sunnuntai 15. toukokuuta 2022

Uskonnottomuuden yleistyminen Suomessa

Tämä teksti on julkaistu Kirkon tutkimuksen ja koulutuksen blogissa viime huhtikuussa. Se keräsi melko hyvin huomiota sosiaalisessa mediassa. Ehkä erikoisin piirre vastaanotossa ei ollut mikään sisältöön liittyvä kommentti, vaan joidenkin ihmisten oletus, että kyseinen blogi on kirkon tutkimusta kirjoittajasta riippumatta. Itse en lähtenyt korjailemaan tätä, mutta ilokseni huomasin, että jotkut keskustelijat sen tekivät puolestani. 


Mikäli suomalaista mediaa on uskominen, henkisyys on hurjassa nosteessa. Totta onkin, että siinä missä evankelis-luterilaisen kirkon jäsenten osuus koko väestöstä on laskenut, erilaiset henkiset toimintakokonaisuudet joogasta meditaatioon ja enkelihoidoista noituuteen ovat nykypäivän trendejä, myös joidenkin kyselyjen valossa. Uutisoinnissa on kuitenkin yksi ongelma. Se jättää taustalle määrällisesti merkittävimmän muutoksen Suomen katsomuksellisessa kentässä: uskonnottomuuden yleistymisen. 

Vahvassa merkityksessä uskonnoton ihminen ei ole uskonnollisen yhteisön jäsen, ei usko Jumalan tai vastaavien yliluonnollisten olentojen olemassaoloon, mieltää itsensä uskonnottomaksi, eikä osallistu uskonnollisten yhteisöjen toimintaan. Asiayhteydestä riippuen mitä tahansa yksittäistä kriteeriä voidaan pitää osittaisena uskonnottomuuden tunnuspiirteenä. 

Uskonnottomuus numeroiden ja kyselyjen valossa 

Uskontokuntiin kuulumattomia oli vuonna 2020 29,4 prosenttia suomalaisista. Näistä osa uskoo Jumalaan ja osa pitää itseään uskonnollisena. Hieman yli 30 prosenttia suomalaisista uskoo Jumalan olemassaoloon ja lisäksi 35 prosenttia jonkinlaisen hengen tai elämänvoiman olemassaoloon. 

Vähintään neljäsosa ja korkeintaan noin 45 prosenttia suomalaisista identifioi itsensä uskonnottomiksi. Uskonnollisia on 33–52 prosenttia. Hajonta selittyy kysymyksen muodolla ja tarjotuilla vastausvaihtoehdoilla. Suurin osa uskonnottomiksi identifioituvista ei osallistu säännöllisesti uskonnonharjoitukseen. Pieni osa meditoi, harjoittaa joogaa tai osoittaa kiinnostusta ns. uushenkisyyden harjoittamiseen. Enemmistö on uskonnollisesti passiivisia eikä heistä useimmilla ole uskonnollisia uskomuksia. Osa kuuluu kirkkoon. 

Uskonnottomat ovat todennäköisemmin miehiä kuin naisia, mutta nuorimmilla sukupolvilla sukupuoliero on kaventunut. Uskonnottomuus on huomattavasti yleisempää kaupungeissa kuin maaseudulla. Suomessa tulotason ja koulutuksen merkitys uskonnottomuuden ennustajana on pieni. Uskonnottomat ovat arvoiltaan liberaalimpia kuin muu väestö. Poliittisesti he sijoittavat itsensä muuta väestöä todennäköisemmin vasemmalle. 

Nuorissa on tulevaisuus 

Kaikkein merkittävin sosiodemografinen seikka koskee sukupolvieroja. Suomalaiset uskonnottomat aikuiset ovat nuorempia kuin muu väestö. 1980- ja 1990-luvulla syntyneistä peräti 73 prosenttia katsoo olevansa uskonnottomia tai ateisteja, kun vastaava prosenttiluku 1940–1960-luvuilla syntyneillä on 36. Lähes kolmasosa (28%) nuorista aikuisista vastaa, ettei usko minkäänlaisen Hengen, Jumalan tai elämänvoiman olemassaoloon. Iäkkäämmistä näin ajattelee vain 13 prosenttia. Iäkkäämmistä noin puolet pitää Jumalaa tärkeänä; nuorista 80 prosenttia katsoo, ettei Jumala ole tärkeä. Käänteisesti sukupolviero näkyy suhtautumisessa ateisteihin: iäkkäämmistä 28 prosenttia suhtautuu kielteisesti, nuorista vain 8 prosenttia. 

Kansainvälisistä tutkimuksista tiedetään, etteivät nuoret aikuiset muutu merkittävästi uskonnollisemmiksi ikääntyessään. Siksi voidaan ennustaa, että suurten ikäluokkien vetäytyessä yhteiskunnan ytimestä uskonnottomuudesta on tullut läpeensä normalisoitunut identiteetti. 

Sukupolvierojen lisäksi toinen tapa tarkastella muutosta on kahden tai useamman ajankohdan vertailu. Asetelma ei muutu: nykyiset nuoret aikuiset ovat selvästi vähemmän uskonnollisia kuin nuoret esimerkiksi 1990-luvun puolivälissä. Uskonnollisten nuorten määrä on laskenut 20 prosenttiyksikköä. Kyllä tai ei -vastauksissa jumalausko puuttuu 60 prosentilla nuorista vuonna 2018 ja 20 prosentilla vuonna 1996. Jumalasta on tullut vähemmän tärkeä nykypäivän nuorille aikuisille (51% 1996; 80% 2018). 

Näiden lukujen valossa uutiset siitä, miten ”uskonnon hiipuessa uudet henkisyyden muodot valtaavat markkinoita” (HS 5.3.2018; ks. myös HS 22.10.2017), muuttuvat vähintään epätarkoiksi tai osittaisiksi kertomuksiksi katsomuksellisesta muutoksesta. Uskonnottomuus on yleistynyt ja normalisoitunut, erityisesti nuorten parissa. 

Uskonnottomuuden epäkiinnostavuus? 

Uskonnottomuuden yleistyminen ja normalisoituminen ei kuitenkaan tarkoita automaattisesti uskontokritiikin, puhumattakaan uskonnonvastaisuuden yleistymistä. Uskonnottomat suhtautuvat varauksella evankelis-luterilaisen kirkon näkyvyyteen vallan ytimessä, esimerkiksi valtiopäivien avajaisten jumalanpalvelukseen, mutta laajemmin uskontoon ja uskonnollisuuteen suhtautuminen on etäistä tai välinpitämätöntä, pitkälti suvaitsevaista. Uskonto on heille ongelma, mikäli se vaikuttaa pakotetulta eikä yksilön valinnalta. Suurin osa ei koe kiinnostusta osallistua merkittävimpien uskonnottomien etujärjestöjen, kuten Vapaa-ajattelijain Liitto ry:n ja Suomen Humanistiliitto ry:n toimintaan. Yhdistykset ovat jäsenmääriltään pieniä, ja ilman suuria yllätyksiä – tai esimerkiksi lainsäädäntöön liittyviä rakenteellisia muutoksia – tulevat myös pysymään sellaisina. 

En kiistä, etteikö henkisyyden nousulle olisi yksittäisissä kyselyaineistoissa heikkoa todistusaineistoa, mutta useampien kyselyjen tarkastelu ei anna systemaattista tukea ajatukselle. Suuren kuvan kannalta vielä olennaisempaa on, että mahdollinen nousu ei ole massailmiö. Seuraavan kerran kun mediassa on uutinen päätään nostavasta henkisyydestä, on hyvä kysyä, tarjoaako juttu numeraalista todistusaineistoa. Onko verrokkina kirkon jäsenkato vai uskonnottomuus? Vai pitäydytäänkö jutussa medialle tyypilliseen henkilökuvaukseen? Usein kyse on vertailusta kirkon jäsenmäärän laskuun sekä eläväisistä henkilökuvista. Tällöin määrällisesti merkittävämpi muutos uskonnottomuuden yleistymisestä jää helposti kertomatta. Ehkä se ei ole median näkökulmasta yhtä kiinnostava tarina. 

Lähteet 

European Values Study Group: European Values Study 2017: Suomen aineisto [sähköinen tietoaineisto]. Versio 2.0 (2020-01-02). Yhteiskuntatieteellinen tietoarkisto [jakaja]. http://urn.fi/urn:nbn:fi:fsd:T-FSD3213
 
International Social Survey Programme (ISSP) & Melin, Harri (Tampereen yliopisto): ISSP 2018: uskonto IV: Suomen aineisto [sähköinen tietoaineisto]. Versio 1.0 (2019-03-27). Yhteiskuntatieteellinen tietoarkisto [jakaja]. http://urn.fi/urn:nbn:fi:fsd:T-FSD3331 

Ketola, Kimmo 2020. Uskonnolliset identiteetit ja uskomusmaailma moninaistuvat. Hanna Salomäki, Maarit Hytönen, Kimmo Ketola, Veli-Matti Salminen, Jussi Sohlberg. Uskonto arjessa ja juhlassa. Suomen evankelis-luterilainen kirkko vuosina 2016–2019. Tampere: Kirkon tutkimuskeskuksen julkaisuja, 67–89. 

Kirkon tutkimuskeskus: Gallup Ecclesiastica 2015 [sähköinen tietoaineisto]. Versio 1.0 (2019-10-29). Yhteiskuntatieteellinen tietoarkisto [jakaja]. http://urn.fi/urn:nbn:fi:fsd:T-FSD3211 

Parkkinen, Tiina 2019. ”Oman tien suuntaan.” Normalisoituva uskonnottomuus ja yksilöllisyys urbaaneilla milleniaaleilla. Uskontotieteen pro gradu -tutkielma. Helsingin yliopisto. 

Sohlberg, Jussi 2022. Uushenkisyyteen liittyvien näkemysten kannatus 2000-luvulla kyselytutkimusten valossa. Veli-Matti Salminen & Niko Huttunen (toim.), Spiritualiteetti 2020-luvun Suomessa. Helsinki: Kirkon tutkimus ja koulutus, 258–287. 

Suomen Gallup: World Values Survey 1996: Suomen aineisto [sähköinen tietoaineisto]. Versio 3.0 (2018-07-12). Yhteiskuntatieteellinen tietoarkisto [jakaja]. http://urn.fi/urn:nbn:fi:fsd:T-FSD0153 

Taira, Teemu, Ketola, Kimmo & Sohlberg, Jussi (ilmestyy) Normalization of Nonreligious Identity in Finland. Journal of Contemporary Religion. 



sunnuntai 17. huhtikuuta 2022

Ateistinen uskontokritiikki populaarimusiikissa

Viime lokakuussa kirjoitin ateistista uskontokritiikkiä popmusiikissa käsittelevän blogitekstin Katsomukset-sivustolle. Julkaisen sen täällä nyt, noin kuukausi sen jälkeen kun vetämäni kurssi länsimaisen populaari-musiikin uskontosuhteista on tullut päätökseen. 

Kurssi ei keskittynyt ateismiin, vaan eteni genrestä toiseen, kunkin genren toistuvia ja tyypillisiä uskontosuhteita pohtien. Olen pitänyt luentoja monenlaisista uskontoon populaarikulttuuriin liittyvistä aiheista, mutta itselleni tärkeimpään eli musiikkiin en ole kajonnut. Sikäli tämä oli yllättävänkin henkilökohtainen kurssi. Palautteen perusteella kokeilu oli onnistunut. Kirjallisia tehtäviä lukiessa huomasin oppivani itsekin uutta. Ensi lukuvuonna kurssia ei ole tulossa, mutta ehkä sitä seuraavana kokeilen uudelleen. 


ATEISTINEN USKONTOKRITIIKKI POPULAARIMUSIIKISSA 

Länsimainen populaarimusiikki on ollut paikoitellen kitkaisessa suhteessa kristinuskoon ja erityisesti konservatiivisiin kristillisiin kirkkoihin. Silti eksplisiittinen ateismi on yllättävän harvinaista, jos tarkastellaan eri genreissä historiallisesti muodostuneita uskontosuhteita, kirjoittaa uskontotieteen dosentti, yliopistonlehtori Teemu Taira. 

Länsimaisen populaarimusiikin genrejen suhde uskontoon on vaihteleva. Yksittäisen genren sisällä suhde uskonnollisuuteen vaihtelee sekin. Silti voidaan esittää, että esimerkiksi soul on tyypillisesti maallista gospelia, eikä uskontokriittistä soulia ole ainakaan genren ytimessä. Kantrimusiikille on ominaista kuvata syntisen ja epätäydellisen kertojan elämää, mutta kertojaminä on useimmiten kristillinen hahmo, joka puhuttelee kristillistä yleisöä. 

Jazzin historiassa islam ja kiinnostus intialaisperäisiin henkisiin aatteisiin ovat selvästi esillä. 1960-luvun psykedelian vastakulttuurisessa orientaatiossa kiinnostus tajunnan laajentamiseen yhdistyi Intian uskontoperinteisiin ja niistä versoneisiin uusiin uskonnollisiin liikkeisiin. Hip hop on pullollaan värikkäitä islamin tulkintoja, kristinuskoa tunnustavia artisteja ja afrikkalaisten perinteiden valikoivaan elvyttämiseen tähtääviä kantoja. Uskontokriittinen tai ateistinen jazz, psykedelia ja hip hop eivät ole valtavirtaa. Pikemminkin genrejä luonnehtii uskontomyönteisyys. 

KRISTINUSKON JA POPULAARIMUSIIKIN JÄNNITE 

Yhdysvaltojen eteläosassa kehittynyttä bluesia on kutsuttu paholaisen musiikiksi. Varhaisvaiheessa se elikin hyvin jännitteisessä suhteessa mustien kristillisiin kirkkoihin. Yksittäiset tutkijat ovat väittäneet bluesin olevan leimallisesti ateistista, mutta arkista blueslyriikkaa sävyttävät epäonnen välttämistä koskevat kansanomaiset uskomukset ja omaperäiset tulkinnat hoodoosta – Yhdysvaltalaisten mustien tavasta yhdistellä afrikkalaisia ja haitilaisia uskomusperinteitä. Blues on teemoiltaan tämänpuoleisiin huoliin keskittyvää, mutta ateismia genressä ei tunnusteta eikä julisteta. 

Toinen paholaisen musiikiksi nimetty musiikinlaji oli 1950-luvun rock’n’roll. Moni tunnettu artisti, erityisesti Jerry Lee Lewis ja Little Richard, on korostanut jännitettä maallisen rock’n’rollin ja kristillisen vakaumuksen välillä. Ensisinglellään ”Tutti Frutti” anaaliseksistä vihjaillut Little Richard, meikkaava musta homoseksuaali, seilasi urallaan maallisen musiikin ja kristillisestä ilosanomasta saarnaamisen välillä. Jerry Lee Lewis ei missään vaiheessa ole keskeyttänyt uraansa, mutta hänen haastattelunsa todistavat vuosikymmeniä kestäneestä jännitteestä. Kumpaakaan artistia ei voi kuitenkaan nimetä ateistisen sanoman lähettiläiksi. He halusivat olla hyviä kristittyjä, mutta myös syntinen rock’n’roll veti puoleensa. 

Merkittävälle osalle länsimaista populaarimusiikkia on tavallista joko jännitteinen tai etäinen suhde kristinuskoon, mutta Christopher Partridge korostaa, että samalla musiikki on yksi kulttuurin osa-alue, jolla erilaiset vaihtoehtoiset ja esoteeriset kannat elävät ja kehittyvät. Partridgen ajatus sopii erinomaisesti joihinkin genreihin. Se muistuttaa, että edes genret, joissa suhde kristinuskoon on kielteinen tai etäinen, eivät automaattisesti ole ateistisia. 

Yksi esimerkki on metallimusiikki. Vaikka teistiset uskomukset eivät ole leimallisia metallimusiikille, genren eri suuntaukset tukevat ateismia verrattain harvoin. Sen sijaan okkultistiset katsomukset, satanismi ja erilaiset (uus)pakanuuden muodot ovat tavanomaisia. Ne ovat jännitteisessä suhteessa kristinuskoon, mutta eivät yleensä eksplisiittisesti ateistisia. 

PUNKIN ATEISMIMYÖNTEISYYS 

Punk on toista maata. Se on selkein esimerkki tunnetusta populaarimusiikin genrestä, josta löytyy tukea ateismille. Tutkimukset osoittavat, että myös punk-yleisö on valtaosin uskonnotonta. Toki uskontomyönteistä ja uskonnollista punkkia sekä uskonnollisia punkkareita on olemassa, yhtenä esimerkkinä Cro-Magsin krishnacore, mutta ne ovat genrepoikkeamia. 

Brittipunkin pioneereista Sex Pistols kertoi ensisinglellään olevansa antikristus, mutta yhtye ei ottanut uskontoa rääväsuisen kritiikkinsä ensisijaiseksi kohteeksi. Sen sijaan poikkeuksellisen rajua uskontokritiikkiä toivat tuotannossaan esiin Siouxsie and the Banshees, Crass ja Sex Pistolsin laulajan seuraava yhtye Public Image Limited. Niiden kohdalla kyse on yksittäisistä kappaleista eikä läpi tuotannon kulkevasta teemasta. 

YHDYSVALTALAISESSA PUNKISSA USKONTOKRITIIKKI JA ATEISMIN PUOLTAMINEN ON OLLUT VIELÄKIN SELVEMPÄÄ 

Straight Edge -pioneeri Minor Threat kertoi uskonnon olevan ”full of shit” kappaleessa ”Filler”. Kaliforniassa perustettu Dead Kennedys nousi vastustamaan uskonnollisen konservatismin ja reaganismin poliittista liittoa 1980-luvun alussa. Paras esimerkki tästä on mini-lp In God We Trust, Inc. (1981), joka kansitaiteesta lyriikoihin sisältää vahvaa yhdysvaltalaisen kristinuskon poliittisten kytkentöjen kritiikkiä (esim. ”Moral Majority”, ”Religious Vomit”). 

Laajempaan suosioon 1980-luvun lopulla noussut Bad Religion on jo nimensä puolesta hyvä esimerkki uskontokriittisestä ja ateismimyönteisestä punk-yhtyeestä. Pitkän uransa ajan yhtye on kannattanut luonnontieteellistä naturalismia uskontoa vastaan sekä korostanut ateismia: Kappaleessa ”Atheist Peace” (2004) ennakoidaan, että ihmiskunnan tulevaisuus on vaakalaudalla, mikäli emme päädy uskontojen aikakaudesta ateistiseen rauhantilaan. Eläinbiologiasta väitellyt laulaja Greg Graffin on julkaissut naturalismia ja ateismia puolustavan kirjan Anarkia = evoluutio. Uskonto, tiede ja Bad Religion, vaikka Graffin pitääkin ateismi-sanaa osin epäsopivana. 

Suomalaisen punkin ensimmäisessä aallossa 1970-luvun lopulla uskontokritiikki oli maltillista. 1980-luvun alun hardcoressa siitä alkoi tulla tavallinen lyriikoiden teema. Usein siihen liittyi kuitenkin absurdi huumori (esim. Kansanturvamusiikkikomission ”Jeesus oli venäläinen kantoraketti”) tai groteski tyyli, jossa ylevästä tehdään alhainen (esim. Terveiden käsien ”Utopia”). 

Vaikka populaarimusiikin genreissä on uskontomyönteisten suhteiden lisäksi paljon antikristillisiä ulottuvuuksia, ateismin puolesta laulaminen on ollut poikkeuksellista. Ehkä indie- ja goottimenneisyydestään laajemmin tunnetuksi noussut Nick Cave oli totuuden jäljillä yleisön odotuksista todetessaan: ”Ateismi on haitaksi lauluntekobisnekselle.” 


Kirjoitus on julkaistu 20.10.2021 Katsomukset-sivustolla 

lauantai 5. maaliskuuta 2022

Epe Helenius – suomirockin monitoimija

Jos Epe Heleniuksen nimi ei sano mitään, et varmaan pidä itseäsi suomalaisen musiikkikentän tuntijana. Epeen nimittäin kiteytyy ”suomirock” ehkä paremmin kuin kehenkään toiseen, ainakin jos on kasvanut 1980-luvulla ja 1990-luvulla ja kuunnellut suomeksi laulettua valtavirtarockia. Epen Poko Records hallitsi kenttää tuolloin ja oli keskeinen toimija pitkään 2000-luvullekin. 

Toinen asia, mistä Epe tunnetaan, on tietenkin levykauppa Epe’s. Itsekin nuorena tapasin ottaa junan Tampereelle ja kiertää levykaupat. Yksi pakollinen pysähdys oli Epe’s. Kaupan aika on ohi, mutta se toi muutamallekin sukupolvelle ulkomailta levyjä, joita kenttää aikanaan hallinnut Fazer ei handlannut. 

Epe Heleniuksen uraan mahtuu paljon muutakin. Tästä kaikesta Soundi-lehden pitkäaikaisena päätoimittajana tunnettu, nykyisin eläkepäiviään viettävä Timo Kanerva kirjoitti kirjan Epe – levymoguli (2021). Sain sen vihdoin käsiini ja luin saman tien. Teoksessa on paljon kiinnostavaa asiaa, mutta ei tarpeeksi. 

Vaikka teoksessa on yli 300 sivua, siinä on harmittavan vähän luettavaa. Pitkän uran paraatipaikalla tehneellä Epellä olisi todennäköisesti havainnollistavia näkemyksiä kulissien takaa ja anekdootteja vaikka kuinka paljon. Nyt iso osa kirjasta menee esimerkiksi tuttujen Eppu Normaalia koskevien halailujen käsittelyyn. Kai sitäkin pitää kirjassa olla, mutta ei sellaisella otteella tehdä alan vakavien harrastajien kannalta merkittäviä kirjoja. 

Suurten menestysten ja pitkäkestoisten artistien käsittelyn lisäksi teoksessa puhutaan yritysten pyörittämisestä, äänitemyynnin mekanismeista, konkursseista, maailmanvalloituksista, menestyksen kynnykselle jääneistä artisteista ja totaalisista epäonnistumisista. Järjestäen jutun taso on sisältörikkaampaa, mitä etäämmällä ollaan Pokon tärkeimmistä ja tuottoisimmista artisteista. 

Epe ei erityisesti juoruile eikä mielellään mollaa nimeltä ainakaan kovin montaa ihmistä. Siinä mielessä teos on ”kiltti” ja suojelevakin. Epe ei vaikuta kovin kiinnostavalta persoonalta tai varsinkaan valokeilaa itseensä kääntävältä ihmiseltä. Teokseen kuitenkin mahtuu herkullisia yksityiskohtia ja oikeaa asiaa musiikkialasta ja sen muutoksista, ehkä juuri siksi, että Epe on ollut niin monessa mukana ja kertoo enemmän niistä kuin itsestään. 

Kirjasta jäi pahasti kaksijakoinen olo: yhtäältä teos on ohut kahden tähden fiilistely parhaiden työkaverien (Eput, Popeda jne.) menestyksestä ja ”levumogulin” uran ydinkohdista, toisaalta Epen kokemuksista ja näkemyksistä saadaan syvyyttä ja sisältöä. 

Jos teos olisi perusteellisempi, pidempi ja käsittelisi enemmän valokeilan ulkopuolelle jääneitä artisteja ja uravaiheita sekä tarttuisi vielä ronskimmin musabisnekseen, siinä olisi mahdollisuus tärkeimpään suomalaiseen rock-kirjaan. Tässä toteutuneessa muodossaan se ei ole sitä. Ainakin vielä jää tilaa jollekin ulkopuoliselle kirjoittaa syvemmälle asioihin ja ilmiöihin menevä kirja, mutta mieluusti sellaisen olisi nähnyt Epen muistelemana.

tiistai 22. helmikuuta 2022

Kiinnostavimmat uskontotieteen teokset 2021

On ehkä tyhmänrohkeaa yrittää listata oman alan keskeisimpiä teoksia edelliseltä vuodelta. Kukaan ei ehdi lukemaan kaikkea eikä edes pientä osaa oman alansa teoksista. Eikä varsinkaan heti ilmestymisvuonna. Tässä vaiheessa olisi ehkä mielekkäämpää pohtia, mitkä olivat tärkeimpiä vuoden 2011 tai 2001 teoksia – sellaisia, jotka ovat jääneet vaikuttamaan tieteenalan keskusteluihin. Siksi lienee selvää, ettei kukaan voi ottaa tätä listaa tosissaan. Siitä huolimatta teen sellaisen vuodelta 2021. 

Kuuden (plus yhden) teoksen lista on tietenkin täysin subjektiivinen, enkä pyydä sitä anteeksi. Muistutan vain. Jonkun toisen lista olisi todennäköisesti hyvin toisenlainen ja oma listani saattaa näyttää erilaiselta vuoden tai viiden kuluttua. En pyydä anteeksi myöskään sitä, että kirjoittajat tai toimittajat ovat kaikki miehiä ja yhtä (tai kahta, jos se "plus" lasketaan) lukuun ottamatta pohjois-amerikkalaisia (toki toimitettujen teosten kirjoittajissa on muitakin kuin miehiä ja parempi maantieteellinen kattavuus). Listan olennaisin tehtävä on rehellisesti sanoen nostaa esiin muutamia julkaisuja, jotka sen mielestäni ansaitsevat. Lisäksi se on yhdenlainen katsaus siihen, mitä minä luen (ja arvostan). Kuusi plus yksi teosta, olkaa hyvä, satunnaisessa järjestyksessä ja pienin perusteluin. 

*Jason Ananda Josephson Storm: Metamodernism: The Future of Theory (University of Chicago Press). 

Miksi? Tekijän ensimmäinen kirja, The Invention of Religion in Japan (2012), oli mainio sukellus siihen, miten uskonnon kategoria lanseerattiin ja implementoitiin paikallisten neuvottelujen kautta Japaniin. Toinen teos, The Myth of Disenchantment (2017), esitti, että emme ole koskaan olleet niin riisuttuja ”lumovoimasta” kuin länsimainen intellektuaalinen historia on asian esittänyt. Tämä kolmas on edellisiäkin kunnianhimoisempi. Se kertoo, mihin suuntaan ihmistieteiden (ei vain uskontotieteen) tulisi mennä, jotta tutkimus olisi kiinnostavaa, kurinalaista ja mielekkäällä tavalla erilaisten viime vuosikymmenten hallitsevien akateemisten trendien parhaat palat syntetisoivaa. Kaiken lähtökohtana on yksittäisten tieteenalojen objektien kritiikki (mukaan lukien ja erityisesti uskonto), mutta siitä edetään rakentamaan teoriamallia, jota tekijä kutsuu metamodernismiksi. Paikoitellen tekijä laittaa omiin nimiin sellaista, jonka muut ovat jo sanoneet, eivätkä kaikki kuvaukset useista ylitettävistä kritiikkien kohteista (esim. jälkistrukturalismi) ole riittävän nyanssirikkaita, mutta mikään ei muuta sitä, että tämä on erinomainen teos. Näin siksi, koska se antaa ajattelun aihetta alusta loppuun. Se pakottaa miettimään, millaista teoreettisesti ja empiirisesti kurinalaista tutkimusta voidaan puolustaa vuosikymmeniä kestäneen ihmistieteiden sisäisen kritiikin jälkeen. 

*Aaron W. Hughes & Russell T. McCutcheon: Religion in 50 Words: A Critical Vocabulary (Routledge). 

Miksi? Teos ei vain esittele uskontotieteen tutkimuksellista sanastoa, vaan etymologisten selvitysten jälkeen päätyy arvioimaan niiden merkitystä. Näkemyksellisyyden vuoksi kaikki lukijat eivät tule pitämään kaikista käsitteiden arvioinneista, mutta tällainen käsitteitä kriittisesti arvioiva teos on enemmän kuin tarpeen. Itse osallistuin projektiin nimettynä ”konsulttina”, mikä tarkoitti käytännössä keskeneräisen käsikirjoituksen kommentointia ja erilaisten parannusehdotusten tekemistä. Oma jälkeni näkyy muutamissa luvuissa, useimmiten hyvin pieninä sivuhuomautuksina tai täydennyksinä. Toinen osa, Religion in 50 More Words, painottuu enemmän uskontoilmiöön liitettäviin käsitteisiin eikä niinkään lähestymistapoihin ja teoreettisesti keskeisimpiin käsitteisiin, joten pidän sitä vähemmän merkittävänä kuin tätä Raymond Williamsin Keywordsin (1976) hengessä tehtyä uskontotieteen kriittisen käsitteistön arviointia. 

*Aaron W. Hughes & Russell T. McCutcheon (toim.) What Is Religion?: Debating the Academic Study of Religion (Oxford University Press). 

Miksi? Sama kaksikko on tällä kerralla toimittajien roolissa. Tuloksena on pitkästä aikaa kirja, jossa valikoima tutkijoita debatoi uskonnon käsitteestä ja sitä kautta akateemisen uskontotieteen luonteesta – siitä, mitä uskonto ja uskontotiede on ja ei ole. Siitä, mitä tieteenala voisi ja mitä sen pitäisi olla. Kirjan lähtökohtana on lauseen täydentäminen: ”Uskonto on…”. Siitä alkaa keskustelu, jossa lukija löytää todennäköisesti hengenheimolaisia ja vastustajia, mikäli lukijalla itsellään on mitään ajatusta kirjassa käsiteltävistä asioista. 

*Craig Martin: Discourse and Ideology: A Critique of the Study of Culture (Bloomsbury).

Miksi? Martin on uskontotieteilijä, joka puolustaa avoimesti jälkistrukturalismia, suhtautuu antirealistisesti uskonnon käsitteeseen ja pyrkii yhdistämään nämä jonkinlaiseen marxilaissävytteiseen tutkimusotteeseen, jossa valtasuhteiden analyysi ja kritiikki on keskiössä. Hän pyrkii vääntämään rautalangasta, miksi hänen näkemyksensä tulisi ottaa vakavasti, yrittäen hahmottaa, miten diskurssit toimivat ylläpitäen hallintasuhteita ja miten niitä pitäisi empiirisesti tutkia. Martinin kirja on sikäli Josephson Stormin sukulainen, että molemmissa uskontotieteilijä kirjoittaa huomattavasti tieteenalaansa laajemmalle yleisölle. 

*Stephen Bullivant & Michael Ruse (toim.) The Cambridge History of Atheism I-II (Cambridge University Press). 

Miksi? Kaksiosainen teos on ajanmukaisin ja kattavin paketti ateismista. Kokonaisuus on reilusti yli 1000 sivua. Käsikirjoja julkaistaan jos jonkinlaisista aiheista, ja sellaisia on melkein jokaisella tärkeällä kustantajalla, mutta väitän tämän olevan merkittävämpi tai definitiivisempi kuin keskimääräinen handbook. Aiheeseen tarttuminen vaatii kiinnostusta ateismiin, eli en suoranaisesti väitä, että esimerkiksi hindulaiseen meditaatioon erikoistuneen uskontotieteilijän pitäisi lukea tämä teos, mutta subjektiivisesta listastahan tässä on kyse. Mitään jääviyskriteereitä en ole noudattanut listan kokoamisessa: olen mukana tässä teoksessa kahdella artikkelilla. Yhdellä omalla ja yhdellä yhteiskirjoitetulla. 

*Ronald Inglehart: Religion’s Sudden Decline (Oxford University Press) 

Miksi? Inglehartin viimeiseksi jäänyt teos tiivistää hänen käsityksensä uskonnollisuuden vähenemisen mekanismeista siellä, missä sitä tapahtuu. Merkittävimmät tekijät ovat vaurastuminen (ja sitä kautta eksistentiaalisen turvallisuuden kasvu) ja liberalisoituminen. Kuulostaa yksinkertaistavalta, mutta kaikesta toisteisuudestaan huolimatta teos tarjoaa tiiviissä muodossa vankan näkemyksen uskonnollisuuden muutokseen vaikuttavista tekijöistä empiiriseen aineistoon perustuen. Teos voi toimia porttina muihin tutkimuksiin, joissa jotain osa-aluetta testataan tarkemmin. 

Bubbling under: 

*Titus Hjelm (toim.): Uskonto, kieli ja yhteiskunta. Johdatus diskursiiviseen uskontotieteeseen (SKS). 

Miksi? Ensimmäinen suomenkielinen uskontoa diskurssintutkimuksen näkökulmasta tarkasteleva kokoomateos. Ensimmäisyys ei ole kovin suuri meriitti yksistään, mutta kyse on yhdestä nousevasta, joiltain osin vakiintuneesta lähestymistavasta, joka pyrkii muokkamaan sitä, miten uskontoa (tai ”uskontoa”) ylipäätään tutkimme. Jos tämä olisi englanniksi, se herättäisi paljon kiinnostusta uskontotieteessä. Nähtäväksi jää, miten paljon sillä on annettavaa suomalaiseen keskusteluun ja millä aikavälillä. Teos sisältää myös minun artikkelin.

keskiviikko 19. tammikuuta 2022

Studioalbumit osa 111: Screaming Trees

Mark Laneganin ylistetystä omaelämäkerrasta Sing Backwards and Weep tuli vastaan sellainen tarjous, etten voinut kieltäytyä. Sitä lukiessa tajusin, että olen kuunnellut hänen soolotuotantoaan ja erilaisia projekteja Gutter Twinsistä Isobel Campbellin kanssa tehtyihin kimppalevyihin, mutta en ole koskaan jaksanut tutustua Screaming Treesiin. 

1980-luvun puolivälissä aloittanut Screaming Trees on ollut minulle aina c-luokan grungebändi, jonka tuotannosta tunnen ”Nearly Lost Youn” enkä juuri muuta. Nirvana, Mudhoney ja muutamat muut ovat olleet jo grungen kulta-aikana lähellä sydäntä, mutta Alice in Chains, Pearl Jam, Screaming Trees, puhumattakaan Stone Temple Pilotsista, ovat olleet minulle yhdentekeviä. Muistan kyllä kuulleeni, että Screaming Treesin tarina on hitusen toisenlainen, mutta se ei saanut tutustumaan tarkemmin. Laneganin kirjan lukeminen sai. 

Kirjassa Lanegan dissaa yhtyettä kovalla kädellä, varsinkin viiden ensimmäisen albumin osalta. Sen jälkeen Laneganin rooli muuttui suuremmaksi. Lanegan kuitenkin ihastui bändin biisintekijä Gary Lee Connerin sävellyksiin, mikä oli yhtyeen alkusysäys. Lee Connerin sanoituksia hän vihasi. 

Clairvoyance (1986) on outolintu, joka ei sovi aikansa muottiin. Se on valovuosien päässä tukkahevistä, mutta grunge ei vielä tuolloin ollut musiikkibisneksen termi. Albumi on esigrungea, johon on sekoitettu 60-lukulaisia popmelodioita Nuggets-hengessä. Bändiä pidettiin uuspsykedeliana. Proto-grunge on jälkiviisaasti ajateltuna osuvampi kuvaus osaan albumia, kun taas toinen osa on tuota uuspsykedeliaa, jota nykyisin soittaa hitaammin ja tyylitellymmin esimerkiksi Allah-Las. Tärkein kysymys kuitenkin lienee, onko debyytti mestariteos. Ei se ole. Se on kolmen tähden perustasoa. Sävellykset eivät ole kuolemattomia, mutta jos yhden helmen nostan, se on ”Lonely Girl” -nugetti. 

Even If and Especially When (1987) on sitten proto-Nirvanaa. Siinä kuuluu sama 60-lukulaisuus kuin Nirvanassa, joten parempi sanoa, että molemmilla bändeillä oli sama sylttytehdas. Verrattuna Treesin debyyttiin, tämä on yhdenmukaisempi ja suoraviivaisempi, parempi, mutta ei korkeinta huippua kolkutteleva. 

Invisible Lantern (1988) on enemmän samaa. Mitäs sitä kohtuullisen kulttisuosion tuonutta kaavaa rikkomaan. Laatukin on aika samaa: ihan passeli, mutta jotain puuttuu, jotta voisin sauhuta. Paikoitellen tähän pääsee sisään, kun oikein kuulokkeilla kuuntelee, eikä touhuta muuta, mutta koko ajan tulee olo, että nyt ollaan maakuntasarjassa, vahvassa asemassa, jopa kulttisuosiossa, mutta herää epäilys, noustaanko koskaan kansainvälisesti merkittäväksi. Näkemykseni noudattaa kohtuullisen hyvin myös Laneganin muistelujen pohjalta saamaani kuvaa bändin asemasta levy-yhtiöiden ja muiden silmissä. 

Buzz Factory (1989) on toistaiseksi kuunnelluista yhtyeen paras. Päällimmäisenä tulee mieleen Nirvanan Bleach, lieneekö syynä sama tuottaja Jack Endino. Joka tapauksessa nyt äänimaailma ja biisit ovat tasapainossa paremmin kuin ennen. En minä tätäkään lähde saman tien ostamaan, mutta nyt ollaan jo vahvalla pohjalla, myönteisessä mielessä Seattle-soundissa. Laneganin laulutapa ja ääni sopii paremmin tähän, ehkä siksi, että keskimääräistä tempoa on laskettu. Aikaisemmissa on hitusen häirinnyt huolimaton, nopeisiin ralleihin sopimaton laulu. Nyt palaset loksahtavat kohdalleen. Se, mitä edelleen puuttuu, on timanttiset sävellykset. 

Uncle Anesthesia (1991) on olennainen kolmesta syystä. Ensiksi, jos en väärin muista, tässä vaiheessa Lanegan otti suuremman vastuun teksteistä ja bändistä ylipäätään. Se oli hänen ehtonsa homman jatkumiselle. Toiseksi tässä vaiheessa tuotantohommiin astui Terry Date, jonka ura koostuu lähinnä metallimusiikin tuottamisesta. Kolmanneksi bändin siirtyi SST:ltä isomman yhtiön, Epicin leipiin. Ensimmäinen oli varmaankin hyvä ratkaisu, joskaan en ole syvällisesti perehtynyt bändin teksteihin. Toinen ei niinkään. Kolmas saattoi olla järkevää, mutta ei ehkä ratkaisevaa musiikillisen sisällön kannalta. 

Sweet Oblivion (1992) on se kaikkein tunnetuin levy. Sen tunnetuin raita, ”Nearly Lost You” julkaistiin ensimmäisen kerran Singles-elokuvan soundtrackilla. Laneganin mukaan yhtye ei saanut siitä korvaukseksi penniäkään, eikä hän puhu kauniisti itse elokuvastakaan. Biisi kuitenkin vahvensi yhtyettä kohtaan osoitettua kiinnostusta ja Sweet Oblivion myi moninkertaisesti enemmän kuin bändin aikaisemmat tuotokset. ”Nearly…” on ehdoton hitti, joka tuo minulle paikoin mieleen Kolmannen naisen, joka on päättänyt heittäytyä kerrankin hitusen kokeilevaksi. Biisissä on kohtia, joista pidän, mutta kertosäe ei kuulu niihin. ”Dollar Bill” on toinen tunnettu biisi, mutta kokonaismenestys perustuu käsittääkseni yhdelle hitille ja muun levyn tasapainoisuudelle. Pitää tästä musiikista tai ei, on helppo arvostaa albumin tasapainoisuutta, hieman samaan tapaan kuin yllä kommentoin Buzz Factoryn kohdalla. Ei tämä minulle merkitse paljoakaan, mutta ymmärrän hyvin, miksi tämä on toisille hyvinkin tärkeä teos. Loudwiren parhaiden grunge-albumien listalla teos keikkuu sijalla 15. Rolling Stonen listalla sijoitus oli 18. Albumi sopii erityisesti niille, jotka suhtautuvat suopeasti Pearl Jamiin ja Nirvanaan. Jos taas Nirvana ja Mudhoney uppoavat, mutta Pearl Jam ei, teos on siinä rajamailla. Itse olen jälkimmäisessä kastissa. 

Dust (1996) ilmestyi vasta neljä vuotta edeltäjänsä jälkeen. Hehkuva rauta oli ehtinyt jo osittain jäähtyä, mutta kuulijoita vielä riitti. Ote on kypsempi ja ikääntyneempi kuin suurimmalla osalla bändin tuotantoa. Kyse on taiten tehdystä laiskanpulskeasta post-grungesta. Tälle löytyy puolustajia, ja aikalaisarviotkin olivat melko myönteisiä, mutta kun soitossa on vähemmän psykedeliaa ja punkkia sekä enemmän hard rockia, minun korvani eivät kallistu kovin innostuneesti Dustin suuntaan. Ei tämä huono ole, mutta tässä ei ole mitään, mistä innostuisin erityisesti. Vaikka eräskin Josh Homme liittyi bändien kiertuekitaristiksi näihin aikoihin, Dustilla hän ei soita. 

Last Words: The Final Recordings (2011) nauhoitettiin pari vuotta Dustin jälkeen, mutta se jäi julkaisematta. Kunnes vuonna 2011 bändin rumpali julkaisi sen omalla yhtiöllään. Sisältö on Dustin tyylistä aikuisgrungepoppia. Yksittäisistä biiseistä ainakin "Black Rose Way" miellyttää. En kuitenkaan keksi muuta syytä rakastaa tätä kuin Laneganin ääni. Tosin pidän hänen äänestään soololevyillä ja monilla vierailuilla (Twilight Singers, Queens of the Stone Age yms.), en erityisesti Screaming Treesin musiikissa. En usko kovin monen jossittelevan, miten mahtavaa musiikkia yhtye olisi tehnyt, jos olisi jatkanut toimintaansa. Kuten Pitchforkin kriitikko osuvasti totesi: yhtye kohtasi luonnollisen kuoleman. 

Jos 60s psykedeelinen pop on juttusi, niin löydät aivan varmasti parempia yhtyeitä kuin niitä muistuttava varhainen Screaming Trees. Jos grunge miellyttää enemmän, niin sitten jo tunnet yhtyeen tuotannon genren kulta-ajalta. Jos yritän irrottaa itseni kaikista genrepreferensseistä, niin tasapainoisimmat yhtyeen teokset ovat Buzz Factory ja Sweet Oblivion. Kumpaakaan en ole ostamassa ainakaan täydellä hinnalla, sen verran vahvasti grungemieltymykseni lepäävät Nirvanan ja Mudhoneyn suunnalla – tai ylipäätään siinä grungessa, joka kallistui punkkiin. 

Laneganilta tuli muuten juuri uusi kirja, Devil in a Coma. Lanegan muutti pandemian aikana vaimonsa kanssa Yhdysvalloista Irlantiin. Siellä hän sai koronan, ja joutui tehohoitoon, mutta selvisi hengissä. 5G-salaliittoteorioihin sotkeutunut Lanegan oli rokotevastaisena tietenkin rokottamaton. Taas yksi esimerkki suutarista, jonka pitäisi pysyä lestissään.

keskiviikko 22. joulukuuta 2021

Levyvuosi 2021

Olen jo vuosikausia hymähdellyt monille ikätovereilleni, jotka kuuntelevat vain lapsuutensa suosikkeja ja sitä, mitä Vain elämään kaudelle tai radion soittolistoille on sattunut valikoitumaan. Lisäksi olen ihmetellyt monia syviä musadiggareita, jotka valittavat, etteivät tunne musiikkilehtien vuoden albumilistojen artisteja ja yhtyeitä. Itse kuuntelen edelleen lapsuuden suosikkeja, mutta pyrin haastamaan itseäni entuudestaan tuntemattomalla musiikilla. Lisäksi olen ollut hyvin kartalla musiikkilehtien vuoden parhaiden listoista, varsinkin jos puhutaan Uncutin ja Mojon kaltaisista setälehdistä. Tänään kaikki on (melkein) toisin.  

Muinoin NME oli tärkeä lehti, mutta nyt en voi sanoa innostuvani sen albumilistauksesta yhtään. Ykkösenä komeillut Sam Fender oli itselleni aivan tuntematon nimi. Pienen tutustumisen jälkeen voin sanoa: melko tuntemattomaksi jääkin. Sama pätee Pitchforkin listaan. Ykkösenä komeili Jazmine Sullivan. Häneltä kuuntelin yhden huokailevan biisin. Sen jälkeen huokaisin itse. Ei kiitos. 

Rokkilehti Kerrang nimesi Every Time I Dien metalcore-albumin (Radical) vuoden parhaaksi. Ei lähde. Faderin ykkösenä oli masentuneelta ameebalta kuulostava Porter Robinson (Nurture). Consequence of Soundin valinta kohdistui Tyler the Creatoriin (Call Me If You Get Lost), joka ei ole minun juttuni ollenkaan. Albumism päätyi Little Simzin hienosti nimettyyn mutta minulle sisällöllisesti merkityksettömään teokseen ”Sometimes I Might Be Introvert”. Tästä sauhuamisen kuitenkin ymmärrän, sen verran hienoja taustoja biiseihin on rakennettu, mutta tuskin tulen kuuntelemaan tulevaisuudessa. The Quietuksessa korkeimmalla oli The Bug (Fire), joka on brutaalia industrial hip hopia – sinänsä kiinnostavan kuuloista, mutta ei vähäisellä tutustumisella muuta. 

Jotain valoa oli kuitenkin tunnelin päässä. Far Out Magazinen, Rough Traden sekä Atlanticin ykkösenä oli itselleni tuntematon lontoolainen post-punkia veivaava Dry Cleaning (New Long Leg), joka osoittautui oikein viehättäväksi Sonic Youthista ammentavaksi bändiksi. Mutta mieluummin kai kuuntelen Sonic Youthia. Spinissä voittaja oli amerikkalainen Turnstile (Glow), joka on laadukasta nuorisolle suunnattua post-hardcorea ja Stereogumissa korkeimmalla pallilla oli setämiesten hipsterilaidan diggailema The War on Drugs (I Don’t Live Here Anymore). 

Billboard sekä The Rolling Stone valitsivat Olivia Rodrigon (Sour). Eka biisi kuulostaa suuren suosikkini Breedersin teinikopiolta, mutta sitten jatketaan nykynuorten suurilla tunteilla. Ei kiitos, muu albumi on kuin eri planeetalta kiinnostavan avauksen jälkeen. Louder Than Warissa ykkönen oli punkkia, Amy & the Sniffers (Comfort to Me). Se sentään kelpaa minulle. 

Uncutin listalla ykkösenä oli The Weather Station. Siihen olen sentään törmännyt ja voin kuunnella sitä taustamusiikkina. En kuitenkaan innostunut. Ostan edelleen jokaisen Uncutin ja kuuntelen mukana tulevan cd:n useamman kerran. Ennen löysin sitä kautta lähes joka kuukausi kiinnostavaa uutta musiikkia, nyt sitä tapahtuu muutamia kertoja vuodessa. 

Mojon ykkösenä oli arvostelumenestys, Floating Pointsin ja Pharoah Sandersin yhdessä London Symphony Orchestran kanssa tehty tunnelma-albumi. Nooh, mieluummin kuuntelen Sandersia erikseen. 

Nyt kaikki jo ajattelevat, että olen tässä mielessä keski-ikäistynyt. Siinä mielessä olen, että välitän yhä vähemmän muiden mielipiteistä ja oman ajan seuraamisesta. Siinäkin mielessä olen, että nuorisomedioiden maku erkanee kovaa vauhtia omastani. 

Saatavilla on myös Pitchforkin lukijoiden 200 parasta albumia viimeisen 25 vuoden ajalta (1996-2021). Niistä itseltäni löytyy hyllystä noin 80, joten jokin muu on muuttunut kuin minä. Muutos on pitkälti Pitchforkissa itsessään: tekijät suosivat nykyään hip hopia ja r&b:tä, kun taas itse kuuntelen sellaista harvemmin. 

Uncutin ja Mojon kontekstissa pidän kuitenkin kynsin ja hampain kiinni vielä yhdestä mahdollisesta selityksestä: pandemia on tehnyt pahaa musiikille. Vaikka ihmisillä on ollut kiertueiden peruuntuessa mahdollisuus tehdä paljon uutta musiikkia, se ei ole jostain syystä kääntynyt laaduksi. 

Myös moni artisti on tehnyt pandemian vuoksi erilaisia sivuprojekteja, kun kiertueelle ei kuitenkaan pääse. Eli ei ole tehty sitä virallista seuraavaa albumia. Ja sitten on vielä ne jonot vinyyliprässäämöissä: jotkut albumit julkaistiin 2021 mutta vinyylipainosta vielä odotellaan. 

Kaikki tämä pohjustukseni näkyy siinä, miten vähän vuonna 2021 ilmestyneitä albumeita ostin. Voin listata ne tähän: 

Bowerbirds: Becalmyounglovers 

Endless Boogie: Admonitions 

Luke Haines: Setting the Dogs on the Post Punk Postman 

Meteors: Skull & Bones 

The Gin Mill Trio: Atomic Blues Hits 

Mustat kalsarit: Yö 

Kaksi viimeisintä kuuluu kotimaisten kategoriaan. Kaikki ovat hyviä, mutta en antaisi millekään aivan täysiä pisteitä. Useimmat on ostettu vanhasta muistista ja/tai kannatuksen vuoksi. Suurin yllätys oli Bowerbirds. Uutta albumia en odottanut laisinkaan, varsinkin kun pariskunta on eronnut ja ukkeli on jäänyt tekemään musiikkia samalla nimellä. Kuitenkin joka kerta sitä kuunnellessani yllätyn, miten paljon siitä pidän. Näistä vain Endless Boogie ja Mustat kalsarit on listoilla, joihin olen tutustunut. 

Flaming Sideburnsin ”Silver Flamen” sain palkinnoksi musavisasta, mutta se ei ole toistaiseksi pahemmin soittimessa vieraillut. 

Musiikin ostamista en ole kuitenkaan lopettanut. Joulukuun puoliväliin mennessä vuonna 2021 hyllyyni on päätynyt 256 uutta nimikettä. Jos oletetaan, että olen kuunnellut ostamiani levyjä, suoratoistopalveluissa kuunnelluille uutuuksille jää rajattu aika. Siksi alla oleva on pitkälti itselleni kirjoitettu muistilista julkaisuista, joihin on hyvä palata vaikka vuonna 2022. 

Hyviä levyjä tehtiin paljon, mutta harvat ylittivät odotukseni tai itsensä. Toisin sanoen useimmat pitkäkestoiset (tai muuten ennestään tutut) suosikkini, jotka julkaisivat uutta materiaalia vuonna 2021, ovat tehneet parempia tuotoksia aikaisemmin. Näihin kuuluvat esimerkiksi Teenage Fanclub (Endless Arcade), Dinosaur jr (Sweep It into Space), Legendary Shack Shakers (Dookadoodledeux), The Felice Brothers (From Dreams to Dust), Nick Cave & Warren Ellis (Carnage), Brian Setzer (Gotta Have the Rumble), Modest Mouse (The Golden Casket), Mountain Goats (Dark in Here), Cedric Burnside (I Be Trying), Clinic (Fantasy Island), Wild Billy Childish & CTMF (Where the Wild Purple Iris Grows), Robert Plant & Allison Krauss (Raise the Roof), Xiu Xiu (Oh no), The War on Drugs (I Don’t Live Here Anymore), Hold Steady (Open Door Policy), Meteors (Dreamin’ Up a Nightmare – yhtye siis teki useamman albumin vuonna 2021), Mogwai (As the Love Continues), Strand of Oaks (In Heaven), Southern Culture on the Skids (At Home with) ja Idles (Crawler). 

Kivan levyn tekivät myös Bobby Gillespie & Jehnny Beth (Utopian Ashes). Deafheavenin suunnanmuutos ei miellyttänyt (Infinite Granite). Sen sijaan yhtye, joka vihdoin voitti minut puolelleen, oli Low (Hey What). Yksi vuoden levyistä. Yllätin itseni diggailemasta hitusen myös Tom Jonesin uutta (Surrounded by Time), mutta en ole aivan valmis hehkuttamaan sitä. Reigning Soundin idea on vähitellen auennut yhä paremmin, ja sitä tukee hyvä uusi levy (A Little More Time with…). Mainitaan taas Amyl & the Sniffers (Comfort to Me), koska he tekivät yhden vuoden parhaista punk-levyistä. 

Kuuntelin myös Uncutin ikisuosikkeja, kuten Sturgill Simpsonia, Ryley Walkeria ja The Coralia. Kaikki ovat kivoja, mutta mikään ei edelleenkään tunnu tärkeältä, vaikka The Coralin albumilla on parikin erinomaista kappaletta. Samaan sarjaan menee Cassandra Jenkins. Sen sijaan Galaxie 500 ja Luna -yhteyksistä tuttu Dean Wareham teki komean ja koskettavankin albumin ”I Have Nothing to Say to the Mayor of L.A.”, jonka pariin tulen palaamaan vielä yksityiskohtaisemmin. 

Black metallin osalta kivoja juttuja tekijät esimerkiksi Darkthrone (Eternal Hails…), Gaahl’s Wyrd (The Humming Mountain) ja Impaled Nazarene (Eight Headed Serpent), mutta tässä genressä keskityin kuuntelemaan 90-luvun tuotoksia. Hollantilainen Doodswens (Lichtvrees) oli itselleni uusi tuttavuus, jonka kuuntelu on vasta alussa. 

Vuoden parasta Afrikan bluesia teki Mdou Moctar (Afrique Victime). Hassumpi ei ole myöskään Samba Tourén ”Binga”. Afrikkalaiset uutuudet jäivät normaalia vähemmälle huomiolle. 

Täysin uusia iloa tuottaneita tuttavuuksia olivat räävitöntä psykedeelistä rokkia veivaava Birds of Maya (Valdez), etäisemmän viileää psykedeliaa näpräilevä Night Beats (Outlaw R&B) ja brittiläistä psykedelian ja folkin sekoitusta vaivaava Fuzzy Lights (Burials). Psykedeliapainotuksella mentiin. Hieman samaan genreen istuu myös ennestään tuttu Sunburned Hand of the Man (Pick a Day to Die). 

Kotimaisista mainittujen Mustien kalsareiden ja The Gin Mill Trion lisäksi viehätti Sarparanta (Takaisin merkitykseen), Hulda Huima (Ilma), Janne Laurila (Janne, tuu jo tänne!), Litku Klemetti (Kukkia muovipussissa), Vampyyri (Katujen Nosferatu), hitusen myös Kissa (Vaarallinen bändi). Paras kotimainen instrumentaalilevy oli Pekka Laineen ”The Enchanted Guitar of…”. Terveisiä myös Tero-Petrille, joka Korvaamattomiensa kanssa julkaisi uuden pitkäsoiton ”Olet aina mukana”. Pitkästä aikaa albumin teki myös Katujen äänet. Onnistunut ”Kaiken jälkeen” ostetaan heti kun vinyyli on markkinoilla. Richard Dawson & Circle tekivät yllättävän ja komean levyn (Henki), joka ansaitusti menestyi vuosilistoilla ja kriitikoiden arvioissa. Soundi-lehdessä se on kotimaisten joukossa, joten olkoon tässäkin. 

John Murry julkaisi albumin (The Stars Are God’s Bullet Holes), mutta sitäkään ei ole vinyylinä Suomesta saanut. Olisin halunnut ostaa sen kotikuunteluun esineenä. Kun se ei ole onnistunut, kuuntelukin on jäänyt normaalia vähäisemmälle. Se on kuitenkin yksi vuoden parhaista, ehkä paras, mutta joka tapauksessa rikollisen aliarvostettu artisti, vaikka kyllä se Uncutin ja Mojon pitkiltä listoilta löytyy.

Näillä musiikillisilla eväillä kohti seuraavaa vuotta. 


torstai 16. joulukuuta 2021

Mediakäytännöt ateistista kulttuuria rakentamassa

Olen viime aikoina työstänyt tutkimusaihetta, jossa kartoitetaan, miten ateismia käsitellään uutismedioissa ja populaarikulttuurissa. Laajaan aihepiiriin kuuluvat perinteiset joukkoviestimet (sanomalehdet, televisio, miksei radiokin), internet ja sosiaalinen media, elokuvat (fiktiiviset ja dokumenttielokuvat), televisiosarjat ja populaarimusiikki. 

Yksi merkittävä huomio on tullut tehtyä: aikaisempaa tutkimusta on surkean vähän. Siitäkin osa on minun kirjoittamaa (osa vasta ilmestymässä). Siksi oli iloista huomata, että Hannah K. Scheidtin Practicing Atheism: Culture, Ritual, and the Media in the Contemporary Atheist Network (Oxford UP, 2021) on ilmestynyt. Se on mukava lisä ohueen pinoon. 

Teoksessa käsitellään ateistisen verkoston kulttuuria Yhdysvaltojen kontekstissa, erityisesti erilaisten nettiaineistojen kautta. Yksittäiset luvut analysoivat verkossa julkaistuja ateistisia kääntymyskertomuksia, ateististen hahmojen representointia televisiosarjoissa, ateistista nettiviihdettä (meemejä, fanitaidetta, sarjakuvia – tekijän sanoin visuaalista kulttuuria), striimattuja ja tallennettuja debatteja sekä ateistisia vanhemmuusblogeja. 

Suurin anti on rikas ja yksityiskohtainen kuvaus, ei niinkään yksittäinen teoreettinen väittämä. Näistä osasista ei muodostu kovin yhtenäistä kokonaisuutta, siis sellaista, joka voitaisiin koota yhden suuren ja riittävän kiinnostavan väittämän alle, mutta yksittäisissä luvuissa on tärkeitä huomioita. Joissain luvuissa haluaisin haastaa tekijän valitseman viitekehyksen (esim. onko rituaaliviitekehys todella paras ateismidebattien tarkastelussa vai olisiko se ikään kuin täydentävä näkökulma?). Ja paikoin tekijän tapa haastaa aikaisempaa tutkimusta on lievästi väkinäistä. 

Mutta yhtä kaikki, teos on tarpeellinen lisä kasvavaan mutta toistaiseksi vielä niin ohueen tutkimuskenttään. Nostan esiin kaksi asiaa, jotka erityisesti ilahduttivat: 

1. Kirjoitin muutama vuosi sitten tekstin, jossa selvitin, mikä rooli medialla voisi olla ateistiksi tulemisessa (tai uskonnon hylkäämisessä). Ehdotin, että medialla on kätilön rooli (en käyttänyt tuollaista ilmaisua): tavallisesti media ei yksin riitä, vaan pitää olla offline-kohtaamisia, mutta media tukee prosessia. Ihmiset löytävät informaatiota ja emotionaalista tukea erityisesti internetistä ja somesta, jos sitä ei ole omassa asuinympäristössä. Scheidtin analyysi tarjoaa tähän hienoja esimerkkejä Yhdysvalloista, ja määrällisesti yli kolmasosassa ateistiksi tulemisen kuvauksista mainittiin jokin media (kirjat, podcastit, tube, tv-ohjelma, striimatut debatit). Hän myös korostaa, ettei ajatus ateismista ole aina ensisijainen, jolle sitten haettaisiin tukea, vaan ateistiset näkemykset kiertävät verkossa tehden ateismista varteenotettavan vaihtoehdon. 

2. Scheidtin analysoimat televisiosarjat, erityisesti House M. D. ja Bones, toistavat joiltain osin stereotypiaa ateistista tunteettomana tai sosiaalisesti rajoittuneena tieteilijä-misantrooppina, mutta toisaalta ihmiset pystyvät samaistumaan niihin tai ainakin pitämään hahmoista. Scheidt nostaa hyvin esiin myös sen, miten näin rakennetaan käsitystä ateismista: ateismi assosioituu sankaritieteilijään, jolle tiede tarjoaa elämää kannattelevan merkitysrakenteen, erotukseksi uskonnosta, joka mielletään tieteen ja ateismin vastakohdaksi. Tässä on paljon samaa kuin omissa analyyseissani ateistisista elokuvista ja dokumenttielokuvista, tarjoten näin vertailumateriaalia ja esimerkkejä sarjoista, joita en itse ole seurannut. 

Tutkimukset, jotka keskittyvät nettikeskusteluihin ja nettimeemeihin, perustellaan usein osallistavan kulttuurin tarkastelun tärkeydellä: media ei ole enää yksisuuntaista keskuksesta vastaanottajille suuntautuvaa viestintää, vaan monikeskeistä, jossa käyttäjistä tulee kommentoijia ja sisällöntuottajia joskus jopa niin, että perinteinen media juoksee nettiaktivistien perässä etsimässä juttuaiheita. Silti minua ihmetyttää, miten niin moni tutkija ei integroi valtavirtamediaa ja yhteiskuntaa mukaan nettiin keskittyviin tutkimuksiinsa. Niitä lisää, niin ainakin minä olisin tyytyväisempi. Silti kokonaisuutena Scheidtin teos on tärkeä, ja ainakin omissa aihepiiriä käsittelevissä teksteissäni tulen viittaamaan hänen huomioihinsa siitä, miten ateismia harjoitetaan verkottuneesti ja miten ateismia kuvataan eri medioissa.