Uskontodiskurssia tutkimassa

Tänään sain viimein kirjamittaisen käsikirjoituksen lähtemään kustantajalle pienten korjausten jälkeen. Brill julkaisee teokseni Taking ”Religion” Seriously: Essays on the Discursive Study of Religion joskus ensi vuoden aikana, jos mitään yllättävää ei tapahdu. 

Teos koostuu osittain aikaisemmin julkaistuista artikkeleistani sekä täysin uudesta materiaalista. Aikaisemmin julkaistuista pari tekstiä on hienosäädetty ja pari tekstiä on kokenut enemmän kuin pienen pintaremontin. Kirjan perusideana on kertoa, millaista (yhteiskunnallisesti relevanttia) uskontotiedettä voidaan tehdä diskurssintutkimuksen näkökulmasta. 

Lähestymistapani kuitenkin poikkeaa sellaisista tutkimuksista, joissa diskurssianalyyttisia työkaluja sovelletaan ennalta määritellyn uskontoilmiön tarkasteluun. Kirjassa en nimittäin sovella mitään uskonnon määritelmää, vaan tarkastelen, miten erilaiset toimijat neuvottelevat ryhmien ja käytäntöjen mahdollisesta ”uskontoisuudesta”. 

Kirjassa diskurssintutkimusta sovelletaan erilaisiin empiirisiin tapauksiin, kuten wiccoihin, jediritareihin, druideihin, karhun kansaan ja ”maailmanuskontoihin”. Pääpaino on kuitenkin metodologisessa keskustelussa, johon kuuluu sekä näkökulman perusteiden perusteellinen esittely sekä keskustelu suhteessa erilaisiin lähestymistapoihin. Tämä painotus tulee jo sarjasta, jossa teos ilmestyy: Supplements to Method and Theory in the Study of Religion. Sarjan teoksen ovat valitettavasti sellaisissa hinnoissa, että niitä hankkivat lähinnä yliopistojen ja tutkimuslaitosten kirjastot. 

Teoksen nimi on tarkoituksellisesti monimerkityksinen. Lainausmerkit sanan ”religion” ympärillä eivät kuulu puheessa eli joku voisi luulla, että teoksen sanomana on uskontoilmiön tutkimisen tärkeys. Uskonnon vakavasti ottaminen (ilman lainausmerkkejä) on ollut usein uskonnon puolustajien ja niin sanottujen antireduktionistien fraasi, jolla varoitellaan liian reduktionistisista lähestymistavoista uskontoon. Toisille sama fraasi toimii pyrkimyksenä korostaa, että uskontoilmiö on tärkeä yhteiskunnallinen voimatekijä, joka tulisi ottaa vakavasti yhteiskunnallisessa keskustelussa. Lainausmerkeillä vaihdan fokuksen uskonnon kategoriaan ja siihen, miten uskonnoksi luokittelu tulisi ottaa vakavasti. 

Ennen oman kirjani ilmestymistä tulee tarjolle myös suomenkielistä luettavaa saman aihepiiriin tiimoilta. Titus Hjelmin toimittama Uskonto, kieli ja yhteiskunta (SKS, 2021) ilmestyy lähiaikoina. Teos kokoaa yksiin kansiin suomalaisten tutkijoiden tapoja soveltaa diskurssianalyyttisia työkaluja uskonnon ja ”uskonnon” tutkimukseen. Olen yksi teokseen kirjoittaneista.

Sinimusta suomenusko?

Sinimustan liikkeen julkistettua nyt puolueohjelmansa jokainen voi halutessaan käydä tutustumassa sen sisältöön. Itse käsittelen sitä ainoastaan uskontopolitiikan osalta. Siinä erityistä mielenkiintoa herättää suomenuskon mainitseminen. 

Ohjelma esittää aluksi tukevansa luterilaista kirkkoa: 

”Historiallisista ja kulttuurillisista syistä puolueemme kokee suomalaisen uskonelämän rakentuvan erityisesti luterilaiselle kansalliselle kirkolle, jonka jumalanpalveluselämä toteutetaan suomeksi ja jonka oppia tulisi tulkita tunnustuskirjojen ja kristillisen perhe-elämän näkökulmasta.” 

Sen jälkeen nostetaan esiin suomenusko: 

”Puolueemme tunnustaa myös esikristilliset juuremme, ja haluaa tukea suomenuskon tutkimista, tulkintaa ja harjoittamista siltä osin, kuin se on katkenneiden perinteiden jälkeen mahdollista. Puolueemme haluaa sisällyttää suomenuskon osaksi kouluissa järjestettävää uskonnonopetusta, jotta suomalaiset lapset ja nuoret voisivat hyödyntää kansallisista myyteistämme kumpuavaa symboliikkaa ja opetuksia oman identiteettinsä rakennusaineena.” 

Lopuksi otetaan suoran kielteinen kanta tiettyihin uskonnollisesti perusteltuihin käytäntöihin, kuten ympärileikkaukseen ja rituaaliteurastukseen, oletetaan joidenkin uskonnollisten liikkeiden olevan uhka ”suomalaiselle elämäntavalle” ja maan edulle sekä vastustetaan moskeijoita ja minareetteja: 

”Puolueemme suhtautuu kielteisesti niihin uskonnollisiin liikkeisiin, jotka muodostavat uhan suomalaiselle elämäntavalle ja kansallisille intresseille. […] Vastustamme myös vieraiden uskontojen näkyvää läsnäoloa julkisessa tilassa, emmekä siksi hyväksy moskeijoiden ja minareettien rakentamista maahamme.” 

Muut osaset olivat täysin arvattavissa, mutta suomenuskon verrattain vahva puolustus oli pieni yllätys. Ei se täysin outoa ole, kyllähän kuviteltujen kansallisten perinteiden ja valikoitujen kristillisten elementtien yhdistelmä on tuttu historiasta, myös natsi-Saksasta. 

Kiinnostavaa on se, että suomenusko-termiä on käyttänyt käytännössä kaksi yhteisöä, vuonna 2007 perustettu Taivaannaula ry ja vuonna 2013 uskonnolliseksi yhdyskunnaksi rekisteröitynyt Karhun kansa. Kummallakin on ambivalentti suhde termiin. Taivaannaula luopui termin käytöstä muutama vuosi sitten. 

Näin he itse kuvailevat ratkaisua verkkosivullaan: 

”Suomenusko-sanan sijaan puhumme Taivaannaulassa mieluummin kansanuskosta ja kansanperinteistä, tai perinnekulttuurista ja henkisistä perinteistä. Pitkä vastaus: Suomenusko-sana on osa Taivaannaulan historiaa ja olemme olleet aktiivisesti mukana tuomassa kyseistä uudissanaa osaksi julkista keskustelua. Vuosien saatossa, perinnetiedon karttuessa ja toiminnan kehittyessä olemme kuitenkin kokeneet sanan ongelmalliseksi.” 

Kuvaus jatkuu: 

”Suomenusko-sanalla ei ole koskaan viitattu kansallismielisyyteen tai Suomen valtioon, mutta nämä asiat siitä tulevat monelle mieleen. Perinteet eivät jakaudu nykyaikaisten valtionrajojen mukaan ja siksi on harhaanjohtavaa ja jopa loukkaavaa puhua vaikkapa karjalaisesta perinteestä ”suomenuskona”. Lisäksi uuden ja varsin epämääräisen suomenusko-sanan alle mahtuu Suomessa monenlaista toimintaa, joka ei aina vastaa Taivaannaulan luonnetta ja tavoitteita. Tämä on johtanut välillä väärinkäsityksiin ja olemme joutuneet avaamaan toimittajille omaa tulkintaamme sanan merkityksestä jopa kyllästymiseen asti. Näistä syistä johtuen päätimme luopua suomenusko-sanasta järjestömme viestinnässä keväällä 2017.” 

Kuvauksen lopussa ei nimetä yksittäisiä toimijoita, mutta todetaan, että termin alle mahtuu ”monenlaista toimintaa” ja että yhdistys itse on joutunut selventämään omaa tapaansa käyttää termiä, mikä tarkoittanee tätä: haluamme erottua tietyistä seikoista, joita toiset termiin liittävät. Ei tarvitse olla mikään supertulkki olettaakseen, että tässä puhutaan etnonationalismista ja ylipäätään siitä, että yhdistys ei halua tulla yhdistetyksi äärioikeistolaiseen kansallismielisyyteen, johon ”suomenusko” toisinaan assosioidaan. 

Taivaannaulan ratkaisun jälkeenkin Karhun kansa on käyttänyt suomenuskon käsitettä. Kuitenkin viime syksynä, kun vierailin Docventures-lähetyksessä, keskustelin ennen ohjelmaa Karhun kansan kuulumisista yhteisössä aktiivisessa roolissa alusta pitäen olleen Miika Vanhapihan kanssa. Hän kertoi, että Karhun kansakin on luopumassa suomenuskon käsitteestä. Kyselin myös syytä tai syitä ja pyysin vielä Vanhapihaa lähettämään perustelut sähköpostilla, jonka julkaisemiseen hän antoi luvan. 

Vanhapiha kirjoittaa: 

”Käytännössä yhdyskuntana olemme jättäneet termin ”suomenusko” käytöstä pois jo pari vuotta sitten. Tämä tulee heijastumaan uudistettuun ja tarkennettuun yhdyskuntajärjestykseen, joka on ollut oikeastaan valmiiksi hiottuna jo jonkin aikaa.” 

Hän jatkaa, että termi koetaan hankalaksi seuraavista syistä: 

”’Suomenusko’ tarkoittaa karjalaisalueilla vanhastaan luterilaisuutta. Sana ”Suomi” liittyy ihmisten mielissä satavuotiseen valtioon, eikä perinteellämme ole lyhytikäisten valtioprojektien kanssa mitään tekemistä. ”Suomi” yhdistetään ”suomalaisuuteen”, eikä sitä taas voi äkkiseltään määritellä muuten kuin kansalaisuuden (Suomen passi) tai kansallisuuden (etnisiteetti) kautta. Molemmat ovat uskomusperinteemme kannalta haasteellisia tapoja ”suomalaisuuden” tarkasteluun. […] Hyvä myös muistaa, että uskomusperinteemme on pitkälti yhteneväistä laajemmalla itämerensuomalaisella alueella, eikä ”Suomen” toitottaminen vaikkapa virolaisten tai inkeroisten näkökulmasta ole tässä yhteydessä välttämättä kivaa.” 

Lopuksi hän nimeää yhdeksi syyksi sen, mitä nyt luemme sinimustien puolueohjelmasta: 

”Pyrimme välttämään äärikansallismielisten pyrkimyksiä perinteemme käsitteiden kaappaamiseen. Etnonationalistit vaanivat käsitteiden ”Suomi” ja ”suomalaisuus” takana, ja siten myös ”suomenusko” voi olla turhan altista riistaa kulttuurisodissa.” 

Liittämällä suomenuskon puolueohjelmaansa sinimustat toivat ”etnonationalismille” erävoiton. Käsite alkaa mahdollisesti yhdistyä entistä vahvemmin etnonationalismiin ja fasismiin. Tällä hetkellä yksikään ”perinneyhdistys” tai ”uskonto” ei tietääkseni identifioi itseänsä suomenuskoiseksi. Termi on yksittäisten ihmisten käytössä – ja nyt myös sinimustan liikkeen puolueohjelmaansa omaksuma nimike. 

Toki suomenuskossa on aina ollut etnonationalistinen klangi, joten ei käsitteen kaappaaminen aivan tyhjästä synny. Silti suomenuskoiseksi on itsensä katsonut monenlaisia poliittisia kantoja kannattavia ihmisiä. Onko termi nyt lopullisesti äärioikeistolaistunut vai onko seuraavia peliliikkeitä tulossa, jää nähtäväksi. Voi olla, että harvat haluavat enää yrittää uudelleen artikuloida suomenuskoa toisenlaiseen politiikkaan, koska selittelytyötä joutuu tekemään enemmän kuin aikaisemmin. 

https://sinimustaliike.fi/ohjelma/uskontopolitiikka/

Mistä puhumme, kun puhumme uskonnottomuudesta?

Vuoden 2019 alussa uutisoitiin, että 69,7 prosenttia suomalaisista kuuluu evankelis-luterilaiseen kirkkoon. Luku on alhaisempi kuin koskaan. Vuoden 2017 tilaston mukaan suomalaisista 26,3 prosenttia ei kuulu mihinkään uskonnolliseen yhdyskuntaan. Luku on suurempi kuin koskaan.

Uskontokuntiin kuulumattomissa on enemmän miehiä kuin naisia. Ikäluokassa 25–44 heitä on yli puoli miljoonaa, kun taas vanhemmassa sukupolvessa (45–64) heitä on hieman yli 400 000. Näitä vanhemmissa heitä on 200 000. Olennaista tässä on se, mitä maallistumistutkijat kutsuvat sukupolvivaikutukseksi erityisesti Euroopassa. Sen mukaan jokainen tuleva sukupolvi on vähemmän uskonnollinen kuin edeltävä. Sukupolvivaikutus näyttäisi pätevän Suomeenkin melko hyvin, vaikka tässä esimerkkinä on vain yksi mittari, jäsenyys.

Uskonnollisiin yhdyskuntiin kuulumattomat eivät kuitenkaan muodosta mitään yhtenäistä ryhmää. Voisi sanoa, etteivät he muodosta edes epäyhtenäistä ryhmää, sillä kyse on tilastokategoriasta, joka sisältää monenlaisia, keskenään ristiriitaisiakin katsomuksia.

Uskontokuntiin kuulumattomien kolmijako

Uskontokuntiin kuulumattomat voidaan jakaa kolmeen. (1) Osa heistä katsoo kuuluvansa uskonnolliseen ryhmään, mutta heidän ryhmänsä ei ole rekisteröitynyt uskonnollinen yhdyskunta.

Noin viidesosa helluntailaisista on rekisteröityneitä jäseniä. Tilastokeskuksen mukaan rekisteröityneitä helluntailaisia on niukasti alle 10 000, kun Suomessa arvioidaan olevan kaikkiaan hieman alle 50 000 helluntailaisuuden kannattajaa.

Vastaavaan tapaan vain osa Suomen muslimeista kuuluu uskonnollisiin yhdyskuntiin. Tilastokeskuksen mukaan rekisteröityneitä on hieman yli 15 000. Suomen muslimien määrä on arviolta kuusinkertainen, vaikka heistä vain osa on uskonnollisesti orientoituneita.

Muslimeihin pätee yleinen uskontoa ja maahanmuuttoa luonnehtiva ”kaava”: uuteen yhteiskuntaan asettautuminen vie aikansa ja vähitellen organisaatiorakenteet muodostetaan nykyisen asuinmaan kaltaisiksi. Muslimien kohdalla tämä on tarkoittanut rekisteröitymisaktiivisuuden lisääntymistä. Toistaiseksi Suomessa on kuitenkin uskonnollisiksi itseään mieltäviä muslimeja, jotka eivät näy jäsenyystilastoissa.

Lisäksi on muita perinteitä seuraavia ihmisiä, jotka eivät näy tilastoissa. Osa buddhalaisista ja hinduista ei ole rekisteröityneitä. Lisäksi moni pakana tai uuspakana ei näy tilastoissa, koska Suomessa yksikään pakanayhteisöksi itsensä määrittelevä ryhmä ei ole tullut hyväksytyksi rekisteröityneeksi uskonnolliseksi yhteisöksi. (Karhun kansasta puhutaan usein ainoana rekisteröitynä pakanallisena tai uuspakanallisena uskonnollisena yhteisönä, mutta yhteisö ei itse käytä kyseisiä käsitteitä.)

(2) Toisessa kategoriassa ovat yksilöllisesti uskonnolliset. He katsovat olevansa uskonnollisia, mutta he eivät ole löytäneet tai eivät edes etsi minkäänlaista yhteisöä omalle katsomukselleen ja sen harjoittamiselle. Tähän kategoriaan kuuluu myös ihmisiä, jotka yhdistelevät eri uskontoperinteiden osia katsomukseensa.

(3) Kolmannessa kategoriassa ovat ihmiset, jotka ovat useimpien tavanomaisten mittareiden mukaan uskonnottomia. He eivät katso kuuluvansa mihinkään uskonnolliseen ryhmään, heillä ei ole uskonnollisia käsityksiä, eivätkä he harjoita uskontoa ainakaan säännöllisesti. Usein he myös määrittävät itsensä uskonnottomiksi. Uskonnottomaksi itsensä mieltävistä lähes joka neljäs kuitenkin kuuluu kirkkoon, joten tilanne ei ole yksinkertainen. Uskonnottomista kuitenkin tiedetään kaikenlaista.

Keitä ovat uskonnottomat?

Vuoden 2015 lopussa toteutetun Gallup Ecclesiastica -kyselyn mukaan 24 prosenttia suomalaisista identifioi itsensä uskonnottomaksi. Prosenttilukuun vaikuttaa kysymyksen muoto, mutta jätän sen pohdinnan toiseen kertaan. Olennaista on, että kyselyn 1000 uskonnottomaksi identifioituvaa vastaajaa antaa mahdollisuuden uskottavaan profilointiin. Tässä esitän siitä pienen maistiaisen.

Mainitun kyselyn mukaan uskonnottomat ovat tyypillisesti nuoria kaupunkilaisia miehiä. Heillä on verrattain liberaalit arvot ja vähemmän kansallisylpeyttä kuin muulla väestöllä. Uskonnottomien käsitykset eroavat uskonnollisista ihmisistä siinä, että edellisillä on huomattavasti kriittisempi suhtautuminen kirkon ja valtion läheisiin suhteisiin.

Kyselyssä ei ollut poliittisia kantoja selvittävää osiota, mutta vuoden 2011 Gallup Ecclesiastica vahvisti jo aikaisemman löydöksen: uskonnottomat äänestävät todennäköisemmin vihreitä tai vasemmistoa kuin keskustaa tai kristillisdemokraatteja. Vihreät ovat vahvasti yliedustettuina uskonnottomissa nuorissa aikuisissa, vasemmistoliitto iäkkäämmissä sukupolvissa.

Uskonnottomaksi itsensä määrittävät rastittivat myös muita katsomuksellisia identifikaatioita. Lähes 60 prosenttia heistä hyväksyi ateistisen identifikaation. Noin 20 prosenttia katsoi olevansa myös luterilainen ja sama osuus katsoi olevansa kristitty. Niukasti yli 40 prosenttia uskonnottomista mielsi itsensä myös henkiseksi.

Tiina Parkkisen tekeillä olevassa pro gradu -tutkielmassa on haastateltu pääkaupunkiseudun uskonnottomia nuoria aikuisia. Heidän pohdinnoistaan käy ilmi, että esimerkiksi luterilaisuus voi sopia uskonnottomankin identifikaatioksi, jos sen tulkitaan viittaavan uskonnollisen identiteetin sijaan suomalaiseksi kulttuuri-identiteetiksi. Vastaavasti uskonnottomat voivat katsoa olevansa henkisiä, koska termin ajatellaan viittaavan pohdiskelevuuteen, eikä niinkään heikosti institutionalisoituneisiin uskonnon muotoihin, kuten se kansainvälisessä uskontotieteellisessä ja uskontososiologisessa tutkimuskirjallisuudessa ymmärretään. Vaikka osa haastateltavista hyväksyi ateisti-identifikaation, se assosioitiin paikoin uskontokielteisyyteen, ja siksi siihen suhtautuminen oli varauksellista.

Koko tässä esitelty monimuotoisuus tulisi ulottaa myös julkiseen keskusteluun. Kun puhumme uskonnottomuudesta, olisi hyvä muistaa, ettemme puhu mistään yhdenmukaisesta ryhmästä. Sen jälkeen voidaan pohtia tarkemmin, mistä tarkkaan ottaen puhumme, kun puhumme uskonnottomuudesta.

Kirjoitus on julkaistu Katsomukset-blogissa: https://katsomukset.fi/2019/04/10/mista-puhumme-kun-puhumme-uskonnottomuudesta/

Kuuntelua ja katseluakin lukemisen vastapainoksi

Internetin aikana kasvavat nuoret tottuvat jo varhain siihen, että tietoa voi hankkia muutenkin kuin lukemalla. Tämä yksinkertainen ajatus piti paikkansa jo ennen nettiaikaa, mutta materiaalia oli saatavilla vain vähän. Toki edelleen esimerkiksi akateeminen meritoituminen perustuu julkaistuihin ja vertaisarvioituihin teksteihin, mutta nyt elämme yltäkylläisyyden aikaa myös toisenlaisen aineiston saatavuuden osalta.

Muistan vielä ajan, kun nettiin alkoi tulla Michel Foucault’n englanninkielisiä luentoja 80-luvulta. Äänenlaatu oli heikko ja oli jännittävää kuunnella Foucault’n varsin omintakeista englannin ääntämystä. Tätä ennen jännitystä oli tarjonnut se, että lukulistalla olevilla kirjoittajille sai kasvot netin kuvahaulla. Myöhemmässä vaiheessa YouTubesta alkoi löytyä tuoreita luentoja, vanhoja televisiokeskusteluja ja akateemisia supertähtiä käsitteleviä dokumentteja.

Viime vuosina auditiivisessa tai audiovisuaalisessa muodossa oleva informaatio on tullut normaaliksi osaksi oppimista, tiedon jakamista, näkemysten esittelyä ja myös debatointia. Erilaiset tapahtumat voidaan nauhoittaa ja laittaa verkkoon. Joskus tarjolla on suora striimi. Lisäksi on akateemisia sivustoja, jotka ovat erikoistuneet nauhoitettujen haastattelujen julkaisemiseen.   

Opettamillani kursseilla pyrin muistuttamaan tällaisista resursseista ja ohjaamaan opiskelijoita itseopiskelun pariin. Omassa toiminnassani olen ollut monta kertaa tuottamassa sisältöä tällaisille sivustoille. Viime viikoilta on kaksi esimerkkiä.

1) Toukokuussa vierailin Kuopiossa järjestettävässä Filosofiakahvilassa puhumassa ateismista yhteiskunnallisena ilmiönä. Yleisössä oli muutama akateeminen, mutta pääosin kyse oli Filosofiakahvilan teemoista kiinnostuneesta harrastelijaporukasta, joka kokoontui tapahtumiin sivistämään itseään ja toisiaan, keskustelemaan. Puhe nauhoitettiin ja laitettiin syksyn alussa verkkoon. Vaikka vierastan ajatusta, että kasvotusten rajatulle harrastajaporukalle pidetty vapaamuotoinen puhe irtaantuu alkuperäisestä kontekstistaan, en kieltänyt sen laittamista verkkoon. Näin joku voi kiinnostua aiheesta, löytää kaipaamaansa asiatietoa tai uusia näkökulmia ja intoutua etsimään lisää omatoimisesti. Kokonaisuuden kannalta olisi ollut hienoa, jos myös alustukseni jälkeinen aktiivinen keskustelu olisi tullut verkkoon, sillä se oli itselleni mielenkiintoisempi kokemus. Joka tapauksessa yli tunnin mittainen nauhoite löytyy täältä: http://www.kantti.net/artikkeli/2016/09/ateismi-yhteiskunnallisena-ilmi%C3%B6n%C3%A4

2) Kesällä järjestettiin Helsingissä Euroopan uskontotieteen järjestön konferenssi, jonne osallistui yli 500 tutkijaa. Konferenssin tiimellyksessä annoin haastattelun englanninkieliselle, Brittien uskontotieteellisen seuran sponsoroimalle Religious Studies Projectille, jonka verkkosivuston toistuva ja tunnetuin sisältö on noin puolituntisten tutkijahaastattelujen julkaiseminen. Olen antanut sille haastatteluja aikaisemminkin, sekä yksilöhaastattelun että osallistunut nauhoitettuihin ryhmäkeskusteluihin. Haastatteluni julkaistiin syyskuun puolivälissä ja se käynnisti näin podcastien ”syyskauden”. Tällä kerralla aiheena oli uskonnon kategoria ja sen yhteiskunnallisten ulottuvuuksien tarkastelu empiiristen tapaustutkimusten kautta. Puhuin suomalaisen Karhun kansan onnistuneesta projektista rekisteröityä uskonnolliseksi yhdyskunnaksi. Lisäksi mainitsin muutaman muun tekemäni tapaustutkimuksen. Näistä etenin yleisemmälle metodologiselle tasolle, jossa yritin avata, miten ja miksi tällaiset tapaustutkimukset ovat kiinnostavia ja miten niitä voitaisiin tutkia. Vaikka se, että RSP:n haastattelut tehdään yleensä hyvin vähäisellä valmistautumisella ja että itse en puhu äidinkieltäni, aiheuttaa pieniä hankaluuksia, katson niihin osallistumisen olevan silti merkittävää ja vaivan arvoista. Näin voin tehdä omia näkemyksiäni ja tutkimuksiani tunnetuksi, mutta myös olla edustamassa suomalaista uskontotiedettä alalla hyvin tunnetulla kansainvälisellä areenalla. Haastattelu löytyy täältä:

http://www.religiousstudiesproject.com/podcast/categorising-religion-from-case-studies-to-methodology/

Omalta osaltani suosittelen ihmisiä etsimään kirjoitetusta muodosta poikkeavaa tietoa ja, jos mahdollista, myös kokeilemaan toisenlaisten aineistojen tuottamista.

Kannustuksesta huolimatta oma arvioni on selkeä. Kuuntelu ja katselu ei pääse lähellekään lukemista tiedonhankinnan keinona. Lukeminen vie kokemuksena syvemmälle tilaan, jossa oppiminen on paitsi tehokasta myös koskettavaa. Luettua tekstiä on helppo sisäistää itselle sopivaan tahtiin ja siihen on helppo tehdä muistiinpanoja. Lisäksi kirjoitettu on yleensä viimeistellympää kuin puhe. Siksi erilaisissa tiedonhankinnan kanavissa on kyse vastapainosta ja vaihtelusta, ei kirjoitettua tekstiä korvaavasta sisällöstä.

Joka tapauksessa akateemisenkin maailman soisi avautuvan entistä enemmän uudenlaisille tiedon tuottamisen ja jakamisen kanaville. Toistaiseksi kaikenlaiset käyttämäni tuloksellisuusinformaatiota keräävät ohjelmat ovat tässä suhteessa jälkijunassa.