Jos
elit nuoruuttasi 1990-luvun alkupuolella ja kuuntelit hyvää musiikkia, olet
varmaan kuullut Lemonheadsista. Jos olit vain elossa, olet saattanut välttyä siltä.
1980-luvulla Bostonissa perustettu indiepoppia ja varhaisessa vaiheessa
punkkiakin soittanut yhtye nousi 1990-luvun alussa vaihtoehtoskenen suosikiksi
ja valtavirrankin tuntemaksi. Yhtyeen suosio kesti muutaman vuoden vaihtuen
nokkamies Evan Dandon hitaaseen julkaisurytmiin.
Itselleni
bändin kulta-aikaa on 1992–1996 trilogia, ja muustakin tuotannosta suuri osa on
ainakin pintapuolisesti tuttua. Kuunnellaan kuitenkin kaikki, sillä viime
vuosina en ole käyttänyt paljoakaan aikaa yhtyeen tuotosten parissa.
Hate Your Friends (1987) on rujohkoa
punkkia, joka ei välttämättä mene läpi yhtyeen 90-luvun tuotannon ystäville. Jälkiviisaasti
kuunneltuna teoksesta välittyy Dandon pop-herkkyys, joskin kitaristi Ben Deily
on tehnyt muutaman biisin. Albumin voi sijoittaa Minnesotan skenen jälkeiseen
aikaan, jossa Hüsker Dü ja The Replacements ovat antaneet vaikutteita. Siinä
perspektiivissä kuunneltuna albumi on vahva, joskaan ei erityisesti
omaperäinen. Jälkiviisaasti sanottuna yhtye hakee omaa ääntään, mutta
potentiaali on tuntuvasti läsnä. ”Nothing true” on menevää melodista punkkia,
nimibiisi on toiminut minulle jo ensikuuntelusta lähtien eli 1990-luvun alusta,
ja muitakin voisi nostaa esiin. Eihän tämä ole koskaan kuulostanut yhtä
hyvältä.
Creator (1988) on askel tutumpaan,
popimpaan Lemonheadsiin, mutta ei harppaus. Siinä on voimakas punk-elementti
mukana. Jo avausraita ”Burying ground” on aika puhdas Hüsker Dü -pastissi,
mutta hyvä biisi kuitenkin. Tässä Deily on ollut Dandoa aktiivisempi
sävellystyössä. Merkillepantavaa on se, että Dandon sävellyksissä on
tunnistettavissa se myöhäisempi pop-Lemonheads Deilyn biisejä enemmän. Mukana
on myös muutama omintakeinen kover, Charles Mansonin ”Your home is where you’re
happy” ja Kissin ”Plaster caster”. Jälkiviisaasti tätä voi ajatella
siirtymävaiheen teoksena, mutta itsenäisesti se on vahvaa keskitasoa.
Lick (1989) julkaistiin Creatoria seuraavana vuonna, vaikka
albumissa lukee 1988. Se on edelleen askel kohti sitä poppaavaa Lemonheadsia,
jollaisena se tultiin tuntemaan laajemmin. Se korreloi hyvin sen kanssa, että
Deily sävelsi vain kaksi raitaa ja lähti bändistä levytyksen jälkeen. Paitsi ei
täysin, koska Dandonkin biiseissä on punkkia, eikä teoksen sisältö ole täysin
uutta. Kokonaisuus on nurkkien putsauksen tulos, sillä vain muutama biisi
tehtiin varta vasten albumille. Loput on kerätty singleistä ja ep:istä. Joka
tapauksessa ne, mitä Deily ei säveltänyt, ovat Dandon kynästä tai sitten
kovereita – mukana on Suzanne Vegan ”Luka”, josta puhuttiin paljon myönteistä,
vähemmälle keskustelulle jäänyt Patsy Clinen ”Strange” sekä itselleni
tuntemattoman uusiseelantilaisen Proud Scumin ”I am a rabbit”. Punkkia
teoksessa on vielä jäljellä jonkin verran ja pop ei ole vielä hioutunut
huippuunsa. Siksi siitä jää lievästi epätasainen vaikutelma, vaikka yksittäiset
biisit ovat kelvollisia. Vegan loistava ”Luka” kuulostaa Lemonheadsin
käsittelyssä albumin timantilta.
Lovey (1990) taitaa löytyä edelleen
kopiona c-kasetilta, mutta parikymppisenä kuunneltuna se jäi myöhempien teosten
varjoon. Sama pätee edelleen. Vaikka suhteeni teokseen on melko myönteinen, ei
tästä klassikkoa saa väännettyä millään. Deilyn poistuessa hävisi Hüsker Dü
yhtyeen soundista, mutta mukana on jonkinlaista köyhän miehen Mudhoney’a, ainakin
avausraidassa. Tätä en koskaan ennen tullut ajatelleeksi. Toki mukana on myös
altsupoppia. Ero myöhempään on sävelkynässä, joka terävöityi seuraajallaan.
Lisäksi tässä vaiheessa, Hüsker-vaikutteiden hämärtyessä, The
Replacements-vaikutteet (siis R:n varhaisajan jälkeiset) ovat nousseet entistä
enemmän pintaan.
It’s a Shame About Ray (1992) oli
yhtyeen toinen suurelle yhtiölle. Sen tunnetuimmaksi biisiksi nousi sen
ensiversiosta puuttunut, singlenä julkaistu täyteraita ”Mrs. Robinson”, joka
pistää hienosti tempoa Simon & Garfunkelin alkuperäiseen. Myöhemmin Dando
kertoi inhoavansa biisiä ja myös Paul Simonia. Koveri ehkä sai liian suuren
roolin, sillä koko levy on (parhaimmillaan viiden ja huonoimmillaan neljän ja
puolen tähden) klassikko, joka on samanaikaisesti aikaa kestävä että ajastaan
muistuttava. Ilmestymisaikanaan ja parina seuraavanakin vuonna se asutti kapeaa
kaistaletta, jonka yhdellä puolella oli amerikkalainen grunge sekä kitarankirskunta
ja toisella puolella brittiläisempi pop. Se sopi täydellisesti niille, joille
grunge oli äijäheviä valepuvussa ja brittipop höpsöä hupsuttelua. En puhu
puhtaasti itsestäni, koska tuohon aikaan tärkeimpiä olivat Pixies, Cramps ja
Nick Cave, mutta vähän niiden perässä tulivat tuolle kapealla kaistaleelle
sopivat yhtyeet: melodisia ja koskettavia, ehkä alakuloisiakin, ja vähän
kantriakin, kuten tämä albumi. Siihen mahtui Lemonheadsin lisäksi Australian
serkku Smudge ja vähitellen myös skotlantilainen Teenage Fanclub. Voisin nimetä
suurimman osan albumin biiseistä, mutta ehkä rakkaimpia ovat ”Bit part” ja
”Alison starting to happen”, molemmat paketissa alle kahden minuutin.
Come on Feel (1993) on korkeatasoinen
teos, joka kuitenkin jäi edeltäjänsä varjoon. Laitetaan heti ässät pöytään:
hitti ”Into your arms”, loistava tempopoppi ”Down about it”, jonka myös Smudge
esittää, kantrahtavat ”Big gay heart”, ”I’ll do it anyway” ja ”Being around”
sekä parivaljakko ”Style” ja ”Rick James style” punkahtavana ja vielä parempana
hitaana. Tuossa listassa ei ole edes avausraitaa ”The great big no”. Ainoa
ongelma on, että bändi oli jo tehnyt samansuuntaisen levyn, eikä pieni askel
kantriin ollut riittävän merkittävä ero tehdäkseen albumista jotain todella
ainutlaatuista. Neljä tähteä, kuitenkin. Vähintään. Neljä ja puolikin, ehkä. Yhtye
otti tässä vaiheessa käyttöön nimeensä artikkelin ”The”.
Car Button Cloth (1996) päätti
sopimuksen Atlanticin kanssa ja jäi yhtyeen viimeiseksi kymmeneen vuoteen. Se
sai hieman viileämmän vastaanoton, mutta se täydentää yhtyeen kulta-ajan
trilogian. Hyvä levy se on. Tarinan mukaan yhdessä The Vaselinesista ja
joillekin myös Eugeniuksesta tutun Eugene Kellyn kanssa kirjoitettu ”If I could
talk I’d tell you” kertoo haastattelusta, jossa Dando oli niin pöllyssä, ettei
saanut sanaa suusta. Se ehkä latistaa erittäin kauniin biisin ”sanoman”, mutta
ei vie mitään pois sävellyksestä. Sen lisäksi esimerkiksi ”The outdoor type”,
”It’s all true”, ”Break me”, ”6IX” ja oma suosikkini ”Hospital” (”If I:n” lisäksi) ovat kovaa
tasoa. Albumilla on yllättävän monta hidastempoista alakuloista laulua, jotka
eivät minun kirjoissani nouse yhtyeen huippuihin. Kokonaisuus on kuitenkin
vahva, neljä tähteä.
The Lemonheads (2006) ilmestyi kymmenen
vuoden tauon jälkeen. Toki 2003 oli ilmestynyt Dandon asiallinen soolo, mutta
soolo on soolo. Tämä albumi on vahvaa keskitasoa. Biisit rullaavat menevästi,
mutta se ei ollut ilmestyessään enää kuumaa. Aika oli ajanut ohi. Se on myös
turvallinen, riskejä kaihtamaton levy. Mutta jos kuuntelee ilman historiaa, se
saattaa puraista syvältäkin. Popmelodioiden taju ei ole kadonnut minnekään.
Jännästi kantrin ja slacker-meiningin sijaan perusvireenä on kuitenkin Dinosaur
jr-light, ihan hyvässä vaikka ei erityisen omaperäisessä merkityksessä
(Dinosaur Jr:n J Mascis soittaa kitaraa parilla raidalla). Teos löytyy hyllystä
ja siellä pysyy, vaikka ei se ihan joka kuukausi löydä tietänsä soittimeen.
Varshons (2009) tuli ostettua noin
kolmella punnalla alennuskorista. Se koostuu lainapaloista. Käsittelynsä saavat
kantri- ja folkmiehet (Gram Parsons, Townes Van Zandt, Leonard Cohen), parit
punkit (Wire, GG Allin), Christina Aguilera! ja muutamat obskuurimmat nimet
Nuggets-psykedeliasta lähtien. Teos on kuriositeetti, joka sai verrattain
nuivia arvioita, esimerkiksi 4.7/10 Pitchforkilta, mutta jotenkin tätä on
mielenkiintoista kuunnella. Oma suosikkini on GG Allinin ”Layin’ up with
Linda”, mutta myös Van Zandtin ”Waiting around to die” on komea ja itselleni
The Crampsin versiona tutuksi tullut, Randy Alvey & the Green Fuzin biisi
”The Green fuz” toimii tässäkin. Vaikka levy ei aivan mestariteokseksi
nousekaan, se todistaa Dandon omaavan syvän ja laajan musiikkimaun. Siksi Varshons nostaa silmissäni Dandon
arvostusta.
Varshons 2 (2019) on nimensä mukaisesti
jatko-osa lainapaloista koostuneelle edeltäjälleen. Kymmenen vuotta myöhemmin
kuvastaa Dandon julkaisutahtia. Sisällössä on nyt enemmän The Lemonheadsia
muistuttavaa musiikkia – Yo la tengo, Jayhawks, Paul Westerberg, Lucinda
Williams ja niin edelleen. Ehkä yllättävimmät ovat kaksi viimeistä, Nick Cave
and the Bad Seedsin ”Straight to you” ja Eaglesin ”Take it easy”. Kuriositeetti
tämäkin, joka omissa kirjoissani jää jälkeen edeltäjästään: ensimmäisellä oli
kiinnostavampia genrejä ja yllättäviä valintoja, tässä mennään aika tutuilla ja
turvallisilla vesillä.
Välillä
on tullut fiilis, että (The) Lemonheads olisi jäänyt kiinni aikaansa eikä enää
toimisi 2020-luvulla. Olin väärässä. Yhtyeen parhaat teokset kuulostavat
edelleen erinomaisilta ja vähemmän tärkeät nekin menevät vahvaan keskitasoon.
En välttämättä lähde ostamaan puuttuvia hyllyyni, mutta bändin kuuntelu
muistuttaa, että Dando kannattaisi muistaa musiikillisista ansioistaan eikä
ulkonäöstään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti