Menestyksen metsästäjät

Lauantaina 14.5.2011 Manchester City peittosi Stoke Cityn Wembleyllä numeroin 1-0. Se päätti 35:n vuoden pokaalittoman putken. Joukkue voitti Englannin cupin. Valioliigan viimeisellä kierroksella sunnuntaina 22.5.2011 siniset iskivät kaksi maalia Boltonin verkkoon. Näin varmistui kolmas sija ja suora paikka mestareiden liigaan.

Englannissa asuessani tuttavat ja tuntemattomatkin kyselivät jatkuvasti, mitä joukkuetta kannatan. Aluksi vastailin, etten mitään, mutta olen kiinnostunut lajista. Ei mennyt jakeluun. Sitten aloin vastata, etten kannata mitään seurajoukkuetta, vaan Suomen maajoukkuetta. Sitä seurasi yleensä jatkokysymys joukkueen menestyksestä. Täsmennykseni Suomen jalkapallohistoriasta arvokisoissa herätti sääliä siinä määrin, että päätin vaihtaa vastaustani. Aloin vastata, että kannatan Leedsiä siitä yksinkertaisesta syystä, että asun kaupungissa, mutta lisäsin, että käyn silloin tällöin Manchester Cityn peleissä. Leeds kelpasi vastaukseksi, mutta Cityn mainitsemisesta seurasi gloryhunter -syytökset, ellei kysyjä ollut saman joukkueen kannattaja.

Viime vuosina olen tosiaan ryhtynyt seuraamaan entistä tarkemmin Manchester Cityn toilailuja. Totta kai tajusin, että Cityn omistajan rahavarat olivat perusteena syytöksille. Mutta on kai selvää, että todellisen gloryhunterin kannattaisi valita toisin. Miksi vaivautua epätasaisesti pelaavan, joskin nousukiidossa olevan seuran kannattajaksi, kun jo samasta kaupungista saisi paljon varmemman valinnan? United nappasi taas liigamestaruuden ja päätyy mestareiden liigassa vähintään hopealle.

Cityllä on oman kokemukseni mukaan todella vähän kannattajia syntyperäisten manchesterilaisten ulkopuolella. Sen sijaan joka hemmolla on suosikkijoukkueena oman kylän seuran lisäksi joku neljästä suuresta: Manu, Chelsea, Arsenal tai Liverpool. Eikö se ole nimenomaan esimerkki siitä, että valitaan yksi mahdollisista menestyjistä?

Itse asiassa City on Tottenhamin ohella joukkue, joka sekoittaa vuodesta toiseen jatkuneen neljän suuren aikakautta. Eikä tuo pakka ole vieläkään täysin uudistunut: kolme suurta tuntuu olevan piirun verran kahta haastajaa edellä. Myös Liverpool nousi alkukauden tarpomisen jälkeen vauhdilla kärkikamppailun tuntumaan.

Omalla tavallaan Cityn kannattaminen sopii itselleni tavanomaiseen underdog-perinteeseen. Esimerkiksi Uuden Seelannin peli Italiaa vastaan oli yksi MM-kisojen kohokohdista. City ei enää ole underdog koko valioliigaa tarkastellen, mutta se on haastaja nimenomaan neljää suurta kohtaan. Myös kotikaupungissaan se on altavastaaja, kun rinnalla seisoo mahtiseura United. Tässä vertailussa Cityn kannattaja ei ole puhdasverinen gloryhunter.

On muitakin syitä valita City, jos ankkuroi faniutensa Manchesteriin. Kärjistäen, Cityn kannattajien ydinjoukko on Manchesterista, Unitedin Aasiasta. City on Manchesterin joukkue, United Salfordin. Jos Gallagherin veljesten tunnettu rakkaus joukkuetta kohtaan ei vetoa, niin myös legendaarisen The Fallin Mark E. Smithin kanssa voi jakaa kannatuksen kohteen. Hipsteripisteissä City peittoaa Unitedin helposti, joskaan se ei ehkä ole paras peruste faniudelle.

Ja miksipä ei ankkuroisi faniutta Manchesteriin? Asuin Leedsissä melkein kolme vuotta. Suurimman osan tuosta ajasta Leeds United pelasi kolmanneksi korkeimmalla sarjatasolla. Kun peleissä käy Leedsissä 20-30000 ihmistä, ei tunnelmaa voi sanoa väsähtäneeksi alasarjapalloiluksi. Mutta joskus toivoo näkevänsä myös laatua.

Laatupallosta kiinnostuneille oli tuosta sijainnista tarjolla maantieteellisin, taloudellisin ja logistisin perustein useita vaihtoehtoja, muttei parempaa kuin Manchester City. Tunnin bussimatkasta pulitti sopivalla pihtauksella punnan yhteen suuntaan. Junamatkan normaalihintakin on alle 20 puntaa, joten ajallinen ja taloudellinen satsaus oli maltillinen. Lippujen ostaminen ei ole ylitsepääsemättömän vaivalloista. Niitä on ollut myös saatavilla hyvin, mikä ei ole itsestäänselvyys huippujoukkueiden kohdalla. Hinnatkin ovat kohdillaan. Olen maksanut 30-36 puntaa, mikä on tavallinen hinta valioliigassa, pari puntaa enemmän kuin Leedsissä ja parikymmentä puntaa vähemmän kuin paikka Old Traffordin piippuhyllyllä.

Englannin Barcelonaksi kutsutussa Manchesterissa on tarjontaa museoista levykauppoihin, kiinalaiskorttelin roskabuffeteista paikallisiin olutmerkkeihin. Kulku stadionille on vaivatonta esimerkiksi bussilla ja varsinkin pelin jälkeen on mukava kävellä takaisin keskustaan. Tässä City peittoaa Unitedin. Unitedin pelistä on lähdettävä kesken, jotta välttäisi tunnin epämiellyttävän jonotuksen raitiovaunuun. Ja varmistukseksi, jos tosifanin tunnistaa siitä, että seuraa joukkuetta mahdollisimman epämiellyttävissä olosuhteissa, niin jättäydyn mielelläni koko leikin ulkopuolelle.

Stadion on miellyttävä. Siitä puuttuu korkeatasoisen Old Traffordin kliinisyys. Se on palveluiltaan toimivampi kuin kotikutoinen Goodison Park, jossa puoliajan olutjonossa odotetaan tuoppia lisäajan alkuun. Mikä tärkeintä, kaikilta paikoilta olen nähnyt tapahtumat ja kokenut pelin tunnelman. Samaa ei valitettavasti voi sanoa Unitedista, vaikka pehmustetussa penkissä istuisikin.

Edellä kuvatut seikat perustelevat, miksi Cityn kannattaja voi olla ilman pokaalien vonkaajan mainetta. Niiden lisäksi on henkilökohtaisia tarinoita, joista omani alkaa ennen huippupalkattujen pelaajien ostamista.

Ensimmäisen kerran menin peliin vuonna 2007, jolloin korkeimman hintalapun pelaajista oli korkeintaan märkiä unia. Joukkue tahkosi maalittoman tasapelin West Hamin kanssa. Vierasjoukkue oli niskan päällä ja esitys lupaili vain Hammerseilla pisterikasta loppukautta.

Kokonaiselämys pelissä käymisestä oli kuitenkin lämmin. Kun taksikuski toteaa intialaisella aksentilla, että kaupunkiin tullessa tärkeintä on muistaa ottaa sateenvarjo. Kun ensimmäistä sunnuntain näkyä stadionin viheriölle säestää tihkusade ja Morrisseyn Every Day is Like Sunday. Tiedättehän?

Aloin vähitellen innostua Irelandin millintarkoista pystysyötöistä, Wright-Phillipsin pystyjuoksuista ja Petrovin keskityksistä. Tuosta porukasta on jäljellä enää keskimmäinen, hänkin tavallisesti joko vaihtopenkillä tai kokoonpanon ulkopuolella. Syksyllä 2011 kaikki kolme pelaavat muissa seuroissa.

Nykyään kentällä taituroivat suuremmat tähdet. Osa heistä on ostettu ylihintaan. Jo joukkueesta poistunut Robinho ostettiin kalliilla, mutta se oli vain keino sanoa: ottakaa meidät vakavasti. Wayne Bridge, Joleon Lescott ja Kolo Toure taisivat maksaa liikaa. Samoin James Milner, joka on toistaiseksi näyttänyt vain vähän, vaikkei olekaan pelannut kelvottomasti.

Sen sijaan David Silvaa on ollut ilo katsella. Samoin Nigel De Jongin uurastusta – yksi parhaista puolustavista keskikenttäpelaajista, vaikka joskus vahingoittaa vastapelaajaa tarpeettomasti. Carlos Tevez on itsestään selvästi mainio pelaaja, samoin Yaya Toure. Mario Balotelli on väläytellyt muutaman kerran nuorukaisen potentiaalia. Puolustuksessa Vincent Kompanyn huikealla prosentilla onnistuneet taklaukset ovat tärkeä osa joukkuetta.  Henkilökohtainen suosikkini on Adam Johnson, jonka hankkiminen Middlesbroughista on Cityn paras siirto vuosikausiin hinta/laatu -suhteeltaan. Tälle subjektiiviselle mielipiteelle löytyy lisäpontta tilastoista, jos joku on kiinnostunut.

.

Siinä välissä oli hienoja hetkiä, kuten ottelu Sunderlandia vastaan. Paikan päällä tuli todistettua Mark Hughesin viimeistä ottelua Cityn valmentajana. Peli pelattiin kevyessä lumisateessa, ja katsojat olivat tuoneet lämmikkeitä katsomoon. Yksillä termospullo kahvia, toisilla taskumatti jotain muuta. Ottelussa oli säpinää ja luokatonta puolustuspeliä. Siksi katsojia hemmoteltiin maaleilla, lopputuloksena Cityn niukka voitto 4-3. Toisesta rivistä oli hauska seurata, kun kaksi pienen tuopin mittaista pelaajaa, Bellamy ja Sylvinho nalkuttivat toisilleen. Kumpikaan ei ole pelannut enää tällä kaudella Cityssä. Kauden loppusijoitus oli viides, jolla jäätiin mestareiden liigan ulkopuolelle. Se siitä menestyksestä.

Cityn pelaajille maksetaan kovaa palkkaa ja siirtosummat ovat olleet yläkanttiin. Silti gloryhuntereista puhujat voivat miettiä, miten muut menestysjoukkueet on rakennettu. Talkootyöllä? Cityn yksikään pelaaja ei ole maksanut sitä, mitä Torresin siirto Chelseaan (50m£) tai Andy Carrollin lähtö Liverpooliin (35m£).

Faniuteni on kuitenkin pinnallista. En menetä yöuniani, jos miljonäärit pelaavat huonosti. Luultavasti siinä vaiheessa, kun City ottaa kolmannen mestaruuden peräjälkeen, alkaa menestyskin kyllästyttää. Silloin on mahdollista, että vaihdan johonkin altavastaajaan tai väriläiskään.

Toistaiseksi riemastuttavinta on ollut se draama, jota City on tarjonnut maalaamalla harmaansävyisen valioliigan kirkkailla ja kylläisillä väreillä. Tärkeintä on se, mitä tapahtuu kentällä ja miten se näkyy sähköistävän liigaa. Kentän ulkopuolen tapahtumissa on ollut paikoin tragikoominen sävy: esimerkkeinä brittipelaajien ryyppyreissu Newcastleen, Kolo Touren doping-käry, Balotellin typeryydet kentällä ja sen ulkopuolella, Tevezin strateginen kikkailu markkina-arvonsa nostamiseksi ja Dzekon nihkeä aloitus 27 miljoonan punnan siirron jälkeen.

Suomessa lojuville Lontoon pohjoispuolisten joukkueiden futisfaneille on katastrofaalista, että EasyJetin edulliset lennot Helsingistä Manchesteriin päättyvät. Oli sitä gloryhunter tai ei.

Tänään maanantaina Manchesterissa on Cityn paraati. Tarkoitukseni on saapua kaupunkiin illalla, joten ehkä ehdin ilotulitukseen. Tosin ajoitus on vain sattumaa, sillä enhän minä mikään fani ole.