tiistai 29. syyskuuta 2015

Ympäri käydään graduoppaissa

Kuin tein uskontotieteen ja kulttuurihistorian gradujani kauan aikaa sitten, en muistaakseni sparranut itseäni graduoppaita lukemalla. Myöhemmin olen lukenut monista eri syistä. Viime viikkoina olen lukenut muutamia jo 1990-luvulla ilmestynyttä.

Yksi uudelleen lukemistani tutkielmanteko-oppaista on Juha T. Hakalan Graduopas (1999). Toinen on osin vanhentunut Umberto Econ Oppineisuuden osoittaminen (1990). Kolmas on Merja Kinnusen ja Olli Löytyn toimittama Iso gee (1999). Varsinkin viimeksi mainitun ensimmäisen lukukokemuksen muistan hyvin. Istuin autossa matkalla jonnekin yli kymmenen vuotta sitten. Luin siinä noin päivässä kyseisen teoksen. Tuolloin luin tutkielmanteon oppaita pohtiessani väitöskirjan menetelmällisiä ja työekonomisia kysymyksiä.

Monta vuotta vierähti ilman graduoppaita, mutta nyt olen päivittänyt osaamistani. Perustelu kuitenkin paljastaa ajan kulun: nyt olen lukenut graduoppaita, koska ohjaan melko suurta graduntekijöiden porukkaa. Lisäksi tulen keväällä vetämään seminaaria, jossa pyritään ohjatun tuen ja vertaistuen avulla saamaan gradut valmiiksi.

Yllä mainituissa graduoppaissa on ainakin kolme opiskelijaa auttavaa elementtiä:

1) Ne sisältävät useita käytännön ohjeita liittyen ohjaukseen, menetelmiin, aiheen oikeankokoiseen rajaukseen, vaatimuksiin ja karikkojen välttämiseen.

2) Ne sisältävät vertaiskokemuksia. Esimerkiksi Iso geessä on paljon lainauksia opiskelijoiden kokemuksista, jotka varmasti auttavat suhteuttamaan gradun uomiinsa: gradu on isotöinen homma, mutta se ei ole elämää suurempi asia.

3) Iso geessä on Pasi Heikuran lyhyt teksti ”10 hyvää syytä siirtää graduntekoa tuonnemmaksi”.

Jos Heikuran teksti ei saa opiskelijaa ymmärtämään, miten helposti opinnäytetyöhön tarttumista siirtää erilaisiin tekosyihin vedoten, saattaa gradu jäädä tekemättä. Siksi kyseinen teksti tulee pakolliseksi luettavaksi vetämälleni graduja viimeistelevälle seminaariryhmälle. Suuren osan muusta teosten sisältämistä oivalluksista pystynee välittämään muilla tavoilla.

Näköjään graduoppaista ei pääse eroon tässä elämässä.

perjantai 18. syyskuuta 2015

Sipilän puhe ja vallan muodot

Vihreän liiton touhuajana tunnetuksi tullut Oras Tynkkynen kirjoitti pääministeri Juha Sipilän televisiomonologin aikaan Facebookissa seuraavaa:

”Pääministeri Juha Sipilän tv-puheelle irvailtiin jo ennen kuin oli kuultu ensimmäistäkään virkettä. […] Ongelmat eivät kuitenkaan irvailemalla ratkea. […] Jos hallituksen linja ei kelpaa, kannattaa esittää parempia ratkaisuja. Se auttaa Suomea leukailua enemmän.”

En tiedä, miten Tynkkynen käyttää aikansa, mutta aika kuurosokea saa olla, jos ei ole kuullut tai nähnyt vaihtoehtoja esimerkiksi itselleen tutun puolueensa riveistä tai vasemmistoliiton toimijoilta tai lukuisilta professoreilta, jotka ovat kommentoineet asiaa lehdissä. Ehkä asialla on jokin yhteys hänen toimintaansa Sitran vanhempana neuvonantajana. Vaihtoehtoja on esitetty, mutta niitä ei ole kuunneltu.

Myös Tynkkysen kommentin toinen puoli – nupina irvailuun taipuvaisille – osoittaa kapeakatseisuutta. Kerron lyhyesti miksi.

Jokin aika sitten ostin vihdoin Anu Kantolan vuonna 2014 ilmestyneen teoksen Matala valta. Teos käsittelee vallan mekanismien muutosta erityisesti suomalaisessa yhteiskunnassa.

Kantola erottaa pakkovallan matalasta vallasta. Edelliseen kuuluu vaikkapa armeijat, vankilat ja kellokortit. Jälkimmäinen on jotain pehmeämpää, ja sitä luonnehtivat piirtoheittimet, diatykit ja powerpointit. No vastaavan jaottelun teki esimerkiksi Louis Althusser puhuessaan ideologisista valtiokoneistoista erottaen ne pakottavista ja repressiivisistä valtiokoneistoista. Ehkä parempi luonnehdinta matalan vallan vastinpariksi ei ole suoranainen pakkovalta, vaan komentava ja käskevä valta, josta puuttuu suora kyky pakottaa. Luonnehditaan sitä nyt vaikka ”korkeaksi”, jotta metaforat pysyvät verrannollisina.

Kantolan teos tarkastelee ”matalaa valtaa” erilaisten esimerkkien ja teemojen kautta. Se asettuu jonkinlaiseksi kontrastiksi myös vallan byrokraattiselle tyylille. Kantola kirjoittaa päättäessään suomalaisten pääministerien ja huippupoliitikkojen analyysin, että ”byrokraattinen tyyli onkin herättänyt myös ankaraa vastustusta. […] Uusi aika kuopii maata nurkan takana malttamattomasti odottaen, että vanhat peruukit väistyisivät.”

Vaikka tarkoitukseni ei ole kritisoida Kantolan analyysia, on hyvä muistuttaa, että vallan eri muodot limittyvät. Sipilän puhe ja sen pitopaikka on esimerkki siitä, miten valta ei ole vain matalaa. Se on myös ”korkeaa”.

Sipilän tapaus ei ole pakkovaltaa televisioidun puheen kontekstissa, mutta se ei ole myöskään aidosti pehmeää ja neuvottelevaa valtaa. Siinä on joitakin matalan tyylin elementtejä mukana – henkilökohtaisuutta ja vetoamista suomalaisiin. Ensisijaisesti se on kuitenkin komentavaa, näkyvää ja kaiken neuvottelun ulkopuolella olevaa yksinpuhelua. Kukaan ei pääse sitä kasvotusten haastamaan eikä kukaan pääse ehdottamaan asiaan liittyviä näkökulmia tai teemoja (veroparatiisit, pääomaverotus – anyone?).

Vähän väliä vallan hegemonisen muodon ulkopuolelle jäävät muodot nostetaan naftaliinista. Yleisesti voisi ehdottaa, että juuri kriisitietoisuuden kasvaessa matala valta vaihtuu hetkellisesti korkeaan. Yksi hyvä esimerkki on Yhdysvallat, joka poikkeustiloja säätämällä pitää vankileirejä, kiduttaa eikä estä niitä koskevien kuvien levitystä.

Se, että Sipilän televisiopuheen muodolle irvaillaan jo ennen sisällön kuulemista, osoittaa, että ihmiset odottavat vallan matalaa tyyliä. Korkean vallan tyyli ei pure kaikkiin. Kun vaihtoehtoja ei kuunnella, on irvailu ja leukailu Sipilän televisiopuheelle jo ennen sen sisällön kuulemista varsin ymmärrettävä reaktio poliittisesti eri linjoilla olevilta. Eikä Sipilän tyyliä pidä nykyaikaan sopivana edes kaikki ne, jotka jakavat hänen ja hallituksen oikeistolaisen ideologian.

keskiviikko 16. syyskuuta 2015

Uusi syksy ja muutokset tuulet

Syksy on tuonut mukanaan uutisia Suomen hallituksen leikkauksista. Vaikka tämä on valtakunnan ykkösaihe, joka toki ansaitsee kommentointia, omassa elämässäni kenties merkittävin muutos on töiden aloittaminen uskontotieteen yliopistonlehtorina Helsingin yliopistossa.

”Alku aina hankalaa” on kulunut fraasi, joka ei sovi tilanteeseeni. Pikemminkin uuteen yliopistoon siirtymistä kuvaa paremmin ”alku aina kiireistä” tai ”alku aina työntäyteistä”. Uusien kurssien suunnittelun ja toteuttamisen lisäksi on uusi ympäristö, jossa on opeteltava, missä on kirjasto, luentosali ja ruokala. Lisäksi on opeteltava, miten tulostetaan, miten saadaan opiskelijoiden tulokset järjestelmään ja millaisia tietoja yliopisto tarvitsee pyörittääkseen minua osana systeemiään.

Alun kiireisyyden ja työntäyteisyyden vuoksi en ole ehtinyt miettiä blogia kovinkaan paljon. Tai miettiä ehtii, mutta toteuttamisen kanssa on niin ja näin. Ja jos huvittaa toteuttaa, valikoi mieluiten kevyitä harrastusaiheita, kuten musiikin.

Toistaiseksi uusi työ on ollut kiinnostavaa. Vaikka monien käytännön asioiden kanssa on kevyesti hukassa, ja työtovereita joutuu vaivaamaan kysymyksillä tämän tästä, päällimmäinen ajatus on varauksettoman myönteinen: tässä työssä olen kuin kala vedessä (viljelläkseni taas yhtä kulunutta fraasia). Tietenkin alussa päivät venyvät pitkiksi eikä vapaa-ajan ongelmia ole, mutta se kuuluu uusien kuvioiden opetteluun.

Suurin osa ajasta menee tällä hetkellä luentojen valmisteluun, oppiaineen ja yliopiston arkeen tutustumiseen ja opiskelijoiden asioiden hoitamiseen. Olen kuitenkin sanonut monta kertaa, ettei yliopistonlehtorin tule identifioitua sataprosenttisesti opettajaksi ja unohtaa tutkimusta. Vähitellen on löydettävä rytmi, joka palvelee työn opetuksellisia ja tutkimuksellisia ulottuvuuksia – molempia.

Tämän tekstin pääasiallisena tehtävänä on vain muistuttaa, että joskus työkiireet menevät blogitekstien kirjoittamisen edelle. Siksi seuraavat kuukaudet voivat olla hieman normaalia hiljaisempia tai aiheiltaan kevyempiä.

lauantai 5. syyskuuta 2015

Studioalbumit osa 57: The Who

The Who ei ole ennestään tuntematon yhtye, mutta en ole myöskään kuunnellut kaikkia levyjä läpi. Kun selvitin studiolevyjen määrän, totesin, että tässä olisi maltillisen kokoinen savotta edessä. Ei mikään loputon tehtävä. Ei muuta kuin kuunteluhommiin.

Jo lapsena opin, että ”My Generation” on klassikkobiisi ja Nyrok Cityn sivuilta jäi mieleen Mauri Kunnaksen karikatyyrit erityisesti rumpali Keith Moonista ja kitaristi Pete Townshendistä. Ennen Turkuun muuttoa en kuitenkaan kuunnellut yhtyettä kovinkaan paljon. Turun kirjastossa on yhtyeeltä neljän cd:n boksi, jonka kannoin kotikuunteluun joskus syksyllä 1994 tai 1995. Siitä ei jäänyt paljon muuta mieleen kuin  ”So sad about us”, sillä The Breedersin tekemä versio oli itselleni tuttu. The Who Sell Out -levyn lainasin kirjastosta varmaan sen klassikkokannen vuoksi. Siitä nauhoitin pari biisiä c-kasetille. Varsinainen herätys oli kuitenkin Humalistonkadun Aabiskukko ja levylautasesta löytynyt bändin kokoelmavinyyli Meaty, Beaty, Big and Bouncy (1971) hintaan 21mk (eli 3,5 euroa). Tällöin elettiin jo vuotta 1997. Olin nauhoittanut sen aikaisemmin c-kasetille, ja pitänyt siitä kovasti, mutta klassikoiden kuuntelu vinyyliltä teki minusta diggarin. Olihan mukana myös Teenage Fanclubin mieleen tuova, sanoituksiltaan epäkorrekti pophelmi ”Pictures of Lily”, joka ei päätynyt millekään The Whon studiolevylle. Myöhemmin olen ostellut edulliseen hintaan muitakin albumeita.

My Generation (1965) on klassikkolevy, jota en ollut aikaisemmin kuullut kokonaan. Kohokohtia ovat tietenkin ”My generation” ja ”Kids are allright”. Myös ”A Legal matter” kuuluu parhaimmistoon. Itselleni ennestään tuntematon on lievästi tekopirteä hyvän mielen popralli ”It’s not true”. ”The Good’s gone” on toimiva, hieman Nuggets-henkinen sixties-styge, kuten myös sen a-puolena singlenä lohkaistu ”La-la-la-lies”. Ajalleen tyypillinen blueskoveri, Bo Diddleyn ”I’m a man”, on jokseenkin tarpeeton, vaikka ei todellakaan huonoin versio. Jokseenkin outoa nykynäkökulmasta on se, että levyllä on kaksi melkoisen turhaa James Brown -lainaa, ”I don’t mind” ja ”Please, please, please”. Keith Moonin rummutus herättää huomion läpi levyn, jopa ilman päätösraitaa ”The Ox”, jossa Moon kannuttelee reippaasti pianomelodian taustalla. Mainitaan nyt vielä se, että ”Much too much” on hieno popkappale ja levyn avaava ”Out in the street” vain keskinkertainen, niin on nimetty kaikki biisit. Levy on ehkä enemmän aikansa musiikkia kuin sitä ajatonta voimakitaraa, josta The Who tultiin tuntemaan ja muistamaan. Tasoltaan levy on klassikko. Hieno albumi. Kai tämäkin pitäisi hankkia omaan hyllyyn.

A Quick One (1966) tarttui matkaan eräästä saksalaisesta levykaupasta kolmella eurolla vuonna 2013. Sieltä löytyy muun muassa The Breedersin koveroima ”So sad about us” sekä singlejulkaisu, basisti John Entwistlen säveltämä hevihemmojen suosikki ”Boris the Spider”. Keith Moonin sävellys, Beatlesia jokseenkin jäljittelevä ”I Need you” on myös onnistunut. Tälle levylle Townsend kirjoitti vain osan lauluista, sillä yhtye sopi, että kaikki osallistuvat säveltämiseen. Brittijulkaisun ainoa kover on Martha and the Vandellasin soul-klassikko ”Heat Wave”, jonka tilalle tuli jenkkipainokseen ”Happy Jack”. Minun painoksessani on edellinen. Levyn päättää yli yhdeksänminuuttinen ”A Quick one, while he’s away”, jonka kuusi osaa enteilevät yhtyeen myöhempiä rock-oopperoita. Tämäkin on hyvä levy. Siitä puuttuu debyytin soulit ja bluesit, mutta rosoista poppia sillä on sitäkin enemmän. Cd-bonuksena löytyy kymmenen biisiä, jotka ovat albumin ajan singleiltä ja ep-levyiltä.

The Who Sell Out (1967) tuli siis nauhoitettua osittain c-kasetille parikymmentä vuotta sitten. Cd-formaatissa ostin sen neljällä ja puolella eurolla saksalaisesta levykaupasta vuonna 2013. Levyyn voi suhtautua ainakin kahdella tavalla: keskittyä biiseihin tai pohtia sen merkitystä taideteoksena. Edellisellä tavalla mennään niin, että laulaja Roger Daltreyn säveltämä ”I Can see for miles” on klassikko, ”Mary Ann with the shaky hand” on kaunis popkappale. Myös ”Silas stingy”, ”Armenia city in the sky”, ”Can’t reach you” ja ”Tattoo” ovat viehättäviä, vaikka ei niistä aivan kirkkaimpia The Who -klassikkoja saa (joskin eräs Esquiren toimittajia piti ”Tattoota” Townshendin parhaana sävellyksenä). Jälkimmäisellä tavalla albumi on merkittävä poptaiteellinen kommentaari kaupallisuuteen ja tavaroituneeseen kulutuskulttuuriin. ”Mainokset” biisien välissä (ja kannessa) tekevät kuuntelusta vähän raskasta, mutta ne myös vahventavat konseptialbumillisuutta. Yksi tulkinta on, että ne tekevät albumin kuuntelusta kaupallisen radion äänivirtaa muistuttavan teoksen. Yhtyeeltä puuttuu se vanhan iloisen Englannin nostalgia, josta esimerkiksi The Kinks teki yhden valttinsa, joskin satiirin keinoin. Cd-painoksessani on kymmenen bonusta.

Tommy (1969) on konseptialbumina ja ”rock-oopperana” ymmärrettävä jatko A Quick Onen lopulle ja Sell Outille. Se kertoo tarinan kuuromykkäsokeasta kundista, joka on aika veijari flipperissä. Voidaan hyvin kirjoittaa esseitä teoksen merkityksestä, mutta itselleni se edustaa musiikillisesti yhtyeen keskinkertaista osastoa. Onhan siellä joitakin asiallisia hetkiä, mutta omalle best of -koosteelleni tuskin tulisi yksikään albumin biisi, ellei sitten ”Pinball wizard” tai ”Go to the mirror!”. Tällä en tarkoita, että kokonaisuus olisi huono, vaan sitä, ettei sen ansiot perustu yksittäisiin kappaleisiin. Kunnianhimoinen, mutta ei mestariteos.

Who’s Next (1971) astui asuntooni vuonna 2010 kahdella punnalla. Sen tunnetuimpiin raitoihin kuuluvat CSI Miamin tunnusmusiikkina soiva, albumin päättävä ”Won’t get fooled again”, esimerkiksi Limp Bizkitin koveroima ”Behind blue eyes” ja avausraita, CSI NY:n tunnarina pyörivä ”Baba O’Riley”. Nämä olivat myös singlejulkaisuja. Alkujaan tarkoituksena oli tehdä rock-ooppera Lifehouse, mutta projekti kaatui ja hautautui. Onhan tämä ehdoton klassikko. Ilman tätä myöhempi hard rock olisi kuulostanut toisenlaiselta. Syntikoiden käyttökin on omanlaista. Se on yhtyeen selkeästi linjakkain albumi (ainakin tähänastisista). Se oli myös arvostelu- ja myyntimenestys. Henkilökohtaisesti tämä ei kuitenkaan ole tärkeintä The Who:ta. Albumi on tunneskaalaltaan hyvin köyhä, ainakin tällaisen indiepopparin näkökulmasta. Tulee mieleen Queen – monien suosikki mutta yhtye on jättänyt minut kylmäksi – paitsi ettei Queen koskaan tehnyt näin hyvää levyä. Cd-painoksessani on seitsemän bonusta. Siellä on muiden muassa ”Pure and easy”, jonka melodinen powerpop on selkeä irtiotto albumin äänimaisemaan.

Quadrophenia (1973) on se albumi, jonka pohjalta tehtiin mod-leffa vuonna 1979. Skootterilla pärräävät teinit kinaavat rokkareiden kanssa, ja lopuksi päähenkilö harkitsee ajavansa skootterinsa kalliolta alas, kun huomaa, että Stingin näyttelemä mod-jengin pomo onkin työelämässään hotellin bellboy. Teininä leffa oli aivan vaikuttava. Itse levyä en ole muistaakseni koskaan kuunnellut, ennen kuin nyt. Biisit ovat silti osittain, jopa enimmäkseen, tuttuja. Tämä on hieman parempi kokonaisuus kuin Tommy, mutta on sanottava, ettei nämä ”rock-oopperat” ole minua varten. Suhtaudun myötämielisesti konseptialbumeihin, mutta The Who tekee parempaa jälkeä tavallisilla studiolevyillään ja singleillään. Yksittäisistä biiseistä oma suosikkini on yli kahdeksanminuuttinen ”Doctor Jimmy”. Sanomattakin on selvää, että Quadrophenia menestyy hyvin kaiken maailman albumilistauksissa.

Who by Numbers (1975) ilmestyi aikana, jolloin yhtye oli sen verran suosittu, että mikä tahansa tuotos olisi noussut listoille. Se on tasapaksua voimapoppia, josta puuttuu se herkkyys, jota yhtyeellä parhaimmillaan oli. Levy ei ole huono, mutta on vaikea nostaa siitä esiin mitään kovin merkittäviä raitoja. Vaikkapa yksi suosikeistani, soulahtavasti alkava ja melodiseksi rokiksi muuttuva ”How many friends”, ei ole aivan timanttisinta yhtyeen tuotantoa. Avausraita ”Slip kid” on hauskan pontevaa jytää, mutta ei sen enempää. ”Squeeze box” ottaa askeleen amerikkalaisen stadionkantrin suuntaan. Kaikki raidat ovat Townshendin kirjoittamia, mutta tähän aikaan miehellä oli vaikeuksia saada biisejä rustattua. Kolmenkympin kriisi voi olla vakava juttu.

Who Are You (1978) menestyi edeltäjäänsä paremmin. Yhtyeen tarinan kannalta olennaisempaa oli, että alkoholisoitunut rumpali Keith Moon kuoli 20 päivää julkaisun jälkeen lääkkeiden yliannostukseen. Bändin musiikin kannalta huomionarvoista on syntetisaattoreiden huoleton käyttö. Sisältö on kaksijakoinen. Yhtäältä yhtyeen perusmenoa on kiva kuunnella. Daltreyn laulu toimii ja stadionin kokoinen voimarokki ryskyttää tuttuun tyyliin. Toisaalta levy kuulostaa väsyneeltä ja toisteiselta vailla todellisia täysosumia. Se tehtiin punkin ja progen aikana, ja jos pitäisi valita, niin ottaisin kumman tahansa ennen tämän ajan The Whota. Tai sanotaan niin, että keskinkertainen punk tai hyvä proge ennen Who Are You -levyä. Jos Who’s Next on tyylilajinsa mestariteos, tämä albumi on vain keskitasoinen jäljittelijä. Kummallista kyllä, pidän basisti John Entwistlen säveltämästä ja laulamasta letkeästä syntsamausteisesta kappaleesta ”905”. Myöskään ”Sister disco” ei ole hassumpi sävellys, joskin siinä syntetisaattorit ottavat vallan, ja ”Trick of the light” on tasalaatuisen toimiva biisi. Levy ylivoimaisesti tunnetuin raita on huhuilu ”Who are you”, jonka yhtyettä tuntemattomat tietävät CSI:stä.

Face Dances (1981) nousi listoilla korkealle, mutta sai huonot arviot. Keith Moonin kuoltua rumpuihin tuli Kenney Jones. Levyn avaa hieno popraita kasarihenkinen ”You better you bet”. Taso alkaa kuitenkin vaihdella, joten mieluiten kuvaan albumia sanoilla epätasainen ja kasariviritteinen.

It’s Hard (1982) jäi The Whon aktiiviuran viimeiseksi albumiksi. Se sai vaihtelevan vastaanoton. Hyvin tunnelmia kuvastaa kontrasti Rolling Stone -lehden viiden tähden arvion ja laulaja Roger Daltreyn myöhemmän kommentin välillä. Vuonna 1994 Daltrey totesi, ettei koko levyä olisi pitänyt julkaista. Näitä tietoja vasten It’s Hardin luulisi olevan kiinnostava, ehkä myös kontroversiaalinen levy. Näin ei kuitenkaan ole. Se on laadullisesti tasaisesti alle keskitason. Se ei ole läpeensä kasarilevy, joskin ”Eminence front” on sitä tyylipuhtaasti. Iso osa biiseistä on yhtyeelle tyypillistä voimarokkia, mutta joukosta erottuu melodinen, kasarilta tuoksuva pop-balladi ”Why did I fall for that”.

Endless Wire (2006) ilmestyi 24 vuoden tauon jälkeen. Se myi kohtuullisen hyvin ja sai verrattain positiivista palautetta kriitikoilta. Kyse on kaikkia yhtyeen aikaisempia teoksia selvemmin Daltreyn ja Townshendin yhteistyö, jossa muut muusikot ovat vain apulaisia. Muistan kyllä albumin ilmestymisen, ja Englannissa asuessani levyä löytyi tarjouksesta kaikista suurista levykaupoista. Hinta ei ollut niin alhainen, että olisin ostanut sen ennen kuin omistin riittävästi yhtyeen varhaisempia levyjä. Siksi en myöskään kuunnellut sitä. Menetinkö mitään? En kovin paljon. Albumi on aivan kelvollista ikämiesten turvallista musaa, ja on mukaan saatu pari ihan mukiinmenevää biisiäkin (vaikkapa ”It’s not enough”). Kaikesta huokuu toki se, ettei levy ole merkittävä kuin muistona suuresta yhtyeestä.

Bonus: Live at Leeds (1970) on yksi maailman arvostetuimmista livelevyistä. Omassa rankingissani on ainakin yksi teos, joka menee sen edelle – Ramonesin vuonna 1977 äänitetty ja 1979 julkaistu It’s Alive – mutta se ei vie mitään pois The Whon teokselta. Okei, levyllä ei ole sitä poppaavaa The Whota, vaan rokkaavaa ja jammailevaa, jopa vanhahtavaa. Sen avaa Mose Allison -laina ”Young man blues” ja sitä seuraa ”Substitute”. Upeiden raitojen jälkeen jaksaa kuunnella niinkin standardoitua rokkia kuin ”Summertime blues” ja ”Shaking all over”. Sitten tulee ”My generation”, jonka lähes 15-minuuttiseen raitaan on upotettu muitakin biisejä. Lopuksi tulee hieno ”Magic bus”. Ostin omani saksalaisesta levykaupasta kolmella eurolla vuonna 2012, mutta muistan kuunnelleeni levyä aktiivisesti asuessani Leedsissä, ainakin polkiessani kuntopyörää. Levy äänitettiin Leedsin yliopiston Refectoryssä, jossa ovat keikkailleet niin sanotusti kaikki Rollareista the Clashiin. Minulle Refectory oli arkinen lounaspaikka työskennellessäni Leedsin yliopistossa. Sen seiniä koristivat listat aikaisemmista keikoista, ajalta, jolloin se oli kaupungin suurin. Itse kävin katsomassa siellä Grindermanin. Keikkoja siellä järjestetään edelleen, mutta entistä harvemmin, sillä kaupungissa on sopivampia paikkoja. Itselleni Live at Leeds ja koko paikan historia sävyttivät myönteisellä tavalla arkista lounastelua opiskelijaruokalassa.

Voi olla, että itseäni eniten miellyttävät yhtyeen tuotokset ovat muidenkin mielestä onnistuneita, mutta suosikkilistani on selvästi kapeampi kuin bändistä enemmän pitävillä. Edelleen paras tapa tutustua yhtyeeseen on Meaty… -kokoelma.  Kolme ensimmäistä ovat hienoja teoksia ja yhtyeen voimapopista ja ylipäätään hard rockista kiinnostuneille Who’s Next on taatusti hyvä paketti. Live at Leeds on mainio livelevy, mutta se ei anna ihan koko kuvaa yhtyeestä. On ehkä kummallista, että (mielestäni) yhtyeen paras biisi, ”Pictures of Lily”, ei löydy studioalbumeilta. Ehkä se havainnollistaa, miten samanaikaisesti pidän yhtyeestä kovasti mutta jään kylmäksi joidenkin jopa klassikon asemaan nousseiden albumien kohdalla.