perjantai 4. helmikuuta 2011

Pohjanmaan gootit

1980-luvun suomalaista goottimusiikkia on koottu levylle ”Eilisen jälkeen: suomalaista postpunkia 1981–1987”. Ei sitä ollut paljon tarjolla, kun yhdelle levylle mahtuu kolme kappaletta Mustaa Paraatia. Olisi sinne voinut tietysti laittaa myös varhaiset Pyhät Nuket ja Mana Manaa edeltäneen Silmienvaihtajat, jonka ”Paniikki on ekstaasin veli” on Mana Manan saman kappaleen levytykseen verrattuna todella lähellä aikansa suomalaisia goottibändejä (joo joo, löytyy YouTubesta). Levyn kuunteleminen vei kuitenkin matkalle lapsuusmaisemiin, mutkan kautta.

Levyllä on Hiljaa -yhtyeen kappale, jossa laulaa Filppulan Jaska. Filppula kirjoittaa jo pari vuotta sitten ilmestyneessä jokseenkin omaelämäkerrallisessa romaanissa ”Me ei oltu valtaosaa” kasvamisesta Koskenkorvalla. Luin sen pyrkimyksenäni oppia jotain alueen 1980-luvun ilmapiiristä ja yrityksenäni muistella, oliko Pohjanmaalla mitään gootteja. Siis: kotiseutukirjallisuutta!

Olen Filppulaa 9 vuotta nuorempi, joten ne puitteet, joihin hän romaaninsa ripustaa, ovat tapahtuneet näkökulmastani suurimmaksi osaksi liian aikaisin. 9 vuotta on nuorena iso ero. En myöskään kasvanut Koskenkorvalla, maaseudulla, vaan Seinäjoella, pienessä kaupungissa, maakunnan keskuksessa. Toisaalta osa teoksesta sijoittuu Seinäjoelle ja olin melko nuoresta pitäen aktiivinen musiikkielämän seuraaja, joten teoksessa on paljon tuttua.

Mainitulla levyllä on kolme pohjalaista yhtyettä: Syyskuu, Geisha ja Hiljaa. Filppulan Hiljaa (Joy Divisionin Still – tiedättehän) ei koskaan kantautunut korviini, vaikka he Seinäjoen nuorisotalolla treenasivatkin. Myös Geisha jäi melko tuntemattomaksi. Syyskuu sentään on tuttu, mutta ei sitäkään omasta hyllystäni löytynyt, vaan kaverin isoveljen. Yhtyeet olivat toiminnassa niin pienen hetken, että ne olivat lopettaneet toimintansa ennen teini-ikääni. Mutta Filppulan kirjassa yhtyeet ovat esillä.

Vaikka en kasvanut Koskenkorvalla, sen ummehtuneen ilmapiirin kuvaaminen ja halu paeta omaan musiikkikuplaansa tuntuvat tutulta. Kotiseutunäkökulmasta keskityin kuitenkin pitkälti epäolennaiseen.

Teoksessa vieraillaan tupakkakaupassa. Sen myyjä nimetään ”käheäksi äijäksi” ja kuvataan pahansuovaksi, porttikieltoja nappuloille jakelevaksi pihisijäksi, jonka repertuaarista löytyi tekokakka ja kutituspulveri. Muistan hyvin miehen, tekoulosteen ja pulverin. Miehen nimi oli muistaakseni Allan ja ulosteita ja pulvereita lähinnä ihailtiin. Häneltä käytiin ostamassa minipommeja, hieman myöhemmin Korkeajännityksiä sekä heviyhtyeiden rintanappeja, kankaisia hihamerkkejä ja ”selkälippuja”.

Musiikkielämään liittyi tietysti Kemu (Kehittyvän musiikin yhdistys), jonka aktiivit eivät ole turhan suopeita kirjan päähenkilön taiteellisille ambitioille. Yhdistys kuitenkin tarjosi harjoitustilat ja sopuhintaisen diilin demon tekemiseen. Demon äänitti Matti Bergström, jonka muistan hyvin ja takapiruna toimi läänintaiteilija Veltto Virtanen, jonka kaikki skidit tiesivät. Samoissa tiloissa Velttokin muistaakseni treenasi, ainakin olin todistamassa kun joku keskenkasvuinen virtsasi hänen kitaransa päälle.

Kirjan päähenkilö käy tietenkin myös Provinssirokissa vuonna 1984, jolloin Smiths esiintyi siellä. Tässä olen auttamattomasti nuori. Ensimmäinen provinssini oli vasta vuonna 1987, jolloin näin ensimmäisen kerran Eppu Normaalin. Provinssissa päähenkilö juttelee järjestysmiehelle, joka futaa Törnävän Pallossa. Pelaaja piti töissäkin sinivalkoraidallista pelipaitaa… Hetkinen! Kyllä TP:n värit olivat jo tuolloin oranssi ja musta. Sininen ja valkea olivat Sepsin, ja siten myös minun.

Myös pariin otteeseen romaanissa mainittu Epon pubi tuli tutuksi aikuisten puheista, mutta sinne, kuten kaikkialle, olin liian nuori. Ja kun olin tarpeeksi vanha, ei pubista ollut jäljellä kuin asiakkaiden muistot.

Kirjassa käydään läpi Rockin SM-kisat vuodelta 1982, jolloin Seinäjoella voittajaksi selviytyi 22-pistepirkko. Itse seurasin kisoja kunnolla vasta 1984, jolloin Peer Günt anasti tittelin. Ajan muuttumista kisojen muistelut kuvaavat hyvin, sillä tärkeästä ponnahduslaudasta tuli teini-ikäni jälkeen tarpeeton tapahtuma. Muuttaessani Turkuun menin kisapaikalle, mutta ainoa syy siihen oli tapahtuman yhteydessä esiintynyt 22-pistepirkko. Voittajaksi selviytyi lahtelainen Rytke, josta toivottiin parin viikon verran uutta Sleepy Sleepersiä. Tuotos löytyi pian Anttilan alelaarista ja levy-yhtiön pomon kengänjäljet soittajien takamuksista.

Filppulan kirjan perusteella Pohjanmaalla oli gootteja juuri sen verran kuin on jo lueteltu. Rokkareita siellä oli, samoin punkkareita ja HC-ihmisiä. Mutta ei siellä montaa goottia ollut, ainakaan myöhäisgootteja. Tai sitten ne liikkuivat vain öisin.