keskiviikko 16. huhtikuuta 2025

Kuinka pitkä kirjoittamisen ja julkaisemisen väli voi olla?

Akateemisen uran alkupuolella ja ulkopuolella olevat saattavat toisinaan ihmetellä, miten pitkiksi julkaisuprosessit voivat venyä. On tavallista kuulla aloittelevan tutkijan kauhutarinaa siitä, miten julkaisun kirjoittamisen jälkeen saattaa mennä vuosi tai kaksikin ennen kuin tuotos on virallisesti julkaistu. Ei hätää. Siihen on tottuminen. Tässä tarina omasta ”ennätyksestäni”. 
 
Paljastan heti alkuun: julkaisun kirjoittamisesta julkaisemiseen meni noin 15 vuotta. 
 
Kyse on tuoreesta teoksesta, jossa yhteiskirjoittamani artikkeli on julkaistu. Messy Methods in Researching Religion on Oxford University Pressin kustantama teos, jonka perustana on maaliskuussa 2010 Lontoossa järjestetty konferenssi Innovative Methods in the Study of Religion. Olin tapahtumassa yhtenä kutsuttuna vieraana, koska uskontoa brittimediassa käsittelevä hankkeemme oli osa Religion and Society -tutkimusohjelmaa, jonka rahoitetut projektit olivat automaattisesti mukana pitämässä esityksiä. Tapahtumassa oli toki muitakin. 
 
Esitelmäni pidin yhdessä Elizabeth Poolen kanssa. Kolmas hankkeemme jäsen ei päässyt paikalle. Siksi myös kirjoitimme Lizin kanssa kahdestaan artikkelin, joka tuli hyväksytyksi teokseen puolisen vuotta myöhemmin, vielä vuoden 2010 aikana. Oletuksena oli, että teos näkisi päivänvalon todennäköisesti vuonna 2012 – tiedättehän, nämä ovat pitkiä prosesseja, joten 2011 olisi turhan optimistinen arvio. 
 
Vuosia kului eikä tilanne selkiytynyt. Jossain vaiheessa vuonna 2014 tuli viesti, että nyt alkaa olla homma pulkassa. Ei ollut. Sitten kului vuosia ja taisin ottaa tekstin jo pois roikkumasta cv:n ”tulossa”-listalta. Sitten keväällä 2023 kuului kummia. 
 
Tuli viesti, jossa kerrottiin, että nyt teos etenee oikeasti ja pitäisi saada varmistus, haluavatko kirjoittajat vielä julkaista tekstin. Kirjoittajille tarjottiin myös mahdollisuutta tehdä tarvittavat päivitykset tekstiin. Luin tekstin läpi ja totesin, että ei sisällössä ole mitään sellaista, miksi se ei saisi nähdä päivänvaloa kaikkien näiden vuosien jälkeen. Siinä ei ollut samaa tärkeyden tuntua kuin kirjoitushetkellä ja nyt se käsitteli 15 vuotta vanhaa tutkimushanketta, mutta koska sen ytimessä olivat tutkimushankkeen metodologiset ratkaisut, ne olivat edelleen riittävän relevantteja. 
 
Lisäykseksi teimme muutaman lisäviittauksen tuoreempiin teoksiin. Ja saimme myös mainittua hankkeita, joissa on tavalla tai toisella hyödynnetty projektimme menetelmällisiä ratkaisuja. Nämä puuttuivat alkuperäisestä tekstistä täysin, koska silloin niitä ei vielä ollut. 
 
Itse teokseen tuli muutamia ihan uusia tekstejä eli kaikki siinä julkaistut eivät ole harmaantuneet limbossa. Itse asiassa olen melko kiinnostunut tutustumaan teokseen kokonaisuutena, kunhan saan sen käsiini. 
 
Lopulta siis tekstimme ”Combining Methods in a Longitudinal Study of Religion in the Media” ilmestyi sähköisenä aika tarkkaan 15 vuoden jälkeen. Printtiversioon menee vielä kuukausi tai pari. 
 
Olisi ollut katastrofi, jos kyse olisi ollut uran edistämisen kannalta tärkeimmästä julkaisusta. Kun kyse oli tavallaan hankkeen sivutuotoksesta – metodologisesta reflektiosta – tätä tragikoomista prosessia voi muistella rauhallisin mielin blogikirjoituksen verran. Toivottavasti tekstistä on jotain iloa jollekin lukijalle kaikkien näiden vuosien jälkeen. Tiedän, että aikaisemmassa vaiheessa moni samantyyppisiä hankkeita suunnitellut olisi halunnut lukea sen. Enää en ole täysin varma. 
 
Yliopiston rahoitusmallin vuoksi työnantajan näkökulmasta on tietysti tärkeää, että halusin edelleen julkaista tekstin (vaikka en tietenkään konsultoinut esimiestäni asiassa). Korkean jufoluokituksen julkaisusta (taso 3 eli korkein mahdollinen) kun kilahtaa sama määrä rahaa yliopistolle riippumatta tekstin laadusta (se on ihan hyvä), relevanttiudesta (ehkä joillekin edelleen) ja kirjoitusajankohdasta (no siitä on kauan). 
 
Vastaus otsikon kysymykseen siis kuuluu: ainakin 15 vuotta. Jos joku ylittää tämän, kuulisin mielelläni, miten niin kävi.

keskiviikko 2. huhtikuuta 2025

Studioalbumit osa 123: Cocteau Twins

Jos termiä ”dream pop” ei halua kuvailla sanallisesti vaan esimerkin avulla, niin skotlantilainen, vuonna 1997 perustettu Cocteau Twins olisi hyvä valinta. (Myös Wikipedian dream pop -sivu antaa esimerkkien listassa ensimmäisenä saman vastauksen.) Myös suuri osa merkittävistä shoegaze-yhtyeistä on nimennyt Cocteau Twinsin keskeiseksi vaikuttimekseen. 
 
Minulle CT oli nuorempana liian rauhallista ja eteeristä, ei tarpeeksi levotonta. Myöhemmin se alkoi kiinnostaa ja toimia paremmin. Ostin kakkosalbumin Head over Heels pilkkahintaan, kun vuoden 2008 finanssikriisi laittoi Englannin musiikkiketjut syöksykierteeseen. Myöhemmin talouteen saapui debyyttialbumi Garlands. Olen kuunnellut muitakin levyjä satunnaisesti. En kuitenkaan ole koskaan perehtynyt systemaattisesti yhtyeen tuotantoon. Nyt tuli sen aika. 
 
Garlands (1982) olisi pitänyt kuulla jo nuorena, koska sitä kautta olisin halunnut kuulla muutkin teokset. Tämä nimittäin ei ole pelkkää eteeristä huminaa, vaan tyylikästä post-punkia goottivaikutteilla. Tarkoitan, että mukana on rosoisuutta ja nykivyyttä, joka sopii levottomallekin kuuntelijalle. Eikä ihme: bändin esikuva oli – tadaa! – Birthday Party. Ei ihan ensimmäinen vertailukohta, joka tulee mieleen CT:n myöhemmästä tyylistä. Tekijät moittivat äänimaailmaa, erityisesti äänitteelle päätynyttä rumpukoneen soundia (ja valitus omista teoksista on pysyvä elementti yhtyeen historiassa, mutta en toista sitä aivan jokaisen albumin kohdalla). Myynnillisesti teokseen oltiin tyytyväisiä, siis marginaaliskenessä. Musalehtien vastaanotto on ollut melko kriittistä, mutta ajattelen, että albumia arvioidaan nykyäänkin siitä perspektiivistä, miltä CT alkoi kuulostaa myöhemmin. Itse pidän tätä hienona teoksena, jossa on vahva tunnelma. Jos Siouxsie and the Banshees iskee, niin tämä menee siihen lähelle, tosin askeleen varautuneempaan ja etäisempään suuntaan. Ja se suunta on hyvä. Kohokohtia: ”Wax and Wane”, ”Blind Dumb Deaf”. 

Head over Heels (1983) on selvemmin sitä, mistä yhtye tunnetaan: eteeristä alakuloista massaa, jossa Elizabeth Fraserin eteerisen kaunis laulu on yksi instrumentti muiden joukossa. Sanoista ei oikein saa selvää, eikä ole tarkoituskaan. Sellaisenaan oikein hienoa. Teos on arvioitu debyyttiä korkeammalle, vaikka NME kutsui sisältöä ontoksi ja usvaiseksi. Totta sekin, mutta minusta niitä voi pitää tässä tapauksessa kuvailevina pikemminkin kuin arvottavina. Kaikkiaan kovatasoinen teos. Mojo nimesi sen 20 vuotta ilmestymisen jälkeen yhdeksi eksentrisimmistä brittiläisistä albumeista. ”Sugar Hiccup” on puhdasta shoegazea. Kohokohta: ”Musette and Drums”. 
 
Treasure (1984) toi mukaan uuden jäsenen: Fraserin ja kitaristi-rumpukoneen käyttäjä Robin Guthrien mukaan liittyi multitaituri Simon Reymonde bassoon ja tuotantopuolen hoitajaksi. Teos alkaa biisillä ”Ivo”, joka viittaa 4AD-levy-yhtiön pomoon Ivo Watts-Russelliin. Tunnetuin raita on kuitenkin ”Lorelei”, pikkuhitti ja sikäli yksi CT:n tunnetuimpia. Teos myi asiallisesti ja kriitikoiden vastaanotto on ollut erittäin myönteistä. Silti bändi on nupissut siitä, miten tekele tuli rykäistyä kiireessä, hätäisesti. Ei se siltä kuulosta. Hieno teos, jossa on myös täytebiisejä, jotka eivät kuitenkaan riko albumin tunnelmaa. Kohokohtia: ”Lorelei”, ”Persephone”. 
 
Victorialand (1986) palasi pääosiltaan duon rakentamaksi teokseksi, jonka yleisilme on minimalistisempi kuin aikaisemmilla. Osa materiaalista sopii rentoutumiseen tai luonnonmaisemia esittelevän videon kylkiäisiksi. Tuttu kauneus ja tyylikkyys on kuitenkin läsnä Fraserin vokaalien ja Guthrien kitaroiden hallitsemassa yhdistelmässä, josta ei kannata etsiä rumpusooloja tai rajuja rytminvaihdoksia. Jos itselleni CT:n debyytti vetoaa juuri post-punkin ja dreampopin yhdistelmän vuoksi, niin voi jo arvata, ettei tämä ole se kaikkein eniten rakastamani teos. 
 
The Moon and the Melodies (1986) on yhteistyö minimalisti Harold Buddin kanssa. Se julkaistiin henkilöiden nimillä eli sitä ei tarvitse pitää CT-albumina. Kuuntelen sen kuitenkin. Avausraita ”Sea, Swallow Me” on unipoppia parhaimmillaan. Sitä kuunnellessa muistaa, millä purkilla Beach House on vieraillut. Sen jälkeen mennään (vielä) minimalistisempaan suuntaan. Mainio päätösraita ”Ooze Out and Away, Onehow” tuo hitaasti tunnelman takaisin hitusen elävämpään. Yksinkertaisesti: pari erittäin onnistunutta biisiä, mutta minimalistisempi puoli jää itselleni taustamusiikiksi. 
 
Blue Bell Knoll (1988) lähtee liikkeelle rytmikkäämmin kuin muutaman aikaisemman albumin keskimääräinen esitys. Kriitikoiden vastaanotto oli myönteistä, mutta Robert Christgau kysyi, mitä nämä aurabisneksessä olevat tekevät vaihtoehtorockin listoilla. Voin eläytyä molempiin puoliin. Tosin hullaantumiseen vaadittaisiin ainakin enemmän kuuntelua. Tässä vaiheessa suhtaudun ”vain” myötämielisesti. Ai niin, Bluebell Knoll on nyppylän huippu Utahissa. 
 
Heaven or Las Vegas (1990) on yhtyeen kaupallisesti menestynein albumi. Olisi pitänyt poimia se joskus alelaarista, silloin kun se siellä oli. Teos löytyy useilta sen-ja-sen ajan parhaat albumit, jotka on aivan pakko kuunnella vaikka ei haluaisi -tyyppisiltä listoilta. Tekoaikaan Fraser oli raskaana, mutta suhde Guthrien kanssa ei ollut tasapainoista (ilmeisesti Guthrien kokaiiniongelmien ja varmaan muidenkin ongelmien vuoksi). Jos kiinnostaa eteerinen unipop, tämä on merkkiteos. Jos ei kiinnosta, voi tämän unohtaa. Itse kuulun edelliseen kategoriaan, mutta kaipaan eteerisyyteen enemmän kulmaa kuin CT tarjoaa tässä vaiheessa. Hyvä levy ja syystäkin arvostettu, mutta en pääse yli Garlandsista, vaan kuuntelen tätä ”varsinaista” Cocteau Twinsiä samoilla korvilla. Toki tässä on mukana suoranaisia pop-hittejä, kuten albumin nimibiisi. 
 
Four-Calendar Café (1993) on “tavallisempi” levy, jos yhtyeellä sellaisia voi sanoa olevan. Äänimaisema on riisutumpi ja vähemmän mystinen ja eteerinen. Silti ollaan etäällä ihan perinteisestä listapopista. Jos CT on tyypillisesti pilvien päällä, niin nyt ollaan vain pari metriä maan yläpuolella. Tämä on myös ja ehkä ensisijaisesti erolevy. Minun korvilleni tämä on toistaiseksi vähiten kiinnostava. En osaa suositella tätä edes sisäänheittotuotteeksi valtavirtaisemman maun omaaville; miksi ei aloittaisi parhaista ja omaperäisimmistä? Kriitikoiden vastaanotto on ollut vaihtelevaa: keskinkertaiseksi arvioinnista myönteiseen, mutta ei montaakaan ”mestariteos”-hokemaa. 
 
Milk & Kisses (1996) toi Robinin ja Elizabethin vielä yhteen levyttämään. Ja Simonin. Hän kommentoi, että äänimaailma ei onnistunut, vaikka biisit olivat kelvollisia. Bändille tyypilliset vahvuudet ovat läsnä, mutta ehkä aikakin alkoi olla ajanut (toistaiseksi) ohi tästä äänimaailmasta tai ainakin tulos kuulosti samalta vanhalta. Mutta eipä tämäkään huonolta kuulosta, ainakin nostan tällä kuuntelulla teoksen edeltäjäänsä korkeammalle. Ymmärtääkseni teos on kuitenkin laitettu kasaan irrallisista palasista – parista keskenään kovin erilaisesta ep:stä ja yksittäisistä biiseistä, jotka kaikki on miksattu uudelleen muodostamaan edes jonkinlainen soundillinen kokonaisuus. Tämän jälkeen CT teki vielä muutamia biisejä, joita on julkaistu kokoelmalevyillä. 
 
Cocteau Twins päätti toimintansa vuonna 1997. Bändi esiintyi Roskildessa vuonna 1996, kun olin paikalla. En kuitenkaan katsonut sitä. Joku toinen samaan aikaan soittanut bändi kiinnosti nuorta miestä enemmän. Olisiko ollut Chumbawamba? Moni voi nyt yskäistä, mutta seison valintani takana: tuohon aikaan se oli paljon tärkeämpi bändi, keikka oli mainio ja pidän bändistä edelleen paljon. Silti Cocteau Twinsin missaaminen harmittaa. 
 
Jäljelle jäivät albumit. Niistä olen jo nimennyt suosikkini (debyytin). Muitakin hienoja teoksia on, kuten hyllystäni löytyvä Head over Heels, mutta en ole aivan varma, tarvitsenko niitä lisää hyllyyni. Paitsi jos halvalla saa. Ehkä kuuntelen muutamat pari kertaa lisää, vaihdan kantaani ja säntään levykauppaan. Seuraava kohde on joko Treasure tai Heaven or Las Vegas – ne yhtyeen arvostetuimmat levyt. Sanottakoon vielä se, että Cocteau Twinsiltä löytyy arvostettuja biisejä myös singleiltä ja ep-levyiltä eikä unohdeta heidän kontribuutiotansa This Mortal Coil -projektiin, jossa he versioivat Tim Buckleyn kappaleen ”Song to the Siren”. 
 
En ole jaksanut kovin paljon kirjoittaa niistä kuuluisista lyriikoista, joista ei saa selvää – ja myöhäisessä vaiheessa osa lyriikoista taisi olla englannin sanoja väärinpäin. Mutta oletteko nähneet sen meemin, jossa maidossa (?) keittyvä suklaagorilla (?) kertoo, että on vihdoin saanut selville, mitä CT:n biiseissä lauletaan? Meemissä olio ”hukkuu” ja muuttuu suklaakastikkeeksi juuri ennen kuin ehtii välittämään tiedon. 
 
Cocteau Twinsin jäsenet ovat tehneet musiikkia erikseen. Soolojuttuja en ole kuitenkaan kuunnellut. Fraser ei ole julkaissut sooloalbumia, mutta on vieraillut useilla levyillä, esimerkiksi Massive Attackin Mezzaninen kolmella raidalla. CT perusti myös Bella Union -levy-yhtiön, joka on julkaissut useita merkittäviä indie-albumeita. 
 
Selvisin koko tekstin mainitsematta Kate Bushia.