maanantai 18. joulukuuta 2017

Lukutoukan tiivistelmiä

Työni yliopistonlehtorina tarkoittaa yleensä hyvin opetuspainotteista syksyä. Se puolestaan tarkoittaa, että lukeminen painottuu artikkeleihin, joita hyödynnän opetuksessa. Muu lukeminen tapaa mennä intensiivisinä opetusjaksoina hieman kevyempään tai määrällisesti maltillisempaan suuntaan. Nykytilanteessa en pysty kiihdyttämään kirja per viikko -tahtia, eikä varsinkaan silloin jos lukee paksuja ja asialtaan painavia teoksia. Kaikista kirjoista ei jaksa myöskään kirjoittaa perusteellisesti tänne, mutta tässä pieni kommentti kolmesta syksyn aikana luetusta kevyehköstä kirjasta.


Chris Anderson: Ted Talks: The Official TED Guide to Public Speaking (2016)

Lentokentillä käyn usein kirjakaupoissa tutkailemassa, millaisia tietokirjoja on nostettu esille. Lontoon ja Ottawan lentokentillä selailin tätä puheopasta, ja kun vaihdoin konetta Torontossa, päädyin lopulta tekemään ostopäätöksen. Teoksen alkuosassa onkin kaikenlaisia vinkkejä hyvän puheen valmistamiseen. Loppuosa ei enää ole yhtä tehokas, joten käteen jää muuta ajatus siitä, miten puhe kannattaa rakentaa ja muutama muistutus siitä, miten puhetta ei kannata toteuttaa. Lähes kaikki esimerkit, myönteiset ja varoittavat, tulevat Ted-puheista. Itse en ole erityisen kiinnostunut Ted-puheiden historiasta, joten yritin saada irti sitä toista puolta. Anderson muistuttaa, että puhuja antaa eikä ota, puhe sisältää pointin (throughline), puheella on rakenne, kannattaa miettiä tarinallisuutta (teoksessa on esimerkkejä, miten tarinallisuus ei toimi ja miten toimii), aloitusta, vuorovaikutusta ja niin edelleen. Hyvä muistutus on myös se, että puhujan ”haavoittuvuus” kääntyy usein puhujan eduksi.


Tapio Tamminen: Kansankodin pimeämpi puoli (2015)

Kun Kolmen Sepän Kirjakauppa lopetteli toimintaansa, ostin Tapio Tammisen Tieto-Finlandialla palkitun teoksen edulliseen hintaan. Kirja käsittelee ytimeltään ruotsalaisten innostusta eugeniikkaan, rotuoppeihin ja rodulliseen ylemmyyteen. Välillä seikkaillaan aika kaukana fokuksesta, Intiassa ja natsi-Saksan syövereissä. Osittain se jatkaa itselleni tuttuja Tammisen aikaisempia teoksia. Erityisesti Pahan viehätys (2004) on läsnä vahvasti ja jonkin verran myös hänen väitöskirjansa Edistyksen myytti (1994). Ne keskittyivät vielä vähemmän yhteen yhteiskuntaan. Tässä teoksessa ruotsalaisesta kansankodista rakentuu onnela, joka perustui rotuhygieniakäytäntöjen varaan. Vaikka kirja ei ole rakenteeltaan ja käsittelytavaltaan täysin onnistunut, se muistuttaa, etteivät nykyisten kansallismielisten ja rasististen liikkeiden ajatukset ole koskaan olleet totaalisia anomalioita ruotsalaisessakaan yhteiskunnassa.


Stanley Fish:  Save the World on Your Own Time (2008)

Taneli Kala kuuluu niihin ajattelijoihin, joita pidän oman ajattelun sparraajina. Hän on kärkäs, provokatiivinen ja varsinainen vastarannan kiiski, mutta samalla briljantti, joten hänen käsitystensä pohdinta auttaa haastamaan omia ajatuksia. Hän on viettänyt vuosia myös amerikkalaisen yliopiston hallintopuolella, joten tämä kirja nousee pitkälti niistä kokemuksista, kurottuen siihen, mitä yliopisto on ja mitä se ei ole. Teoksen nimi tarkoittaa, ettei yliopiston tehtävänä ole parantaa maailmaa. Tarkemmin ottaen, sen tehtävänä ei ole eettis-poliittisten kannanottojen viljely. Sen tehtävänä on (1) tuoda esille sisältöjä, joita opiskelijat eivät tunne ennestään ja (2) käsitellä niitä ”akatemisoiden”, tarjoamalla opiskelijoille analyysi- ja tutkimustaitoja. Missä tarkkaan ottaen menee akatemisoinnin ja eettis-poliittisen kasvattamisen raja, ei ole täysin selvä. Fish pyrkii kyllä vastaamaan perustaviin vastaväitteisiin. Itse pyrin melko pitkälle noudattamaan Fishin ohjetta opetuksessa. Käsittelen jonkin verran eettis-poliittisia kysymyksiä, mutta en ohjatakseni opiskelijoita tiettyyn kantaan. Enemmän noudatan seuraamusetiikan näkemyksiä: jos hyväksytte tämän, niin siitä vaikuttaisi seuraavan tätä. Opetuksessani tarkoituksena on analyyttiseen otteeseen opastaminen, mikä yleensä toteutuu parhaiten etäännyttämällä käsittely normatiivisista kannanotoista. En tosin tiedä, miten hyvin Fishin ajatukset voidaan siirtää esimerkiksi yliopiston rahoitukseen. Fishin mukaan voidaan – tupakkayhtiöiltä saatu raha on hänen mukaansa aivan yhtä ok kuin muistakin lähteistä, jos se on laillista. Itse en kuitenkaan voisi istua tuppisuuna tyytyväisenä työntekijänä, jos yliopisto harjoittaisi avoimesti aktiivista veronkiertoa jossain laillisessa mutta mielestäni epäeettisessä muodossa. 

maanantai 4. joulukuuta 2017

Vuoden parhaat levyt (2017)

Olen pitänyt taukoa pitkistä katsauksista vuoden levyihin. Paasto jatkuu. Sen sijaan nimeän muutaman suosikeistani.

Vuonna 2017 olen ostanut tai saanut joulukuun alkuun mennessä 197 äänitettä. Matemaattisesti rajoittuneetkin ymmärtävät, että se on enemmän kuin äänite joka toinen päivä. Niistä 127 on vinyyliä. Luku pitää sisällään myös seiskatuumaiset singlet.

Vuonna 2017 ostetuista yli 30 on julkaistu samana vuonna, mutta luku sisältää Uncut-lehden mukana tulleet kokoelmat, jotka voivat sisältää myös vanhaa musiikkia. Jos laskin oikein, olen ostanut 22 vuonna 2017 julkaistua albumia. Saattaa hyvin olla, etten ole ostanut kaikkein parhaita levyjä, mutta lähden kerrankin liikkeelle siitä, etten kelpuuta tälle listalle kuin hyllystäni löytyvät.

Kotimaisten lista on helpompi, koska niitä olen ostanut vähemmän. Top kolme laskevassa järjestyksessä on seuraava, mutta selitykset ensin: Kivesveto Go-go jää minialbumillaan Nopeempi ku Veijo pois, koska se ei ole täyspitkä. Se on mainiota, melodista vauhtipunkkia, joka tosin jää laadussaan jälkeen yhtyeen edellisestä julkaisusta, joka oli neljän biisin ep.

3. Salaliitto: Melankolia. En innostunut Salaliiton toisesta levystä aivan yhtä paljon kuin debyytistä. Silti yhtye on kiinnostavinta, mitä valtavirtaa tavoittelevassa kitarapopissa on tässä maassa tehty pitkään aikaan. Suosittelen tutustumaan myös keikalla.

2. Kaupungin Valot: Salaista musiikkia. Aluksi tämän 70-luvun suomipunkista ammentavan bändin kolmas levy oli pettymys. TVO:n keikalla tuntemattomat uudet biisit eivät tuntuneet miltään, mutta onneksi ostin levyn. Bändin suunnanmuutos ei enää harmita ja levy on vain kasvanut kuuntelussa.

1. Mustat Kalsarit: Juhlat. Tämä bändi on tullut tutuksi Hulda Huiman taustaorkesterina. Kuitenkin heidän oma levynsä, jossa Hulda Huima on mukana mutta pääosaa esittää kitaristi Juuso, räjäytti potin. En kiirehtinyt kuuntelemaan albumia Lepakkomiehessä nähdyn keikan jälkeen, mutta sitten kun kuuntelin, menin aika pian myös levykauppaan. Soundi-lehdessä kuvattiin yhtyettä muistaakseni Kollaa kestääksi, jossa vierailee välillä Kari Peitsamo. Minusta se on hieno näkemys. Tyylillinen epätasaisuus (tai monipuolisuus) ei minua haittaa: selkeästi itselleni tärkein kotimainen.

Ulkomaisten järjestykseen laittaminen on haastavampaa. Ostin paljon tuttujen 90-luvun indiebändien tuoreita levyjä – Afghan Whigs, Ride, Jesus & Mary Chain – sekä 00-luvun pohjois-amerikkalaista indietä – Arcade Fire, War on Drugs, Wolf Parade, Timber Timbre, Mountain Goats (Nationalin hankki kumppani). Mukaan tarttui myös psykedeliaboogieta (Endless Boogie). Viiden kärki on kuitenkin seuraavanlainen.

5. Moon Duo: Occult Architechture, Vol. 1. Psykedeelista jurnutusta olen kuunnellut enemmän kuin koskaan. Pari vuotta sitten keikalla hurmannut Moon Duo on yksi niistä. Yhtye julkaisi peräti kaksi albumia vuonna 2017. Niistä kelpuutan listalleni ensiksi julkaistun. Livenä yhtye on vielä parempi, kuten uusintakeikka Kuudennella linjalla tämän vuoden syksyllä taas todisti. Niin hauska ja tunnelmaansa imevä, että se toimisi vaikka Ruisrokin rantalavalla auringonpaisteessa.

4. Roger Waters: Is This the Life We Really Want? Kovin usein vuoden levyissäni ei ole 70-vuotta täyttäneiden teoksia. Watersin soolot ovat kuitenkin olleet itselleni heikko kohta jo teinivuosista. Uusi teos ei petä. Siinä on korkealaatuisia biisejä ja sen kuuntelu toimii hyvin tuplavinyyliltä (noin 3 biisiä per puolisko). Siinä ei ole paljoakaan uutta, mutta se tuntuu silti ilmaisultaan vahvalta ja sisällöltään ajankohtaisen tärkeältä.

3. Slowdive: s/t. 90-luvun shoegazen perintöprinssit/-prinsessat palasivat lavoille vakuuttavasti aikaisemmin, mutta uutta levyä saatiin odottaa vuoteen 2017. En ollut suuri fani ysärillä, mutta vuoden 2014 keikka alkoi muuttaa mielipidettäni. Uusi levy hiipi hitaasti ihon alle ja se oli ostettava. Samoilla höyryillä ostin hyllyyni bändin klassikkoalbumin Souvlaki. En olisi uskonut viisi vuotta sitten, että vuonna 2017 kuuntelen uutta Slowdivea todella vaikuttuneena sen kauneudesta.

2. John Murry: A Short History of Decay. Mahtuu listalleni yksi americana-levykin. Tutustuin jo Murryn edelliseen, ja sen perusteella tiesin ottaa tämän kuunteluun. Yhtenä päivänä kuuntelin muun puuhastelun lomassa albumin kuusi kertaa läpi. Kuulosti hyvältä, mutta mitään ei jäänyt mieleen. Sitten päätin ostaa levyn ja kuuntelin lisää. Nyt se on tällä paikalla vuoden levyissä. Upea maanläheinen levy, jonka päättää onnistunut Afghan Whigs -laina ”What Jail Is Like”.

1. Grandaddy: Last Place. Koska ostin tänä vuonna paljon ysäri- ja 00-indien uusia teoksia, niin on vain kohtuullista, että se näkyy vuoden parhaan ulkomaisen levyn valinnassa. Ostin Grandaddyn ex-tempore, kun levykaupassa huomasin sen ilmestyneen. Olin toki tietoinen sen tulosta, mutta en osannut odottaa sitä. Sisältö on tuttua Grandaddya, jossa koskettimet ovat suuressa roolissa tyyliltään muuten kitaravetoisessa indiessä. Levy on tunnelmaltaan rauhallinen ja mietiskelevä, mutta siinä on silti reilusti dynamiikkaa. Tärkeintä on kuitenkin se, että sen biisimateriaali on huikealla tasolla. Niin huikealla, ettei mielestäni kukaan pistänyt tänä vuonna paremmaksi. Vaikka jotkut kriitikoista pistivät albumin nimensä mukaisella sijalle, minä pistän päinvastaiselle.

Ensi vuonna sitten muita levyjä.