Tässä taas lyhyitä luonnehdintoja viime aikoina, tai siis lähinnä jouluntienoilla, luetuista teoksista. Pari teosta uskontotieteilijöiltä, pari musakirjaa ja yksi aiheenaan brexit. Tämän suurempaa settiä ei ole kasautunut. Syyt ovat tuttuja: teoksen toimitus, opetuksen valmistelu, perhevelvoitteet ja omat kirjoitushommat. Ehkä myös se, että olen lukenut muutamia musiikkilehtiä lähes kannesta kanteen, on vienyt aikaa oikeiden kirjojen lukemiselta.
Rebekka King (2023) The New Heretics: Skepticism, Secularism, and Progressive Christianity
Suomessakin tunnettu John Shelby Spong on kristillinen ajattelija, joka hylkää ihmeet ja perinteisen jumalauskon, mutta puolustaa kuitenkin kristinuskon perintöä. Häntä ja hänen kaltaisiaan pidetään usein marginaalisina poikkeuksina kristinuskon kentällä. Itse olen hieman toista mieltä: kanta on huomattavasti yleisempi kuin oletetaan, myös kirkkojen työntekijöiden keskuudessa, erityisesti silloin kun sitä ei toitoteta ääneen julkisuudessa. Kingin teos on perusteellinen etnografinen tutkimus kanadalaisista yhteisöistä, jotka perustuvat ”spongilaisuudelle” (minun termini, ei tekijän). Sellaisena teos on kutkuttava katsaus siihen, miten nämä ihmiset neuvottelevat suhdettaan kristinuskoon ja sen perintöön, katsoen olevansa matkalla jonnekin – ehkä päätyen puhtaaksiviljeltyyn uskonnottomuuteen tai ateismiin tai pysyvänsä jossain kohdin kristinuskoa mutta kuitenkin etäällä konservatiivisista muodoista.
Jason W. M. Ellsworth & Andie Alexander (toim.) (2024) Fabricating Authenticity
Mitä tulee siitä kun uskontotieteilijät leikkivät kulttuurintutkijoita ja Roland Barthesin kaltaista arkipäivän mytologisoinnin tutkijaa? Kirja, jossa autenttisuusdiskurssia tarkastellaan useissa konteksteissa mainoksista ruokaresepteihin, Trumpista kapitalismiin. Mukana on toki myös uskontoaiheisia tekstejä. Kokonaisuuteen mahtuu 28 blogitekstin mittaista rykäystä sekä johdanto että jälkisanat. Kuulun kirjoittajien joukkoon ja oma tekstini pui jediritareiden yritystä rekisteröityä Englannissa hyväntekeväisyysjärjestöksi uskonnollisin perustein. Siinä uskonnon autenttisuusolettama viranomaisdiskurssissa on tutkimuksen kohde eli en pyri arvioimaan itse sitä, ovatko jedit autenttisesti uskonnollisia vai eivät (mitä ikinä se tarkoittaisikaan). Kokonaisuus on kevyttä, hauskaa ja opettavaistakin luettavaa.
Peter Guralnick (2015) Sam Phillips: The Man Who Invented Rock’n’Roll
Legendaarisen Sun-levy-yhtiön nokkamies Sam Phillips on yksi tärkeimmistä hahmoista 50-luvun rock’n’rollin ja rockabillyn historiassa. Tämä lähes 700-sivuinen elämäkerta on kiinnostavimmillaan tarkastellessaan yhtiön keskeisiä vaiheita. Muutoin se menee kohtuullisen epäolennaisillekin vesille: yksityiskohdat saattavat kiinnostaa tekijän lisäksi joitain lukijoita, mutta monille teos on yksinkertaisesti liian pitkä pitääkseen yllä mielenkiinnon. Kuitenkin on kiinnostavampaa lukea Phillipsin työskentelystä upeiden artistien kanssa kuin hänen hankalasta ja loppujen lopuksi aika yhdentekevästä muusta urasta. Aiheesta täydet pisteet, toteutuksesta vähän vähemmän. Sanotaan se vielä, että olen lukenut muitakin Guralnickin kirjoja, enkä erityisesti pidä hänen tyylistään, vaikka hän tärkeää työtä tekeekin.
Fintan O’Toole (2018) Heroic Failure: Brexit and the Politics of Pain
Lentokentältä lähti mukaan palkittu teos, josta halusin löytää lisätietoa brexitiin johtaneista tekijöistä. Käsittely on pitkään brittihistoriassa, ehkä turhankin pitkään, mutta se osoittaa, miten pitkät juuret brexitillä on. Briteissä EU edusti median pölhöpopulismissa natsi-Saksaa, joka voitettiin sodassa ja jolle oltiin häviämässä EU:ssa. Liioittelua toki, mutta taitavin sanankääntein media vetosi historiassa muodostuneisiin tunteisiin. Historian lisäksi toinen tekijä liittyy kirjan nimeen. Se viittaa itsesäälin ryydittämään tilanteeseen, jossa kolonialistit kokevat itsensä kolonisoiduiksi. Briteissä on vahva nostalgia kadonneen imperiumin loistoon. Loiston puuttuessa nykypäivänä syynä onkin EU. Teos dokumentoi kohtuullisen onnistuneesti erilaisia vaiheita, joissa manner-Eurooppa on nähty kilpailijana ja jopa vihollisena myös rauhan aikana, niin ennen kuin jälkeen thatcherismin. Ehkä hauskinta ja raivostuttavinta on lukea, mitä hölynpölyä konservatiivipoliitikot ovat suustaan päästäneet puhuessaan kansalle EU:sta. Se saa miettimään, miten (varsinkin Briteissä) hauskaan huumorimuottiin puetuilla valheilla on suuri teho politiikassa.
Cathi Unsworth (2023) Season of the Witch: The Book of Goth
Aloittelijan ehdoton opas erityisesti englantilaisen goottimusiikin syövereihin, maustettuna poliittisen tilanteen kartoituksella 70-luvun lopulta eteenpäin. Jos käsiteltävistä bändeistä ja heidän esikuvistaan tietää entuudestaan, kirjassa on kohtuullisen vähän uutta. Silti se toimii hyvin myös niille, jotka tuntevat skenen erinomaisesti. Itselleni suuri osa oli tuttua kertausta monien bändien osalta, mutta kattaus on sopivan laaja. Kuvaukset korostavat (ehkä liiaksikin) vähemmän tunnettuja varhaisvaiheita (en tosin tiedä, miksi kaikissa bändeissä tärkeintä olisi niiden alkutaival). Paikallisuus on tärkeä tulokulma, mikä tällaiselle Englannissa liki kolme vuotta asuneelle on iso plussa. Southern Death Cultista ja sitä seuranneesta Death Cultista oli jotain uuttakin, samoin Theatre of Hatesta. Siouxsien kuviot eivät ole niin tuttuja, joten sekin toi lisävaloa. Pidin myös siitä, että kirjassa koukataan parin sivun verran psychobillyyn ja trashiin (ei thrashiin), koska skeneissä oli limittäisyyttä, jopa enemmän kuin mitä tämä kirja paljastaa. No lopulta voidaan valittaa wikipediamaisuudesta. Se menisi, jos se yhdistyisi kirjoittajan näkemykseen tai visioon siitä, mistä goottialakulttuurista oli ja on kyse. Se kuitenkin jää puuttumaan. Siksi myös ajan yhteiskunnallisen tilanteen kuvaus jää paikoin kovin irralliseksi itse goottiskenestä. Kritiikistä huolimatta viihdyttävä kirja.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti