Stupido Records 30 vuotta

Suomalaisten levy- yhtiöiden historiassa kaikkein kiinnostavin alue on pienet, riippumattomat yhtiöt. Stupido on yksi niistä. Sen ensimmäinen julkaisu ilmestyi 17.3.1989. Se oli virolaisen J.M.K.E:n single ”Tere perestroika”. 30 vuotta myöhemmin yhtiö on julkaissut yli 200 nimikettä. Silti sen maine suomalaisen populaarimusiikin kentässä on mitätön verrattuna esimerkiksi Loveen tai Pokoon.

Myöhempi historiankirjoitus tulee nostamaan Stupidon merkittäväksi suomalaiseksi levy-yhtiöksi. Toistaiseksi sitä ei ole tapahtunut, kenties siksi, että sille levyttäneet tai sen tuotoksia kuunnelleet eivät ole nousseet suomalaisen kulttuurieliitin kermaan (vrt. Love). Toinen syy on se, etteivät sen levyt ole myyneet kultaa (paitsi yksi: Klamydian Los Celibatos) eivätkä artistit ole määrittäneet yhtä genreä tai ilmiötä (vrt. Poko ja suomirock).

Jostain syystä olen itsekin suhtautunut Stupidoon etäisesti, vaikka olenkin seurannut sen toimintaa tarkasti. Se ei ole yhtä cool yhtiö kuin esimerkiksi Bad Vugum. Silti kun katson yhtiön katalogia ja lasken hyllystäni löytyvät tuotteet, niin pääsen noin 60 nimikkeeseen. Suhteellisesti suurin osa näistä on peräisin yhtiön toiminnan ensimmäiseltä viideltä vuodelta, 1989–1994.

Nuo vuodet olivat aikaa, jolloin seurasin hyvin tarkkaan suomalaista underground-musiikkia. Gaga Goodies,  Bad Vugum, Hiljaiset Levyt ja Stupido olivat yhtiöitä, joiden jokainen tuotos herätti jonkinlaisen reaktion. Julkaisu näillä ei ollut vielä laadun tae, mutta huomioarvo oli taattu minun maailmassani.

Suhde Stupidoon konkretisoitui, kun epätoivoisesti etsin J.M.K.E:n ensimmäistä singleä, sen jälkeen kun olin jo ihastunut heidän loistavaan debyyttialbumiinsa. Teininä taisin jopa soittaa Stupidolle ja kysyä, onko singleä enää mistään saatavilla. Ei ollut. Myöhemmin sain vaihdettua sen erääseen suomirockabillyn harvinaiseen singleen, jonka olin löytänyt edullisesti divarista.

J.M.K.E:n lisäksi Kumikameli kuului erityisen tärkeisiin yhtyeisiin teininä ja myös yliopisto-opintojen alkuvaiheessa, ja tunnustaudun edelleen faniksi. Yhtiö julkaisi myös Shadowplay’ta ja kavereiden bändiä Rollstonsia. Näiden huippujen lisäksi ostin kaikenlaista yhtiön ulossuoltamaa materiaalia, usein käytettynä tai alennuksesta.

Viimeisen noin 10 vuoden aikana Stupidon tuotannosta olen pitänyt erityisesti Teemu Bergmanin bändeistä Kakkahätä-77 ja Pää Kii, mutta yhtiö on julkaissut muitakin onnistuneita teoksia artisteilta Riitaojasta Nuoriin Marttyyreihin.

Samalla on sanottava, että yhtiö on julkaissut paljon turhaa. Välillä levy-yhtiön tähtäin on ollut vinossa, mutta saman voi sanoa kaikista yhtä monta nimekettä julkaisseesta.

Yhtiö aloitti virolaisen vaihtoehtomusiikin julkaisijana. Joose Berglundin muistelmat käyvät kiinnostavalla tavalla läpi alkuvaiheen, jolloin itänaapurimme oli vielä Neuvostoliitto. Historiallinen murros tulee valotettua yhdestä, harvemmin tässä maassa kuullusta perspektiivistä.

Teos valottaa myös välirikkoa Klamydian kanssa ja havainnollistaa, miten Stupido olikin yhtäkkiä riistoyhtiö vielä pienemmän yksikön näkökulmasta. Samalla se kuitenkin oli esikuva. Teos muistuttaa, miten hankalaa Euroopan markkinoille murtautuminen oli messutapahtumien kautta, vaikka Waltarista tulikin hetkeksi menestynyt yhtye, tosin siinä vaiheessa eri yhtiöllä. 

Teos kuvaa, miten Helsingin pöhinä siirtyi Lepakon ja Kannaksen suunnalta Punavuoreen ja sieltä Kallioon. Teos kertaa erittäin mielenkiintoisesti, miten levy-yhtiö perusti levykaupan ja miten firma lopulta jakautui jonkinlaisten riitojen kautta kahtia. Bisnespuolesta ja musiikkialan pienyrityksen pyörittämisen realiteeteista pienessä maassa olisi toivonut kuulevansa vielä paljon enemmän.

Joose Berglundin Stupido Records 30 vuotta (2019) on nopealukuinen muistelmateos. Itselleni siinä on paljon kulttuurihistoriallista ja omaelämäkerrallistakin sisältöä, mutta sen lisäksi siitä voi lukea palasia bändien tarinoista. Pyöreiden vuosien lisäksi Berglund toteaa, että kirjoittamisen motiivina oli se, ettei kukaan tule kirjoittamaan toista kirjaa Stupidosta. En ole varma. Ei vielä pitkään aikaan, mutta aliarvostetun yhtiön merkitys tullaan vielä tunnustamaan.

Saatan ylitulkita, mutta aliarvostuksesta kielii myös se, ettei juuri synttäripäivänä pidetty musavisa noteerannut Stupidoa laisinkaan kysymyksissään, vaikka muuten valikoidut ajankohtaisuudet kuuluvat visan osaksi. Tässä ilmainen vinkki kysymysten laatijoille.

Vaalit tulevat osa 2: pappeja ja äänestäjiä

Vaalikampanjat ovat vähitellen käynnistyneet. Oman ääneni kannalta uskonto ei ole merkittävä teema, mutta ammatillisesti on kiinnostavaa katsoa vaaleja uskontolinssin läpi. Aineksia tähän tarjosi Kotimaa, joka oli vaivautunut etsimään ehdokkaiden joukosta papit.

Tällä kerralla eduskuntavaaliehdokkaana on 19 pappia. Edellisellä kerralla niitä oli 31. Pudotus on merkittävä, enkä osaa edes arvailla syytä tähän.

Puoluekantoja katsomalla selviää, että kristillisdemokraatteja on kuusi, keskustalaisia kolme, sinisiä kolme, demareita ja vihreitä kaksi, kokoomuslaisia ja persuja yksi. Lisäksi mukana on yksi sitoutumaton.

Kärjistäen ja tiivistäen: eduskuntavaaliehdokkaana oleva pappi on arvokonservatiivi. On tietysti sopivaa, että kristillisdemokraatteja on eniten, mutta kiinnostavaa tässä yhtälössä on se, että kristillisdemokraattien kannatuskunta tulee vahvasti vapaista suunnista, joiden suhde emokirkkoon on ambivalentti.

Mielenkiintoista on sinisten keräämä ehdokasmäärä pappien joukosta. Kaksi heistä on tosin eläkeläisiä ja yksi istuva kansanedustaja. Tulevaisuuden puolueelta se ei vaikuta tässäkään katsannossa.

Vasemmistoliittoa ei ole edustamassa kukaan ehdokaspastori. Se sopii kuvaan: liian radikaali ja arvoliberaali puolue papeille?

Miten kansa sitten äänestää? Sen näkee pian, mutta viime eduskuntavaaleissa uskonnollisuus jakoi äänestäjiä. Kirkkoon kuulumattomien keskuudessa perussuomalaiset oli suosituin puolue, mutta tätä selittää osittain se, että perussuomalaiset oli erittäin suosittu puolue viime vaaleissa ylipäätään. Nimittäin kirkon jäsenistä persuja äänesti 18 prosenttia ja kirkkoon kuulumattomista 22 prosenttia. Ero ei ole suuri.

Suurimmat erot kirkkoon kuuluvien ja kuulumattomien välillä olivat vasemmistoliitossa, vihreissä ja keskustassa. Vasemmiston ja vihreiden osuus kirkkoon kuulumattomien joukossa on huomattavasti suurempi kuin kirkkoon kuuluvien joukossa. Keskustan kannatus on päinvastainen. Vasemmistossa prosentit olivat 16 ja 5, vihreissä 14 ja 7, keskustassa 9 ja 25 (jälkimmäinen numero on kannatus kirkkoon kuuluvien joukossa).

Kokoomuksella ja demareilla äänestäjät ovat jakautuneet melko tasaisesti. Tarkkaan ottaen: kirkkoon kuulumattomien joukossa näiden kannatus on suunnilleen sama kuin kirkkoon kuuluvien joukossa. RKP:n äänestäjäkunta on selkeästi todennäköisemmin kirkkoon kuuluvien joukkoa. Kristillisten painotusta ei tarvitse erikseen kertoa.

Kotimaan juttu:

https://www.kotimaa24.fi/artikkeli/eduskuntavaaleissa-ehdolla-olevien-pappien-maara-romahti-katso-nimet/

Vaalitutkimus: http://julkaisut.valtioneuvosto.fi/handle/10024/75240

Vaalitutkimuksen pohjalta tehty juttu Kotimaahan:

https://www.kotimaa24.fi/artikkeli/perussuomalaiset-suosituin-puolue-kirkkoon-kuulumattomien-keskuudessa/

Vaalit tulevat: missä menee uskonnon ja politiikan suhde?

Turussa järjestettiin pienimuotoinen seminaari uskonnon ja puoluepolitiikan suhteista. Neljä puheenvuoroa käsitteli aihetta Suomen kontekstissa. Mitään täysin yllättävää tilaisuudessa ei kuultu, mutta saatiin kuitenkin mainio yleiskatsaus tilanteeseen.

Otan tässä esiin päivän puheenvuoroista neljä nostoa, jotka sattuvat kiinnostamaan minua kaikkein eniten.

1. Uskonnosta puhutaan eduskunnassa pääosin myönteisesti. Tällöin uskonnolla viitataan lähinnä kotoiseen luterilaisuuteen ja kristinuskoon. Tätä puolta painotti Tuomas Äystö, joka perusteli näkemyksensä eduskuntapuheiden määrällisellä sisällönanalyysilla.

2. Poliitikolle ei ole eduksi puhua ateismin ja uskonnottomuuden puolesta tai ottaa niiden etuja ajavien asioita uraansa edistäväksi täkyksi. Ateismista ylipäätään ei puhuta eduskunnassa. Tämän huomion Samuli Suonpää nosti esiin omassa puheenvuorossaan, ja se toi hyvän täydennyksen esitykselle, jonka alkupuoli keskittyi eduskunnan ainoaan jumalan soturiin, perussuomalaisten Mika Niikkoon.

3. Historiallisesti tarkasteltuna hyvin oikeistokonservatiivinen kirkon johto on nykyään huomattavasti arvoliberaalimpaa ja sosiaalisen oikeudenmukaisuuden teemoja korostavampaa kuin vaikkapa 1920–1940-luvuilla. Markku Jokisipilä toi esiin myös tätä historiallista perspektiiviä. Toki on hyvä muistaa, että pappien kohdalla keskusta on suosituin puolue. Itse en puhuisi kirkon johdon vasemmistolaisuudesta (eikä Jokisipiläkään näin sanonut), mutta jotain historiallista siirtymää on tapahtunut.

4. Kirkko on politiikan taustavaikuttaja, mutta mediaa kiinnostaa kiinnostavuus. Turun Sanomien päätoimittaja Riitta Monto esitti puheenvuorossaan, että kirkko on päätöksenteon taustavaikuttaja pikemminkin kuin näkyvä toimija. Puhuessaan mediasta hän toisti monta kertaa sanan kiinnostava viitaten siihen, että mediaa kiinnostaa kiinnostavuus (vaikka hän ei suoraan näin sanonutkaan). Mediaa ei välttämättä kiinnosta kirkon taustavaikuttaminen, koska oletus lukijoiden kiinnostuksesta kohdentuu ensisijaisesti persooniin ja jotenkin uudenlaiseen tai poikkeavaan näkyvään rooliin, jonka kirkko tai seurakunnat ottavat.

Loppukeskustelussa en päässyt kysymään ajanpuutteen vuoksi, joten esitän kysymykseni tässä. Seuraavat vaalit kiinnostavat kaikkia, mutta mitä jos katsottaisiin vähän pidemmälle tulevaisuuteen. Nuorten aikuisten parissa vihreät on selvästi suosituin puolue. Vihreät tiedetään linjaltaan liberaalimmaksi ja vähemmän kristilliseksi kuin arvokonservatiiviset puolueet (keskusta, perussuomalaiset, siniset ja kristilliset), joiden puolueohjelmasta löytyy lausuma puolueen kristillisistä aatteista ja arvoista. Lisäksi nuorten aikuisten sukupolvi on vähemmän uskonnollista kuin yksikään iäkkäämpi sukupolvi. Mikäli nuoret aikuiset äänestävät tulevaisuudessa, mitä tämä tulee tarkoittamaan uskonnon ja politiikan suhteelle?

Studioalbumit osa 98: Endless Boogie

Vuoden alussa ilmoitettiin, että New Yorkin Endless Boogie on tulossa keikalle Helsinkiin toukokuussa. Otin tiedon ilolla vastaan ja ajattelin nyt kuunnella kaikki levyt läpi. Yhtye on käynyt Suomessa aikaisemminkin, mutta tiemme eivät ole kohdanneet.

John Lee Hookerin albumista nimensä ottanut yhtye on täynnä boogieta, rokkia, stoneria, krauttia, bluesia, garagea ja psykedeliaa vaihtoehto-twistillä. Siinä kuuluvat tietääkseni 64-vuotiaan keulahahmon Paul Majorin musadiggailun tutut juuret, mutta vaikuttimina on Majorin puheista päätellen suuri määrä myös itselleni täysin tuntemattomia harvinaisuuksia. Major on levyjenkeräilijä, joka omien sanojensa mukaan muuttui kanavoijaksi. Se tarkoittaa, että Majorin käsien kautta erikoinen ja harvinainen musa löytää tiensä eteenpäin uusille kuulijoille. Rytmikitaristi Jesper Eklow puolestaan kerää kriitikoilta ja muusikoilta vertailuja Keith Richardsiin ja (Crazy Horsesta tunnettuun) Danny Whitteniin.

Jos pitäisi yksinkertaisesti luonnehtia yhtyettä, kuvaisin sitä krautiin vinksahteneeksi ZZ Topiksi, mutta bändin oma luonnehdinta – kraut southern rock – on kyllä hauskempi.

Focus Level (2008) alkaa mahtavalla boogierokilla ”Smoking figs in the yard”. Itselleni se tuli tutuksi Uncut-lehden mukana tulleelta levyltä. Se herätti myötämielisen kiinnostuksen bändiin, mutta en silti muista kuulleeni tätä kokonaisuudessaan aikaisemmin. Levyä jatkaa psykedeelinen kraut-jurnutus ”The Manly vibe”. Tässä vaiheessa on mennyt 16 minuuttia, joten kuuntelija saa varautua pitkiin biiseihin. Kun Majorin laulun ja korinan vuorottelun vertailukohdiksi on esitetty John Lee Hooker ja Captain Beefheart, niin en väitä vastaan. Listaa voi jatkaa Tom Waitsilla, vaikka musiikillisesti ollaan eri suunnalla. (Wikipedia listaa tämän debyytiksi, mutta vuodelta on olemassa joitain harvinaisia tuotoksia, Volume 1 ja Volume 2 – ainakin Discogsin listauksen mukaan.)

Full House Head (2010) tuli ostettua edullisesti käytettynä cd:nä. Formaatti on tämän yhtyeen kohdalla sinänsä haastava, koska pitkä jamitus sopii paremmin vinyyliin, ellei sitten ole loputtomalla automatkalla. Vähän samanlainen ajatuksenjuoksu on saattanut olla Pitchforkin nuivalla arvioijalla, joka totesi, että boogie on ok mutta loputtomuus ongelma. Tämä kristallisoituu siinä, että pitkiä biisejä sisältävän pitkän teoksen päättää yli 22-minuuttinen ”A Life worth leaving”. Minun korvani ovat myötämielisemmät. Toki ymmärrän, että sinänsä hengittävä soundi saattaa muuttua tunkkaiseksi yliannostukseksi, kun biiseissä ei ole aivan niin paljon koukkuja kuin täydellisessä paketissa olisi. Mutta kuka nyt odottaisikaan Pitchforkin kaltaiselta sivustolta megafanitusta tällaiselle marginaalibändille. Full House ei ehkä yllä edeltäjänsä tasolle, mutta pitää kurssin kohdallaan.

Twenty Minute Jam Getting Out of the City (2011) on teos, jota en saa käsiini laisinkaan. YouTubesta löytyy yksi jamipala, joka kulkee tutuissa askelissa.

Long Island (2013) tuli ostettua cd-formaatissa alennuksesta. Se on hitusen helpommin lähestyttävä kuin Full House, mutta se ei työnnä entisiä faneja luotaan. Tuulitakkikansaa se ei houkuttele, sillä avausraita ja päätösraita menevä sinne 13 ja 14 minuutin hujakoille ja sisältävät pitkiä jammailuosia. Majorin mukaan avausraita onkin studiolive – suoraan purkkiin. Pitchforkin arvioitsija (eri kriitikko kuin edellisessä) totesi, että jos ei muuta, niin ainakin bändillä on yksi kuvaavimmista nimistä rokin historiassa. Mutta lopulta suhtautumisen määrää, löytääkö kuulija muuta vai ei. Minä vastaan myöntävästi taas. Voi olla, että vuosien päästä ihmettelen, miksi tästä piti innostua, mutta ainakin yhtye on vienyt hetkeksi omaa musadiggailua uusille alueille, uusien raja-aitojen yli.

Vibe Killer (2017) löytyy hyllystä vinyylinä ja siitä henkisesti suuren osan vie hieno nimibiisi, joka on myös avausraita. Sen jälkeen ollaan tutuilla ja turvallisilla vesillä, jos tällainen ilmaisu on edes mahdollinen tämän yhtyeen kohdalla. Vaikea tästä on mitään uutta sanoa, paitsi tämän: Ote on vähän mietiskelevämpi ja hidastempoisempi kuin suorempaa höyryä eteenpäin marssivilla teoksilla. Ja se toimii. Vaikea on myös arvioida, onko tämä parempi kuin esimerkiksi edeltäjänsä, mutta se on helppo sanoa, että vinyyli on sopivin formaatti kuunteluun. Pidän. Kovasti.

Endless Boogie ei ilmeisesti ole aivan niin tunnettu yhtye kuin kuvittelin. Vain debyytistä on oma Wikipedia-sivu eikä esimerkiksi All Music ole arvioinut muita yhtyeen levyjä. Ehkä EB on pienen kriitikkopiirin suosikki, sillä esimerkiksi Uncut-lehden lukijoiden on vaikea välttyä törmäämästä bändiin. Joka tapauksessa Endless Boogiesta on hitaasti kasvanut läheinen yhtye. Siinä yhdistellään niin hauskasti erilaisia arvostamiani juttuja ja genrejä. Silti se ei koskaan kuulosta sillisalaatilta. Se jytää, jurnuttaa ja hidastelee juuri sopivassa suhteessa.

Suosittelen bändiä kotikuunteluunkin, mutta nähdään keikalla.

Uskonnollinen – onnellinen?

Tammikuun lopussa 2019 yhdysvaltalainen Pew Research Center julkaisi useita maita kattavan raporttinsa, jonka mukaan uskonnolliset ihmiset kertovat olevansa onnellisempia kuin uskonnottomat. Uskonnollisilla viitattiin niihin, jotka osallistuvat aktiivisesti.

Raporttia ja sen uutisointia voidaan kuitenkin kritisoida. Ensinnäkin raportin tai selvityksen viesti muuttui mediassa nopeasti muotoon ”Uskonnolliset ovat onnellisempia kuin uskonnottomat”. Tiedeviestinnästä vähänkään välittävät tietävät, että näin media toimii. Hyvässä tiedeviestinnässä tämä osattaisiin ennakoida.

Toiseksi kysely ei tarkastellut ihmisten onnellisuutta vaan itse koettua onnellisuutta, mutta niiden suhteen pohdinta jää puolitiehen. Jokainen (itseään kunnioittava) tutkija pitää erottelua merkittävänä, ja raportissa ei puhuta onnellisuudesta sinänsä. Hyvä tutkimus kuitenkin problematisoisi koetun onnellisuuden informaatioarvoa, teoretisoisi sen, pohtisi, millä perustein jossain kielipelissä on tapana korostaa onnellisuutta.

Kolmanneksi raporttia voidaan kritisoida siitä, ettei siinä tarkastella Pohjoismaita. Miksi pitäisi? Koska Pohjoismaat ovat aikaisempien tutkimusten perusteella tyyppiesimerkkejä maista, joissa hyvinvointi ja onnellisuus ovat maailman kärkiluokkaa ja niissä on enemmän uskonnottomia kuin useimmissa maissa. Hyvä tutkimus ottaisi Pohjoismaat mukaan tai vähintään pohtisi perusteellisesti, mitä vaikutuksia niiden poisjättämisellä on tulosten uskottavuuteen.

Neljänneksi hyvä tutkimus kysyisi itseltään, mitä tiedämme kun tiedämme ihmisten sanovan sitä tai tätä onnellisuudestaan. Raportin (piilo)viesti monille lukijoille on, että jos haluat olla onnellinen, ole uskonnollinen. Ja enemmän: raportti olettaa (epäsuorasti), että koettu onnellisuus on tavoiteltavaa. Lehmä voi kokea olevansa ihmistä onnellisempi, mutta se ei tarkoita, että ihmiset haluaisivat olla lehmiä. Tai kuten Slavoj Zizek on kysynyt, ”miksi pyrkiä olemaan onnellinen, kun voi olla kiinnostava?”

Pew Research Center tekee pääosin hyvää työtä ja itse viittaan usein (myönteisessä mielessä) heidän selvityksiinsä. Tämä raportti ja sitä koskeva uutisointi herättää kuitenkin enemmän kysymyksiä kuin se antaa vastauksia. Maakohtaiset löydökset koetusta onnellisuudesta antavat pohdinnan aihetta, mutta se vaatii pohjaksi ymmärryksen siitä, mitä tiedämme, kun tiedämme miten ihmiset puhuvat koetusta onnellisuudestaan. Ja sen jälkeen voitaisiin pohtia, onko uskonnollinen aktiivisuus tässä jotenkin merkittävä vai osallistuminen mihin tahansa sosiaaliseen toimintaan.

Pew:n tiivistys raportista: https://www.huffingtonpost.com/entry/church-attendance-happy-pew-research-center_us_5c545b34e4b0bdf0e7daac7f

Ryan Cragunin kriittisiä kommentteja sisältävä juttu:

https://www.huffingtonpost.com/entry/church-attendance-happy-pew-research-center_us_5c545b34e4b0bdf0e7daac7f

Russell T. McCutcheonin kommentti raporttiin:

https://www.huffingtonpost.com/entry/church-attendance-happy-pew-research-center_us_5c545b34e4b0bdf0e7daac7f

Slavoj Zizek onnellisuudesta: https://www.youtube.com/watch?v=U88jj6PSD7w

Studioalbumit osa 97: YUP

Tammikuun alun iloksi luin vihdoin Hippo Taatilan kokoaman kirjan YUP – helppoa muisteltavaa (2017). Sen innoittamana kuuntelin kaikki yhtyeen albumit. Tai oikeastaan en vaivautunut etsimään ensimmäistä englanniksi laulettua teosta The Hippos from Hell (1990) enkä miniälppäreitä, vaan aloitin saman tien suomenkielisestä materiaalista.

Itselleni YUP oli yksi tärkeimmistä yhtyeistä vuosien 1992 ja noin 1997 aikana. Kun kuulin radiosta ”Paratiisin sahakielet” vuonna 1992, ostin saman tien kaupasta singlen. Sen a-puoli oli vähintään yhtä kovaa kamaa, ”Daavidin fuzz”. Olen tänä päivänäkin sitä mieltä, että tuota singleä yhtye ei ole koskaan ylittänyt, vaikka näkemykseni perustuu biografiseen sattumaan. Se on kaikkein rakkain YUP-tuotos. Pian kuitenkin piti hankkia lisää yhtyeen tuotantoa. Sitä halua pääsi toteuttamaan saman tien ja näin jatkettiin vuoteen 1998, jonka jälkeen suhteeni laimeni, kuten tulen kirjoittamaan. Edes hurjimman innostuksen aikana en lotkauttanut korvaani yhtyeen varhaisille englanninkielisille tuotoksille. Olin kuullut niitä sen verran, että ajattelin jättää asian sikseen. Siksi lähden nytkin liikkeelle ajasta, jossa ilmaisukieli oli vaihtunut kotimaiseen.

Huuda harkiten (1991) tuli ostettua vinyylinä sen jälkeen kun olin innostunut 1992 ilmestyneestä Daavidin fuzz/Paratiisin sahakielet -seiskasta. Levyä tuli pyöriteltyä todella paljon. Osa siitä kuulosti kiusalliselta ja väkinäiseltä, mutta hyvin harvoin mikään levy kuulostaa niin mielenkiintoiselta sekoitukselta punkkia, progressiivisia osia, iskumelodioita ja hämmentäviä sanoituksia. Kyse on edelleen erinomaisesta ja riittävän kypsästä räävittömästä runsaudensarvesta, jota ei tarvitse pitää englanninkielisten teosten tapaan varhaisena räpellyksenä. Tuntuisi hölmöltä nimetä yksittäisiä biisejä, koska olen aina kuunnellut tätä kokonaisuutena. Livesetissä oli pitkään ainakin ”Sikamusiikkia” ja ”Paha vaatturi”, mutta en nosta niitä sen korkeammalle kuin muitakaan biisejä.

Tässä kohdin (1992) ilmestyi myös cd, johon oli koottu ensimmäinen suomenkielinen levy, Turpasauna-ep, Julmasti juhlallista -ep ja seiskatuumainen Daavidin fuzz/Paratiisin sahakielet. Teos kantoi nimeä 1990–1992. Ostin sen, vaikka tarvitsin sisällöstä vain kaksi ep-levyä. Tätä pakettia voi suositella edelleen. Sitä kuuntelivat muutamat koulukaveritkin. Jotkut debatoivat, kumpi on kiinnostavampi, YUP vai CMX. Itse kuuntelin molempia, suhteeni jälkimmäiseen alkoi selkeästi aikaisemmin.

Sitten ilmestyi Minä olen myyrä (1993) cd-ep, joka ennakoi seuraavaa pitkäsoittoa. Nimibiisi ja varhaisempi versio kappaleesta ”Huonot uutiset” löytyivät myös tulevalta teokselta. Lisäksi paketissa oli kolme livebiisiä ja Atomic Roosterilta lainattu ”Keittoruoka”. Tulevaa levyä sai odottaa vesi kielellä ja edelleen ep on laadukasta kuunneltavaa, joskin hillitympää kuin aikaisempi tuotanto.

Toppatakkeja ja Toledon terästä (1994) ilmestyi tammikuussa. Olin tuolloin viimeisiä päiviä armeijassa. Joku kävi hakemassa teoksen iltavapaalla Kajaanin Anttilasta ja nauhoitti sen kasetille. Tuota kuunneltiin innostuneena. Jostain syystä komppaniassa oli YUP:n ystäviä parisenkymmentä ja joku sisäpiiriläinen, joka kertoi juttuja laulaja-kitaristi Martikaisesta. Minulla on myös muistikuva, että kun ”Minä olen myyrä” -video näytettiin televisiossa, se olisi tapahtunut vielä minun ollessa varuskunnassa. Muistaakseni sitä mentiin katsomaan isolla porukalla saliin, jossa oli televisio. Ostin levyn heti kun siihen tuli mahdollisuus. Tänäkin päivänä teos kuuluu yhtyeen huippuhetkiin. Se on kestänyt aikaa hyvin, ehkä juuri sen progemaisuutensa ja monipolvisuutensa vuoksi. Siinä seikkailee henkilöhahmoja ja myös Bulgakovin Saatana saapuu Moskovaan -teoksesta inspiraationsa saanut irtopää. Myyrä-hitin lisäksi esimerkiksi ”Mitä elämän jälkeen” on aina kuulunut suosikkeihini yksittäisistä biiseistä, mutta koko teos on onnistunut – ja jokaisessa biisissä on hyviä osia, jos ei muuta. (On muutakin.) Tässä vaiheessa yhtyeen ympärillä alkoi olla pöhinää enemmänkin, mutta kyse oli edelleen marginaali-ilmiöstä. Erityisesti basisti Tynkkynen hehkuttaa teosta läpi kirjan uransa huippukohtana. En väitä vastaan.

Homo sapiens (1994) ilmestyi vielä samana vuonna, mutta tässä kohdin on myös katkos. Yhtye suoristi otettaan merkittävästi ja siirtyi isolle levy-yhtiölle, Polygramille. Tuottajaksi tuli Mats Huldén ja Ville Pirisen kuvitus kansivihkosessa kommentoi hienolla tavalla jokaista kappaletta. Kokonaisuudesta tuli komea paketti ja yhtye kasvatti suosiotaan. Tavallaan tässä kohdassa YUP:stä tuli valtavirtaa, mutta omilla ehdoillaan. Pidin levystä paljon sen ilmestyttyä, ostin sen heti, kävin keikalla (saman vuoden kiertueella, jossa lämppärinä oli surullisenkuuluisa Pekka ja Susi, ja myöhemmin saman levyn aikaan ainakin Ruisrokissa 1995). Nyt kuunneltuna parhaat biisit ovat edelleen samat: ”Homo sapiens”, ”Tänään kotona” ja yksi parhaista Martikaisen teksteistä ”Väärinkäsityksiä merellä”. Nämä ovat bändin uran ehdottomia huippukohtia, jotka laittaisin parhaiden kokoelmalle. Muutenkin levy on kovaa tasoa alusta loppuun, vaikka ote on valtavirtaisempi. Nyt ihmettelen lähinnä soundeja ja hard rockista (kyseenalaisella tavalla) muistuttavia kitarakohtia. Joka tapauksessa arvostukseni tätä levyä kohtaan on edelleen korkealla.

Yövieraat (1996) tuli ostettua välittömästi. Vaikka ote oli siirtynyt huomattavasti valtavirran suuntaan, sointi oli silti sitä YUP:tä, jota rakastin. Koukkuja, hauskuutta ja melodiaa sopivassa suhteessa. Livenä tuli taas todistettua ja koko levy on onnistunut. Mari Rantasilan vierailu kappaleessa ”Alla jalavapuun” oli kuriositeetti, jonka moni muistaa (paitsi jonnet), mutta se ei ole itselleni tärkein raita. Sen sijaan ”Porvariston hillitty charmi”, ”Yövieraat” ja ”Meidän on annettu pudota” ovat omia suosikkejani. Jopa heikommat raidat, joita on noin kolme, pitävät tason riittävän korkealla koko teoksen. Kyse on mainiosta levystä, joka tehtiin suotuisissa olosuhteissa – tätä bändi muistelee edelleen myönteiseen sävyyn. Huldén jatkoi tuottajana ja levy menestyi taas hieman edeltäjäänsä paremmin.

Outo elämä (1998) tuli ostettua välittömästi, kuten muutamat aikaisemmat. Ajattelin, että ehkä yhtye ei enää puhuttele entiseen tapaan, koska olin 24 ja mielestäni kaukana valtavirrasta, mutta annoin vielä mahdollisuuden. Totesin, että tässä on levyllinen erittäin hyviä lauluja, mutta yhtye ei ole enää minun muuten kuin muutaman katkeamispisteessä olevan langan varassa. Yhtyeestä oli poistettu lähes kaikki elementit, mitkä voisivat estää suuremman yleisön mieltymyksen. Tämä kehityssuunta kiteytyi siihen, että tuottajaksi otettiin Miljoonasateen Matti Nurro. En pitänyt ratkaisusta alkuunkaan. Nurro tekee hienoja biisejä omalle bändilleen, mutta mitä hittoa hän tajuaa YUP:stä? Edelleen olen sitä mieltä, ettei yhtään mitään. Tai suopeammin: hän kuulee siinä jotain aivan muuta kuin mitä itse rakastin. Yhtye menestyi selvästi aikaisempaa paremmin, joten suunnan täytyi olla oikea. Tämä on edelleen selkeästi hyvä levy, mutta se päätti halun ostaa seuraava kuuntelematta. Enkä ostanut sitä kuuntelemisen jälkeenkään.

Normaalien maihinnousu (1999) tehtiin tuottaja Riku Mattilan ja ProToolsien suojeluksessa. Se kuulostaa hyvin erilaiselta kuin aikaisemmat, vaikkei sitä sillä tavalla teoksen ilmestyessä ajatellut. Levy meni listaykköseksi ja toi yhtyeelle ensimmäisen kultalevyn. Sillä on kenties yhtyeen tunnetuin raita, ”Meitä odotellaan mullan alla”, joka onkin asiallista poppia. Selvä hitti! YUP:sta oli tullut maamme mittakaavassa suuri. Levyltä löytyy myös ep-muodossa aikaisemmin ilmestynyt ”Me viihdytämme teitä”. Nämä ovat suurimmat onnistumiset. Ja onhan tämä hyvä poplevy, jolla on taitavaa ja kikkailevaakin soittoa. Mutta varhaisteosten innostumista ja ideoiden runsaudensarvea on turha etsiä, enkä varmaan koskaan pääse yli omasta historiastani, ajasta, jolloin suhteeni yhtyeeseen väljähtyi. Silti olen edelleen sitä mieltä, että teoksen jälkipuolisko on kevyesti mitäänsanomattominta tuubaa, mitä bändi oli tuohon saakka (suomenkieliselle) levylle päästänyt. Tämä on siis yhtyeen ensimmäinen levy, jota en ostanut ilmestyessään (sen jälkeen kun aloin bändiä seurata). Kuulin sen kyllä, ehkä veljeni osti sen. Vieläkään sitä minulla ei ole. Eikä taida tullakaan, ellen päätä haluavani muodon vuoksi kaikkia yhtyeen levyjä hyllyyni. Tavallaan hyvä levy, joka on aina ollut edeltäjäänsäkin vähemmän henkilökohtainen.

Lauluja metsästä (2001) jatkoi yhtyeen ja Mattilan yhteistyötä. Siitäkin tuli kultalevy, mutta yhtye alkoi väsyä itseensä. Myös aika moni vanha fani väsyi, koska bändi oli erkaantunut entisestä. Itse en edes kuunnellut levyä sen ilmestyessä vaan kopioin cd:n paljon myöhemmin. Levyn nimi tulee Jethro Tullin albumista Songs from the Wood, ehdottajanaan Rumban Antti Eerola. Sisällöstä sen verran, että ”Ihana elämä” oli videobiisi, josta kai hittiä odoteltiin. Minusta se on kivaa keskitien suomipoppia, josta kuitenkin puuttuu YUP:n varhaisempaa uraa määrittänyt tekemisen ja oivaltamisen into. Tunnetuin raita taitaa silti olla ”Rakkaus on pesti hulluuteen”, joka on onnistunut popkappale. Valitettavasti iso osa levystä kuulostaa sävellyksellisesti erittäin köyhältä. Biiseihin on upotettu kaikkea progressiivista, mutta mikään siitä ei pelasta kokonaisuutta, vaan alleviivaa yhtyeen umpikujaa. Kansa toki osti levyn kultakantaan ja listaykköseksi.

Tässä kohdin ilmestyi b-puolista ja harvinaisuuksista koostuva Hajota ja hallitse 1993–2001, jota on helppo suositella kuriositeettien metsästäjille. Siellä on muutamia timanttisia biisejä, joista aikaisemmin mainitsematon on esimerkiksi ”Puutarhurin laulu”. Sen kuulemisesta keikoilla olen aina ollut mielissäni. Tosin ”Paratiisin sahakielet” on riisuttuna ja minusta huomattavasti heikompana versiona ja sama pätee vielä selvemmin ”Homo sapiensiin”. Jostain käsittämättömästä syystä bändi ylistää näitä uusia versioita kirjassaan. Lisäksi sieltä löytyy Nylon Beatin kanssa tehdyn yhteistyön hedelmiä parin biisin verran. Kuriositeetteja nekin. YUP-kirjassa bändi kuvittelee, että yhteistyö Naikkareiden kanssa olisi ollut jotenkin radikaali ja rohkea veto, mutta minä kysyisin, mitä merkittävää se toi YUP:n taiteelliseen uraan. Ei yhtään mitään. Nylon Beatille se teki hyvää. Tämä kokoelma on minulle kuitenkin merkittävästi kiinnostavampi kuin esimerkiksi saman vuoden studioalbumi.

Leppymättömät (2003) on toinen suomenkielinen YUP-albumi, jota ei vieläkään löydy hyllystäni missään muodossa. Se kävi listakakkosena, mutta kun katson biisilistaa, ei teos ole minulle kovin tuttu. Tuottaja Mattila päätti, että kaikki voivat osallistua sävellyksiin ja hän valitsee niistä parhaat levylle. Tämä oli poikkeuksellinen tapa edistää levyä. Eikä ilmeisesti kovin onnistunut, koska se toi pintaan vähemmän toivotulla tavalla yhtyeessä jo muhivat jännitteet. Teos on melko suora, rokkaavakin. Mutta se on jotenkin hengetön. Itse en saa siihen merkityksellistä kulmaa. Mukana on aivan kivoja biisejä, kuten levyn tunnetuin ”Joutilas”. En kirjoita enempää, menen eteenpäin, koska siellä vaikuttaisi olevan kiinnostavampaa luvassa.

Tässä vaiheessa Jarkko Martikainen julkaisi ensimmäisen soololevynsä Mierolainen (2004). Osa biiseistä oli tarjolla Leppymättömille, mutta Mattila ei valinnut niitä. Soolo sai myönteisen vastaanoton, mutta se ei ollut (vielä) YUP:n loppu.

Keppijumppaa (2005) on edelleen Mattilan tuottama, mutta muuten se on askel toisaalle. Sillä hylättiin ProToolsit, haluttiin mennä taas lähemmäksi progea ja muistutukseksi vanhasta Ville Pirinen palasi kansitaiteilijaksi (Pirinen teki siis Homo sapiensin kansitaiteen). Suhde levy-yhtiön vaatimuksiin ja odotuksiin oli ahdistava. Vaikka levy meni plussalle, se näytti, että suosion aallonharja oli ohitettu. En muista, milloin ja mistä levyn ostin, mutta sen täytyy olla alennuskorista. Meno on raikkaampaa kuin parilla edeltäjällään ja musiikissa on koukkuja. Samoin soitanta ja soundit miellyttävät. Levyltä kuitenkin puuttuu räävittömyys ja yllättävyys. Tuntuu kuin yhtye näyttäisi, että tällaisia kelpo teoksia me osaamme tehdä tuosta vaan. Single ”Minä en tiedä mitään” on tasavahva, muttei sen enempää. Yhtye hehkuttaa Tynkkysen kappaletta ”Tehdas” jopa parhaaksi bändin biisiksi. No, en ole samaa mieltä. Onhan se kieltämättä hieno teos, mutta koskettaako se juuri minua? Ei läheskään yhtä paljon kuin yli 20 bändin muuta biisiä.

Vapauden kaupungit (2008) on muutos siinä mielessä, että vuonna 1999 alkanut Mattilan osuus tuottajana oli tullut päätökseensä ja basisti Tynkkynen tuotti levyn itse. Samalla kustantajaksi tuli Sakara Universalin sijaan. Oltiin siirrytty takaisin megayhtiöstä marginaaliin. Molemmat yhtiöt halusivat bändin, joten mistään potkuista ei ollut kyse. Tynkkynen puolsi Universalia, Martikainen Sakaraa. Jäsenten äänestyksen perusteella valinta osui pieneen. Jotain markkinoista kertoo, että ostin levyn ilmestymisvuoden joulukuussa Citymarketista yhdellä eurolla, kun vierailin Suomessa. Itse albumi on ”helppoa tykättävää”. Siinä on ikään kuin tiivistettynä eri puolia yhtyeen urasta, rennolla otteella toteutettuna. Eihän levy palauta varhaista rakkauttani millään muotoa, mutta se on ikään kuin sovinto exän kanssa, varsinkin kun siihen ei sijoittanut kuin euron. En silti ole varma, pääsisikö tästä biisejä omalle parhaat-koosteelleni (ellei sitten levyn päättävä ”Maailmannäyttely”). Se taitaa olla levyn suurin ongelma, ei mikään muu. Levy nousi listakakkoseksi, mutta bändi ei ollut erityisen tyytyväinen albumiin. Yllätyksenä tulivat kuitenkin kriitikoiden penseät kannat. Soundin kahden tähden arvio päättyi kysymykseen: ”Tarvitaanko YUP:ta vielä?” Hyvä kysymys.

Seuraavan vuoden alussa yhtye ilmoitti jäävänsä tauolle. Se oli vastannut kieltävästi Soundin kysymykseen.

Rupeama poikkeaa siitä, mistä lähdin liikkeelle tässä studioalbumien kuuntelusarjassa. Tarkoitus oli tutustua vähän tuntemattomampiin artisteihin ja yhtyeisiin. Välillä on kuitenkin kiva kuunnella tärkeitä yhtyeitä. Sellaiseksi YUP:n määrittelen edelleen, vaikka suhteemme laimeni viimeistään vuosituhannen vaihtuessa. Vuoden 2003 Leppymättömät oli albumi, jota en välttämättä edes kuullut kokonaan sen ilmestyessä, joten oli tässä tutustuttavaakin. Ja vaikka en koskaan täysin hylännyt yhtyettä, siitä tuli ”alennuskorista kotiin” -osaston tekijä aikaisemman ”pakko saada ilmestymispäivänä” sijaan.

Joka tapauksessa toivon, että bändi tekee vielä paluun lavoille. Svartin julkaistessa bändin varhaistuotannon vinyylinä Homo sapiensista taaksepäin olisi avautunut loistava hetki tehdä YUP soittaa levyn X -tyyppisiä keikkoja. Sitä ei kuitenkaan tapahtunut eikä se olisi sopinutkaan yhtyeen omakuvaan. Jos yhtye palaa, se tekee sen todennäköisesti suurieleisemmin. Sillä välin Jarkko Martikaisen soolokeikkoja tulee katseltua lähinnä festivaaleilla ja jos vähän väsyttää, niin puolet keikasta riittää.

Mikään ei muuta läheistä suhdetta eikä vie pois mennyttä: nuorelle minälle YUP oli erittäin tärkeä yhtye. Niihin muistoihin pääsen helposti kuunnellessani yhtyeen tuotantoa ajalta ennen listaykkösiä. Eka demo ei kuitenkaan ole paras enkä ole sitä mieltä, että ”Turpasaunan” jälkeen yhtye on mennyt vain alaspäin.

Studiolevyt osa 96: Stone

Jouluna lueskelin nipun musakirjoja ja yksi niistä oli Ari Väntäsen kirjoittaman Stone (2018). Nimensä mukaisesti teos kertoo keravalaisen thrash metal -yhtye Stonen tarinan. Sen innoittamana päätin kuunnella yhtyeen studiolevyt läpi. Pari huomiota on kuitenkin paikallaan ennen kuuntelua.

Ensiksi itse teos on ihan käypä ja nopealukuinen katsaus yhtyeen uraan, joskin ote on kovin myötäsukainen. Kontroversiaalisista ja elämänmakuisista puolista vaietaan, jos ei oteta lukuun jäsenten muisteluita maaseudun keikkapaikoilta ja huoltamoilta. Ehkä tässä halutaan keskittyä musiikkiin. Tai sitten ratkaisu on tehty yhteistyön varmistamiseksi. Onkin jännää, ettei hepuista saa silti järin sympaattista kuvaa. Mainittakoon kuitenkin, etten tunne heistä ketään henkilökohtaisesti.

Toiseksi yläasteella ei voinut välttyä pitkätukkaisilta Stonea kuuntelevilta finninaamoilta, joiden päätä koristi lippa ylös käännetty lakki, pillifarkut, varsilenkkarit ja farkkuliivi, jonka selkään oli kirjoitettu Stonen logo. Tuossa laumassa oli osa parhaista kavereistani, mutta tein selväksi, ettei meidän suosikkibändimme ole sama. Seurasin kyllä thrashin nousua ja innostuin joistain, mutta Stone ei kuulunut niihin. Siksi voi olla, ettei tämänkään kuuntelurupeaman lukeminen viehätä vanhoja faneja. Tai itseäni. No, katsotaan.

Stone (1988) on kenties ensimmäinen merkittävä suomalainen thrash metal -levy. Siksi sillä on merkittävä paikka kotimaisen populaarimusiikin historiassa. En ryhdy perkaamaan kriteerejä väitteelle, mutta ainakaan tuon ajan teininä mikään suunnilleen samaan genreen kuulunut ei tuntunut vertaisteni parissa yhtä keskeiseltä. Taisin nauhoittaa levyn c-kasetille, mutta en kuunnellut sitä usein. Kaikkiaan Stone oli treenannut ja valmis bändi musiikillisesti jo debyyttinsä aikaan. Se kopioi onnistuneesti esikuviltaan, erityisesti Metallicalta, eikä tuotosta tarvitse hävetä kansainvälisessä vertailussa. Levyn avaava ”Get Stoned” ja sitä seuraava ”No commands” olivat aikanaan jengin suosikkeja ja varmaan edelleen. Muusta materiaalista nostan esiin ”Brain damagen” ja päätösraita ”Overtaken”. Koko levy on tasavahva genrensä edustaja, mutta omiin korviini hiukan turvallinen ja jopa varovainen. ”Final countdown” -vitsi saattoi upota finninaamoihin, jotka eivät olleet yhtä suosittuja tyttöjen parissa kuin Joey Tempest, mutta sen paikka ei ole levyllä. Muuten kaikki oli bändin omia tuotoksia.

No Anaesthesia! (1989) tuli heti seuraavana vuonna ja voi pojat levyn nimen hokemista sai kuulla ikätovereiltaan. Levy sai nimensä Metallican debyytillä julkaistusta Cliff Burtonin kappaleesta ”Anesthesia (Pulling teeth)”. Toisen albumin menestys oli hieman ensimmäistä vaisumpaa, mutta sisältö on hyvin samankaltaista. Alussa on introna Finlandia, mikä ei varmaan ole vittuilua kuten edellisen levyn Europe-viritys. Sinänsä on hienoa, että levyn pisin raita, yli 10-minuuttinen nimibiisi on sijoitettu b-puolen ensimmäiseksi. Se ja sitä seuraava ”Light entertainment” istuvat a-puolta paremmin omaan makuun. Esimerkiksi singlenä julkaistu ”Back to the stone age” ei minulle lähde. Ehkäpä innostun rajummasta kamasta, kuten äskettäin kuuntelemastani, samana vuonna ilmestyneestä Obituaryn Slowly we rot -teoksesta. Nipottaja voisi toki sanoa, että Obituary on deathia ja Stone speediä/thrashia. Tämä taisi olla ensimmäinen kerta, kun kuuntelin levyn alusta loppuun.

Colours (1990) on eri maailmasta. Sen kannen estetiikasta puuttuvat rässirasvat ja finnit. Eikä siinä ole Stonen logoa. Soitinarsenaalissa vilahtavat myös viulu ja sello. Alkuperäiskitaristi Jiri ”Kari Tapion poika” Jalkanen oli vaihtunut Airdashin Markku Niiraseen. Albumin listamenestys oli kuitenkin parempaa kuin edeltäjällään. Ja toisaalta, kun avausraita ”Stone cold soul” pärähtää soimaan, niin onhan siinä tuttu meininki. Tehokas biisi, muuten. Minun korviini tämä on ”kypsä” levy, joka osoittaa bändin kasvaneen ja vanhentuneen. Ehkä se on myös totisempi, mutta nyt kuunneltuna ei ainakaan huonompi. Kirjan perusteella Stonen ura oli tässä vaiheessa umpikujassa, joten odotin ”hukassa” olevaa levyä. Siinä mielessä Colours on myönteinen yllätys, vaikka en varmaankaan tule kuuntelemaan sitä kovin aktiivisesti. Cd-versiolla on bonuksena Led Zeppelin-koveri ”Friends”

Emotional Playground (1991) menestyi vaatimattomammin listalla, eikä sen otteessa ole enää samaa raikkautta kuin parilla ensimmäisellä tai myönteistä kypsyneisyyttä kuin edeltäjällään. Tässä vaiheessa pääasiallista lauluntekijä Joutsenniemeä taisi jo kiinnostaa enemmän grunge kuin metalli. Ehkä siksi teos ei ole lintu eikä kala, eikä myöskään onnistunut genrehybridi. Vaikea siitä on sanoa sen kummempaa.

Stone olisi voinut menestyä ulkomailla, mutta se olisi vaatinut parempaa organisointia, onnea ja kenties toisenlaista strategiaa (Amerikan sijasta Keski-Eurooppaa, ehkä?). Nyt se päätyi kiertämään suomalaisia teineille suunnattuja keikkapaikkoja niin pitkäksi aikaa, että yleisö lopulta kaikkosi. Ymmärtääkseni basisti-laulaja Janne Joutsenniemen vei grunge, ja hän soittikin Suburban Tribessä heti Stonen jälkeen. Roope Latvala sen sijaan pysyi metallissa ja soitti useissa eri bändeissä. Tunnetuin niistä on Children of Bodom.

Henkilökohtaisesti tämä kuuntelu muistutti, että Stone oli alusta pitäen taitavasti soittava ja kaikin puolin osaava yhtye. Se ei kuitenkaan ole minun juttuni. Se on liian tavallista, kun tällä musiikin suunnalla minua viehättää äärimmäisempi meininki (tai vaihtoehtoisesti hevi ajalta ennen thrashiä).

Loppuun yksi Stoneen liittyvä muisto: asuinalueeni nuorisotalon pihassa oli suuri harmaa betonirinkula, jota käytettiin ensisijaisesti tuhkakuppina. Joku oli kirjoittanut siihen hopeanvärisellä spraymaalilla Stonen logon. Ei se siitä mihinkään näkynyt, mutta joku muori kommentoi ohi kulkiessaan, että on se kiva, kun täälläkin on tällainen graffiti. Sekös meitä teinejä nauratti.