torstai 31. joulukuuta 2015

Studioalbumit osa 61: Dead Kennedys

Teininä löysin punkin ja aloin haalia hyllyyni keskeisiä levyjä. En muista tarkasti järjestystä, mutta luultavasti hyvin pian Ramonesin ja Clashin jälkeen ryhdyin kuuntelemaan Dead Kennedysiä. Ostin Fresh Fruit for Rotting Vegetables -albumin ja soitin sitä parille kaverilleni, joiden mielestä tukkahevi oli parasta musiikkia. He hahmottivat, että Ramones oli hauska ja että Clashissa oli rokkiasennetta, mutta Dead Kennedysille ei löytynyt ymmärrystä.

Myöhemmin hyllyyni on ilmestynyt kaikki muutkin studiolevyt, ”Holiday in Cambodia” seiskatuumaisena, ”Too Drunk to Fuck” 12-tuumaisena ja b-puolista ja harvinaisuuksista koottu Give Me Convenience or Give Me Death.

Yhtyeen nokkamiehen Jello Biafran projekteista kuuntelin teininä aktiivisesti Lardia – The Power of Lard -ep (1989) ja The Last Temptation of Reid -albumi (1990) ovat hyllyssä – Nomeansnon kanssa tehtyä kimppalevyä (1991) ja D.O.A:n kanssa tehtyä levyä (1990). Ne löytyvät edelleen hyllystäni. Jostain syystä Mojo Nixonin kanssa tehtyä levyä (1994) en koskaan ostanut, mutta siinä on hyviä vetoja. Yhteistyötä Melvinsin kanssa en oikeastaan tunne (levyt 2004, 2005), joten laitan kuunteluun. Tumor Circus -nimellä tehty levy vuodelta 1991 jäi teininä satunnaisten biisien varaan, mutta tätä varten kuuntelin sen Spotifysta. Se on oikein kelvollista kamaa, mutta ei parasta soppaa, mihin Jello on lusikkansa laittanut. Guantanamo School of Medicinen kanssa tehtyjä kelvollisia levyjä olen kuunnellut vain pintapuolisesti (2009, 2011, 2013).

Kun tein pienen arviointitehtävän kustantajalle, sain muutamia kirjoja. Yksi niistä oli Alex Oggin Fresh Fruit for Rotting Vegetables (2014). Kirjassa on riittävästi ilonaiheita faneille, mutta se ei aivan nouse musiikkikirjojen klassikoiden joukkoon. Se keskittyy nimensä mukaisesti yhtyeen tunnetuimpaan albumiin, joka oli myös debyytti. Kirja selittää yhtyeen jäsenten keskinäisiä riitoja, valaisee oikeusjuttuja muiden kanssa ja erittelee yksittäisten biisien syntyä ja äänitystä. Se kertoo kaiken tämän ohessa laulaja Jello Biafran pyrkimyksestä päästä pormestariksi ja yhtyeen vittuilusta aikansa musiikkibisnekselle vieraillessaan Bay Area Music -palkintogaalassa. Siinä on paljon kuvia – vähän liikaakin – ja sarjakuvia.

Oggin kirjan oheen suosittelen Fresh Fruit for Rotting Eyeballs -dokumenttia, jossa (suunnilleen samojen asioiden) pääkertojana on yhtyeen kitaristi East Bay Ray. Se keskittyy yhtyeen alkuvaiheisiin ja sisältää paljon livepätkiä. Se löytyy vaikkapa YouTubesta, mutta Jelloa ei dokkarista löydy (paitsi laulamassa).

Yhtye ei koskaan näyttänyt siltä, mitä punkkareiden oletettiin näyttävän. DK:ssa oli rillipäitä ja taviksia, ei piikkitukkaa ja hakaneuloja. Sen poliittisuus oli aikaansa sidottua, kohdennettua kommentaaria, ei yleistä kapinaa ei mitään vastaan. Itselleni tärkeintä oli kuitenkin musiikki, joten mennään albumeihin.

Fresh Fruit for Rotting Vegetables (1980) on todellinen punk-klassikko samalla tavalla kuin Ramonesin ja Clashin debyytit. Sillä ei ole yhtään huonoa biisiä tai ainakaan sellaista, jolla ei olisi oikeutettua paikkaa albumikokonaisuudella. Se on selkeästi parempi kuin Sex Pistolsin Never Mind the Bollocks. Kriitikot eivät lämmenneet suuresti, mutta ostava yleisö tajusi levyn hienouden Iso-Britanniassa ja muuallakin. Suomessa levy nousi top kymppiin. Albumi on vaikuttanut niin moniin ihmisiin, ettei kehujen listaamisessa ole mieltä. Levyä itseään kuvaa kuitenkin erittäin hyvin Dinosaur Jr:n Lou Barlow’n kommentti: ”Kuuntelin sitä lakkaamatta yrittäen selvittää, miten se oli tehty. Joka kerta olin yhtä hämmästynyt.” Kuinka monesta punk-klassikosta on sanottu samaa? Mojo-lehtikin nimesi albumin musiikillisesti monitahoisimmaksi punk-levyksi. Nykypäivän näkökulmasta sen äänimaailma ei ole kovin ihmeellinen, mutta edelleen sen kuuntelu on elähdyttävää. Monipuolinen ja oivalluksia täynnä oleva levy, jolla on yksittäisiä ”hittejä”. Mutta lopputuloksen tekee kokonaisuus. Siksi en aio listata ja eritellä biisejä, vaan toivotan hyvää kuunteluhetkeä albumin parissa. Sen kansikuva on muuten peräisin homoseksuaali Harvey Milkin tappamisesta saadun kevyen tuomion julistamista seuranneista mellakoista toukokuussa 1979.

In God We Trust (1981) on jo monimutkaisempi tapaus arvioitavaksi. Miniälppärillä on kahdeksan biisiä, joista puuttuvat debyytin oivallukset. Silti kokonaisuus on melko mainio. Se osoittaa keskisormea ”moraaliselle enemmistölle” ja kristilliselle oikeistolle. Siellä on klassikko ”Nazi punks fuck off”, energiapurkaus ”Dogbite”, hauska Frankie Laine -koveri ”Rawhide” ja ”California Über Allesiin” pohjaava uusi versio ”We’ve got a bigger problem now”. Levyn neljä ensimmäistä raitaa ovat asiallista kaahauspunkkia ilman tarttuvuutta, joten olen pitänyt tätä aina askeleena heikompaan suuntaan. Siitä huolimatta se löytää tiensä vinyylilautaselle säännöllisesti.

Kenties miniälppäriä olennaisempaa on se, että samana vuonna ilmestyi single ”Too drunk to fuck”. Sen toinen puoli ”The Prey” ei ole yhtyeen tärkein biisi, mutta a-puoli on ainakin tunnetuimpia. 12-tuumaiselta sitä kelpaa kuunnella. Sitä ei löydy miltään viralliselta studioalbumilta, vaikka se johonkin Fresh Fruitin painokseen lisättiinkin. Osa klassikkobiiseistä on eri versioina singleillä. Näistä syistä suosittelen katselemaan myös studioalbumeiden ulkopuolelle. Siksi myös Holiday in Cambodia / Police Truck seiskatuumainen tulee kaivettua hyllystä mieluummin kuin edellisen albumiversio.

Plastic Surgery Disasters (1982) on hitaampi kuin In God eikä se ulotu aivan niin moneen suuntaan kuin Fresh Fruit. Ostin sen älppärinä parinkymmenen prosentin alennuksella lukiolaisena. Kansi on upea: Michael Wellsin valokuva ”Hands”, jossa nälkiintyneen tummaihoisen käsi on terveenoloisen valkoihoisen kädessä. Paketissa on paksu vihko kuvakollaaseja ja sanat, joita suomentelin sanakirjan avulla. Ennen muuta totesin sen olevan erinomainen levy. Olen edelleen samaa mieltä. Yksi suosikeistani on ”Government flu”, joka avaa levyn. Mutta jos nimetään letkeä ”Winnebago warrior” (josta Mojo Nixon teki hienon kantriversion), vauhdikas ”Buzzbomb”, melodinen ”Moon over marin”, uhkaava ”Riot”, ”Dead end” ja ”Forest fire”, on nimetty puolet raidoista mainitsematta muita kuin loistavia biisejä. Albumi nousi Brittien indielistan kakkoseksi ja ainakin myöhemmät kriitikot ovat kehuneet albumia vuolaasti. Levystä ei kuitenkaan tule classic rockia, kuten Clashista, Ramonesista ja Sex Pistolsista.

Frankenchrist (1985) löytyy muiden tavoin hyllystä, mutta sillä ei ole koskaan ollut vahvaa vaikutusta minuun. Sillä on muutamia hyviä biisejä, kuten ”MTV Get off the air”, ”Soup is good food” ja vaikkapa ”Hellnation”, mutta kokonaisuus on aina jättänyt muita levyjä kylmemmäksi. Brittien indielistalla se toki meni ykköseksi, ja poliittinen sanoma on läsnä kuten aina ennenkin.

Bedtime for Democracy (1986) on vauhtilevy, jonka ilmestyttyä bändi hajosi välittömästi. Sillä on vauhtia In Godin tavoin, mutta aikaisempaa vähemmän ideaa. Kansi on taas upea, samoin kuin vinyylin lisukkeena tullut Fuck Facts -lehti. Tekstit käsittelevät tuttuun tapaan Reaganin ajan Yhdysvaltojen epäkohtia. Biisit sen sijaan jättävät toivomisen varaa. Oikeastaan vain rumpali D.H. Peligron tekemä ”I Spy” menisi suoraan minun best of -kokoelmalle. Huonona en ole levyä koskaan pitänyt, sillä sitä ei missään tapauksessa ole. Bändi ei vain yltänyt parhaimpiensa tasolle. Se ylsi kuitenkin edeltäjänsä tavoin Brittien indielistan ykköseksi.

Studioalbumeista ensimmäinen tulisi löytyä jokaisen punkista kiinnostuneen hyllystä. Muut ovat vähemmän välttämättömiä. Plastic on erinomainen ja pari viimeisintä sopii niille, jotka ovat jo bändiin erityisen tykästyneet.

Dead Kennedys oli San Franciscon punk-skenen merkittävin yhtye. Sitä edelsi The Offs ja The Germs julkaisi ensilevynsä GI vuotta aikaisemmin (1979) kuin DK, mutta DK:sta tuli toisella tavalla kuolematon. Se oli jotain muuta kuin brittiläiset edeltäjänsä. Se oli paljon monimutkaisempi ja poliittisempi kuin New Yorkin Ramones (DK:n ensialbumilla on jonkin verran progejuttuja eivätkä soittajat olleet vasta-alkajia). Se oli yhdysvaltalaiselle hc-skenelle merkittävämpi kuin mikään suurista punk-bändeistä (Clash, Ramones, Sex Pistols). Itselleni Clash ja Ramones ovat tärkeämpiä, mutta DK tulee heti niiden perässä. Kaikilla kolmella on ollut iso asema elämäni ääniraitana teinistä nykypäivään.

Dead Kennedys on vaikuttanut niin moniin myöhempiin muusikoihin ja genreihin indiestä metallin kymmeniin alalajeihin, ettei niiden listaamisessa ole mitään järkeä. Yksi kuriositeetti on kuitenkin hyvä mainita. Kun avaa Green Dayn Insomniacin kansilehdykän, sieltä paljastuu myös DK:lle työskennelleen ja bändin upean logon suunnitelleen Winston Smithin kollaasi. Sen kuvat on jäsennetty Dead Kennedysin ensialbumilta löytyvän ”I Kill children” -kappaleen ensimmäisen säkeistön pohjalta. Se taitaa olla hyvässä ja pahassa selvin linkki DK:n ja ison rahan suosion välillä.

Dead Kennedys on keikkaillut ilman vuonna 1986 bändin hajottanutta Biafraa muutamalla eri laulajalla, mutta ei ole levyttänyt.

ps. Tänä vuonna en tehnyt laisinkaan listaa vuoden levyistä, koska aikaisempina vuosina ne ovat venyneet järjettömän pitkiksi. Upeita uusia levyjä julkaistiin paljon ja osa niistä löysi tiensä hyllyyni. Niiden parissa ja muutenkin: Hyvää uutta vuotta!  

maanantai 28. joulukuuta 2015

Studioalbumit osa 60: Alice Cooper (2/2) (1983–)

Ensimmäinen osa Alice Cooperin studiolevyistä tuli kuunneltua ennen joulua. Toisen osan valmistuminen venyi joulun yli. Tässä setissä olikin työtä ja vaivaa vähintään yhtä paljon kuin intoilua ja uteliaisuutta. Ja sitten suoraan albumeihin.

Constrictor (1986) ilmestyi kolmen vuoden musiikkiteollisuudesta vetäytymisen jälkeen. 12-vuotiaana tämä oli todella kiehtova juttu. Nyt se kuulostaa kuin olisi pantu kokoon toisilleen etäisistä palasista, joskin perussoundi hakee aikansa hevin kuuntelijoita eli meitä poikalapsia. ”Life and death of the party” on aina iskenyt melodisuudellaan, samoin kuin ”Great American success story”. Myös vähän heikompi ”The World needs guts” menee samaan lokeroon, mutta levyn ehdoton kohokohta on aina ollut Perjantai 13. kuudennen osan tunnusbiisi ”He’s back (The man behind the mask)”. Muuten albumilla on turhan monta täyteraitaa, jotka tekevät kokonaisuudesta hyvin keskinkertaisen kasarille tyypillisen kevythevilevyn. Hyvänä esimerkkinä on pastissimainen ”Crawlin’”, jossa yhdistyvät kaikki aikansa kliseet (mikä ei tarkoita, että se olisi kammottava biisi – ainoastaan kliseet sisältävä). Tosin yhdellä 80-luvun crossover-klassikkobiisillä eli poppaavalla ja aikansa valtavirran syntikkasoundeilla kuorrutetulla ”He’s backilla” saa paljon anteeksi.

Raise Your Fist and Yell (1987) jatkaa periaatteessa samalla linjalla, mutta se on koherentimpi kokonaisuus. Samalla se on myös turvallisempi, yksitotisempi ja lievästi tylsää aikaansa sidottua kevytmetallia. Avausraita ”Freedom” hakee rokin riemuista todistavan anthemin asemaa ja ”Prince of darkness” on juuri sitä, mikä tässä genressä meni läpi 80-luvun lopulla. Jotain Alicen omasta arviosta kertoo se, ettei levyn biisit jääneet myöhempään keikkasettiin. Arvio on mielestäni oikea, mutta teos on silti hieno todiste ja muisto omasta ajastaan – kaikesta siitä, mitä kasarin kevythevi oli hyvässä ja pahassa. Levy on myös lisätodiste Alicen uran tuottajavetoisuudesta: tässä sitä virkaa hoitaa kasarihevin, erityisesti melodisen tukkahevin parissa uraansa edistänyt Michael Wagener.

Trash (1989) sisältää Cooperin suurimman hitin, ”Poison”, joka tunnettavuudessaan taitaa mennä jo ”School’s outin” edelle. Tuottajana hääri kultasormi Desmond Child, jonka läsnäolo kertoo lähes kaiken tarpeellisen lievästä tyylillisestä suunnanmuutoksesta. Ja kyllähän tuota hittibiisiä tuli diggailtua vähäsen sen ilmestyttyä, vaikka en koskaan lämmennyt sille yhtä paljon kuin Constrictorin hitille ”He’s back”. Myrkkyveisun lisäksi levyllä on toinenkin hitti, ”Bed of nails”. Levyllä vierailee aikansa tukkahevin, hardrockin ja popin kermaa: jäseniä Bon Jovista, Totosta, Aerosmithistä ja muutamista muistakin. Levy myi yli kaksi miljoonaa. Suomessakin se sai kultalevyn.

Hey Stupid (1991) on eräänlainen kasarihevin kuka kukin on. Siellä on mötikkää, satriania, vaita, gunnaria, ozzyä. Levyn idea on yksinkertainen: toista edellisen menestys samalla reseptillä. Nimiraita ”Hey Stupid” on uusi ”Poison”, mutta ei aivan yhtä iskevä. Sitä seuraava ”Love’s a loaded gun” on turvallinen, hieman keskitasoista parempi tukka-anthem, jonka tekemiseen on tarvinnut kuunnella Bon Jovia ja Aerosmithiä. Ja samaa rataa jatketaan läpi levyn. Uusia ”Bed of nailseja” on noin neljä. Aivan hienoja biisejä tällä on, mutta ehkä nyt voisi jättää tämän genren parhaimpien kuuntelun varaan. Hey Stupid ei ole suunnannäyttäjän vaan perässähiihtäjän levy. Mutta jos perässähiihtäjien levyt voivat olla kelvollisia, tämä on enemmän kuin kelvollinen.

The Last Temptation (1994) on yhdenlainen teemalevy. Siellä seikkailee Steven, jonka tarina julkaistiin myös sarjakuvana. Muusikkovieraiden lista on kutistunut ja ilmaisussa on menty askel keskitien popin suuntaan – miten Alice nyt voisikaan soittaa tukkavetoista kasariheviä, kun 90-luvun puoliväli lähestyy ja muodit muuttuvat. Aloitusraita ”Sideshow” on varsin viihdyttävää poppia. Sen jälkeen ollaan hieman rokimmissa tunnelmissa. Nyt kuitenkin iskee väsymys: kuinka monta levyä on vielä kuunneltavana, kun olisi stereoiden vieressä nippu kiinnostavampia ostolevyjä? Vaikka mielenkiinto lopahtaa, on levyllä muutama kohtuullinen sävellys, joten ehkä tähän voisi palata myöhemmin. Alicen omien sanojensa mukaan levy oli ensimmäinen, jonka hän teki kristittynä. Levyllä on muuten minimaalinen suomalaisuuden leima. The Hootersista tuttu David Uosikkinen soittaa rumpuja. Miehen molemmat vanhemmat ovat alkujaan suomalaisia.

Brutal Planet (2000) on yhdenlainen ratkaisu ongelmaan. Jos tukkahevi oli pois muodista ja askel keskitien poppiin ei ollut oikea suunta, oli mahdollista korjailla toisaalle – kohti rokimpaa ja industriaalimpaa ilmaisua. Taiteellinen ja kaupallinen umpikuja saattaakin olla selitys siihen, että tauko venyi kuuden vuoden mittaiseksi. Se on huomattavasti pidempi kuin yksikään aikaisempi tauko, vaikka mies oli vuosia sitten tarvinnut breikkiä liiallisen viinankäytön vuoksi. Lopputuloksena on soundillisesti ajanmukaistettua ja päivitettyä hevirokkia, jota Alicen ääni kantaa yli mitättömyyden ja tylsimmän keskinkertaisuuden. Nimibiisiä voisi jopa kehua. ”Cold Machines” -kappaleesta Alice totesi, että se oli yritys tehdä Marilyn Manson -tyyppinen biisi. Mielestäni saman voi sanoa koko levystä. Se osoittaa, että esikuvasta oli tullut taas seuraaja.

Dragontown (2001) ei ole aivan niin Marilyn Mansonia kuin edeltäjä, mutta raskaalla rokilla jatketaan. Alicen tarinassa se putoaa täydelliseen tyhjiöön. Kenties siksi sen menestys oli kauniisti sanottuna vaatimatonta. Sitä ei siivittänyt nousuun edes se tosiasia, että levyllä on muutamia melko hyviä biisejä, kuten aloitusraita ”Triggerman”. Ne tosin taisivat olla väärässä paikassa väärään aikaan. Osa on oudossa paikassa myös tällä levyllä. Yksi oudoimmista on nokkelasti nimetty ”Disgraceland”, joka on metallista rockabillya. ”It’s much too late” tuo kaikessa melodisuudessaan mieleen etäisesti Smashing Pumpkinsin ja Green Dayn sekoituksen. Tai muille se kai tuo mieleen Beatlesin. Yhtä kaikki, tuskin tätä tulee kovin intensiivisesti kuunneltua jatkossa.

The Eyes of Alice Cooper (2003) on soundillisesti hieman kevyempi kuin pari raskaampaa, industriaalisempaa edeltäjäänsä. Nyt kyse on suorasta ja tiukasti potkivasta hardrockista. Aika nopeasti kuitenkin tulee tylsistyminen. Tässä vaiheessa alkaa jo toivoa, että pääsisi viimeisenkin studioalbumin loppuun. Samalla tulee mieleen, että joidenkin artistien kohdalla on ihan ok, että levytetään harvemmin ja soitetaan keikoilla parhaita uran varrelta. Miksiköhän se tulee mieleen juuri tämän levyn kohdalla? Eivät albumin biisit surkeita ole, mutta en tiedä, mikä saisi minut innostumaan tästä.

Dirty Diamonds (2005) on bailumusaa. Ei enää synkkää ja raskasta, kuten erityisesti Brutal Planetilla, vaan bileet. Hippaa, vauhtia ja melodiaa. Partyissa on jopa hyviä biisejä, vaikkapa nimiraita, letkeä ”Run down the devil” ja avausraita ”Women of mass destruction”. Mukana on myös mukiinmenevää altsukantria (”The Saga of Jesse Jane”) hieman mitäänsanomatonta perusjytää (”Sunset babies”) juhlatwistillä, valtavirtapoppia (”Perfect”) ja tummasävyistä hiphoppia (”Stand”). Jokaiselle jotain, niin kuin kekkereissä on tapana. No joo, AllMusicin arviossa todetaan, että vaikka levy ei ole Killer eikä Love it to death, se ainakin kuulostaa saman miehen tekemältä. Hyvin sanottu. Teos myi paremmin kuin yksikään aikaisempi 2000-luvun Alice-albumi.

Along Came a Spider (2008) on jonkinlainen konseptialbumi sarjamurhaajasta nimeltään Spider, joka keräilee kahdeksaa jalkaa. Sitten tulee tenkkapoo, kun hän rakastuu viimeiseen uhriinsa. Levyllä vierailevat Slash ja Ozzy, molemmat yhdellä raidalla. Rummuissa on useimmissa biiseissä Kissistä tuttu Eric Singer. Ozzyn ääni tuo sävyjä sinänsä turhaan biisiin ”Wake the dead”. Tai ehkä kiinnostavin piirre siinä on se, että se plagioi Chemical Brothersin ”Let forever be” -biisiä.  ”Catch me if you can” on aika iskevä, samoin kuin ”Wrapped in silk” ja levyn päättävä ”I am the spider”, mutta tuskin tämä tulee omassa soittimessani kulumaan.

Welcome 2 My Nightmare (2011) on jonkin sortin jatko-osa vuonna 1975 ilmestyneelle albumille Welcome to My Nightmare. Tuottajaksi tuli taas Bob Ezrin. Kyse on heidän kimppalevystään, niin äänimaailman kuin biisienteon osalta. Yhteistyökumppaneita levyllä on koko joukko Ke$hasta (”What baby wants”) Rob Zombien (”The Congregation”) kautta Desmond Childiin (”I am made of you”). Tyylillisesti varsin eklektinen levy sai hyvät arviot. Se nousi muutamien maiden listoilla korkeammalle kuin miehen muut saman vuosituhannen teokset. Mikään ei kuitenkaan muuta sitä, että joistakin hittihakuisista oivalluksista huolimatta levy on aika tylsä, sekava ja varsinkin soundillisesti kylmä. Albumilla taitaa olla myös Alicen aallonpohja ”Disco bloodpath boogie fever”, josta tulee mieleen lähinnä räppäävä Frederik. Ei voi olla nauramatta. Teatraalinen ”Last man on earth” viehättää kovasti siihen asti, kunnes mieleeni tulee kuvitella Tom Waits laulamassa tätä tuhat kertaa koskettavammin. Levy lopussa Vince Gill käy vähän laulamassa Alicen kanssa kivankuuloista kantria (”I Gotta get out of here”).

Vaikka tässä kuunnellut Alicen albumit ovat minulle lähes yhdentekeviä Constrictorin sisältämää nostalgiaa lukuun ottamatta, on yhdyttävä Joey Ramonen aikanaan lausumiin sanoihin: ”Onneksi hän on taas kuvioissa ja menestyy.” Hyvät puheet Alicen livekunnosta otan todesta ja minulla ei olisi mitään sitä vastaan, että löytäisin itseni keikalta.

maanantai 14. joulukuuta 2015

Tulevat uskonnonopettajat: Kyllä yhteiselle katsomusaineelle

Julkisuudessa on esillä useitakin ääniä, jotka vastustavat nykymuotoisen, uskontokunnan mukaan eri ryhmiin eriytyneen uskonto-nimisen aineen opetuksen muuttamista siten, että kaikki oppilaat ovat katsomuksesta riippumatta samassa luokkahuoneessa. Tässä on uutinen, jota et ole aikaisemmin kuullut: tulevat uskonnonopettajat sanovat kyllä muutokselle – kaikille tarkoitetulle oppiaineelle.

Olen viime viikkoina lukenut yli 150 teologisen tiedekunnan opiskelijan esseet. Toisen esseen aihe oli työelämää ja omaa opiskelua reflektoiva ”Mitä hyötyä uskontotieteen opinnoista on nykyisessä tai tulevassa työelämässäni?”. Osa opiskelijoista tähtää uskonnonopettajan pätevyyteen. Heistä moni pohdiskeli yhden katsomusaineen mahdollisuutta, joskaan tätä ei suoraan tehtävänannossa pyydetty. 

Tässä tiivistelmä heidän vastauksistaan:

1. Opiskelijat pitivät uskonnonopetuksen muutosta eriytyneistä ryhmistä yhteen jaettuun vain ajan kysymyksenä. Sitä pidettiin vääjäämättömänä kehityskulkuna.

2. Yksikään vastaajista ei kertonut pitävänsä muutosta epätoivottavana.

3. Jos henkilökohtainen kanta tuotiin esille, muutokseen suhtauduttiin erittäin myönteisesti tai verrattain myönteisesti

4. Esseissä ei otettu kantaa aineen nimeen tai täsmälliseen sisältöön. Sekä ”Katsomusaine” että ”Uskontotieto” olivat nimikkeitä, joilla opiskelijat puhuivat kaikille yhteisestä aineesta.

Kyse ei ole tieteellisestä tutkimuksesta eikä edustavasta otoksesta. Opiskelijat päättivät itse nostaa asian esiin esseissään (tai olla nostamatta).

sunnuntai 13. joulukuuta 2015

Studioalbumit osa 60 (1/2): Alice Cooper (1969–1983)

Luultavasti ensimmäinen kosketukseni shokkirokin legenda Alice Cooperiin on ollut vuoden 1986 albumi Constrictor. Tuohon aikaan seurasin innolla hevilehtiä, ja varmaan Alicen paluu noteerattiin muuallakin. Levy tuli nauhoitettua kasetille. Kuuntelin sitä paljon ja innolla.

Pian perään nauhoitin pari 70-luvun albumia, Welcome to My Nightmare ja Alice Cooper Goes to Hell. Ne kuulostivat kiinnostavilta, mutta ei omimmalta musiikilta. Pari Constrictoria seurannutta levyä tuli noteerattua, mutta en  fanittanut miestä sen kummemmin. Toki vuoden 1989 ”Poison”-hitti soi kuuloetäisyydellä, jos ei omissa stereoissa. Pian se vähäinenkin into laantui ja lopetin uran seuraamisen. Aloin kuunnella toisenlaista musiikkia. Ostin kuitenkin yhden kokoelman vanhoja nasevia hittejä, mutta se päätyi jossain vaiheessa vaihtokaupassa veljelleni. Lukiossa suhteeni Alice Cooperiin voi tiivistää kolmannen luokan ensimmäiseen päivään. Aloitin sen juomalla aamupalaksi tölkin kaljaa ja kuuntelemalla Alicen ”School’s outin”. Sen jälkeen pyöräilin kiltisti opiskelemaan mukavia juttuja.

Kun katsoin äskettäin dokkarin Alice Cooperista, aloin miettiä, josko sittenkin pitäisi tutustua yksityiskohtaisesti miehen ja bändin tuotantoon. Olin hommannut hyllyyni Greatest Hitsin kolmella punnalla jo muutamia vuosia sitten, mutta se ei tuntunut riittävän. Kun tajusin studioalbumeita olevan 26 kappaletta, alkoi hirvittää. Tiedän kuitenkin tuotannon tyylilajien vaihtuvan ainakin psykedeliasta hard rockiin, joten antaa mennä vaan. Kahteen osaan nämä on kuitenkin jaettava: ensimmäinen Constrictoriin asti ja toisessa loput.

Pretties for You (1969) on lähinnä psykedeeliseksi rokiksi luokiteltavaa kamaa. Tässä vaiheessa Alice Cooper viittasi bändiin, joskin laulajana toimi samanniminen taiteilija. Musiikki menee aika moniin suuntiin eikä muodosta kovin koherenttia kokonaisuutta. Bändi ikään kuin yrittää liikaa saamatta mitään kunnollista otetta. Nykypäivänä kuunneltuna se on aivan kelvollista psykedeliaa, mutta siinä ei ole ainesta klassikoksi, paitsi osana Alice Cooperin uraa. Lähimmäksi hittiä tulee ”Reflected”, joka julkaistiin singlenä ja joka tehtiin uudestaan nimellä ”Elected” albumille Billion Dollar Babies. Vaikka koko levy on levoton, ”Apple bushissa” se sama levottomuus riemastuttaa.

Easy Action (1970) on ilmaisultaan suorempi. Sen biisirakenteet ovat selkeämpiä. Debyyttiin verrattuna kyse on jopa poppaavasta teoksesta kolmen minuutin molemminpuolisine biisimittoineen. Väliin mahtuu pidempää jamittelua (”Below your means”). Se ei kuitenkaan riittänyt kaupalliseen menestykseen eikä kriitikkojen suopeuteen. Minusta levy kuitenkin kuulostaa varsin mukiinmenevältä psykedeeliseltä popilta, vaikka se onkin matkan päässä täysosumasta. Melankolisen melodinen ”Laughing at me” lukeutuu suosikkeihini, samoin kuin myöhemmälle kokoelmallekin päätynyt ”Refrigerator heaven”.

Love It to Death (1971) osoittaa, että Alice Cooper alkoi löytää oman tyylinsä. Sen eittämättä tunnetuin raita on ”I’m eighteen”, jota pidän yhtenä artistin parhaista. Bändin muutto Detroitiin muutti ilmaisua proto-punkin ja hard rockin suuntaan, pois psykedeliasta. Näihin aikoihin myös lavashow alkoi olla sitä, mistä akti tuli tunnetuksi. Yhdessä tämä tarkoitti kaupallista menestystä. Toisena tuottajana hääri dollareiden tekijä Bob Ezrin, joka puristi pitkästä jamista kasaan tuon yllä mainitun hitin. Mutta onko albumilla muuta? Aikanaan se on varmasti antanut monille osviittaa rockin suunnasta, mutta mitään suurimman hittinsä tasoista siltä ei löydy. Levyn päättävät ”Ballad of Dwight Fry” ja Rolf Harris-laina ”Sun arise” ovat sen verran mainioita, että ne nostavat kokonaisuuden korkeammalle tasolle.

Killer (1971) alkaa klassikolla ”Under my wheels”. Se on lähes samantasoinen biisi kuin edeltäjän ”I’m eighteen” (tai ei nyt ihan). Toinen single ”Be my lover” on poppaava kakkosraita, joka ei liikuta sen kummemmin. Yli kahdeksanminuuttinen ”Halo of Flies” julkaistiin singlenä koko mitassaan kaksi vuotta albumin ilmestymisen jälkeen. ”Desperado” on kirjoitettu Jim Morrisonista. Avausraidan lisäksi oikeastaan vain ”Dead babies” sisältää klassikon aineksia. Levy sai kelvolliset arviot, myi mukavasti ja vaikutti myöhempiin musikantteihin (mm. Jello Biafra ja John Lydon). Paljon enempää ei voi vaatia, mutta omassa skaalassani levy nousee vain niukasti keskinkertaisen yläpuolelle.

School’s Out (1972) räjähtää käyntiin nimibiisillä, jonka klassikkostatuksesta ei tarvitse kirjoittaa mitään. Itse biisikin on edelleen aivan tehokas. Sitä seuraa varsin onnistunut keskitempoinen psykedeliarokki ”Loney tune”. Siitä mennään alaspäin hetkeksi, mutta a-puolen päättävä jami ”Blue turk” tuo vahvasti mieleen The Doorsin, ihan myönteisellä mutta ei päätä huimaavalla tavalla. Myös b-1, ”My stars”, toimii pitkähkönä jamittelurokkina. Kokonaisuus on hyvä, mutta ei tämäkään ole ultimaatti 70-luvun rokkilevy. Menestystä Cooperille tuli, ensisijaisesti onnistuneen nimibiisin ansiosta.

Billion Dollar Babies (1973) myi hyvin ilmestymisaikanaan ja keräsi pääosin myönteistä palautetta kriitikoilta. Eikä ihme. Se on huomattavasti kaupallisempi kuin aikaisemmat levyt, mutta tämän sanon vain myönteisessä mielessä. Tuntuu kuin Alice olisi kypsynyt vihdoin omassa ilmaisussaan, eikä enää heiluisi mestareita imitoivana tuuliviirinä. Mukana on teatraalisuutta hyvällä, Rocky Horror -henkisellä tavalla, mutta se ei tarkoita, etteikö levy sisältäisi myös kunnollisia sävellyksiä. ”No more Mr. Nice Guy” on kevyt hittiaineksinen popveto, ”Raped and freezin’” on asiallista perusrokkia ja ”Elected” on debyytiltä tuttu uusintaversio, mutta levyn paras on uhkaava ”Billion dollar babies”. Samoin avausraita ”Hello Hooray” on lievässä teatraalisuudessaan hieno kädet ilmaan -anthem. Levyn päättää nekrofiliaan viittaava ”I love the dead”.

Muscle of Love (1973) on aikaisempia suorempi rock-levy, jota pidetään jonkinlaisena välityönä. Se on Alicea ilman teatraalisuutta ja varhaisten levyjen psykedeliaa. Jäljelle jää simppeliä rokkia. Ei liene sattuma, ettei Bob Ezrin tuottanut tätä levyä. Eihän tämä kammottava levy ole, ei suinkaan, mutta jokseenkin tarpeeton sivuraide Alicen tarinan kehkeytymisen kannalta. Se on enimmäkseen yhdentekevä, mutta jos jotain myönteistä haetaan, niin avausraita ”Big apple dreamin’” rullaa mukavasti. ”Crazy little child” on erikoinen hardrock-tulkinta sävellyksestä, joka on kabareejatsia. ”Working on the sweat” on konstailematonta hardrockboogieta, ja ehkä siksi AllMusicin arviossa ollaan suopeita nimittämällä tätä hardrockin unohdetuksi klassikoksi. ”Man with the golden gun” tehtiin Bondiin, mutta se ei kelvannut. Kyse on aika hauskasta Bond-flirtistä. ”Teenage lament 74” oli jonkin sortin hitti, josta myös Big Country teki versionsa. Hitiltä se kuulostaakin. Albumi oli alkuperäisen kokoonpanon viimeinen.

Welcome to My Nightmare (1975) on tavallaan ensimmäinen Alicen soolo, kun aikaisemmin kyse oli bändistä. Ezrin palasi tuottajan pallille ja tuloksena on kummallinen teos. Nimibiisi on kallellaan 70-luvun jyystöfunkkiin, tosin Alicen tyylillä. ”Devil’s food” jytää siten kuin mieheltä voi tässä vaiheessa odottaa, mutta biisi muuttuukin kauhunäyttelijä Vincent Pricen monologiksi, muuttuen edelleen vetäväksi ”Black widowiksi”. Sitten tulee pari hutia, kunnes kuullaan teiniuhoinen ”Department of youth”. Eikä ole loppuosakaan huono. Varsinkin ”Stevenin” uhkaava soundi uppoaa. Jotenkin Alicen ilmaisuus sopii uhkaavuus, vaikka se olisikin puhtaasti teatraalista. Ehkä kummallinen, mutta komea teos.

Alice Cooper Goes to Hell (1976) alkaa biisillä ”Go to hell”, joka kuuluu artistin parempiin hetkiin, vaikkei siitä todellista ikivihreää tullutkaan. Muistan sen hyvin jo lapsuudesta, kun kuuntelin teosta c-kasetilta. Mutta eihän tämä ole kovinkaan kaksinen albumi. Musiikkityylit vaihtelevat hardrockista kabareemaiseen loungejatsiin, verrattain laihoin tuloksin. Alicella oli alkoholiongelma ja anemia, joten ihan parhaassa kuosissa mies ei tähän aikaan ollut, mutta albumi menestyi mukavasti. ”Didn’t we meet” on melko hyvä.

Lace and Whiskey (1977) on edeltäjäänsä verrattuna suorempaa hardrockia. Siinä ei kikkailla yhtä radikaaleilla tyylivaihdoksilla. Tai siis näin levy alkaa. Loppulevyllä tyyli vaihtuu lähes joka biisissä. Jo neljännessä raidassa ollaan viihteellisen popin alueella (”Damned if you do”) ja kokonaisuutena jaan kriitikoiden näkemyksen: yritys päästä keskinkertaisuuden paremmalle puolelle epäonnistuu. Menestynyt balladi ”You and me” ei toimi minulle. ”King of the silver screenin” teatraalisuus viehättää vähäsen, mutta ei sekään nouse merkittäväksi. Warren Smithin ”Ubangi stomp” on täysin turha läpiluenta upeasta 50-luvun rokkirallista.

From the Inside (1978) tiivistää Alicen alkoholiongelman. Se on teemalevy parantolasta, jossa mies oli hoidettavana ongelmansa vuoksi. Sisältö on höttöistä hardpoppia kasarisoundeilla (vaikka levy ei kasarilla ilmestynytkään). Parikaan kuuntelua ei nostata tunnelmaa kattoon. Levyn päättävä ”Inmates” tuo jotenkin mieleen Queenin. Onko se sitten hyvä asia, mene ja tiedä. Myyntiä tai arvostelumenestystä oli turha odottaa näin henkilökohtaiselta konseptialbumilta. Ilkeillen, joskin varovaisen realistisesti voisi sanoa, että albumissa parasta on kansi: Alicen naama meikkeineen.

Flush the Fashion (1980) alkaa ryhdikkäästi kappaleella ”Talk talk”, joka kuulostaa keskitasoiselta T-Rexiltä. Sitten tajuan, että kyseessähän on The Music Machinen vuonna 1966 levyttämä biisi. Sen perään tulee onnistunut, handclapseineen glam-poppia lähenevä ”Clones (We’re all)”, josta myös Smashing Pumpkins teki versionsa. Nämä myös lohkaistiin singleiksi, päinvastaisessa järjestyksessä. Myös kolmas raita ”Pain” on hienoa poppia. Sitten vasta tajuan, että levynhän on tuottanut Roy Thomas Baker, mies The Carsin (ja todella monien muidenkin bändien, esimerkiksi Queenin) soundien takana. Levy etenee voimapop-billyrallien kautta jonnekin glamvetoiseen hardrockiin. Kaikkiaan tämä on piristävä levy Alicen katalogissa.

Special Forces (1981) alkaa aika siistillä ja höpsöllä jumpalla ”Who do you think we are”. Se jatkuu Loven rallilla ”Seven and seven is”. Se on niin hieno biisi, että Alicen keskinkertainen tulkintakin kuulostaa hyvältä. Ihme vauhti päällä. Mukana on myös tarpeeton uusinta Billion Dollar Babiesillä julkaistusta biisistä ”Generation landslide”. Osa biiseistä jää keskinkertaisuuden massaan, mutta onhan tämä piristävää edeltäjänsä tavoin. En oikein edes tiennyt, että Alice on tehnyt tällaista. Jonkinlaiseksi uudeksi aalloksi tätä voisi kutsua.

Zipper Catches Skin (1982) saa palkinnon poikamaisimmasta huumorista levyn nimeämisessä. Sisältö on sekoitus hardrockia ja jotain uuteen aaltoon kallellaan olevaa poppia. Aivan parin edellisen tapaista innostusta ei synny, mutta kelvollisia biisejä on esimerkiksi peräkkäiset ”Make that money”, Class of 1984 (Luokka 1984 tai Vuosiluokka 1984) elokuvassakin ollut ”I am the future” ja hauskasti nimetty ”No baloney homosapiens”. Loppulevy on keskinkertaista eikä minulle kovin merkittävää rokkia. Seuraava, kiitos.

DaDa (1983) päättää niin sanotun blackout-trilogian. Nimitys tulee siitä, ettei Alice kertomansa mukaan muista levytyksistä juuri mitään. Mies oli sen verran kamoissa näihin aikoihin. Tuottajaksi hän muisti kuitenkin hommata pitkästä aikaa Bob Ezrinin, joka myös sävelsi nimiraidan. Albumi jäi vaille kiertuetta, ja siksi sen biisejä ei ole juurikaan soitettu livenä. On vaikea sanoa, onko levy lintu vai kala – tai kenties molempia. Silti siinä on joitakin täysin kelvollisia biisejä. Vaikkapa ”No man’s land” on kantripopista ammentava ralli, ”Dyslexia” naurattaa kaikesta kömpelyydestään huolimatta, ”Fresh blood” muistuttaa etäisesti Peter Gabrielia, ”I love America” on mahtipontisuudessaan hieno veisu ja levyn päättävä ”Pass the gun around” on Queen-henkistä teatraalista poppia ilman Mercuryn kiekumista. AllMusicin arviossa todetaan, että albumi yhdistelee Alicen eri musiikillisia puolia ja on heikosta kaupallisesta menestyksestään huolimatta huomattavasti keskitasoa parempi Alice-levy. Tähän voi yhtyä, jos täsmennetään, ettei ”keskitaso” ole erityisen korkea.

Tässä oli ensimmäinen setti Alice Cooperin levyjä. Yhteensä 15 kiekkoa. Niiden joukossa on uskomattoman moneen genreen kurottavia biisejä. Osa levyistä on ohilyöntejä. Muutamat ovat hyviä näpäytyksiä. Todellisia kunnareita niissä ei ole, mutta tuollaisia suoraan kakkospesälle yltävinä voidaan suopeasti arvioituna pitää lähes kaikkia teoksia vuodesta 1971 vuoteen 1975 (pois lukien Muscle of Love). Niistä Alice Cooper voi olla ylpeä.

Lisäksi diggaan kovasti uutta aaltoa muistuttavien levyjen (Flush the fashion, Special forces) huippuhetkiä, vaikka ne kokonaisuuksina epätasaisia ovatkin. Niiden tyyli on jokseenkin päälle liimattua ja sekaisin olevan artistin yritystä etsiä seuraavaa isoa juttua teatraalisen kauhurokin jälkeen. Se, että seuraavassa osiossa päästään taas uuteen 80-luvun trendiin pakottaa päättelemään, että melko monta vuotta Alicen urasta on mennyt oman aikansa seurailijana pikemminkin kuin suunnannäyttäjänä. Se ei silti tarkoita, etteikö myös niinä aikoina olisi tullut kohtuullista jälkeä.

Yksi huomio on vielä tehtävä: ani harva näin pitkän uran tehnyt artisti on ollut näin tuottajavetoista. Levyjen äänimaailmat vaihtuvat rajusti tuottajan mukaan. Tämä kaava havainnollistuu myös seuraavassa osassa.

sunnuntai 6. joulukuuta 2015

Uskonto, politiikka ja raha

”Uskonto, politiikka ja raha”. Tuollainen litania oli laitettu Rovaniemellä Lapin yliopistossa järjestetyn seminaarin nimeksi. Seminaari pidettiin 27. marraskuuta. Kävin siellä puhumassa tutkimuksistani kolmen vartin verran. Loppuajan kuuntelin alustuksia ja osallistuin keskusteluun, joka keskittyi erityisesti lestadiolaisuuteen.

Päivän ensimmäisen alustuksen piti Siirtolaisuusinstituutin johtaja Tuomas Martikainen, joka puhui maahanmuuton vaikutuksista Suomen – ja osin Euroopankin – uskonnolliseen kenttään. Määrällisistä muutoksista keskeistä on, että uskonnollinen kenttä monimuotoistuu. Tämä voi tarkoittaa muutaman vuoden piikkiä liikkuvien työläisten vuoksi ja pidempikestoista monimuotoistumista. Varsinkin jälkimmäisessä on olennaista, että maahanmuuttajien uskonnollisuus alkaa usein muistuttaa uuden asuinmaan uskonnollisuuden muotoa. Paitsi jos heidät suljetaan yhteiskunnan ulkopuolelle. Silloin tyypillinen reaktio on radikalisoituminen. Kaikkiaan maahanmuuttajien uskonnollisuudessa suosituin on kristinusko, vaikka maahanmuutto lisääkin merkittävästi esimerkiksi Suomessa oleilevien muslimien määrää.

Martikaisen alustuksen jälkeen oli minun vuoroni. Aiheeni oli uskonnon ja maallisen erottelu. Esitin, että erilaiset analyyttiset ja normatiiviset erottelu hallitsevat keskustelua. Pohdin muutaman esimerkin kautta niiden etuja ja ongelmia (Jürgen Habermas, poliittinen teologia, Bruce Lincoln). Sen jälkeen tarkastelin, millaista tutkimusta tehdään, jos ei käytetä analyyttisia määrittelyjä eikä esitetä normatiivisia kannanottoja, vaan tutkitaan, miten erilaiset yhteiskunnalliset toimijat tekevät erottelun ja saavat siten asioita aikaiseksi. Historiallisen katsauksen jälkeen ehdotin, että voidaan erottaa kaksi viimeaikaista trendiä. Valtakirkot ”kulttuuristuvat” eli alkavat nimittää itseään kulttuuriksi tai perinteeksi voidakseen taata tietyt etuoikeudet. Vähemmistöt ”uskonnollistuvat” eli alkavat nimittää toimintaansa uskonnolliseksi voidakseen joko saada etuoikeuksia tai haastaakseen muiden etuoikeuksia. Alustukseni perustui artikkeliin, joka julkaistaan englanniksi vasta vuonna 2017.

Aamupäivän kolmas alustus jatkui luontevasi omastani. Mika Luoma-Ahon aiheena oli uskonto ja väkivalta. Hänen viestinsä useiden esimerkkien kera tarjottuna oli se, että uskonnollisen ja maallisen väkivallan tarkka erottaminen on liki mahdotonta. Siksi voitaisiinkin tarkastella, mitä erottelulla tehdään, kun väkivalta tunnistetaan ja nimetään uskonnolliseksi ja miten luokitteleva toimenpide vaikuttaa asioiden kulkuun.

Lounaan jälkeen Meri-Anna Hintsala kertoi tutkimuksestaan, jossa käsitellään vanhoillislestadiolaisten verkkokeskusteluja. Hänen työssään on monta ulottuvuutta, erityisesti sukupuoli, sillä keskiössä on lestadiolaisnaisten toimijuus, mutta itseäni kiinnostaa erityisesti se, miten lestadiolaisnaisten keskustelupalstat toimivat esimerkkeinä siitä, miten niin sanottu uusmedia ja niin sanottu perinteinen media kytkeytyvät toisiinsa. Yksinkertaistaen: moni liikettä koskeva mediakohu on saanut alkunsa netin keskustelupalstoilta, joissa yksilöt ovat löytäneet muita kaltoin kohdeltuja. Näin on uskallettu vähitellen tulla julkisuuteen asian kanssa, ja valtamedia mielellään ottaa tällaiset asiat käsiteltäviksi. Ilman uusmediaa asiat voisivat jäädä valtamedialta piiloon; ilman valtamediaa nettikeskusteluilla ei olisi lopultakaan merkittävää kykyä luoda painetta liikettä kohtaan. Tämä mekanismi nimenomaan vanhoillislestadiolaisuuden kontekstissa tulee esille myös Aini Linjakummun teoksessa Haavoittunut yhteisö.

Lapin yliopiston yliopistonlehtori Aini Linjakumpu kertoi tuoreesta tutkimusaiheestaan, jossa käsitellään lestadiolaisuuden taloudellisia verkostoja. Hän esitti alustavia näkemyksiään liikkeeseen kuuluvien tavasta hoitaa bisneksiä – siitä, miten vaikkapa alihankkijoista muodostuu verkosto, jota yhdistää liikkeeseen kuuluminen. Samaan liikkeeseen kuuluvien suosiminen ei näytä olevan avointa tai eksplisiittistä – pikemminkin usein korostetaan taloudellisen ja hengellisen toiminnan eroa – mutta paikoin taloudellisessa toiminnassa esiintyy alustavien tulosten mukaan hienovaraista suostuttelua ja vihjailua, jonka toivotaan johtavan ”omien” huomioonottamiseen.

Sandra Wallenius-Korkalon oli tarkoitus puhua lestadiolaisuuden populaareista representaatioista, mutta hän oli estynyt, joten hänen tilallaan puhui Lapin yliopiston yliopistonlehtori Tapio Nykänen. Hänen alkava tutkimuksensa tarkastelee lestadiolaisuuden poliittisia kytköksiä. Tarkempia tuloksia verkostoista ja lestadiolaisuuden mahdollisesta vaikutuksesta poliittiseen päätöksentekoon pohjoisen Suomen kunnissa täytyy odottaa, mutta lähtökohtina voidaan muistuttaa siitä, että liikkeessä kannustetaan poliittiseen toimintaan, erityisesti keskustapuolueessa. Vasemmistoa kartetaan ja pääosin myös kristillisdemokraatteja.

Keskustelussa otettiin esiin kysymys siitä, onko lestadiolaisuus jotenkin nostettu tikun nokkaan ikään kuin juuri siitä haluttaisiin kaivaa kaikkea mahdollista kielteistä. Oma näkemykseni on, vaikka tutkijat nostavatkin kielteisiä asioita esiin, liikkeestä tulee näkyväksi myös myönteisiä puolia. Lisäksi lestadiolaisuus on todella mielenkiintoinen, ehkä poikkeuksellinenkin tapaus, jonka taloudellisia ja poliittisia kytköksiä on tarpeen tarkastella erityisesti siksi, että liikkeen parissa on paljon poliittisesti aktiivisia ihmisiä ja taloudellisesti menestyneitä yrittäjiä, jotka eivät piilottele menestystään.

Viime aikoinakin on kuulunut liikkeen sisäpiiristä kommentteja, ettei tällainen ole menetelmällisesti oikeanlaista tutkimusta. On ymmärrettävää, että liikkeen parissa halutaan antaa mahdollisimman myönteinen kuva ulospäin ja yritetään kyseenalaistaa paljastavia tutkimuksia. Tutkijat taiteilevat tässä ristipaineessa, mutta sen verran mitä itse tunnen käynnissä olevia lestadiolaisuuden tutkimushankkeita, suhtautumiseni valittuihin näkökulmiin on yksiselitteisesti myönteinen. Odotan innolla näiden uusien tutkimusten etenemistä ja valmistumista.

Seminaari oli samalla vasta perustetun ”Uskonnon ja yhteiskunnan tutkimusverkoston” avaava tapahtuma. Lisäinfoa verkostosta löytyy linkistä: