Maaliskuun lukemiset

Mennyt kuukausi sisälsi paljon sellaista lukemista, mikä ei näy tässä: muutamia aloitettuja kirjoja (niistä lisää ehkä sitten huhtikuun setissä), opiskelijoiden tekstejä (yli 600 sivua), yhden toimitettavan teoksen artikkelien kommentoinnit (muutama sata sivua) ja tutkimusartikkeleita (niitä en laske enkä listaa edes yksityisesti). 

Maaliskuussa luettuihin lukeutuu taas musiikkikirjoja, mutta myös pari teologista teosta ja yksi someviestintää käsittelevä tietokirja. 

 

Ronnie James Dio, Mick Wall, Wendy Dio: Rainbow in the Dark – Omaelämäkerta (2021) 

Muistelmat jäivät kesken, kun kuolo korjasi hevilegenda Ronnie James Dion vuonna 2010. Hänen vaimonsa Wendy ja musiikkikirjoja liukuhihnalta työstävä Mick Wall hoitivat homman loppuun. New Yorkin kasvatti Ronnie James Padavona otti teininä taiteilijanimekseen lyhyemmän italialaisen nimen, Dio. Vain osa tietää, että hän levytti jo vuonna 1960 nimellä Ronnie and the Red Caps (nimi on kömpelöhkö adaptaatio Gene Vincentin bändistä Blue Caps). Sitten nimeksi tuli Ronnie and the Prophets. Elf-yhtyeensä kanssa Dio lämmitteli Deep Purplea ja muita suuruuksia, kunnes Ritchie Blackmore siirtyi soolouralla ja palkkasi Elfin mukaan. Syntyi Rainbow, jonka alkutaipaleella Dio lauloi. Seuraavaksi vuorossa oli Black Sabbath ja sitten Dion nimeä kantava yhtye. Lapsuudessani Dio (yhtye) oli kova juttu. Myös laulaja-Dion aikainen Rainbow ja Black Sabbath upposivat, vaikka tunsin paremmin muiden laulajien Rainbow’n ja jälkeenpäin arvioituna Ozzyn Sabbath on ainutlaatuisempi kuin Dion. Kirja on asiallinen, mutta ei poikkeuksellinen. Nimenomaan Dio-yhtyeestä kiinnostuneet saavat odottaa hieman yli 290 sivua ennen kuin sen tarina alkaa. Kirja ei käy sitä loppuun, vaan päättyy yhtyeen kolmanteen albumiin, joka ilmestyi vuonna 1985. Bändi kuitenkin teki sen jälkeen vielä seitsemän albumia, viimeisimmän vuonna 2004. 

Martti Nissinen & Leena Vähäkylä (toim.): Kiveen hakattu? Pyhät tekstit ja perinteet muutoksessa (2018)

Raamatuntutkijoiden artikkelikokoelma näyttää, miten mitään alkuperäistä Raamattua ei ole. Sen sijaan on eriaikaisia, eri tavoin muokattuja ja muunneltuja tekstejä. Pyhän tekstin problematiikkaa tarkastellaan kristillisessä ja juutalaisessa kontekstissa eikä muualle sen kummemmin katsella. Pyhän tekstin käsite (kuten uskonnon) otetaan annettuna ja toisinaan sitä pidetään jopa selittävänä tekijänä. Itse olisin kaivannut jonkinlaista kehystystä siihen, millaisista panoksista pyhiksi määritetyissä teksteissä yleisemmin on kyse ja miten moni (uskonto)perinne elää vallan hyvin ilman pyhiä tekstejä. Tällaisista rajoitteista huolimatta valtaosa sisällöstä on hyvää tietokirjallisuutta, joka havainnollistaa paitsi Raamatun tekstien muuttuneisuutta myös metodologisia ratkaisuja, joiden varassa tehdään päätelmiä esimerkiksi siitä, kumpi kahdesta vertailutekstistä on lainannut kumpaa. Lisäksi erityisen onnistunut on Mika Pajusen yleisesittely varhaisimman käytettävissä olevan raamatullisen tekstiaineiston eli Qumranin kääröt tuottaneen yhteisön luonteesta ja siihen liittyvistä näkemyseroista. 

Al Green (& D Seay): Take Me to the River – An Autobiography (2009/2000) 

Uskonnollisen kasvatuksen saanut soul-tähti jätti maallisen musiikin (pääosin) ja siirtyi saarnaajaksi kirkkoonsa. Tämä kehystarina määrittää vahvasti myös omaelämäkerrallista teosta, josta suurin osa keskittyy aikaan ennen kuuluisuutta. Menestyksestäkin kirjoitetaan, kunnes 1970-luvun puolenvälin lähestyessä Jumalan kutsu (ja osin soul-tähtien uria tuhoavan discomusiikin) oli niin voimakas, ettei maallisella menestyksellä ollut enää merkitystä. Kirkollisen uran alusta vielä kuullaan, mutta siihen tarina suunnilleen päättyy. Yli 300 sivua sisältää tylsiä hetkiä, jolloin teki mieli lähteä selailulinjalle, mutta sopivin väliajoin jokin kosketti – ihmissuhteet, urakehitys tai erikoinen episodi, jossa Greenin kumppani (tai jokin sen suuntainen) tekee itsemurhan sen jälkeen kun on tehnyt vakavia palovammoja artistille. Vaikka teoksessa kirjoitetaan musiikista, yksittäisiin artistin levyihin se ei innosta. Itse luin teoksen osittain ammatillisista syistä, koska tiesin Greenin tarinaan kuuluvan uskontokulman. 

Kanerva Lattu: Intergroup Stereotypes and Meta-Stereotypes Held by Finnish Muslim- and Christian-Background Youth (2024) 

Tämän uunituoreen väitöskirjan luin ensisijaisesti siksi, että toimin arvosanalautakunnassa tiedekunnan edustajana. Artikkeliväitöskirja tarkastelee muslimitaustaisten ja kristinuskotaustaisten nuorten (pääosin yläkoululaisten) stereotypioita ja metastereotypioita. Metastereotypia tarkoittaa sitä, mitä oman viiteryhmän (esim. kristitty) kannalta relevantin ulkoryhmän (esim. muslimi) ajatellaan ajattelevan meistä (kristityistä). Kolmen artikkelin ja yhteenvedon kokonaisuus tuo esiin joitain kiinnostavia löydöksiä, kuten sen, että kristityt ajattelevat muslimien olevan normeihin mukautuvia ja muslimit ajattelevat kristittyjen pitävän heitä radikalisoituneina. Ylipäätään tässä tapauksessa sisäryhmillä on jokseenkin virheellinen käsitys siitä, mitä ulkoryhmät heistä ajattelevat. Tekijä arvelee, että kielteiset metastereotypiat voisivat olla heikkojen oppimistulosten selittäjänä vähemmistöillä, tässä tapauksessa muslimitaustaisilla. Siihen ei tosin tarjota vahvaa empiiristä tukea, vaan se perustuu päättelyyn kielteisten metastereotypioiden haitallisuudesta (aiheuttavat stressiä, vähentävät kykenevyysuskomuksia jne.). Aineiston kokoamisen kannalta erityistä oli se, että jotkut nuoret kyseenalaistivat stereotypioista kysymisen mielekkyyden ja kieltäytyivät vastaamasta toivotulla tavalla. 

Petro Poutanen & Salla-Maaria Laaksonen: Faktat nettiin! Asiantuntijaviestintä sosiaalisessa mediassa (2019) 

Teoksen sisäislukijana on puoliksi homehtunut tutkija, joka saadaan eloon siirtämällä osa hänen toiminnoistaan someen koko Suomen kansan ihmeteltäväksi. Edistyneellekin somessa viestivälle tutkijalle teoksessa on joitain osuvia pohdinnan aiheita. Kelpo paketti on erittäin helppo- ja nopealukuinen. Olisin kuitenkin toivonut enemmän syvälle meneviä esimerkkejä tiedeviestinnän onnistumisista ja epäonnistumisista. Lisäksi, jos tiede on kansainvälistä, niin voisi kai ajatella, että niin on asiantuntijaviestintäkin, varsinkin sosiaalisessa mediassa. Siitä puolesta teoksessa on todella vähän. Sen sijaan keskitytään turvallisesti Suomeen. Some tarkoittaa teoksessa erityisesti Twitteriä, Facebookia ja blogeja, tässä järjestyksessä. YouTube jää kohtuullisen vähäiselle pohdinnalle. Muutama vuosi ilmestymisen jälkeen tilanne on se, että päivitettyyn versioon pitäisi tuoda mukaan TikTokia ja Instagramia sekä mainita Twitterin myynnin jälkeinen alennustila ja käyttäjien joukkopako. Mutta sitä some on, myös asiantuntijaviestijälle. Vaikka taidan tässä kuulostaa penseältä, saatan hyvinkin palata teokseen, kun seuraavan kerran päivitän omaa tai jonkun kollektiivin viestintästrategiaa.

Akateeminen ansaintalogiikka

Oletko joskus miettinyt, lyökö akateeminen kirjoittaminen leiville. Vastaus on: ei itsessään. Yksinkertaistetusti sanottuna akateemisen kirjoittamisen ansaintalogiikka perustuu siihen, että cv ja osaaminen karttuu, mikä näyttää potentiaalisille ja aktuaalisille tutkimusrahoittajille, että tulosta syntyy. Lisäksi niillä on suuri merkitys, kun hakee vakituisiin yliopistollisiin tehtäviin. Tässä kuitenkin käsittelen lyhyesti suorempia palkkioita. 

 

Kirjoittamisesta ei aina tule korvausta, se riippuu työstä. On selvää, että jos tutkija tekee journalistista työtä, niin siitä maksetaan, mutta jos kirjoittaa sanomalehtiin asiantuntijakommentteja, niin niistä ei automaattisesti tule korvausta. Tyypillisesti tutkijan mediavierailuista ei makseta mitään. Tilausraportit ovat puolestaan genre, josta minulla ei ole kokemusta. Oletan, että niistä maksetaan tavalla tai toisella. Käsittelen tässä itselleni tutumpia esimerkkejä. 

Kun tutkija julkaisee tieteellisen artikkelin tieteellisessä journaalissa, siitä ei makseta. Joskus on jopa niin, että tutkija tai hänen edustamansa yliopisto maksaa siitä (tosin itse en ole suostunut julkaisemaan missään lehdessä, jossa kerätään maksu suoraan kirjoittajalta). Kun tutkija julkaisee tieteellisen artikkelin toimitetussa teoksessa, siitäkään ei makseta. Suurin osa tutkijoiden julkaisuista on juuri näitä. 

Tieteellisessä monografiassa riippuu sopimuksesta, maksetaanko siitä. Jos maksetaan, teosta myydään yleensä sen verran, että rojalteilla saa lihapiirakan kahdella nakilla tai jopa ravintolaillallisen. Tieteellisen kirjan toimittamisessa on sama homma. Omalla urallani summat ovat vaihdelleet nollasta eurosta jonnekin puolentoista tuhannen euron hujakoille. Yleensä ollaan lähempänä nollaa, toisessa ääripäässä kyse on laajasti käytetystä yliopistollisesta oppikirjasta. 

 

Järkeviin lisätuloihin pääsee, kun kirjoittaa kouluissa käytössä olevia oppikirjoja. Tosin vaaditaan yleensä pääsy siihen porukkaan, joka jo tekee kirjoja (oppikirjakustantaja + kirjoittajajoukko). Itse olen ollut mukana Lukion valinnaisen uskontokurssin oppikirjan yhtenä kirjoittajana. Vaikka jakajia on monta ja uskonnon valinnaisista kursseista kiinnostuneita verrattain vähän, markkinajohtajan kyydissä lisätienistejä on kilahtanut tilille mukavasti. 

Nykyisin tutkijatkin voivat saada rahallista kompensaatiota lainausten perusteella. Kunhan on Sanastoon kirjautunut ja sieltä löytyvät julkaisutiedot, niin raha kilahtaa tilille tasaisin väliajoin. Itse olen saanut useita satoja euroja, mutta silloin täytyy olla printtikirjan muodossa teoksia, joita oikeasti lainataan. Jos omaa teosta käytetään kurssikirjana tai se on muusta syystä suosittu laajemman lukijakunnan parissa, niin kokonaissumma on ihan merkittävä sivutulo. Tuskin monikaan tutkija kuvittelee elävänsä tällä, mutta tilitykset voivat helpostikin tarkoittaa ulkona nautittua kahvikuppia per kuukausi. Ehkä pullankin voi ostaa silloin tällöin. 

 

Sitten on vielä tilausartikkelit. Tilausartikkelilla tarkoitan tapauksia, joissa kirjoitat maksua vastaan tekstin, mutta et saa itsellesi julkaisua/kirjaa. Yksi versio on se, että luovut kokonaan julkaisun tekijänoikeuksista ja saat sitä vastaan kustantajalta rahallisen kompensaation. Tällaisessa tapauksessa on tarjottu yli 1000 dollarin korvausta alkeisoppikirjaan kirjoittamisesta. Sellainen on jo kohtuullinen lisä, jos palkka tai apuraha tulee muualta, mutta työmäärään nähden kyse on polkuhinnasta. 

Toisinaan tilausartikkeli on suoranaista riistoa. Tuore esimerkki oikeasta elämästä. Minua pyydettiin kirjoittamaan lyhyt teksti uskonnottomuuden sanakirjaan, jonka kustantaa suuri ranskalainen tiedekustantamo PUF. Kirjoittaja ei tule saamaan julkaistavaa kirjaa. Selityksenä oli, että teokseen tulee yli 85 kirjoittajaa. Sen sijaan luvattiin rahapalkkio. Kun kyselin, minkä suuruinen tämä palkkio on, vastaus oli, että sitä on mahdotonta sanoa, koska se perustuu kirjan myyntiin. Jäin miettimään, kuinka paljon teosta pitää myydä, että tuolla kirjoittajamäärällä saa mitään järkevää rahallista kompensaatiota. Totesin, että tässä on riistodiili, enkä halua olla tässä mukana kökkähengessä. 

 

Tiivistetysti, akateeminen kirjoittaminen voi olla kohtuullinen sivutulo, mutta akateemisen kirjoittamisen ansaintalogiikka perustuu aivan muuhun kuin suoriin kirjoittajapalkkioihin. Itse harkitsen aina tapauskohtaisesti, mihin lähden mukaan. Yleensä minimivaatimuksena on, että saan julkaistavan teoksen itselleni (tieteelliset journaalit ovat poikkeus), varsinkin jos tuotetta on tarkoitus myydä jossain jollekin. Nykyään en ainakaan ujostele kysyä asiasta eikä muidenkaan tarvitse.

Media kiinnostui muusikoiden uskontosuhteista, mutta päätyi toistamaan kertomusta uushenkisyyden noususta

Muusikoiden uskonto-suhteista tehdään melko harvoin juttuja. Nyt siinä ”genressä” on kunnos-tautunut toimittaja ja taidekriitikko Arttu Sep-pänen. Hänen tuore teksti Mikko Joensuusta on erittäin kiinnostava esimerkki siitä, että uskonnosta voi kirjoittaa myös populaarimusiikin yhteydessä. Aikaisemmin Seppänen teki jutun esimerkiksi Sexmanen (Edward Maximilian Sene) uskontosuhteesta. Silti päähuomioni vei Joensuun juttuun väkisin täytteeksi isketty suomalaisen journalismin toistuva väite uushenkisyyden kasvusta ikään kuin kyse olisi määrällisestä erityisen silmiinpistävästä trendistä. 

Helluntailaiseksi kasvanut Joensuu kertoo jutussa luopuneensa uskosta. Hänen Amen-trilogiansa käsitteli tematiikkaa ja tuorein levy Long Ark (2024) käsittelee äitiä, jonka artisti menetti seitsenvuotiaana. Juttu ei pureudu Amen-trilogiaan, mutta korostaa, miten äidin menettämistä ei osannut surra, kun ajatteli näkevänsä hänet jälleen taivaassa. Näiltä osin juttu on ansiokas ja kiinnostava. Siinä nostetaan esiin teema, jota musiikkijournalismi käsittelee melko vähän. 

Jutun sisään on leivottu väitteitä siitä, miten ”kirkosta eroavien määrä kasvaa ja uushenkisyys nousee”. Jos jutun sisältö koskisi uushenkisiä toimintakomplekseja, niin löysät väitteet kasvusta vielä jotenkin ymmärtää. Kun jutun ytimessä on artisti, joka on sanojensa mukaan luopunut uskostaan eikä erityisesti kerro olevansa henkinen tai uushenkinen, on oireellista, ettei jutussa tematisoida uskonnottomuutta tai ateismia. 

 

Olen esittänyt esimerkiksi täällä ja täällä, että suomalainen media viljelee taajaan väitteitä uushenkisyyden määrällisestä kasvusta ja tällä tavalla vähättelee uskonnottomuuden ja/tai ateismin kasvua. Uushenkisyyden kasvun tarinalle löytyy tukea joistain kyselyistä. Mutta tuki ei ole systemaattista. Löytyy yhtä lailla kyselyitä, jotka osoittavat päinvastaista – kysymyksistä ja vastausvaihtoehdoista riippuen. Joka tapauksessa uskonnottomuuden kasvu on huomattavasti merkittävämpää. 

 

En tiedä, pitääkö Joensuu itseään tällä hetkellä uskonnottomana, ateistina, henkisenä, hengellisenä tai jonakin muuna. Itse jutusta se ei käy ilmi. Kuitenkin uskosta luopumisen teeman kytkeminen uushenkisyyteen ilman tarkempaa selitystä ja samanaikainen uskonnottomuuden kasvun sivuuttaminen on erikoinen ratkaisu. Siksi olen taipuvainen ajattelemaan, että tämä muutoin hieno juttu on jälleen yksi esimerkki siitä, että suomalainen media ei halua tai osaa käsitellä uskonnottomuutta ja sen kasvua.

Helmikuun lukemiset

Vuoden alun teemana ollut musiikki ja hermeneutiikka jatkui osittain myös helmikuulle. Lukulistalla oli tässä vaiheessa vielä yksi Vattimo ja luettavien musiikkikirjojen pinoa kavensin parilla teoksella. Mukaan tuli myös yksi uunituore uskontotieteellinen teos. 

 

David Hepworth (2019) A Fabulous Creation: How the LP Saved Our Lives 

Tämä on erittäin viihdyttävä kirja musiikkialan toimijalta, joka määrittelee vinyylialbumin (LP:n eli Long Playn) kulta-ajaksi 1967–1982. Alku perustuu siihen, että pitkäsoitot eivät olleet vain singlekokoelmia (tai kokoelmia, joissa oli singlet ja täyteraidat) vaan itsenäisiä Teoksia. Loppu perustuu oikeistaan siihen, että on siirrytty taas biisikeskeisyyteen. Nykyään sitä ylläpitävät suoratoistojärjestelmien logiikka, kun taas 80-luvulla sitä alkoi vahventaa musiikkivideot ja siihen liittyvä painotus singlebiiseihin. Roxy Musicin ”Do the Strand” -kappaleesta pummattu teoksen nimi kuvastaa tekijän suhtautumista vinyylialbumiin: kyse on rakkaudesta. Kirjoittajan musiikkimaku on hyvin kaukana omastani – hän dissaa punkia ja hehkuttaa Steely Dania – mutta se ei estä nauttimasta teoksesta. 

Bruce Lincoln (2024) Secrets, Lies, and Consequences: A Great Scholar’s Hidden Past and His Protégé’s Unsolved Murder  

Eläköitynyt Chicagon uskontotieteilijä selvittää välinsä Chicagossa vaikuttaneisiin kollegoihin. Otsikon ”great scholar” on Mircea Eliade ja vuonna 1991 murhattu henkilön on hänen suojattinsa Ioan Culianu, molemmat romanialaisia. Teoksessa selvitetään perusteellisesti Eliaden nuoruuden yhteyksiä väkivaltaiseen fasistiseen liikkeeseen ja sen antisemitismiin. Lincoln argumentoi, että Eliade tuki näitä voimia, otti myöhemmin etäisyyttä niihin, mutta ei koskaan jättänyt sitä maailmaa vaan yritti kaikin voimin salata menneisyytensä. Culianu oli Eliaden suojatti, joka kuitenkin halusi käsitellä Eliaden menneisyyttä ja muutamien myönnytysten jälkeen löytää keinoin luoda Eliadesta myönteinen kuva. Culianun murha jäi selvittämättä ja tässä teoksessa Lincoln tarjoaa oman tulkintansa aikaisemmista teorioista ja esittää omansa. Kirjan pointti on, että tiedeyhteisö on käsitellyt huonosti tätä menneisyyttä. Sen salaamisyrityksistä on kärsinyt useampi ihminen. Lincoln on hyvin kriittinen tätä tilannetta kohtaan, mutta samalla heti alussa hän kertoo, miten lämpimät välit hänellä oli vuonna 1986 kuolleeseen Eliadeen, joka oli hänen doktorvater (väitöskirjan ohjaaja). Ja nyt on tulossa SPOILERI: Lincoln ehdottaa, että Culianua ei tappanut romanialainen securitate, kuten aikaisempi kirjallisuus on ehdottanut, vaan joku, joka vastasi Eliaden vaimon huoleen miehensä maineen säilyttämisestä. Lincoln ei väitä, että Eliaden vaimo olisi suoranaisesti organisoinut murhan. Tarinan todellinen pahis hän kuitenkin on. 

 

Boris Brander et al (2023) Perttu Häkkinen – valonkantaja 

Perttu Häkkisen henkilöpalvonta on hieman hassua. Yhtä hassua ovat mittasuhteet, jotka se on saanut. Tämä kirja muistelee pyöräonnettomuudessa kuollutta kulttuurialan monitoimijaa sekalaisin ja paikoin sekavin tavoin. Osa teksteistä on aidosti kiinnostavia, osa ei. Osa on kritiikitöntä hehkuttamista, jota sävyttää kavereiden ja fanien julkinen surutyö. Toki tällaisen teoksen tarkoitus on korostaa, miten tärkeää työtä menehtynyt henkilö teki ja miten hieno ihminen hän oli. Mutta tuleeko siitä kiinnostava kirja, on kokonaan toinen asia. Oikeastaan kolme asiaa kiinnitti tarkkaavaisuuteni: 1) Häkkisen aito kontribuutio esoterian ja sen akateemisenkin tutkimuksen yhteiskunnallisen näkyvyyden vahventamiseen, 2) Häkkisen yhteys musiikkiskeneen, tapahtumiin ja paikkoihin (kirja vilisee tuttuja toimijoita ja tapahtumia, lisäksi kirjoitan tätä noin 200 metrin päässä Häkkisen kuolinpaikasta) ja 3) kirjan toimittajien ja monien (ei kaikkien) kirjoittajien luotsaama Häkkisen henkilökultin rakentaminen, jossa olennaista ei ole vain hänen aikaansaannostensa fanittaminen vaan henkilön nostaminen jonkinlaiseksi esoteeriseksi esikuvaksi. Niissä muisteluissa Häkkisestä tulee profeetta, pyhimys, näkijä ja opas – kutakin vuorollaan – ja hän ilmestyy uniin kertomaan viestejä, mikä sitten on joillekin osallistujille osoitus tieteellisen naturalismin ylittävän maailman olemassaolosta. Kun kirja ilmestyi, sanoin eräälle siitä maininneelle tutulleni, että tuskinpa tulen lukemaan. Luin kuitenkin. Osa siitä ihmetytti ja osa kosketti aidosti. 

Britney Spears (2023) Nainen minussa  

Osaan nimetä kaksi Spearsin kappaletta. En tiedä, olenko kuullut enemmän. Olen katsonut artistista kertovan dokumenttiohjelman, mutta sen perusteella en tarttunut omaelämäkertaan. Syy on muualla, mutta Britneyn tarina on sellaisenaan hätkähdyttävä. Maailman suurimpiin poptähtiin kuuluva joutui vasten tahtoaan isänsä holhoukseen. Britney vapautui siitä kolmentoista vuoden jälkeen, vuonna 2021. Omaelämäkerta, varsinkin sen jälkipuolisko, on siis pitkälti tarina vankeudesta vapauteen. Kirjallisena teoksena tämä ei ole ihmeellinen, tarina kuitenkin on. Syy lukemiseen oli kuitenkin ammatillinen. Britney ilmoitti muutama vuosi sitten olevansa ateisti. Kirjassa hän on palannut Jumalan luo. Jumalan hetkellisestä hylkäämisestä hän syyttää – vähemmän yllättävästi – artistin elämää kahlinneita ihmisiä (sukulaisiansa, entistä aviomiestänsä jne.). 

 

Gianni Vattimo (1988) The End of Modernity: Nihilism and Hermeneutics in Postmodern Culture  

Tämä oli tenttikirjana kulttuurihistorian opinnoissani muistaakseni vuonna 1995. Siitä sai irti pääasiat, mutta se oli vaikeaa tekstiä. Siksi hyödyllinen oli kääntäjän pitkä johdanto. Tämä on minulle Vattimon pääteos, osin siksi, että tähän tutustuin ensimmäisenä. Teos rakentaa ymmärrystä post-metafyysisestä tilanteesta, jossa vahvat rakenteet ovat muuttuneet epäuskottaviksi. Rakennuspalikoina on erityisesti Heidegger ja toisena Nietzsche. Tilanne ei kuitenkaan ole katastrofi vaan mahdollisuuksien kenttä – mahdollisuus ajatella asiat toisin, historiallisina tulkintoina, ”heikkona ajatteluna”, kuten Vattimon näkökulmaa kutsutaan. Siinä ollaan kiinni perityissä rakenteissa eikä kuvitella, että ne yksinkertaisesti ylitetään ja jätetään taakse. Sen sijaan ajatellaan niillä raunioilla, jotka edistyksen idean heikentyminen tai rutinisoituminen ja metafysiikan perinne on meille jättänyt. Kyse on artikkelikokoelmasta, jossa lähdetään liikkeelle nihilismin puolustuksesta ja humanismin kriisistä, siirrytään tarkastelemaan totuuden tapahtumista taiteessa (totuus ei ole Vattimolle pysyvän maailman rakenne) ja loppuosa rakentaa modernin lopun filosofiaa. Tämä on erittäin kiinnostava teos, josta puuttuu myöhäisemmälle Vattimolle tyypillinen uskonnosta puhuminen. Samalla se on lukukokemuksena nostalginen: tällaisia sitä tankattiin ysärillä – ei vain Vattimoa vaan limittyviä mannermaisen filosofian ja kulttuuriteorian keskusteluja (kriittinen teoria, postmodernismi, jälkistrukturalismi, hermeneutiikka).

Studioalbumit osa 120: Magazine

On useita yhtyeitä, joiden albumeita ei tule koskaan kuunneltua siksi, että niiltä on ilmestynyt riittävän kattavan tuntuinen kokoelma. On täysin subjektiivisen arvion varassa, mikä tällainen artisti tai yhtye on, koska aina voi huomata olleensa väärässä. Minulle esimerkiksi Kinks oli pitkään tällainen. Sitten aloin ostella ja kuunnella varsinaisia studioalbumeita. Huomasin, ettei kokoelmalevyni riittänyt mihinkään, vaikka loistava olikin. Magazine on minulle yhtye, jolta olen kuunnellut lähinnä omistamaani kokoelmaa. Olen kuitenkin epäillyt, ettei se riitä. En ollut juurikaan tutustunut varsinaisiin albumeihin. Nyt tuli aika. 

 

Buzzcocksiin rakastuin jo ennen teini-ikää. Laulaja Howard Devoto erkaantui sen varhaisesta kokoonpanosta ja pisti pystyyn Magazinen. Myöhemmin teini-ikäisenä kun aloin kuunnella Nick Cavea, huomasin Magazinen basistin Barry Adamsonin soittaneen jonkin aikaa The Bad Seedsissä. Satuin ostamaan Adamsonin soolotuotoksiakin. Useampia. Mikään näistä ei kuitenkaan saanut tutustumaan Magazineen sen syvemmin kuin mitä kokoelmalevy tarjosi. Syynä sen ostamiseen oli kaksi taivaallisen hienoa raitaa, ”Shot by Both Sides” (josta Kollaa Kestää teki sympaattisen version) ja ”The Light Pours Out of Me”. 

 

Real Life (1978) sisältää kaksi yllä mainittua biisiä. Tavallaan tämä tulee olemaan aina se levy, jolta löytyvät nuo kaksi ylivertaista biisiä, joille sormensa laittoi peliin Devoton entinen bändikaveri, Buzzcocksista tuttu Pete Shelley. Muuhun materiaaliin Shelley ei ole vaikuttanut. Mutta onhan albumilla muitakin upeita raitoja, esimerkiksi B1 ”Motorcade”. Kokonaisuutena teos on tyylikäs irtiotto punkista, mutta samalla sitä tuskin olisi syntynyt ilman punkin sisäistämistä. Se on post-punkia siinä mielekkäämmässä merkityksessä – ei oikeastaan edes ”punkin jälkeen” vaan punkin aikana tehty punkin haastaminen sen sisältä, samalla murtautuen siitä osittain ulos. 

Secondhand Daylight (1979) on otteeltaan enemmän syntsapoppia kuin punkista suoraan ponnistavaa uudenlaista ilmaisua. Se ei sinänsä tee levystä huonoa, vaan nykykorvalla kuunneltuna tavanomaisempaa. Siinä ei ole yksittäisiä hittejä, itse asiassa omiin suosikkeihini kuuluu albumin päättävä, verrattain vangitseva ”Permafrost”. Tämä tunne vain vahvistuu, kun kuuntelen albumin uudelleen töiden lomassa. Kiinnitän erityishuomion taustalla mukavasti soivaan musiikkiin ja totean, että permafrostihan siinä taas alkoi. Näihin aikoihin osa bändistä alkoi vaikuttaa myös Visagessa. 

The Correct Use of Soap (1980) on periaatteessa samoilla linjoilla edeltäjänsä kanssa, mutta minun näkökulmastani se ottaa miellyttävällä tavalla askeleen takaisin kohti debyytin tunnelmaa. Wikipedian mukaan albumi sisältää yhtyeen tunnetuimmat ja suosituimmat kappaleet. No jos Spotify on mikään mittari, niin albumin sinkkubiisi ja samalla päätösraita ”A Song from Under the Floorboards” (joka viittaa Dostojevskin teokseen Kirjoituksia kellarista) on kerännyt 3,8 miljoonaa kuuntelua, kun taas ”Shot by Both Sidesin” luku on yli 10 miljoonaa. Aloitusbiisi ”Because You’re Frightened” laittaa riman korkealle. Ja yllä mainittu päätösraita muistuttaa, miten majesteettista materiaalia Magazine mahtavimmillaan teki. Siinä välissä kuitenkin on hyvin keskinkertaisia biisejä turhan paljon. Levyn ainoa kover on Sly & the Family Stonen “Thank You”, mikä ponnahtaa outolintuna pakasta. Toisaalta osassa post-punkia on vahvaa funkia, mutta silti funk-basson tuominen Magazinen repertuaariin yllättää ja hämmentääkin. Julkaisun jälkeen alkuperäisjäsen, kitaristi John McGeogh, jätti yhtyeen ja siirtyi Siouxsie and the Bansheesin osaksi. 

Magic, Murder and the Weather (1981) ilmestyi vasta kun bändi oli jo hajonnut. Se ei ole nolo teos, mutta vähäveriseksi sitä voi hyvällä syyllä kutsua. Sävellyksissä vetovastuuta otti entistä enemmän kosketinsoittaja Dave Formula. En silti syytä häntä. Ehkä koko bändin sielu oli jo jossain muualla. Kompletistille tämä on ihan kuunneltavaa popmusiikkia, eikä se tyylillisesti ole mikään merkittävä suunnanmuutos, mutta palaset eivät vain loksahda enää kohdalleen. 

No Thyself (2011) ilmestyikin sitten sopivasti 30 vuotta edeltäjänsä jälkeen. Moni punk-, post-punk- ja indie-akti on tehnyt paluulevyjä 2010-luvulla. Niistä useimmat kuulemani ovat ihan kivoja. Ne pyöräyttää mielellään, mutta sitten ne unohtuvat. Osan pyöräyttää moneen kertaan, ja joistakin tulee uusia klassikkoja (esimerkkinä Slowdiven 2017 paluualbumi). Magazinen paluu meni jotenkin ohi. En muista kuulleeni sitä. Se menee ensin mainittuun kategoriaan. Sen kuuntelee ihan mielellään, se ei ärsytä, mutta ei sitä jää varsinaisesti kaipaamaankaan. On kuitenkin sanottava, että siinä on yllättävänkin vahvoja hetkiä, jotka eivät välttämättä edes kuulosta ensimmäisen kierroksen Magazinelta. Siksi en ihmettele, että se sai ilmestyessään hyvin myönteisiä arvioita. Mieluummin tämä kuin edellinen albumi. 

Edelleen ajattelen, että kokoelma-albumilla pärjää pitkälle, mutta Magazinen debyytti olisi kiva hommata omaan hyllyyn. Se on poikkeuksellinen teos. Muita voi kantaa kotiin, jos edullisesti tulee vastaan (harvemmin tulee). Magicin taidan kuitenkin ostaa vasta siinä tilanteessa, että olen jo hommannut yhtyeen muut studioalbumit tai ainakin suurimman osan niistä. 

Magazinen vaikutus myöhempään (brittiläiseen) musiikkiin on ollut huikea. Smiths, Radiohead ja Pulp ovat niitä erityisen tunnettuja ja ilmeisiä esimerkkejä yhtyeistä, jotka inspiroituivat merkittävästi Magazinesta.

Vuoden alun lukemiset

Tammikuussa luin seuraavat teokset, joista laitan tänne muistiin muutaman huomion. Yhtä ateismi & tiede -aiheista teosta lukuun ottamatta voisi tiivistää, että kuukauden teemoina olivat musiikki ja hermeneutiikka. 

 

Kid Congo Powers & Chris Campion (2022) Some New Kind of Kick 

 

Brian Tristan eli Kid Congo Powers (s. 1959) on soittanut kolmessa suuresti arvostamassani kokoonpanossa: The Gun Clubissa, The Crampsissa ja Nick Cave & the Bad Seedsissa. Siksi halusin lukea hänen muistelmansa, jossa Los Angelesissa kasvanut meksikolaistaustainen homo löytää seksuaalisuutensa, omaehtoisen musiikin ja kovat huumeet. Kelvollinen muistelmateos ylipäätään ja yllä mainittujen bändien diggareille erinomainen. 

 

James Young (2021/1992) Nico: Songs They Never Play on the Radio 

Tästä kirjasta kirjoitin Nicon studioalbumeja käsittelevässä blogitekstissäni 26.1.2024, joten jätetään tämä lyhyeksi. Kyse on kiitellystä kirjasta, jonka inhorealistinen näkökulma käsittelee tekijän matkaa Nicon kosketinsoittajana 80-luvulla. Hän piirtää Nicosta ja suurimmasta osasta muista kirjan hahmoista melko kielteisen ja penseän kuvan. Teos on kuitenkin monin paikoin hauska ja sai minut kuuntelemaan Nicon albumituotannosta niin tuntemattomat levyt kuin tarkemmalla korvalla ennestään tutut. Jos kirjan tyylivalinta ei töksähdä alkuunsa tai ala jurppia muutaman kymmenen sivun jälkeen, niin siitä saa paljon irti. Kyse ei ole Nicon elämäkerrasta, vaan tekijän omasta matkasta, joka ristesi Nicon kanssa. 

 

Jarkko Tontti (toim.) (2005) Tulkinnasta toiseen. Esseitä hermeneutiikasta 

 

Hermeneutiikan vaiheita ja debatteja käsittelevä klassikkoartikkeleitakin sisältävä kokoelma oli hyllyssä hyvän tovin. Siitä se siirtyi lukupinoon, luin puolet ja siirsin takaisin lukupinoon. Pari vuotta myöhemmin eli nyt pääsin uudelleen sen pariin. Paketti on hyvä tuki perustavammalle aihetta käsittelevälle kirjallisuudelle. Tarvitset sitten johdantoa aiheeseen tai yksittäiseen klassikkoajattelijaan perehtymistä, tätä voi lukea siinä rinnalla. Tämä ei tarjoa kunnolla kumpaakaan, mutta tukee erinomaisesti molempia. 

 

Richard Rorty & Gianni Vattimo (2005) The Future of Religion 

 

Lyhyt teos, jossa kaksi filosofia käsittelee erikseen ja yhdessä (dialogissa) uskontoa. Keskustelussa käännyn selvästi Rortyn suuntaan, mutta ehkä olennaisinta teoksessa on nähdä, miten lähellä toisiaan Rorty ja Vattimo ovat näennäisestä erimielisyydestään huolimatta. Molemmat suhtautuvat varauksella skientismiin ja kielteisesti metafysiikkaan. Molemmat hylkäävät totuuden sellaisena käsitteenä, joka takaisi oikeanlaisen pääsymme todellisuuden luonteeseen. Yksinkertaistetusti sanottuna Rortyn mukaan totuudesta ei tarvita filosofista teoriaa, Vattimon mukaan kaikki on tulkintaa. Keskeinen ero on siinä, että Rortya eivät uskoa koskevat kysymykset suuresti liikuta eikä hän kaipaa kristillistä kieltä suuntaamaan meidän ajattelua, kun taas Vattimolle uskoon liittyvät kysymykset ovat osa hänen identiteettiään. Vattimo myös pitää kristillistä kieltä erityisen tärkeänä nykyajattelulle, joskaan hänen näkemyksensä ei muistuta perinteisiä kristillisiä käsityksiä, vaan edustaa yhdenlaista jumalan kuoleman teologiaa. 

Gianni Vattimo (1999) Tulkinnan etiikka 

Niin sanottua ”heikkoa ajattelua” edustavan, Nietzschestä, Gadamerista ja erityisesti Heideggerista ammentavan hermeneutiikan filosofiaa uudistaneen Vattimon kirjoituskokoelma on vankka lukupaketti, joka ei sovi suurta selkeyttä, helppoutta ja rautalankaa vaativille. Vattimo ei ole alkuunkaan sekava, mutta aloittelijalle osa teksteistä saattaa olla haastavia. Teos on ollut hyllyssäni vuosikausia ja luinkin sen suurimmaksi osaksi ilmestymisaikoihin. Nyt kuitenkin kävin koko teoksen läpi (uudelleen) ja totesin hyväksi tilinteoksi Vattimon suhteesta moniin muihin lähifilosofeihin. Erityisesti Habermas-kritiikki on havainnollistava, riippumatta siitä, minkä kannan itse heidän välisiinsä näkemyseroihin ottaa. 

 

Gianni Vattimo (1989) Läpinäkyvä yhteiskunta

 

Muistan lukeneeni osan teoksesta kulttuurihistorian seminaarissa suunnilleen vuonna 1995. Lainasin sen myös kirjastosta ja luinkin huvikseni. Nyt luin uudelleen yli 25 vuoden jälkeen ja edelleen osa teksteistä tuntuu näkemyksellisiltä. Tämä ei kuitenkaan ole yhtä vahva filosofisesti kuin Tulkinnan etiikka. Tässä on enemmän media- ja informaatioyhteiskunnan suuntaan katsovia tekstejä, jotka innostivat infoaikaa pohtivia ysärillä. 

 

Elaine Howard Ecklund & David R. Johnson (2021) Varieties of Atheism in Science

 

Teoksen perustana on luonnontieteilijöiden haastattelut ja heille tehdyt kyselyt. Siten teos luo tärkeällä tavalla kuvan siitä, miten ateisti-luonnontieteilijät ajattelevat uskonnosta. Tekijöiden painotukset ja tulkinnat ovat paikoitellen oudohkoja, mutta mikään ei poista sitä, että tästä löytyy perustavaa empiiristä todistusaineistoa siitä, miten ajattelevat brittiläiset ja yhdysvaltalaiset luonnontieteilijät, jotka eivät usko jumalan olemassaoloon. Tekijät korostava kovasti, miten tutkimuskohde poikkeaa stereotyyppisestä uusateistisesta mielikuvasta. Osin näin onkin eli kohderyhmä on kirjavaa ja keskenään erimielisiä suhtautumisessaan uskontoon ja elämää merkityksellistäviin tekijöihin ylipäätään, mutta kyllä kohderyhmästä löytyy hieman enemmän ns. uusateistien kaltaisia kuin tekijät antavat ymmärtää. Hauska kuriositeetti: uskonnolliset luonnontieteilijät ovat ateisteja enemmän fyrkan perään.

Miten opettaa uskontotiedettä?

Yksinkertainen vastaus otsikon kysymykseen voisi olla, että ihan samalla tavalla kuin muitakin tieteenaloja. Kuitenkin itse kysymys on varmasti jokaisen uskontotiedettä opettaneen itselleen (ja ehkä toisillekin) esittämä. Silti aiheesta ei ole julkaistu kovinkaan paljon akateemista kirjallisuutta. Yksi aukkoa paikkaava teos on Russell T. McCutcheonin toimittama Teaching in the Study of Religion and Beyond: A Practical Guide for Undergraduate Classes (Bloomsbury, 2024). 

Teos koostuu johdannosta, 44 lyhyestä opetukseen liittyvästä tekstistä (arviointi, lukemistot, ryhmätyöt, osallistuminen, siirrettävät taidot jne.), laajasta sanastosta sekä jälkisanoista. Jälkisanoina on Jonathan Z. Smithin alkujaan vuonna 1991 julkaistu teksti ”The Introductory Course: Less is Better”, jonka alaotsikko kertoo paljon Smithin ydinajatuksesta. Minulle teos on merkittävä jo siitä syystä, että olen kirjoittanut siihen kaksi lukua, ”Assignments” ja ”Group Work” (sekä toiminut sanaston ”eurooppalaisena” esilukijana). 

Jos ajattelen uskontotiedettä omana opiskeluaikana ja vielä vuosia sen jälkeenkin, niin en muista monenkaan merkittävän alan nimen kirjoittaneen opetuksesta tai panostaneen sellaisen teoksen toimittamiseen. En kyllä muista sellaisia teoksia lähialoiltakaan, esimerkiksi ”Kirjallisuustieteen opettaminen” tai ”Sosiologian opettaminen”. No, jälkimmäisestä löytyy jotain etäisesti tässä haettua muistuttavaa. Ehkä vihdoin tutkijatkin heräävät siihen tosiasiaan, että iso osa työstämme on opetusta ja iso osa siitä, mikä vaikutus tutkimuksillamme on, syntyy opetuksen kautta. Opetus ei tietenkään ole ainoa konteksti, mutta keskimäärin se on paljon tehokkaampi vaikutuskanava kuin esimerkiksi se toiminta, mikä menee ”yhteiskunnallisen vaikuttavuuden” alle. 

On miellyttävää lukea opetukseen liittyviä tekstejä, jotka ovat aitoja tieteenalalla opettavien reflektiota omista konteksteistaan eikä yliopistopedagogisten tekstien tieteenaloista irrallaan kelluvia (sinänsä arvokkaita ja opettavaisia) pohdintoja. Tämä on ehdoton teoksen vahvuus. Sellaisenaan sen opetukset ja ideat ovat myös sovellettavissa ja siirrettävissä useille tieteenaloille. Siksi otsikon ”beyond” on täysin perusteltu. On myös vaihtelua, että kirjoittajat eivät ole ainakaan voittopuolisesti pedagogiikan eksperttejä, mutta omaavat pitkän kokemuksen yliopisto-opetuksesta ja ovat kiinnostuneita sen kehittämisestä. 

Osalle potentiaalisesta lukijakunnasta teos jää etäiseksi, koska sen painotus on voimakkaasti Yhdysvalloissa. Kirjoittajissa on pikaisen laskuni mukaan minun lisäkseni kaksi Yhdysvaltain ulkopuolella työskentelevää, joten myös sisällössä osa teksteistä keskittyy ja jopa rajoittuu sinne. Yliopistojen systeemit kun ovat kovin erilaisia eri maissa. Hyvä puoli tässä on se, että teoksen avulla oppii yllättävänkin paljon Yhdysvaltain kontekstista ja samalla voi pohtia, miten meiltä puuttuvat tai siellä toisin olevat aspektit sopisivat tänne. 

Kirjan koostaminen oli melko nopea prosessi. Kiinnostavampaa oli se tapa, jolla se tehtiin. Toimittaja valikoi mukaan henkilöitä, joita hän itse arvostaa ja tuntee. Sen jälkeen tarjottiin alustava lista aiheista, joista jokainen sai rankata omia suosikkeja. Sen jälkeen toimittaja katsoi, kuinka paljon on valittu samoja ja jakoi kirjoittajille muutaman otsikon. Näin kirjoittajat saivat sanoa mielipiteensä itselleen mieluisista aiheista, mutta samalla sitoutuivat ottamaan vastaan sen, mitä tarjotaan, kunhan se on ollut kirjoittajan alkuperäisellä pitkällä listalla (pitkä tarkoitti esimerkiksi viittä tai kuutta aihetta). 

Teos ei ymmärrettävästi suoraan vastaa esittämääni kysymykseen. Se tarjoaa kuitenkin yhden työkalun aiheen pohtimiseen. Sellaisia kirjamittaisia työkaluja ei ole paljon. Teos ei korvaa (yliopisto)pedagogista oppi- ja tutkimuskirjallisuutta, mutta tieteenalapainotuksensa vuoksi se tarjoaa sellaista, mitä yleispedagoginen kirjallisuus ei tee.