Joulupukki toi pehmeiden pakettien lisäksi Pierre Bayardin kirjan ”Miten puhua kirjoista joita ei ole lukenut”. Siinä on muutama hyvä huomio siitä, miten ihmiset puhuvat tai voivat puhua kirjoista.
Ensinnäkin, usein sisältöä olennaisempaa on tuntea kirjan paikka. Musilin kirjastonhoitajan tavoin lukemattomastakin kirjasta voidaan puhua, kun tietää, miten se sijoittuu muihin kirjoihin nähden.
Toiseksi, usein kirjasta on helpompaa puhua, kun tietää sen idean – sen sijaan että olisi tutustunut ideaa sekoittaviin ominaispiirteisiin ja yksityiskohtiin. Bayard tiivistää Paul Valéryn johtoajatuksen: kirjailija on tarpeeton ja teos on jo liikaa. Teoksen idea riittää.
Akateemisessa kontekstissa molemmat huomiot ovat erittäin käyttökelpoisia. Kaikkia teoksia ei voi lukea, mutta usein on tiedettävä paikka ja idea. Se auttaa merkittävästi myös ymmärtämään niitä teoksia, jotka tulee luettua kunnolla. En usko, että tutkija voi olla riittävän laaja-alainen, mikäli teokset yksinkertaisesti joko luetaan huolellisesti sanasta sanaan tai ei lueta ollenkaan, koska silloin useimpien teosten paikka ja idea jää ajallisten rajoitteiden vuoksi hahmottamatta. Parin teoksen ulkoa osaamisella voi tehdä aika paljon, mutta ei riittävästi.
Silti, Bayardin kirjan idean vastaisesti, jotkut teokset on luettava tarkasti. Akateemisissa keskusteluissa huomaa nopeasti, että ihmiset tuntevat kirjan idean ja paikan, mutta eivät välttämättä tarkkaa sisältöä. Usein ideasta ja paikasta tulee totuus teoksesta. Yksi keino luovia tutkijana onkin lukea joku teos huolellisesti ja osoittaa, että yleinen käsitys ideasta ja paikasta on yksinkertaistava, harhaanjohtava tai jopa virheellinen. Moni teos tuntuu puhuvan ideaansa vastaan, erityisesti siten, että ideaan on esitetty niin tarkkoja varauksia ja täsmennyksiä, ettei teos oikeastaan väitä ideaansa laisinkaan.
Kun Noam Chomskyltä kysyttiin, miten hän ehtii lukea niin paljon, hän totesi, että akateemisessa työssä olennaista on kirjojen oikeanlainen sivuuttaminen. Ei kaikkea lueta, vaan etsitään ne, jotka todella auttavat omassa työssä. Se on varsinainen taito.
Bayard kirjoittaa lukemattomuudesta. Se on tärkeää, mutta sen on yhdistyttävä lukemiseen. Muuhunkin kuin selailuun. Silti akateemisessa maailmassa on hyviä esimerkkejä puhumisesta ilman lukemista.
Useimmissa tutkimuksissa on katsaus aikaisempaan tutkimukseen. Jos mainittuja teoksia on paljon, voi olettaa, että osa käsittelystä perustuu kirjan paikan ja idean tietämiseen. Slavoj Zizek viittaa joskus kirjoihin, joita ei ole lukenut (”Okei, olen nähnyt elokuvan”). Hän on analysoinut elokuvia, joita ei ole nähnyt. Hän on myös kirjoittanut blurpin teokseen, jota ei kirjoittamishetkellä ollut omien sanojensa mukaan lukenut (Hardtin & Negrin Imperiumi).
Deleuze on tunnettu muiden saavutustensa lisäksi lukustrategiastaan. Hän luki valikoivasti eikä piitannut paljoakaan kirjojen paikoista ja ideoista. Hän välitti siitä, millaisia ideoita hän sai itselleen teoksista ja millaisia käsitteitä niiden avulla voi luoda. Lopputulemat eivät kuitenkaan olleet käsittämättömiä, vaan muodostivat eräänlaisen filosofian vastahistorian aikansa kaanonille. Menetelmä muistutti Valéryn ajatusta: ”teoksesta pyrin löytämään vain sen, mikä edesauttaa jotenkin omaa toimintaani tai on sille esteenä.”
Itse pyrin käyttämään alussa mainittuja strategioita: Joistakin tiedän kirjan paikan ja idean, mutta jotkut teokset on luettava tarkasti ja yksityiskohtaisesti. Vain toista ei voi suositella, niiden yhdistelmää voi. Sen sijaan en voi suositella kouluaikaista strategiaani. Pidin esitelmän kirjasta, jota en ollut lukenut. Mainitsin suosikkielokuvakseni olemattoman teoksen. Keksin juonen itse.
