Kapitalismin uudet profeetat

Akateemisen alennusten joukossa oli erityisen mielenkiintoinen ja tuore teos, vitosella. Sosiologi Nicole Aschoffin The New Prophets of Capitalism (2015) on lyhyehkö kritiikki, jonka kohteena ovat eliitin tarinankertojat. Mitä ne sellaiset ovat?

Ne ovat menestyneitä ihmisiä, jotka kertovat muille, mikä yhteiskunnassa on vialla ja miten se korjataan. Niitä kuunnellaan ja vaikka ei kuunneltaisi, ne saavat varallisuudellaan ja asemallaan äänensä kuuluviin. Ne tulevat kuulluksi ja ne saavat ovet avatuiksi.

Aschoffin esimerkit ovat amerikkalaisia. Facebookin COO Sheryl Sandberg, Whole Foodsin CEO John Mackey, mediapersoona Oprah Winfrey ja Gates-säätiön perustajat Bill ja Melinda Gates. Heidän karismansa ei synny siitä, että heillä olisi uskottava visio paremmasta maailmasta; se syntyy heidän kyvystään kasvattaa omaisuutta.

1960- ja 1970-lukujen tarinat maailmasta kapitalismin tuolla puolen ovat vaihtuneet super-eliitin tarinoihin siitä, miten kapitalismia korjataan hienovaraisesti – kestäväksi, vähemmän patriarkaaliseksi, vähemmän rasistiseksi jne. – kyseenalaistamatta tuottamiseen, kuluttamiseen ja voittoon perustuvaa ajattelua. Markkinat fiksaavat sen, mikä markkinoissa on rikki.

Aschoffin analyysin taustalla on Marxin näkemys, jonka mukaan kapitalismi tarvitsee kriitikkonsa, koska vain siten se voi uusiutua. Kapitalismi imee itseensä kriitikot, muokaten niiden ratkaisut markkinaperusteisiksi. Lisäksi teoksessa on vahvana juonteena kritiikki siitä, että profeetat tarjoavat – kuten Zygmunt Bauman on hienosti todennut – biografisia ratkaisuja systeemisiin ongelmiin.

1. Sandberg on hyvä esimerkki feministisestä kapitalismista. Hänen tavoitteenaan on saada naisia entistä enemmän yritysten johtoon. Se on kiva, mutta ohjeet toimivat vain satunnaisesti ja rajoitetulle joukolle. Kuinka kiinnostavaa on pönkittää muutaman potentiaalisen eliittinaisen etuja, kun todellinen feminismin ongelmakenttä on alemmissa luokissa?

Maailmaa ei muuteta vaihtamalla muutama mies naiseen, jos epätasa-arvoiset ja epäoikeudenmukaiset rakenteet säilyvät muilta osin. Jos raskaana oleva nainen palkataan johtamaan koulutusuudistusta ja lopputuloksena on oppilaiden menestykseen perustuva opettajien palkkajärjestelmä, voidaan kysyä, voivatko kaikki feministit kannattaa Sandbergin versiota. Lisäksi Sandbergin visio kytkee onnellisuuden ja omanarvontunnon läheisesti tuottavaan työhön.

2. Mackey tavoittelee ympäristöllisesti kestävää tuotantoa ja kulutusta, haluten ihmisten syövän paremmin. Se on kiva, mutta ratkaisuehdotukset perustuvat voiton tuottamisen imperatiiville ja naiiville käsitykselle vapaiden markkinoiden luonnollisesta tasapainosta.

Mackeyn bisnes on tsiljoona kertaa eettisempää ja parempaa kuin McDonaldsin ja Walmartin kaltaisten jättien. Yrityksessä on johtajille jopa palkkakatto suhteessa työntekijöiden keskipalkkaan. Mackeyn näkemyksissä sen sijaan on paljon kritisoitavaa. Siinä politiikka kutistuu kuluttajien valintoihin. Ja kuluttamisen paarialuokkaan kuuluva köyhälistö ei valitse. Kuluttaminen tuskin ratkaisee ympäristökysymystä, sillä kuluttamiskohteiden tuottajien on tarkoitus tehdä voittoa. Mackeyn käsitys vapaiden markkinoiden kapitalismista luonnollisena hyvänä, jota valtiot ja hallitukset sorkkivat haitalliseen suuntaan, on paitsi epäuskottava myös uusliberalismia myötäilevää. Ammattiyhdistyksiä Mackey vertaa herpekseen. Ja vielä, kilpailu kuuluu olennaisena osana kapitalismiin: mikäli kilpailussa jäädään jälkeen, rajatuilta osiltaan jalo bisnesfilosofia tallautuu sen jalkoihin.

3. Oprah toimintakykyistää ihmisiä suuntaamaan elämänsä paremmille urille ja opettaa olemaan katsomatta tapahtumien ikäviä puolia. Se on kiva, mutta ratkaisuehdotukset perustuvat yksilöllisille strategioille ja sivuuttavat systeemiset ja rakenteelliset ongelmat.

Vaikka Oprahin neuvot ja tarinat ovat varmasti auttaneet monia elämässä eteenpäin, niissä on kokonaisuutena jotain kovin falskia. Potkuista tulee olla kiitollinen, koska sinun ei kuulunut olla kyseisessä työssä. Kuten Matti Nykänen sanoisi, jokainen tsäänssi on mahdollisuus. On muistettava, että Oprah ei kohdenna viestiään vain hukassa oleville yksilöille vaan viesti kaikuu läpi maailman. Se viesti vahvistaa uusliberaalia itseen ja yksilön voimavaroihin keskittyvää kulttuuria, jossa sosiaaliset ongelmat ovat yksilön ongelmia.

Oprahin tarinat vetoavat, koska ne kätkevät poliittiset, taloudelliset ja sosiaaliset rakenteet sen sijaan että ne yhdistäisivät rakenteelliset ja elämäkerralliset aspektit. Kätkennällä amerikkalainen unelma näyttää (virheellisesti) saavutettavalta tavoitteelta kenelle tahansa, kun todellisuudessa todennäköisyydet vaihtelevat rajusti yksilöiden lähtökohtien mukaan: kolmentoista vauraan maan vertailussa Yhdysvallat on epätasa-arvoisin ja siellä on vähiten liikkuvuutta sukupolvienvälisessä tulonjaossa (eli rikkaista lähtökohdista tulevilla on merkittävästi suurempi todennäköisyys menestyä kuin huono-osaisemmista taustoista tulevilla). Itsetuntoa vahventavat ja bright side of laiffiin katsomista tukevat tekniikat vielä menettelevät satunnaisesti, mutta usein sitä tukemaan on tarkoitettu sopivat ostokset. Oprahin O-lehden ahdistus-numerosta 70 prosenttia oli mainoksia, joita seuraamalla voi ostaa itsensä ulos umpikujasta, mutta mikäs siinä – Oprahin mukaan Jumala on yltäkylläisyys.

4. Gates-säätiö pyrkii kitkemään köyhyyttä, parantamaan terveydenhuoltoa ja uudistamaan koulutusta. Se on kiva, mutta lopputuloksena on kapitalismin laajentuminen yhä syvemmälle terveydenhuoltoon ja koulutukseen. Mikään määrä menestyksekkäillä bisneksillä jättiomaisuutensa keränneiden hyvää mieltä ja filantropiaa ei voi korvata mallina yhteiskuntaa, joka lähtökohtaisesti ja rakenteiltaan pyrkii tasa-arvoon, oikeudenmukaisuuteen ja mahdollisimman suureen määrään hyvää mahdollisimman suurelle joukolle. Gatesin hyväntekeväisyyden on mahdollistanut kyky kerätä valtava omaisuus. Tämä on itsessään rakenteellinen ongelma, ja vaikka ei joidenkin mielestä olisi, siinä piilee riski: voi olla, että menestyvät yksilöt päättävät olla vähemmän hyväntekijöitä – mitään demokratiaa heidän ei tarvitse ottaa päätöstensä ohjenuoraksi. Siksi tämä malli on haavoittuva ja se pitäisi heittää romukoppaan, vaikka on mahdoton kiistää, ettei säätiö tekisi rahoillaan monia tärkeitä ja hyviä asioita. Jotkut koulujen yksityistämistä ajavat näkemykset ja projektit asettavat Gatesien toiminnan tietyn osan hyvyyden kyseenalaiseen valoon.

Mikä sitten on tekijän oma sanoma? Tarvitsemme tarinoita yhteiskunnasta, joka on suunniteltu ihmisille eikä voiton kasvattamiselle. Tarinoita, joiden tukipilareina ovat demokratia, hyödykkeistymisen pysäyttäminen ja varakkuuden uusjako.

Suomessa tätä genreä on harrastettu tässä muodossa hyvin vähän. Ehkä lähimmäksi osuu Heikki Mäki-Kulmalan Näin puhui Sarasvuo (2002). Netissä vastaavaa kritiikkiä tulee vastaan, mutta kuka kirjoittaisi perustellun kirjan niistä tarinoista, joita suomalainen talouseliitti kansalle kertoo?