Yliopistonlehtoreiden uramalli Helsingin yliopistossa – lähes täydellinen pannukakku?

Työnantajani Helsingin yliopisto järjesti tilaisuuden, jossa kuultiin henkilökunnan näkemyksiä lehtoreiden uramallista ja sitä koskevasta suunnitelmasta. Näyttää siltä, että uramallista on tulossa liki totaalinen pannukakku, jos nykyinen esitys menee läpi. 

Uramallin alustavassa ehdotelmassa on kolme osasta:

1) Ensimmäisessä yliopistonlehtori voitaisiin promovoida vanhemmaksi yliopistonlehtoriksi. Tällöin palkka nousisi. Siihen pääsisi noin 20 prosenttia yliopistonlehtoreista. Tämä on potentiaalinen ongelma, koska siihen tarvittavat kriteerit täyttää tuntemistani yliopistonlehtoreista suurin osa (dosenttitaso, julkaisutoiminta, opetuskokemusta ja näyttöjä opetuksen kehittämisestä, yhteiskunnallista vuorovaikutusta). Omasta mielestäni olen täyttänyt suunnittelutyöryhmän listaamat kriteerit jo ennen kuin sain nykyisen työni. Työtehtävät eivät juurikaan muuttuisi. Ainoa esillä ollut ”muutos” koski sitä, että vanhemmat yliopistonlehtorit toimisivat johtotehtävissä koulutusohjelmissa. Siis promootion etuna olisi mahdollisuus toimia tehtävissä, joita nyt hoitavat tavalliset yliopistonlehtorit. Suunnitteluryhmä hei, ette voi olla tosissanne!

2) Toisessa osassa yliopistonlehtori voitaisiin kutsumenettelyllä nimetä apulaisprofessoriksi. Kun kyse on kutsumenettelystä, josta päättäisivät tiedekunnat tarpeidensa mukaan, ei tämä liity varsinaisesti uramalliin. Se siitä.

3) Kolmannessa osassa yliopistonlehtorin asemaa parannettaisiin laadullisin keinoin. Tämä tarkoittaa ensinnäkin sitä, että yliopistolehtoreille taattaisiin jonkinlaisia tutkimuskausia, mutta tästä ei ollut yksityiskohtia. Kiitos vaan, tämä on jo hoidossa tiedekunnassani. Toiseksi yliopistonlehtori voisi säilyttää vakityönsä, jos tulisi valituksi apulaisprofessoriksi avoimessa haussa. Tämä olisi aito parannus, joka tosin vain tekisi työlainsäädännön näkökulmasta ilmeisesti laittomasta (tai ainakin harmaalle alueelle sijoittuvasta) menettelystä lainmukaisen. Kolmanneksi, ja sokerina pohjalla, vanhemmaksi yliopistonlehtoriksi ylennyt voisi toimia väitöstilaisuuksissa kustoksena. Nyt tämä alkaa muistuttaa Kummelia. Monissa yliopistoissa kuka tahansa yliopistonlehtori voi toimia kustoksena. Tämä ei kuitenkaan ole laadullinen parannus, vaan symbolinen ele, joka käytännössä vain lisää työtehtäviä. Se, että toimii kustoksena, ei vie uraa eteenpäin eikä vaadi käytännössä kuin istumalihaksia (tiedän sen kokemuksesta, koska olen hoitanut professuuria) ja osallistumista väitöskirjan arviointiin, johon jo nykyiset yliopistonlehtorit osallistuvat vastaväittäjinä ja tiedekunnan edustajina.

Tilaisuudessa koottiin ajatuksia työryhmissä muistiin ja sen jälkeen käytiin lyhyt keskustelu. Toivottavasti sieltä ui jokin järkevä ajatus eteenpäin, mutta jos olisin suunnittelutyöryhmän jäsen, niin katsoisin peiliin, enkä kovin ylpeänä.

Suunnitelmassa on kaksi hyvää asiaa: mahdollinen palkankorotus vanhemmaksi yliopistonlehtoreiksi promovoiduille ja vakityön säilyttäminen niille, jotka omalla alallaan saisivat apulaisprofessorin (myöhemmin mahdollisesti vakinaistettavan) tehtävän. 

Ilmaan jää kuitenkin kysymys, miten vaikeaa voi olla esimerkiksi sellainen malli, jossa kuka tahansa opetus- ja tutkimushenkilökuntaan kuuluva voisi promovoitua urallaan, nykyisessä työssään, ansioiden karttuessa? Brittisysteemi on tässä sopiva malli: aloitetaan lehtoreina, vakityössä, ylennetään senioriksi, sitten readeriksi ja siitä professoriksi – kaikki samassa työssä kilpailematta yhdestäkään avoimesta työpaikasta. Nimikekeskusteluun en puutu tässä.

Tilaisuuden päätteeksi kuultiin ainoa todella olennainen kommentti. Yliopiston hallituksen jäsen, jonka nimeä en kuullut, totesi, ettei tilaisuus keskittynyt varsinaiseen ongelmaan – siihen, miten ansioitunut yliopistonlehtori voisi edetä professoriksi. Amen.

Huvittavaa on, että tämä kommentti tuli yliopiston hallituksen jäseneltä. Ei paikalla olleilta yliopistonlehtoreilta eikä suunnittelutyöryhmän esityksestä.

Studioalbumit osa 102: The Damned

Englantilainen punkista ja muistakin genreistä tunnettu ikiliikkuja The Damned on tavallaan hyvin tuttu yhtye, mutta ei sitten kuitenkaan ole. Pari levyä löytyy hyllystä ja muutama muu on kuunneltu, mutta kun yhtyeen tuotannossa on yhteensä yksitoista studioalbumia, niin sinne mahtuu myös tuntematonta materiaalia.

Alkuun on todettava, että Englannin ”ensimmäisenä [eli 1976] julkaissut punk-yhtye” edustaa minulle kahta seikkaa: 1) vuoden 1977 debyyttialbumi on yksi parhaista punk-albumeista, mikä tekee The Damnedista merkittävän yhtyeen siinä genressä; 2) yhtyeen gootahtava osasto sijoittaa bändin merkittäväksi tekijäksi myös toisessa genressä. Nämä seikat korreloivat levyhyllyni kanssa, kuten tulette huomaamaan, mutta yhtye on paljon muutakin, ehkä liian paljon muutakin.

Damned Damned Damned (1977) on Nick Lowen tuottama debyyttilevy, joka sujahti hyllyyni joskus teininä. Ostin sen 30 markalla vinyylinä. Nyt siitä pitäisi maksaa vähintään sama summa euroina, todennäköisesti enemmän. Albumin hankkiminen kuitenkin kannattaa, jos mielii hahmottaa, mitä oli englantilainen punk. Siihen ei Sex Pistols riitä. Lisäksi tämä on parempi kuin Pistolsin Never Mind the Bollocks. En viitsi luetella jokaisen 12 biisin nimeä, vaikka ne ansaitsisivat maininnan, mutta sanotaan sen verran, että huippu ensisingle ”New Rose” avaa b-puolen, mutta oma suosikkini oli teininä b-puolen kolmas ”See her tonite”. Moni yhtye ei voi piilottaa noin kovaa biisiä paikkaan, jossa yleensä on levyn heikoin hetki. Kaikki muukin materiaali on kovatasoista, samanaikaisesti rosoista ja melodista. Viimeistään levyn päättävä ”I feel alright” paljastaa tärkeimmän esikuvan: kyse on The Stoogesin kappaleesta ”1970”. Jos The Stooges sekoitetaan Johnny Thundersilla ja dipataan brittiläisessä sitruunatahnassa, niin tuloksena on The Damnedin debyytti. Sen ensikuuntelun jälkeen olin teininä kuin puulla päähän lyöty. Päällimmäisenä oli kysymys: miksi punkkia kuuntelevat tuttuni eivät ole puhuneet tästä? Olin nimittäin ostanut levyn kuulematta ja ilman kenenkään suosituksia. Albumi on ehdoton punk-klassikko. Tai ylipäätään klassikko!

Music for Pleasure (1977) saatiin ulos samana vuonna kuin debyytti. Tuottajaksi haluttiin Syd Barrett, mutta kun herra oli estynyt, hänen tilalle tuli Floydin rumpali Nick Mason, joka ei ilmeisesti aivan ymmärtänyt, ettei bändi hakenut hiottua ja kliinistä soundia. Sen se kuitenkin sai. Levyä pidettiin katastrofina. Minusta aivan sellaisesta ei ole kyse. Kyse on keskinkertaisesta teoksesta, joka on katastrofi vain debyytin loistokkuuden varjossa. Avausraita ”Problem child” on asiallinen, mutta se jo kertoo, että nyt Stoogesin ja Thundersin ehdottomuuden tilalla on löysää englantilaisuutta ja ripaus pubirokkia. Mutta puolustan albumia siitä huolimatta. Esimerkiksi a-puolella ei ole yhtään huonoa biisiä, vaikkei siellä ole täysosumiakaan. Kenties se riittää tiivistämään käsitykseni kakkosalbumista. Cd-versiolla on bonuksena muun muassa Beatlesin ”Help” ja vetävä ”Sick of being sick”.

Machine Gun Etiquette (1979) oli yhdenlainen käännekohta. Kahdelle ensimmäiselle biisit teki pääosin kitaristi Brian James. Hän kuitenkin jätti yhtyeen, joten muun jäsenistön oli otettava vastuu. Tyylillisesti massiivisia siirtymiä ei tehty, vaikka sävyjä lisättiin. Lopputulos on saanut sekalaisia arvioita keskinkertaisuudesta viiden tähden klassikkoon. Avausraita ”Love song” on loistava (myös Jalla Jallan koveroima) ralli. Levy jatkuu onnistuneen päättömästi kaahaavalla nimiraidalla (myös Michael Monroen koveroima) Päätösraitana on niin ikään mainio ”Smash it up” (myös Offspringin koveroima). Välissä höllätään tempoa, mutta silloinkin biisimateriaali on melko vahvaa. Lisukkeena on MC5 koveri ”Looking at you”. Pitänee laittaa harkintaan. Hieno levy, mutta ei läpeensä timanttia.

Black Album (1980) on se tyylillinen muutos punkista kohti tummanpuhuvaa goottipoppia. Ei tätä silti voi tyylipuhtaaksi goottilevyksi sanoa, vaikka Beatlesin valkoisen albumin vastaväriin viittaava levyn nimi voisi niin antaa ymmärtää. Itse asiassa biiseissä on aika letkeän humppaava meno, vaikka äänimaailmassa on tummuutta. Mukana on myös perinteisiä punkralleja, kuten ”Drinking about my baby”. Tällainen tuo vaihtelua, mutta jättää lopulta sekavan kokonaisvaikutelman, varsinkin kun punkrallia seuraa kosketin- ja puhallinvetoinen, kuiskailevan uhkaava ”Twisted nerve” ja sitä taas vanhasta Damnedista (ja New York Dollsista!) muistuttava ”Hit or miss”. Bändi tuotti suurimman osan itse, mutta kaikista maailman ihmisistä Hans Zimmer oli mukana tuottamassa raitaa ”The History of the world (part 1)”. Minusta se ei ole huono raita, vaikka lisääkin sillisalaattimaisuutta.

Strawberries (1982) on taas askel gootimpaan suuntaan, mutta soitto on pääosiltaan menevää ja hyvin melodista perusrokkia, joka ei pelkää käyttää koskettimia. Kenties melodinen psykedeelinen goottipop olisi aika onnistunut kuvaus eklektisestä teoksesta, jota on vaikea kuvailla. Viimeistään tässä vaiheessa napanuora varhaiseen Damnediin ja sen faneihin oli katkaistu. Albumin työnimi oli Strawberries for Pigs, mikä kuvasi yhtyeen tarjontaa vanhoille faneille. Tämä selittää kansikuvan, jossa porsaan päälaella on mansikka. Varhaisen Damnedin fanina ja gootimpaan kauteen myönteisesti suhtautuvana tähän on vaikea orientoitua. Levy solahtaa välimaastoon, jonka keskitasoinen biisimateriaali ei nouse huipputasolle. Tämän jälkeen kitaristi Captain Sensible jätti bändin.

Phantasmagoria (1985) tuli ostettua teininä Anttilasta cd-versiona 40 markan hintaan. Sitä ennen olin nauhoittanut kaverin isoveljeltä pari biisiä, jotka iskivät kunnolla. Nuo olivat kaksi ekaa raitaa, ”Street of dreams” ja ”Shadow of love”. Niiden lisäksi ”Grimly fiendish” on kuulunut suosikkeihini. Muutama muu ansaitsee maininnan, esimerkiksi ”Is it a dream”, ”Eight day” ja miksei myös poppaava ”Edward the Bear”. Samat kolme ovat kuitenkin edelleen itselleni rakkaimmat, erityisesti ”Shadow…”. Albumin tyylinä on syntikoita viljelevä goottipop, jota koostaa Dave Vanianin hieman aikaisemmasta poiketen painottunut laulutapa, ja kannessa komeilee Nick Caven nykyinen kumppani Susie Bick. Suhtaudun yhteiseen historiaamme lämmöllä, ja arvostan levyn edelleen korkealle yhtyeen diskografiassa, vaikka ihan klassikkotason tuotokseksi en Phantasmagoriaa nimeä.

Anything (1986) on vähemmän tumma ja enemmän pop, mutta molempia elementtejä on mukana. Tälle löytyy puolustajansa, mutta en voi suhtautua vakavasti aikalaisnäkemykseen, jonka mukaan kasari-Damned on parempi pop-yhtye kuin 70-luvun Damned punk-bändinä. Oma näkemykseni on lähempänä myöhempää nuivuutta, jota albumia kohtaan on osoitettu. Mutta eihän se ole hassumpi valtavirtaa läheneväksi pop-levyksi, jota nimibiisi ja avausraita hyvin edustaa. Sitä seuraa Love-kover ”Alone again or”, joka menettää tässä suuren osan alkuperäisestä herkkyydestään. Nopeasti kuitenkin mielenkiinto levyn sisältöä kohtaan hiipuu. Soundimaailmassa on pieni annos kasarin pahinta, mutta Vanianin ääni pelastaa paljon. Aivan täysillä en jaksa innostua veltoista 80s-popeista, kuten ”In dulce decorum” ja ”Psychomania”, enkä ”Gigolon” kaltaisista keskitien hupsutteluista. Jos ”The girls goes downin” hidastaisi merkittävästi ja sovitettaisiin uusiksi, se voisi mennä Nick Cave & the Bad Seedsistä, mutta hyvä perusta jää nyt onnistunutta toteutusta vaille. Laajennettujen editioiden mukana on monistakin yhteyksistä tunnettu ja sinänsä elähdyttävä Eloise-koveri.

Not of This Earth (1995) löytyy Spotifysta nimellä I’m Alright Jack & the Beanstalk, joka on myöhempi Yhdysvaltain ja Japanin julkaisu. Sisältö on kuitenkin sama. Bändi ei ole pitänyt sitä virallisena levynään ja toisinaan se on listattu kokoelmaksi. Kenties siksi siihen ei ole kiinnitetty sen suurempaa huomiota. Sisällöllisesti se on vaihtoehtorokkia, ikään kuin radioystävälliseksi tislattua Stoogesia. Kuuntele vaikka ”Testify”. Ei siis varhaisen Damnedin punkkia eikä välivaiheen goottia eikä sitä seurannutta kasaripoppia. Ei klassikko tämäkään, mutta mainettaan parempi. Sävellyskynän soisi olevan terävämpi.

Grave Disorder (2001) herättää kiinnostusta kahdella päinvastaisella tavalla: se todistaa kitaristi-biisintekijä Captain Sensiblen paluuta ja Pitchforkin arviossa albumi saa 3.8/10. Tyylillisesti se on sillisalaatti, mikä ei ole poikkeuksellista yhtyeen uran laajassa kaaressa, mutta 57 minuuttia on myös liikaa. Huomionarvoista on myös alusta saakka rumpalina toimineen Rat Scabiesin siirtyminen pois bändistä. Win some, lose some. En oikein tiedä, mitä tästä kirjoittaisi: biisien taso on hyvinkin kohtuullinen, mutta jos vähän väliä miettii, että voisi sitä ehkä jotain kiinnostavampaakin kuunneltavaa olla, niin ei sitä ainakaan kehuksi voi sanoa. Nuivat arvioit perustunevat jokseenkin siihen, ettei teos yllä edellisten Sensiblen aikaisten Damned-albumien tasolle ja myös siihen, että soundeissa rummut hallitsevat (ja niitä soittaa väärä tyyppi). Pitchforkin kirjoittaja on täysin oikeassa siinä, ettei bändi ole reagoinut ajan kuluun mitenkään. Ja siinä, ettei se ole moite. Ja siinä, että albumilla on kiusallisia lyriikoita. Siinä The Damned ei ole yksin: se pätee kaikkiin ensimmäisen aallon punkkareihin, jotka vuosikymmeniä myöhemmin laulavat kriittisesti digitalisoitumisesta, internetistä tai Facebookista. (Itse asiassa Pitchforkin arvio on erinomainen teksti; unohda numeroarvio.)

So, Who’s Paranoid (2008) menee soundillisesti popsensitiivisen goottirokin suuntaan, vaikka oudon vahvasti ujeltava kiippari tuo lisukkeeksi jonkinlaisen 60s-viban. Silti mukana on yhtyeelle tyypillistä monigenreisyyttä. Albumin pituus säikäyttää, mutta osan siitä tekee 14-minuuttinen päätösraita ”Dark asteroid”, joka on psykedeelissävytteinen tribuutti Syd Barretille. Siitä riemastuu korkeintaan tekijänsä, mutta se ei sentään kuvasta koko albumia. Tässä vaiheessa sen voi kai jo todeta: The Damned ei tee totaalisen huonoja levyjä, eikä sävelkynä ole täysin tylsä millään levyllä, mutta en tiedä, kenelle nämä keskitasoiset teokset on tarkoitettu. Vanhoille faneille? Ehkä, mutta en tiedä, miksi sellainen ei kuuntelisi aikaisempia levyä (mutta EI debyyttiä, sillä siihen tämä ei vertaudu). Bändille itselleen? Todennäköisesti.

Evil Spirits (2018) muistuttaa, että bändi jaksaa tehdä levyjä hitaasti mutta kuitenkin. Minulle jäi mielikuva, että tämä vastaanotettiin maltillisella ilolla, kuin tapaisi vanhan tutun, jonka kanssa ei ole sen suurempaa kosketuspintaa mutta joka muistuttaa jostain kivasta, jota joskus oli yhdessä. Teos alkaa oikeasti aika mahtavalla biisillä ”Standing on the edge of tomorrow”. Vanianin baritoni on kunnossa ja kokonaisuus on melodisen nopea goottirokki, jonka kuvaus tällä tavalla kuulostaa hemmetin paljon huonommalta kuin itse biisi. Kokonaisuus sisältää taas flirttailua eri genreihin ja sillä tavalla syntyy sillisalaatti, jota pitää kasassa erityisesti Vanianin ääni. Lyriikoissa otetaan kovasti kantaa nykymaailman menoon, mutta en ryhdy niitä sen kummemmin analysoimaan, jotta ei tule kiusaantunut olo.

The Damned kompastuskivi on se, että vaikka jotkut fanit oletettavasti rakastavat sen monipuolisuutta, se ei ole missään genressä valio (paitsi punkissa debyytillään). The Clashilla räävitön sekoilu useissa genreissä muodosti omintakeisen ilmaisun, kun taas The Damned on kaikkia genrejä soittamaan buukattu tribuuttibändi. Vertaus on ilkeämpi kuin yhtye ansaitsisi, koska Vanianin ääni on komea ja bändin sävellystaito usein kiitettävää hipova. Vertaus kuitenkin selittää, miksi minulla on edelleen vain ne kaksi hyllyssä, eli debyytti ja Phantasmagoria. Niistä en luovu, ja voin kuvitella ostavani ainakin Machine Gunin niiden viereen. Toisaalta, jos yhtye on tehnyt yhden maailman parhaista ja ensimmäisistä punk-albumeista, niin sillä on vakiinnuttanut paikkansa populaarimusiikin kaanonissa. Loput on vain bonusta.

Katsomusaine, redux

Taas keskustellaan uskonnon- ja elämänkatsomustiedon opetuksesta. Tällä kerralla Yle uutisoi aiheesta oman kyselynsä pohjalta (7.1.2020). Kommentoin uutista ja sitä kautta käy ilmi myös oma kantani asiaan.

Ylen oman kyselyn mukaan 70 prosenttia kannattaa yhteistä katsomusainetta. Kysymyksen muotoilussa tuli selväksi, että uusi aine korvaisi uskonnonopetuksen ja elämänkatsomustiedon, mutta samalla painotettiin, että uudessa aineessa ”tutustutaan maailman uskontoihin oppilaan omasta vakaumuksesta riippumatta”.

Tulos ei ole yllättävä. Tiedämme aikaisemmistakin kyselyistä, että kaikille yhteistä katsomusainetta kannattaa suomalaisten enemmistö. Sitä kuitenkin vastustavat keskeiset intressiryhmät, kuten uskonnolliset yhteisöt, jotka haluavat pitää kiinni ”oman uskonnon opetuksesta”, ja uskonnottomien etujärjestöt, jotka haluavat pitää kiinni elämänkatsomustiedosta. Enemmistön ääni ei kuitenkaan hallitse keskustelua, koska intressiryhmien ääni kuuluu voimakkaammin.

Tutkijat, opettajat ja virkamiehet eivät ole yksimielisiä. Ylen juttu kertoo, että uskonnonopettajista lähes puolet kannattaa kaikille yhteistä katsomusainetta. Suuri osa vastustamisesta tulee kuitenkin intressiryhmiltä.

Vastustamiselle on melko vähän asiapohjaa. Se perustuu ensisijaisesti siihen, että haetaan perusteita valmiille kannalle. Ruohonjuuritason vallankumous – koulukohtaiset kokeilut mahdollisimman pitkälle viedystä yhteisopetuksesta – on ollut pääosin toimiva ratkaisu eri opetusasteilla.

Kiinnostavaa on, miten puolueet, kristillisdemokraatit pois lukien, selvästi kannattavat yhteistä ainetta. Jopa perussuomalaisissa kannatus on 59 prosenttia ja keskustassa 66 prosenttia. Lopuilla suurempi.

Ylen esittämän kysymyksen muoto on kuitenkin ongelmallinen, koska siinä oletetaan maailman uskontoihin tutustumisen olevan yhteisen aineen ikään kuin ainoa sisältö. Näin ei kuitenkaan pitäisi olla eikä ole nykyisellään. Siinä mielessä Ylen jutussa lähdetään muun muassa opetusneuvoksen suulla kumoamaan jotain sellaista, jota ei ole olemassakaan. Perverssillä tavalla keskustelusta tulee ”maailmanuskonnot vai elämänkatsomustieto”, kun pitäisi keskustella siitä, haluammeko elää nykyisessä systeemissä vai olisiko sille parempi vaihtoehto.

Vaikka nykyinen uskonnonopetus on paljon muuta kuin ”maailmanuskontojen” opetusta, katsomusaine ei voisi olla pelkkä synteesi nykyisestä uskonnonopetuksesta.

Katsomusaine ei voisi olla myöskään nykyinen elämänkatsomustieto, vaikka esimerkiksi opetusneuvos sitä Ylen jutussa pitääkin parhaana vaihtoehtona. Opetusneuvos on pitkän linjan elämänkatsomustieto-aktiivi, jonka näkemykset liittyvät yksinkertaisesti, ja mielestäni hyvin ongelmallisesti, elämänkatsomustiedon puolustamiseen. (Olen vuosia sitten käynyt hänen kanssaan sähköpostikeskustelua aiheesta, mutta jätän sen tästä pois.)

Pelkkä elämänkatsomustieto ei tarjoa riittävästi uskontotieteellistä ymmärrystä katsomuksista (on ne sitten ”uskonnollisia” tai ei), vaikka pätevillä et-opettajilla onkin muutama uskontotieteen kurssi suoritettu.

Itse ajattelen, että yhteisen aineen tulisi olla aito synteesi nykyisten vahvimmista puolista, ja siten jotain uutta. Siinä tulisi olla mukana elämänkatsomustiedon sisältöjä. Siinä tulisi käsitellä niin sanottuja vähemmistöuskontoja, mutta poistaa nykyinen outo painotus, jossa tietyt teemat ja ilmiöt käsitellään ainoastaan kyseisen vähemmistöuskonnon osalta (esimerkiksi uskonto mediassa kääntyy muissa kuin evlut-opetussuunnitelmassa paikoitellen muotoon, jossa käsitellään vaikkapa ortodokseja mediassa tai islamia mediassa, riippuen siitä, mikä vähemmistöuskonto on kyseessä, eikä uskontoa mediassa).

Opetussuunnitelman ja oppikirjojen tasolla tarkasteltuna nykyinen evlut-aine tarjoaisi ainakin lukiotasolla alustavan rungon uuteen aineeseen, sillä se sisältää nykyisellään paljon katsomusten kirjoa (myös uskonnottomuuden tarkastelua) ja teemoja, jotka kiinnittyvät opiskelijoiden elämismaailmaan (populaarikulttuuri, media jne.). Evlut-aine ei ainakaan oppikirjojen tasolla rajoitu luterilaisuuteen, vaan niissä käsitellään melko laajasti uskontoa ilmiönä, vaikka luterilainen painotus onkin näkyvissä.

Haluan kuitenkin painottaa, että se olisi vain prosessin alku, ei lopputulos. Lopputuloksessa tulisi näkyä selvästi myös uskontoon liittymättömät (tai uskontoon vain etäisesti liittyvät) identiteetin rakentumisen kannalta keskeiset pohdinnat. Se ei voisi tarkoittaa vain ”uskonnottomuuden” lisäämistä pakettiin, vaan elämäntyylien ja -tapojen kirjavuuden pohdiskelua riippumatta niiden mahdollisesta uskontostatuksesta.

Tyypillinen maltillinen kommentti yhteistä katsomusainetta vastaan koskee käytäntöä: opettajankoulutus tulisi järjestää uusiksi ja miten kävisi vanhojen opettajien? Minusta tämä on laiskaa ajattelua. Samalla logiikalla ei voi yrittää torjua ilmastonmuutosta, koska siitä ei tule heti valmista. Ei Roomaakaan rakennettu päivässä. Tietenkin tarvittaisiin siirtymäaikaa ja alkuun käytännön tilanteiden sanelemia kompromisseja. Eivät opettajat jäisi työttömiksi, vaan he alkaisivat orientoitua uuteen nykyisen koulutuksensa pohjalta. Nykyinenkin systeemi polkaistiin pystyyn epäpätevillä vähemmistöuskontojen opettajilla. Uusia opettajia lähdettäisiin kouluttamaan uuden aineen pohjalta.

Kasvukivuilta tuskin vältyttäisiin, mutta niiden pelkääminen on heikko argumentti ongelmallisen nykysysteemin puolustamiseen.

https://yle.fi/uutiset/3-11143116

Studioalbumit osa 101: The Psychedelic Furs

Olen pitänyt vähän taukoa tässä sarjassa. Suurin syy on ollut hillitön vinyylien ostotahti. Olen kuunnellut niitä. Nostin kuitenkin vinyylihyllystä muiden mukana kuuntelupinoon brittiläisen (lontoolaisen) The Psychedelic Fursin levyn Forever Now (1982) ja pian vanhaa Uncutia selaillessa tuli vastaan yhtyeen uraa käsittelevä juttu. Laskin yhteen 1+1 ja päätin kuunnella kaikki levyt.

Bowien ja Roxy Musicin ensimmäisinä mieleen tuleva kasariyhtye on jokseenkin tuttu, mutta riittävän tuntematon sopiakseen tähän sarjaan. Hyllystäni löytyy yllä mainitun vinyylin lisäksi kokoelma-cd, mutta muuten itse albumit ovat huonosti hallussa. Katsotaan, mitä niistä löytyy.

The Psychedelic Furs (1980) on kuuden soittajan tuotos. Myöhemmin bändin koko pieneni. Esikoisen brittiversiossa on yhdeksän, jenkkiversiossa kymmenen biisiä (brittiversiolla yksi, jota ei jenkillä ja jenkillä kaksi, joita ei ole britillä). Albumi alkaa epämuodikkaasti kahden minuutin suhinalla, mutta sen jälkeen mennään tyylikkäällä, aikansa goottivaikutteisella jälkipunkilla (”India”). Mieleen tulee moni, erityisesti tempoaan lisännyt Bauhaus. Tunnetuin raita ”Sister Europe” kuitenkin kuulostaa goottipataan kevyesti dipatulta Bowielta ja Roxy Musicilta. Itse asiassa suomalainen Russian Love kuulostaa yllättävän paljon Fursilta – enpä ole tuota koskaan ennen ajatellut. Ja Velvet Undergroundilta he halusivat kuulostaa ja näyttää. Rolling Stone ei pitänyt teoksesta aluksi, mutta niin vain debyytti löysi tiensä samaisen lehden albumioppaaseen lisääntynein arviotähdin. Oma arvioni: vahva ja hieno levy, mutta ei järisytä arkeani, koska biisimateriaali ei ole täysin timanttista.

Talk Talk Talk (1981) on yhtyeen arvostetuimpia teoksia. Sen tunnetuin raita ”Pretty in Pink” inspiroi myös samannimisen elokuvan, joka valmistui vuonna 1986. Leffassa tosin ”pink” oli otettu kirjaimellisesti vaaleanpunaisena värinä, kun biisin tekstissä se tarkoittaa alastomuutta. Toinen albumin hitti oli ”Dumb waiters”. Kokonaisuutta voi luonnehtia debyyttiä popimmaksi tai toisesta suunnasta katsottuna rokkaavaksi Roxy Musiciksi. Albumi on kriitikoiden rakastama. Minä pidän siitä. Mutta siinä on jotain tasapaksuutta. Se kai estää tätä nousemasta suosikkilevyjeni kärkijoukkoon. Hyllyyn sen voisi kuitenkin hankkia.

Forever Now (1982) sisältää yhden yhtyeen suurimmista hiteistä, ”Love my way”. Se onkin loistava biisi, mutta myös muu materiaali on korkeatasoista. Esimerkiksi hittibiisiä ympäröivät erinomaiset ”President gas” ja ”Run and run”. Yhtyeen tarinassa kolmas albumi oli samanaikaisesti askel valtavirtaan ja tuntemattomaan, sillä tuottajaksi tuli kokeileva mutta tuottajan hommassa menestynyt Todd Rundgren. Ilmeisesti juuri Rundgren ohjeisti laulamaan mainitun hitin tavalla, joka sai bändin jäsenetkin ymmärtämään, miten menestys saavutetaan. Levyllä tähdättiin Yhdysvaltojen markkinoille, mutta toki yhtye on edelleen täysin brittiläisen kuuloista – hyvällä tavalla. Siinä on goottikaikuja, Bowieta ja post-punkkia sekoitettuna siihen, mitä ysärillä tultiin kutsumaan brittipopiksi. Megasuksee siitä ei tullut, mutta musadiggareiden arvostama pienimuotoinen klassikko kuitenkin. Leffoja katsovalle nuorisolle ”Love my way” saattoi tulla tutuksi vuoden 2017 Oscar-ehdokkaasta Call me by your name.

Mirror Moves (1984) menestyi Yhdysvalloissa, mutta se on jo selkeämmin 80-luvun synapopin leirissä. Aikaisemmilla siihen suuntaan oli menty vähän kerrallaan, joten mistään suuresta katkoksesta ei tarvitse puhua, vaikka rumpukone onkin tällä albumilla merkittävässä roolissa. Jos itseäni on lievästi häirinnyt yksittäisten killeribiisien vähäisyys, niin soundimaailman muutos vain korostaa sitä, koska yksinkertaisesti Fursin varhainen äänimaisema miellyttää punkin ja räimeen parissa kasvanutta enemmän. Omia suosikkejani on laukkakompilla kulkeva ”Here come cowboys”, kun taas ”Heaven” ja ”Heartbeat” ovat levyn hittimatskua ja avausraita ”Ghost in you” saattoi tulla jollekin tutuksi Stranger Things -sarjan kakkoskaudelta.

Midnight to Midnight (1987) on yhtyeen ”kasarilevy”, jossa on (bändin itsensäkin mielestä) aikaa huonosti kestäneet kasarisoundit. Jätkät myös näyttävät kasarilta kielteisessä merkityksessä. Bändi meni kamapäissään studioon, mutta kun heitä oltiin passittamassa kotiin tekemään lisää ja parempia biisejä, yhtye päätti ylimielisesti, että kyllä niitä biisejä voi studiossakin tehdä. Levynteko venyi ja maksoi, mutta tuloksena ihan käypä levy, jolta löytyy bändin menestyneimpiin lukeutuva ”Heartbreak beat”. Nyt yhtye on kuitenkin jo kaukana esimerkiksi debyytin äänimaailmasta. Käsitykseni on, että suurella rahalla suurelle yleisölle tehty albumi myi osittain siksi, että edellisenä vuonna ilmestynyt Pretty in Pink -elokuva oli nostanut yhtyeen suosiota. Samana vuonna levytetty uusintaversio biisistä on myös osalla tämän albumin painoksista. Jos kasarin valtavirran pop kiinnostaa, niin tämä saattaa olla mieleen. En usko, että itse jaksaisin kovin usein kuunnella kotioloissa, mutta huonoksi tätä ei voi sanoa. Tylsäksi ehkä voi.

Tässä välissä bändi levytti kappaleen ”All that money wants”, joka tuli myös kokoelmalevylle All of This and Nothing. Biisiä ei löydy studioalbumeilta, mutta siinä on tuollaista pophitin ainesta. Ei se oma suosikkini bändin tuotannosta kuitenkaan ole.

Book of Days (1989) on soundillisesti toista maata. Vertailukohdiksi tulee mieleen useita 80-luvun (lopun) brittiläisiä indiebändejä Echo and the Bunnymenistä House of Loveen ja Stone Rosesiin. Avausraita ”Shine” on juuri sellaista materiaalia, joka sai minut ihastumaan britti-indieen: tumman etäistä ja alakuloistakin poppia, joka ei kuitenkaan ole luotaantyöntävää. Richard Butlerin ääni on inhimilliselle lämpötaajuudelle viritetty juuri sopivan epätäydellisellä tavalla. Muun muassa samana vuonna ilmestyneen Curen Disintegrationin tuottanut Dave Allen on hakenut hieman samaa soundia, mutta pudottanut jouset (paitsi esim. ”Torch”) ja koskettimet. Kuuntele vaikka albumin maalaileva nimibiisi. Lähinnä haluaisin muuttaa sävellysten tason, sillä ei tässä mitään ”Shine onin” (House of Love) tai ”I wanna be adoredin” (Stone Roses) kaltaisia täysosumia ole – ei lähellekään. Yksi tai kaksi sellaista ja teos olisi jo hyllyssäni. Kasiraidaksi piilotettu ”House” on lähellä sellaista.

World Outside (1991) on bändin viimeisin levy, vaikka Furs onkin keikkaillut 2000-luvulla. Se on jälleen sekstetin levy. Sen tuottajana on Stephen Street, jonka cv:stä löytyy Smithsiä, Bluria ja Cranberriesiä. Teosta ei löydy Spotifysta, joten täytyy kaivaa YouTubea, kun en ole edes kirjaston läheisyydessä. Soundillisesti tässä onkin kaikuja Smithsistä ja Morrisseystä enemmän kuin Curesta, mutta kokonaisuus on täysin tunnistettavaa, gootahtavaa Fursia. Edellä kuvatulta kuulostava ”Valentine” on lupaava aloitus. ”In my head” on menevä pophitti (á la House of Love). Sitä seuraa levyn hitti, ”Until she comes”. Jo tämä kolmikko nostaa levyn ansiot korkealle, mutta taso jatkuu onnistuneella ”Don’t be a girlillä” ja asiallisella ”Sometimesilla”. Jos viisi ensimmäistä biisiä tulee mainittua nimeltä, niin levyn voisi hoitaa hyllyyn, semminkin kun myös nimibiisi soi komeasti. Ei tämä täydellinen ole, sillä mukana on myös ”Tearing downin” kaltaisia keskinkertaisuuksia, mutta on tämä erittäin tyylikäs lopetus bändin studioalbumeille.

Näistä studioalbumeista jäi kaksijakoinen fiilis. Yhtäältä Psychedelic Furs voisi olla suosikkibändini, toisaalta siitä puuttuu jotain. Se on kiva, tyylikäs, gootti, pop, hyvä, alakuloinen, koskettavakin. Mutta onko se taivaallisen nerokas? Oma vastaukseni on tänään kielteinen, mutta jatkan kuuntelua, koska mieli- ja muistikuvani yhtyeestä koheni. Hieno yhtye, joka tapauksessa.

Levyvuosi 2019

Eri medioiden listauksia katsellessa olen päätynyt ajattelemaan, että vuonna 2019 putosin kelkasta. Vaikka olen ostanut yli 250 musiikillista teosta, säännöllisesti ostamani Uncutin vuoden levyt -listauksessa oli muistaakseni yksi omistamani tuotos (vaikka moni listatuista on kuunneltu). Muutos aikaisempaan on merkittävä. Mitä oikeastaan tapahtui?

Levyvuottani määrittää ensinnäkin ”jazz-haaste”. Päätin ostaa joka kuukausi yhden jazz-vinyylin, kunhan esittäjänä ei ole John Coltrane tai Miles Davis. Tutustuin siis aivan uudella tavalla 50-luvun lopun ja 60-luvun jatsiin, Colemaniin, Hancockiin, Mingusiin, Rollinsiin ja muihin klassikoihin.

Toiseksi levyvuottani määrittää hurahtaminen black metalliin, erityisesti 90-luvun norjalaiseen varianttiin. Ostin ja kuuntelin esimerkiksi Burzumia, Darkthronea, Immortalia, Mayhemia, Ulveria sekä ruotsalaista Bathorya. Kävin myös kolmella bm-keikalla.

Kolmanneksi ostin aikaisempaa huomattavasti enemmän 50-luvun rokkia ja rockabillya – erityisesti Gene Vincentiä, mutta myös Elvistä, Eddie Cochrania, Little Richardia, Bo Diddley’ä ja Chuck Berryä. Laajensin myös varovasti bluesiin. Juurimusan puolella löytyi myös muutamia 2019 julkaisuja hyllyyn. Stray Cats teki keskinkertaisen paluulevyn ja soitti hyvän keikan Porissa, Fatboy julkaisi hienon levyn ja soitti upean keikan Tavastialla ja miellyttävän Kårenilla. Psychobillyn klassikko Krewmen teki paluulevyn, joten sieltäkin suunnalta ostelin jotain tuoretta musiikkia, vaikkei se tähän juurikategoriaan ihan survomatta mahdu. Psycho-osaston uusintajulkaisuja shoppailin, mutta niiden sisältö on vuotta 2019 vanhempaa.

Vanhoista suosikeista sekä Springsteen että Morrissey tekivät uudet julkaisut, mutta kumpikaan ei sytyttänyt. Pomoa sentään kuuntelin, Mozzeria vain ohimennen.

Suurin ero aikaisempiin vuosiin oli se, että uusi ”indie” jätti kylmäksi ja tipuin kärryiltä.

Maailman paras bändi Pixies julkaisi huonoimman levynsä, mutta piti se ostaa. Nick Caveen kyllästyin totaalisesti enkä vaivautunut ostamaan väsyneen kuuloista levyä (mahdanko katua tätä tuomiota myöhemmin?). Stephen Malkmus julkaisi uran huonoimman levynsä eli se jäi kaupan hyllyyn. Kumppanin hyllyyn tuli The Nationalin uusi, mutta itse en jaksanut kuunnella sitä perehtyneesti.

Bon Iver jatkoi elektronisella linjallansa eikä se inspiroinut. Maailman sympaattisin ja rakastettavin The Mountain Goats julkaisi puolivillaisen levyn, joka jäi kaupan hyllyyn enkä jaksanut perehtyä siihen kunnolla edes Spotifyn kautta. Ehkä ensi vuonna? Allah-Lasin tuotannosta olen diggaillut, mutta uusi ei lähtenyt (ei lähtenyt kriitikoillekaan). Vampire Weekendistä en ole ollut täysin vakuuttunut, mutta tuorein vaikutti kiinnostavalta. Tutustuminen jäi kuitenkin kesken ja jatkunee tulevana vuonna. Fontaines D.C:n tajusin vasta loppuvuonna, joten lupaavaan bändiin perehtyminen jää ensi vuoteen. Bill Callahanin uuden ostin sopuhintaan loppuvuodesta, mutta en toistaiseksi nosta sitä lähellekään hänen aikaisempia soolojansa. Tämä on se ainoa sekä Uncutin listalta että levyhyllystäni löytyvä teos.

Kevin Morby, Big Thief ja Purple Mountains sopisivat täydellisesti hyllyyni, mutta en ole syttynyt tarpeeksi sinänsä kelvollisille levyille. Pitänee jatkaa kuuntelua. Ezra Furman teki hyvän Jay Reatard-pastissin, mutta sitäkään en ostanut. Battles kiinnostaa, mutta siihen olen perehtynyt vasta pinnallisesti. Ehkä sitäkään ei tule hankittua vinyylinä. Jarvis Cocker julkaisi nimellä Jarv is… loistavan biisin ”Must I evolve”, mutta ei tehnyt pitkäsoittoa. Thee Oh Sees teki, vieläpä laadukkaan sellaisen, mutta jos uutuudesta pitää maksaa melkein 40 euroa, niin silloin teoksen on oltava täydellinen. Tukkuun jäi (sitä eivät edes kauppiaat mielellään ota hyllyyn hintansa vuoksi).

Jostain syystä ostin taas The Felice Brothers uutukaisen. Siitä pidin. Moon Duon lievä suunnanvaihdos ei ollut parempaan, mutta kovasti varsinkin keikkatilanteissa pitämäni yhtye teki kelvollisen levyn. Ostin pienellä alennuksella. Bussimatkojen suosikkini on chileläinen psykedelia-drone Föllakzoid, jonka uusimman hankin. Pidän aikaisemmista, bassovetoisemmista teoksista enemmän, mutta ei tämäkään huono levy ole.

Punkin suunnalta vuoden ilopilkku oli The Idles, erityisesti livenä. Yhtyeen albumit löysivät tiensä hyllyyni, mutta tuorein on jo vuodelta 2018. Yllätin itseni ostamalla ruotsalaisen Raised Fistin uuden. Entuudestaan hyllystä löytyy yksi teos ja keikalla bändi on vakuuttanut. Pidän myös uutuudesta, vaikka sen metallisuus ei ole yleensä musiikkimakuni ytimessä. Mielestäni Raised Fist on huomattavasti parempi kuin hengenheimolainen ja huomattavasti arvostetumpi Refused, verrataan sitten uusimpia levyjä tai bändejä ylipäätään.

Suomalaisesta musakentästä ainoa 2019 kauppoihin tullut pitkäsoitto taitaa olla Rosita Luu. Se ilmestyi virallisesti 2018, mutta näin sen ensimmäisen kerran tammikuussa 2019, joten se menköön vuoden 2019 settiin. Kumppani osti Maustetytöt. Se on mainio teos, jo ilmestyessään ruskeiden tyttöjen ja Soundi-lehden Facebook-feediin kommentoivien äijien inhokki. Samaan hyllyyn menivät onnistuneet teokset Sur-rurilta, Pekko Käpiltä ja Faarao Pirttikankaalta. Pettymystä musavuoteen kotimaisella saralla toi guilty pleasureni Pariisin kevät, jonka flow-keikka oli surkea. Se oli esimakua ilmestyneeltä levyltä, jonka jälkeen yhtye on minulle nykyisessä linjassaan ex-guilty pleasure.

Kiinnostavimman kotimaisen uutuuden teki Magyar Possesta ja mistä lie tuttu Pasi Salmi. Koska hänen teoksensa ”Preerian upottaa kuu” julkaistiin vain cd-formaatissa, en ole sitäkään ostanut.

Uskonto pohjoismaisissa sanomalehdissä

Muistaakseni vuonna 2010 ehdotin ensimmäisen kerran parille kollegalle Torontossa, että voitaisiin tehdä johonkin tieteelliseen aikakausjulkaisuun teemanumero, jossa käsiteltäisiin uskontoa pohjoismaisessa mediassa pitkän aikavälin aineistoilla. Siinä voisi olla esimerkiksi artikkelit jokaisesta pohjoismaasta. Yhdeksän vuotta myöhemmin jotain tämänsuuntaista julkaistiin.

Uusin, avoimesti verkosta saatavilla oleva Temenos: Nordic Journal of Comparative Religion sisältää viisi artikkelia, joista yksi johdattelee uskonnon tutkimiseen pohjoismaisissa sanomalehdissä ja neljä käsittelee pitkällä aikavälillä yhtä pohjoismaata. Norja (Knut Lundby), Ruotsi (Mia Lövheim), Suomi (Teemu Taira) ja Tanska (Henrik Christensen) ovat tarkastelun kohteita. Islannin osuuteen emme löytäneet sopivaa kirjoittajaa, joten jätimme sen pois.

Teemanumero venyi kaikkien kirjoittajien kiireiden ja muiden velvoitteiden vuoksi. Se meni hyllylle hetkeksi parikin kertaa, mutta pullahti sieltä nopeasti takaisin keskusteluihin. Varhaisia analyyseja esiteltiin niin Turkissa kuin Englannissa uskonnon ja median tutkimuksen konferensseissa. Jotain näistä teemoista pohdittiin myös Ruotsissa pidetyissä tapaamisissa.

Yhdessä välissä olimme tekemässä toimitettua teosta, mutta päädyimme lopulta tarjoamaan teemanumeroa aikakausjulkaisuun. Hyvä puoli tässä ratkaisussa on se, että tekstit ovat avoimesti saatavilla verkossa. Pohjoismaisella kohdennuksella toimitettu teos olisi todennäköisesti ilmestynyt vain hintavana kovakantisena, kustantajien miettiessä, miten he saisivat markkinoitua analyysia amerikkalaisille opiskelijoille.

Se taisi olla Etelä-Koreassa kesällä 2016, kun istuimme kirjoittajaporukalla alas pohtimaan, miksi venytämme projektia jatkuvasti. Totesimme, että nyt kaikki sitoutuvat siihen. Päätimme tarjota aihetta Temenokseen ja päivittää analysoitavat materiaalimme nykypäivään niin, että olisimme samanaikaisesti menneeseen katsovia että ajankohtaisia. Omalla kohdallani aineiston keruun ja koodaamisen jatkaminen vuodesta 2010 eteenpäin tuli mahdolliseksi, kun sain Katariina Björkmanin tutkimusassistentiksi muutamaksi kuukaudeksi syksyllä 2018.

Suurin osa työskentelystä hoitui vuoden 2016 tapaamisen jälkeen sähköpostitse, mutta meille tarjoutui vielä mahdollisuus tavata asian tiimoilta. Syksyllä 2018 isännöin Henrik Christensenin vierailua Helsingin yliopistoon. Yhtenä vierailun ohjelmista oli työstää teemanumeroa. Samalla viikolla myös Mia Lövheim ja Knut Lundby vierailivat Helsingissä, joten vietimme yhden aamupäivän teemanumeroa suunnitellen ja hioen. Tuossa vaiheessa kaikilla oli jo jonkinlainen versio omasta tekstistään. Loppu oli viimeistelyä.

Viime vuosina on ilmestynyt jonkin verran artikkeleita, jotka käsittelevät samaa teemaa. Tässä on kuitenkin pyritty ”tiheämpään”, yksityiskohtaisempaan ja kattavampaan analyysiin kuin aikaisemmissa hankkeissa. Artikkeleissa yhdistellään laadullisia ja määrällisiä menetelmiä. Niissä keskustellaan nykypäivän asioista, mutta painotetaan pitkän aikavälin mahdollisia muutoksia.

Johdantoteksti luo yleiskatsauksen pohjoismaiseen uskontomaisemaan ja mediaan sekä uskonnon ja median tutkimukseen. Lisäksi siinä kartoitetaan käsitteitä, joiden avulla kunkin maan sanomalehtiaineistoa peilataan. Näin saadaan muodostettua selkeä keskusteluyhteys maakohtaisten artikkelien välille, vaikka niissä onkin analysoituna hieman eri vuodet hieman erilaisin otantamenetelmin.

En sano, että teemanumero on jotenkin merkittävämpi kuin muut aihepiiristä julkaistut tekstit. Sen voin kuitenkin todeta, että tämä paketti täydentää merkittävällä tavalla aikaisempia julkaisuja. Seuraavat pitkäaikaistutkimukset uskonnon käsittelystä pohjoismaisessa mediassa tulevat melko varmasti reagoimaan tavalla tai toisella näihin teksteihin. Se, milloin seuraavat pitkäaikaistutkimukset tehdään, on ennustuskykyni ulkopuolella.

Muiden puolesta en voi puhua, mutta itselleni oli tärkeää saada tämä aineisto analysoitua ja paketoitua johonkin kuosiin. Aloin kerätä ja työstää materiaalia jo vuonna 2006, ja olen kirjoittanutkin sen pohjalta useita artikkeleita, mutta tällaista melko kattavaa yleisesitystä en ole aikaisemmin tehnyt.

Kokonaisuutena materiaalia on niin paljon, ettei kaikkea kiinnostavaa ole mahdollista nostaa esiin yhdessä tekstissä. En kuitenkaan juuri tällä hetkellä suunnittele kirjoittavani uutta artikkelia aineiston pohjalta. Se ei tarkoita, ettenkö jossain vaiheessa voisi palata materiaalin pariin, mutta ensiksi on toteutettava muita jäähyllä olleita ideoita.

Lukemisto löytyy linkistä:

https://journal.fi/temenos/issue/view/5375

Eetos 15-vuotta

Lokakuun lopussa juhlistettiin Eetos-yhdistyksen 15-vuotista taivalta. Ensiksi oli vuorossa yhdessä Juno-tutkijakoulun kanssa järjestetty julkaisemiseen liittyvä tapahtuma. Sen jälkeen Eetos tarjosi osallistujille kakkua ja kuohuvaa. Lyhyinä ohjelmanumeroina olivat pitämäni synttäripuhe ja Jouni Teittisen alustus Eetoksen uusimmasta julkaisusta (Anna Helteen ”Todellisuus pahoinpiteli runon”). Tässä tekstini, jonka pohjalta puhuin, hieman soveltaen.

*

15-vuotias ihminen vasta oppii aikuisen elämän alkeita. Humanistis-yhteiskuntatieteellistä tiedekirjallisuutta julkaisevan ja satunnaisesti erilaisia tiede- ja kulttuuritapahtumia järjestävän yhdistyksen ikänä se muistuttaa enemmän keski-ikäistä aikuista, joka voi jo vähän muistella nuoruuden seikkailujaan.

Eetos-yhdistys perustettiin vuonna 2004, jolloin myös sen ensimmäinen julkaisu näki päivänvalon. Itse olin yksi perustajajäsenistä, jotka koostuivat pääosin mutta ei pelkästään väitöskirjatutkijoista. Perustamiskokouksessa oli läsnä 15 ihmistä. Heistä kolme on tälläkin hetkellä yhdistyksen hallituksen jäseniä.

Muistikuvieni mukaan yhdistys lähti liikkeelle siitä, että vakiintuneet tiedekustantajat tuntuivat kangistuneilta omiin kaavoihinsa. Halusimme tehdä jotain itse, omaehtoisesti. Emme koskaan ajatelleet kilpailevamme kenenkään kanssa, vaan täyttävämme jonkun aukon teoksilla, jotka ovat sisällöllisesti kiinnostavia ilman suurta painetta korkeisiin myyntilukuihin.

Yhdistyksen kotipaikka on ollut aina Turku, joten on sopiva, että nytkin juhlistamme 15-vuotiasta Turun yliopistossa. Itse asiassa yhdistys sai pienen taloudellisen tuen humanistisen tiedekunnan sisäiseltä kulttuuristen merkitysten välittymisen tutkijakoululta, joka ei ollut varsinainen tutkijakoulu, vaan hallinnollinen rakenne, jonka avulla tuettiin väitöskirjatutkijoiden työn etenemistä.

15-vuoden aikana Eetos on järjestänyt erilaisia tapahtumia, mutta yhdistys tunnetaan parhaiten vertaisarvioitujen tiedekirjojen kustantamisesta. Toistuvista tapahtumista mainittaviin kuuluvat Eetos-illat-nimellä toimineet alustus- ja keskustelutilaisuudet, joita järjestettiin lähinnä panimoravintola Koulussa usean vuoden ajan sekä yhden päivän mittaiset tieteelliset kollokviot, joissa Eetos on ollut mukana. Muista yksittäisistä tapahtumista voi nostaa esiin Tanssiteatteri Erin kanssa järjestetyn tieteellis-taiteellisen Punakone-illan vuonna 2011.

Aikanaan Loki-kirjoja pyörittänyt Niko Aula totesi (jos muistiini on luottaminen), että tiedekustantaminen ei ole ollenkaan mahdotonta, jos julkaisee kirjan tai pari vuodessa. Hankalampaa se on heti, jos pitää myydä kirjoja niin paljon, että siitä pitää saada elanto. Eetos on tavallaan noudattanut tätä linjaa: julkaistaan yhdestä kolmeen nimikettä vuodessa sillä periaatteella, että myynti kattaa kustannukset, jotta voidaan julkaista seuraava kirja.

Voittoa tuottamattomana yhdistyksenä Eetos haluaa tiedekirjojen olevan helposti saatavilla. Siksi ensinnäkin kirjojen hinnat pyritään pitämään mahdollisimman alhaisina. Toiseksi kirjat pyritään myöhemmin, yleensä muutaman vuoden viiveellä, julkaisemaan sähköisesti niin, etteivät ne maksa mitään.

Tällä tavalla Eetos on 15-vuoden aikana julkaissut 22 kirjaa (sekä yhden yhteistyössä Faroksen kanssa), joista kuutisen teosta on vapaasti ladattavissa yhdistyksen verkkosivuilta. Tämä on lisännyt jo loppuunmyytyjen teosten käyttöä. Esimerkiksi Eetoksen vuonna 2006 julkaisemaa teostani Notkea uskonto käytettiin kurssikirjana Helsingin yliopistossa vuonna 2019 – ja mainitaan nyt vielä, että kyse ei ollut minun opettamastani kurssista.

Ainakin kaksi Eetos-julkaisua on ollut pääsykoekirjoina, Jukka Sihvosen Idiootti ja samurai (2009) sekä Tuomas Martikaisen ja Marja Tiilikaisen toimittama Islam, hallinta ja turvallisuus (2013). Olemme julkaisseet myös ainakin yhden väitöskirjan, Kaisa Kurikan Algot Untola ja kirjoittava kone (2013), ja kaksi juhlakirjaa, professori Jukka Sihvosen Aivokuvia (2013) sekä Merja Polvisen ja kumppaneiden toimittaman Mielikuvituksen maailmat (2017), joka oli professori Bo Pettersonin juhlakirja.

Yksi hauskahko kuriositeetti on se, että Sexhibition-erotiikkamessut myönsivät vuonna 2008 Eetoksen julkaisemalle Pornoakatemia-teokselle ”vuoden eroottinen lataus” -palkinnon. Kiertopalkintona on massiivinen kullanvärinen dildo, joka tosin meni teoksen toimittajalle Harri Kalhalle.

15-vuotta on pitkä aika. Se ei olisi ollut mahdollista ilman niitä tunteja, joita ihmiset ovat vapaaehtoisesti ja usein ilman minkäänlaista taloudellista korvausta laittaneet yhdistyksen toimintaan. Kaikki te, läsnä olevat ja poissaolevat, entiset ja nykyiset aktiivit, jotka olette olleet mukana tekemässä tämän mahdolliseksi, onnitelkaa itseänne ja nauttikaa työnne tuloksista edes pienen hetken verran. Erityiskiitoksen ansaitsee Päivi Valotie, joka on hoitanut monta vuotta lähes kaikkia yhdistyksen käytännön asioihin liittyviä tehtäviä taittamisesta kirjavaraston päivittämiseen, pöytäkirjoista postittamisiin ja painotalojen kanssa asiointiin.  

Jotta yhdistys voisi jatkaa vielä seuraavatkin 15 vuotta, sen tarvitsee uudistua. Ennen kaikkea se tarvitsee aktiivisia toimijoita, joita ei koskaan ole liikaa. Tämä on kutsu osallistua toimintaan jatkossa, mutta nyt: Paljon onnea 15-vuotiaalle Eetos-yhdistykselle ja pitkää ikää!