Studioalbumit osa 125: Silver Apples

Jos mietit, että mikä Silver Apples, niin älä lopeta lukemista. Saatat löytää jotain kiinnostavaa. SA oli New Yorkista ponnistava kokeellinen ja ”kosminen” elektroninen duo, jonka 60-luvun lopun kaksi albumia ovat suunnilleen parasta elektronista psykedeliaa. Lähin hengenheimolainen voisi olla saksalainen Can. 

 

Ensikosketus yhtyeeseen on muistinvarainen anekdootti Tampereen levymessuilta 90-luvun alusta. Kun olin apukätenä Mau Mau Musicille, sen pyörittäjä Pertsa mainitsi, että minun tonkiessa muiden myyjien laatikoita Miettinen kävi ostamassa Silver Applesin. Silloin kysyin, että mikä hiton Silver Apples. Vuosia myöhemmin ostin cd:n, jossa on yhtyeen kaksi ensimmäistä (ja parasta) albumia. En kunnolla päässyt eteenpäin niistä, mutta nyt ajattelin selvittää, mitä kaikkea tuon nimen alla on tehty. Yksi muistutus oli se, kun katsoin elokuva Civil War (2024) ja tunnistin, kun siinä pärähti soimaan debyyttilevyn ”Lovefingers”. 

 

Silver Apples (1968) on viiden tähden levy, parempaa kuin 99% elektronisesta musiikista. Ehkä siksi, että siinä on niin vahva psykedeelisen musiikin pohja. Rumpujen päälle on tuutattu laulun lisäksi elektronista ulinaa ja vonkunaa oskillaattorilla (joo mukana on myös huilua). Mukana on sopivassa suhteessa jurnutusta ja melodiaa. Tämä ei missään vaiheessa tunnu tekotaiteelliselta vaan, öh, taiteelliselta. Can tulee mieleen ensimmäisenä, mutta tässä vaiheessa Can ei ollut vielä julkaissut täyspitkiä. Ei tästä tarvitse kirjoittaa sen enempää, laita soimaan ja se toimii heti. 

 

Contact (1969) on ihan yhtä hyvä teos. Jos debyytti ei lähde, niin tuskin tämäkään. Jos lähtee, niin kyllä tämäkin. Näihin aikoihin duo jakoi studion Jimi Hendrixin kanssa ja he päätyivät jammailemaan yhdessä. Kaupallista menestystä ei tullut. Lisäksi Silver Apples joutui oikeuteen logonsa vuoksi. Duo katosi musiikkimaailmasta melkein 30 vuodeksi. 

 

Beacon (1997) ilmestyi melkein 30 vuoden tauon jälkeen. Se kuulostaa vielä enemmän ajastaan irralliselta kuin kaksi edellistä, sillä 60-luvun levytykset olivat ainutlaatuisuudestaan huolimatta aikansa psykedelialla marinoituja. Tämä ei ole lähellä mitään 90-luvun kamaa. Se muistuttaa etäisesti 60-luvun Silver Applesia, mutta on raikkaalla tavalla erilaista. Psykedelian tilalla on melodisia pop-kappaleita, joihin on liitetty pintaan miksatut rummut, jotka soittavat välillä kuin eri biisiä – ja tämän on tarkoitus olla myönteinen huomio. Lisäksi on elektroniset soittimet, jotka liimaavaat rytmin ja melodian toisiinsa. Omanlaista materiaalia tämäkin, vaikka ei yhtä merkittävää kuin 60-luvun materiaali. Paluun mahdollisti kiinnostus, jota osoitti 60-luvun tuotannon epäviralliset uusintajulkaisut 1990-luvun alussa sekä vuoden 1996 tribuuttilevy. All Musicin arviossa oletetaan, että duon mukaan tullut nuorimies Xian Hawkins on selitys musiikkiin tulleille videopelivaikutteille. Mene ja tiedä. Vastaanotosta on vaikea sanoa mitään. Itse en 90-luvulla törmännyt teokseen, All Musicin 2,5 tähteä ei mairittele, mutta ProgArchivesin käyttäjien arviot ovat hyvin myönteisiä. (Pitäisikö huolestua, kun viime aikoina on tullut vierailtua vähän väliä ProgArchives-sivustolla?) 

 

Garden (1998, 1968–1969) koostuu pääosin levytyksistä, jotka duo teki ensimmäisessä vaiheessaan. Tästä piti tulla kolmoslevy, mutta ei tullut. Sitten nauhoitukset kaivettiin esiin ja niiden lomaan tehtiin vähän lisää. Siitä tuli tällainen teos. Paketti on hieman hajanainen eikä kahden ensimmäisen tasoa, mutta on tässäkin hetkensä. Samassa maailmassa ollaan, vaikka Wilson Pickettiin ”Mustang Sally”-lainan aikana en tiedä, pitäisikö itkeä vai nauraa. Amerikkalainen folk-styge ”John Hardy” menee läpi helpommin. Mukana on useampi instrumentaali. Parhaiden raitojen taso ei yllä kahden ensimmäisen albumin tasolle, joten siinä kolmen tähden kieppeillä mennään. Sen verran kuitenkin viehätyin, että laitoin vinyylin tilaukseen, kun hinta oli yllättävän huokea. 

 

Decatur (1998) koostuu yhdestä yli 40-minuuttisesta äänikollaasista. Se on hyvin kaukana muusta tuotannosta enkä aio kuunnella tekelettä toista kertaa. Kuunnelkaa te, jos huvittaa. 

 

A Lake of Teardrops (1999) tehtiin yhteistyössä Spectrumin kanssa eli mukana on ainakin Spacemen 3 -kuvioista tuttu Pete Kember eli Sonic Boom. Yhteistyö tuntuu luonnolliselta, jos yhtään tuntee tekijöiden musiikillisia kiinnostuksia. Tosin All Musicin arvioitsija piti yhteistyötä liiankin arvattavana yhdistelmänä melodramaattista laulua ja kosmista dronea. Kyse on puolituntisesta EP:stä, joka näki uusimman päivänvalon RSD-julkaisuna vuonna 2023 (ja sitä ennenkin on uusintajulkaistu, mutta tuo on viimeisin). Sisältö on asiallista. Ensiraidan ”Streams of Sorrow” hypnoottisuus on mannaa korville, sitten mennään vähän tylsempään nuppien vääntelyyn, kunnes palataan taas Silver Applesille ominaiseen rytmiseen huojuntaan. Loppupuolelta ei löydy ihmeellisen inspiroivia teoksia. Ei napakymppi, mutta pätevää keskitasoa. 

 

Clinging to a Dream (2016) oli paluulevy taas reilusti yli 15 vuoden tauon jälkeen. Yhdellä laskutavalla voisi sanoa, että edellistä virallisesta, uutta musiikkia sisältävästä varsinaisesta SA-studioalbumista oli kulunut 19 vuotta. Tässä välissä duon toinen osapuoli, rumpali Danny Taylor oli kuollut (2005). Simeon Coxe oli parantunut sen verran niskamurtumastansa, että palasi vielä levytyshommiin. Kun teos ilmestyi, kiinnostuin siitä ja kuuntelin ainakin vähän. Se kuitenkin unohtui, vuosiksi. Nyt kuunneltuna teos ei tunnu mullistavalta, mutta se on vahva osoitus siitä, miten voi tehdä hienoa, ajatontakin musiikkia vuosikymmeniä oman vallankumouksensa jälkeen. Oma suosikkini on hyvin David Lynchin musiikillisista suuntimista muistuttava ”Susie”. Loistavan hypnoottisesti huojuva biisi kaikessa yksinkertaisuudessaan. Kuka 78-vuotias tekee näin tasokkaita albumeita? Ei moni. 

 

Mirage (2023) ilmestyi kolme vuotta Simeonin kuoleman (2020) jälkeen. Se julkaistiin nimellä Silver Apples & Makoto Kawabata. Kitaristi Kawabata on japanilaisen Acid Mothers Templen perustajajäsen. Neljän raidan kokonaisuus alkaa 15-minuuttisella tunnelmapalalla, jatkuu 9-minuuttisella kolinalla ja loput ovat jotain siltä väliltä. Äänimaailma ei ole aivan SA:n ytimessä, vaan huomattavasti ”modernimpi”. Tämä on aivan hyvä albumi, mutta SA:n tarinan kannalta vain paikoitellen tarpeellinen. 

 

Ostajan kannalta kuvio on melko selvä: kaksi ensimmäistä on klassikoita, muut eivät ole välttämättömiä. Muissa kuitenkin on laatua mukana. Ostelisin vaikka ne kaikki, jos halvalla saisi, paitsi Decaturin. Joka tapauksessa Silver Apples kuuluu länsimaisen populaarimusiikin kaanoniin kahden ensimmäisen albuminsa ansiosta. Se oli varhainen elektroninen, kokeileva duo, jonka tuotokset ovat kestäneet aikaa, samalla kun 60-luvulla duo oli hyvällä tavalla myös aikansa lapsi. Myöhemmässäkään tuotannossa ei ole hävettävää. Jos asioita haluaa asettaa aikajanalle ja katsoa, kuka teki ensiksi mitä, niin tässä vertailussa Silver Apples pärjää erinomaisesti.

Vuodenvaihteen lukemistot

Sen jälkeen kun viimeksi kirjoittelin lukemisista on tapahtunut kaikenlaista, mutta ei mitään mullistavaa. Arvioitavana on ollut yksi täysimittainen käsikirjoitus, joka toivottavasti julkaistaan vielä parempana versiona noin vuoden kuluttua. Kommentoitavana on puolestaan ollut yksi aivan liian pitkä, lähtökohtaisesti erittäin kiinnostava käsikirjoitus. Omia tekstejä on tullut edistettyä niin, että kolme artikkelikäsikirjoitusta on lähtenyt muiden luettavaksi. Seuraavaksi olisi vuorossa oman kirjamittaisen kässärin työstäminen kevään aikana. Kirjojen lukeminen on ollut melko hidasta, mutta jotain sentään on saatu loppuun. 

 

Benson Saler (2023) The Construction of the Supernatural in Euro-American Cultures: Something Nice about Vampires 

 

Postuumisti koostettu ja julkaistu teos on kohtuullisen hajanainen, vaikka sinänsä Saler oli kovatasoinen ajattelija. Pari ensimmäistä lukua käsittelee otsikon mukaista aihepiiriä, hyvin asiantuntevasti, mutta käsittely ei päädy mihinkään vahvaan kantaan. Loppuosassa on lähinnä kognitiivista uskontotiedettä puoltavia näkemyksiä ja sen mukaisen uskontotieteen rakentelua. Itse hahmotan uskontotiedettä hieman toisin kuin ihmiseen biologisena olentona pohjautuvaksi tieteeksi. Nimittäin, vaikka tietenkin ihminen on biologinen olento ja sellaisilla lähestymistavoilla on merkittävä paikkansa, Salerin muotoilu alkaa hylkiä sosiologisia ja ihmistieteellisiä kysymyksenasetteluja, joiden tarpeellisuus tulee mieleen erityisesti Salerin sinänsä inspiroivissa mutta pinnallisiksi jäävissä vampyyriesseissä, joita tässä teoksessa on kaksi. Keskeneräiseksi jäänyt teos on lopputulokseltaankin keskeneräinen, eikä siksi Salerin terävintä parhaimmistoa. Onneksi kokonaisuudessa on kuitenkin välähdyksiä Salerin vahvuuksista. 

 

Russell T. McCutcheon (2025) Our Primary Expertise: A Future for the Study of Religion 

 

Uusin johdannoin varusteltu aikaisemmin julkaistujen kirjoitusten kokoelma saa yhdistävän siteensä uskontotieteen tulevaisuuden pohdinnoista aikana, jolloin erityisesti Yhdysvalloissa tilanne näyttää synkältä. McCutcheonin optimistinen muotoilu korostaa, ettei uskonto ole erityinen vaan meidän erikoistumisemme ovat esimerkkejä jostain yleisemmästä arkisesta, kulttuurisesta, kenties jopa yleisinhimillisestä, esimerkiksi siitä, miten ryhmät toimivat. Tällä tavalla ajateltuna uskontotieteellinen koulutus on analyysitaitojen oppimista, ja opittua tullaan soveltamaan melkein mihin tahansa. Itse ajattelen pääpiirteissään samalla tavalla. Kun olen lukenut käytännössä kaikki artikkelit aikaisemmin, tässä oli kertausta sekä uusien johdattelujen ilo. Koko paketin johdantoteksti oli itsessään hyvin antoisaa uutta sisältöä. Löyhähkö kokonaisuus, mutta tarkkaan rajattua pakettia en odottanutkaan. Minulla on tapana ostaa McCutcheonit hyllyyn jo siksi, ettei tarvitse etsiä yksittäisiä artikkeleita paperipinoista tai tiedostoista. Hän on kuitenkin tämän vuosituhannen ylivoimaisesti tärkein uskontotieteestä ja sen identiteetistä keskusteleva tutkija. 

 

Frank Felice & James McGrath (2025) Progressive Rock, Religion, and Theology 

Todennäköisesti ainoa progen uskontoulottuvuutta käsittelevä kirja. Sellaisenaan erittäin hyvä, vaikka ei lähellekään tyhjentävä. Käsittelyssä ovat esimerkiksi ELP, Yes, Genesis, Jethro Tull, Rush, Kansas ja Neil Morse. Yhdysvaltalaisissa progeukoissa on evankelikaalisiksi kääntyneitä, joten sen sisällön tietää. Muut ovat kiinnostavampia. Sieltä löytyy kaikenlaista eikä genre taivu yhteen uskontosuhteeseen. Siellä on esimerkiksi uskontoinstituutioiden kritiikkiä (esim. ELP, Jethro Tull, Rush), joka usein kulkee käsi kädessä jonkin autenttiseksi oletetun yksilön uskonnollisuuden hyväksymisen kanssa. Sitten on sivistynyttä uskontoviittailua (Genesis) ja idän henkisyydestä vaikuttunutta vaikeaselkoista matskua (Yes). Kiinnostava teos, vaikka näissä teologisesti orientoituneissa tarkasteluissa jään usein kaipaamaan uskontotieteellistä otetta. 

 

Jenna Gray-Hildenbrand, Beverley McGuire & Hussein Rashid (toim.) (2023) Teaching Critical Religious Studies 

Nimensä mukaisesti opettamiseen keskittyvä teos, mutta otsikkoon nostettu kriittisyys jää sisällöttömäksi. Kriittisyys on lähinnä sitä, että uskonnolliset ihmiset eivät ole pyhien tekstien mukaisia eivätkä yhdenmukaisia. Tämä on päivänselvää kaikessa uskontotieteessä. Uskonnon tai muiden keskeisten käsitteiden kriittiseen tarkasteluun teos ei pureudu juuri ollenkaan. Teoksessa on kyllä pari yksittäistä erinomaista tekstiä, kuten Ben Zellerin artikkeli uskonnon ja tieteen suhteiden opettamisesta. Päällimmäisenä jää silti mieleen usean kirjoittajan kritiikki maailmanuskontoparadigmaa kohtaan. Kritiikki on kuitenkin ohutta ja yksipuolista. En tarkoita, etteikö se olisi osuvaa, vaan että se on vain pintasilaus perusteellisemmasta kritiikistä, jota moni on jo esittänyt. Rehellisesti sanottuna pidän esimerkiksi omaa julkaistua kritiikkiäni syvällisempänä kuin mitä tämä teos aiheesta osaa sanoa. Opetusta ajatellen teos tarjosi muutamia oivalluksia, mutta eniten pidin tässäkin mielessä jo mainitusta Zellerin artikkelista. 

 

Mari Manninen (2025) Toimittaja kertoo niin totta kuin osaa 

 

Nimensä mukaisesti toimittaja avaa toimittajien tekemisiä ja tekemisen olosuhteita. Suomen Kuvalehti arvioi teosta myönteisesti ja innostuin heti ostamaan ja lukemaan. Osa sisällöstä tyydytti, mutta osa oli kovin myötäsukaista ja ympäripyöreääkin. Ympäripyöreän ymmärrän toki yleistajuisen tietokirjan osana (kyse ei muuten ole vertaisarvioidusta teoksesta vaan nimenomaan tietokirjasta, jossa esimerkiksi ei-suomalaista tutkimusta ei ole kovinkaan paljon hyödynnetty). Olisin kuitenkin toivonut vieläkin syvällisempää kuvausta siitä, miten kulissien takana juttuaiheita rakennetaan. Ehkä tällainen ”etnografinen” ote olisi kaventanut lukijakunnan laajuutta, mutta tällaisenaankin teos on hyvin tarpeellinen lisä niille, jotka haluavat ymmärtää paremmin journalismia ja sen ehtoja. Odotukset ehkä olivat hitusen liian korkealla. Aihe kuitenkin on mitä tärkein ja erittäin kiehtova. 

 

Petri Lahti (2025) Fiftarit. Unohtumaton ilmiö 1977–1983 

 

Julkaisu käsittelee rockabillyn muotivuosia vuodesta 1977 vuoteen 1983. Tekijä kutsuu tätä tietokirjaksi, mutta minusta kyse on kronikasta, joka ei ansaitse tietokirjan nimeä. Tekijä ei nimittäin ole vaivautunut tematisoimaan, syntetisoimaan tai kontekstualisoimaan tarkastelemaansa ilmiötä. Sen sijaan se luettelee päivä päivältä kronologisesti, mitä missäkin mediassa rockabillystä sanottiin. Eli kirjana luokaton, mutta ilmiöstä kiinnostuneelle se tarjoaa runsaasti kiinnostavaa nippelitietoa. Jos sattuu olemaan kiinnostunut esimerkiksi siitä, millaisen vastaanoton Polecatsin Are Go sai Suomessa, siitä voi lukea ripoteltuna moniin kohtiin, minä päivänä nyt sitten joku lehti sattui albumia arvioimaan tai kommentoimaan. Kun nyt itse satun olemaan kiinnostunut julkaisun aihepiiristä, niin pitihän se käydä läpi. Tekijälle kiitosta siitä, että on käynyt läpi tietyt julkaisut tuolta aikaväliltä pieteetillä. Tästä voisi aloittaa tietokirjan kirjoittamisen.

Studioalbumit osa 124: Steppenwolf

Kaikki tietävät ”Born to Be Wildin”, mutta vain harvat tuntevat kanadalais-amerikkalaisen yhtyeen nimeltä Steppenwolf. Tai ainakin oletan, että nykyään kovin moni ei kuuntele yhtyettä eikä tunne sen tuotantoa edellä mainitun klassikon ja ”Magic Carpet Riden” ulkopuolella. Voin paljastaa: en minäkään. Tai en ennen tätä kuuntelurupeamaa. Nyt osaan sanoa jotain tuotannosta, kymmenestä albumista. Perusteellisemmasta kuuntelusta jätän pois laulaja John Kayn johdolla myöhemmin tehdyt teokset, joissa esittäjänimenä on John Kay & Steppenwolf. 

 

Steppenwolf (1968) on blues-rockissa ja rock’n’rollissa marinoitua hard rockia, jossa on omien lisäksi sekä lainabiisejä että bändin ulkopuolisten bändille tekemiä biisejä. Tunnetuin ja samalla rankin on ”Born to be Wild”, jonka kirjoitti ex-jäsen Mars Bonfire. Kiinnostavaa nykypäivän näkökulmasta on se, että biisi julkaistiin vasta kolmantena singlenä. Se on suunnilleen ainoa syy, miksi melkein 60 vuotta myöhemmin ihmiset saattavat löytää tiensä tämän albumin pariin. Kokonaisuus ei ole huono, mutta keskinkertaista parempi se ei ole. Suurin osa on helposti unohdettavaa laiskanpulskeaa hard rockia ja blues rockia. Edes Chuck Berryn biisinimiä droppaileva ”Berry Rides Again” ei suuremmin innosta, vaikka se raikkaasti poikkeaakin albumin yleislinjasta. Se tunnetuin biisi toki vaikutti hevimetalliin musiikillisesti ja on yksi heavy metal -termin juurista. Sillä ei kuitenkaan viitattu prätkään, kuten moni luulee Easy Rider -elokuvan vuoksi, vaan autoon, Ford Falconiin. Samassa leffassa oli myös albumilta löytyvä ”The Pusher”, joka edustaa omalla tavallaan vetävää hidastempoista happorokkia. Albumin ensisingle ”A Girl I Knew” on melko hienoa 60-luvun melodista poppia, mutta se ei kuvaa kokonaisuutta erityisen hyvin. 

 

The Second (1968) ilmestyi hitusen yli puoli vuotta debyytin jälkeen. Kakkonen sisältää toisen ikivihreän, ”Magic Carpet Ride”, joka on albumin ensimmäinen ja ainoa single. Laulaja-kitaristi John Kay teki suurimman osan biiseistä, mutta heti alussa on taas Mars Bonfiren kynäilemä ”Faster Than the Speed of Light”. Albumi nousi kolmanneksi Billboard-listalla, mikä on yhtyeen paras saavutus. Tämäkin on keskinkertainen, hitusen debyyttiä heikompi tekele. Edes tuo tunnettu biisi ei ole koskaan säväyttänyt alkusekuntiensa jälkeen. All Musicin Bruce Eder toteaa, että omat biisit ovat debyyttiä tasokkaampia, mutta merkittäviä uusia uria teos ei avaa. 

 

At Your Birthday Party (1969) on taas puolen vuoden frekvenssissä syntynyt tuotos. Ensimmäisenä pistää silmään, miten John Kayn osuus biisien väsäilyssä on pienentynyt. Suurin muutos edellisiin on ilmaisun laventaminen. Useissa biiseissä on mukana piano ja mukana on myös soulahtavaa materiaalia. Onko muutoksen tulos huonompi kuin edeltäjänsä? Ei. Onko se parempi? Ei välttämättä. Onko se kiinnostavaa vaihtelua? Aivan varmasti. 

 

Monster (1969) alkaa yli 9-minuuttisella kolmen biisin sikermällä. Sen jälkeen ollaan konventionaalisissa kestoissa. Itse teos ottaa kantaa Vietnamin sotaan, mutta kriitikot pitivät hard rockin ja poliittisen saarnaavuuden yhdistelmää ontuvana. Eihän tämä mikään unohdettu mestariteos ole. Boogierokkia, ja kun kyse on Steppenwolfista, keskinkertaista sellaista. Jos aikaisemmat ovat keskinkertaisia kolmen tähden mielessä, niin tämä olisi kaksi tähteä. Mainittakoon vielä, että kun pyöritin levyä ja totesin, että nyt kuulostaakin hyvältä, huomasin, että levy oli päättynyt. Algoritmi soitti Groundhogsia. 

 

Steppenwolf 7 (1970) vetää laiskanpulskean keskinkertaisuuden jo taiteen puolelle. Muddy Watersin ”Forty Days and Forty Nights” on tästä malliesimerkki, mutta sama pätee teokseen yleisemmin. Kun riittävästi jatkaa keskinkertaisella linjalla, se alkaa jo toimia omassa sfäärissään. Kauppaan en tosin lähde tämän kokemuksen siivittämänä. Paikoin tulee mieleen Doors, joka kuitenkin osasi tehdä psykedelialla maustetusta bluesrockista erinomaista ja omaperäistä (siis silloin kun bluesrockia soitti, osa tuotannosta on aivan muuta ja vielä erinomaisempaa). Vertailussa Steppenwolf kalpenee. Pahasti. Ja valitettavasti, koska kuka sitä pelkästään keskinkertaista haluaisi kuunnella? Lieneekö albumin päättymisen tuomaa helpotusta vai miksi päätösraita ”Hippo Stomp” kuulostaa omaperäiseltä ja paremmalta kuin keskinkertaiselta. Laiskanpulskeutta sekin tosin huokuu. 

 

For Ladies Only (1971) lähtee eri suuntaan: se alkaa 9-minuuttisella progressivisen rockin suuntaan orientoituneella biisillä ”The Night Time’s for You”, jossa koskettimet ujeltaa yhtyeelle ennenkuulumattomalla tavalla. Käsissä on feministinen teemalevy, jota tosin on moitittu myös seksistiseksi(!). Yhtyeen keskeisin hahmo, John Kay, ilmeisesti laulaa vain osan biiseistä ja osallistuminen säveltämiseen oli merkittävästi vähäisempää kuin aikaisemmin (tekijäkrediiteissä kokonaan 1/10 ja osa 2/10). 

 

Slow Flux (1974) ei ole sisällöllisesti merkittävä, mutta kaksi asiaa siitä kannattaa nostaa esiin. Se ilmestyi peräti kolmen vuoden tauon jälkeen, kun edelliset kuusi levyä olivat ilmestyneet kolmen vuoden sisään. Oli aikaa uusiutua, mutta mitään kovin suurta eroa aikaisempiin ei ole. Äänimaailma on muuttunut tuhdimmaksi, mutta tutun hard rockin ja blues rockin suunnassa liikutaan. Vai olisiko tämä jo aika puhdasta boogierokkia. ”Happorokkia” on joka tapauksessa hyvin maltillisesti. Toinen asia on se, että levyllä soittaa Eddie Cochranin veljenpoika, Bobby Cochran, joka on soittanut muutamien tunnettujen artistien ja bändien kanssa (Grateful Deadin Bob Weir, Leon Russell, Flying Burrito Brothers) ja tehnyt soololevynkin. 

 

Hour of the Wolf (1975) ei herättänyt eikä herätä suuria tunteita kenessäkään. Tämä(kin) on keskitien löysää hard rockia, joka saattaa mennä automatkalla taustamusana, mutta ei valikoidu kotihippojen bailumusaksi eikä tarkkaan harkittujen musiikinkuunteluhetkien ääniraidaksi. Biisimateriaali ei ole kelvotonta, mutta herkkuhetket ovat harvassa. Paras on albumin päättävä ”Mr. Penny Pincher”, joka herättää taustamusiikin horteesta. Kuriositeettina mainittakoon, että John Kay osallistui vain yhden biisin tekemiseen. 

 

Skullduggery (1976) on pääosin hard rockia sisältävä albumi, jonka kynäilyyn John Kay ei osallistunut laisinkaan. Samapa tuo, sisältö on valitettavan yhdentekevää, kuten tämä kuuntelurupeama on jo antanut olettaa. Äänimaisemasta puuttuu 60-lukulaisuus, joka aikaisemmissa teoksissa jokseenkin viehätti silloinkin kun biisimateriaali ei säväyttänyt. Heikon teoksen päättää sinne kuulumaton funk-veto. 

 

Mielikuvani Steppenwolfista oli myönteisempi ennen studioalbumien kuuntelua. Nyt olen vakuuttunut, ettei sieltä löydy unohtunutta psykedeelistä taiderokkia eikä hurjaa boogiejyrää. Sen sijaan löytyy albumeittain keskinkertaista taustamusaa, jossa päällimmäisenä on hard rockia, myös bluesrockia ja pohjalla hippusellinen psykedeliaa. Ei muuta sanottavaa, valitettavasti. Olisin halunnut pitää yhtyeestä enemmän. Parasta bändissä on sen imago.

Syksyn lukemistoa (2025)

Kohta on joulu ja lukupinossa on tuttuun tyyliin puoliksi luettuja enemmän kuin olisi tarpeen. Tässä kuitenkin lyhyet kommentit kuudesta teoksesta, jotka ovat vieneet merkittävän osan syksyn lukuajasta. Lyhin on 240 sivua ja useampi on siellä alle 400 sivun. Viimeisimpänä kommentoitu oli hidaslukuinen, kun jäin pohtimaan monissa kohdin pitkäksi aikaa. Kirjoitin pari blogitekstiäkin niillä höyryillä (ks. lokakuu 2025). 

 

Mark Sedgwick (2023) Traditionalism: The Radical Project for Restoring Sacred Order 

 

Traditionalismilla tarkoitetaan modernia maailmaa kritisoivaa ajattelutapaa, jossa oletetaan jokin ikiaikainen traditio, jonka määräämään järjestykseen meidän tulisi palata. Tuo järjestys ei ole välttämättä uskonnollinen, mutta usein sitä nimitetään ”metafyysiseksi”. Oikeistolaisuus ja fasismi eivät ole sille välttämättömiä, mutta käytännössä ne ovat kulkeneet lähellä. Tätä sekalaista aatemaailmaa ruoditaan teoksessa, joka erittelee ansiokkaasti René Guénonin, Julius Evolan ja muutamien muiden aatesuuntaan liitettyjen ihmisten ajatuksia. Yhteiskunnallisen kontekstualisoinnin osalta teos on hieman haparoivampi. Nykypäivän traditionalismia se paikantaa mm. Jordan Petersonin käsityksiin. Suomessa paras esimerkki traditionalismin ajattelijoista innostuneista ovat esoteriasta intoilevat miehet, Sarastus-lehti ja Guénonia julkaissut Kiuas-kustannus. Kahdella jälkimmäisellä on suora kytkös toisiinsa, kun taas esoteriakenttä on monenkirjavampi. 

 

Jukka Virtanen (2003) Keskellä kuvassa 

 

Viime vuosien jokerilukemistot ovat peräisin useimmiten Kiteen kirjaston ilmaispoistohyllystä, jonka ratsaan 1-2 kertaa vuodessa. Niin myös vuonna 2019 kuolleen monitoimija Jukka Virtasen elämäkerta. Vuonna 2003 meni painoon sinänsä kiinnostava muistelmateos, jossa ollaan hyvin lempeitä melkein joka suuntaan. Poikkeuksensa selkkaus Buddy Holly -musikaalin toteutuksessa (ja se kohta sähköistää teosta huomattavasti). Huumoria, anekdootteja ja detaljeja teoksessa on paljon, koskettavuutta ei juuri laisinkaan, ellei sellaiseksi lasketa eturauhassyöpää käsittelevää osiota. Itseäni ei suuremmin kiinnosta Virtasen urheiluharrastus. Raviharrastusta koskeva luku oli tynkä ainakin minunlaiselleni raviradoilla kasvaneelle ihmiselle. Jonkin verran kiinnostaa hänen lapsuutensa Jämsänkosken maailman kuvaus ja jonkin verran Virtasen toiminta musiikin, television ja elokuvan parissa. Ei poikkeuksellisen hyvä teos, mutta minä nyt nautin monenlaisten elämäkertojen lukemisesta. 

 

Anu Kantola & Hanna Kuusela (2019) Huipputuloiset. Suomen rikkain promille 

 

Teos nousi ansaitusti otsikoihin ilmestyessään. Itse seurasin keskustelua, mutta teoksen luin vasta nyt. Siitä voi lukea, miten huipputuloiset, niin johtajat kuin yrittäjät, puhuvat itsestään, muista ja yhteiskunnasta. Kantola ja Kuusela analysoivat kriittisesti mutta eivät pahansuopaisesti heidän puheitaan. Se nyt vaan on niin, että moni kirjaan haastateltu on täynnä itseään ja kykenemätön mielekkääseen itsereflektioon. Heidän visionsa on se, että sosiaaliturva lakkautetaan ja ihmiset menevät töihin. Niin saadaan maailman paremmaksi. Tämä ei ole edes kärjistys. Päässäni teos on aika vahvaa jatkumoa Kantolan väitöskirjalle Markkinakuri ja managerivalta (2002). Molempien ytimessä on ihmisten pulmallinen käsitys siitä, että systeemisiä ja rakenteellisia ongelmia ei ole; on vain yksilöiden luonteeseen liittyviä esteitä, mikä selittää toisten ongelmalliset elämäntilanteet. Huipputuloisissa on toki esitelty laajemmalla pensselillä, millaista kohderyhmänsä elämä on heidän itsensä kertomana. Ansaitusti keskustelua herättänyt teos, mutta toisaalta tuntuu, että teoksen huomiot myös katosivat nopeasti julkisuudesta. 

 

Lauren Horn Griffin (toim.) (2025) Discourses of Crisis and the Study of Religion 

 

Pohjois-Amerikan uskontotieteen järjestön vuosittaisten seminaarien pohjalta julkaistaan kokoomateos ja tässä on tuorein sellainen. Sarjan julkaisuissa on aina joitain erittäin mielenkiintoisia tekstejä ja joitain vähemmän relevantteja. Sävy on keskusteleva, seminaarimainen ja pohdiskeleva. Vain pieni osa sopisi sellaisenaan normaaliksi tutkimusartikkeliksi. Konsepti on kuitenkin viehättävä ja kenties siksi olen lukenut suuren osan sarjan teoksista. Sama tasollinen ”hajanaisuus” pätee tähänkin teokseen, kuten myös aiheiden näennäinen hajanaisuus, mutta pinnan alla on toistuvasti kysymys siitä, mitä me täällä uskontotieteessä oikein ajatellaan tekevämme uskontotieteen nimikkeen nimissä. Sarjan seuraavan teoksen toimittaja on allekirjoittanut. 

 

Mike Dines & Georgina Gregory (toim.) (2022) Exploring the Spiritual in Popular Music

 

Artikkelikokoelman taso heittelee reilusti artikkelista toiseen. Osa on sellaista ”populaarimusiikin kokeminen voi olla pyhää” -tyyppistä tutkimuslinjaa, jossa ei ole tapahtunut paljoakaan kiinnostavaa uutta siitä lähtien kun sitä on tehty. Ainakaan uskontotieteilijän näkökulmasta. Yleensä näiden anti typistyy aiheeseen: jos se nappaa, hyvä niin, mutta jos ei, ei käsittelystä ole paljoakaan kerrottavaa muille. Tämän teoksen parhaat palat olivat: A-V Kärjän avausartikkeli, jossa käydään läpi tutkimuskenttää, sen puutteita ja painotuksia; K Medicin analyysi Sufjan Stevensin kristillisyydestä ja hänen faniensa reaktioista; M Dinesin ja M Grimesin Psychic TV -tarkastelu. Pari muuta sisälsivät joitain hyviä oivalluksia. Loput olivat heikompia. Kokonaisuus menee musafaniuteni kautta plussan puolelle. Näitä kokoan hyllyyni, jotta pysyn kärryillä tällä tutkimuskentällä. Viimeisen viiden vuoden aikana olen kärryille kuitenkin päässyt ja uskallan jo aika rennosta esittää yleistäviä väitteitä uskonnon ja populaarimusiikin tutkimuksen luonteesta. 

 

Will Gervais (2024) Disbelief: The Origins of Atheism in a Religious Species 

 

Teos on erinomainen ateismitutkimuksen popularisointi, vaikka se eritteleekin lähinnä psykologista ateismitutkimusta. Siinä kuitenkin tuodaan sisäpiiristä rajua mutta vakuuttavaa varhaisen kognitiivisen uskontotieteen kritiikkiä. Teos argumentoi kulttuurievolutiivisen näkemyksen puolesta, jolloin niin uskonto kuin ateismi ovat yhtä lailla luonnollisia ”luonnollisia”. Tekijä korostaa itseään aina kuin mahdollista, eikä ole todellakaan vahvoilla esimerkiksi käsitellessään Marxia alkusivuilla, mutta jos ei anna näiden seikkojen häiritä liikaa ja keskittyy teoksen vahvuuksiin, niin siinä on todella paljon ajateltavaa. Tekijä selostaa melko seikkaperäisesti, miten psykologiset testit on tehty ja mikä niiden merkitys on ollut. Ja milloin aikaisemmat tulokset on hylätty siksi, että tuloksia ei ole saatu toistettua. Hänen näkemyksensä ateismin yleistymisestä on yhteensopivampi sosiologisen kuin esimerkiksi kognitiivisen tutkimuksen kanssa, vaikka hän ankkuroi ajattelunsa kognitiivisen tutkimuksen perinteeseen (josta menee sitten kulttuurievoluutiokehyksen suuntaan). Suosittelen.

Uskontopuhetta tutkimassa

Suunnilleen Helsingin kirjamessujen aikaan ilmestyi uusi teos Uskontopuhetta (2025, toim. M Ubani, P Kuivala & T Hjelm). Se sisältää johdannon ja epilogin lisäksi 17 artikkelia. Yksi artikkeleista on kirjoittamani, ja kun tällä blogialustalla on tullut viime aikoina kerrottua jotain julkaisuistani, niin jatketaan samalla linjalla. 

 

Artikkelini otsikko on ”Mitä hyötyä on olla uskonto? Uskonto luokittelukiistana”. Alaotsikko haluttiin yhdenmukaisuussyistä, joten keksin tuollaisen. Oma-aloitteisesti en sitä sinne tarjonnut. Pääotsikko herätti kysymyksen kustannustoimittajalta. Voisiko sen muotoilla toisin, kun se ei ole aivan tavallista suomea. Ymmärrän. Mutta en lopulta muuttanut. 

 

Yksi kelvollinen ehdotus olisi ollut ”Mitä hyötyä on uskonnon statuksesta?” Ajattelen kuitenkin, että muotoilu tekee liian helpoksi ajatella, että on olemassa uskontoja, jotka sitten saavat uskonnon statuksen tai eivät saa. Oma muotoiluni vie (ehkä, jos lukija ajattelee alkuunkaan siten kuin itse ajattelen) pohtimaan ontologista puolta. En nimittäin tekstin puitteissa oleta, että olisi olemassa uskontoja, jotka sitten myöhemmin nimetään tai ei nimetä uskonnoiksi. Sen sijaan tekstin puitteissa jätän mahdollisuuden ajatella, että nimeäminen on välttämätöntä, jotta jokin voisi olla uskonto (riippumatta siitä, puolustanko viimeiseen asti tällaista kantaa). 

 

Tämä huomio erottaa oman tekstini suuresta osasta muiden tekstejä. Useissa artikkeleissa uskonto on olemassa ongelmattomasti. Sen sijaan pulmat koskevat joillain sitä, onko uskontopuhe keskittynyt uskoon, puuttuuko ”siitä” sukupuolinäkökulma tai miten ”se” on osa yhteiskunnallisia jännitteitä. Uskontopuhetta nämäkin ovat yhtä kaikki, ja monipuolista sellaisen käsittelyä, mutta hieman eri rekisterissä. Joissain luvuissa ”uskonto” kuitenkin on ongelmanasettelussa mukana, kuten Lauri Thurénin tekstissä ”Uskonnoton Jeesus”, jossa pohditaan, missä mielessä voidaan tai ei voida sanoa Jeesuksen olleen uskonnollinen. Ja muissakin, mutta en listaa niitä tähän. Tutustu teokseen! Yksi näkökulma sen lukemiseen on juuri näiden erilaisten rekisterien seuraaminen ja eritteleminen. 

 

Omassa tekstissäni tuon erityisesti muutaman esimerkin avulla esiin, kuka, ketkä tai mitkä tahot hyötyvät siitä, että jotakin luokitellaan uskonnoksi (tai ei luokitella). Esimerkeistä ensimmäinen on koronapandemian aikainen tapaus, kun huomattiin, että kokoontumislain mahdollistamat rajoitteet eivät koske rekisteröityneitä uskonnollisia yhteisöjä (eikä evlut ja ortodoksista kirkkoa). 

 

Toinen esimerkki koskee yleisemmin uskonnolliseksi yhteisöksi rekisteröitymistä, erityisesti Suomessa: mitä hyötyä siitä on, jos hakemus menee läpi? Vielä laajempi kysymys olisi se, mitä valtio hyötyy, mutta artikkelissa katson asiaa enemmän hakijoiden näkökulmasta. 

 

Kolmas koskee esimerkkejä, joissa uskonnoksi luokittuminen on tai olisi haitallista. Tuttujen tapausten (suvivirren laulaminen, krusifiksi luokkahuoneessa eli Soile Lautsin tapaus) lisäksi käsittelen ranskalaista Marian patsaan tapausta, jonka luokittaminen uskonnoksi tarkoitti, että se tulee siirtää julkiselta paikalta, vaikka paikkakunnan pormestari esitti, että kyse on historiallisesta perinnöstä. 

 

Artikkelini otsikkoon vastaan yleisesti: uskonnoksi määrittymisestä seuraa usein materiaalisia ja symbolisia etuja, joita muilla ei ole. Jos uskonnolliseksi määrittymisestä seuraa symbolin tai käytännön kielto, alkaa kuulua ehdotuksia määrittää ne kulttuurisiksi tai osaksi perinnettä. 

 

Mistä siis puhumme, kun puhumme uskonnosta? Tekstissä vastaan näin: ”Puhumme kategoriasta, joka rakentuu ja myös muuttuu historiallisesti yhteiskunnan diskursiivisissa käytänteissä. Historiallisesti muodostuneet käsitykset, yhteiskunnallinen keskustelu, instituutioiden rakenteet ja lainsäädäntö vaikuttavat omilla painoarvoillaan siihen, millaiseksi uskonnon kategorian sisältö ja rajat muodostuvat kussakin yhteiskunnassa ja miten tavoiteltavaa uskonnoksi luokittuminen on.” Näitä prosesseja ja erityisesti luokittelukiistoja tarkastelemalla voidaan ymmärtää paremmin yhteiskunnallisia valtasuhteita (vaikka sinänsä yhteiskunnallisia valtasuhteita voidaan ja pitääkin tarkastella monilla muillakin tavoilla).

Ovatko ateistit rationaalisempia kuin uskovat? Osa 2

Edellinen kirjoitus käsitteli ”ikuisuusaihetta”, jota on tutkittu melko paljon psykologian alalla viimeisen viidentoista vuoden aikana. Kirjoitus perustui Will Gervaisin teokseen Disbelief (2024). Tässä tekstissä tuodaan myöhemmän(!) keskustelun näkemyksiä, jotka osaltaan haastavat joitain Gervaisin näkemyksiä. 

 

Religion, Brain & Behavior -lehdessä on ilmestynyt nippu artikkeleita, jotka kommentoivat Gervaisin teosta kokonaisuutena. Teksteistä yksi kohdentuu erityisesti rationaalisen ateismin (tai ”analyyttisen ateismin”) teesiin. 

 

Neil Van Leeuwen korostaa, että vaikka korrelaatio ateismin ja analyyttisen ajattelun välillä olisi maltillinen ja poikkikulttuuriset otokset niitä koskevissa tutkimuksissa pieniä, se ei itsessään tee tyhjäksi väitettä, jonka mukaan ateistit toisinaan järkeilevät itsensä pois teismistä. Olen samaa mieltä. Kun uskonnon ote heikentyy mistä tahansa syistä, se avaa mahdollisuuden tilanteelle, jossa ihminen järkeilee itsensä pois teismistä. 

 

Van Leeuwen nostaa myös esiin Gervaisin kirjan jälkeen julkaistuja tutkimuksia, joissa eri tavoin on löydetty jonkinlaista tukea ateismin ja ”Systeemin 2” yhteydelle useita eri maita tarkastelemalla. Katsoin pikaisesti läpi kolme artikkelia. Niiden yksityiskohtainen ruotiminen vaatisi paljon enemmän aikaa kuin nyt on käytettävissä, mutta tässä kuitenkin perusjuttuja: 

 

Artikkelissaan ”On the Role of Analytic Thinking in Religious Belief Change: Evidence from over 50,000 Participants in 16 Countries” Stagnaro & Pennycook (2025, Cognition) esittävät, että rationaalisella ajattelulla on yhteys uskomusjärjestelmän vaihtamiseen. Useampi vaihtaa teismistä ateismiin, mutta yhteys löytyy myös niiltä, jolta vaihtavat ateismista teismiin (siis suhteessa niihin, jotka eivät vaihda kummastakaan). 

 

Artikkelissaan ”Analytic Atheism and Analytic Apostasy Across Cultures” (2025, Religious Studies) Byrd, Stich ja Sytsma argumentoivat, että heidän aineistossaan analyyttista ateismia löytyy, mutta vielä merkittävämpi on analyyttinen apostasia: mitä paremmin menestyy testissä, sitä todennäköisemmin henkilö jättää lapsuuden uskontonsa. Kun uskonnon jättäjät otetaan pois kuviosta, analyyttisen ateismin merkitys hälvenee. Uskonnollinen kääntyminen puolestaan ei heidän aineistossaan korreloinut rationaalisen ajattelun kanssa. He toteavat, että reflektiivisen ajattelun yhteys uskonnon jättämiseen on luotettava, mutta marginaalinen. 

 

Artikkelissaan ”Reflective Thinking Predicts Disbelief in God Across 19 Countries” Ghasemi, Yilmaz, Isler, Terry ja Ross (2025, Psychonomic Bulletin & Review) kertoo päälöydöksensä jo otsikossaan: rationaalisella ajattelulla on yhteys ateismiin. Yhteys ei ole kuitenkaan erityisen vahva. Ja kaikkien maiden kohdalla yhteyttä ei löytynyt. (Jälleen kerran testattavat olivat yliopisto-opiskelijoita, jotka ovat yliedustettu väestönosa psykologisissa tutkimuksissa.) 

 

Yhdessä nämä viestivät siitä mistä 2010-luvun alun tutkimuksetkin: yhteys löytyy (joko yleisesti kuten kolmannessa esimerkissä tai uskonnon jättäjien kohdalla kuten esimerkeissä 1 ja 2). Sen merkitys on kuitenkin vähäinen. Ja sen selittävä voima on pieni (kuten esimerkiksi Van Leeuwen korostaa aikaisempien ehtojen tärkeyttä siinä, että järkeilyllä olisi kausaalista voimaa ateistiksi tulemisessa). 

 

Gervais itse kommentoi aihetta toteamalla, että yhteys ateismin ja järkeilyn välillä on olemassa, mutta se ei ole missään suuri. Ne ovat ateismiin liittyviä tosiasioita, mutta eivät hyviä ateismin selityksiä. Hän täsmentää, että hänen kritiikkinsä kohteena on rationaalisen ateismin vahva väite: se, että rationaalisuus on välttämätön ja ensisijainen tekijä ateismin yleisyydessä globaalisti, että ateismi yleisesti kumpuaa järkeilystä ja että järkeily on muita kilpailevia selittäviä tekijöitä merkittävämpi selittäjä. 

 

Gervais toteaa, että mikäli haluamme ennakoida tai selittää ateismia laajalti, tulee kiinnittää huomio uskonnollisen sosialisaation muutoksiin pikemminkin kuin kognitiiviseen tyyliin. Tässä olen samoilla linjoilla. Olen usein todennut, että on vaikea kuvitella, että erilainen järkeily selittäisi, miksi esimerkiksi ateismi on yleisempää Ruotsissa kuin Suomessa. 

 

Keskustelu intuitiivisen ajattelun ja reflektiivisen ajattelun suhteesta ateismiin varmasti jatkuu.

Ovatko ateistit rationaalisempia kuin uskovat?

Jos ateismin puolestapuhujia on uskominen, he ovat rationaalisempia kuin muut. Osa heistä on ainakin oman käsityksensä mukaan järkeillyt itsensä pois uskonnollisista ajatuksista. Jotkut kertovat, miten tajusivat, ettei uskonnollisissa ajatuksissa ole mitään järkeä, ne ovat hölynpölyä, ja siten päätyivät ateisteiksi. 

 

Mitä tutkimus sanoo aiheesta? 2010-luvun alkupuolella ilmestyi psykologisia tutkimuksia, jotka osoittivat ateistien olevan kognitiiviselta tyyliltään reflektoivampia (psykologian ”Systeemi 2”) kuin enemmän intuitiivista ajattelua (psykologian ”Systeemi 1”) seuraavat uskonnolliset ihmiset. 

 

Myös 2016 ilmestynyt meta-analyysi osoitti, että järkeilyssä on tilastollisesti merkitseviä eroja. Erot eivät olleen järin suuria, mutta tilastollisesti merkitseviä kuitenkin. 

 

Vuonna 2018 ilmestynyt replikaatiotutkimus, jossa 2010-luvun alun aihetta käsitteleviä tutkimuksia toistettiin, osoitti, etteivät tulokset olleet toistettavissa. Ainakaan siinä mielessä, että voitaisiin sanoa erilaisen ajattelutavan olevan ateismin syy. 

 

Jonkinlainen korrelaatio kuitenkin löytyi uusissa tutkimuksissa. Nyt se osoittautui huomattavasti pienemmäksi kuin vuoden 2016 meta-analyysissa. 

 

Sitten huomattiin, että korrelaatio katoaa täysin useissa maissa. Karkeasti ilmaistuna: Mitä uskonnollisempi maa, sitä selvempi korrelaatio on. Maallisemmissa maissa korrelaatiota ei ole välttämättä laisinkaan. 

 

Vielä yksi täsmennys: uskonnollisemmissa maissa, joissa korrelaatio löytyi, se päti vain niihin, jotka EIVÄT olleet saaneet voimakkaan uskonnollista kasvatusta. Tämä oli monille yllättävää. 

 

Siispä: näyttää siltä, että korkean uskonnollisuuden maissa heikon uskonnollisen kasvatuksen saaneiden parissa erilainen järkeilyn tapa selittää osan ateismista. Tai ainakin voi sanoa, että tällaisessa kontekstissa korrelaatio on selvempi kuin muualla. Globaaliksi ateismin selittäjäksi ateistien rationaalisuudesta ei ole, eikä varsinkaan maallistuneissa maissa. 

 

(Aihetta käsittelee Will Gervais teoksessa Disbelief: The Origins of Atheism in a Religious Species [2024])