Viime
vuosina Suomessakin on perustettu yhtyeitä, jotka ammentavat hitaasta doomista
vain sekoittaakseen sen johonkin muuhun. Yksi tällainen esimerkki on Seremonia.
Tutustuin yhtyeeseen sattumalta, kun lainasin ensilevyn kirjastosta tietämättä
sisällöstä mitään. Myöhemmin näin bändin keikalla h2ö:ssä vuonna 2014 ja pidin
näkemästäni. Naislaulaja, suomeksi ja Black Sabbath -henkistä menoa
jonkinlaisen uuspsykedelian (tai psych-rockin) ja indiefiltterin läpi
tulkittuna. Kuulostaa siis vähintään mielenkiintoiselta, kuten myös Soundin osuva
luonnehdinta yhtyeestä okkultistisena happohevinä. Meni vuosi ja tajusin, että
yhtyeeltä on tarjolla enemmänkin. Päätin kuunnella ne läpi.
Seremonia (2012) tuli tosiaan lainattua
kirjastosta. Raskas, itselleni hieman etäinen metallisointi viehätti yllättäen.
Viimeistään ”Antikristus 666” -kappaleen kohdalla aloin nauraa, mutta en
pilkallisesti vaan innostuneesti. Levyn kolmosraita ja videobiisi
”Rock’n’rollin maailma” herätti vähän pöhinää ja keskusteluakin somessa, jossa
taitettiin peistä siitä, onko bändi pilattu ironialla. Senkin teksti naurattaa.
Yhtye ei kuitenkaan ole vitsi. En pidä sitä myöskään ironiana tai ainakaan se
ei ole hallitseva elementti. Naurattaahan Circlekin, mutta se ei ole vitsi eikä
ironiaa. Tekstipuoli on täynnä Luciferin läsnäoloa. Kokonaisuus on melko hieno.
En ehkä jaksa kuunnella tätä ihan joka päivä, mutta ensialbumin perusteella suhtaudun
yhtyeen tekemisiin varsin myönteisesti ja kiinnostuksella. Genreen epäsopivasti
levyllä on mittaa vain niukasti yli puoli tuntia, mitä pidän vain hyvänä
asiana.
Ihminen (2013) on toinen albumi, jonka
ilmestyminen meni itseltäni täysin ohi. Se lähtee käyntiin kovemmalla tempolla
kuin yksikään debyytin raidoista (”Noitamestari”), mutta sen jälkeen meno palautuu
hitaaseen riffittelyyn onnistuneella biisillä ”Itsemurhaaja” vain vaihtuakseen
vauhtirokkiin ”Ovi”. Tällä vaihtelulla mennään. Yksi suosikeistani on
”Itsemurhaaja II” ja kunnon psych-rock -sfääreihin päästään biisissä ”Tähtien takaa”.
Kristalliarkki (2015) aukeaa
”Vihkimyksellä”, joka on pelkkä alkusoitto. Sitten rytisee ensilevyä
vauhdikkaammin. Kolmantena on yksi kohokohdista ”Tee mitä tahdot”. Hienoa
melodiaa, kitaraa ja rumpuja, vaikka en
pahemmin perusta setä Crowley’n jutuista, johon biisin nimikin viittaa. Vaikka
tälle genrelle on ominaista pitkät biisit, Seremonia suosii pääosin alle
neliminuuttista formaattia. Merkittävin poikkeus on liki viisitoistaminuuttinen
”Kristilliarkki I”. Suurta irtiottoa tämä albumi ei tee, mutta koskettimet ovat
entistä enemmän käytössä (esim. ”Alfa ja Omega”). Soitto ei ole edelleenkään
virtuoosimaista, mutta enpä sellaista yleensä vaadikaan. Kokonaisuus on
tasapainoinen, mutta olisin toivonut yhtyeen iskeneen yksittäisiä täysosumia.
Bonus:
Hasiskultti-single (2015). Seiskatuumaisena ilmestynyt single on a-puoleltaan
yhtyeen parhaimmistoa. Tehokas biisi ja taas tekstit hymyilyttävät. B-puolen
”Hullus” ei yllä aivan samalle tasolle.
Jos
pidät Circlestä ja Death Hawksista (jonka kitaristi-laulaja Teemu Markkula
vaikuttaa myös Seremoniassa), myös Seremonia saattaa toimia, vaikka se on askel
metallisempaan ja hmm... anteeksi vain, ”juntimpaan” ilmaisuun. Se voisi olla
täysin tyhmää, mutta eipä ole. Seremonia on itselleni hieman yllättäen toimiva
bändi. Yhteen sanoituksia on arvosteltu naiiveiksi ja kömpelöiksi, mutta tässä
on kielen ero. Englanniksi laulavien kohdalla sanat on helpompi sulkea
korvista. Itse en erityisesti arvosta yhtyeen tekstejä, jos vain tuijotan
niiden sisältöä, mutta ne sopivat tähän musiikkiin ja yhtyeen konseptiin
saumattomasti. Yhtyettä tulee verrattua helposti myös Mana Manaan, joka
kuulosti vaarallisemmalta ja kohtalokkaammalta. Senkin parissa toki naurattaa.
En
tiedä, kuinka monta levyä Seremoniaa jaksan, jos yhtye ei hioudu entisestään.
Ehkä sopivina annoksina, jotta ei iske puutumus. Tässä vaiheessa olen kuitenkin
edelleen halukas liputtamaan yhtyeen puolesta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti