Lokakuu meni kirjojen osalta alakanttiin. Vain muutama luettu kirja, nekin musiikkiaiheisia. Silti näihin oli yksi tarkoituksellinen näkökulma. Marraskuu lisäsi listaan kiinnostavia, kotimaisiakin teoksia.
Bad Religion & Jim Ruland (2021) Do What You Want: The Story of Bad Religion
Moni on moittinut kirjoitustyyliä, mutta teoksen kuvaamat tapahtumat ovat erittäin mielenkiintoisia ja informatiivisia sellaisellekin, joka on jollain tasolla seurannut Bad Religionin merkittävää ja pitkää uraa punkin veivaamisen parissa. Tämä maksoi seitsemän euroa, joten suosittelen kaikille yhtyeestä ja Kalifornian punk-historiasta kiinnostuneille. Myös uskontokulmasta luettuna paketista saa paljon irti – myös ne, jotka ovat lukeneet laulaja Greg Graffinin omia naturalismia puolustavia uskontokriittisiä kirjoja.
S. H. Fernando Jr. (2020) From the Streets of Shaolin: The Wu-Tang Saga
Kun en ole koskaan seurannut Wu-Tang Clanin tai sen noin yhdeksän jäsenen soolouraa, on vaikea päästä teoksen imuun. Ehkä kiinnostavinta on Ol’ Dirty Bastardin surullinen elämä, joka päättyi vuonna 2004. Opettavaisinta uskontonäkökulmasta on kuitenkin se, miten keskeisesti islam-vaikutteinen Five-Percenters Nation liittyy tässäkin kohtaa hip hopin historiaan erityisesti New Yorkissa. Sen sijaan hyvin yksityiskohtaiset kuvaukset albumien yksittäisistä raidoista toiminevat lähinnä entusiasteille. Tosifaneille varmaan ok.
Geoff Brown (2007) The Life of James Brown
Tekijä vaikuttaa tietävän soulin kummisedän yksityiselämästä yhtä vähän kuin moni muukin artistista kirjoittava. Teos kuvaakin lähinnä uran tapahtumia yksityiskohtaisesti eikä niitäkään kovin vetävästi. Oma kulmani oli tässäkin uskonto, mutta siitä ei alun taustajuttujen lisäksi tullut esille juuri mitään – jopa vähemmän kuin aikaisemmin lukemistani Brownia käsittelevistä kirjoista. Sen ymmärsin, että Brownin toiminnassa mustien aseman edistäminen oli prioriteetti, joka ylitti mm. uskontorajat. Kristitty Brown siis tuki esimerkiksi mustien muslimien hankkeita. Näkökulman vuoksi en pyri arviomaan muihin ulottuvuuksiin liittyviä teoksen ansioita kovin seikkaperäisesti – se kuitenkin käy selväksi, että Brown itse selosti asioita itselleen parhaakseen katsomalla tavalla. Tiedä sitten, johtuiko se muistin valikoivuudesta vai tarkoituksellisesta toiminnasta.
Juha Himanka (2018) Korkein opetus. Opettaminen yliopistoissa ja korkeakouluissa
Teos on yllättävänkin vetävä pohdinta opettamisesta yliopistossa. Se tuo esiin vakiintuneen pedajargonin ja niihin liittyvät käsitykset, mutta ei toista niitä kritiikittömästi ikuisina totuuksina, joihin kaikkien olisi vain nyt syytä tottua. Teoksessa tulee paljon historiallista ja filosofista pohdintaa opetuksesta, mikä luo yhtäältä uskottavuutta ja toisaalta mielenkiintoa. Suurin ongelma on oikoluku – teoksessa on runsaasti lyönti- ja sijapäätevirheitä. Jos niihin ei jää jumiin, itse sisältö on pääosin inspiroiva ja palkitseva ainakin niille, jotka yliopistossa opettavat ja jotka aihetta pohtivat. Se, että käsiteltävistä teemoista osa tulee selvitetyksi epämääräisemmin kuin toiset, ei tässä tapauksessa vie pois teoksen kykyä toimia reflektiovälineenä yliopistossa opettavalle.
Markus Tiittula (2023) Jumalakortti. Uskonnon ja politiikan epäpyhä liitto
Journalistin kirjoittama tietoteos käsittelee uskontoon ja uskoon vetoamisen tenhoa yhteiskunnassa. Se poimii esimerkkejä eri puolilta maailmaa ja eri aikakausilta, vaikka painotus onkin nykyajan Suomessa ja Yhdysvalloissa. Unkariakin käsitellään paljon. Teoksen ytimenä ovat toimittajan haastattelut ja matkat erilaisiin kohteisiin. Teoksen sävy on verrattain provokatiivinen, enimmäkseen uskontokielteinen. Siinä mielessä voisi sanoa, että Tiittula elvyttää Suomen kontekstissa uusateistista puhetta uskonnosta. En lähde tässä erittelemään teosta kovin syvällisesti, sillä olen itsekin siinä mukana yhtenä haastateltavana. Kaikesta en ole tekijän kanssa samoilla linjoilla, mutta suosittelen lukemaan. Siinä on aikamoinen nippu esimerkkejä sekä uskontoihin liittyvistä ongelmista että yhteiskuntien tavoista käsitellä uskontoja joskus turhankin lempeästi.
Christer Lindholm (2019) Totuudenjälkeinen talouspolitiikka Thatcherista Trumpiin
Tästä ei populaari talouspoliittinen kirjallisuus paljon parane. Teoksessa voisi olla enemmän lähdeviitteitä, mutta tällaisenaan se on tiivis, selkeästi kirjoitettu ja tasapainoinen analyysi siitä, mitä kutsutaan neoliberalismiksi. Tekijä itse kutsuu sitä (mielestäni aivan oikein) markkinafundamentalismiksi, jonka tehtävänä on jättää markkinoiden hoidettavaksi asiat, jotka ovat esimerkiksi hyvinvointivaltiomallissa olleet valtion tehtäviä. Siitähän syntyy sotkua, vaikka jossain määrin myös talouskasvua. Tätä vasten pyritään tekemään ymmärrettäväksi kansallisten (oikeisto-)populististen puolueiden kannatuksen nousu. Teos tuo esiin markkinafundamentalismin aikaansaamia etujakin tietyissä tilanteissa, mutta nostaa asianmukaisesti esiin niitä monia todella vakavia ongelmia, joita olemme kohdanneet ajattelutavan saaman kannatuksen ja vaikutusvallan vuoksi. Suosittelen kaikille, lämpimästi, vaikka teoksen nimi ei ole mielestäni onnistunut. Itse olisin laittanut sinne sanan markkinafundamentalismi. Totuudenjälkeisyys on tässä minimaalisessa roolissa.
Stephen John (2023) Objektiivisuus tieteessä
Kyse on lyhyestä filosofisesta katsauksesta objektiivisuuden käsitteeseen ja siihen, miten objektiivisuutta tieteessä voitaisiin hahmotella. Parhaiten teoksen ensimmäinen puolisko toimii esimerkkien kohdalla, erityisesti Elizabeth Lloydilta lainattu esimerkki vinoumasta naisen orgasmia koskevasta tutkimusperinteestä on havainnollistava (tutkimuksen penetraatiokeskeisyyden bias teki hankalaksi hahmottaa ilmeisen selityksen). Samoin on Elizabeth Andersonin tuottama esimerkki avioeron vaikutusta lapsiin koskevista tutkimuskiistoista (toivotut tulokset saadaan, kun määritellään aikaväli sopivaksi – lyhytkestoiset vaikutukset kielteisiä, pitkäkestoiset neutraaleja). Loppupuoli on iskevämpää keskustelua. John puolustaa maltillisesti objektiivisuuspuheen tärkeyttä. Se, miten objektiivisuutta arvioidaan, on kuitenkin monimutkaista ja herkkää, eikä se taivu yksinkertaiseen vastaukseen. John nojautuu ajattelemaan objektiivisuutta sosiaalisen prosessin kannalta eikä niinkään (perinteiseen tapaan) tuotoksena. Tässä olen samoilla linjoilla, ja sitä John täsmentää Inkeri Koskisen kiehtovalla ajatuksella objektiivisuudesta episteemisten riskien vähentämisenä. Tulen edelleen pitämään mielessäni Ian Hackingin huolen siitä, että objektiivisuuspuhe toimii ongelmallisena kohotussanana, joka vie meidät pois käytännön pikku yksityiskohdista abstraktioon. Mutta yhtä lailla Johnin käsittely tarjoaa hyvän perusteen jatkaa puhetta objektiivisuudesta. Hyvä teos, mutta viimeiset lauseet ovat sen ongelmallisimpia. John esittää, että objektiivisuuspuhetta pitäisi jatkaa, koska muu maailma pitää objektiivisuutta tärkeänä. En ymmärrä, miksi näin olisi automaattisesti.
Joseph Blankholm (2022) The Secular Paradox: On the Religiosity of the Not Religious
Tämä on luultavasti perusteellisin uskonnottomien yhteisöjä käsittelevä monipaikkaiseen etnografiaan perustuva teos Yhdysvaltojen kontekstissa. Siksi kyse on poikkeuksellisen tärkeästä tutkimuksesta, jossa kuvataan ja uudelleen kuvataan monipuolisesti niitä nyansseja, joita uskonnottomien katsomuksiin kuuluu. Huomion saavat myös yhteisöjen toiminnalle ja asenteille tyypilliset valkoisuusvinoumat. Tarkoittaa sitä, että ei-valkoisilla on kulttuurisesti haastavampaa löytää paikkansa näissä yhteisöissä. Jos jotain kritisoin, niin se liittyy otsikon mukaiseen painotukseen kahdella tavalla. Ensinnäkin en ole ollenkaan varma, onko kyseessä paradoksi. Tekijä tarkoittaa sillä, että sekulaarit yhteisöt tekevät irtioton uskonnosta mutta nojaavat uskonnonkaltaisuuteen yhteisönmuodostuksessaan. Paradoksi se on minusta ensisijaisesti tutkimuksen tekijälle, joka näkee uskonnottomien yhteisöt melko vahvasti uskonnonkaltaisina. Ja tämä on se toinen ongelmallinen, alaotsikossa kiteytyvä painotus. Enimmäkseen teos ei käsittele uskonnottomien uskonnollisuutta. Jos nämä aika suuret ongelmat sivuutetaan ja keskitytään yhteisöjen ja niihin eri tavoin kiinnittyneiden yksilöjen ajatusmaailmojen yksityiskohtiin, teos on runsaudensarvi, joka muistuttaa, että organisoituneetkin uskonnottomat ovat varsin kirjava ja erimielinen joukko.
