Vuosi
2018 on yhden aikakauden loppu. Lopetin tehtäväni yli 50 vuotta ilmestyneen
uskontotieteellisen lehden, Temenoksen, kirja-arvioiden toimittajana. Tein sitä
yhteensä 15 vuotta. Se on verrattain pitkä aika, mutta opettiko se mitään?
Aloitin
tehtäväni muuta vuosi ennen väitöskirjani valmistumista. Mutta 15 vuoden
kuluessa olen väitellyt, ollut Englannissa tutkimusprojektissa töissä, vienyt
läpi Suomen Akatemian kolmivuotisen hankkeeni ja aloittanut työni uskontotieteen
yliopistonlehtorina Helsingin yliopistossa.
Temenoksen
(pari kertaa vaihtuneen) tiimin kanssa ei ollut koskaan mitään hankaluuksia.
Päätoimittajat antoivat vapaat kädet, toimitussihteerin ja taittajan kanssa
asiat sujuivat mutkattomasti ja kielentarkastajien kanssa pärjäiltiin hyvin.
Myös kustantajien kanssa oli helppoa, kunhan pysyi kärryillä alati vaihtuvista
henkilöistä (pahimpana ehkä Routledge). Joskus se oli jopa hauskaa, kun
konferensseissa alkoi tutustua kustantajien edustajiin, ja sähköpostiosoite sai
kasvot tai katkennut kontakti muodostettiin uudelleen. Pari kertaa sain
lehdeltä hiukan rahallista tukea konferenssimatkoihin – kerran Kööpenhaminaan
ja kerran Tukholmaan, molemmat vuonna 2007.
Yksi
tylsimmistä asioista oli kirjoittajien jatkuva etsintä. Usein on vaikea edes
miettiä sopivia kirjoittajia, mutta tätä pahentaa se, etteivät kirja-arviot ole
arvostettuja julkaisuina. Tutkijan kannattaa – ainakin yhdestä hyvin kapeasta näkökulmasta
tarkasteltuna – olla kirjoittamatta kirja-arvioita ja käyttää se aika
artikkelien väsäämiseen. En ole kuitenkaan tästä asiasta täysin samaa mieltä,
ja palaan siihen pian.
Joka
tapauksessa sopivan arvioitsijan löytäminen tarkoittaa usein, että prosessin
saa aloittaa uudelleen, koska kyseinen henkilö ei juuri nyt ehdi tai halua
kirjoittaa – ei vaikka deadline olisi neuvoteltavissa. Joskus suoraan sanottuna
ärsytti, kun mielestäni tarjosin juuri sopivaa teosta aloittelevalle
tutkijalle, joka kuitenkin totesi vain keskittyvänsä väitöskirjaansa seuraavat
neljä vuotta. En välttämättä kysynyt toista kertaa.
Itse
ajattelin, että siinä olisi varsin hyvä tapa aloittaa cv:n kartuttamisen
lisäksi englanniksi kirjoittaminen oman tieteenalansa parissa, jos äidinkieli
on joku muu. Toiset oivalsivat tämän, toiset eivät.
Kielteinen
vastaus pyyntöön on kuitenkin asiallista. Se oli – yllä sanotusta huolimatta –
aina melko helppo hyväksyä. Huomattavasti suurempi ja todella yleinen vitsaus
on se, että potentiaalinen arvioitsija lupaa kirjoittaa, saa kirjan ja sitten
alkaa ikuinen hiljaisuus tai udellessa postilaatikkoon saapuu kohtelias viesti,
ettei nyt voikaan kirjoittaa. Näitä on tutkijoissa todella paljon. Vaikka
ymmärrän tutkijoiden kiireet, preferenssit ja ajan käyttöön liittyvät
suunnitteluongelmat, ylimielisyys ja välinpitämättömyys ovat asioita, joita on
vaikea ymmärtää.
Toisinaan
tekstit kuitenkin tulivat minulle, muutenhan vuosien varrella ei olisi
julkaistu arvioita. Pääosin tekstit olivat asiallisia kokonaisuuksia, jotka
vaativat hyvin pientä korjailua, jotta ne saattoi julkaista. Tyytyväistä
myhäilyä saivat aikaan tekstit, jotka olivat täysin tai lähes täysin valmiita
saapuessaan minulle. Osan kirjoitin melkein kokonaan uusiksi, ja silloin piti
käydä pari rundia sähköpostivaihtoa kirjoittajan kanssa. Yleisesti pyrin
kuitenkin siihen, että tekstit menisivät läpi. Aina näin ei käynyt. Joskus joku
itselleni täysin tuntematon lähetti tekstin kirjasta, jonka aihe oli lehden
aihepiirien reunamilla. Jos teksti ei meinannut muokkautua, asia piti jättää
sikseen. Onneksi näin ei tapahtunut kovin usein.
Sen
ainakin opin, että kirja-arvioiden kirjoittaminen vaatii taitoa. Ja sitä taitoa
voi kehittää. On monia mahdollisia ongelmia. Yksi ei osaa kirjoittaa
jäsentyneesti – esitys ei ole looginen. Toinen kirjoittaa kuin kaikki olisivat
lukeneet kirjan tai ainakin olettaen, että jokainen tuntee kirjan aihepiirin
läpikotaisin. Kolmas, ja tämä liittyy tyypillisesti edelliseen, kirjoittaa kuin
ei olisi koskaan vaivautunut selvittämään, millaiseen lehteen on
kirjoittamassa. Neljäs ei ole alkuunkaan kiinnostunut suosituspituudesta (ja
tämä oli yleensä hyvin pieni pulma). Viides on yltiökriittinen eikä siksi
välitä edes esitellä kirjan argumenttia ja rakennetta. Kuudes on niin
epäkriittinen ja imelä, että toimittaja haluaisi hyllyttää koko arvion.
Yleisin
ja toimivin neuvoni kirjoittajille oli kaikessa yksinkertaisuudessaan tämä:
kuvaa teoksen argumentti ja rakenne mahdollisimman rehellisesti ja laita
loppuun pari kolme kriittistä huomiota. Se toimi useimmiten, ehkä juuri
yksinkertaisuutensa vuoksi.
Toimittajana
halusin varmistaa, että jonossa on aina odottamassa muutama arvio. Näin vältin
tilanteen, jossa arvioita ei ole ollenkaan valmiina lehden deadlinen
lähestyessä. Se oli mielestäni järkevin ratkaisu, vaikka se tarkoitti, että osa
kirjoittajista joutui odottamaan pitkään oman arvionsa ilmestymistä. Otin
standardiksi kiittää ihmisiä kärsivällisyydestä. Usein varoittelin etukäteen,
että julkaisussa kestää tovi. Joskus joku höppänä yritti päästä jonon ohi jollain
verukkeella, ikään kuin juuri heidän kirjoittamansa arvio olisi tärkeämpi kuin
joidenkin toisten. Useimmiten kirjoittajat suhtautuivat kuitenkin
myötämielisesti ja ymmärtäen kehittämiini toimintaperiaatteisiin.
Kirja-arviot
tulevat kolmea pääreittiä pitkin: toimittaja voi pyytää arvostelukappaleita ja
etsiä kirjoittajat; kirjoittaja ottaa yhteyttä toimittajaan ja saa sitten
arvostelukappaleen; kirjoittaja lähettää valmiin arvion suoraan toimittajalle.
Kaikki käyvät, mutta jos jotain saa sanoa ihmisille, niin viestini on tämä: olkaa
aktiivisia kirja-arvioista vastaavien suuntaan ja kertokaa, että haluatte
arvioida teoksen X. Jos teillä on jotain uskottavuutta toimittajan silmissä –
mukaan voi laittaa perustelut tai cv:n – hän tilaa kirjan mielellään, koska se
helpottaa hänen työtänsä mahdollisten kirjoittajien metsästämisessä.
Toimittajan
työn etuihin kuuluu, että jos on oikein kiinnostunut kirjoittamaan jostain
teoksesta, voi päättää olevansa ensimmäisenä jonossa. Tällaista kilpailua ei
kuitenkaan syntynyt minun urani aikana kovin usein. Sen sijaan kirjoitin jonkin
verran teoksista, jotka tulivat pyytämättä suoraan kustantajalta, jos innostuin
niistä selaillessani. Muutaman kerran käytin tulevan viikonlopun kirjan
lukemiseen ja arvion kirjoittamiseen, jos selaillessa syntyi jokin idea tai
näkökulma, joka voisi perustella arvion.
Näissä
kohdissa aina ihmettelin niitä, jotka vaativat puoli vuotta arvion
kirjoittamiseen eivätkä silti saa niitä valmiiksi. Se myös opetti itselleni
joidenkin mielestä epäortodoksisen näkökannan: sinun ei tarvitse olla teoksen
aihepiirin huippuasiantuntija, jos siihen saa muuten relevantin tai
kiinnostavan lähestymistavan. Joka tapauksessa suosittelen seuraavaa: varaa
kirja-arvioille rajattu aika ja tee työ siinä. Ei se vaadi viikkojen työtä. Sen
kun luet kirjaa ja alat saman tien jäsennellä tiedostoon lauseita, joista käy
ilmi keskeiset väitteet ja jotka sisältävät jonkinlaisen oman kriittisen
näkökulman.
Kirjoitin
Temenokseen yhteensä 13 arvioita (15 kirjasta) vuosien 2004 ja 2017 välisenä
aikana. Tein yleensä niin, että en julkaissut peräkkäisissä lehdissä vaan joka
toisessa (poikkeuksina vuodet 2005 ja 2007). Julkaisin kaikkina muina vuosina
paitsi 2006, 2009 ja 2012.
Julkaistut
arviot lähettelin kustantajille, jos löysin oikean osoitteen. Lisäksi lähetin
usein omat arvioni teoksen kirjoittajalle tai kirjoittajille, ainakin silloin,
jos oletin heidän kiinnostuvan pointeistani. Palaute oli aina vähintään
kohteliasta (”fair and balanced”) ja usein suorastaan kehuvaa. Kertaakaan
kirjoittaja ei lähtenyt kirjoittamaan privaattia vastinetta.
Uskoisin,
että vaikka akateeminen maailma ei pisteyttäisi kirja-arvioita, niin niiden
kirjoittaminen ja myös niiden toimittaminen on kohentanut monia
tutkimuksellisesti relevantteja taitoja. Siksi myös sinun kannattaisi harkita
arvioiden kirjoittamista. Niiden toimittaminen ei ehkä sovi kaikille, mutta
sitäkin on hyvä kokeilla, jos tilaisuus tarjoutuu.
Tässä
olen listannut kokemuksiani ja niistä voi lukea myös vastauksia otsikon
kysymykseen. Viime aikoina into kirja-arvioiden toimittamiseen kuitenkin
väheni. Se alkoi tuntua väkinäiseltä ja totesin, etten saa sinänsä tärkeästi
työstä enää samanlaisia onnistumisen ja oivalluksen tunteita kuin aikaisemmin.
15 vuotta opetti myös sen, että pitää tietää, milloin on aika väistyä ja antaa
tilaa muille.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti