Aschoffin The New Prophets of Capitalism (2015) on lyhyehkö kritiikki, jonka kohteena ovat eliitin tarinankertojat. Mitä ne sellaiset ovat?

Ne ovat menestyneitä ihmisiä, jotka kertovat muille, mikä yhteiskunnassa on vialla ja miten se korjataan. Niitä kuunnellaan ja vaikka ei kuunneltaisi, ne saavat varallisuudellaan ja asemallaan äänensä kuuluviin. Ne tulevat kuulluksi ja ne saavat ovet avatuiksi.

Aschoffin esimerkit ovat amerikkalaisia. Facebookin COO Sheryl Sandberg, Whole Foodsin CEO John Mackey, mediapersoona Oprah Winfrey ja Gates-säätiön perustajat Bill ja Melinda Gates. Heidän karismansa ei synny siitä, että heillä olisi uskottava visio paremmasta maailmasta; se syntyy heidän kyvystään kasvattaa omaisuutta.

1960- ja 1970-lukujen tarinat maailmasta kapitalismin tuolla puolen ovat vaihtuneet super-eliitin tarinoihin siitä, miten kapitalismia korjataan hienovaraisesti – kestäväksi, vähemmän patriarkaaliseksi, vähemmän rasistiseksi jne. – kyseenalaistamatta tuottamiseen, kuluttamiseen ja voittoon perustuvaa ajattelua. Markkinat fiksaavat sen, mikä markkinoissa on rikki.

Aschoffin analyysin taustalla on Marxin näkemys, jonka mukaan kapitalismi tarvitsee kriitikkonsa, koska vain siten se voi uusiutua. Kapitalismi imee itseensä kriitikot, muokaten niiden ratkaisut markkinaperusteisiksi. Lisäksi teoksessa on vahvana juonteena kritiikki siitä, että profeetat tarjoavat – kuten Zygmunt Bauman on hienosti todennut – biografisia ratkaisuja systeemisiin ongelmiin.

1. Sandberg on hyvä esimerkki feministisestä kapitalismista. Hänen tavoitteenaan on saada naisia entistä enemmän yritysten johtoon. Se on kiva, mutta ohjeet toimivat vain satunnaisesti ja rajoitetulle joukolle. Kuinka kiinnostavaa on pönkittää muutaman potentiaalisen eliittinaisen etuja, kun todellinen feminismin ongelmakenttä on alemmissa luokissa?

Maailmaa ei muuteta vaihtamalla muutama mies naiseen, jos epätasa-arvoiset ja epäoikeudenmukaiset rakenteet säilyvät muilta osin. Jos raskaana oleva nainen palkataan johtamaan koulutusuudistusta ja lopputuloksena on oppilaiden menestykseen perustuva opettajien palkkajärjestelmä, voidaan kysyä, voivatko kaikki feministit kannattaa Sandbergin versiota. Lisäksi Sandbergin visio kytkee onnellisuuden ja omanarvontunnon läheisesti tuottavaan työhön.

2. Mackey tavoittelee ympäristöllisesti kestävää tuotantoa ja kulutusta, haluten ihmisten syövän paremmin. Se on kiva, mutta ratkaisuehdotukset perustuvat voiton tuottamisen imperatiiville ja naiiville käsitykselle vapaiden markkinoiden luonnollisesta tasapainosta.

Mackeyn bisnes on tsiljoona kertaa eettisempää ja parempaa kuin McDonaldsin ja Walmartin kaltaisten jättien. Yrityksessä on johtajille jopa palkkakatto suhteessa työntekijöiden keskipalkkaan. Mackeyn näkemyksissä sen sijaan on paljon kritisoitavaa. Siinä politiikka kutistuu kuluttajien valintoihin. Ja kuluttamisen paarialuokkaan kuuluva köyhälistö ei valitse. Kuluttaminen tuskin ratkaisee ympäristökysymystä, sillä kuluttamiskohteiden tuottajien on tarkoitus tehdä voittoa. Mackeyn käsitys vapaiden markkinoiden kapitalismista luonnollisena hyvänä, jota valtiot ja hallitukset sorkkivat haitalliseen suuntaan, on paitsi epäuskottava myös uusliberalismia myötäilevää. Ammattiyhdistyksiä Mackey vertaa herpekseen. Ja vielä, kilpailu kuuluu olennaisena osana kapitalismiin: mikäli kilpailussa jäädään jälkeen, rajatuilta osiltaan jalo bisnesfilosofia tallautuu sen jalkoihin.

3. Oprah toimintakykyistää ihmisiä suuntaamaan elämänsä paremmille urille ja opettaa olemaan katsomatta tapahtumien ikäviä puolia. Se on kiva, mutta ratkaisuehdotukset perustuvat yksilöllisille strategioille ja sivuuttavat systeemiset ja rakenteelliset ongelmat.

Vaikka Oprahin neuvot ja tarinat ovat varmasti auttaneet monia elämässä eteenpäin, niissä on kokonaisuutena jotain kovin falskia. Potkuista tulee olla kiitollinen, koska sinun ei kuulunut olla kyseisessä työssä. Kuten Matti Nykänen sanoisi, jokainen tsäänssi on mahdollisuus. On muistettava, että Oprah ei kohdenna viestiään vain hukassa oleville yksilöille vaan viesti kaikuu läpi maailman. Se viesti vahvistaa uusliberaalia itseen ja yksilön voimavaroihin keskittyvää kulttuuria, jossa sosiaaliset ongelmat ovat yksilön ongelmia.

Oprahin tarinat vetoavat, koska ne kätkevät poliittiset, taloudelliset ja sosiaaliset rakenteet sen sijaan että ne yhdistäisivät rakenteelliset ja elämäkerralliset aspektit. Kätkennällä amerikkalainen unelma näyttää (virheellisesti) saavutettavalta tavoitteelta kenelle tahansa, kun todellisuudessa todennäköisyydet vaihtelevat rajusti yksilöiden lähtökohtien mukaan: kolmentoista vauraan maan vertailussa Yhdysvallat on epätasa-arvoisin ja siellä on vähiten liikkuvuutta sukupolvienvälisessä tulonjaossa (eli rikkaista lähtökohdista tulevilla on merkittävästi suurempi todennäköisyys menestyä kuin huono-osaisemmista taustoista tulevilla). Itsetuntoa vahventavat ja bright side of laiffiin katsomista tukevat tekniikat vielä menettelevät satunnaisesti, mutta usein sitä tukemaan on tarkoitettu sopivat ostokset. Oprahin O-lehden ahdistus-numerosta 70 prosenttia oli mainoksia, joita seuraamalla voi ostaa itsensä ulos umpikujasta, mutta mikäs siinä – Oprahin mukaan Jumala on yltäkylläisyys.

4. Gates-säätiö pyrkii kitkemään köyhyyttä, parantamaan terveydenhuoltoa ja uudistamaan koulutusta. Se on kiva, mutta lopputuloksena on kapitalismin laajentuminen yhä syvemmälle terveydenhuoltoon ja koulutukseen. Mikään määrä menestyksekkäillä bisneksillä jättiomaisuutensa keränneiden hyvää mieltä ja filantropiaa ei voi korvata mallina yhteiskuntaa, joka lähtökohtaisesti ja rakenteiltaan pyrkii tasa-arvoon, oikeudenmukaisuuteen ja mahdollisimman suureen määrään hyvää mahdollisimman suurelle joukolle. Gatesin hyväntekeväisyyden on mahdollistanut kyky kerätä valtava omaisuus. Tämä on itsessään rakenteellinen ongelma, ja vaikka ei joidenkin mielestä olisi, siinä piilee riski: voi olla, että menestyvät yksilöt päättävät olla vähemmän hyväntekijöitä – mitään demokratiaa heidän ei tarvitse ottaa päätöstensä ohjenuoraksi. Siksi tämä malli on haavoittuva ja se pitäisi heittää romukoppaan, vaikka on mahdoton kiistää, ettei säätiö tekisi rahoillaan monia tärkeitä ja hyviä asioita. Jotkut koulujen yksityistämistä ajavat näkemykset ja projektit asettavat Gatesien toiminnan tietyn osan hyvyyden kyseenalaiseen valoon.

Mikä sitten on tekijän oma sanoma? Tarvitsemme tarinoita yhteiskunnasta, joka on suunniteltu ihmisille eikä voiton kasvattamiselle. Tarinoita, joiden tukipilareina ovat demokratia, hyödykkeistymisen pysäyttäminen ja varakkuuden uusjako.

Suomessa tätä genreä on harrastettu tässä muodossa hyvin vähän. Ehkä lähimmäksi osuu Heikki Mäki-Kulmalan Näin puhui Sarasvuo (2002). Netissä vastaavaa kritiikkiä tulee vastaan, mutta kuka kirjoittaisi perustellun kirjan niistä tarinoista, joita suomalainen talouseliitti kansalle kertoo?

Mediaräjähdys

Muun muassa ranskalaisen Le Monde Diplomatique -lehden entisenä päätoimittajana tunnettu Ignacio Ramonet on myös media-analyytikko. Häneltä on suomennettu teokset Median tyrannia (2001, alk. 1999) ja Mediaräjähdys (2012, alk. 2011). Edellisen luin muutamia vuosia sitten ja jälkimmäinen tuli vastaan vitosella Akateemisen alessa.

Alaotsikkonsa mukaisesti teos käsittelee journalismia hajonneen viestinnän aikakaudella. Siitä syystä teoksella on itselleni myös suoraa ammatillista relevanssia. Olen tutkinut uskontojournalismia, ja yksi jatkuvasti vastaan tuleva kysymys koskee journalismin tulevaisuutta. Yhdet ovat digihuumassa sitä mieltä, ettei perinteisen valtamedian tutkiminen ole enää ollenkaan hip (he ovat tietenkin väärässä). Toiset ovat sitä mieltä, että on tutkittava journalismin muutosta, mutta tämä muutos ei tarkoita journalismin eikä siis myöskään uskontojournalismin kuolemaa (he ovat oikeassa).

Ramonet kuuluu jälkimmäisiin. Heti teoksen alussa on oleellisia näkemyksiä: ennen tärkeää oli lopputulos, esimerkiksi uutisjuttu, nyt keskeistä on prosessi – raakile julkaistaan ja sitä täydennetään ja työstetään keskustelussa. Toimittajan ammatti oli ennen merkittävä siksi, että hän varmisti asiasisällön totuudenmukaisuuden. Nyt hän vain välittää (tai joskus kehittää) keskeneräisen idean. Digijournalismiin siirtyminen tarkoittaa myös sitä, että ennen etusivun juttu oli päätoimittajan valinta, nyt etusivulle voi päästä klikatuin roska tai kommentoiduin blogiteksti. Hyvä uutinen ei välttämättä ole lukijaansa sivistävä vaan lukijaa kiinnostava – sisällöstä riippumatta. Tässä mielessä interaktiivisuus lisääntyy ja auktoriteettirakenne muuttuu, mutta silti suurin osa www-vierailuista päätyy valtamedian sivuille. Lisäksi 80 prosenttia blogien ja nettiyhteisöjen jakamista linkeistä johtaa perinteiseen mediaan.

Paperilehtien kriisi ja tallenteiden dematerialisoituminen ovat myös keskeisiä Ramonet’n käsittelemiä teemoja, samoin kuin se, että toimittajien on tuotettava yhä enemmän kutistuvassa aikataulussa. Kaiken muun kivan lisäksi toimittajan ja yritystiedottamisen raja on alkanut hämärtyä, eli viestinnän tyylilajit sekoittuvat. Itse lisäisin tähän myöskin esimerkiksi Yleisradion toiminnalle ominaisen valtapuolueiden viestien kyseenalaistamattoman välittämisen (ehkä ennenkin on ollut niin, mutta kun nykyään saa niin helposti käsiinsä kansainvälisen median uutisia samoista aiheista, esim. Kreikan kriisi, ei voi kuin ihmetellä Yleisradion yksipuolisuutta).

Eivät aiheet siihen lopu. Ramonet pohtii mediaomistuksen keskittymistä yhä harvempien suuryhtiöiden ja mediamogulien käsiin. Le Figaron uusi omistaja ilmoitti saman tien, että hän toivoo lehden edistävän yritystensä myönteistä julkisuuskuvaa ja ettei neuvotteluasteella olevista sopimuksista uutisoitaisi. Yksi tähän liittyvä ongelma on lehtien pörssiytyminen – silloin on pohdittava pörssikursseja enemmän kuin journalistisia toimintaperiaatteita. Näistä syistä Ramonet’n mukaan media nykymuodossaan voi jopa estää demokratisoitumista, eikä laajentaa sitä. Tätä tukee myös yleinen tietotulva ja viihdeuutisointi, jotka heikentävät median kykyä toimia vastavaltana.

Uusina innovaatioina Ramonet esittelee voittoa tavoittelemattoman journalismin. Esimerkkien perusteella sitä on kahdentyyppistä. On paikallisesti rajattuihin asioihin keskittyviä toimijoita, kuten Voice of San Diego, joka uutisoi joukkorahoitteisesti alueen elämänlaadusta. Sitten on globaalimpia aiheita, joita käsittelee esimerkiksi Huffington Post, joka on yhdistelmä journalistien ja asiantuntijoiden työtä. Siinä ongelmana on se, että sen sisällöstä suuri osa on lainattua. Jutuissa referoidaan lähdettä niin perusteellisesti, ettei enää tarvitse klikata alkuperäiseen. Toiset kutsuvat niitä varkauksiksi.

Yksi luku on omistettu Wikileaksille. Yhtäältä Wikileaks on Ramonet’n mukaan paljastanut kolmessa vuodessa saman verran salaisuuksia kuin arvovaltainen media 30 vuodessa. Maailmanpoliittisesti erittäin merkittävistä teoista huolimatta paljastusten rajat ovat välillä ongelmallisia: jos kerrotaan pedofiliatapausten tutkinnan kohteina olevien osoitteet, ollaan heikoilla. Se agitoi raivopäitä oman käden oikeuteen ja kohteina ovat henkilöt, joiden syyllisyydestä ei ole päätöstä.

Lyhyt kirja ei ehkä sano paljon uutta, mutta se sanoo tärkeitä asioita tiiviisti, paikoin provokatiivisesti.