Luonnontieteilijä-ateistit uusina intellektuelleina

Viimeisen noin kymmenen vuoden aikana on nähty uskontokriittistä ateismia koskevan julkisuuden kasvu. Kaikkein selvin osoitus tästä ilmiöstä on niin sanottu uusateismi. Nousulle on olemassa useita selittäviä tekijöitä, joista yksi ilmeisimmistä on uskonnon näkyvyyden kasvu: ateismi on täten vastareaktio kasvaneelle tietoisuudelle siitä, että uskonto ei ole kadonnut yhteiskunnallisesta elämästä.

Nyt haluan nostaa esiin yhden keskustelun, jonka tutkijat ovat lähestulkoon sivuuttaneet pohtiessaan julkkisateistien viestiä ja tehtävää. Uskontokritiikin lisäksi julkkisateismin nousussa on olennaista ymmärtää, että keskeisimmät heistä – mutta ei jokainen – tarjoavat uskontokritiikin lisäksi vastausehdotuksen keskusteluun ”kolmannesta kulttuurista”.

Termillä kolmas kulttuuri viitataan tässä yhteydessä yritykseen ratkaista niin sanotun kahden kulttuurin dilemma. Kahdella kulttuurilla tarkoitetaan perinteisten humanisti-intellektuellien tai kirjallisuusintellektuellien ja luonnontieteilijöiden välistä kuilua tai vastakkainasettelua.

Vastakkainasettelun muuttamiseen on olemassa erilaisia vaihtoehtoja, mutta merkittävimmät julkkisateistit edustavat mallia, jossa kolmas kulttuuri merkitsee luonnontiedeintellektuellin syntyä, ja sen voittoa humanisti-intellektuellista.

Perinteisesti luonnontieteilijä ei ole ollut julkinen intellektuelli, mutta tässä mallissa he puhuvat suoraan kiinnostuneelle yleisölle ilman välikäsiä. Tyyppiesimerkki on Richard Dawkins, joka popularisoi luonnontiedettä, esittää ankaraa uskontokritiikkiä ja siinä sivussa pilkkaa humanistisia tieteitä – tai erityisesti niitä versioita, joissa hänen mielikuvansa mukaan ehdotetaan kahden kulttuurin ratkaisuksi päinvastaista eli humanisti-intellektuellin voittoa luonnontieteistä.

Luonnontieteilijä-intellektuellien nousua on käsitellyt erityisesti John Brockman jo 1990-luvulla teoksessaan The Third Culture, eikä ole sattumaa, että kaksi niin sanottua uusateistia, Richard Dawkins ja Daniel Dennett, ovat esimerkkeinä uudenlaisen luonnontieteellisen intellektuellin esiinmarssista.

Suomessa selkeimmän esimerkki kannasta, jossa kolmas kulttuuri merkitsee humanisti-intellektuellin tappiota, on tarjonnut Kari Enqvist. Hän kirjoitti vuonna 1998, että kamppailu kahden kulttuurin välillä on käytännössä ohi. ”Ne, jotka sen hävisivät – traditionaaliset ’intellektuellit’ – eivät vain vielä ole tajunneet sitä.”

Enqvist on suorasukaisen tekstinsä lisäksi hyvä esimerkki siitä, että hänen toimintaansa julkisena intellektuellina yhdistyy ateistinen uskontokritiikki. Ateismin ei kuitenkaan tarvitse kytkeytyä Dawkinsin ja Enqvistin jakamaan käsitykseen kolmannen kulttuurin merkityksestä, mutta tämä on tuore ja omaperäinen artikulaatio ateismin historiassa.  

Ihan kaikki nykyateistit eivät ole samanlaisia. Edesmenneellä Christopher Hitchensillä oli monia perinteisestä intellektuellista muistuttavia toimintatapoja ja näkemyksiä, vaikka hänkin kritisoi Dawkinsin tavoin joitakin humanisti-intellektuelleja (esim. Edward Saidia). Toisaalta hänen kaveripiiriinsä kuului erityisesti sellaisia kirjailijoita, jotka ovat myös uskontokriitikoita (Martin Amis, Ian McEwan, Salman Rushdie). Tuntemattomammista ateismiryhmistä löytyy kovaakin uusateismikritiikkiä (esim. Atheism+), joka kytkeytyy ehkä lähemmäksi kriittisen teorian ja emansipatorisen tiedonintressin ateistisia kantoja. Tällaiset ateistiryhmät ovat uskontokriittisiä, mutta ne eivät ratkaise kysymystä kolmannesta kulttuurista uusateistien tavoin. Yksinkertaisesti sanottuna ne eivät alleviivaa luonnontieteilijä-intellektuellin merkitystä tai väheksy perinteisten intellektuellien näkemyksiä.

Uskonto on vain yksi (joskin näkyvin ja keskeisin) julkkisateistien ”vihollinen”. Toinen on juuri sellainen kulttuuriteoria, jota koskevissa luonnontieteilijöiden mielikuvissa kolmas kulttuuri merkitsee humanisti-intellektuellin ”voittoa” luonnontieteilijästä. Olen tarkastellut uusateismia identiteettipolitiikan näkökulmasta yhdessä artikkelissani, mutta siinä tuon vain epäsuorasti esiin tämän keskustelun ”kolmannesta kulttuurista”. Mielestäni sen ymmärtäminen kuitenkin auttaa hahmottamaan julkkisateistien sosiaalista paikantumista ja monia heidän kannanottojaan.

Kirjallisuutta:

Brockman, John (1995) The Third Culture: Beyond the Scientific Revolution. New York: Simon & Schuster.

Enqvist, Kari (1998) ”Kolmas kulttuuri vailla pääkaupunkia”, Arkhimedes 53(3), s. 10.

Niiniluoto, Ilkka (2003) Totuuden rakastaminen: Tieteenfilosofisia esseitä. Helsinki: Otava. (erit. artikkeli ”Kulttuuri: yksi, kaksi vai kolme?”)

Taira, Teemu (2012) ”New Atheism as Identity Politics” M Guest & E Arweck (eds) Religion and Knowledge: Sociological Perspectives. Farnham: Ashgate, 97–113.

Studioalbumit osa 18: Byrds

1960-luvun jenkkiyhtyeistä vain harvat ovat todella kuuluneet kotitalouteni soitetuimpiin esittäjiin, jos ei lasketa Sonicsia, Trashmeniä, Doorsia ja Velvet Undergroundia. Yksittäiset albumit ovat olleet mieleeni, kuten Beach Boysin Pet Sounds, sekä moni kokoelmalevy (erityisesti Nuggets-sarja), mutta populaarimusiikin kanonisoidut atlantintakaiset nimet Dylanista Byrdsiin ovat hitaasti yleistyneet soittimessani. Siinä missä Dylania kertyi rajattu valikoima vuosia sitten, Byrdsin studioalbumeihin tutustuminen vei aikansa. Jotain kuitenkin tapahtui. Yhtäkkiä hyllyssä oli yhdeksän albumia.

Ensimmäinen ostos tuli tehtyä jo vuosia sitten. Taidokkaasti kasattu kokoelma Super Hits! maksoi alle vitosen. Se sisältää hienoja hittejä, eikä siten ollut kiirettä perehtyä studioalbumeihin.

Toisen oston tein aika impulsiivisesti. Finanssikriisin vuoksi joku silloin lopettaneista brittiketjuista dumppasi levynsä polkuhintaan. Shoppailin kunnolla ja mukaan tarttui Byrdsin Sweetheart of the Rodeo. Hinta taisi olla kolme puntaa. Aikaa kului muutama vuosi, mutta sitten hyllystä löytyi nippu Byrdsin levyjä. En oikein muista, miksi aloin ostaa niitä, sillä Sweetheart… ei ollut koskaan avautunut kunnolla. Ehkä Sulo Vilenin ohjenuoralla – kun sai halvalla.           

Mr Tambourine Man (1965) on ensimmäinen Byrdsin albumi. Se sisältää peräti neljä Bob Dylanin sävellystä. Niistä tunnetuin on ”Mr. Tambourine man”, mutta kyllä myös ”All I really want to do” on hieno 60-lukulainen popkappale. Dylanilta itseltään kuulostava ”Chimes of freedom” on myös levyn parhaimmistoa. Toki albumilla on nippu Gene Clarkin kirjoittamia biisejä, joista erityisesti ”I’ll feel a whole lot better” on erolaulujen klassikko epäröivällä lauseella ”I’ll probably feel a whole lot of better, when you’re gone”. Kaikkiaan albumi on hieno yhdistelmä: hippiesque Beatles esittämässä Amerikan sähköiseksi muuttunutta folkkia.

Turn! Turn! Turn! (1965) ilmestyi samana vuonna, ja se alkaa mainiolla nimikkokappaleella. Albumi kuulostaa siltä kuin yhtye olisi jo vakiinnuttanut soundinsa ja hitsautunut harmoniseksi kokonaisuudeksi. Tavallaan teoksessa toistuu esikoisen kuviot. Nimikappaleen lisäksi tunnetuimpien joukossa on Dylanin ”The times they’re a-changing” ja parhaimmistossa niin ikään Dylanin ”Lay down your weary tune”.

Fifth Dimension (1966) ei sisällä enää Dylanin eikä (yhtä lukuun ottamatta) Gene Clarkin kappaleita. Vetovastuun biiseistä on ottanut Roger McGuinn ja David Crosby. Suuresta muutoksesta huolimatta mukaan on mahtunut yhtyeen yksi tunnetuimmista hiteistä ”Eight miles high” (jossa Clark on mukana McGuinnin ja Crosbyn kanssa) ja toinen hitti ”Mr. Spaceman”. Albumilla on muuten monisävyinen ote, ja 60-lukulaista suoraa poppia on hieman aikaisempaa vähemmän. Tilalla on psykedeelisiä elementtejä, erityisesti kitarakuvioissa (esim. ”I see you”), teksteissä ja tietenkin ”Hey Joessa”.

Younger than Yesterday (1967) alkaa onnistuneella ”Eight miles high”-pastissilla ”So you want to be a rock’n’roll star”, mutta jatkuu vielä paremmalla biisillä ”Have you seen her face”. Levylle mahtuu myös psykedeelinen helmi ”Renaissance fair” ja täydellinen pophitti ”My back pages”. Tämä on erittäin korkeatasoinen levy. Valitettavasti se löytyy jo hyllystä – muussa tapauksessa olisi mahtavaa lähteä hakemaan tällaista timanttia levykaupasta.

The Notorious Byrd Brothers (1968) on viides albumi, joka psykedelian ja folkin lisäksi sisältää jo viitteitä tulevasta kantrivaiheesta (esim. ”Wasn’t born to follow”). Rima on asetettu korkealle, ja tyylillisesti vaihteleva albumi ei yllä ihan edellisten tasolle. Tässä vaiheessa biisienkirjoittamisen vastuu oli langennut suurelta osin basisti Chris Hillmanille. Yksi onnistuneista on kaikki yhtyeen hallitsevat tyylit kiteyttävä psykedeliavetoinen kantripopralli ”Change is now”.

Sweetheart of the Rodeo (1968) oli se levy, jolla psykedelia vaihtui kantriin. Jos albumi ei täysin avautunut aikaisemmin, niin nyt kuunneltuna se vaikuttaa lähinnä hienolta kantrimusiikilta. Kompaktilla teoksella on myös yksittäisiä hienoja biisejä, kuten ”Hickory wind” ja ”Nothing was delivered”. Se on myös merkkipaalu yhtyeen tarinassa, mutta tämä ei kuitenkaan ole se minun Byrdsini. Se on luonteva ja ehdottomasti tasokas osa kokonaisuutta, mutta jos yhtye olisi tehnyt tällaisia levyjä puolen tusinaa, en varmaan olisi ryhtynyt tähän kuuntelurupeamaan.

Dr. Byrds & Mr. Hyde (1969) on osittain paluuta aikaisempaan, mutta kantrista ei ole täysin luovuttu. Teos alkaa yhdellä ehdottomista Byrds-suosikeistani, ”This wheel’s on fire”, joka tosin on The Bandin kappale levyltä Music from the Big Pink ja jonka sävellyksessä Dylanilla on ollut taas sormensa pelissä. Sitä seuraa hieno kantriralli ”Old blue”. Näiden jälkeen meno tasoittuu keskinkertaiseksi Byrdsiksi, mikä tarkoittaa varsin nautinnollista kuuntelua vailla huippukokemuksia, vaikka esimerkiksi ”Child of the universe” toimii ja ”Candy” on omintakeinen yhdistelmä psykedeliaa ja kantria.

Ballad of Easy Rider (1969) menestyi Yhdysvalloissa edeltäjäänsä paremmin. Briteissä tilanne meni päinvastoin. Minun makuni jäljittelee tässä yhteydessä brittien vastaanottoa. Byrdsin albumiksi Ballad… on lähes yhdentekevä, mutta silti se on varsin miellyttävää kuunneltavaa. Yksi suosikeistani on kansansävelmä ”Jack Tarr the sailor”. Mukana on myös Dylanin ”It’s all over now baby blue” ja Woody Guthrien ”Deportee”.

Untitled (1970) on osittain livelevy. Albumi starttaa hienolla livebiisillä ”Lover of the bayou” ja sitten mukana on aikaisemmilta levyiltä tuttuja kappaleita. Studio-osuudessa on myös uusia. Esimerkiksi ”Chestnut mare” on ylvästä Byrdsiä. Paketin ongelmana on se, ettei minulla ole sitä tuplavinyylinä, jollaiseksi se on suunniteltu: livelevy, jossa b-puolella on vain yli 16-minuuttinen ”Eight miles high” ja toinen lp studiona. Putkeen kuunneltuna paketti on ensisijaisesti sekava, vaikka se sisältää paljon laadukkaita kappaleita.

Kahta seuraavaa levyä ei löydy Spotifysta, mutta kuuntelin kokoelmilta valikoituja biisejä.

Byrdmaniax (1971) on bändin inhokki, koska sen tuotanto ei miellyttänyt. Singlebiisit ”I trust” ja ”Glory glory” ovat jokseenkin yhdentekevää ja laiskanpulskeaa Byrdsiä. ”I wanna grow up to be a politician” on mukiinmenevää yhteiskunnallista satiiria, mutta sekään ei kanna musiikillisesti pitkälle. Albumia pidetään yleisesti yhtyeen heikoimpana.

Farther Along (1971) purkitettiin pikavauhdilla ja tuotettiin kevyellä kädellä. Se jää nyt pääosin kuuntelematta, mutta kolmasosan perusteella levy vaikuttaa tasapaksulta Dylanilta. Tunnetuimmat kappaleet lienevät bändin kokoelmiltakin löytyvät singlenä julkaistu ”America’s great national pastime” ja sen b-puolella ilmestynyt ”Farther along”, jonka ovat esittäneet monet amerikkalaiset yhtyeet ennen Byrdsiä. Albumi sai valjuhkon vastaanoton, enkä itsekään syty näin pikaisella tutustumisella.

Byrds (1973) jäi yhtyeen viimeiseksi. Se sai verrattain nihkeän vastaanoton, mikä ei ole suuri yllätys kuulemani perusteella. Silti siitä tuli yksi bändin menestyneimmistä albumeista Yhdysvalloissa. Biisintekijöistä löytyy kunnioitettava kaarti tavanomaisten touhuajien (G Clark, R McGuinn, D Crosby) lisäksi: Joni Mitchell ja Neil Young. Tämäkään ei pelasta, sillä Byrds on tylsähkö levy verrattuna bändin huippuhetkiin.

Suositukseni on seuraava: osta seitsemän ensimmäistä levyä. Kaikki ovat edullisia. Jos siinä on liikaa, niin kokoelmillakin pääsee alkuun. 1970-luvun tuotanto ei tarvitse ostokehotusta: sen hankkivat vain yhtyeeseen hurahtaneet.

Mitä Habermas haluaa puhuessaan postsekulaarista?

Jürgen Habermas on yksi maailman tunnetuimpia ajattelijoita. Kuten monien muidenkin filosofiaan, sosiologiaan, politiikan tutkimukseen ja kulttuuriteoriaan valtavasti vaikuttaneiden kohdalla, myös Habermasista oltiin uskonnontutkijoiden parissa hiljaa vielä 2000-luvun alkupuolelle asti.

Muutamia vuosia sitten Habermas tuli osaksi uskonnontutkijoiden puhetta. Siellä sun täällä alkoi kuulla viittauksia häneen. Erityisesti Habermas tuli yhdeksi keskeiseksi nimeksi, johon viitattiin, kun haluttiin sanoa jotain ajankohtaista ja tärkeää uskonnon asemasta nykymaailmassa.

Itse olen suhtautunut Habermasiin aina kaksijakoisesti. Yhtäältä hän on pitänyt taidokkaasti yllä kriittisen teorian perinnettä ja modernisaatiokeskustelua. Toisaalta erilaisissa teoriadebateissa olen useimmiten löytänyt itseni sympatiseeraamasta Habermasin käsityksistä erkanevia kantoja, on kyseessä ollut sitten Richard Rorty, Michel Foucault tai Zygmunt Bauman.

Sama kaksijakoisuus sävyttää sitä, miten suhtaudun Habermasin uskontoaiheisiin käsityksiin. Yhtäältä on merkittävää, että Habermas on elävöittänyt kiinnostusta aiheeseen myös niiden parissa, jotka perinteisesti ovat sivuuttaneet uskonnon roolin ja aseman pohdinnan. Toisaalta on kummallista, että Habermasista on yhtäkkiä tullut jonkinlainen auktoriteetti alalla ikään kuin hänellä olisi jotakin erityisen painavaa sanottavaa aiheesta vain siksi että hän on hän.

Olisi relevantti pohdinnan aihe, miksi muut tutkijat ovat olleet niin innostuneita Habermasin uskontokirjoituksista. Ei ole ihmeellistä, että politiikan teoriassa ja filosofiassa otetaan vakavasti hänen näkemyksensä, mutta suunnilleen sama on tapahtunut vaikkapa empiirisen uskontososiologian parissa. Poikkeuksiakin on. David Martin on kirjoittanut, että Habermasin tietämättömyys empiirisestä uskontososiologiasta on samassa suhteessa hänen filosofisen tietämyksensä kanssa.

Itselleni on ollut välillä vaikeaa hahmottaa, mitä Habermas loppujen lopuksi haluaa sanoa uskontokirjoituksissaan. Yritän seuraavassa tiivistää sen pariin yleistajuiseen ja siten hyvin yksinkertaistavaan lauseeseen.

Habermas jakaa sen monien muidenkin esittämän perusajatuksen, että uskonto ei ole katoamassa yhteiskunnallisesta elämästä kovin pian, vaikka sekularisaatioteorian popularisoitu versio siihen suuntaan vihjasikin.

Tästä syystä Habermasin mielestä on syytä arvioida uudelleen modernia normia, jossa uskonto oli yksityisen alueen asia, erotettuna kansalaisyhteiskunnan julkisesta ja rationaalisesta keskustelusta. Toisin sanoen Habermasin mukaan ei voida ajatella, että uskonto suljettaisiin lähtökohtaisesti julkisen keskustelun ulkopuolelle. Uskonnon tulee olla osa keskustelua.

Uskonto on kuitenkin siinä mielessä alisteinen julkisen keskustelun pelisäännöille, että uskonnolliset näkemykset tulee kääntää rationaalisen keskustelun kielelle. Tästä on surkean vähän esimerkkejä, mutta yksi on se, että ajatus ihmisen luomisesta Jumalan kuvaksi ”kääntyy” muutaman mutkan kautta näkemykseksi ihmisen vapauden ja autonomian puolustamisesta.

Tässä on yksinkertaistettu tiivistys siitä, mitä Habermas haluaa puhuessaan postsekulaarista.

Kenties pitää myös kysyä, miksi Habermas haluaa vuoropuhelua. Voidaan ajatella, että näin kansalaiskeskustelusta tulee kattavampaa. Mitä suurempi osa yhteiskunnasta on osa rationaalista kansalaiskeskustelua, sitä tukevammalla pohjalla se lepää.

Tähän asti aihe on vielä helposti ymmärrettävä, mutta mutkistetaan asiaa vähän.

On nimittäin mahdollista löytää yllättävämpikin perustelu: Habermas katsoo uskontojen olevan jonkinlaisia moraalisia resursseja. Tällöin uskonnot voivat tuoda erityistä lisuketta, mutta jos hän todella ajattelee näin, hänen täytyy myös ajatella, ettei uskonnosta vapaa tai uskonnon ulossulkeva rationaalinen kansalaiskeskustelu riitä moraalin kannalta.

Tässä mielessä Habermas näyttäytyy perin konservatiivisena vihjatessaan, että sekulaari moraali on riittämätön suojelemaan esimerkiksi teknologian ja tieteen synnyttämiä sovellusmahdollisuuksia vastaan (esim. bioetiikan kysymykset). Tätähän uskonnolliset ihmiset itse haluavat tuoda esiin: jos uskonto ei tarjoa moraalista resurssia, ihmisillä ei ole moraalista perustaa ja tukea. Sikäli Habermas ajautuu erikoiseen asemaan: yhtäältä häntä voi lukea niin, että uskonnot voivat tulla osaksi rationaalista keskustelua vain järjen ehdoilla; toisaalta häntä voi lukea niin, että järki tarvitsee uskoa moraalisena resurssina. Edellinen lukutapa venyttää Habermasia uskontokriittiseen suuntaan (”voitte osallistua, mutta vain meidän kielellä ja ehdoilla, koska teidän kielenne on partikulaari”), jälkimmäinen uskontomyönteiseen suuntaan.

Mitä Habermas haluaa, se on melko simppeli asia. Miksi Habermas haluaa, mitä haluaa, on mutkikkaampi.

Studioalbumit osa 17: Cheap Trick

Pitkän aikaa Cheap Trick oli täysi mysteeri. Jotenkin se sekoittui Janis Joplinin bändin Big Thrills Holding Companyn albumiin Cheap Thrills. Oli kuitenkin pari virstanpylvästä, jotka pakottivat tajuamaan, että Cheap Trick on bändi, jolla ei ole mitään tekemistä Joplinin kanssa.

Cheap Trick hahmottui jotenkin tukkahevibändien varhaisena esikuvana. Tämä ei kuitenkaan auttanut. Vasta kun ”I want you to want me” soi siellä täällä, elokuvissa, Dawson’s Creekissä ja missä lie, pääkoppaan iskostui mielikuva yhtyeestä. Hieno hitti, mutta ei pakota tutustumaan. Toinen iskusävelmä oli ”Surrender”, joka minulle tuli tutuksi tamperelaisen Room 101:n versiona 1990-luvulla. Sitten tuli pitkä tauko.

Joskus kuulin sen vanhan stoorin, jonka mukaan Japanissa yhtyettä nimitettiin ”Amerikan Beatlesiksi”.

En enää muista miksi aloin kuunnella Cheap Trickiä, mutta jotenkin löysin ensialbumin kappaleen ”He’s a whore”. Siinä on yhtyeen kevyesti paras biisi. Tämä johti hitaasti tilanteeseen, jossa hyllystä löytyi bändin neljä ensimmäistä albumia.

Ennakko-olettamukseni oli, että neljän jälkeen ei tule enää mitään kuravelliä maukkaampaa. Edessä 16 albumia. Pelotti ja ahdisti.

Ensialbumi Cheap Trick (1977) tuli lainattua kirjastosta, mutta sen ostamisen aika tuli vasta kun tukholmalainen levykauppa myi vinyylin neljällä eurolla. Levy on laadukasta powerpoppia, mutta muut biisit kalpenevat turbokultatimanttisen ”He’s a whoren” rinnalla. Tosin ”Taxman, Mr. Thief” on yhtä lailla bändin ehdotonta parhaimmistoa. Jo näillä eväillä vinyyli on tuplasti hintansa väärti, mutta mukana on kyllä keskinkertaista materiaalia. Siksi en yksiselitteisesti nosta ensilevyä yhtyeen parhaaksi.

In Color (1977) löytyi vitosen hintaan. Levyä ei suotta pidetä powerpopin klassikkona. Sen polkaisee käyntiin ”Hello there”, heti perään iskee tymäkkä ”Big eyes” ja myöhemmin vastaan tulee bändin ehkä tunnetuin kappale, pehmopoppis ”I want you to want me”. Jos tämä ei riitä, niin laitetaan joukkoon vielä ”Southern girls”. Nyt tiedetään, missä mennään: levy aiheuttaa toisille allergiaa, mutta jos mieli on viritetty powerpopin taajuudelle, ei paljon enempää voi vaatia.

Heaven Tonight (1978) on levy, jolta löytyy ”Surrender”. Se myös avaa albumin, joka on samaa korkeaa tasoa edeltäjänsä tavoin. Toinen yhdistävä tekijä omalla kohdallani oli hinta: viisi euroa maksoin tästäkin. Erottava elementti on se, että tämä on edeltäjäänsä yhdenmukaisempi: poissa ovat tunnelman muutokset laidasta laitaan. Riippuen siitä, pitääkö tyylivaihtelusta vai tasapainoisesta tyylistä, voi päättää, kumpi on parempi.

Kahden edellisen ostamisen jälkeen oli helppo jatkaa seuraavaan muutaman euron hinnalla. Dream Police (1979) alkaa lupaavasti samannimisellä raidalla. Kovaa potkivaa poppia, jossa on sitä poweriakin. Sen jälkeen mennään vähän tasatahtisemmin. Levyllä on kyllä biisejä, joita kuunnellessa ei tiedä, pitäisikö itkeä vai nauraa. Esimerkiksi ”Gonna raise hell” sopisi melkein mille tahansa 1980-luvun hevibändille ja ”Writing on the wall” on amerikkalaistettua Status Quota – tempoa ja vaarallisuuden tunnettu on lisätty sopivasti. Kokonaisuus on vahva, vaikka jääkin laadussaan pari piirua edeltäjistään. Tämä ei estänyt sitä, että albumi oli Cheap Trickin mittakaavassa kaupallinen menestys.

All Shook Up (1980) on askel kohti tuntematonta. Aikaisemmat olivat jo tuttuja ennen kuuntelurupeamaa. Hyvin tämäkin potkii, joskin sävy on hieman tummempi. Teinileffojen viattomuudesta on siirrytty aikuisempaan maailmaan. Aivan aikaisempien veroista musiikillista riemua ei levyllä ole, mutta lopullinen tunnelma on reippaasti positiivisen puolella. Tuottamisesta vastasi Beatlesin tuottajana tunnettu George Martin. Lieneekö se syynä siihen, että hienoista paloista (esim. ”Can’t stop it but I’m gonna try”) huolimatta välillä tulee myös fiilis laskelmoinnista ja spontaaniuden rajoittamisesta (”Tähän alkuun Who-pastissi, sitten Sladea, sitten Lennonia, seuraavaksi…”).

One on One (1982) on suoraa paahtoa hard rockin ja powerpopin välimaastossa. Yhtyeellä on edelleen napakoita biisejä, mutta herkkyys on vähentynyt minimiin. Paikoitellen tulee mieleen saman ajan tukkaheviyhtyeet, joiden suuntaan myös Cheap Trick otti askeleita. Levyn alkupuolella parikin biisiä kuulostaa Quiet Riotilta. Klassikkoalbumista ei ole kyse, mutta pudotusta ei voi pitää jyrkkänä.

Next Position Please (1983) on puolestaan iso askel popimpaan suuntaan. Tämän ja edeltäjän sekoittaminen olisi muistuttanut enemmän kultakauden Cheap Trickiä, mutta nyt keskeiselementit on ikään kuin hajautettu kahdelle eri levylle. Albumilta löytyy myös ”Dancing the night away”, joka on alkujaan brittiläisen The Motorsin kappale (sama yhtye, joka teki kappaleen ”Airport”, jonka suomeksi esitti Tinni nimellä ”Lentoon”).

Standing on the Edge (1985) menee edelleen popilla, mutta nyt taas tulee mieleen 80-luvun tukkahevin light-versio. Ei bändin tuotanto kuulosta vieläkään täysin kamalalta, mutta en minä tämän pohjalta kuuntelurupeamaan ryhtyisi. Albumilla ei ole alku-uran ennakkoluulottomia, rohkeita, jopa härskejä ratkaisuja. Tilalla on turvallista höttöä. Lisäksi ”Rock all night” kuulostaa huonolta Twisted Sisteriltä.

The Doctor (1986) on albumi, jota pidetään yhtyeen todellisena floppina. Siinä syntsat jauhavat pinnassa, kuten kunnon kasarisoundeihin sopii. Onhan siellä muutama mukiinmenevä kappale, mutta ehkä on parempi unohtaa koko levy.

Lap of Luxury (1988) on uskomaton käännös The Doctorin jälkeen sikäli, että siitä tuli yhtyeen kaupallisesti toiseksi menestynein teos. Myös soundimaailma on toisenlainen – poissa ovat pinnalle ahdetut syntikat. Sisällöllisesti teos on kuitenkin huonoa Whitesnakea. Puiseva levy, joka sisältää myös surkeimman kuulemani Elvis-koverin (”Don’t be cruel”). Raidat kyllä paranevat loppua kohdin, mutta se saattaa selittyä sillä lähestyvällä helpotuksen tunteella, ettei albumia tarvitse ihan heti kuunnella uudestaan.

Busted (1990) ottaa askeleen popimpaan suuntaan, mutta ilmestymisvuotenaan jo kuihtuneen genren rajoissa. Tämä on jokseenkin tyhjänpäiväinen hard pop -albumi, jota väsyneimmät tukkahevifanit saattoivat mahdollisesti diggailla. Biisimateriaali ei ole kuitenkaan kelvotonta. Ja levy, jolla Chrissie Hynde vierailee, ei voi olla pelkästään huono. Tämä onkin edeltäjäänsä parempi, mutta valovuosien päässä yhtyeen parhaista. Sama etäisyys albumilla on ilmestymisvuotensa henkilökohtaisiin suosikkeihini. Samana vuonna ilmestyi Pixiesin Bossanova, Crampsin Stay Sick! ja Nick Cave & the Bad Seedsin The Good Son. Tässä vertailussa Busted on epäinnovatiivinen ja konservatiivinen albumi.

Woke up with a Monster (1994) ei ole Spotifyssa, mutta osaan sanoa albumista jotain: nimikappale ei lähde yhtään, mutta ”You’re all I wanna do” on erittäin hieno pastissi yhtyeestä itsestään. Näiden videokappaleiden lisäksi levyn biiseistä muodostuu tavanomainen tyylikirjo, mutta sävelkynässä ei ylletä keskinkertaisuutta ylemmäksi (paitsi edellä mainitussa kappaleessa). Äänimaisemassakin ollaan siirrytty 1990-luvulle.

Myöskään Cheap Trick (1997) ei ole Spotifyssa, mutta pari raitaa tuli tsekattua. Niiden kuuntelu ei erityisesti sytytä kipinää jatkaa pidemmälle. ”Hard to tell” ja videobiisi ”Say goodbye” eivät nouse yhtyeen tuotannon parhaimpaan kolmannekseen, mutta jälkimmäisen molemmilla puolilla on parempia kappaleita: avausraita ”Anytime” ja kolmas ”Carnival game”. Puolet albumista jää nyt kuuntelematta.

Special One (2003) on tyylillisesti jo erittäin kaukana yhtyeen 1980-luvun tuotannosta. 1990-luku karisti viimeisimmätkin hevirippeet pois, ja jäljelle jäi valtavirtainen pop. Sävelkynä mukailee genreä eli yhtyeelle tyypillinen ”pop-elementti” on tässä erilaista kuin millään aikaisemmalla vuosikymmenellä. On vaikea tunnistaa samaksi bändiksi, mutta jotenkin tämän kuuntelu on helpotus, vaikka albumi ei lukeudukaan yhtyeen napakymppeihin.

Rockford (2006) palaa suoraan 1970-luvulle. Se jäljittelee maksimaalisesti bändin alkutaipaleen teoksia. Siksi ei ole yllättävää, että itsekin pidän albumia täyskäännöksenä, joka katkaisee yhtyeen taiteellisen syöksykierteen juuri ennen pohjaa. Toisaalta tämä tarina on nähty ja kuultu niin monta kertaa: 80-luku on soundillisesti monien aikaisemmin kukoistaneiden bändien vitsaus, josta päästään eroon myöhemmin, kun ei tarvitse enää olla ajanmukainen – tai kun ajanmukaisuus tarkoittaa kierrätystyylejä ja nostalgiaa. Rockford ei ole välttämätön, enkä ole aivan varma edes sen tarpeellisuudesta, mutta se on oivallinen todiste, että Cheap Trick tajusi itsekin, mikä tyyli sille sopii parhaiten.

Toistaiseksi viimeisin studioalbumi The Latest (2009) jatkaa samalla linjalla. Nyt yllätysmomenttiin ei voi enää vedota, joten on pärjättävä biiseillä. Sisällöllisesti teos ei merkittävästi kalpene edellisen rinnalla. Ainakin 77 sekuntia kestävä Pepsille alkujaan tehty ”Everyday you make me crazy” jää myönteisesti mieleen heti ensimmäisellä kuuntelukerralla esimerkkinä siitä, miltä elinvoimansa uudelleen löytäneen klassikkoyhtyeen olettaakin kuulostavan 32 vuotta ensialbuminsa jälkeen. Ja jos bändi on tuonut usein mieleen Sladen, niin vihdoin he myös koveroivat sitä tehokkaasti nostattavalla kappaleella ”When the lights are out”.

Cheap Trick on lähestulkoon sitä tukkaheville, mitä New York Dolls punkille. Sen vahvin puoli on kuitenkin powerpopin suunnalla, siinä tuotannossa, joka istuu poikkeuksellisen hyvin amerikkalaisiin nuorisoleffoihin. Neljä ensimmäistä muodostavat parhaan ytimen, mutta niiden ulkopuolellakin on muutamia onnistumisia.