Kevään 2025 lukemistoa

Kevät on ollut yhtä hässäkkää eikä se muuksi ole muuttunut edes toukokuun jälkipuoliskon alussa. Kirjojen osalta on kertynyt nippu ”lähes luettuja”, jotka sitten lopulta tulee luettua, kunhan aikaa löytyy. Osa on kuitenkin saatu päätökseen. Tässä pinossa on nopeasti luettuja yleisesti kiinnostavia, jotka liittyvät tieteeseen ja tutkimukseen sekä yksi vanhoillislestadiolaisuuteen. Taas on mukana pari musiikkikirjaa sekä ”teoriaa” (Vattimoa, Vattimosta, Lacanista). 

 

Esa Väliverronen (2016) Julkinen tiede 

Nopealukuinen teos käsittelee tiedejulkisuutta yleisesti sekä spesifimmin tieteentutkimuksen näkökulmasta. Se siis sisältää pohdintoja siitä, miten tutkijat ovat esillä julkisuudessa. Sen lisäksi analysoidaan, miten tiede on julkista lähtökohtaisesti. Otsikon sanaparilla on kolmaskin, spesifi merkitys: se viittaa myös tieteeseen, jonka tarkoituksena on osallistaa tavallisia kansalaisia kriittiseen ajatteluun ja keskusteluun (ei vain palvella professioita, yrityksiä, päättäjiä jne.). Tiede tuo näin keskusteluun näkökulmia, sisältöjä ja käsitteitä, jotka voisivat rikastaa ihmisten mahdollisuuksia ajatella freesillä tavalla ja päästä irti heitä mahdollisesti kahlitsevista ajatuspinttymistä. Tekijä esittelee paljon kiinnostavia tutkimuksia, mutta ei kovin voimakkaasti tuo esiin omaa ääntään. Sellaisena teos toimii erittäin hyvänä resurssina aiheensa mukaisiin keskusteluihin, mutta ei nouse argumentin tasolla vahvaksi ääneksi aiheensa keskusteluihin. 

 

Reetta Muhonen & Hanna-Mari Puuska (toim.) (2014) Tutkimuksen kansallinen tehtävä 

Teos tarttui mukaan alelaarista kymmenen vuotta sitten. Siirtäessäni sitä paikasta toiseen jäin selailemaan ja sitten lukemaankin. Oletin teoksen sisältävän kevyttä lukemistoa tieteen yhteiskunnallisista ulottuvuuksista, mutta siinä olikin erittäin hyviä ja sisällöllisesti rikkaita tekstejä aiheensa parista, mennen aina tieteenteon (yhteiskunnallisiin) perusteisiin. Myös kokonaisuuteen etäisemmin istuva teksti kansanedustajien eduskunnassa eniten siteeraamista teoksista oli valaiseva. 

 

Satu Lidman (2020) Taivas ja syli. Kertomus parisuhdeväkivallasta vanhoillislestadiolaisessa perheessä 

 

Tämän teoksen kärkenä on parisuhde- ja lähisuhdeväkivallan tarkastelu, jonka kontekstina nyt sattuu olemaan vanhoillislestadiolaisuus. Lestadiolaisuuden käsittely on taitavan tasapainoista sikäli, että sitä ei demonisoida eikä myöskään ohiteta täysin merkityksettömänä. Samalla kun yhteisössä on tapana käsitellä ongelmalliset asiat omassa piirissä (tai olla käsittelemättä) ja anteeksiantamiselle annetaan avioerojen pelossa jopa haitallisen suuri rooli, on yhteisö samalla myös tukirakenne kaikenlaisten ongelmien käsittelyyn, myös parisuhdeväkivaltaan. Tämä tulee käsiteltyä ensisijaisesti yhden tapauksen kautta. Laajempaa tutkimusta hyödynnetään tietenkin, mutta tämän kirjan keskiössä on yhden tapauksen hyvin tarkka ja yksityiskohtainen läpikäynti. 

 

Dave Marsh (2004) Bruce Springsteen – Pomon tarina 

 

Tässä on samassa paketissa mainio Born to Run ja aivan liian detaljitasolle menevä Glory Days. 4,5 tähteä edelliselle ja 2,5 tähteä jälkimmäiselle, joka voisi olla reilusti lyhyempi kaikille muille paitsi niille, joiden mielestä jokainen Brucen välispiikki on printtaamisen arvoinen. Edellinen keskittyy nimensä mukaiseen albumiin, mutta käy myös läpi siihenastisen uran. Jälkimmäinen keskittyy eniten Born in the USAan ja toiseksi eniten Nebraskaan. Albumeista lukeminen on palkitsevaa ja siksi Marsh on parhaimmillaan erinomainen. Yli 650 sivua käsittelevän teoksen viimeiset 200 sivua sisältävät kuitenkin niin paljon vähemmän olennaista, ettei teosta voi aivan varauksetta pitää musiikkikirjojen klassikkona. 

 

Omise’eke Natasha Tinsley (2018) Beyoncé in Formation: Remixing Black Feminism

 

Näennäisen akateeminen Beyoncé-fanikirja, joka käsittelee vähintään yhtä paljon tekijäänsä kuin kohdettansa, tarttui mukaan Oxfordin Blackwellin alennuslaarista viidellä punnalla. Kirjan perusteella voi päätellä, että artisti merkitsee paljon Yhdysvaltain etelän mustalle queerille. Ainakin jos seksipositiivisuus on keskeisin kriteeri. Oma intressini oli uskontokulma ja siitä oli muutama sivu. 

 

Stuart Schneiderman (1983) Jacques Lacan: The Death of an Intellectual Hero 

 

Kirjoittaja lähti 1970-luvulla Yhdysvalloista Ranskaan Lacanin psykoanalyyttiseen oppiin. Sitten hän kirjoitti vuonna 1981 kuolleesta Lacanista kirjan. Kyse ei ole teoreettinen johdanto Lacanin ajatteluun, vaan kontroversiaalisen hahmon kuoleman ja loppuajan käsittelystä. Tavallaan teos on tekijänsä tilinteko oppi-isänsä kanssa. Hän kääntää muidenkin esiin nostamat ongelmat myönteisiksi, mikä asemoi teoksen yhteen laitaan, ollen jonkinlainen rakkauskirje Lacanille. Mutta varsin viihdyttävä lukukokemus, varsinkin silloin kun se käsittelee Lacanin ajattelun sijaan hänen toimintaympäristöänsä. Tällöin teos piirtää kiinnostavan kuvan Pariisin ja Ranskan intellektuaalisesta ilmapiiristä aikana, jolloin teoria ja filosofia olivat vielä viimeistä hottia. Jos jotakuta kiinnostaa tekijän tulkinnan painopiste, niin hän korostaa kuolemanvietin merkitystä Lacanilla – teemaa, jota aikansa yhdysvaltalainen virallinen psykoanalyysi vieroksui tai väheksyi. 

 

Simonetta Moro (toim.) (2023) The Vattimo Dictionary 

 

Erittäin toimiva johdattelu italialaisfilosofin keskeisiin teemoihin ja muita ajattelijoita koskeviin näkemyksiin, ainakin sellaisen näkökulmasta, joka jo tuntee Gianni Vattimon ajattelua. Oma intressini tämän lukemiseen oli ”varmistelu”, että olenhan ymmärtänyt kaiken ja tunnenhan Vattimon työtä koskevaa keskustelua riittävästi. Lukeminen pakotti etsimään muutaman artikkelin ja katsomaan niitä tarkemmin. 

 

Gianni Vattimo & Piergiorgio Paterlini (2009) Not Being God: A Collaborative Autobiography 

 

Tämä on tavallaan Vattimon omaelämäkerta, mutta ei kuitenkaan. Sen on kirjoittanut Paterlini, mutta Vattimo on hyväksynyt kaiken. Siksi se on yhteistyö ja silti omaelämäkerta (eikä elämäkerta). Rakenne ei ole tavanomainen; se koostuu kymmenistä muutaman sivun luvuista ja on itseäni erityisen paljon kiinnostavissa asioissa kitsas (esim. ystävyys Richard Rortyn kanssa). Sisältö on sinänsä mielekästä, mutta juuri tämän hetken tarpeisiin se vastasi vain osittain. Siksi päätin lukea teoksen nopeasti ja siirtyä saman tien seuraavaan. 

 

Gianni Vattimo (2002) After Christianity 

 

Teos on jatkoa lyhyemmälle, ensimmäiselle uskoa käsitelleelle Vattimon teokselle Uskon että uskon (1999). Tässä on syvemmät perustelut sille, miksi ja miten Vattimo kytkee nietzscheläisen jumalan kuoleman tematiikan ja heideggerilaisen metafysiikan lopun teemat yhteensopivaksi kristinuskon kanssa. Tosin tässä teoksessa Vattimo ei mielestäni sano paljoakaan uutta, jos tuntee aikaisemman tuotannon, korkeintaan sävy on ehdottomampi ja vakuuttuneempi (ei välttämättä vakuuttavampi) kuin Uskon että uskon -teoksessa. Kyse ei ole uskon filosofisesta tunnustelusta ja sen sopivuudesta vattimolaiseen ”heikkoon ajatteluun”, vaan pikemminkin julistus siitä, että kristinusko on välttämätön heikolle ajattelulle. Tässä erkanen Vattimosta ja olen hänen ystävänsä Rortyn linjoilla, jolle kristinuskolla ei ollut erityisasemaa ”lännen” tai ”Euroopan” moderniteetissa nykypäivänä.

Kuinka pitkä kirjoittamisen ja julkaisemisen väli voi olla?

Akateemisen uran alkupuolella ja ulkopuolella olevat saattavat toisinaan ihmetellä, miten pitkiksi julkaisuprosessit voivat venyä. On tavallista kuulla aloittelevan tutkijan kauhutarinaa siitä, miten julkaisun kirjoittamisen jälkeen saattaa mennä vuosi tai kaksikin ennen kuin tuotos on virallisesti julkaistu. Ei hätää. Siihen on tottuminen. Tässä tarina omasta ”ennätyksestäni”. 

 

Paljastan heti alkuun: julkaisun kirjoittamisesta julkaisemiseen meni noin 15 vuotta. 

 

Kyse on tuoreesta teoksesta, jossa yhteiskirjoittamani artikkeli on julkaistu. Messy Methods in Researching Religion on Oxford University Pressin kustantama teos, jonka perustana on maaliskuussa 2010 Lontoossa järjestetty konferenssi Innovative Methods in the Study of Religion. Olin tapahtumassa yhtenä kutsuttuna vieraana, koska uskontoa brittimediassa käsittelevä hankkeemme oli osa Religion and Society -tutkimusohjelmaa, jonka rahoitetut projektit olivat automaattisesti mukana pitämässä esityksiä. Tapahtumassa oli toki muitakin. 

 

Esitelmäni pidin yhdessä Elizabeth Poolen kanssa. Kolmas hankkeemme jäsen ei päässyt paikalle. Siksi myös kirjoitimme Lizin kanssa kahdestaan artikkelin, joka tuli hyväksytyksi teokseen puolisen vuotta myöhemmin, vielä vuoden 2010 aikana. Oletuksena oli, että teos näkisi päivänvalon todennäköisesti vuonna 2012 – tiedättehän, nämä ovat pitkiä prosesseja, joten 2011 olisi turhan optimistinen arvio. 

 

Vuosia kului eikä tilanne selkiytynyt. Jossain vaiheessa vuonna 2014 tuli viesti, että nyt alkaa olla homma pulkassa. Ei ollut. Sitten kului vuosia ja taisin ottaa tekstin jo pois roikkumasta cv:n ”tulossa”-listalta. Sitten keväällä 2023 kuului kummia. 

 

Tuli viesti, jossa kerrottiin, että nyt teos etenee oikeasti ja pitäisi saada varmistus, haluavatko kirjoittajat vielä julkaista tekstin. Kirjoittajille tarjottiin myös mahdollisuutta tehdä tarvittavat päivitykset tekstiin. Luin tekstin läpi ja totesin, että ei sisällössä ole mitään sellaista, miksi se ei saisi nähdä päivänvaloa kaikkien näiden vuosien jälkeen. Siinä ei ollut samaa tärkeyden tuntua kuin kirjoitushetkellä ja nyt se käsitteli 15 vuotta vanhaa tutkimushanketta, mutta koska sen ytimessä olivat tutkimushankkeen metodologiset ratkaisut, ne olivat edelleen riittävän relevantteja. 

 

Lisäykseksi teimme muutaman lisäviittauksen tuoreempiin teoksiin. Ja saimme myös mainittua hankkeita, joissa on tavalla tai toisella hyödynnetty projektimme menetelmällisiä ratkaisuja. Nämä puuttuivat alkuperäisestä tekstistä täysin, koska silloin niitä ei vielä ollut. 

 

Itse teokseen tuli muutamia ihan uusia tekstejä eli kaikki siinä julkaistut eivät ole harmaantuneet limbossa. Itse asiassa olen melko kiinnostunut tutustumaan teokseen kokonaisuutena, kunhan saan sen käsiini. 

 

Lopulta siis tekstimme ”Combining Methods in a Longitudinal Study of Religion in the Media” ilmestyi sähköisenä aika tarkkaan 15 vuoden jälkeen. Printtiversioon menee vielä kuukausi tai pari. 

 

Olisi ollut katastrofi, jos kyse olisi ollut uran edistämisen kannalta tärkeimmästä julkaisusta. Kun kyse oli tavallaan hankkeen sivutuotoksesta – metodologisesta reflektiosta – tätä tragikoomista prosessia voi muistella rauhallisin mielin blogikirjoituksen verran. Toivottavasti tekstistä on jotain iloa jollekin lukijalle kaikkien näiden vuosien jälkeen. Tiedän, että aikaisemmassa vaiheessa moni samantyyppisiä hankkeita suunnitellut olisi halunnut lukea sen. Enää en ole täysin varma. 

 

Yliopiston rahoitusmallin vuoksi työnantajan näkökulmasta on tietysti tärkeää, että halusin edelleen julkaista tekstin (vaikka en tietenkään konsultoinut esimiestäni asiassa). Korkean jufoluokituksen julkaisusta (taso 3 eli korkein mahdollinen) kun kilahtaa sama määrä rahaa yliopistolle riippumatta tekstin laadusta (se on ihan hyvä), relevanttiudesta (ehkä joillekin edelleen) ja kirjoitusajankohdasta (no siitä on kauan). 

 

Vastaus otsikon kysymykseen siis kuuluu: ainakin 15 vuotta. Jos joku ylittää tämän, kuulisin mielelläni, miten niin kävi.

Studioalbumit osa 123: Cocteau Twins

Jos termiä ”dream pop” ei halua kuvailla sanallisesti vaan esimerkin avulla, niin skotlantilainen, vuonna 1997 perustettu Cocteau Twins olisi hyvä valinta. (Myös Wikipedian dream pop -sivu antaa esimerkkien listassa ensimmäisenä saman vastauksen.) Myös suuri osa merkittävistä shoegaze-yhtyeistä on nimennyt Cocteau Twinsin keskeiseksi vaikuttimekseen. 

 

Minulle CT oli nuorempana liian rauhallista ja eteeristä, ei tarpeeksi levotonta. Myöhemmin se alkoi kiinnostaa ja toimia paremmin. Ostin kakkosalbumin Head over Heels pilkkahintaan, kun vuoden 2008 finanssikriisi laittoi Englannin musiikkiketjut syöksykierteeseen. Myöhemmin talouteen saapui debyyttialbumi Garlands. Olen kuunnellut muitakin levyjä satunnaisesti. En kuitenkaan ole koskaan perehtynyt systemaattisesti yhtyeen tuotantoon. Nyt tuli sen aika. 

 

Garlands (1982) olisi pitänyt kuulla jo nuorena, koska sitä kautta olisin halunnut kuulla muutkin teokset. Tämä nimittäin ei ole pelkkää eteeristä huminaa, vaan tyylikästä post-punkia goottivaikutteilla. Tarkoitan, että mukana on rosoisuutta ja nykivyyttä, joka sopii levottomallekin kuuntelijalle. Eikä ihme: bändin esikuva oli – tadaa! – Birthday Party. Ei ihan ensimmäinen vertailukohta, joka tulee mieleen CT:n myöhemmästä tyylistä. Tekijät moittivat äänimaailmaa, erityisesti äänitteelle päätynyttä rumpukoneen soundia (ja valitus omista teoksista on pysyvä elementti yhtyeen historiassa, mutta en toista sitä aivan jokaisen albumin kohdalla). Myynnillisesti teokseen oltiin tyytyväisiä, siis marginaaliskenessä. Musalehtien vastaanotto on ollut melko kriittistä, mutta ajattelen, että albumia arvioidaan nykyäänkin siitä perspektiivistä, miltä CT alkoi kuulostaa myöhemmin. Itse pidän tätä hienona teoksena, jossa on vahva tunnelma. Jos Siouxsie and the Banshees iskee, niin tämä menee siihen lähelle, tosin askeleen varautuneempaan ja etäisempään suuntaan. Ja se suunta on hyvä. Kohokohtia: ”Wax and Wane”, ”Blind Dumb Deaf”. 

Head over Heels (1983) on selvemmin sitä, mistä yhtye tunnetaan: eteeristä alakuloista massaa, jossa Elizabeth Fraserin eteerisen kaunis laulu on yksi instrumentti muiden joukossa. Sanoista ei oikein saa selvää, eikä ole tarkoituskaan. Sellaisenaan oikein hienoa. Teos on arvioitu debyyttiä korkeammalle, vaikka NME kutsui sisältöä ontoksi ja usvaiseksi. Totta sekin, mutta minusta niitä voi pitää tässä tapauksessa kuvailevina pikemminkin kuin arvottavina. Kaikkiaan kovatasoinen teos. Mojo nimesi sen 20 vuotta ilmestymisen jälkeen yhdeksi eksentrisimmistä brittiläisistä albumeista. ”Sugar Hiccup” on puhdasta shoegazea. Kohokohta: ”Musette and Drums”. 

 

Treasure (1984) toi mukaan uuden jäsenen: Fraserin ja kitaristi-rumpukoneen käyttäjä Robin Guthrien mukaan liittyi multitaituri Simon Reymonde bassoon ja tuotantopuolen hoitajaksi. Teos alkaa biisillä ”Ivo”, joka viittaa 4AD-levy-yhtiön pomoon Ivo Watts-Russelliin. Tunnetuin raita on kuitenkin ”Lorelei”, pikkuhitti ja sikäli yksi CT:n tunnetuimpia. Teos myi asiallisesti ja kriitikoiden vastaanotto on ollut erittäin myönteistä. Silti bändi on nupissut siitä, miten tekele tuli rykäistyä kiireessä, hätäisesti. Ei se siltä kuulosta. Hieno teos, jossa on myös täytebiisejä, jotka eivät kuitenkaan riko albumin tunnelmaa. Kohokohtia: ”Lorelei”, ”Persephone”. 

 

Victorialand (1986) palasi pääosiltaan duon rakentamaksi teokseksi, jonka yleisilme on minimalistisempi kuin aikaisemmilla. Osa materiaalista sopii rentoutumiseen tai luonnonmaisemia esittelevän videon kylkiäisiksi. Tuttu kauneus ja tyylikkyys on kuitenkin läsnä Fraserin vokaalien ja Guthrien kitaroiden hallitsemassa yhdistelmässä, josta ei kannata etsiä rumpusooloja tai rajuja rytminvaihdoksia. Jos itselleni CT:n debyytti vetoaa juuri post-punkin ja dreampopin yhdistelmän vuoksi, niin voi jo arvata, ettei tämä ole se kaikkein eniten rakastamani teos. 

 

The Moon and the Melodies (1986) on yhteistyö minimalisti Harold Buddin kanssa. Se julkaistiin henkilöiden nimillä eli sitä ei tarvitse pitää CT-albumina. Kuuntelen sen kuitenkin. Avausraita ”Sea, Swallow Me” on unipoppia parhaimmillaan. Sitä kuunnellessa muistaa, millä purkilla Beach House on vieraillut. Sen jälkeen mennään (vielä) minimalistisempaan suuntaan. Mainio päätösraita ”Ooze Out and Away, Onehow” tuo hitaasti tunnelman takaisin hitusen elävämpään. Yksinkertaisesti: pari erittäin onnistunutta biisiä, mutta minimalistisempi puoli jää itselleni taustamusiikiksi. 

 

Blue Bell Knoll (1988) lähtee liikkeelle rytmikkäämmin kuin muutaman aikaisemman albumin keskimääräinen esitys. Kriitikoiden vastaanotto oli myönteistä, mutta Robert Christgau kysyi, mitä nämä aurabisneksessä olevat tekevät vaihtoehtorockin listoilla. Voin eläytyä molempiin puoliin. Tosin hullaantumiseen vaadittaisiin ainakin enemmän kuuntelua. Tässä vaiheessa suhtaudun ”vain” myötämielisesti. Ai niin, Bluebell Knoll on nyppylän huippu Utahissa. 

 

Heaven or Las Vegas (1990) on yhtyeen kaupallisesti menestynein albumi. Olisi pitänyt poimia se joskus alelaarista, silloin kun se siellä oli. Teos löytyy useilta sen-ja-sen ajan parhaat albumit, jotka on aivan pakko kuunnella vaikka ei haluaisi -tyyppisiltä listoilta. Tekoaikaan Fraser oli raskaana, mutta suhde Guthrien kanssa ei ollut tasapainoista (ilmeisesti Guthrien kokaiiniongelmien ja varmaan muidenkin ongelmien vuoksi). Jos kiinnostaa eteerinen unipop, tämä on merkkiteos. Jos ei kiinnosta, voi tämän unohtaa. Itse kuulun edelliseen kategoriaan, mutta kaipaan eteerisyyteen enemmän kulmaa kuin CT tarjoaa tässä vaiheessa. Hyvä levy ja syystäkin arvostettu, mutta en pääse yli Garlandsista, vaan kuuntelen tätä ”varsinaista” Cocteau Twinsiä samoilla korvilla. Toki tässä on mukana suoranaisia pop-hittejä, kuten albumin nimibiisi. 

 

Four-Calendar Café (1993) on “tavallisempi” levy, jos yhtyeellä sellaisia voi sanoa olevan. Äänimaisema on riisutumpi ja vähemmän mystinen ja eteerinen. Silti ollaan etäällä ihan perinteisestä listapopista. Jos CT on tyypillisesti pilvien päällä, niin nyt ollaan vain pari metriä maan yläpuolella. Tämä on myös ja ehkä ensisijaisesti erolevy. Minun korvilleni tämä on toistaiseksi vähiten kiinnostava. En osaa suositella tätä edes sisäänheittotuotteeksi valtavirtaisemman maun omaaville; miksi ei aloittaisi parhaista ja omaperäisimmistä? Kriitikoiden vastaanotto on ollut vaihtelevaa: keskinkertaiseksi arvioinnista myönteiseen, mutta ei montaakaan ”mestariteos”-hokemaa. 

 

Milk & Kisses (1996) toi Robinin ja Elizabethin vielä yhteen levyttämään. Ja Simonin. Hän kommentoi, että äänimaailma ei onnistunut, vaikka biisit olivat kelvollisia. Bändille tyypilliset vahvuudet ovat läsnä, mutta ehkä aikakin alkoi olla ajanut (toistaiseksi) ohi tästä äänimaailmasta tai ainakin tulos kuulosti samalta vanhalta. Mutta eipä tämäkään huonolta kuulosta, ainakin nostan tällä kuuntelulla teoksen edeltäjäänsä korkeammalle. Ymmärtääkseni teos on kuitenkin laitettu kasaan irrallisista palasista – parista keskenään kovin erilaisesta ep:stä ja yksittäisistä biiseistä, jotka kaikki on miksattu uudelleen muodostamaan edes jonkinlainen soundillinen kokonaisuus. Tämän jälkeen CT teki vielä muutamia biisejä, joita on julkaistu kokoelmalevyillä. 

 

Cocteau Twins päätti toimintansa vuonna 1997. Bändi esiintyi Roskildessa vuonna 1996, kun olin paikalla. En kuitenkaan katsonut sitä. Joku toinen samaan aikaan soittanut bändi kiinnosti nuorta miestä enemmän. Olisiko ollut Chumbawamba? Moni voi nyt yskäistä, mutta seison valintani takana: tuohon aikaan se oli paljon tärkeämpi bändi, keikka oli mainio ja pidän bändistä edelleen paljon. Silti Cocteau Twinsin missaaminen harmittaa. 

 

Jäljelle jäivät albumit. Niistä olen jo nimennyt suosikkini (debyytin). Muitakin hienoja teoksia on, kuten hyllystäni löytyvä Head over Heels, mutta en ole aivan varma, tarvitsenko niitä lisää hyllyyni. Paitsi jos halvalla saa. Ehkä kuuntelen muutamat pari kertaa lisää, vaihdan kantaani ja säntään levykauppaan. Seuraava kohde on joko Treasure tai Heaven or Las Vegas – ne yhtyeen arvostetuimmat levyt. Sanottakoon vielä se, että Cocteau Twinsiltä löytyy arvostettuja biisejä myös singleiltä ja ep-levyiltä eikä unohdeta heidän kontribuutiotansa This Mortal Coil -projektiin, jossa he versioivat Tim Buckleyn kappaleen ”Song to the Siren”. 

 

En ole jaksanut kovin paljon kirjoittaa niistä kuuluisista lyriikoista, joista ei saa selvää – ja myöhäisessä vaiheessa osa lyriikoista taisi olla englannin sanoja väärinpäin. Mutta oletteko nähneet sen meemin, jossa maidossa (?) keittyvä suklaagorilla (?) kertoo, että on vihdoin saanut selville, mitä CT:n biiseissä lauletaan? Meemissä olio ”hukkuu” ja muuttuu suklaakastikkeeksi juuri ennen kuin ehtii välittämään tiedon. 

 

Cocteau Twinsin jäsenet ovat tehneet musiikkia erikseen. Soolojuttuja en ole kuitenkaan kuunnellut. Fraser ei ole julkaissut sooloalbumia, mutta on vieraillut useilla levyillä, esimerkiksi Massive Attackin Mezzaninen kolmella raidalla. CT perusti myös Bella Union -levy-yhtiön, joka on julkaissut useita merkittäviä indie-albumeita. 

 

Selvisin koko tekstin mainitsematta Kate Bushia.

Alkukevään lukemisia

Lukupakettiin sisältyy tälläkin kerralla monenlaista materiaalia. Alkuun pari musiikkikirjaa, sitten kaksi oman alani teosta ja loppuun muutamia yhteiskunta-tieteellisiä ja humanistisia kirjoja oman alani ulkopuolelta. Sain kahlattua kohtuullisen määrän teoksia, ottaen huomioon muiden töiden kuormittavuuden. Editointityö vei taas aikaa, samoin uskontoa populaarimusiikissa käsittelevän kurssin hiominen ja vetäminen (joka olen omasta tahdostani suunnitellut normaalia työläämmäksi, koska olen tehnyt siihen kirjamittaisen oheislukemiston) sekä muutamien artikkelien viimeistely. Lisäksi lukulistalta tuli ruksittua pois useampi tutkimusartikkeli, mutta niistä en kirjoittele tässä. 

 

Bruce Springsteen (2016) Born to Run – omaelämäkerta 

 

Kohtuullisen vetävä ja rehellisentuntuinen artistielämäkerta (ehkä pikemminkin juuri ”tuntuinen” kuin vain rehellinen, mutta voi olla rehellinenkin). Suosittelen ainakin artistin musiikin ystäville, mutta toimii se muutenkin. Jotain etäisyyttä ja reflektiota siitä kuitenkin jää puuttumaan. Siksi ryhdyin lukemaan myös toista Pomoa käsittelevää teosta, mutta siitä lisää joskus myöhemmin. 

 

Luke Haines (2024) Freaks Out! Weirdos, Misfits and Deviants – The Rise and Fall of Righteous Rock’n’Roll 

 

Haines on yksi suosikeistani. Niin muusikkona kuin kommentaattorina. The Auteursista, Black Box Recorderista ja soolourasta tunnettu (tai ”tunnettu”) Haines on tätä ennen kirjoittanut kaksi teosta, jotka käsittelivät hänen uraansa, erityisesti The Auteursia ja Black Box Recorderia. Tässä käsitellään jonkin verran hänen omaperäisiä soololevyjä (ja siitä iso plussa), mutta kokonaisuus muodostuu ”friikkien” tunnistamisesta ja ylistyksestä. Tämä väljä kehys antaa tilaa kertoa omasta elämästä ja mielipiteiltään painokkaasta musamausta. Silloinkin kun olen eri mieltä Hainesin kanssa, haluan lukea hänen dissauksiaan. Usein olen kuitenkin samaa mieltä. Ja hehkutuksissa hän on yhtä lailla liekeissä. Muusikoista, jotka kirjoittavat kirjoja, Haines saattaa olla paras. 

 

Tuomas Äystö (2025) Paholaisen perilliset. Satanismipaniikin synkkä historia 

 

Kollegan tietokirja aiheesta, joka kosketti syvästi yhdysvaltalaista yhteiskuntaa ja sittemmin myös suomalaista. Itselleni suuri osa oli tuttua tietoa, mutta muutamat detaljit ja nyanssit avasivat ja lisäsivät ymmärrystäni aiheesta. Suosittelen, ehdottomasti. 

 

Ethan G. Quillen (2018) Atheist Exceptionalism 

 

Tässäkin on kirjoittajana tuttu Edinburghin ajoilta. Yhdysvaltalainen ”ateistimieheksi” kutsuttu Ethan teki väitöskirjan Edinburghissa ja tämä teos pohjautuu siihen. En ole kaikin osin vakuuttunut teoreettisesta freimauksesta, mutta missään yksittäisessä teoksessa ei käsitellä yhtä perinpohjaisesti yhdysvaltalaisia ateisteille keskeisiä oikeustapauksia. Jo sen vuoksi tärkeä teos, joka näyttää, miten jopa ateistien kannalta myönteisesti päättyneissä oikeusjutuissa toistetaan ateismiin liittyviä kielteisiä stereotypioita, joissa ateisti on moraaliton, aggressiivinen, pikkumainen ja epäamerikkalainen. 

 

Rita Felski (2024) Kirjallisuuden hyödyllisyys 

 

Vuonna 2008 ilmestynyt teos on ns. postkritiikin puheenvuoro, jossa otetaan etäisyyttä ”kriittisiin” lukutapoihin (psykoanalyysi, ideologiakritiikki, dekonstruktio) ja puolustetaan pääosin lukemisen fenomenologista tutkimusta. Tunnistan hyvin sen tunnelman, johon Felskin teos vastaa. En kuitenkaan jaa hänen vastauksiaan ja visioitaan. Esimerkiksi empiiriset yhteiskuntatieteelliset menetelmät ja vastaanottotutkimus voidaan yhdistää kriittisiin näkökulmiin siten, että saavutetaan jotain, mitä kriittiset menetelmät eivät yksin tee. Ja tekee sen mielestäni paremmin kuin Felskin tarjoamat vaihtoehdot. Siihen ei tarvita valitusvirttä kritiikin yksioikoisuudesta. On toki huomattava, että Felski ei puolusta kirjallisuuden ainutlaatuisuutta korostavia näkökulmia, vaan kutsuu niitä ”teologisiksi”. 

 

Manuel Castells & Martin Ince (2003) Conversations with Manuel Castells 

 

Castells oli vielä 2000-luvun alkupuolella puhutuimpia yhteiskuntatieteilijöitä. Hän oli oraakkeli, joka kertoi, miten maailma makaa. Itse suhtauduin kädenlämpöisellä mielenkiinnolla hänen näkemyksiinsä, mutta yhteistyö Pekka Himasen kanssa sai skeptiseksi. Tässä haastattelukirjassa selviää, että hänen elämänsä ja uransa on ollut hyvin erikoinen ja ihmeellinenkin. Tapahtumarikas mutta nousujohteinen ura kulminoitui puhuttuun informaatioyhteiskuntaa käsittelevään trilogiaan. Eipä siitä niin aktiivisesti enää puhuta, mutta olipa kuitenkin aikansa iso juttu. Vasemmistolaisesta anarkistista tuli tässä prosessissa jonkinlainen piilaakson innovaatiohypen myötämielinen tulkitsija – ja sitä hän teki myös Suomen valtion (tai siis Sitran) piikkiin Himasen kanssa. En nyt erityisen innoissani ollut niistä jutuista enkä ole vieläkään, mutta kiinnostavalla tavalla nyt luettuna huomaa, miten kauas persuuntunut oikeisto-Suomi on tullut ajasta, jolloin Suomi edusti Castellsille kehityksen kärkeä. Suomesta ja Suomen mallista, jossa yhdistyy teknologiainnovaatiot ja hyvinvointivaltio, kirjassa puhutaan paljon – ja lähes täysin myönteiseen sävyyn. Ajat ovat todennäköisesti muuttuneet. 

 

Stephen Toulmin (2015, alk. 1958) Argumentit. Luonne ja käyttö 

 

Brittifilosofin klassikkoteos haastaa formaalin logiikan toimivuuden ja korostaa enemmän arkikielen käytäntöjen tarkastelua. Sellaiselle, joka on jo marinoitu Toulminin suuntaan, teos on lähinnä puiseva logiikan joidenkin ongelmakohtien erittelyä. Pitkästä aikaa käsissäni on kirja, jonka meinasin jättää kesken. Kontrasti yhteen suosikkiteokseeni, Kosmopolis, on valtava. Toulminin Kosmopolista tuli jopa pidettyä tenttikirjana aikanaan, mutta Argumentit on siihen verrattuna karvas pettymys. No vertailu ei ole täysin reilu, sillä niiden yhteisestä perustasta huolimatta sisällöt ovat hyvin erilaisia ja teosten ilmestymisten välissä on 32 vuotta (Kosmopolis ilmestyi 1990). Tämä suomennos perustuu vuoden 2003 laitokseen, ei 50-luvun alkuperäiseen. Valituksistani huolimatta suhtaudun vuonna 2009 kuolleen Toulminin ajatuksiin hyvin myönteisesti.

Joulunajan lukemiset

Tässä taas lyhyitä luonnehdintoja viime aikoina, tai siis lähinnä jouluntienoilla, luetuista teoksista. Pari teosta uskontotieteilijöiltä, pari musakirjaa ja yksi aiheenaan brexit. Tämän suurempaa settiä ei ole kasautunut. Syyt ovat tuttuja: teoksen toimitus, opetuksen valmistelu, perhevelvoitteet ja omat kirjoitushommat. Ehkä myös se, että olen lukenut muutamia musiikkilehtiä lähes kannesta kanteen, on vienyt aikaa oikeiden kirjojen lukemiselta. 

Rebekka King (2023) The New Heretics: Skepticism, Secularism, and Progressive Christianity 

 

Suomessakin tunnettu John Shelby Spong on kristillinen ajattelija, joka hylkää ihmeet ja perinteisen jumalauskon, mutta puolustaa kuitenkin kristinuskon perintöä. Häntä ja hänen kaltaisiaan pidetään usein marginaalisina poikkeuksina kristinuskon kentällä. Itse olen hieman toista mieltä: kanta on huomattavasti yleisempi kuin oletetaan, myös kirkkojen työntekijöiden keskuudessa, erityisesti silloin kun sitä ei toitoteta ääneen julkisuudessa. Kingin teos on perusteellinen etnografinen tutkimus kanadalaisista yhteisöistä, jotka perustuvat ”spongilaisuudelle” (minun termini, ei tekijän). Sellaisena teos on kutkuttava katsaus siihen, miten nämä ihmiset neuvottelevat suhdettaan kristinuskoon ja sen perintöön, katsoen olevansa matkalla jonnekin – ehkä päätyen puhtaaksiviljeltyyn uskonnottomuuteen tai ateismiin tai pysyvänsä jossain kohdin kristinuskoa mutta kuitenkin etäällä konservatiivisista muodoista. 

 

Jason W. M. Ellsworth & Andie Alexander (toim.) (2024) Fabricating Authenticity 

 

Mitä tulee siitä kun uskontotieteilijät leikkivät kulttuurintutkijoita ja Roland Barthesin kaltaista arkipäivän mytologisoinnin tutkijaa? Kirja, jossa autenttisuusdiskurssia tarkastellaan useissa konteksteissa mainoksista ruokaresepteihin, Trumpista kapitalismiin. Mukana on toki myös uskontoaiheisia tekstejä. Kokonaisuuteen mahtuu 28 blogitekstin mittaista rykäystä sekä johdanto että jälkisanat. Kuulun kirjoittajien joukkoon ja oma tekstini pui jediritareiden yritystä rekisteröityä Englannissa hyväntekeväisyysjärjestöksi uskonnollisin perustein. Siinä uskonnon autenttisuusolettama viranomaisdiskurssissa on tutkimuksen kohde eli en pyri arvioimaan itse sitä, ovatko jedit autenttisesti uskonnollisia vai eivät (mitä ikinä se tarkoittaisikaan). Kokonaisuus on kevyttä, hauskaa ja opettavaistakin luettavaa. 

 

Peter Guralnick (2015) Sam Phillips: The Man Who Invented Rock’n’Roll 

 

Legendaarisen Sun-levy-yhtiön nokkamies Sam Phillips on yksi tärkeimmistä hahmoista 50-luvun rock’n’rollin ja rockabillyn historiassa. Tämä lähes 700-sivuinen elämäkerta on kiinnostavimmillaan tarkastellessaan yhtiön keskeisiä vaiheita. Muutoin se menee kohtuullisen epäolennaisillekin vesille: yksityiskohdat saattavat kiinnostaa tekijän lisäksi joitain lukijoita, mutta monille teos on yksinkertaisesti liian pitkä pitääkseen yllä mielenkiinnon. Kuitenkin on kiinnostavampaa lukea Phillipsin työskentelystä upeiden artistien kanssa kuin hänen hankalasta ja loppujen lopuksi aika yhdentekevästä muusta urasta. Aiheesta täydet pisteet, toteutuksesta vähän vähemmän. Sanotaan se vielä, että olen lukenut muitakin Guralnickin kirjoja, enkä erityisesti pidä hänen tyylistään, vaikka hän tärkeää työtä tekeekin. 

 

Fintan O’Toole (2018) Heroic Failure: Brexit and the Politics of Pain 

 

Lentokentältä lähti mukaan palkittu teos, josta halusin löytää lisätietoa brexitiin johtaneista tekijöistä. Käsittely on pitkään brittihistoriassa, ehkä turhankin pitkään, mutta se osoittaa, miten pitkät juuret brexitillä on. Briteissä EU edusti median pölhöpopulismissa natsi-Saksaa, joka voitettiin sodassa ja jolle oltiin häviämässä EU:ssa. Liioittelua toki, mutta taitavin sanankääntein media vetosi historiassa muodostuneisiin tunteisiin. Historian lisäksi toinen tekijä liittyy kirjan nimeen. Se viittaa itsesäälin ryydittämään tilanteeseen, jossa kolonialistit kokevat itsensä kolonisoiduiksi. Briteissä on vahva nostalgia kadonneen imperiumin loistoon. Loiston puuttuessa nykypäivänä syynä onkin EU. Teos dokumentoi kohtuullisen onnistuneesti erilaisia vaiheita, joissa manner-Eurooppa on nähty kilpailijana ja jopa vihollisena myös rauhan aikana, niin ennen kuin jälkeen thatcherismin. Ehkä hauskinta ja raivostuttavinta on lukea, mitä hölynpölyä konservatiivipoliitikot ovat suustaan päästäneet puhuessaan kansalle EU:sta. Se saa miettimään, miten (varsinkin Briteissä) hauskaan huumorimuottiin puetuilla valheilla on suuri teho politiikassa. 

 

Cathi Unsworth (2023) Season of the Witch: The Book of Goth 

 

Aloittelijan ehdoton opas erityisesti englantilaisen goottimusiikin syövereihin, maustettuna poliittisen tilanteen kartoituksella 70-luvun lopulta eteenpäin. Jos käsiteltävistä bändeistä ja heidän esikuvistaan tietää entuudestaan, kirjassa on kohtuullisen vähän uutta. Silti se toimii hyvin myös niille, jotka tuntevat skenen erinomaisesti. Itselleni suuri osa oli tuttua kertausta monien bändien osalta, mutta kattaus on sopivan laaja. Kuvaukset korostavat (ehkä liiaksikin) vähemmän tunnettuja varhaisvaiheita (en tosin tiedä, miksi kaikissa bändeissä tärkeintä olisi niiden alkutaival). Paikallisuus on tärkeä tulokulma, mikä tällaiselle Englannissa liki kolme vuotta asuneelle on iso plussa. Southern Death Cultista ja sitä seuranneesta Death Cultista oli jotain uuttakin, samoin Theatre of Hatesta. Siouxsien kuviot eivät ole niin tuttuja, joten sekin toi lisävaloa. Pidin myös siitä, että kirjassa koukataan parin sivun verran psychobillyyn ja trashiin (ei thrashiin), koska skeneissä oli limittäisyyttä, jopa enemmän kuin mitä tämä kirja paljastaa. No lopulta voidaan valittaa wikipediamaisuudesta. Se menisi, jos se yhdistyisi kirjoittajan näkemykseen tai visioon siitä, mistä goottialakulttuurista oli ja on kyse. Se kuitenkin jää puuttumaan. Siksi myös ajan yhteiskunnallisen tilanteen kuvaus jää paikoin kovin irralliseksi itse goottiskenestä. Kritiikistä huolimatta viihdyttävä kirja.

Syksyn lukemistoa

Tässä taas muutama rivi luetuista teoksista. Listasta puuttuu taas yksi kokonainen käsikirjoitus, jonka arvioin yhdelle kansainväliselle kustantajalle, aiheenaan sekularisaatio digitaalisessa kontekstissa. Siitä en voi julkisesti kirjoittaa, varsinkin kun ei ole tietoa, tuleeko käsikirjoitus kustantajan ohjelmaan. Tällä kerralla luetuissa on enimmäkseen oman alani kirjallisuutta, mutta mukana on myös pari erikoisempaa teosta. 

 

Christopher I. Lehrich (2021) Jonathan Z. Smith on Religion 

 

JZ Smith oli vaikutusvaltainen, omaperäinen ja syvällinen ajattelija. Yhdysvaltalaisessa uskontotieteessä ei ole ketään yhtä arvostettua ja palvottua hahmoa. Tämä ihailu menee joskus muotoon, jossa keskenään ristiriitaisia kantoja edustavat tutkijat tukeutuvat Smithiin puolustaakseen omaa kantaansa. Lehrichin johdanto ei ole mikään helppolukuinen ensimmäisen vuoden opiskelijoille suunnattu alkeisteos, vaan painava esitys Smithin tuotannosta ja ajattelusta. Smith tunnettiin esseekokoelmistaan, joiden artikkeleiden alaviitteisiin on kätketty oivaltavia näkemyksiä, joista vain osa tulee alleviivatusti esiin itse leipätekstissä. Itse ajattelen, myös Lehrichin teoksen luettuani, että Smithiä kiinnosti erityisesti se, mitä vertailu voisi tarkoittaa uskontotieteen tieteenalalla ja miten vertailun sivuuttavat lähestymistavat eivät pysty tukemaan tieteenalan identiteetin muodostamista ja muodostumista. Teos on Smithin lukemisen apuväline ja Smithissä itselleni kiinnostavinta on uskonnon käsitettä koskevat huomiot, oppialan identiteettiä käsittelevät pohdinnat, aikaisempien tutkijoiden kritisointi (erityisesti se, miten Frazer ja Eliade muodostivat tulkintojaan lukemalla lähteitään huolimattomasti) ja useat oivaltavat huomiot tavoista tulkita käsiteltäviä ilmiöitä. Smith on erinomainen oman ajattelun sparraaja, mutta minulle hän ei ole palvonnan kohde. Minua ei haittaa, jos en löydä Smithiltä tukea omille ajatuksilleni, mutta erimielisyyksistä tulee nopeasti vakavan pohdinnan aiheita. 

 

Douglas Murray (2019) The Madness of Crowds: Gender, Race and Identity 

 

Brittiläinen (uus)konservatiivinen toimittaja käsittelee tällä kerralla sukupuolta, seksuaalisuutta, rotua ja trans-kysymyksiä. Tekijä väittää monia asioita, mutta ehkä tärkein on se, että T on hyvin eri kuin L, G, ja B, erityisesti siksi, että T-liikehdintä kiistää biologiset tosiseikat. Jo blurbien kirjoittajat paljastavat, että nyt mennään aika syvissä vesissä (Sam Harris, Richard Dawkins, Jordan Peterson). Ostin tämän Oxfordin reissultani, tietääkseni, miten omista kannoista todennäköisesti poikkeava käsittelee aihepiiriä. Hyvää kirjassa on: muutamat esimerkit, joissa ”sosiaalisen oikeudenmukaisuuden” puolustajat huutoäänestävät näkemystensä puolesta ja toimivat ristiriitaisesti. Lisäksi pidän siitä implisiittisesti ja ohimennen esillä olevasta ajatuksesta, että diversiteettipuhe on puutteellista, jos se ei ota mukaan luokkakysymyksiä (pelkkä sukupuoli tai etnisyys ei riitä). Tosin kirjoittaja ei välttämättä kannata edes sellaista diversiteetin huomioimista. Huonoa kirjassa on: melkein kaikki muu. Kamalinta kirjassa on se, kun toimittaja yrittää vierittää syyn Foucault’n sekä post-marxilaisen ajattelun niskoille. Tällöin mennään vähän syvemmissä mutavesissä kuin toisen vuoden heikkotasoisen opiskelijan esseissä. Kannatti kuitenkin lukea. Kirja saa pohtimaan, mitä itse ajattelee käsiteltävistä asioista, mutta se myös muistuttaa, ettei laitaoikeiston salaliittoteorioiden kanssa flirttailevat konservatiivit ole edes parhaimmillaan (sitä Murray ainakin kirjoitustaitonsa puolesta on) kovin vakavasti otettavia ajattelijoita. Demagogeina he voivat olla haitallisia ja siksi heidät on otettava vakavasti. Tosin demagogina Murray on ilmaisunsa puolesta melko maltillinen. Hänen ratkaisuehdotuksensa kirjan lopulla saivat minut piirtämään pari kysymysmerkkiä ja yhden ”WTF”-kirjanyhdistelmän. 

 

Jason Blum (toim.) (2018) The Question of Methodological Naturalism 

 

Uskontotieteen teoriakeskusteluihin pureutuva teos tuo mieleen 1990-luvun keskustelun reduktionismista ja antireduktionismista. Mukana on jopa kaksi samaa kirjoittajaa – Robert Segal sekä Daniel Pals – kuin 90-luvun keskustelua summanneessa teoksessa Religion and Reductionism (toim. Idinopulos & Yonan, 1993). Tässä kuitenkin keskitytään naturalismiin, sen eri versioihin ja niiden asemaan uskontotieteessä. Enemmistö kannattaa metodologista naturalismia, myöntäen, ettei se ole vapaa kaikista ontologisista sidonnaisuuksista. Se ei kuitenkaan tarkoita useimmille eliminatiivista materialismia. Toimittajan intressien vuoksi yllättävän iso osa teoksesta menee sen pohdintaan, onko olemassa kokemuksia, joita ei voida käsitteellistää tai kielellistää (ja jos on, niin miten sitä jäsennetään naturalistisesti). Teosta ei tulla lukemaan laajasti, ehkä ei edes uskontotieteen parissa, mutta itse pidän näitä keskusteluja tuiki tärkeinä. Mukana on muutama herkkupala (ja pari mielestäni hyvin heikkoa tekstiä). Jos jotain kielteistä sanotaan, niin useampien kirjoittajien tulisi pohtia, mitä eroa kanta x tuo konkreettiseen analyysiin verrattuna kantoihin y tai z. Jos siis esimerkiksi ero ontologisen ja metodologisen naturalismin kohdalla on vain filosofinen, se voi olla hyvin tärkeä (kuten Nancy Frankenberry mainitsee omassa tekstissään), esimerkiksi tieteenalan oikeuttamisen osalta. Samalla kaipaisin muistutusta, ettei sillä ole suurtakaan merkitystä siihen, miten tutkimusta tehdään. 

 

James L. Cox (2010) An Introduction to the Phenomenology of Religion 

 

Maailmasta ei löydy kovin montaa uskontotieteilijää, joka harkitusti ja eksplisiittisesti pyrkisi pitämään uskontofenomenologisen metodin uskontotieteen ytimessä, tieteenalaa määrittävänä lähestymistapana. Sellainen on kuitenkin Cox, Edinburghin yliopiston emeritusprofessori. Toki Cox on tutkijana paljon muutakin, mutta tämä teos paitsi johdattelee uskontofenomenologiaan myös systematisoi sitä metodina. Teoksessa myös vastataan joihinkin kirjoitusajankohtana akuutteihin kritiikkeihin ja ¬– ehkä yllättäen – nähdään kognitiivisessa uskontotieteessä vihollisen sijaan tärkeä keskustelukumppani. Tällaisena teos on hyvä. En kuitenkaan osta sen argumenttia. Kysyin myös pari vuotta tämän teoksen ja Tim Murphyn uskontofenomenologian kritiikin ilmestymisen jälkeen, miten hän vastaa Murphyn kritiikkeihin. En saanut vastausta silloin enkä ole saanut myöhemminkään. 

 

Mika Lätti (2002) Wallun elämää 

 

Poimin kirjan mukaan Kiteen kaupunginkirjaston ilmaispoistoista. Päädyin hieman yllättäen myös lukemaan sen. En tiedä, kannattiko. Kirja on fiktiota, jossa on totuuspohjaisia osia, joskin nimet on ainakin pääosin muutettu. Teoksen kieli on keskenkasvuista räpellystä, ”juoni” sitä samaa ja wannabe-rankka asenne on enimmäkseen kiusallista. Ehkä 18 vuotta myöhemmin ilmestynyt saman tekijän Wallu-elämänkerta on parempaa luettavaa. Totisesti toivon niin. 

 

David Feltmate (2024) Religion and Humour 

 

Aihepiiriä on tutkittu jonkin verran, mutta tutkimustapoihin keskittyviä perusteoksia on vähän. Tässä on kuitenkin sellainen. Siinä eritellään kahdessa luvussa ”vertailevan uskontotieteen” ja ”teologian” lähestymistapoja. Ne ovat itselleni aika epäkiinnostavia ja tieteellisyydeltään aika epämääräisiä. Sitten on ”muut tieteenalat”, joka sisältää antropologisia, sosiologisia ja psykologisia näkökulmia. Nyt on kiinnostavaa ja uskottavaa. Viimeisessä luvussa tekijä esittelee muutaman tuoreen näkökulman ja suhteuttaa omansa siihen. Sekin on hyvä luku. Tämä on käyttökelpoinen johdanto, mikä vahvistaa omaa olettamustani siitä, että uskonto ei ole selvästi merkitsevä tekijä huumorin muodossa yleisesti (vaikka muutama tutkimus on esittänyt niin). Uskonnon ja huumorin tutkimuksessa kontekstuaaliset tekijät ovat tärkeitä, ja siksi yleinen teoria uskonnosta ja huumorista tuntuu hankalalta. Kontekstuaalisten tekijöiden tarkasteluun on kuitenkin jaettuja näkökulmia ja kohteissa on toistuvia asetelmia eli tutkimuksessa voidaan mielekkäästi hyödyntää toiseen kontekstiin sijoittuvaa tutkimusta. 

 

Callum G. Brown (2017) Becoming Atheist 

 

Aineistona kun on runsas määrä arkistoihin ja tutkijalle kerrottuja elämäntarinoita, päästään tarkastelemaan tavallisten ihmisten tapaa suhtautua muiden muassa uskontoon. Näin voidaan tutkia, miten uskonto figureeraa ihmisten elämässä, jos ollenkaan. Perusajatus on siinä, että 60-luvulla diskursiivinen kristinusko alkaa heikentyä tarkastelluissa maissa (Iso-Britannia, Yhdysvallat, Kanada), joskin hieman eritahtisesti ja eri painotuksia. Tilalle ei tällöin tule mitään vahvaa ateistista diskurssia, koska sellaisia yleisiä mallitarinoita ja jaettua muistivarantoa ei ole. Laaja aineisto kattaa paljon enemmänkin kuin 60-lukulaista muistelua, mutta ehkä se kuitenkin on teoksen omaleimaisinta antia. Muistitieto toki kytketään säännöllisesti kyselyaineistoihin, mutta silti herää kysymys, kuinka monta esimerkkitapausta minun täytyy lukea, jos niissä havainnollistetaan pitkälti sitä, mitä aikaisemmat ja myöhemmätkin tutkimukset aiheesta sanovat. Tietty kerronnassa esiin piirtyvät sukupuolierot ovat havainnollistavia. Myös vain kolmessa sivussa käsitellyt ateistien lukuinspiraatiot (muutakin kuin Dawkins, mutta myös hän) ovat huippukiinnostavia. Ja jos aihetta ei tunne, niin tästä saa erittäin hyvän käsityksen siitä, miten ihmiset hylkäävät uskonnon ja miten he ateismiaan jäsentävät.

Hämeenlinnan 1500 euroa

Lokakuussa 2024 Yhdenvertaisuus- ja tasa-arvolautakunta teki päätöksensä tapauksesta, jossa hakija oli pyytänyt lautakuntaa suosittamaan, että vastaaja maksaa 1000 euron hyvityksen häneen kohdistuneesta syrjinnästä. 

 

Syrjintätapauksen ytimessä oli seuraavat seikat: 

 

”Hakijan koulussa on keväällä 2023 järjestetty konsertti, jonka on oletettu olevan kaikille soveltuva uskontoon tai vakaumukseen katsomatta. Konsertti on kuitenkin osoittautunut tunnustukselliseksi. Koulussa on lisäksi muun muassa syksyllä 2023 järjestetty konsertti, jonka ohjelmistoon on alun perin kuulunut virsi, sekä 2024 seurakunnan kuoron esitys, jonka yhteydessä on esitelty seurakunnan kuorotoimintaa.” 

 

Lautakunnan johtopäätös oli seuraavanlainen: 

 

”Yhdenvertaisuus- ja tasa-arvolautakunta katsoo, että hakijaan on vastaajan ylläpitämän oppilaitoksen menettelyn johdosta kohdistunut välitöntä syrjintää uskonnon tai vakaumuksen perusteella, ja kieltää vastaajaa uusimasta syrjintää. Lautakunta suosittaa vastaajaa maksamaan hakijalle 1 500 euron hyvityksen. Lautakunta katsoo lisäksi, että vastaajan ylläpitämä oppilaitos on laiminlyönyt velvollisuutensa edistää yhdenvertaisuutta siltä osin kuin se ei ole varmistunut yhteistyötahonsa järjestämän konsertin soveltuvuudesta kaikille sekä siltä osin kuin se ei ole tiedottanut järjestäneensä kuoron esiintymistä yhteistyössä seurakunnan kanssa ja kun tilaisuudessa on mainostettu seurakunnan toimintaa. Lautakunta velvoittaa oppilaitoksen ryhtymään toimenpiteisiin yhdenvertaisuuden edistämiseksi.” 

 

Suurin ongelma oli koulussa järjestetty (herätyskristillisenä tunnetun artistin) gospel-konsertti, jonka luonne oli hakijan ja lautakunnan tulkinnan mukaan uskonnollinen. Konserttia ei järjestetty vahingossa. Koulun rehtori oli konsultoinut toisen koulun rehtoria, joka oli ohjeistanut, ”että tilaisuus ei voi olla tunnustuksellinen, ellei sille ole vaihtoehtoista ohjelmaa”. Rehtori oli ehdottanut, että tilaisuuden näkökulmaksi otettaisiin kansainvälisyys ja että esiintyjä kertoisi esimerkiksi työstään ulkomailla, eroista ja yhtäläisyyksistä sekä esittäisi eri maiden lauluja. Näin se ei olisi ”tunnustuksellista”. Tapahtuman ydin kuitenkin käytännössä oli artistin gospel-musiikki, jossa ylistetään Jumalaa, Jeesusta ja niin edelleen. 

 

Vaihtoehtoista ohjelmaa ei järjestetty, mutta ymmärrettiin, että kyse on riskitapauksesta, joten opettajia ohjeistettiin sallimaan oppilaiden jääminen pois tapahtumasta. 

 

Lautakunta katsoi, että syrjintää on tapahtunut. Se piti 2000 euron hyvitystä oikeudenmukaisena suhteessa teon vakavuuteen. Summaa kuitenkin laskettiin, koska kohtuullistavana seikkana otettiin huomioon, että oppilaitos oli ”esittänyt pyrkineensä varmistumaan tilaisuuden soveltuvuudesta kaikille oppilaille”. 

 

Tätä seurasi mediasekoilu, jota kiihdytti merkittävästi Kirkkonummella sijaitsevan koulun rehtorin päätös perua barokkikonsertti uutisoinnin alkamisen jälkeen. Jätän sen käsittelyn tästä pois. 

 

Muutaman hiljaisemman päivän jälkeen tuli uusi uutinen: Hämeenlinnan sivistys- ja hyvinvointilautakunta päätti olla maksamatta summaa. Perusteluna oli asian ennakkotapauksellinen luonne. Tästä käytiin äänestys ja päätös oli tiukka: 6-5. 

 

Mediajutuissa oli korostettu, miten tapaus on Suomessa ensimmäinen. En ole varma, mikä tässä on ensimmäistä – koulukontekstiko? Meillä on kuitenkin hyvin rinnasteisia aikaisempia tapauksia varhaiskasvatuksesta. Esimerkiksi vuonna 2022 Pohjois-Pohjanmaalla sijaitsevan päiväkodin katsottiin syyllistyneen syrjintään, koska se ei tarjonnut vaihtoehtoista ohjelmaa uskonnolliseksi tulkitulle pääsiäispolulle. Korvaussumma oli tällöinkin 1500 euroa. 

 

Näissä tapauksissa on paljon tutkimuksellisesti mielenkiintoista. Itse olen käsitellyt tämäntyyppisiä tapauksia, mukaan lukien suvivirttä koskeva keskustelu, erityisesti luokittelun politiikan näkökulmasta. Olen välttänyt suoria normatiivisia kannanottoja enkä ole pöyristynyt kuin korkeintaan joidenkin tavasta pöyristyä siitä, että uskonnottomillakin voi olla oikeuksia, tässä tapauksessa vaihtoehtoiseen tilaisuuteen (ei kuitenkaan gospel-konsertin peruuttamiseen). Tapauksissa ei ole kyse siitä pölhöpopulistisesta mantrasta, että uskonnottomien ei saisi viettää joulua. Tai että uskonnottomilla ei voisi olla tuplaliksaa pyhäpäivinä. 

 

Nyt kuitenkin pöyristyin Hämeenlinnan sivistys- ja hyvinvointilautakunnan päätöksestä haistattaa pitkät Yhdenvertaisuus- ja tasa-arvolautakunnan päätökselle. 

 

Ajattelen, että näissä asioissa viranomaislinjaukset ovat melko hyviä. Ne ovat myös melko selkeitä. Ongelma on se, että tapahtumien ”uskonnollisen” ja ei-uskonnollisen ”kulttuurisen” luonteen rajalle ei ole tieteellisesti vedenpitäviä määritelmiä. Siksi koulut ja rehtorit voivat olla hiukan hukassa, mutta toisaalta erilaisten aikaisempien tapausten ja lausuntojen (esim. apulaisoikeusasiamies) perusteella on realistista odottaa rehtorien pystyvän toimimaan viranomaissuositusten mukaisesti. Asiaan perehtynyt rehtori ei kovin helposti tee vahingossa viranomaislinjauksista poikkeavaa päätöstä siitä, onko vaihtoehtoinen tapahtuma tarpeen. 

 

Uskonnottomien syyttäminen ja syyllistäminen, jota mediakeskustelussakin on paikoin esillä, on halpa temppu. Mediakeskustelussa on kyselty myös Opetushallituksen ohjeiden mahdollisesta sekavuudesta sekä Yhdenvertaisuus- ja tasa-arvolautakunnan agendasta. Tulkintani mukaan näiden tapausten ”hankalat tyypit” ovat muualla. Tuoreimman uutisen ”hankala tyyppi” on Hämeenlinnan sivistys- ja hyvinvointilautakunta, joka ratkaisullaan murentaa Yhdenvertaisuus- ja tasa-arvolautakunnan toimintaa.