Tässä taas muutama rivi luetuista teoksista. Listasta puuttuu taas yksi kokonainen käsikirjoitus, jonka arvioin yhdelle kansainväliselle kustantajalle, aiheenaan sekularisaatio digitaalisessa kontekstissa. Siitä en voi julkisesti kirjoittaa, varsinkin kun ei ole tietoa, tuleeko käsikirjoitus kustantajan ohjelmaan. Tällä kerralla luetuissa on enimmäkseen oman alani kirjallisuutta, mutta mukana on myös pari erikoisempaa teosta.
Christopher I. Lehrich (2021) Jonathan Z. Smith on Religion
JZ Smith oli vaikutusvaltainen, omaperäinen ja syvällinen ajattelija. Yhdysvaltalaisessa uskontotieteessä ei ole ketään yhtä arvostettua ja palvottua hahmoa. Tämä ihailu menee joskus muotoon, jossa keskenään ristiriitaisia kantoja edustavat tutkijat tukeutuvat Smithiin puolustaakseen omaa kantaansa. Lehrichin johdanto ei ole mikään helppolukuinen ensimmäisen vuoden opiskelijoille suunnattu alkeisteos, vaan painava esitys Smithin tuotannosta ja ajattelusta. Smith tunnettiin esseekokoelmistaan, joiden artikkeleiden alaviitteisiin on kätketty oivaltavia näkemyksiä, joista vain osa tulee alleviivatusti esiin itse leipätekstissä. Itse ajattelen, myös Lehrichin teoksen luettuani, että Smithiä kiinnosti erityisesti se, mitä vertailu voisi tarkoittaa uskontotieteen tieteenalalla ja miten vertailun sivuuttavat lähestymistavat eivät pysty tukemaan tieteenalan identiteetin muodostamista ja muodostumista. Teos on Smithin lukemisen apuväline ja Smithissä itselleni kiinnostavinta on uskonnon käsitettä koskevat huomiot, oppialan identiteettiä käsittelevät pohdinnat, aikaisempien tutkijoiden kritisointi (erityisesti se, miten Frazer ja Eliade muodostivat tulkintojaan lukemalla lähteitään huolimattomasti) ja useat oivaltavat huomiot tavoista tulkita käsiteltäviä ilmiöitä. Smith on erinomainen oman ajattelun sparraaja, mutta minulle hän ei ole palvonnan kohde. Minua ei haittaa, jos en löydä Smithiltä tukea omille ajatuksilleni, mutta erimielisyyksistä tulee nopeasti vakavan pohdinnan aiheita.
Douglas Murray (2019) The Madness of Crowds: Gender, Race and Identity
Brittiläinen (uus)konservatiivinen toimittaja käsittelee tällä kerralla sukupuolta, seksuaalisuutta, rotua ja trans-kysymyksiä. Tekijä väittää monia asioita, mutta ehkä tärkein on se, että T on hyvin eri kuin L, G, ja B, erityisesti siksi, että T-liikehdintä kiistää biologiset tosiseikat. Jo blurbien kirjoittajat paljastavat, että nyt mennään aika syvissä vesissä (Sam Harris, Richard Dawkins, Jordan Peterson). Ostin tämän Oxfordin reissultani, tietääkseni, miten omista kannoista todennäköisesti poikkeava käsittelee aihepiiriä. Hyvää kirjassa on: muutamat esimerkit, joissa ”sosiaalisen oikeudenmukaisuuden” puolustajat huutoäänestävät näkemystensä puolesta ja toimivat ristiriitaisesti. Lisäksi pidän siitä implisiittisesti ja ohimennen esillä olevasta ajatuksesta, että diversiteettipuhe on puutteellista, jos se ei ota mukaan luokkakysymyksiä (pelkkä sukupuoli tai etnisyys ei riitä). Tosin kirjoittaja ei välttämättä kannata edes sellaista diversiteetin huomioimista. Huonoa kirjassa on: melkein kaikki muu. Kamalinta kirjassa on se, kun toimittaja yrittää vierittää syyn Foucault’n sekä post-marxilaisen ajattelun niskoille. Tällöin mennään vähän syvemmissä mutavesissä kuin toisen vuoden heikkotasoisen opiskelijan esseissä. Kannatti kuitenkin lukea. Kirja saa pohtimaan, mitä itse ajattelee käsiteltävistä asioista, mutta se myös muistuttaa, ettei laitaoikeiston salaliittoteorioiden kanssa flirttailevat konservatiivit ole edes parhaimmillaan (sitä Murray ainakin kirjoitustaitonsa puolesta on) kovin vakavasti otettavia ajattelijoita. Demagogeina he voivat olla haitallisia ja siksi heidät on otettava vakavasti. Tosin demagogina Murray on ilmaisunsa puolesta melko maltillinen. Hänen ratkaisuehdotuksensa kirjan lopulla saivat minut piirtämään pari kysymysmerkkiä ja yhden ”WTF”-kirjanyhdistelmän.
Jason Blum (toim.) (2018) The Question of Methodological Naturalism
Uskontotieteen teoriakeskusteluihin pureutuva teos tuo mieleen 1990-luvun keskustelun reduktionismista ja antireduktionismista. Mukana on jopa kaksi samaa kirjoittajaa – Robert Segal sekä Daniel Pals – kuin 90-luvun keskustelua summanneessa teoksessa Religion and Reductionism (toim. Idinopulos & Yonan, 1993). Tässä kuitenkin keskitytään naturalismiin, sen eri versioihin ja niiden asemaan uskontotieteessä. Enemmistö kannattaa metodologista naturalismia, myöntäen, ettei se ole vapaa kaikista ontologisista sidonnaisuuksista. Se ei kuitenkaan tarkoita useimmille eliminatiivista materialismia. Toimittajan intressien vuoksi yllättävän iso osa teoksesta menee sen pohdintaan, onko olemassa kokemuksia, joita ei voida käsitteellistää tai kielellistää (ja jos on, niin miten sitä jäsennetään naturalistisesti). Teosta ei tulla lukemaan laajasti, ehkä ei edes uskontotieteen parissa, mutta itse pidän näitä keskusteluja tuiki tärkeinä. Mukana on muutama herkkupala (ja pari mielestäni hyvin heikkoa tekstiä). Jos jotain kielteistä sanotaan, niin useampien kirjoittajien tulisi pohtia, mitä eroa kanta x tuo konkreettiseen analyysiin verrattuna kantoihin y tai z. Jos siis esimerkiksi ero ontologisen ja metodologisen naturalismin kohdalla on vain filosofinen, se voi olla hyvin tärkeä (kuten Nancy Frankenberry mainitsee omassa tekstissään), esimerkiksi tieteenalan oikeuttamisen osalta. Samalla kaipaisin muistutusta, ettei sillä ole suurtakaan merkitystä siihen, miten tutkimusta tehdään.
James L. Cox (2010) An Introduction to the Phenomenology of Religion
Maailmasta ei löydy kovin montaa uskontotieteilijää, joka harkitusti ja eksplisiittisesti pyrkisi pitämään uskontofenomenologisen metodin uskontotieteen ytimessä, tieteenalaa määrittävänä lähestymistapana. Sellainen on kuitenkin Cox, Edinburghin yliopiston emeritusprofessori. Toki Cox on tutkijana paljon muutakin, mutta tämä teos paitsi johdattelee uskontofenomenologiaan myös systematisoi sitä metodina. Teoksessa myös vastataan joihinkin kirjoitusajankohtana akuutteihin kritiikkeihin ja ¬– ehkä yllättäen – nähdään kognitiivisessa uskontotieteessä vihollisen sijaan tärkeä keskustelukumppani. Tällaisena teos on hyvä. En kuitenkaan osta sen argumenttia. Kysyin myös pari vuotta tämän teoksen ja Tim Murphyn uskontofenomenologian kritiikin ilmestymisen jälkeen, miten hän vastaa Murphyn kritiikkeihin. En saanut vastausta silloin enkä ole saanut myöhemminkään.
Mika Lätti (2002) Wallun elämää
Poimin kirjan mukaan Kiteen kaupunginkirjaston ilmaispoistoista. Päädyin hieman yllättäen myös lukemaan sen. En tiedä, kannattiko. Kirja on fiktiota, jossa on totuuspohjaisia osia, joskin nimet on ainakin pääosin muutettu. Teoksen kieli on keskenkasvuista räpellystä, ”juoni” sitä samaa ja wannabe-rankka asenne on enimmäkseen kiusallista. Ehkä 18 vuotta myöhemmin ilmestynyt saman tekijän Wallu-elämänkerta on parempaa luettavaa. Totisesti toivon niin.
David Feltmate (2024) Religion and Humour
Aihepiiriä on tutkittu jonkin verran, mutta tutkimustapoihin keskittyviä perusteoksia on vähän. Tässä on kuitenkin sellainen. Siinä eritellään kahdessa luvussa ”vertailevan uskontotieteen” ja ”teologian” lähestymistapoja. Ne ovat itselleni aika epäkiinnostavia ja tieteellisyydeltään aika epämääräisiä. Sitten on ”muut tieteenalat”, joka sisältää antropologisia, sosiologisia ja psykologisia näkökulmia. Nyt on kiinnostavaa ja uskottavaa. Viimeisessä luvussa tekijä esittelee muutaman tuoreen näkökulman ja suhteuttaa omansa siihen. Sekin on hyvä luku. Tämä on käyttökelpoinen johdanto, mikä vahvistaa omaa olettamustani siitä, että uskonto ei ole selvästi merkitsevä tekijä huumorin muodossa yleisesti (vaikka muutama tutkimus on esittänyt niin). Uskonnon ja huumorin tutkimuksessa kontekstuaaliset tekijät ovat tärkeitä, ja siksi yleinen teoria uskonnosta ja huumorista tuntuu hankalalta. Kontekstuaalisten tekijöiden tarkasteluun on kuitenkin jaettuja näkökulmia ja kohteissa on toistuvia asetelmia eli tutkimuksessa voidaan mielekkäästi hyödyntää toiseen kontekstiin sijoittuvaa tutkimusta.
Callum G. Brown (2017) Becoming Atheist
Aineistona kun on runsas määrä arkistoihin ja tutkijalle kerrottuja elämäntarinoita, päästään tarkastelemaan tavallisten ihmisten tapaa suhtautua muiden muassa uskontoon. Näin voidaan tutkia, miten uskonto figureeraa ihmisten elämässä, jos ollenkaan. Perusajatus on siinä, että 60-luvulla diskursiivinen kristinusko alkaa heikentyä tarkastelluissa maissa (Iso-Britannia, Yhdysvallat, Kanada), joskin hieman eritahtisesti ja eri painotuksia. Tilalle ei tällöin tule mitään vahvaa ateistista diskurssia, koska sellaisia yleisiä mallitarinoita ja jaettua muistivarantoa ei ole. Laaja aineisto kattaa paljon enemmänkin kuin 60-lukulaista muistelua, mutta ehkä se kuitenkin on teoksen omaleimaisinta antia. Muistitieto toki kytketään säännöllisesti kyselyaineistoihin, mutta silti herää kysymys, kuinka monta esimerkkitapausta minun täytyy lukea, jos niissä havainnollistetaan pitkälti sitä, mitä aikaisemmat ja myöhemmätkin tutkimukset aiheesta sanovat. Tietty kerronnassa esiin piirtyvät sukupuolierot ovat havainnollistavia. Myös vain kolmessa sivussa käsitellyt ateistien lukuinspiraatiot (muutakin kuin Dawkins, mutta myös hän) ovat huippukiinnostavia. Ja jos aihetta ei tunne, niin tästä saa erittäin hyvän käsityksen siitä, miten ihmiset hylkäävät uskonnon ja miten he ateismiaan jäsentävät.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti