Englantilainen
punkista ja muistakin genreistä tunnettu ikiliikkuja The Damned on tavallaan
hyvin tuttu yhtye, mutta ei sitten kuitenkaan ole. Pari levyä löytyy hyllystä
ja muutama muu on kuunneltu, mutta kun yhtyeen tuotannossa on yhteensä yksitoista
studioalbumia, niin sinne mahtuu myös tuntematonta materiaalia.
Alkuun
on todettava, että Englannin ”ensimmäisenä [eli 1976] julkaissut punk-yhtye”
edustaa minulle kahta seikkaa: 1) vuoden 1977 debyyttialbumi on yksi parhaista
punk-albumeista, mikä tekee The Damnedista merkittävän yhtyeen siinä genressä;
2) yhtyeen gootahtava osasto sijoittaa bändin merkittäväksi tekijäksi myös
toisessa genressä. Nämä seikat korreloivat levyhyllyni kanssa, kuten tulette
huomaamaan, mutta yhtye on paljon muutakin, ehkä liian paljon muutakin.
Damned Damned Damned (1977) on Nick
Lowen tuottama debyyttilevy, joka sujahti hyllyyni joskus teininä. Ostin sen 30
markalla vinyylinä. Nyt siitä pitäisi maksaa vähintään sama summa euroina,
todennäköisesti enemmän. Albumin hankkiminen kuitenkin kannattaa, jos mielii
hahmottaa, mitä oli englantilainen punk. Siihen ei Sex Pistols riitä. Lisäksi
tämä on parempi kuin Pistolsin Never Mind
the Bollocks. En viitsi luetella jokaisen 12 biisin nimeä, vaikka ne
ansaitsisivat maininnan, mutta sanotaan sen verran, että huippu ensisingle ”New
Rose” avaa b-puolen, mutta oma suosikkini oli teininä b-puolen kolmas ”See her
tonite”. Moni yhtye ei voi piilottaa noin kovaa biisiä paikkaan, jossa yleensä
on levyn heikoin hetki. Kaikki muukin materiaali on kovatasoista,
samanaikaisesti rosoista ja melodista. Viimeistään levyn päättävä ”I feel
alright” paljastaa tärkeimmän esikuvan: kyse on The Stoogesin kappaleesta
”1970”. Jos The Stooges sekoitetaan Johnny Thundersilla ja dipataan
brittiläisessä sitruunatahnassa, niin tuloksena on The Damnedin debyytti. Sen
ensikuuntelun jälkeen olin teininä kuin puulla päähän lyöty. Päällimmäisenä oli
kysymys: miksi punkkia kuuntelevat tuttuni eivät ole puhuneet tästä? Olin
nimittäin ostanut levyn kuulematta ja ilman kenenkään suosituksia. Albumi on ehdoton
punk-klassikko. Tai ylipäätään klassikko!
Music for Pleasure (1977) saatiin ulos
samana vuonna kuin debyytti. Tuottajaksi haluttiin Syd Barrett, mutta kun herra
oli estynyt, hänen tilalle tuli Floydin rumpali Nick Mason, joka ei ilmeisesti
aivan ymmärtänyt, ettei bändi hakenut hiottua ja kliinistä soundia. Sen se
kuitenkin sai. Levyä pidettiin katastrofina. Minusta aivan sellaisesta ei ole
kyse. Kyse on keskinkertaisesta teoksesta, joka on katastrofi vain debyytin
loistokkuuden varjossa. Avausraita ”Problem child” on asiallinen, mutta se jo
kertoo, että nyt Stoogesin ja Thundersin ehdottomuuden tilalla on löysää
englantilaisuutta ja ripaus pubirokkia. Mutta puolustan albumia siitä
huolimatta. Esimerkiksi a-puolella ei ole yhtään huonoa biisiä, vaikkei siellä
ole täysosumiakaan. Kenties se riittää tiivistämään käsitykseni
kakkosalbumista. Cd-versiolla on bonuksena muun muassa Beatlesin ”Help” ja
vetävä ”Sick of being sick”.
Machine Gun Etiquette (1979) oli
yhdenlainen käännekohta. Kahdelle ensimmäiselle biisit teki pääosin kitaristi
Brian James. Hän kuitenkin jätti yhtyeen, joten muun jäsenistön oli otettava
vastuu. Tyylillisesti massiivisia siirtymiä ei tehty, vaikka sävyjä lisättiin. Lopputulos
on saanut sekalaisia arvioita keskinkertaisuudesta viiden tähden klassikkoon.
Avausraita ”Love song” on loistava (myös Jalla Jallan koveroima) ralli. Levy
jatkuu onnistuneen päättömästi kaahaavalla nimiraidalla (myös Michael Monroen
koveroima) Päätösraitana on niin ikään mainio ”Smash it up” (myös Offspringin
koveroima). Välissä höllätään tempoa, mutta silloinkin biisimateriaali on melko
vahvaa. Lisukkeena on MC5 koveri ”Looking at you”. Pitänee laittaa harkintaan.
Hieno levy, mutta ei läpeensä timanttia.
Black Album (1980) on se tyylillinen
muutos punkista kohti tummanpuhuvaa goottipoppia. Ei tätä silti voi
tyylipuhtaaksi goottilevyksi sanoa, vaikka Beatlesin valkoisen albumin
vastaväriin viittaava levyn nimi voisi niin antaa ymmärtää. Itse asiassa
biiseissä on aika letkeän humppaava meno, vaikka äänimaailmassa on tummuutta.
Mukana on myös perinteisiä punkralleja, kuten ”Drinking about my baby”.
Tällainen tuo vaihtelua, mutta jättää lopulta sekavan kokonaisvaikutelman,
varsinkin kun punkrallia seuraa kosketin- ja puhallinvetoinen, kuiskailevan
uhkaava ”Twisted nerve” ja sitä taas vanhasta Damnedista (ja New York
Dollsista!) muistuttava ”Hit or miss”. Bändi tuotti suurimman osan itse, mutta
kaikista maailman ihmisistä Hans Zimmer oli mukana tuottamassa raitaa ”The History
of the world (part 1)”. Minusta se ei ole huono raita, vaikka lisääkin
sillisalaattimaisuutta.
Strawberries (1982) on taas askel
gootimpaan suuntaan, mutta soitto on pääosiltaan menevää ja hyvin melodista
perusrokkia, joka ei pelkää käyttää koskettimia. Kenties melodinen
psykedeelinen goottipop olisi aika onnistunut kuvaus eklektisestä teoksesta,
jota on vaikea kuvailla. Viimeistään tässä vaiheessa napanuora varhaiseen
Damnediin ja sen faneihin oli katkaistu. Albumin työnimi oli Strawberries for
Pigs, mikä kuvasi yhtyeen tarjontaa vanhoille faneille. Tämä selittää
kansikuvan, jossa porsaan päälaella on mansikka. Varhaisen Damnedin fanina ja
gootimpaan kauteen myönteisesti suhtautuvana tähän on vaikea orientoitua. Levy
solahtaa välimaastoon, jonka keskitasoinen biisimateriaali ei nouse
huipputasolle. Tämän jälkeen kitaristi Captain Sensible jätti bändin.
Phantasmagoria (1985) tuli ostettua
teininä Anttilasta cd-versiona 40 markan hintaan. Sitä ennen olin nauhoittanut
kaverin isoveljeltä pari biisiä, jotka iskivät kunnolla. Nuo olivat kaksi ekaa
raitaa, ”Street of dreams” ja ”Shadow of love”. Niiden lisäksi ”Grimly
fiendish” on kuulunut suosikkeihini. Muutama muu ansaitsee maininnan,
esimerkiksi ”Is it a dream”, ”Eight day” ja miksei myös poppaava ”Edward the
Bear”. Samat kolme ovat kuitenkin edelleen itselleni rakkaimmat, erityisesti
”Shadow…”. Albumin tyylinä on syntikoita viljelevä goottipop, jota koostaa Dave
Vanianin hieman aikaisemmasta poiketen painottunut laulutapa, ja kannessa
komeilee Nick Caven nykyinen kumppani Susie Bick. Suhtaudun yhteiseen
historiaamme lämmöllä, ja arvostan levyn edelleen korkealle yhtyeen
diskografiassa, vaikka ihan klassikkotason tuotokseksi en Phantasmagoriaa nimeä.
Anything (1986) on vähemmän tumma ja
enemmän pop, mutta molempia elementtejä on mukana. Tälle löytyy puolustajansa,
mutta en voi suhtautua vakavasti aikalaisnäkemykseen, jonka mukaan
kasari-Damned on parempi pop-yhtye kuin 70-luvun Damned punk-bändinä. Oma
näkemykseni on lähempänä myöhempää nuivuutta, jota albumia kohtaan on
osoitettu. Mutta eihän se ole hassumpi valtavirtaa läheneväksi pop-levyksi,
jota nimibiisi ja avausraita hyvin edustaa. Sitä seuraa Love-kover ”Alone again
or”, joka menettää tässä suuren osan alkuperäisestä herkkyydestään. Nopeasti
kuitenkin mielenkiinto levyn sisältöä kohtaan hiipuu. Soundimaailmassa on pieni
annos kasarin pahinta, mutta Vanianin ääni pelastaa paljon. Aivan täysillä en
jaksa innostua veltoista 80s-popeista, kuten ”In dulce decorum” ja
”Psychomania”, enkä ”Gigolon” kaltaisista keskitien hupsutteluista. Jos ”The
girls goes downin” hidastaisi merkittävästi ja sovitettaisiin uusiksi, se voisi
mennä Nick Cave & the Bad Seedsistä, mutta hyvä perusta jää nyt
onnistunutta toteutusta vaille. Laajennettujen editioiden mukana on monistakin
yhteyksistä tunnettu ja sinänsä elähdyttävä Eloise-koveri.
Not of This Earth (1995) löytyy
Spotifysta nimellä I’m Alright Jack &
the Beanstalk, joka on myöhempi Yhdysvaltain ja Japanin julkaisu. Sisältö
on kuitenkin sama. Bändi ei ole pitänyt sitä virallisena levynään ja toisinaan
se on listattu kokoelmaksi. Kenties siksi siihen ei ole kiinnitetty sen
suurempaa huomiota. Sisällöllisesti se on vaihtoehtorokkia, ikään kuin
radioystävälliseksi tislattua Stoogesia. Kuuntele vaikka ”Testify”. Ei siis
varhaisen Damnedin punkkia eikä välivaiheen goottia eikä sitä seurannutta
kasaripoppia. Ei klassikko tämäkään, mutta mainettaan parempi. Sävellyskynän
soisi olevan terävämpi.
Grave Disorder (2001) herättää
kiinnostusta kahdella päinvastaisella tavalla: se todistaa kitaristi-biisintekijä
Captain Sensiblen paluuta ja Pitchforkin arviossa albumi saa 3.8/10.
Tyylillisesti se on sillisalaatti, mikä ei ole poikkeuksellista yhtyeen uran
laajassa kaaressa, mutta 57 minuuttia on myös liikaa. Huomionarvoista on myös
alusta saakka rumpalina toimineen Rat Scabiesin siirtyminen pois bändistä. Win
some, lose some. En oikein tiedä, mitä tästä kirjoittaisi: biisien taso on
hyvinkin kohtuullinen, mutta jos vähän väliä miettii, että voisi sitä ehkä
jotain kiinnostavampaakin kuunneltavaa olla, niin ei sitä ainakaan kehuksi voi
sanoa. Nuivat arvioit perustunevat jokseenkin siihen, ettei teos yllä
edellisten Sensiblen aikaisten Damned-albumien tasolle ja myös siihen, että
soundeissa rummut hallitsevat (ja niitä soittaa väärä tyyppi). Pitchforkin
kirjoittaja on täysin oikeassa siinä, ettei bändi ole reagoinut ajan kuluun
mitenkään. Ja siinä, ettei se ole moite. Ja siinä, että albumilla on
kiusallisia lyriikoita. Siinä The Damned ei ole yksin: se pätee kaikkiin
ensimmäisen aallon punkkareihin, jotka vuosikymmeniä myöhemmin laulavat
kriittisesti digitalisoitumisesta, internetistä tai Facebookista. (Itse asiassa
Pitchforkin arvio on erinomainen teksti; unohda numeroarvio.)
So, Who’s Paranoid (2008) menee
soundillisesti popsensitiivisen goottirokin suuntaan, vaikka oudon vahvasti
ujeltava kiippari tuo lisukkeeksi jonkinlaisen 60s-viban. Silti mukana on
yhtyeelle tyypillistä monigenreisyyttä. Albumin pituus säikäyttää, mutta osan
siitä tekee 14-minuuttinen päätösraita ”Dark asteroid”, joka on psykedeelissävytteinen
tribuutti Syd Barretille. Siitä riemastuu korkeintaan tekijänsä, mutta se ei
sentään kuvasta koko albumia. Tässä vaiheessa sen voi kai jo todeta: The Damned
ei tee totaalisen huonoja levyjä, eikä sävelkynä ole täysin tylsä millään
levyllä, mutta en tiedä, kenelle nämä keskitasoiset teokset on tarkoitettu.
Vanhoille faneille? Ehkä, mutta en tiedä, miksi sellainen ei kuuntelisi
aikaisempia levyä (mutta EI debyyttiä, sillä siihen tämä ei vertaudu). Bändille
itselleen? Todennäköisesti.
Evil Spirits (2018) muistuttaa, että bändi
jaksaa tehdä levyjä hitaasti mutta kuitenkin. Minulle jäi mielikuva, että tämä
vastaanotettiin maltillisella ilolla, kuin tapaisi vanhan tutun, jonka kanssa
ei ole sen suurempaa kosketuspintaa mutta joka muistuttaa jostain kivasta, jota
joskus oli yhdessä. Teos alkaa oikeasti aika mahtavalla biisillä ”Standing on
the edge of tomorrow”. Vanianin baritoni on kunnossa ja kokonaisuus on
melodisen nopea goottirokki, jonka kuvaus tällä tavalla kuulostaa hemmetin
paljon huonommalta kuin itse biisi. Kokonaisuus sisältää taas flirttailua eri
genreihin ja sillä tavalla syntyy sillisalaatti, jota pitää kasassa erityisesti
Vanianin ääni. Lyriikoissa otetaan kovasti kantaa nykymaailman menoon, mutta en
ryhdy niitä sen kummemmin analysoimaan, jotta ei tule kiusaantunut olo.
The
Damned kompastuskivi on se, että vaikka jotkut fanit oletettavasti rakastavat
sen monipuolisuutta, se ei ole missään genressä valio (paitsi punkissa
debyytillään). The Clashilla räävitön sekoilu useissa genreissä muodosti
omintakeisen ilmaisun, kun taas The Damned on kaikkia genrejä soittamaan
buukattu tribuuttibändi. Vertaus on ilkeämpi kuin yhtye ansaitsisi, koska
Vanianin ääni on komea ja bändin sävellystaito usein kiitettävää hipova. Vertaus
kuitenkin selittää, miksi minulla on edelleen vain ne kaksi hyllyssä, eli
debyytti ja Phantasmagoria. Niistä en
luovu, ja voin kuvitella ostavani ainakin Machine
Gunin niiden viereen. Toisaalta, jos yhtye on tehnyt yhden maailman
parhaista ja ensimmäisistä punk-albumeista, niin sillä on vakiinnuttanut
paikkansa populaarimusiikin kaanonissa. Loput on vain bonusta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti