Kangaskassi on sittenkin parempi

Minä käytän kangaskassia. Tarvittaessa käytän toista kangaskassia. Jos kannan reppua, voin sulloa ostokseni sinne. Välttelen muovikassien ja myös paperikassien ostamista.

Esko Valtaojan (TS 15.3.2011) mukaan tämä kertoo vain katsomuksellisesta valinnasta. Mikään vaihtoehto ei ole ekologisempi. Valinnalla ole juuri mitään vaikutusta maailman tilaan.

Käyttämällä kangaskassia säästän rahaa, mielikuvissani myös luontoa. Kyse on jossain määrin katsomuksellisesta ratkaisusta. Ehkä ratkaisu on myös tyylillinen: kuka haluaa kulkea kaduilla supermarkettien mainokset käsissään? Lisäksi, en ole koskaan vakuuttunut siitä, että vaikka en ostaisi yhtään muovi- tai paperikassia, panokseni luonnon kokonaiskuormitukseen vähenisi merkittävästi.

Mutta mietitään vielä. Jos kannan tavarat kaupasta kangaskassilla, enkö silloin kuluta vähemmän muovi- tai paperikasseja? En, sanoo Esko, sillä täytyyhän käyttäjän keksiä jostain roskapussinsa.

Hyvä huomio, mutta siinä on yksi iso virhe. Jos unohdetaan kokonaan roskapussien laatuvaihtelut, niiden kulutus ei ole sama kuin kaupasta kannettavien tuotteiden tilavuus. Paitsi jos jättää ruuat syömättä.

Pakkaukset laitetaan roskiin tyhjinä ja useimmiten, toivottavasti, myös taiteltuna siten, ettei roskiin kanneta tyhjää ilmaa. Siis absoluuttinen pussien kulutus pienenee, jos käyttää kangaskassia.

Joko minä tai Esko on väärässä. Luulen, etten se ole minä, mutta ehkä jotain on jäänyt huomaamatta. Kangaskassista en kuitenkaan luovu.

Kulttuurintutkimus uusmaterialismilla ja ilman

Kulttuurintutkija Lawrence Grossbergin kirjat kypsyvät hitaasti. Niitä saa odotella joskus useampia vuosia. Vuoden 1992 jälkeen hän julkaisi kaksi artikkelikokoelmaa vuonna 1997. Seuraava teos putkahti markkinoille kahdeksan vuoden jälkeen 2005. Tuorein ilmestyi vuoden 2010 lopussa.

Grossberg täyttää tänä vuonna 64-vuotta. Jos tahti on jatkossa sama, voidaan odottaa vielä ainakin yhtä kirjaa, toivottavasti useampia. Tuorein, Cultural Studies in the Future Tense, on kuitenkin eräänlainen päätepiste. Se keskittyy tekijänsä suosikkiaiheeseen, siihen, mitä kulttuurintutkimus – ja vielä yleisemmin intellektuaalinen toiminta – on ja mitä se voisi olla. Eikä tämä ole ensimmäinen kerta. Oikeastaan suurin osa tuotannosta on kosketellut samaa teemaa, jopa siinä määrin, että välillä toivoisi hänen pohtivan väittämiään jonkin empiirisen aineiston parissa ja näyttävän, miten työkalut laitetaan toimimaan käytännössä. Mutta hän ei ole erityisen kiinnostunut empiirisestä maailmasta, kuten hän itse puolitosissaan on sanonut.

Teoksessa jäsennetään kulttuurintutkimuksen projektia ja sen uudelleen keksimisen tarvetta sekä kirjoittajalle tyypillisin iskulausein että historiallistaen. Tavoitteena on maailman muuttaminen intellektuaalisen työn avulla. Tätä Grossberg hahmottelee keskusteluttamalla modernisaatioteorioita ja etsimällä vaihtoehtoisia modernisaatioita. Lisäksi hän tarttuu kolmeen keskeisteemaan, talouteen, kulttuuriin ja valtaan, jotka kaikki tulisi käsitteellistää kulttuurintutkimuksen projektin osaksi ja kautta.

Teos on tärkeä intellektuaalinen voimannäyte, joskin muutamissa kohdissa lukijalta vaaditaan aikamoista tietämystä voidakseen seurata argumentin kulkua. Grossbergilla on usein terävä näkemys asioista, mutta hän ei aina ole taitava viestinsä ymmärrettäväksi tekemisessä.

Tämä ei ole kirja-arvio, joten nostan esiin vain muutaman itseäni kiinnostavan seikan.

Vuonna 2005 osallistuin työpajaan, jossa Grossberg kommentoi papereitamme. Työpajassa ja sen jälkeen tamperelaisessa kapakassa käydyt keskustelut näyttävät olevan hyvin luettavissa kirjan sivuilta. Monet huomiot perustuvat ideoihin, jotka hän esitti tuolloin ja teoksiin, joita hän oli kertomansa mukaan juuri lukemassa. Tässä ei ole mitään yleisesti kiinnostavaa, mutta henkilökohtaiseen lukukokemukseen se tuo sävyä ja syvyyttä.

Mainitussa työpajassa paperini käsitteli Grossbergin affektiteoriaa tai pikemminkin hänen moninaisia tapojaan luonnehtia ja käyttää affektin käsitettä. Myöhemmin julkaisin lyhyehkön artikkelin aiheesta otsikolla ”Energian ja emootion välissä: affekti ja kulttuurintutkimus” (Niin & näin, 2/2007).

Tuoreessa teoksessa Grossberg palaa aiheeseen. Hän täsmentää affektikäsitystään yleisesti ja erityisesti suhteessa nykyiseen, pieneksi akateemiseksi trendiksi nousseeseen materialistiseen ja ontologiseen affektiteoretisointiin. Seminaarin pohjalta tulkitsin Grossbergin paikantavan affektin energian ja emootion välimaastoon, erotuksena sekä ontologis-materialistisesta että niistä, joissa affekti samastetaan sosiaalisesti koodattuihin tunteisiin. Tällä kerralla Grossbergin vastaus ei ole täysin sama kuin hänen suullinen selontekonsa, mutta hänen ajatteluaan teoksessa esitettävät pohdinnat affektista täsmentävät.

Grossberg kehittelee uutta välittymisen teoriaa, sellaista, jossa välittyminen koskee reaalista eikä vain kulttuuria. Hänen paluunsa reaaliseen ei ole uusi välittömyyden teoria, vaan teoria virtuaalisen aktualisoitumisesta. Hän hyväksyy ajatuksen, jonka mukaan affekteissa on kyse intensiteetistä ja energiasta, mutta pitää tuosta näkökannasta ponnistavia analyyseja pakona ontologiaan ja teoriaan (ja joskus tieteeseen ja biologiaan) ikään kuin ne voisivat korvata konjunktuureja koskevan analyysin. Grossberg erottelee kolme affektin ulottuvuutta: virtuaalisen (puhdas kyky vaikuttaa ja vaikuttua), aktuaalisen (liikkeessä olevat ruumiit ja niiden vaikutukset) ja moninaisen välittymisen tietyt modaliteetit (affektiiviset koosteet).

Yksi kiista Grossbergin ja hänen kriitikoidensa affektikäsityksessä koskee affektin organisoituneisuutta / organisoitumattomuutta. Esimerkiksi Massumi on puhunut affektin autonomisuudesta (organisoitumattomuudesta). Grossbergin mukaan affekti on organisoitumaton vain ensimmäisessä ulottuvuudessa, muissa se organisoituu osana diskursiivisia ja kulttuurisia apparaatteja. Erityisesti kolmannella ulottuvuudella affekti on kuulumista ja sitä, millä on väliä, sitä, miltä tuntuu olla tietyssä tilanteessa. Tällöin ”affektiiviset koosteet” ovat subjektivoivia (tunne, fiilis, huomio, orientaatio) ja sosiaalistavia (affiliaatio, kuuluminen, välittäminen, merkityksellisyys). Grossbergin mukaan ensimmäisen ulottuvuuden sovelluksista tehdään usein analyysi, jossa kolme ulottuvuutta sekoittuu tai jossa toisen ja kolmannen ulottuvuuden erityisyyttä ei teoretisoida (esimerkkeinä mm. Patricia Clough ja Brian Massumi).

Suhteuttaessaan käsityksiään ontologis-materialistiseen affektiteoriaan Grossberg pohtii ”uusmaterialismia” yleisemminkin. Hän haluaa nähdä sen hedelmät osana kulttuurintutkimuksen projektia, mutta samanaikaisesti hän esittää varauksia lähilukemalla muutamia analyyseja.

Lyhyesti neljä ongelmakohtaa, jotka Grossberg nostaa esiin:

Ensinnäkin, analyyseissa ei kyetä vastaamaan, miksi valta epäonnistuu jatkuvasti. Niissä vallan nähdään tunkeutuvan yhä syvemmälle yhä tehokkaammin (suoraan ruumiiseen, somaattiselle tasolle jne.).

Toiseksi, analyyseissa sivuutetaan jatkuvuudet ikään kuin yhteiskunta olisi kauneustuotteiden mainontaan verrattava asia, jossa voidaan tehdä tarkka ”ennen ja jälkeen” -raja. Tietysti uuden ylikorostamisella voi olla strategisia tavoitteita ja se voi olla retorinen keino korostaa ilmaantuvia tendenssejä, mutta Grossberg näkee mainittujen analyysien olevan liiaksi sidoksissa kaksinapaiseen ajatteluun, jossa menneen jatkuvuus unohdetaan.

Kolmanneksi, analyysit perustuvat toisinaan hyvin ohuelle empiiriselle työlle. Grossberg muistuttaa, että esimerkiksi Foucault’n uusi empirismi piti sisällään teoriavetoisuudesta ja filosofisuudesta huolimatta paljon arkistotyötä historiallisten aineistojen parissa.

Neljänneksi, uuden käsitteen piiriin sopivia ilmiöitä löytyy kaikkialta. Jos tutkii poikkeustilaa, hallintavaltaa, biopolitiikkaa tai uusliberaalia subjektiutta, analyytikon silmä näkee sitä joka puolella. Ongelmana on käsitteen erityisyyden ja rajojen määrittäminen ja erityisissä konjunktuureissa vaikuttavan vallan kompleksisuuden redusoiminen yhteen avainkäsitteeseen.

On huomattava, että kritiikki ei perustu merkittäviin ontologisiin erimielisyyksiin, vaan jaetut käsitykset nimenomaan pakottavat artikuloimaan erimielisyydet yksityiskohtaisesti. Erimielisyyksissä on kyse myös kiinnostuksen kohteesta. Grossbergia kiinnostaa konjunktuurien analyysi, ja siinä tehtävässä kritiikin kohteena olevat analyysit ovat hänen mukaansa puutteellisia.

Kulttuurintutkimus ei Grossbergin visiossa seuraa uusmaterialistista trendiä, varsinkin kun hänen visionsa ei koskaan ole ollut sitä, mitä kulttuurintutkimus kriitikoiden mukaan on. Mutta kulttuurintutkimus ei myöskään ole uusmaterialismista erillinen tai sen vastainen. Kulttuurintutkimus jakaa paljon yhteistä, mutta pitää kiinni konjunktuurien analyysista, jonka tekemiseen tarvitaan sitä sun tätä työkalua.

Pohjanmaan gootit

1980-luvun suomalaista goottimusiikkia on koottu levylle ”Eilisen jälkeen: suomalaista postpunkia 1981–1987”. Ei sitä ollut paljon tarjolla, kun yhdelle levylle mahtuu kolme kappaletta Mustaa Paraatia. Olisi sinne voinut tietysti laittaa myös varhaiset Pyhät Nuket ja Mana Manaa edeltäneen Silmienvaihtajat, jonka ”Paniikki on ekstaasin veli” on Mana Manan saman kappaleen levytykseen verrattuna todella lähellä aikansa suomalaisia goottibändejä (joo joo, löytyy YouTubesta). Levyn kuunteleminen vei kuitenkin matkalle lapsuusmaisemiin, mutkan kautta.

Levyllä on Hiljaa -yhtyeen kappale, jossa laulaa Filppulan Jaska. Filppula kirjoittaa jo pari vuotta sitten ilmestyneessä jokseenkin omaelämäkerrallisessa romaanissa ”Me ei oltu valtaosaa” kasvamisesta Koskenkorvalla. Luin sen pyrkimyksenäni oppia jotain alueen 1980-luvun ilmapiiristä ja yrityksenäni muistella, oliko Pohjanmaalla mitään gootteja. Siis: kotiseutukirjallisuutta!

Olen Filppulaa 9 vuotta nuorempi, joten ne puitteet, joihin hän romaaninsa ripustaa, ovat tapahtuneet näkökulmastani suurimmaksi osaksi liian aikaisin. 9 vuotta on nuorena iso ero. En myöskään kasvanut Koskenkorvalla, maaseudulla, vaan Seinäjoella, pienessä kaupungissa, maakunnan keskuksessa. Toisaalta osa teoksesta sijoittuu Seinäjoelle ja olin melko nuoresta pitäen aktiivinen musiikkielämän seuraaja, joten teoksessa on paljon tuttua.

Mainitulla levyllä on kolme pohjalaista yhtyettä: Syyskuu, Geisha ja Hiljaa. Filppulan Hiljaa (Joy Divisionin Still – tiedättehän) ei koskaan kantautunut korviini, vaikka he Seinäjoen nuorisotalolla treenasivatkin. Myös Geisha jäi melko tuntemattomaksi. Syyskuu sentään on tuttu, mutta ei sitäkään omasta hyllystäni löytynyt, vaan kaverin isoveljen. Yhtyeet olivat toiminnassa niin pienen hetken, että ne olivat lopettaneet toimintansa ennen teini-ikääni. Mutta Filppulan kirjassa yhtyeet ovat esillä.

Vaikka en kasvanut Koskenkorvalla, sen ummehtuneen ilmapiirin kuvaaminen ja halu paeta omaan musiikkikuplaansa tuntuvat tutulta. Kotiseutunäkökulmasta keskityin kuitenkin pitkälti epäolennaiseen.

Teoksessa vieraillaan tupakkakaupassa. Sen myyjä nimetään ”käheäksi äijäksi” ja kuvataan pahansuovaksi, porttikieltoja nappuloille jakelevaksi pihisijäksi, jonka repertuaarista löytyi tekokakka ja kutituspulveri. Muistan hyvin miehen, tekoulosteen ja pulverin. Miehen nimi oli muistaakseni Allan ja ulosteita ja pulvereita lähinnä ihailtiin. Häneltä käytiin ostamassa minipommeja, hieman myöhemmin Korkeajännityksiä sekä heviyhtyeiden rintanappeja, kankaisia hihamerkkejä ja ”selkälippuja”.

Musiikkielämään liittyi tietysti Kemu (Kehittyvän musiikin yhdistys), jonka aktiivit eivät ole turhan suopeita kirjan päähenkilön taiteellisille ambitioille. Yhdistys kuitenkin tarjosi harjoitustilat ja sopuhintaisen diilin demon tekemiseen. Demon äänitti Matti Bergström, jonka muistan hyvin ja takapiruna toimi läänintaiteilija Veltto Virtanen, jonka kaikki skidit tiesivät. Samoissa tiloissa Velttokin muistaakseni treenasi, ainakin olin todistamassa kun joku keskenkasvuinen virtsasi hänen kitaransa päälle.

Kirjan päähenkilö käy tietenkin myös Provinssirokissa vuonna 1984, jolloin Smiths esiintyi siellä. Tässä olen auttamattomasti nuori. Ensimmäinen provinssini oli vasta vuonna 1987, jolloin näin ensimmäisen kerran Eppu Normaalin. Provinssissa päähenkilö juttelee järjestysmiehelle, joka futaa Törnävän Pallossa. Pelaaja piti töissäkin sinivalkoraidallista pelipaitaa… Hetkinen! Kyllä TP:n värit olivat jo tuolloin oranssi ja musta. Sininen ja valkea olivat Sepsin, ja siten myös minun.

Myös pariin otteeseen romaanissa mainittu Epon pubi tuli tutuksi aikuisten puheista, mutta sinne, kuten kaikkialle, olin liian nuori. Ja kun olin tarpeeksi vanha, ei pubista ollut jäljellä kuin asiakkaiden muistot.

Kirjassa käydään läpi Rockin SM-kisat vuodelta 1982, jolloin Seinäjoella voittajaksi selviytyi 22-pistepirkko. Itse seurasin kisoja kunnolla vasta 1984, jolloin Peer Günt anasti tittelin. Ajan muuttumista kisojen muistelut kuvaavat hyvin, sillä tärkeästä ponnahduslaudasta tuli teini-ikäni jälkeen tarpeeton tapahtuma. Muuttaessani Turkuun menin kisapaikalle, mutta ainoa syy siihen oli tapahtuman yhteydessä esiintynyt 22-pistepirkko. Voittajaksi selviytyi lahtelainen Rytke, josta toivottiin parin viikon verran uutta Sleepy Sleepersiä. Tuotos löytyi pian Anttilan alelaarista ja levy-yhtiön pomon kengänjäljet soittajien takamuksista.

Filppulan kirjan perusteella Pohjanmaalla oli gootteja juuri sen verran kuin on jo lueteltu. Rokkareita siellä oli, samoin punkkareita ja HC-ihmisiä. Mutta ei siellä montaa goottia ollut, ainakaan myöhäisgootteja. Tai sitten ne liikkuivat vain öisin.

Kuka lukee iltapäivälehtiä?

Pikainen kierros kirja-alessa ja pian löysin itseni lukemasta Heikki Saaren muutaman vuoden takaista teosta suomalaisen iltapäivälehdistön historiasta. Saari on työskennellyt Ilta-Sanomissa, mutta tämä ”journalistinen raportti ja mielipidekirja”, kuten tekijä sitä kutsuu, keskittyy enemmän Iltalehden syntyyn ja vakiintumiseen. Ilta-Sanomat on toiminut pitkään, kun taas Iltalehti ilmestyi ensimmäisen kerran vuonna 1980 (ja sitä edeltänyt Iltaset ilmestyi 1973–1975). Siksi Iltalehden synnyn ja vakiintumisen kuvaus sopii paremmin ajan hengen tarkasteluun.

Teoksessa rakentuu tarina muuttuvasta Suomesta, jossa nykymaailmaan, meille tuttuun arkeen, kuuluu kaksi vakiintunutta iltapäivälehteä. Tämä maailma kehittyi 1980-luvulla, suuren rakennemuutoksen jälkeen (kaupungistuminen, maatalouden merkityksen heikentyminen, muuttoaallot, keskiluokkaistuminen, siirtymä kyläyhteisöistä lähiöiden sulkeutuneisiin ydinperheisiin jne.). Vaikka teoksessa on toistoa ja vaikka sitä olisi voinut kenties lyhentää, nautin sen lukemisesta. Iltapäivälehtien vakiintuminen on kiinnostavaa yhteiskunta-, kulttuuri- ja mediahistoriallisesti. Lisäksi keskeistoimijoiden muistelu on suuressa roolissa, ja sitä kautta rakentuu tuokiokuvia eri vuosikymmenistä.

Saari nostaa esiin useita näkemyksiä koko journalismin väitetystä muuttumisesta, jossa iltapäivälehdet ovat keskiössä, eräänlaisina suunnannäyttäjinä. Yksi ulottuvuus on kaupallisen ja toimituksellisen materiaalin rajan hämärtyminen. Toinen on viihteellistyminen: lehtiä tehdään sukupolvelle, joka vatvoo ihmissuhteitaan loputtomiin. Kolmas on keskittyminen henkilöihin ja puheenaiheisiin asioiden ja uutisten sijaan. Neljäs on levikin toimiminen viimekätisenä laadun mittarina. Viides on omistuksen keskittyminen. Kuudes on television ja iltapäivälehtien symbioosi (esimerkiksi: lehdet kirjoittavat tolkuttoman paljon televisio-ohjelmista ja niissä esiintyneistä julkkiksista; television keskusteluohjelmien aiheet etsitään iltapäivälehdistä).

Mutta kuka iltapäivälehtiä lukee ja kenelle sitä tehdään? Erityisesti sukupuoli nousi lukiessani keskeiseksi, sillä sitä koskeva informaatio on jokseenkin epätarkkaa.

Iltapäivälehtiähän myydään irtonumeroina, joten ostaminen pyritään muuttamaan tavaksi. Lööppi on tärkein ostoimpulssin aikaansaaja, mutta sen lisäksi on muita merkittäviä tekijöitä. Lehti ostetaan, kun käydään kioskilla, kahvilla, lounaalla tai kaupassa. Se ostetaan matkalukemiseksi tai kodin ja työn taukolukemiseksi. Nykyisen kaupunkilaiselämän reittien ja rytmien suuri haaste on se, että ihmiset eivät liiku kaduilla aktiivisesti eivätkä käy kaupoissa joka päivä, vaan lähiöistä ajetaan töihin ja takaisin, ja ostokset tehdään suurissa automarketeissa koko viikoksi.

Teoksesta käy ilmi useaan otteeseen, että iltapäivälehden ostopäätöksen tekevät naiset tai tarkemmin sanoen perheiden äidit, koska he tekevät miehiä useammin perheiden elintarvikeostokset.

Toisaalta vuoden 1979 kyselyn mukaan sanomalehtien irtonumeroita ostavat enemmän miehet, kun taas naiset valitsevat enemmän aikakauslehtiä. Lisäksi vuoden 1981 selvityksen mukaan tyypillinen Ilta-Sanomien lukija oli 25–29 -vuotias pääkaupunkiseudulla asuva mukavasti toimeentuleva toimihenkilö, joka sattuu yli 50 prosentin todennäköisyydellä olemaan mies.

Mieslukijuuden vuoksi esimerkiksi 1980-luvulla julkaistiin iltapäivälehtien osana erikseen naistenliitteitä, myöhemmin kehitettiin ”naistensivuja” ja vielä myöhemmin, kun iltapäivälehdet halusivat laajentua aikakauslehtien markkinoille, aloitettiin naisille suunnattujen aikakauslehtien myyminen iltapäivälehden kylkiäisenä (esimerkiksi Iltalehden Ilona vuonna 2006).

Siispä: onko niin, että naiset ostavat lehdet ja miehet lukevat ne? Näin tästä sekasotkusta saisi ristiriidattoman yhtälön, mutta tätä teoksessa ei tuoda esiin. Lisäksi yhtälö on niin mielenkiintoinen, että se ansaitsisi tarkemman käsittelyn. Vai onko jompikumpi väitteistä – ”naiset ostavat” tai ”miehet lukevat” – virheellinen? 

Luen mieluummin tällaisia teoksia kuin itse iltapäivälehtiä. Toki selailen niitä silloin tällöin, mutta kuluttajana iltapäivälehtien ostamisesta tai lukemisesta ei ole tullut minulle tapa sillä tavalla kuin lehtien markkinointi olisi toivonut. Minulle kyseisten lehtien lukeminen ei ole tapa vaan poikkeus: mökki, vanhempieni luona vierailu, Suomen maajoukkueen jalkapallo-ottelun etukäteis- tai jälkikäteisanalyysi, istuminen kahvilassa kun ei ole kirjaa mukana. Joskus myös surffailen nettisivuille. En yleensä lue kyseisiä lehtiä edes junassa, mutta kun eräällä reissulla aikaisemmalla pysäkillä poistuva henkilö kysyi, haluanko lukea iltapäivälehdet, vastasin pienen hämmennyksen jälkeen kyllä. En muista koskaan ostaneeni iltapäivälehteä itselleni.

Joskus luen iltapäivälehtiä uteliaisuudesta ja tirkistelynhalusta, joskus löytääkseni ammatillisesti kiinnostavaa aineistoa ja joskus ihan muuten vaan. Suurimmat syyt lukemattomuuteen ovat seuraavat:

Väkinäinen ja myynnin edistämisen vuoksi hyväksytty lööppitehtailu on pääosin etäännyttävää. Kun ne tarpeeksi usein poikkeavat sisällöstä, ei niihin luota. Kyse on samasta kuin englantilaisissa tarjouksissa: kesti kuukausia ennen kuin opin ymmärtämään, ettei suurella kirjoitettu pidä paikkaansa, sillä pienellä kirjoitettu käytännössä kumosi sen.

Lisäksi iltapäivälehtien jutuista turhan suuri osuus on minun makuuni ”mato keväthangella” -tasoa. Ne ovat sisällöltään mitättömiä tai ne käsittelevät mitättömyyksiä. (Siis: minulle tuiki tuntemattomia ”julkkiksia” ja siksi mitättömyyksiä oman elämäni kannalta.)

Ehkä merkittävin syy on kuitenkin iltapäivälehtien poliittinen asemoituminen, vallitsevan yhteiskunnallisen järjestyksen hyväksyminen ja edistäminen. Silloin kuin siitä tehdään pieniä poikkeamia, takana on ajatus myynnin edistämisestä, tavanomaisesti populismin keinoin. Minusta tämä on yleisempi syy lukemisen synnyttävään inhoreaktiooni (hieman liioitellusti ilmaistuna), ei journalismin moralisointi, laadun perään huutelu eikä viihteellisyys sinänsä.

Ja kuinka voisikaan luottaa sellaiseen lehdentekijään, joka redusoi eettisen juridiseen? Näin tekee eräs ex-päätoimittaja. Se, ettei lehti joudu oikeustapausten osaksi usein eikä saa Julkisen Sanan Neuvoston tuomioita liukuhihnalta ei tarkoita automaattisesti, että lehti olisi eettisesti tai millään muullakaan tavalla korkeatasoinen.

Tärkeintä on kuitenkin tietää, että lehdissä on rajoitettu hyvännäköisten tyttökuvien määrä kahteen viikossa. Pitää olla tavallisen näköisiä tyttöjä vähissä vaatteissa, jotta äijät saisivat sanoa, että oma muija on seksikkäämpi tai että on sillä ainakin paremmat tissit.

(Heikki Saari 2007. Isku tajuntaan! Suomalaisen iltapäivälehdistön historia. Helsinki: Johnny Kniga.)

Jumalan palomies

Saku Pollarin ohjaama dokumentti Markku Koiviston johtamasta karismaattisesta kristillisestä Nokia Missio Church -liikkeestä esitettiin Suomen televisiossa tammikuussa. Sielunpelastajat tuli katsottua ammatillisista syistä – ja miksei myös yleisestä mielenkiinnosta – vaikka karismaattisten kristillisten liikkeiden tutkimus ei olekaan keskeisintä alaani. Sen sijaan että yrittäisin antaa jotenkin kattavan kuvan liikkeestä tai sen kuvaamisesta, pyrin nostamaan esiin muutaman itseäni kiinnostaneen hajahuomion.

Dokumentti on kritiikitön. Se voi olla keino tuoda julkisuudessa parjatun liikkeen inhimillinen puoli esiin. Syynä voivat olla myös lupakysymykset: antaisitko sinä luvan kuvata viiteryhmääsi läheltä ja pitkään, jos siitä tehtäisiin kielteinen dokumentti? Dokumentissa ei taustoiteta kunnolla liikkeen konfliktia valtakirkon kanssa, vaikka siihen viitataankin. Siksi ehkä kiinnostavampaa on pohtia, mitä dokumentin avulla voidaan oppia.

Nokia Missio Church on läpiamerikkalainen fantasia. Jo ryhmän virallinen nimi kertoo, miten tärkeää on kuulostaa amerikkalaiselta, vaikka pääasiallinen operatiivinen kieli on Suomi. Erilaisten markkinointistrategioiden, teologian, tunnekeskeisyyden ja sanan levittämisen tekniikoiden imitointi rapakon toiselta puolelta on selviö. Samoin keskeistoimijoiden jatkuva puhe uskonnosta ja viiteryhmästään brändinä (joka sinänsä on ymmärrettävää, sillä liikkeen on löydettävä keinot rahoittaa toimintaansa). Myös muutamissa kohdissa esiin pilkahtava Israelin ihannointi on vahvempaa Yhdysvaltain kuin Euroopan konservatiivikristityillä. Näiden lisäksi amerikkalaisuus tulee esiin dokumentissa huvittavillakin tavoilla.

Etunenässä Koivisto mutta myös muut keskeistoimijat käyttävät jatkuvasti anglismeja. Joku mätsää hyvin, joku markkeeraa jotain ja jollain on momentum. Kun Koivisto kirjoittaa nimensä NMC:n perustamisasiakirjaan, hän tokaisee ”It’s done”. Pohjoisamerikkalaiset kontaktit ovat liikkeelle tärkeitä, mutta kun Koiviston englanti on muuten niin suomalaista, anglismien viljely alkaa huvittaa.

Kun perustamisasiakirjaa ollaan allekirjoittamassa, Koivisto vertaa tilannetta – yllätys, yllätys – Yhdysvaltain perustuslain allekirjoittamiseen. Hän toteaa, että nykyisin ihmiset etsivät suvuista linjoja, jotka johtaisivat näihin merkkihenkilöihin. Hän antaa ymmärtää, että NMC:n allekirjoituksissa voi olla kyse hieman samankaltaisesta historiallisesta hetkestä. Joko Koivistolla on uskomattoman ylevä huumorintaju tai sitten miehen suhteellisuudentaju on jäänyt matkan varrelle. Jotenkin haluaisin uskoa edelliseen, mutta uskonnollisilla johtajilla ei yleensä ole ollut paras mahdollinen suhteellisuudentaju arvioitaessa heidän omaa historiallista merkitystään.

Myös liikkeen toiminnanjohtaja haaveilee amerikkalaisesta kaupunkisuunnittelusta Nokialle. Kun NMC:n käyttämä halli aiotaan myydä, liike alkaa haaveilla sen ostamisesta. Toiminnanjohtajan mukaan siihen voisi tulla Hesburger, Starbucks ja paikka, jonne jättää lapset hoitoon siksi aikaa, kun aikuiset shoppailevat ja rukoilevat. Haaveena on siis ostoskeskuksen ja palvontapaikan sekoitus. Ja yritykset: turkulaislähtöinen amerikkalaista pikaruokakulttuuria jäljittelevä hampurilaisketju sekä laadultaan keskinkertaisia juomia tarjoava kahvijättiläinen, jonka leviämisstrategioiden ja muiden toimintaperiaatteiden kuvaukset eivät ole pelkästään kaunista luettavaa. Eikö olisi hienompaa, jos nokialainen Sirkku tai Martta leipoisi pullat ja Pirkko tai Jorma keittäisi kahvit? Tuskin Nokia kaipaa Amerikkaa enemmän kuin paikallista hyvinvointia.

Tämä nostalginen toivomukseni paikallisuudesta toimii siltana ehkä kiinnostavimpaan kohtaukseen dokumentissa. Koivisto juttelee amerikkalaisen saarnaajan kanssa erilaisista toimintaperiaatteista pyytäen neuvoja. Amerikkalainen saarnaaja korostaa, että hän pyrkisi luomaan mukavan ja toimivan yhteisön eikä perustaisi suoraan seurakuntaa. Hän toteaa, ettei tarvitse tehdä suurta eroa uskovien ja uskonnottomien välillä tai yrittää pelastaa ihmisiä helvetin tulelta. Tärkeämpää on auttaa ihmisiä pelastumaan niiden tämänpuoleisesta helvetistä ja tehdä jotain mielekästä yhdessä – käydä elokuvissa, grillata lohta tai pelata koripalloa. Siten ihmiset tulevat ymmärtämään Jeesuksen esimerkin vaikutuksen omassa elinympäristössään ja mahdollisesti saamaan kokemuksen täydestä elämästä.

Kaikki mitä saarnaaja sanoo, on enemmän tai vähemmän vastakkaista Koiviston omalle profiilille. Keskustelun päätteeksi Koivisto kysyy, millaisena työläisenä saarnaaja itsensä näkee. Koivisto ehdottaa: Jumalan sotilas, palomies… Ei, sanoo saarnaaja. Hän ajattelee olevansa lähempänä taiteilijaa, joka yrittää maalata kauneimman mahdollisen kuvan jokaisen ihmisen elämästä.

Lyhyt keskustelu tuskin romahdutti jumalan palomiehen amerikkalaista fantasiaa, mutta yksi vaihtoehtoinen näkökulma Amerikan kristillisyydestä siihen mahdollisesti tuli.   

Sonderkommando

Ei ole ensimmäinen kerta kun joulun aikaan tulee luettua kuvauksia  ja muistelmia Saksan keskitysleireistä. Heräteostoksena poimittu Shlomo Venezian  teos Sonderkommando on mainio, joskaan ei ehkä kaikkein merkittävin muistelu. Miten se voisikaan ylittää 11-vuotiaana luetun Martin Grayn kirjan Kaikkien rakkaitteni puolesta, jota seurasin tarkasti myös kahdeksanosaisena televisiosarjana vuonna 1985? Tai miten se voisi olla tarkempi ja koskettavampi kuin Primo Levin mestarillinen Tällainenko on ihminen?

Venezia on siitä erikoinen tapaus, että hän kertoi tarinansa vasta vanhuksena. Hän ei puhunut aiheesta ennen vuotta 1992. Hänen tarinassaan on lisäksi kaksi tai kolme omintakeista piirrettä.

Ensiksi, Kreikan juutalaisten muistelut eivät ole ainakaan minulle yhtä tunnettuja kuin puolalaisten, ranskalaisten, italialaisten tai unkarilaisten. Venezia on tosin Italian kansalainen, mikä tarkoitti erityisasemaa Kreikassa siihen asti, kunnes Italia pyysi aselepoa syyskuussa 1943 ja irtisanoi liittolaisuutensa Saksan kanssa. Kreikassa saksalaisia pidettiin rehellisinä ja tarkkoina, vaikka hallituksen tiedettiin olevan juutalaisvastainen. Ilmeisesti tämä oli osasyy siihen, että ihmiset uskoivat saksalaisten lupaukset siitä, että miehet pääsevät töihin ja perheet saavat asiallisen kokoisen asunnon. Myös arkielämän puutteen ja vaikeuksien voittaminen vei energian, jota olisi tarvittu asioiden oikean tolan selvittämiseen. Sinisilmäisyys, nälkä ja tietämättömyys – siinä kolme tekijää, jotka tekivät Kreikan juutalaisten siirtämisen ja tuhoamisen helpoksi.

Toiseksi, vain harvat Sonderkommandot jäivät eloon ja vielä harvemmat ovat julkaisseet tarinansa.

Sonderkommandojen tehtävänä oli auttaa tapettavia riisuutumaan, rauhoittumaan ja menemään kaasukammioon. He myös poistivat kultahampaat uhreilta ja leikkasivat heidän hiukset, tyhjensivät kaasukammiot ja tuhkasivat ruumiit (kuten kuvassa). He olivat vihattuja muiden juutalaisten silmissä: heillä oli enemmän ruokaa kuin muilla vangeilla ja he auttoivat vihollista tappamaan juutalaiset. Osa selvinneistä teloitettiin juutalaisten toimesta. Sonderkommandojen tappamiseen natseilla oli kuitenkin kaksi syytä: he olivat juutalaisia ja he olivat silminnäkijöitä.

Hyvä esimerkki siitä, miten Sonderkommandot tiesivät heille varatun kohtalon, on leirillä maahan kaivetut muistilaput, joilla he halusivat kertoa jälkipolville näkemästään.

Keskitysleiriläisten kuvauksissa Sonderkommandoja halveksitaan, ja on heitä pidetty myös yhteistoimijoina. Shlomo kertoo muun muassa siitä, miten he joskus nostivat raskaan luukun, jonne saksalaiset pudottivat kaasukiteet. Hän kuitenkin vastustaa käsitystä, jonka mukaan he auttoivat juutalaisten tuhoamista. Varmasti oli niin, että heidät pakotettiin ja että kieltäytyminen yhteistyöstä tai hidastelu olisi johtanut vain pikaiseen kuolemaan. Aina olisi löytynyt uusi tilalle.

Toisaalta, jos ajatellaan, että aina olisi löytynyt uusi tilalle, se sisältää oletuksen, että leireillä oli vielä huonommassa asemassa olevia. Näin kai olikin, vaikka Shlomo väittää vastaan. Hän nimittäin esittää, että ”muut eloonjääneet kärsivät varmasti nälästä ja kylmyydestä enemmän kuin minä, mutta he eivät olleet koko ajan tekemisissä kuolleiden kanssa”. En kuitenkaan usko, että muiden leiriläisten häpeä selviytymisestä – mikä tarkoitti nälän, kylmyyden, väkivallan ja sairauksien kestämisen lisäksi lähimmäisen kusettamista – on yhtään pienempi (Primo Levi on tässä hyvä esimerkki). Ja myös muut leiriläiset olivat tekemisissä kuolleiden kanssa.

Sonderkommandon asemassa riskit olivat erilaiset. Enemmän ruokaa ja vaatteita, vähemmän väkivaltaa – Shlomo kertoo, kuinka SS-miehet jättivät usein heidät rauhaan, sillä heidän ajateltiin tekevän tärkeää työtä (keskeytyminen olisi hidastanut ruumiiden tuhoamisvauhtia). Toisaalta Sonderkommandojen rooli silminnäkijänä tarkoitti, että heidän eliminoimisesta tuli erityisen tärkeää.

Shlomon tarinassa – ja siinä että se ylipäätään oli mahdollista kuulla – on myös historian mustaa huumoria. Hänen pelastumisensa perustui osittain siihen, että kaasutettavien määrä kasvoi. Täten ”karsintaa” eli joidenkin Sonderkommandojen tappamista vähennettiin. Todennäköisyys karsituksi joutumiseen pieneni, kun heitä tarvittiin enemmän hoitamaan kasvavan ruumiskasan tuhoamista. Shlomo kommentoi: ”Kun minut pantiin Sonderkommandoon, työtä oli niin paljon, ettei ryhmässä tehty yhtään karsintaa.”

Kun Shlomolta kysytään, mitä tuo kokemus on tuhonnut teissä, hän vastaa: ”Elämän. Sen jälkeen en ole ikinä viettänyt normaalia elämää. En ole ikinä voinut sanoa, että kaikki on hyvin.”

On vielä kolmas ulottuvuus, joka tekee Shlomon kuvauksesta erityisen. Nimittäin harvemmin tulee luettua niin sanotusta ”kuolemanmarssista”. Sillä tarkoitettiin leirin evakuoimista seurannutta siirtymistä toisaalle pakkotyöhön. Esimerkiksi Primo Levi kuului niihin, jotka tarkoituksellisesti välttivät kuolemanmarssin. Levi piti sitä ansana, keinona tappaa jäljelle jääneet muualla. Levi jäi leiriin, jonne neuvostojoukot tulivat. Muistaakseni hän myös antaa ymmärtää, että kuolemanmarssilla lähinnä kuoltiin. Shlomo kuitenkin kuuluu kuolemanmarssilta selvinneisiin.

Shlomo ja muutamat muut Sonderkommandot pujahtivat evakuoinnin aikana vankijonoihin ja lähtivät kuolemanmarssille. Heitä ei edes aiottu evakuoida silminnäkijyytensä vuoksi. Matkalla sotilaat kävivät etsimässä ihmisiä, jotka työskentelivät Sonderkommandoina. Kukaan ei tietenkään myöntänyt. Jos tämän uhan selvitti, oli hyvä mahdollisuus selvitä hengissä, sillä Sonderkommandot olivat vahvemmassa kunnossa kuin muut leiriläiset.

Kuolemanmarssilta selvinneet kohtasivat amerikkalaissotilaat. Vielä tällöinkin Sonderkommandoilla oli selviytymisen kannalta etulyöntiasema muihin leiriläisiin verrattuna. He kykenivät paremmin varmistamaan ravinnonsaantinsa. Osa vangeista kuoli nälkään. He myös osasivat säännöstellä ruoka-annoksensa paremman vointinsa vuoksi. Osa nimittäin kuoli siihen, että he söivät liikaa. Aliravittu elimistö ei kestänyt suurta ruokamäärää. Arvion mukaan yli puolet selvinneistä kuoli vapautumista seuranneina viikkoina, yhdet edellä mainittuihin ravinto-ongelmiin, toiset sairauksiin.

Yksi kuvio näissä kuvauksissa toistuu: ihminen ei usko itsekään mitä kykenee tekemään. Tällä tarkoitan erityisesti sitä, että arkielämässä on vaikea kuvitella, miten sotilaat kykenevät kohtelemaan toisia ihmisiä kuvatuilla tavoilla. Lisäksi muiden oli vaikea uskoa leireiltä paenneiden kertomuksia sodan aikana ja myös selvinneiden kuvauksia sodan jälkeen.

*

Shlomo Venezian muisteluissa kerrotaan hiukan myös juutalaisten uskonnonharjoittamisesta. Kenties kiinnostavin uskontoon liittyvä yksityiskohta on kuitenkin keskitysleirillä Shlomon huomaamat tuhkauurnat. Tuhkauurnissa oli vangin numero. Näitä säilytettiin perheille, jotka saattoivat ostaa omaisensa uurnan. Juutalaisia tämä ei tietenkään koskenut, joten menettelytapa on täytynyt koskea leirillä menehtyneitä kristittyjä, vaikkakin uurnassa saattoi olla kenen tahansa tuhkat.

Vuoden 2010 albumit

Joulukuun puoliväli lähestyy, joten on aika listata vuoden parhaat levyt epämääräisessä järjestyksessä. Vaikka olen mielestäni kuunnellut uutta musiikkia laidasta toiseen, kärkilevyt ovat tyylillisesti kohtuullisen kapealta alalta. Niissä ei myöskään ole itselleni suuria yllätyksiä ja laitoin sinne myös muutaman kestosuosikin. Listan lopussa on toinen lista muutamista kuluneena vuonna mieltä kohottaneista keikoista.

Arcade Fire: Suburbs

Kahden loistoalbumin jälkeen odotukset olivat jossain lattianraon ja tuolinjalan välillä, mutta miten kävikään. Levy olisi ylittänyt korkeatkin odotukset, joten on tehtävä yllätyksetön valinta. Kun astuin Torontossa aamulla levykauppaan unensekaisessa hellehorteessa, mietin sekunnin ajan, että tämä Bon Iver on kyllä mainio, kunnes tajuisin kuuntelevani Arcade Firen rauhallisempaa tuotantoa (Deep Blue). Kun tuokiokuviin lisätään keikka Torontossa, ei voi kuin iloita yhtyeen olemassaolosta ja heidän suosiostaan.

Shearwater: Golden archipelago

Levyn ilmestyessä aloitin yli viikon ajan työpäivät kuuntelemalla tämän kerran läpi. Sitten pääsin toista kertaa keikalla ja siirryin kotikuunteluun, jossa levy on ollut ahkerassa käytössä.

Micah P. Hinson: And the pioneer saboteurs

Keikalla pariin otteeseen nähty Micah on tehnyt noin kolme mainiota levyä ja tämä on tuorein niistä. Moni työpäivä alkoi tällä.

Roky Erickson with Okkervil River: True Love Will Find You in the End

Kaksi helmeä yhdessä ja lopputuloksena yksi kirkas helmi.

The National: High Violet

Yhtyeen kolmanneksi paras albumi, mutta sellaisenaankin yksi vuoden parhaista.

Frog Eyes: Paul’s tomb a triumph

Parasta Bruce Springsteenissä on sen affektiivisuus ja vitaalisuus, siis se, ettei ole synti iloita olevansa elossa. Huonointa pomossa on valtavirtaisuus. Gaslight Anthem jalostaa parhaat puolet punkahtaviksi pophiteiksi. Frog Eyesin uusin levy puolestaan on Beefheartia liikaa kuunnellutta ylikierroksilla käyvää Brucea.  

Archie Bronson Outfit: Coconut

Upean edellisen albumin jälkeen yhtye päätti tehdä jotain erilaista ja onnistui melkoisen hyvin siinäkin. Keikallakin oli viihtyisää.

Beach House: Teen Dream

Yhtyeen paras albumi, joka soi työhuoneessa usein siihen asti kunnes ostin levyn. Sen jälkeen se soi kotona. Keikallakin tuli käytyä.

Giant Sand: Blurry Blue Mountain

Kuinka moni artisti julkaisee uransa parhaimpaan kolmannekseen sijoittuvia albumeita 25-30 vuoden jälkeen? Rolling Stones? Eh, juokaa vaan Koffia vippiaitiossa. Bruce ehkä, mutta ainakin Giant Sandin Howe Gelb onnistui jälleen.

Black Francis: NonStopErotik

Taas uusi albumi, joka ei mullista maailmaa eikä tuo yhtään uutta fania, mutta lämmittää uskollisen ystävän sydäntä enemmän kuin monet nuoremmat virittelijät.

Eels: End Times / Tomorrow

Vuoden aikana kaksi levyä tehnyt Eels on siirtynyt omaan kategoriaan päässäni: pidän kovasti vaikka tekeleet olisivat oikeasti vain ihan kivoja.

Niille, joilla on tolkuttomasti vapaa-aikaa, suosittelen tutustumista vaikkapa seuraaviin mennyttä vuottani myönteiseksi värittäneisiin albumeihin:

The Duke & the King: Long Live / Midlake: The Courage of Others / Grinderman: 2 / Dangermouse & Mark Linkous: Dnots / Erland and the Carnival: I / The Parting Gifts: Strychnine Dandelion / Secret Cities: Pink Graffiti / Robert Plant: Band of Joy / Les Savy Fav: Root for Ruin / Deer Tick: The Black Dirt Sessions / The Thermals: Personal Life / Black Keys: Brothers / Besnard Lakes: are the roaring night / Band of Horses: Infinite Arms / Legendary Shack Shakers: Agri-Dustrial / Teenage Fan Club: Shadows / Mulatu Astatke: Mulatu Steps Ahead / The Fall: Your Future Our Clutter / MGMT: Congratulations / Dan Sartain: Lives / Laura Veirs: July Flame / Tunng: and we saw the land / Yeasayer: Odd blood / Tamikrest: Adagh / Phosphorescent: Here’s to Taking it Easy / Crystal Castles: II / Vampire Weekend: Contra / Titus Andronicus: The Monitor / New Pornographers: Together / The Hold Steady: Heaven is Whenever / Ganglians: Monster Head Room / Television Personalities: A memory is better than nothing / John Grant: Queen of Denmark / Ratatat: LP4 / Rowland S. Howard: Pop Crimes / Damien Jurado: Saint Barlett / 80s Matchbox: Blood & Fire / Black Mountain: Wilderness Heart / Gaslight Anthem: American Slang / Surfer Blood: Astro Coast / Serafina Steer: Change is Good, Change is Good / Jello Biafra: The Audacity of Hype

Ja ne keikat. Voi olla, että näin parempiakin, mutta tässä syystä taikka toisesta mieleenpainuvimmat keikat:

7. New Model Army (Leeds). Erikoisen keikkakokemuksen vuoksi. Olen kirjoittanut tästä keikasta aikaisemmin.

6. Shearwater (Leeds). Yhtye on kasvanut yhdeksi suosikiksi niin keikalla kuin levyllä.

5. Archie Bronson Outfit (Leeds). Kun kerran jäi näkemättä peruutuksen vuoksi, nyt tehty paikkaus jäi mieleen.

4. The Low Anthem (Leeds). Kauniit folk-kappaleet saivat rinnalleen vahvaa juurihoitoa bändiltä, jonka taitoa voin vain ihastella.

3. Swans (Leeds). Kun ei paljon odota, voi yllättyä. Volyymi oli huipussa ja alaäänet värisyttivät kireitä farkkuja. Kokemus isolla kirjaimella.

2. Duke and the King (Leeds). Menin väsyneenä ja matalin odotuksin, lähdin väsyneenä ja hämmästyneenä. Teknisesti taitava ja äärimmäisen kauniisti soiva yhtye.

1. Arcade Fire (Toronto). Vuoden paras keikka kokonaisuutena, vaikka yllätysmomentti jäi puuttumaan. Hyvin vietetty vapaapäivä Toronton olympiasaarella.

Lopuksi tietovisailijoille pähkinä purtavaksi: mikä yhdistää Shearwateria ja Swansia?