Taas
keskustellaan uskonnon- ja elämänkatsomustiedon opetuksesta. Tällä kerralla Yle
uutisoi aiheesta oman kyselynsä pohjalta (7.1.2020). Kommentoin uutista ja sitä
kautta käy ilmi myös oma kantani asiaan.
Ylen
oman kyselyn mukaan 70 prosenttia kannattaa yhteistä katsomusainetta.
Kysymyksen muotoilussa tuli selväksi, että uusi aine korvaisi uskonnonopetuksen
ja elämänkatsomustiedon, mutta samalla painotettiin, että uudessa aineessa
”tutustutaan maailman uskontoihin oppilaan omasta vakaumuksesta riippumatta”.
Tulos
ei ole yllättävä. Tiedämme aikaisemmistakin kyselyistä, että kaikille yhteistä
katsomusainetta kannattaa suomalaisten enemmistö. Sitä kuitenkin vastustavat
keskeiset intressiryhmät, kuten uskonnolliset yhteisöt, jotka haluavat pitää
kiinni ”oman uskonnon opetuksesta”, ja uskonnottomien etujärjestöt, jotka
haluavat pitää kiinni elämänkatsomustiedosta. Enemmistön ääni ei kuitenkaan
hallitse keskustelua, koska intressiryhmien ääni kuuluu voimakkaammin.
Tutkijat,
opettajat ja virkamiehet eivät ole yksimielisiä. Ylen juttu kertoo, että
uskonnonopettajista lähes puolet kannattaa kaikille yhteistä katsomusainetta.
Suuri osa vastustamisesta tulee kuitenkin intressiryhmiltä.
Vastustamiselle
on melko vähän asiapohjaa. Se perustuu ensisijaisesti siihen, että haetaan
perusteita valmiille kannalle. Ruohonjuuritason vallankumous – koulukohtaiset
kokeilut mahdollisimman pitkälle viedystä yhteisopetuksesta – on ollut pääosin
toimiva ratkaisu eri opetusasteilla.
Kiinnostavaa
on, miten puolueet, kristillisdemokraatit pois lukien, selvästi kannattavat
yhteistä ainetta. Jopa perussuomalaisissa kannatus on 59 prosenttia ja
keskustassa 66 prosenttia. Lopuilla suurempi.
Ylen
esittämän kysymyksen muoto on kuitenkin ongelmallinen, koska siinä oletetaan
maailman uskontoihin tutustumisen olevan yhteisen aineen ikään kuin ainoa sisältö.
Näin ei kuitenkaan pitäisi olla eikä ole nykyisellään. Siinä mielessä Ylen
jutussa lähdetään muun muassa opetusneuvoksen suulla kumoamaan jotain
sellaista, jota ei ole olemassakaan. Perverssillä tavalla keskustelusta tulee
”maailmanuskonnot vai elämänkatsomustieto”, kun pitäisi keskustella siitä,
haluammeko elää nykyisessä systeemissä vai olisiko sille parempi vaihtoehto.
Vaikka
nykyinen uskonnonopetus on paljon muuta kuin ”maailmanuskontojen” opetusta, katsomusaine
ei voisi olla pelkkä synteesi nykyisestä uskonnonopetuksesta.
Katsomusaine
ei voisi olla myöskään nykyinen elämänkatsomustieto, vaikka esimerkiksi
opetusneuvos sitä Ylen jutussa pitääkin parhaana vaihtoehtona. Opetusneuvos on
pitkän linjan elämänkatsomustieto-aktiivi, jonka näkemykset liittyvät
yksinkertaisesti, ja mielestäni hyvin ongelmallisesti, elämänkatsomustiedon
puolustamiseen. (Olen vuosia sitten käynyt hänen kanssaan sähköpostikeskustelua
aiheesta, mutta jätän sen tästä pois.)
Pelkkä
elämänkatsomustieto ei tarjoa riittävästi uskontotieteellistä ymmärrystä
katsomuksista (on ne sitten ”uskonnollisia” tai ei), vaikka pätevillä
et-opettajilla onkin muutama uskontotieteen kurssi suoritettu.
Itse
ajattelen, että yhteisen aineen tulisi olla aito synteesi nykyisten vahvimmista
puolista, ja siten jotain uutta. Siinä tulisi olla mukana elämänkatsomustiedon
sisältöjä. Siinä tulisi käsitellä niin sanottuja vähemmistöuskontoja, mutta
poistaa nykyinen outo painotus, jossa tietyt teemat ja ilmiöt käsitellään
ainoastaan kyseisen vähemmistöuskonnon osalta (esimerkiksi uskonto mediassa
kääntyy muissa kuin evlut-opetussuunnitelmassa paikoitellen muotoon, jossa
käsitellään vaikkapa ortodokseja mediassa tai islamia mediassa, riippuen siitä,
mikä vähemmistöuskonto on kyseessä, eikä uskontoa mediassa).
Opetussuunnitelman
ja oppikirjojen tasolla tarkasteltuna nykyinen evlut-aine tarjoaisi ainakin
lukiotasolla alustavan rungon uuteen aineeseen, sillä se sisältää nykyisellään
paljon katsomusten kirjoa (myös uskonnottomuuden tarkastelua) ja teemoja, jotka
kiinnittyvät opiskelijoiden elämismaailmaan (populaarikulttuuri, media jne.). Evlut-aine
ei ainakaan oppikirjojen tasolla rajoitu luterilaisuuteen, vaan niissä
käsitellään melko laajasti uskontoa ilmiönä, vaikka luterilainen painotus onkin
näkyvissä.
Haluan
kuitenkin painottaa, että se olisi vain prosessin alku, ei lopputulos.
Lopputuloksessa tulisi näkyä selvästi myös uskontoon liittymättömät (tai
uskontoon vain etäisesti liittyvät) identiteetin rakentumisen kannalta
keskeiset pohdinnat. Se ei voisi tarkoittaa vain ”uskonnottomuuden” lisäämistä
pakettiin, vaan elämäntyylien ja -tapojen kirjavuuden pohdiskelua riippumatta
niiden mahdollisesta uskontostatuksesta.
Tyypillinen
maltillinen kommentti yhteistä katsomusainetta vastaan koskee käytäntöä:
opettajankoulutus tulisi järjestää uusiksi ja miten kävisi vanhojen opettajien?
Minusta tämä on laiskaa ajattelua. Samalla logiikalla ei voi yrittää torjua
ilmastonmuutosta, koska siitä ei tule heti valmista. Ei Roomaakaan rakennettu
päivässä. Tietenkin tarvittaisiin siirtymäaikaa ja alkuun käytännön tilanteiden
sanelemia kompromisseja. Eivät opettajat jäisi työttömiksi, vaan he alkaisivat
orientoitua uuteen nykyisen koulutuksensa pohjalta. Nykyinenkin systeemi
polkaistiin pystyyn epäpätevillä vähemmistöuskontojen opettajilla. Uusia
opettajia lähdettäisiin kouluttamaan uuden aineen pohjalta.
Kasvukivuilta
tuskin vältyttäisiin, mutta niiden pelkääminen on heikko argumentti
ongelmallisen nykysysteemin puolustamiseen.
