Eräänä päivänä töihin kävellessäni laitoin kuulokkeista soimaan Amon Düül II:n toisen albumin Yeti. Ihastuin siihen välittömästi. Toimistolla etsin nopeasti, onko yhtyeen tuotantoa helposti saatavilla vinyylinä. Kävi ilmi, että ainoastaan tuplakokoelma Lemmingmania löytyy levykaupasta, joka sattumoisin sijaitsee melko lailla kotimatkan varrella. Levykaupasta ostin samalla kerralla Big Blackin albumin ja totesin myyjälle, että tässäpä hyvä yhdistelmä. Myyjä vastasi, että luultavasti myös Steve Albini (Big Blackin keskeishahmo) arvostaisi.
Tuosta päivästä alkoi ihailuni Düülia kohtaan. Olin kyllä kuullut debyyttialbumi Phallus Dein joskus, mutta se jäi kuriositeetiksi. Sitten suuresti rakastamani Breeders levytti Amonin kenties tunnetuimman raidan ”Archangel Thunderbird” All Nerve -levylleen. Koveri oli se välittävä askel, joka tarvittiin. Lisäksi Uncutissa oli ollut kiinnostusta ruokkiva juttu Düülista. Lemmingmania on soinut kotioloissa taajaan. Joka kuuntelulla ihmettelen, miten mielenkiintoista musiikkia kommuunissa eläneet tyypit saivat aikaan.
Yhtyeen tuotanto on sekavaa jo siksi, että on olemassa myös yhtye Amon Düül. Se on heikompi, merkittävästi heikompi. Lisäksi on ajallisesti myöhäisempi Amon Düül II (UK), jossa on jokunen sama jäsen kuin tässä käsiteltävässä yhtyeessä. Pitäydyn ensisijaisesti siinä, mitä Wikipedia listaa otsikossa olevan yhtyeen tuotantoon.
Amon Düül II kuuluu kokeilevan ja psykedeelisen krautrockin keskeisnimiin. Se syntyi saksalaisena kommuunibändinä, joka erkaantui poliittisesti aktiivisemmasta kommuunista, jossa hengailivat hetken myös Baader ja Meinhof.
Phallus Dei (1969) on asiallinen teos, mutta ymmärrän edelleen, miksi se jätti etäisyyden ensimmäisellä kierroksella. Se ei ole koskaan kuitenkaan kuulostanut paremmalta kuin nyt. Puoliskon täyttää yli 20 minuuttinen jamipohjainen nimiraita ja toisella on neljä lyhyempää. Kuuntelemassani bonusversiossa on kaksi muuta, joista toinen, ”TouchMaPhal” tuo Intiaa ja itämaisuutta mukaan osuvalla tavalla. Kokonaisuus on omaperäistä psykedeelistä rokkia tai avaruusrokkia, jossa on hippivibaa mutta ei niin paljon, että se tuntuisi aikaansa jämähtäneeltä. Pidän erityisesti siitä, että laulu on yksi instrumentti muiden mukana. Pidän albumista, vaikka siinä on epätasaisuutta. [Ostin vinyylinä tämän kirjoittamisen jälkeen.]
Yeti (1970) on yhtyeen mestariteos. Ja mestariteos ylipäätään. Minun on vaikea nimetä parempaa psykedeelisen rockin, spacerockin tai edes rakastamani krautrockin albumia. Tai en ainakaan ole pitkään aikaan ollut mistään yhtä innoissani. Valitettavasti siitä ei ole helposti ja järkevään hintaan saatavaa vinyylipainosta. Se toki löytyy suoratoistopalvelusta ja yllä mainitulla kokoelmalla on albumin kohokohdat. Ilman sen kummempia lätinöitä suosittelen tutustumaan. Pian huomaa, onko teos itselle sopiva kakkupala. Minä olen kääntynyt. Testaa ainakin täältä löytyvän ”Archangelin” lisäksi paljon parempi, liki 14-minuuttinen kokonaisuus ”Soap Shop Rock”, jonka ensimmäinen osa ”Burning Sister” laitta riman huippuunsa ja ”Halluzination Guillotine” sekä ”Flesh-Coloured Anti-Aircraft Alarm” näyttävät, miten korkea taso pidetään yllä. A-puolen toisena on hengähdystauko, ”She Came Through the Chimney”. B-puolella taas mennään, ensiksi arkkienkeli pistää taas riman korkealle. Siitä siirrytään erilaisiin, mystisiin fiiliksiin loppulevyn ajaksi, kohokohtana ”Eye Shaking King”. Ihanaa. [Suunnittelen ostavani vinyylinä, kunhan osaan päättää, minkä verran suostun maksamaan – halvalla teosta ei saa.]
Tanz der Lemminge (1971) on tupla, joka sisältää neljä raita. Tosin kaikki raidat (paitsi yksi) jakautuvat nimettyihin osiin. Kompositiostaan huolimatta sisältö on varsinkin alkupuolella toistaiseksi helpoiten lähestyttävää. Kenties siksi, että biisit sisältävät melodisia, akustisia osioita eikä meno ole niin päällekäyvää kuin Yetillä. Teos alkaa myöhemmässä vaiheessa muistuttaa rock-versiota Tangerine Dreamistä, mikä ei ihan istu siihen, mistä tässä bändissä pidän. Viimeisen puoliskon kolme normaalimittaista raitaa ovat lähimpänä yhtyeen aikaisempia tuotoksia, mutta eivät minusta yllä samalle tasolle. Tästä puuttuu pientä vierailua lukuun ottamatta myös Renate Knaup, jonka laulu on merkittävä osa aikaisempia teoksia. Siksi: minusta tämä on valovuoden päässä edeltävästä ja jää taakse myös debyytille. Ei auta, vaikka kriitikot ovat rankanneet tämän myönteisesti ja myös kaikkien aikojen sitäsuntätä-listoille.
Carnival in Babylon (1972) ei ole kriitikoiden ylistämä siinä määrin kuin edeltäjänsä. Syy lienee siinä, että teosta pidettiin ”kaupallisena”, kun siinä ollaan ihan biisiformaatissa eikä hajoteta muotoa kokeelliseksi pulputukseksi. Tässä kuitenkin poikkeava näkemys: kyse on mestariteoksesta! En oikein tiedä, mikä muu levy yhdistäisi niin hienosti folkin ja psykedeelisen hard rockin. Kuudesta raidasta ”Tables Are Turned” on heikoin, mutta sekin puolustaa paikkansa rauhallisena hetkenä b-puolella muuten intensiivisessä kokonaisuudessa. Varsinkin a-puoli on timanttia; kaikki kolme raitaa iskee, mutta muita ylemmäksi nostan ”All the Years Aroundin”. Sitä on tullut kuunneltua eniten, koska se löytyy myös Lemmingmania-kokoelmalta. Toistaiseksi kuunnelluista tämä menee heti toiselle sijalle Yetin jälkeen. Renaten läsnäolo tekee taas paljon. [Ostin vinyylinä tämän kirjoittamisen jälkeen.]
Wolf City (1972) jatkaa tyylillisesti edeltäjänsä linjalla. Myös laatu pitää. Erityisesti alkupuoli on timanttista, esimerkiksi kitaristi John Weinzierlin yksin tekemät ”Green-Bubble-Raincoated-Man” ja ”Jail-House-Frog”. Kuten All Musicin arvio muistuttaa, teos tasapainoilee onnistuneesti olemalla sopivasti taidetta ja samalla sopivan lähestyttävää. Sama pätee Carnivaliin. Erinomainen levy, enkä lähde arvioimaan, onko tämä ihan hitusen parempi vai heikompi kuin edeltäjänsä. [Ostin vinyylinä tämän kirjoittamisen jälkeen.]
Utopia (1973) on Utopia-nimellä alkujaan julkaistu teos, eikä siis siinä mielessä Düül-albumi, mutta soittajina ymmärtääkseni on samaa jengiä. Se löytyy YouTubesta, mutta sivuutan sen osittain, vaikka myöhemmissä painoksissa onkin esittäjän nimenä Amon Düül II. Ilmeisesti porukka oli riitautunut Wolf Cityn aikaan, ja osa porukasta teki tämän. Kun riidat sovittiin, voitiin nimetä se jälkikäteen Amon-levyksi. Tämä on aika tavanomainen tekele eikä siinä ole samaa magiaa kuin emoyhtyeellä samoihin aikoihin. Toistaiseksi kuunnelluista selvästi heikoin.
Vive La Trance (1973) oli levy, jonka ajattelin suistavan hienon sarjan raiteiltaan. Toisin kävi. Tämä on edelleen melko kovaa kamaa. Taas vähän erilaista, ei kosmista psykedeliarockia eikä krautin junnaustakaan, mutta jotain erikoista 70-lukulaista elektronisuutta, taidepoppia ja tunnelmallistakin. Biisit ovat maltillisen mittaisia ja noudattavat Düülin asteikolla paikoin tavanomaisia rakenteita. Omiin suosikkeihini lukeutuvat esimerkiksi ”Fly United” ja ”Mozambique”, jotka vaikuttavat olevan yleisemminkin ne pidetyimmät, jos netin progesivustoja on uskominen. Mainitaan myös popimmat ”Manana”, ”Trap” ja vielä ”Apocalyptic Bore”, joka on taas yksi esimerkki bändin osuvasta tavasta käyttää viulua. Mutta kun levyn päättää vielä mainio ”Ladies Mimikry”, niin ei voi kuin todeta, että ostoon menee tämäkin teos. [Ostin vinyylin tämän kirjoittamisen jälkeen.]
Hijack (1974) on viimeistään se levy, joka etäännytti yhtyeen avaruusrockista innostuneet, mikäli eivät sitten hyväksyneet linjan muutosta. Toki edeltäjänsä oli jo erilaista. Tämä vie kuitenkin taas piirun verran kauemmaksi alkuajoista. Kovin suurta arvostusta se ei nauti. Itse pidän tätä epätasaisena kokonaisuutena, jossa on myös onnistuneita biisejä, esimerkkinä vaikkapa mietiskelevän kauniilla huilulla varustettu, singlenäkin julkaistu ”Traveller”. Parhaimpaan kolmannekseen menee myös avausraita ”I can’t wait, pt 1 & pt 2”. Sen sijaan ”Mirror” edustaa yhtyeen pirtaan sopimatonta junttirockia. Todellinen outolintu on Ornette Colemanin klassikkobiisin ”Lonely Woman” versio. Piti lukea, että on sama, ennen kuin ymmärsin. Tai en ole vieläkään varma.
Made in Germany (1975) on edelleen askel kohti jotain aivan muuta. Teosta voisi luonnehtia progressiiviseksi tulkinnaksi kabaree-ajasta ja -musiikista inspiroituneelle mielelle. Myös sana ”Euroviisut” tulee mieleen albumin ”huumorissa”. Ylenpalttisuus ja hupsuttelevuus tosin sopii sekä kabareehen että Euroviisuihin. Psykedeelinen rock on siitä kaukana. Tämä ei ole se Düül, josta viehätyin, mutta jotain viehkoa tässäkin on. Osa menee kammottavan ja mitättömän suuntaan, mutta esimerkiksi ”Metropolis” iskee heti ensimmäisellä kuuntelulla ja ”Mr. Kraut’s Jinx”. Tämänkin voisin ostaa, kunhan olen ensiksi kuunnellut varhaistuotannon puhki.
Pyragony X (1976) löytyy esimerkiksi Dailymotion-sivustolta, mutta ei tyypillisistä palveluista. Teoksesta ei myöskään ole vinyyliuusintapainoksia. Näistä voi päätellä, että joko oikeudet ovat oudolla taholla tai kukaan ei pidä sisältöä tutustumisen arvoisena. Edellisestä en osaa sanoa, mutta jälkimmäinen ei ole kaukana totuudesta. Tai ainakin näin voi sanoa Düül-standardeilla. Teos on sekoitus valtavirtaa lähestyvää jamirokkia ja (paikoin itämaista) psykedeliaa ja Floyd-henkistä progea. Biisimateriaali on keskinkertaista ja samalla epätasaista (jos nämä voi mitenkään sovittaa yhteen ristiriidattomasti). Pari uutta jäsentä tuli mukaan ja he osallistuivat aktiivisesti myös säveltämiseen. Siksi ei ole ihme, että perussointi on melko erilaista. Moniin muihin yhtyeisiin verrattuna teos sisältää ideoita ja hyviä hetkiä, mutta bändin tuotantoon suhteutettuna mennään alavireisesti. Kompletistin näkökulmasta tulisi hankittua muutakin kuin esine, mutta tästä ei kannata aloittaa yhtyeen kuuntelua.
Almost Alive… (1977) on taas niitä suoratoistojen ulkopuolisia tuotoksia. YouTubesta sentään löytyy muutama biisi. Viimeisin virallinen vinyylipainos on vuodelta 1978 ja cd-formaatissa löytyy saksalainen painos vuodelta 2005. Avausraita ”One Blue Morning” on erittäin asiallista poprockia, josta on vaikea löytää varhaista Düülia. Paitsi ehkä biisien pituuksista. 7-8 minuuttisen esitykset eivät mene ihan listarockin muottiin. Tämä ei ole minun tyypillistä musiikkiani, mutta jotenkin pidän albumia viehättävänä. En odota uusintajulkaisua vesi kielellä, mutta valitsisin tämän monen tunnetumman perusrockin sijaan.
Only Human (1978) kuuluu teoksiin, joista on vaikea löytää tietoa menemättä internetin ulkopuolelle. Sisältöä löytyy muutama biisi YouTubesta. No, se sisältö on aika erikoista diskon ja välillä myös funkin suuntaan kurkottavaa poppia. Ihan hitunen psykedeliaa löytyy, kun oikein tarkalla korvalla kuuntelee. Suurimmaksi osaksi tällä ei sisällön puolesta ole mitään tekemistä varhaisen Düülin kanssa.
Vortex (1981) sentään löytyy YouTubesta kokonaisuutena. Avainsanat: syntetisaattori, rumpukone, elokuvamusiikki ilman elokuvaa, hitunen poppia, loppupuolella progea ja psykedeliaakin. Ei uusintapainosta vinyylinä. Viimeisin virallinen cd-painos on vuodelta 2005. Kokonaisuus: yllättävän hyvä, selkeä parannus pariin edelliseen, kenties siksi, että Renata Knaup on mukana ensimmäistä kertaa Made in Germanyn jälkeen. Linjaton, kuitenkin. Sellaisenaankin paikoin kiehtova.
Nada Moonshine # (1995) on verrattain omaperäistä, kokeilevaa progressiivista poprockia. Se ei kuulosta vuodelta 1995, mutta äänimaisemansa puolesta sitä ei voi sijoittaa paljon aikaisemmaksikaan. Mistään aikansa trendeistä teos ei ammenna eikä se ole kokenut uudestisyntymistäkään. Vinyylinä sitä ei ole julkaistu ollenkaan. Tekele kuulostaa kuitenkin ihan hyvältä. En lähde sitä metsästämään enkä odota vinyyliä innokkaasti, mutta jonkinlaisen tason ja kokeilunhalun yhtye säilyttää tässäkin. Mitähän hashtag on viestinyt 90-luvun puolivälissä? Tai en ymmärrä otsikkoa muutenkaan: kahden kielen sekoitus ja tuloksena arkinen lause ”ei (yhtään) pontikkaa” Kun Renata on kohtuullisen suuressa roolissa, niin Düül ei tee täysin kelvotonta.
Kobe (Reconstructions) (1996) on rekonstruktio yhtyeen varhaisesta materiaalista vuosilta 1969–1971. Sen nimi tulee japanilaisesta kaupungista, jonka maanjäristyksen uhreja teos muistaa. Sisällön laadusta en osaa sanoa mitään, koska en löydä teosta. Arvioiden perusteella kyse ei ole kadonneesta mestariteoksesta.
Bee as Such (2010) on yhtyeen tuorein, omakustanteena vain digitaalisesti julkaistu teos. Myöhemmin (2014) ilmeisesti sama teos julkaistiin fyysisenä tuotteena nimellä Düülirium. Biisien nimet vaihdettiin, mutta oletan, että kyse ei ole uudesta äänityksestä. Ensikosketus materiaaliin on ”Still Standing” (myöhemmin ”Standing in the Shadow”), joka ei sen suuremmin innosta, vaikka onkin Beefheart-henkistä rutinaa psykedeelisellä jamitaustalla. Sitten kuuntelen Düülirium-version kokonaan, koska se löytyy Tubesta. Sama yleisfiilis. Ei voi moittia kammottavaksi, pikemminkin siedettäväksi tulkinnaksi varhaisen Düülin linjasta. Mutta onko tämä nyt kuitenkaan tärkeä muuten kuin yhtyeen tarinan viimeisimpänä katseena menneisyyteen? Ehkä ei. Neljä biisiä, lyhin yli kahdeksan minuuttia. Prog Archives -sivustolla tyypillisin arvio on kolme tähteä.
Siinä taisivat olla yhtyeen studioalbumit. Vaikea sanoa, kun maailmalta löytyy muitakin teoksia samalla nimellä. En nyt tässä vaiheessa edes yritä pysyä kärryillä, vaan fokusoin katseeni takaisin yhtyeen varhaisvaiheisiin. Tuotanto oli vielä vuonna 1974 mielestäni korkeatasoista. Siksi sijoitin monta euroa yhtyeen hankalasti saataviin ja hintaviin vinyyleihin. Ja vieläpä pyöräilin Helsingin keskustassa niiden vuoksi. Aidosti kokeellinen yhtye, jossa yhdistyy psykedeelisen avaruusrockin jamitus, krautin jurnutus, progen kokeilevuus, jopa folk ja paikoitellen syvältä koskettavat melodiat. Yleisesti aivan liian vähän arvostettu yhtye.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti