keskiviikko 25. tammikuuta 2023

Dosentin nimikkeen englanninkielisestä käännöksestä

Suomen Dosenttiliitto on esittänyt opetus- ja kulttuuriministeriölle, että dosentin arvon viralliseksi englanninkieliseksi käännökseksi vahvistetaan ”Associate Professor”. Tieteentekijät on esittänyt kannattavansa esitystä

Saman tien somessa sikisi keskustelu siitä, miten käännös on väärä. Uusia käännösehdotuksia ei näkynyt, mutta ”Adjunct Professorille” löytyi tukea vailla perusteluja sen erinomaisuudesta. Perusteluja oli vain ”Associate” termiä vastaan. 

Jostain syystä koulutetut ja sivistyneet ihmiset eivät näytä ymmärtävän, millaisia ongelmia ja pätevyystason alentamista ”adjunct”-termiin sisältyy. 

Hanne Appelqvist kirjoittaa ongelmista eräässä Facebook-keskustelussa seuraavasti: 

”Adjunct professor tarkoittaa esim. USAssa vaikkapa jatko-opiskelijaa, joka on palkattu opettamaan joitakin kursseja ja jolla ei ole pysyvää affiliaatiota yliopistoon. Dosentuuri taas viittaa suht. tarkasti määriteltyyn ja osoitettuun pätevyyteen ja on sidoksissa sen myöntäneeseen yliopistoon. Associate Professor olisi siinä mielessä parempi vaihtoehto, että kun suomalainen dosentti hakee työtä ulkomailta, tämän pätevyys samastettaisiin muiden (esim. anglo-) hakijoiden pätevyyteen. (Associate Professor -tasolla pätevyysvaatimukset tulevat lähelle dosentuurin vaatimuksia.)” 

Ihmiselle, joka on kilpailemassa akateemisista positioista tai tutkimusrahoituksista kansainvälisessä kontekstissa, Adjunct Professor on huono, pahimmassa tapauksessa hyvin haitallinen nimike. Joka tapauksessa se on osin harhaanjohtava käännös: se kertoo, ettei henkilöllä ole vakituista työpaikkaa yliopistolla, mutta ei kerro pätevyystasoa ja useimmissa konteksteissa kommunikoi sen väärin. 

Suurelle osalle kommentoijista ehdotettu nimike tuntuu olevan ongelma siksi, että heidän päässään asiat menevät sekaisin, kun englanniksi apulaisprofessori on Associate Professor. Sitten välillä jotkut professorit huolestuvat, että pian kaikista tulee professoreita. Heidän tulisi suunnata energiansa työelämäprofessuurien (engl. Professor of Practice) sekä Professor-uistinten vastustamiseen. Tai sitten todellinen käännösongelma leimataan dosenttien tittelinkipeydeksi, kuten pari professoria asian typisti (Acatiimi 1/2022). Heitä ei näytä paljoa kiinnostavan dosenttien pätevyyden downgreidaaminen kansainvälisessä kontekstissa. 

Muistaakseni joku ehdotti vuosi tai pari sitten käännökseksi ”Adjunct Associate Professor”. Se ei ole kaikkein kaunein, mutta se kertoo, ettei ole vakkariduunissa (Adjunct) ja tason (Associate professor). Pelkkä Adjuct ei kerro tasoa, koska Adjunct on usein maisteri (tai voi olla jopa kandi). 

Vastalause tälle käännökselle ei ole se, että Adjunct Professor olisi onnistunut. Se ei ole. Sen sijaan ongelma on siinä, että Adjunct viittaa usein määräaikaisiin opetustehtäviin, eikä se siten kommunikoi dosenttien asemaa onnistuneesti. Tämä on mielestäni pienempi ongelma kuin Adjunct Professorin tuomat ongelmat. Keskustelussa tuli vastaan myös nimike Honorary Associate Professor.  Adjunct Associate Professor tai Honorary Associate Professor olisivat parempia kuin Adjunct Professor ja ehkä myös helpommin sulateltavia niille, jotka eivät voi hyväksyä Associate Professor -käännöstä. 

Suomessa on muitakin englanninkielisiä akateemisia nimikkeitä, jotka eivät kommunikoi tasoa kovin hyvin: university teacher (käytännössä usein nykyään dosenttitasoisia, jopa professoritasoisia, mutta voi olla alemmalla tasolla), university lecturer (vastaa useimmiten Englannin senior lectureria tai readeria), professor of practice (ei vaadi edes dosenttitasoa). Suomalaisen yliopistomaailman tulisi päästä eroon pätevyyttä alentavista nimikkeistä. Siksi kannatan lämpimästi dosentin käännöksen muuttamista. Se, mikä käännös on paras, on minusta vielä avoin asia, mutta se ei ole Adjunct Professor.

sunnuntai 8. tammikuuta 2023

Viisi 2000-luvun indie-aktia, joita et tunne, mutta joihin kannattaa tutustua

Tällä vuosituhannella nähtiin indievetoisen popin valtavirtaistuminen ja sen uusi marginalisoituminen. Viileimmät festarit olivat hetken täynnä pinnalle nousseita indieakteja, kunnes ne vaihtuivat listapoppiin. Vai pitäisikö sanoa, että hipsterikansan maku muuttui indiepopista listapopiksi, Beach Housesta Siaan? 

Itse taisin elää osan tuosta 2000-luvun kultakaudesta Leedsissä. Tuona aikana (2007–2010) tutustuin lukuisiin indiebändeihin – livenä, suoratoistopalvelujen kautta ja fyysisiltä äänitteiltä. Suuri osa itseäni miellyttäneistä yhtyeistä jäi historian hämärään, eikä ainakaan toistaiseksi niitä ole ”löydetty” uudelleen. Ehkä osa yhtyeistä saakin jäädä unholaan, mutta muutamien soisi saavan vielä uusia kuulijoita. Tässä niistä viisi, joiden arvelen olevan monille indieaktiiveillekin tuntemattomia. 

Arrah & the Ferns. Folkia ja twee-poppia yhdistelevän, Arrah Fisherin johtaman Philadelphiasta ponnistavan bändin ensilevy Evan Is a Vegan (2006) löytyi muistaakseni Last.FM-sivuston kautta. Verkosta sen sai fyysisenä esineenä edullisesti, joten pian se soi kotistereoissa toistuvasti. Bändi teki albumin myös 2010 ja cd-r:n 2013. Niitä en ole kuullut. Allmusicin kuvaus: ”songs feature a unique combination of Wurlitzer organ, "banjolin" (half violin, half mandolin), and tender vocals.” Hienoa nössöindietä, mutta tästä listasta itselleni vähiten merkittävä. Biisisuositus: “Skylark” ja “Apple for Evan” 

Bodies of Water. Los Angelesista kotoisin oleva yhtye oli aktiivinen levyttäjä 2007–2011 ja sitten tuli tauko, uusia bändivirityksiä (lähinnä indie-Abbaa muistuttava Music Go Music), kunnes bändi taas aktivoitui, ja levytti 2017 ja 2021. Kolme ensimmäistä albumia ovat kaikki hienoja, paluulevyt hieman erilaisia ja keskitasoa. Livenä näin bändin asuessani Leedsissä. Keikalla oli korkeintaan 40 henkilöä, mutta kokemus oli upea. Jätän tähän täkyksi lainauksen Pitchforkin arviosta bändin debyyttiä koskien: ”And after you accept the wall of vocals into your heart, you've still got to deal with arrangements equal parts Ennio Morricone, Godspell, classic punk, and Ben-Hur soundtrack.” Biisisuositus: ”Under the Pines” (tai melkein mikä tahansa albumilta A Certain Feeling [2008]). 

Ganglians. Pastoraalista indie-psykedeliaa Sacramentosta. “Valiant Brave” oli yhdellä’ Uncut-lehden kokoelmalla. Sen perusteella ostin muutamalla eurolla koko levyn Monster Head Room (2007). Still Living ilmestyi 2011. Biisisuositus: ”Valiant Brave” 

Secret Cities. Pohjois-Dakotan Willistonista tulevan Marie Parkerin liidaama yhtye teki kolme albumia 2010–2014. Niistä kaksi ensimmäistä on itselleni tärkeitä. Kuulin bändiä Jumbo-levykaupassa Leedsissä, ja pian oli tutustuttava lisää. Pink Graffitista (2010) tuli hetkeksi arjen soundtrack. Herkkää ja haurasta. Biisisuositus: ”Boyfriends” 

Waters. Loistavan Port O’Brienin keulahahmon, Kalifornian suunnalta tulevan Van Pierszalowskin (myös Van William) seuraava projekti oli WATERS, joka teki kolme albumia. Niistä ensimmäinen, Out in the Light (2011) on erityisen hieno teos. Vähän rokimpaa, jos Port oli folkimpaa. Lainaus yhdestä arviosta: “The frontman's voice is largely clear and earnest with grit where necessary and a dash of Neil Young's nasal falsetto, the kind of delivery just begging for a listener's impassioned sing-along.” Biisisuositus: “Take Me Out to the Coast” ja “Mickey Mantle”.

lauantai 31. joulukuuta 2022

Levyvuosi 2022

Vuoden 2021 levysatoa ihmetellessäni totesin, että olen pudonnut kärryiltä musakriitikoiden ja ehkä kuuntelijoidenkin suurista suosikeista. Vuosi 2022 ei tuo siihen poikkeusta. 

Toki olen kuunnellut monta esimerkiksi Uncutin vuoden parhaista, varsinkin kun olen ostanut jokaisen numeron ja pyöritellyt siinä samassa tulevia cd-levyjä. En kuitenkaan ostanut yhtään tuoretta albumia niiden perusteella. Useina vuosina olen löytänyt paljon kiinnostavaa ostettavaa. Nyt löysin vain kivaa musiikkia, ostosteni suuntautuessa muualle. 

Uusien levyjen ostamisessa on tapahtunut pudotus. Vuonna 2022 ostin kaikkiaan 296 albumia. Niistä vain yhdeksän on julkaistu vuonna 2022. Viisi ulkomaista ja neljä kotimaista: 

Marcel Bontempi: Crawfish, Troubles, Cats & Ghosts (kooste 2015-20, ilm. 2022) 
Brian Jonestown Massacre: Fire Doesn’t Grow on Trees 
Built to Spill: When the Wind Forgets Your Name 
Pixies: Doggerel 
Watain: Agony & Ecstasy of Watain 

Hal Peters Trio: Takes on Carl Perkins
Katujen äänet: Kaiken jälkeen (ilm. 2021 mutta vinyyli 2022)
Teini-pää: Maailma kyllä odottaa 
Ydinperhe: Kymmenen välivuotta 

Näistä valitsen parhaaksi levyksi Built to Spillin. 

Vuoden ostoksissani on valtava määrä erilaista juurimusiikkia: bluesia, rockabillyä, psychobillyä (no, ei se nyt ihan rootsia ole), rock’n’rollia, vähän kantria ja dub-reggaeta, hitunen jopa swingiä. Mukana on sopivasti kotimaista rokkia, tarkasti valikoitua black metallia sekä krautrockia. On siellä kohtuullinen otos punkkia, psykedeliaa, progea, indietä ja jazziakin. Classic Rockin kokoelmaa täydensin erityisesti Kinksin studioalbumeilla. Suurin löytö oli Robert Wayattin Rock Bottom (1974). Vaikka olen Wyattia kuunnellut aikaisemminkin, tämä albumi iski yllättävän lujaa. Can ja Amon Düül II ovat soineet ahkerammin kuin koskaan aikaisemmin. 

Uutuuksista ostamatta on toistaiseksi ainakin Luke Hainesin & Peter Buckin uusi albumi, Spiritualized ja Beach House – siis niistä, jotka normaalisti ostaisin saman tien, mikäli hinnat eivät olisi kohonneet pilviin. 

Vuoden kotimainen biisi voisi olla Tuomo Mannosen ”Somertonin mies”; ulkomaisista Pink Mountaintopsin ”Lights of the City”, jos en lähde taas Built to Spilliä tarjoamaan. Molempia olen ihmetellyt erityisesti kävellessäni Helsingin kaduilla. 

Tänä vuonna ei ole aikaa tehdä listausta kaikesta siitä vuoden 2022 musiikista, mihin tulen palaamaan seuraavan vuoden aikana. Alkavalta vuodelta en osaa odottaa mitään. Haluan löytää aikaa kuunnella jo ostamiani levyjä. Lisäksi haluan löytää jotain uutta innostavaa. Asiaan kuuluu, etten vielä tiedä, mitä se voisi olla.

perjantai 30. joulukuuta 2022

Vapaa-ajattelun historiaa pääkaupunkiseudulla

Viime aikoina olen lueskellut muutamia järjestöhistoriikkeja. Vähän aikaa sitten ilmestyi Erno Vanhalan historiikki Uskontojen uhrit UUT ry:stä, nimeltänsä UUT – 30 vuotta tukea uskontojen uhreille. Heti perään luin nyt jo iäköityneen teoksen, Arto Tiukkasen Vapaa-ajattelu Helsingissä. Helsingin Vapaa-ajattelijat ry. 1936–1996 (1998). 

Edellisestä tein muistiinpanot. Jälkimmäisestä suunnittelin tekeväni, mutta päätin rustata ne tänne blogitekstin muotoon. 

Vapaa-ajattelun suomalaiset järjestöhistorian juuret ovat 1800-luvun lopulla, kun Viktor Heikel (1842–1927) pyrki perustamaan ”vapaauskoisten” ruotsinkielisten liberaalien kanssa Suomen uskonnonvapaus- ja suvaitsevaisuusyhdistyksen. Senaatti ei kuitenkaan vahvistanut sääntöjä, vaan siirsi asian tuomikapituleille. Hanke torjuttiin. 

Ylioppilasyhdistys Prometheus perustettiin vuonna 1905. Yhdistyksen tavoitteena oli kirkon erottaminen valtiosta ja uskonnonopetuksen lopettaminen. Prometheus oli akateemisen eliitin projekti ja sikäli osa porvarillista kulttuuriradikalismia. Yhdistys kuopattiin 1914. Prometheus inspiroi Tampereen sosialisteja perustamaan oman yhdistyksen vuonna 1906. 

Helsinkiin perustettiin Vapaa-ajattelijain liitto vuonna 1911. Senaatti kuitenkin piti liiton tavoitteita moraalisesti ja poliittisesti epäilyttävinä, eikä antanut hyväksymistään liiton säännöille. Uusi yritys oli 1917, kun olot vapautuivat, mutta kansalaissota keskeytti kehityksen. 

Kotkassa pistettiin pystyyn yhdistys vuonna 1929 ja sinne saatiin heti seuraavana vuonna myös uskonnottomien hautausmaa. 

Nykyinen Helsingin yhdistys perustettiin vuonna 1936. Perustamiskokouksessa oli eri lähteiden mukaan jotain 170-200 henkilöä. Ja yhdistykseen liittyi noin 100 henkilöä. Nimeksi tuli ensiksi Siviilirekisteriin kuuluvien yhdistys. IKL:n kansanedustaja Hilja Riipinen ehdotti eduskunnan välikysymyskeskustelussa yhdistyksen nimeksi ”Komminternin hengessä toimiva jumalankieltäjäin yhdistys”. Se kertoo paljon siitä, miten yhdistys nähtiin kirkollisessa oikeisto-Suomessa. 

Helsingin yhdistyksen johto koostui toimihenkilöistä ja korkeakoulutetuista. Työläisiä ei johtoon valittu. Tampereella tilanne oli toinen. Helsingissä yhdistykseen kuului sekä vasemmistososialisteja että edistysmielisiä porvareita. Yhdistys oli alusta pitäen Etsivän keskuspoliisin tarkkailussa. Sekin kertoo jotain aikansa kirkollisesta ilmapiiristä. 

Muutama vuosi myöhemmin työläiset ja alemmat toimihenkilöt alkoivat olla keskeisessä osassa yhdistystä. 

Yhdistyksen historiassa konkreettisina tavoitteina ovat olleet uskonnottomien hautausmaiden vakiinnuttaminen ja uskonnottomien oikeuksien puolustaminen erityisesti kasvatuksellisissa ja koulutuksellisissa instituutioissa. Kirkkoa vastaan on kamppailtu muistuttamalla kirkosta eroamisen mahdollisuudesta. 

Jos vuonna 2009 oli tunnettu Englannista kopioitu bussikampanja, niin jo vuonna 1971 oli ”ratikkakampanja”. Tai oikeastaan torsoksi jäänyt yritys. Raitiovaunujen kylkeen laitettiin mainos, jossa luki ”Siirry siviilirekisteriin – vältyt verosta”. Kuvituksena oli kirkonmies, jota ympäröi hämähäkinverkko. Julisteet olivat paikalla sovitun kahden viikon sijaan kolme päivää, kun HKL:n päällikkö käski repiä ne irti ”hyvän tavan vastaisina”. 

Erilaisiin valitusmekanismeihin ryhdyttiin, mutta mikään niistä ei muuttanut sitä, että kampanja oli tullut päätökseensä ennen kuin se oli kunnolla alkanutkaan. Suomen Kaupunkiliitto jopa katsoi, että kyse oli kirkon karkeasta pilkkaamisesta. Kampanjasta syntyi kuitenkin medianäkyvyyttä. Epäonnistuneesta sellaisesta todennäköisesti enemmän kuin jos kaikki olisi mennyt putkeen. 

Vuonna 1996 päädyttiin ostamaan lehtimainos Helsingin Sanomista. Mainoksessa kysyttiin: ”Oletko ajatellut, miksi kuulut kirkkoon?” Se oli onnistunut mainos, sillä ihmiset ottivat yhteyttä. Se myös lopetti flaijereiden jakamisperinteen: se oli tehotonta verrattuna tällaiseen mainontaan. 

Jäseniä kirjan kattamalla ajalla on ollut parhaimmillaan hieman alle puolitoista tuhatta. Kovin paljon suurempi se ei ole ollut myöhemminkään. 

Kaikkiaan yhdistyksellä on ollut kaksi kärkeä. 1) Vahventaa uskonnottomien mukaan ottamista (mm. pyrkimys omiin hautausmaihin ja uskonnottomien huomioimiseen koulutuksessa ja kasvatuksessa). 2) Heikentää kirkon asemaa yhteiskunnassa (kampanjat jne.). Siinä missä edelliseenkin suhtaudutaan toisinaan kielteisesti, oikeuksien perään kyseleminen herättää myös ymmärrystä. Suhtautuminen jälkimmäiseen on usein kielteistä, mutta sillä yhdistys saa näkyvyyttä ja toisinaan uusia jäseniä. 

Nyt kun yli 25 vuotta on kulunut tämän historiikin kattamasta ajasta, voisi joku tiivistää myöhemmät vaiheet.

sunnuntai 30. lokakuuta 2022

Ateismi viidessä minuutissa

Lokakuun lopussa ilmestyi toimittamani teos Atheism in Five Minutes (Equinox, 2022). Sen yksittäisten lukujen ideana on tarjota noin viiden minuutin lukuajan puitteissa mielekäs vastaus ateismiin ja uskonnottomuuteen liittyvään kysymykseen. Yksittäiset luvut ovat siis parin sivun mittaisia. Teoksessa on yhteensä 64 lukua sekä esipuhe. Siihen on osallistunut yli 40 kirjoittajaa. 

Suuri osa kysymyksistä on peräisin uskontotieteen peruskurssin opiskelijoilta. Yhdistelin niitä, muokkasin ja keksin itse lisää. Yksittäisen kysymyksen kohdalla kirjoittajan tehtävänä on vastata kysymykseen ja tarpeen tullen problematisoida itse kysymys. Näin pyrkimyksenä ei ole tuottaa vain tietokirjamaisia vastauksia vaan toimia pedagogisesti ajattelun innoittajana kohti halua käsitellä lisää. 

Vaikka teoksen otsikossa on sana ateismi, yksittäisissä teksteissä saatetaan kirjoittaa uskonnottomuudesta. Tämä on kirjoittajille annettu vapaus. Samoin osa kirjoittajista käsittelee ateismia analyyttisesti mielekkäänä terminä, kun taas osa painottuu tutkimaan termin käsitehistoriaa ja käyttöä, erityisesti sitä, miten ihmiset ovat termillä identifioineet itseään tai muita. Tämän variaation perustelu on pedagoginen: lukija joutuu tarkkailemaan käsitteellistä kirjavuutta, joka toistuu myös tutkimuskirjallisuudessa. 

Ateismia ja uskonnottomuutta käsitellään erilaisten tieteenalojen näkökulmista. Mukana on esimerkiksi historiantutkimuksen, uskontotieteen, filosofian, antropologian, psykologian ja sosiologian näkökulmia. Kirjoittajia on useista eri maista, esimerkiksi Yhdysvalloista, Kanadasta, Englannista, Skotlannista, Hollannista, Saksasta, Singaporesta, Virosta, Puolasta, Kroatiasta, Sveitsistä, Norjasta, Ruotsista ja Suomesta. 

Kirjoittajat ovat toki painottuneet Eurooppaan ja Pohjois-Amerikkaan, eikä globaaliin kattavuuteen ole edes pyritty. Silti asetin ohjenuorakseni, että jonkinlaiseen maantieteelliseen variaatioon pyritään, ja sen jälkeen katsotaan, että variaatio ulottuisi myös sukupuoleen, etnisyyteen ja akateemiseen uravaiheeseen. Kuitenkin jokaisen kysymyksen kohdalla ensimmäinen ajatus oli: ”Kuka olisi paras mahdollinen kirjoittaja?” 

Teos on osa kirjasarjaa, jossa on jo ilmestynyt teokset teemoista uskonto, buddhalaisuus, hindulaisuus sekä alkuperäiskansojen uskonnot. Lisää on tulossa. Olen lukenut tai ainakin selaillut tarkasti kaikki sarjassa ilmestyneet ja pari käsikirjoitusasteella olevaa. Mielestäni teokset ovat kiinnostavia muutenkin kuin aloittelijoille, erityisesti siinä, miten kirjoittajat hahmottelevat, mitkä ovat tieteellisesti kiinnostavia kysymyksiä kussakin aihepiirissä. Mutta kyllä niistä oppii sisällöllisestikin, vaikka kuinka olisi tehnyt pitkään opetus- ja tutkimustyötä. 

Atheism in Five Minutes on saatavilla edullisena pehmeäkantisena versiona. Jos haluaa tilata suoraan kustantajalta, 25 prosentin alennuksen saa koodilla A5M. 

Itselleni tämä oli osin ”pandemiakirja”, osin ”tutkimusvapaakirja”. Tutkimusvapaalla viimeistelin keväällä 2022 ilmestyneen teokseni Taking ”Religion” Seriously: Essays on the Discursive Study of Religion (Brill, 2022), mutta siinä samassa päädyin kysymään 5 minuuttia -kirjasarjan toimittajilta, onko kukaan ehdottanut ateismia aiheeksi. Muutaman sähköpostin jälkeen kustantaja oli vakuuttunut, että tällainen kannattaa tehdä. 

Kuten kaikissa toimitustöissä, työtaakka oli oletettua suurempi, varsinkin kun tässä oli niin paljon kirjoittajia, mutta teosta on ollut myös hauska tehdä. Toivottavasti sitä on myös hauska lukea.

perjantai 30. syyskuuta 2022

Studioalbumit osa 114: The Sisters of Mercy

Suhtautumiseni The Sisters of Mercyyn on ollut kahtalaista: yhtäältä se on ollut naurun ja hymistelyn aihe; toisaalta koskaan ei ole käynyt kieltäminen, etteikö yhtyeellä olisi goottigenressä paikka hyvin korkealla. 

Bändi otti nimensä Leonard Cohenin biisistä ”Sisters of Mercy” (1967) ja piti itseään The Stoogesin seuraajana. Se kiisti olevansa goottiakti. Tietenkin. 

Kaikki albumit löytyvät hyllystä jossain muodossa, joten kirjoittamisen ja kuuntelun kimmokkeena toimi Mark Andrewsin kirja Paint My Name in Black and Gold: The Rise of Sisters of Mercy

Kirjassa on 450 sivua ja siinä päästään ensialbumiin jossain 300 sivun kohdalla. Pitkään siis vietetään varhaisvaiheessa, osin ehkä siksi, että informantteina on varhaisvaiheen jäseniä. Ja sanoohan sen kirjan alaotsikko. Bändin keulahahmo, Andy Taylor, eli Andrew Eldritch, ei ole osallistunut kirjan tekemiseen, lukuun ottamatta yhtä haastattelua, joka toimi kimmokkeena kirjan kirjoittamiselle. Sen sijaan varhaisvaiheeseen kuuluneet kitaristi Gary Marx ja basisti Craig Adams ovat merkittävässä roolissa. Toisessa kitarassa oli Ben Gunn ja rumpalina Doctor Avalance eli rumpukone. Muutaman vuoden jälkeen Gunn lähti ja tilalle tuli Dead or Alivessa soittanut Wayne Hussey, joka myöhemmin perusti The Missionin. 

Kirjassa siistiä on, että vanhassa kotikaupungissani Leedsissä perustettu yhtye seikkailee tarkoissa osoitteissa ja baareissa, jotka ainakin asuinvuosinani olivat edelleen elossa (mm. Fenton, Faversham, Guildford, Royal Park – kahdessa ensin mainitussa yliopiston kupeessa olen käynyt monta kertaa, Guildfordissa muutaman kerran ja viimeksi mainitussa usein matkalla kaupungin sympaattisimmalle keikkapaikalle, Brudenell Social Clubille). 

Some Girls Wander by Mistake (1980–1983, 1992) on mukana tässä poikkeuksellisesti. Se ei ole studioalbumi, vaan singlekokoelma yhtyeen alkuajoilta. Se kattaa kolme vuotta, sisältäen muutaman keskinkertaisuuden ja nipun huippuja: myöhemminkin bändin levyttämä ”Temple of Love”, joka oli minulle sisäänheitto bändiin, Rollari-kover ”Gimme Shelter”, yksi parhaista ”Body Electric”, ”Alice”, ”Heartland” ja muita. Ostin cd:n joskus Anttilasta 60 markalla. Teoksen heikkous on siinä, ettei singlet ole kronologisessa järjestyksessä, vaan alussa on uusimmat. Kerrankin suosittelen lämpimästi muihin kuin studiolevyihin tutustumista: jos tunnet vain ajallisesti myöhemmät studioalbumit, et tunne The Sisters of Mercyä, ja olet missannut useita hienoja hetkiä. 

First and Last and Always (1985) on ensimmäinen studioalbumi. Ilmestyessään vastaanotto ei ollut pelkästään myönteinen, vaikka yhtye kolkuttelikin valtavirran ovia, mutta vuosien saatossa siitä on kasvanut ehdoton goottiklassikko. Avausraita ”Black Planet” on loistava ja musiikki myötäilee dystooppista tekstiä. ”Walk Away” jatkaa täysosumia. Sen jälkeen on maltillisempaa, mutta esimerkiksi ”Marian” ja ”Nine While Nine” ovat bändin parhaimmistoa. Itse ostin tämän vinyylinä 25 markalla noin 30 vuotta sitten. Ei ole tarvinnut katua. 

Floodland (1987) on eri maata. Tässä vaiheessa bändi oli jo käytännössä hajonnut. Eldritch Rekrysi The Gun Clubin basistina toimineen Patricia Morrisonin. Kun Hussey ja Adams yrittivät touhuta The Sisters of Mercy -nimellä ja heti perään nimellä Sisterhood, Eldritch päätti levyttää Sisterhood -nimellä (vuonna 1986), jotta sekin loppuisi. (katso YouTubesta Trash Theory -kanavalta parikytminuuttinen ”The Smirking Revenge of The Sisters of Mercy & This Corrosion”, jossa eritellään hauskoja detaljeja Husseyn ja Eldritchin nokittelusta.) Floodlandilla Eldritch kuitenkin pölähti Top of the Popsiin biisillä ”This Corrosion”, jonka tuottajana on mahtipontisista äänimaailmoista tunnettu Jim Steinman. Eldritch on nero, täynnä ironiaa ja pikkumaisuutta. ”This Corrosion” on erittäin hieno biisi, ja kestän Steinmanin ja 40-henkisen kuoron, mutta kasarisoolojen soittajana tunnettua Eddie Martinezin kitaraa huonommin. Muu albumi on yhtäältä synkkä – ankeakin – ja toisaalta popsoundeilla flirttailevaa. ”Lucretia My Reflection” on melodisen puolen timantti. Kelpo teos kokonaisuutena, mutta ei mestariteos. 

Vision Thing (1990) on paikoin soundeiltaan häiritsevä ajankuva. Yleismeno on Sistersiä vahvoilla poprock-mausteilla. Esimerkiksi nimiraidasta ja sen kitarasta tulee mieleen The Cult. ”Detonation Boulevard” on silkkaa radiopoppia, mutta melko myönteisessä mielessä. ”Something Fast” on toimiva balladi. Biisit ovat ihan hyviä, mutta ei taaskaan puhuta mestariteoksesta – kenties debyytti ja sitä edeltävän ajan parhaimmisto asetti riman liian korkealle. Oma suosikkini on aina ollut ”When You Don’t See Me”. 

Sittemmin bändi on levyttänyt pari biisiä, mutta ei albumia. Keikoilla se on käynyt tasaiseen tahtiin. Niillä ovat soineet myös uudet, julkaisemattomat biisit. Bändi on uransa aikana soitellut verrattain paljon kovereita, vaikka ne puuttuvat studioalbumeilta. Ne ovat kuuntelun arvoisia, hyvässä ja pahassa. 

The Sisters of Mercy on mainio yhtye ja Eldritch on sopivasti eksentrinen keulahahmo. Tai siis levybisneksessä korkeisiin johtoasemiin yltäneet ovat pitäneet häntä hankalimpana mahdollisena henkilönä. Kirjassa Andrews hehkuttaa Eldritchin tekstejä useaan otteeseen. Itse en ole koskaan perehtynyt niihin laajasti ja kunnolla. Ehkä pitäisi. 

Yhtyeellä on ollut suora vaikutus goottimetalliin, johon itse suhtaudun melko välinpitämättömästi. Esimerkiksi Paradise Lost on kertonut avoimesti, miten TSOM muutti heidän musiikkinsa. 

Tiivistetysti: Debyytti erinomainen, toinen hyvä ja kolmas hyvä. Aika ennen debyyttiä erittäin hyvä, sisältäen mestariteoksia.

tiistai 20. syyskuuta 2022

Katsomuslukutaito ja media

Maailmalla on pitkään keskusteltu uskonnosta ja sen lukutaidosta aivan kuten muistakin lukutaidoista (esim. medialukutaito). Päädyin pyynnöstä toimittamaan Teologia.fi-sivustolle teemanumeron, jossa lähtökohtana oli keskittyä median uskontolukutaitoon. 

Päädyimme puhumaan kokonaisuuden otsikkotasolla katsomuslukutaidosta, jonka ajattelen olevan uskontolukutaitoa laajempi käsite, sillä se ei rajaudu uskonnollisiin katsomuksiin vaan kattaa periaatteessa millaisia katsomuksia tahansa. Yksittäisillä kirjoittajilla oli kuitenkin mahdollisuus valita parhaana pitämänsä käsite. 
 
Teemanumero löytyy täältä ja kokonaisuudesta saa alustavan käsityksen lukemalla pääkirjoitukseni täältä. Kokonaisuudesta tuli ehkä liian uskontotiedekeskeinen. Mutta näin projektit usein menevät: kutsutaan kirjoittajia laajemmalla skaalalla, saadaan alustavista suostumuksista sopiva paketti, ja deadlinen lähestyessä tulee joitain peruutuksia. Lopuksi mennään sillä, mitä valmistui. Kovin suurta pahoittelua painotus tuskin vaatii, pienen selityksen kuitenkin. 

Itse olisin toivonut tähän kokonaisuuteen erityisesti (media- ja uskonto)historiallista näkökulmaa sekä toimittajan itsereflektiota. Nyt mentiin ilman niitä, vaikka yritystä oli. Hassumpi ei olisi ollut uskonnollisten toimijoiden näkökulma, mutta silloin olisi pitänyt ratkaista, millä periaatteella kirjoittajia kutsutaan. Tähän ei nyt lähdetty. Kenties myös sosiaaliseen mediaan keskittynyt teksti olisi ollut toimiva mukana olevan populaarikulttuurin käsittelyn rinnalle. Siitä keskusteltiin ja muistaakseni ehdotin, mutta toimituskunta piti silloista valikoimaa toimivana. Nyt kokonaisuus jakaantuu enimmäkseen erilaisten katsomusten tai instituutioiden varaan (luterilainen kirkko, islam, ortodoksisuus, uushenkisyys, politiikka, uskonnottomuus/ateismi). Lukijoiden toivon keskittyvän niiden sisältöihin eikä kokonaisuudesta puuttuvien elementtien pitkäkestoiseen ruotimiseen, vaikka toivomuksillani ei paljon painoarvoa olekaan. 

Oma kontribuutioni toimitustyön ja pääkirjoituksen lisäksi keskittyy kysymään, miksi uskonnottomuus ja ateismi eivät kiinnosta suomalaista mediaa. Aiheesta voi lukea lisää täältä.