lauantai 27. joulukuuta 2014

Kulttuurin ja yhteiskunnan mediatisaatio

Tanskalaisen Stig Hjarvardin kirjoitukset mediatisaatiosta ovat herättäneet paljon keskustelua erityisesti pohjoismaisten uskonnon ja median tutkijoiden parissa. Tutustuin Hjarvardin uskontoa koskeviin kirjoituksiin muutamia vuosia sitten, mutta viimein sain luettua hänen teoksensa The Mediatization of Culture and Society (2013), jossa esitetään mediatisaatiota koskeva yleinen teesi.

Mediatisaatio viittaa myöhäismodernin yhteiskunnan prosessiin, jossa mediasta on kehittynyt puoliautonominen instituutio, joka alkaa oman toimintalogiikkansa voimalla ohjailla muita yhteiskunnan instituutioita ja toiminta-alueita. Joskus termi suomennetaan myös medialisaatioksi. Prosessitermillä tehdään ero meditoitumiseen (mediation), joka viittaa jonkin välineen välityksellä tapahtuvaan kommunikaatioon.

Hjarvard sijoittaa lähestymistapansa mediatutkimuksen kahden suuren tradition seuraajaksi. Vaikutusparadigmassa tarkastellaan, miten mediaviestit vaikuttavat katsojaan (esimerkiksi väkivalta – tuleeko katsojasta väkivaltainen?). Yleisötutkimuksessa tutkitaan, miten erilaiset yleisöt vastaanottavat ja tulkitsevat viestejä sekä käyttävät mediaa. Mediatisaatiokehyksessä selvitetään, miten sosiaaliset ja kulttuuriset prosessit muuttuvat media ”kaikkiallisuuden” seurauksena.

Johdannon ja teorialuvun lisäksi teoksessa on temaattiset luvut politiikan, uskonnon, leikin(/pelaamisen) ja habituksen mediatisoitumisesta. Johdanto ja teorialuku ovat erinomaisia kartoituksia. Temaattisista luvuista mietin, miten ihmeessä leikin (/pelaamisen) mediatisaatio tai habituksen mediatisaatio on verrattavissa politiikan tai uskonnon mediatisoitumiseen.

Vaikka mediatisaatiokeskustelua voidaan hyödyntää monenlaisissa tutkimusasetelmissa ja vaikka teesin osia voidaan tutkia erilaisin keinoin, sen todellisen testauksen on tapahduttava asetelmissa, joissa selvitetään, miten media vaikuttaa tai ei vaikuta jonkin tietyn instituution toimintaan. Tämän Hjarvard itsekin toteaa (s. 40). Näin mediatisaatiota voidaan tarkastella suhteessa politiikkaan tai uskontoon, kuten Hjarvard tekee, tai vaikkapa terveydenhuoltoon, joka olisi kiinnostava tapaus. Mutta mietitään hetki leikkiä.

Totta kai leikki (/pelaaminen) on mediatisoitunut siinä mielessä, että internet muuttaa radikaalisti esimerkiksi pelaamismahdollisuuksia. En kuitenkaan ymmärrä, miten se on rinnastettavissa vaikkapa politiikkaan, sillä ei ole olemassa mitään selkeää leikki- tai peli-instituutiota, vaikka onkin olemassa erilaisia yrityksiä, jotka leluja tekevät (leluteollisuus). Voidaan kai ajatella, että Valioliigaa ei pelattaisi maanantaisin, jos ei tarvittaisi televisiota varten ylimääräistä pelipäivää, mutta kun luvun esimerkit käsittelevät esimerkiksi online-shakkia ja erityisesti erilaisia leluja, en saa osasia sopimaan yhteen. Hjarvardin teksti ei varsinaisesti auta erilaisten esimerkkien tai teemojen suhteiden pohtimista.

Hjarvardin yksi tärkeä perusidea on se, että mediatisoitumista vauhdittaa julkisrahoitteisten yleisradion kaltaisten monopolien murtuminen. Tässä mielessä se kytkeytyy myös uusliberaaliin politiikkaan. Monopolien murtumista seuraa monimuotoisuus. Kiinnostavaa uskonnon ja median suhteiden kannalta on se, että sama käytännön monopolien murtuminen pätee myös uskontoon: vaikka valtakirkoilla on edelleen laissa taattu etuoikeutettu asema, niitä koskevat linjanvedot tapahtuvat enenevässä määrin monimuotoisuuden viitekehyksessä. Tästä siirtymästä – monopoleista monimuotoisuuteen niin uskonnossa kuin mediassa – pyrin kirjoittamaan pohjoismaisten kollegojen kanssa, kunhan joku suosiollinen arvioija ymmärtäisi puoltaa rahoitushakemuksia.

Mediatisoitumisesta ei Hjarvardin mukaan seuraa uusi tai uudenlainen uskonto, vaan se tarkoittaa sosiaalisten olosuhteiden muutosta, jolla on vaikutuksia siihen, millaiset uskonnollisuuden muodot saavat tukea median toiminnasta. Oma tulkintani on, että tämä media tukee uskonnollisuutta, joka on ”yksilöllistävää” ja arvoliberaalia (media-ammattilaisten omia arvoja vastaavaa) ja monimuotoisuuden jollain tavalla huomioivaa. Tosin median polarisoiva toimintatapa tuo julkisuuteen näille täysin vastakkaisia kantoja antaen niille äänen, mutta ne ovat yleensä kritiikin kohteita.

Uskonnon osalta olen käsitellyt mediatisaation ongelmia toisaalla. En toista niitä systemaattisesti tässä. Tätä teosta lukiessa tuli mieleen vielä seuraavia seikkoja. Miten kaikki nyansseiltaan erilaiset mediatisaatiota koskevat luonnehdinnat sopivat yhteen? Erityisesti voisi nostaa esiin sen, että välillä Hjarvard kirjoittaa median puoliautonomisuudesta ja välillä kietoutuneisuudesta muuhun yhteiskuntaan. Hän toteaa, että puoliautonomisen mediainstituution kehittyminen on lisännyt median vaikutusvaltaa, mutta silti käytännössä on usein epäselvää, onko vaikutussuhde mediasta muualle vai ovatko kietoutumiset niin monimutkaisia, ettei vaikuttavaa instituutiota voi eritellä? Tai jos ylipäätään pohditaan median puoliautonomisuutta, se kai sopii hyvin journalismiin – josta Hjarvard kirjoittaa erityisesti politiikan ja uskonnon kohdalla – mutta aika huonosti sosiaaliseen mediaan. Lisäksi, mikä on mediatisaation suhde muihin ”saatioihin” ja ”istumisiin”? Hjarvard kirjoittaa esimerkiksi markkinaistumisesta, joten on oletettava, ettei mediatisaatio ole itsenäinen selittävä tekijä, vaan se on vain yksi prosessi, joka ei ole välttämättä kaikkein perustavin.

Nämä kysymykset – aikaisemmin esittämieni lisäksi – kummittelevat, sillä yleensä yritän lukea teoksia  ”laupeuden periaatteella” eli pyrin löytämään tukea empiirisille väittämille ja koherenssia teoreettisille teeseille. Tässä tapauksessa en onnistu, sillä kysymykset jäävät vaille vastausta.

Odottelin tovin, ennen kuin päätin lukea kirjan, koska ajattelin, ettei siinä sanota mitään sellaista tärkeää, mikä ei olisi jo tullut ilmi Hjarvardin uskontoa käsittelevissä teksteissä. Siinä olin väärässä. Teos – erityisesti sen alkupuolisko – auttaa ymmärtämään paremmin Hjarvardin kirjoituksia uskonnon mediatisaatiosta.

Itse olen kirjoittanut mediatisaatiosta uskonnon yhteydessä täällä blogissa, yhdessä kirja-arvioissa ja yhdessä artikkelissa.

Kirja-arvio löytyy täältä:

Artikkeli löytyy täältä:


lauantai 20. joulukuuta 2014

Vuoden 2014 albumit

Viime vuonna lupasin itselleni, etten tee listaa tälle vuodelle. En ainakaan pitkää. Toisin kävi. Tässä sitä ollaan taas. Jos ei muuta, niin toimikoon se muistilistana tuleville kuunteluille. Ehkä ensi vuonna listaan korkeintaan viisi kotimaista ja ulkomaista.

Vaikka en ostanut suurta määrää vuoden 2014 levyjä, kannatin levyteollisuutta riittävästi. Toistaiseksi olen ostanut laskujeni mukaan 257 levyä kuluneena vuonna. Lukumäärästä puuttuvat noin parikymmentä levyä, jotka sain ilmaiseksi tai lähes ilmaiseksi.

Mukana on mielestäni oikeasti parhaita levyjä sekä niitä, joiden tekijöitä kuuntelen yleisen kiinnostuksen vuoksi. Normaalisti olen jättänyt kotimaiset vähälle huomiolle. Nyt aloitetaan niistä.


Parhaat kotimaiset:

Kivesveto Go Go (Tutti frutti) teki debyyttinsä ja kuuntelin sen kotiin kannettuani kahdeksan kertaa putkeen. Hieno punk-levy ja lyhyt, mutta lyhyen voi aina kuunnella uudestaan. Sain Jukka Nousiaisen (Huonoa seuraa) raakamiksauksen kuunteluun ja ihastuin välittömästi. Keikalta ostin levyn heti kun se ilmestyi. Ansaitusti myös suomalaisten rokkilehtien suosikki. Jukan ja kumppaneiden Räjäyttäjät (Rock’n’Roll painajainen) teki taas hyvä levyn, vaikka varhaisemmista olen pitänyt enemmän. Särkyneiden Me ei olla niin kuin ne muut ei noussut edellisen tasolle, mutta ”Joku hyvä koira” ja erityisesti ”Timo mitä sinä meinaat” ovat genrensä valioita. Nyrkkitappelun (Haluan olla rocktähti…) toinen albumi on valovuoden päässä debyytistä, mutta se on edelleen vuoden parhaita kotimaisia. No Shame (The Last Drop) teki kaksikielisen levyn, jossa suomeksi lauletut biisit uppoavat parhaiten, erityisesti ”Viimeinen kesä”.

Olen usein todennut, että jos hyväksyisin kohdalleni guilty pleasure -tyyppisen kategorisoinnin, Samuli Putro (Taitekohdassa) sopisi sinne. Uudella levyllä on taas muutama hieno teksti ja biisi. Toinen maininnan arvoinen suomirokki on tuttujen Volveran! (s/t), joka sai debyyttinsä vihdoin julkaistua. Osaa biiseistä olen kuunnellut cdr-formaatissa vuosia, vaikka tuskin kuuntelisin bändiä nyt, jos siihen ei liittyisi kaverihistoriaa. Plain Ride (Skeleton Kites) on minulle enemmän livebändi kuin kotikuuntelun arkea, mutta yhtye on tässä noteerattava.

Noitalinna Huraan entisen jäsenen Musta Köksä (Jäinen appelsiini) teki toisen levynsä ja kenties parhaan kotimaisen biisin, ”Pienet kalat”. Lasten hautausmaa (s/t) ei tehnyt kokonaista albumia, mutta pakkohan kiinnostava yhdistelmä Noitalinna Huraata ja Mana Manaa on mainita tässä. ”Kiputyttö” on vuoden parhaita kotimaisia biisejä. Myös Panssarijuna teki vain Estonia-ep:n, mutta rohkea sukellus Estonia-teemaan ja askel pois tutusta tyylistä olivat onnistuneita harppauksia eteenpäin.


Oikeasti parhaat ulkomaiset:

Pixies (Indie Cindy) teki uuden levyn ja minusta se on upea. Se ei ole sama Pixies kuin ensimmäisellä kierroksella, mutta albumi on loistava. Ei muuta sanottavaa. Paitsi että keikkakin oli mahtava. Pixiesin kanssa samaan aikaan Primaverassa soitti The War on Drugs (Lost in the Dream), joka nousi lähes kaikkien kriitikkolistojen kärkipäähän. ”Red Eyes” on yksi vuoden biiseistä ja kuulostaa huumeiselta Springsteeniltä. Raveonettes (Pe’ahi) teki taas erittäin hienon levyn, joka ei ole täynnä hittejä (kuten edellinen). Olen aina suhtautunut myönteisesti Brian Jonestown Massacreen (Revelation), mutta keikka Barcelonassa ja albumin kaksi neronleimausta ”Food for Clouds” ja ”What you isn’t” riittävät nostamaan sen tänne asti. Pink Mountaintops (Get Back) teki iskevän levyn viiden vuoden tauon jälkeen ja ”The Second summer of love” on yksi vuoden rokkibiiseistä.

Jos joku jaksaa lukea pidemmälle, niin tässä on vielä vuoden levyjä kolmessa kategoriassa: vanhat suuret suosikit, uudet tuttavuudet ja vanhat kivat.


Vanhat suuret suosikit:

Bruce Springsteen (High Hopes) teki taas aika mainion levyn ja Tom Morellon läsnäolo kruunaa sen. Idolini Luke Haines (New York in the 70s) sai aikaan hauskan konseptialbumin 70-luvun New Yorkista, mutta se ei yllä neron parhaimmistoon. Suuri suosikkini Afghan Whigs (Do to the Beast) palasi kuvioihin, mutta levy jäi keskinkertaiseksi hienosta sinkkubiisistä ”Algiers” huolimatta. Archie Bronson Outfit (Wild Crush) on edelleen voimissaan, mutta ”We are floatingin” kaltaisia täydellisyyksiä ei syntynyt koko levyllistä. Stephen Malkmus and the Jicks (Wig Out at Jagbags) on miehen ensimmäinen soolo, jota en ole ostanut. Ehkä odottelen alennusmyyntejä, sillä levy tuntuu siltä samalta, vaikka se onkin hienoa musaa lyhyemmillä biiseillä ja kutistetuilla jamiosuuksilla.

Micah P. Hinson (and the Nothing) oli Leedsin vuosina suuri suosikkini. En vielä ostanut levyä. Hieno tämäkin – se ei vain kosketa yhtä voimakkaasti kuin aikaisemmat. Toinen Leedsin vuosien suursuosikki The Felice Brothers (Favorite Waitress) palasi hienosti levytyskantaan, mutta jäi muutaman kuuntelun perusteella hiukan jälkeen aikaisemmista tuotoksista. Ostan todennäköisesti vähän myöhemmin. Suurena Eels-fanina (Mistakes of My Youth) en jaksanut innostua uudesta. Ehkä tapahtui kyllästyminen, sillä en antanut alakuloiselle levylle todellista mahdollisuutta. Yhtä lailla rakastamani Tinariwen (Emmaar) on polkenut paikallaan – tosin laadukkaassa laidassa – jo muutaman albumin ajan.

Reverend Horton Heat (REV) teki taas oikein hyvän levyn, mutta onhan tämä jo kuultu – ei yllätyksiä tällä kerralla. Brian Setzer (Rockabilly Riot) teki asiallisen mutta maestron tasoon nähden puolivillaisen levyn. Hold Steady (Teeth Dreams) otti askeleen parempaan edellisestä flopista, mutta ei noussut takaisin onnistuneimpien levyjensä tasolle. Kitarasankari J Mascis (Tied to a Star) teki taas akustispainoitteisen levyn. Hyvältä kuulostaa edelleen, esimerkiksi ”Every morning”, mutta samalla kysyn itseltäni, kuinka monta näitä tarvitsen. Weezerin Everything Will Be Alright in the End tuli kuunneltua pari kertaa, mutta ei se suuremmin sytyttänyt.


Uudet tuttavuudet:

Eagulls (s/t) Leedsistä osoitti, että brititkin voivat tehdä innostavaa punkkia vuonna 2014 – pari timanttista biisiä ja rajoja rikkovia videoita. Samasta kaupungista tulee myös Hookworms (s/t), jonka äänivalliin suhtaudun ihan myönteisesti, vaikkei se Eagullsin tasolle ylläkään. Flow’n ensikiinnityksiin kuuluva Foxygen (And Star Power) tuli tutuksi jo edellisellä levyllä, mutta vasta tämän vuoden puolella. Uusikin on hienoa psykedeelistä poppia, jota pitää kuunnella lisää kun joutaa. Strand of Oaksin Heal alkaa hienolla rokkibiisillä ”Goshen ’97” ja jatkuu eklektisenä mutta erittäin vahvana. Mick Harveyn ja muiden starojen projekti The Ministry of Wolves (Music from Republic Der Wölfe) teki hienon levyn ja keikan Suomessa. Teatraalista synkistelyä ja tummaa kauneutta, joka toimii myös kotikuuntelussa.

Arc Iris (s/t) on Low Anthemin entisen viulistin folkahtava soololevy, joka saa kuitenkin ikävöimään Low Anthemia. Kun päätin selvittää, mitä on tapahtunut Bodies of Water-yhtyeelle, oivalsin osan bändistä siirtyneen uuteen. Music Go Music (Impressions) säilyttää hitusen vanhasta, mutta on lähinnä Blondieta ja Abbaa sekoittava erikoisuus. Richmond Fontainesta tutun Willy Vlautinin uusi yhtye The Delines (Colfax) naislaulajalla toimi ihan hyvin. Stupidon loppuunmyynnistä kannoin levyn kotiin. The New Mendicantsin Into the Lime sisältää laadukasta indiepoppia ja jonkun helmen (”Sarasota”), kuten lähes kaikki albumit, joilla Teenage Fan Clubin Norman Blake soittaa.

Uncut esitteli thaimaalaisen Khun Narin’s Electric Phin Bandin ja se on tämän vuoden uusi tuttavuus länkkärimaiden ulkopuolelta (viime vuonna Bombino). Hienosti soi psykedelia. Vikesh Kapoorin tyylikäs ja erinomainen folk-levy The Ballad of Willy Robbins julkaistiin jenkeissä jo vuonna 2013, mutta mainitaan se kuitenkin, koska Euroopassa siitä kirjoitettiin vasta vuonna 2014. Ty Segallin suosittelema Meatbodies (s/t) sekoittaa suosittelijansa tavoin onnistuneesti garagepunkkia ja psykedeliaa, mutta jää toki jälkeen genrensä parhaista. Men-yhtyeestä en innostunut, mutta sen kahden hepun Dream Police (Hypnotized) yllätti hyvin myönteisesti rutisevalla mutta melodisella junnausrokillaan.

Future Islands (Singles) oli elävänä viihdyttävä. Se on enemmän kuin hauska ilmiö, vaikka ei ihan täydellisesti oma juttuni olekaan. Niin ikään Primaverassa nähty Real Estate (Atlas) miellytti, muttei räjäyttänyt, vaikka esimerkiksi ”Talking backwards” on täydellinen kitarapophitti. Lisäkuunteluun menee lehtien parhaiden albumeiden listalla hyvin sijoittunut Fallista ja Half Man, Half Biscuitista muistuttava, hiphopiksikin luokiteltu nottinghamilaisduo Sleaford Mods (Divide and Exit), joka laulaa ”You scratch my back / I don’t scratch anything / apart from my nuts” kappaleessa ”A Little ditty”.

Tanskalaisen Iceagen (Plowing into the Fields of Love) nuorisopunk ihastutti (esim. ”The Lord’s favorite”), mutta jäänee kuriositeetiksi. Göteborgin uuspsykedeelinen Goat (Commune) keräsi erittäin ansaittua ihastusta kriitikoilta. Yhden miehen bändistä trioksi kasvaneella Bass Drum of Deathilla (Rip This) on hauska tai hölmö nimi, mutta asiallista, joskin hitusen keskinkertaista garagerokkia veivaavat. Primaveran klubilla suoraa Amerikan punkkia paahtaneen Cloud Nothingsin Here and Nowhere Else ei noussut listallani mainintaa korkeammalle. Sturgill Simpson (Metamodern Sounds in Country Music) kuulostaa siltä, miltä albumin nimi, jos sanan meta laittaa sulkuihin. Hienoa nykyistä peruskantria.

Eteerisiä naisia on musiikkimaailma pullollaan, mutta Weyes Bloodin (The Innocents) omaleimaisuus on eteerisyyden yhdistyminen vahvaan ääneen (esim. ”Hang on”). Paikoin biisit lähenevät liiaksi valtavirtaa. Angel Olsen (Burn Your Fire for No Witness) jäi näkemättä Primaverassa, kun halusin kuulla Ty Segallin klubilla, mutta levy on hyvälaatuista indiefolkkia.


Vanhat kivat:

Flow’ssa hienosti soineen Woodsin With Light and With Love sisältää muutamia upeita kappaleita, erityisesti ”Shining” on yksi vuoden biiseistä ja myös ”Moving to the left” on kaunis: psykedeliamaustettua melodista indiepoppia parhaimmillaan. Olen pitänyt paljon Papercutsin (Life Among the Savages) parin edellisen melodisesta kauneudesta ja uusikin on erittäin mainio (esim. ”New body”). Tänä vuonna aloin toden teolla ystävystyä ennestään etäisesti tuttuun Metronomyyn, jonka Love Letters tuli oikein rahalla ostettua ja keikkakunto katsastettua. Simon Felicen toinen soolo Strangers on kaunista folkkia (esim. ”If you go to LA”), kuten ensimmäinenkin,  mutta en päässyt kunnolla sen sisään. Kriitikkojen listalla loisti poissaolollaan Conor Oberst, jonka Upside Down Mountain on edellisiin verrattuna sisäänpäin kääntynyt mutta ei huono.

Ruotsalaisten sisarusten First Aid Kit (Stay Gold) on sympaattinen ja taidokas kantri-folk -yhtye ja ”My silver lining” on upea biisi. Ariel Pinkin Pom Pom iski heti ja kovemmin kuin mikään hänen aikaisemmista tuotoksistaan. Hyllyssä on muutama loistava Chuck E. Weissin levy ja Red Beans and Weiss on tyylikästä juuripohjaista rutinaa ja esimerkiksi ”Tupelo Joe” ja ”Boston Blackie” ovat hauskoja. Cariboun Our Love jäi toistaiseksi parin kuuntelun varaan, mutta siitä muodostui erittäin myönteinen mielikuva. Long Beachin indiepoppari Avi Buffalon At Best Cuckold tarttui matkaan levykaupasta joulukuussa ja se kasvaa kuuntelun myötä.

Dan Sartain on tuttu yhdistelmä punkkia, garagea ja junakomppia. 27 minuutin Dudesbloodilla mentiin punkimpaan laitaan ja ”Smash the Tesco” on upea biisi. Chrissie Hynde (Stockholm) palasi levytyskantaan. Vaikka koko albumia en toistuvasti kuuntelekaan, ”Dark sunglasses” -kappaleeseen olen ihastunut. Neil Young teki pari levyä: A Letter Homen alkukantaisesta äänityksestä pidän ja toisesta en yhtä paljon. Shovels & Ropen Swimmin’ Time on kelvollista americanaa, mutta en ole vielä päässyt eroon edes edellisestä ja sen koskettavista biiseistä. Beck keräsi kehuja maanläheisellä Morning Phasella – erittäin hyvältä kuulostaa, mutta aina se jättää vähän toivomisen varaa muodostuakseen henkilökohtaiseksi. Allah-Las (Worship the Sun) yllätti myönteisesti debyytillään, josta pidin todella paljon. Nyt tämä 60-luvun Nuggets-retroilu on tuttua eivätkä biisitkään varsinaisesti parantuneet (kuuntele kuitenkin ”Artifact”). Hieno bändi kuitenkin.

Black Lips (Underneath the Rainbow) soitti jättebran keikan Primaverassa ja myös albumi on vahvan tason heiluvaa garagepunkkia. Suosittelen. Wild Beast (Present Tense) tuli nähtyä livenäkin, mutta levyä kuuntelin aika vähän. Olen edelleen vuoden 2009 Two Dancersin lumoissa. Edellinen Sharon van Ettenin (Are We There) levy tuli ostettua, nyt jäi liven ja pinnallisen kuuntelun tasolle. St. Vincentin (s/t) keikan missasin Primaverassa tärkeämpien vuoksi. Levy on kuulostanut onnistuneelta taidonnäytteeltä, mutta Annie Clark on aina jättänyt vähän etäiseksi, paitsi Polyphonic Spreessä.

Kanadan indie-supergroup New Pornographers (Brill Bruisers) on tehnyt parempiakin levyjä, mutta mitään vikaa ei uudessakaan ole. Sama arvio pätee kanadalaiseen indiepoppia soittavaan Starsiin (No One is Lost). Secret Cities (Walk Me Home) teki kolmen vuoden tauon jälkeen levyn, josta tunnistaa ne elementit, joihin aikanaan ihastuin, kun yhtyettä levykaupassa kuulin (esim. ”Paradise”). Kolmannella levyllään Erland and the Carnival (Closing Time) tekee edelleen vahvaa jälkeä. Debyytistä innostuin kovasti, mutta nyt tästäkin on tullut vain hieno bändi muiden joukossa.

EMA eli Erika M. Andersonin edellinen levy tuli ostettua ja vuoden 2014 Future’s Voidia kuunneltua vähemmän, vaikka kyse on kiitosta saaneesta sekoituksesta noisea, kitararokkia ja folkkia. Parin vuoden takaisella Mutt-levyllä innostaneen Cory Brananin tuore The No-Hit Wonder on enemmän alt-kantria ja vähemmän Brucea, mutta tuli sekin katsastettua. Death Vessel (Island Intervals) tarttui Stupidon alennuksesta. Instant-hittejä ei ole (ellei ”Velvet antlers”), mutta kauniisti kokeileva ja eteerinen kantrifolk soi. Toumani Diabate & Sidiki Diabate (s/t), isä ja poika, ajatonta ja tyylikästä Malista, jos koran soitosta tykkää.

Pidän paljon The Gaslight Anthemista (Get Hurt), mutta kuuntelen hyllystä löytyviä kolmea albumia mieluummin: levyllinen kelvollisia biisejä (esim. ”1000 years”), mutta suunnanmuutos ei ollut mieleiseni. Morrissey (World Peace is None of Your Business) jäi niin vähälle kuuntelulle, että lienen kyllästynyt. Trip hop -mies Tricky (Adrian Thaws) hoiti studioon paljon vierailijoita ja teki nautinnollisen levyn. Aina miehen tekemisistä pidän, mutta en koskaan odota niitä. Kukaan ei kaipaa Kurt Cobainin suosikkibändi Vaselinesilta (V for Vaselines) uusia teoksia, mutta skotlantilaisten levy sisälsi yllättävänkin monta tarttuvaa biisiä. Leonard Cohen (Popular Problems) jaksaa edelleen. Vaikka en levyä pahemmin kuunnellut, arvostan artistia ja hänen uraansa melkoisesti.

Super Furry Animalsista ja monista muistakin yhteyksistä tuttu Gruff Rhys (American Interior) teki odotuksiini nähden yllättävän hyvän soolon nimibiisistä lähtien. Thurston Moore (The Best Day) teki normaalin tasoonsa nähden aika tylsän soolon. Tom Petty and the Heartbreakers (Hypnotic Eye) levytti pitkästä aikaa, eikä ollenkaan heikoin tuloksin (esim. ”Fault lines”). Dr John (Ske-Dat-De-Dat) kutsui kylään kaikki tutut ja sai aikaan kelvollista vanhan miehen viihdettä, joten kuuntelen mieluummin parin vuoden takaista, aidosti korkeatasoista Locked Downia. Bob Mould (Beauty & Ruin) teki samaa mitä muutamilla edellisilläkin, sai hyvät arviot, onnistui ujuttamaan mukaan jonkun hyvän biisin (”I Don’t know you anymore”), mutta on valovuosien päässä entisen bändikaverinsa Grant Hartin viimeisimmästä soolosta.

Toronton punkkarit Fucked Up (Glass Boys) julkaisivat kelvollisen seuraajan vuoden 2011 miniklassikolleen. Parquet Courtsin edellistä pyöritin paljon ja Sunbathing Animal jäi vähemmälle huomiolle, mutta se sisältää ilmavaa ja toimivaa (post)punkkia jostain Fallin ja Pavementin välimaastosta. Jenny Lewis (Voyager) palasi levytyskantaan soolona. Tuloksena on tuttua kantripohjaista indietä, joka ei tällä kerralla mullistanut maailmaa tai edes minua. Hiss Golden Messengerin Lateness of Dancers on niitä tasaisen vahvoja folkista ja kantrista ammentavia alakuloisen kauniita teoksia, joita ilmestyy useita joka vuosi. Peaking Lights on tehnyt erinomaisia ja ihan kivoja levyjä. Cosmic Logicin elektropop on lyhyellä kuuntelulla lähempänä jälkimmäistä, vaikka ”Little lightin” ja ”Eyes to sean” kaltaiset biisit muistuttavat paremmasta. Amerikkalaisen John Fullbrightin Songs jatkaa tutulla rauhallisella ja alakuloisella, mutta kauniilla linjalla.

Vaikka Lykke Li on ollut lähes yhdentekevä, kuuntelin uuden I Never Learnin ja mielistyin siihen, erityisesti biiseihin ”Love me like I’m not made of stone” ja ”No rest for the wicked”. Kovin merkittävä hahmo minulle ei ole myöskään Damon Albarn (Everyday Robots), joka teki hienon soololevyn. Sama pätee Vashti Bunyaniin (Heartleap). Ryan Adams (s/t) ei ole koskaan kunnolla auennut, mutta pyrin aina kuuntelemaan uuden levyn. ”Gimme something good” nousi heti suosikkibiisikseni. Johnny Marrin soolot eivät ole kiireellisten listalla, mutta Playland on aivan kelvollinen tuotos. Jack Whiten Lazaretton kuuntelin pari kertaa, mutta en jaksa innostua hänen soolotuotannostaan. Joan as a Police Woman on ollut totaalisen yhdentekevä, mutta The Classic on aikaisempia monipuolisempi ja sisältää mielestäni artistin parhaan kappaleen, ”Holy city”.

Spoon (They Want My Soul) tutustutti uudet biisinsä jo keikalla ja teki melko hienon levyn, mutta edelleen minulle jää mysteeriksi tasavahvan indiebändin kulttimaine. Swans (To Be Kind) jatkaa vahvalla linjalla, mutta pidän sitä ensisijaisesti livebändinä. Blonde Redheadin minimalistinen Barragán jäi jokseenkin etäiseksi paria heti iskevää biisiä lukuun ottamatta. Deerhoof (La isla bonita) teki tutusti surisevan indielevyn, johon ehdin tutustua vain pikaisesti. Ei mullista maailmaa, mutta kuunnellaan lisää kun keritään. Mark Kozelekin Sun Kil Moon (Benji) noteerattiin lehdissä korkealle. Ehkä parempi kuin moni muu hänen albumeistaan, mutta itselleni on tullut väsymys miehen tekemisten seuraamisessa. Sama väsymys pätee Mark Lanegan Bandiin, jonka Phantom Radio ei ole huono muttei hänen parhaansa. Huippuarviot saaneen Manic Street Preachersin Futurology oli korvaani vetinen ja keskinkertainen kuin ruotsalainen mellan öl. Mogwai (Rave Tapes) levytti ja oikeastaan uudistui (esim. mainio ”Remurdered”), mutta senkin diggailussa on nyt suvantovaihe. Yritän ehkä ensi vuonna uudestaan ajan kanssa. The Smashing Pumpkins (Monuments to an Elegy) teki paluun – ei hassumpaa, ei tosiaankaan hassumpaa, kevyesti parasta sitten Adoren, vaikka pärjäisin ilmankin.

Green on Redistä tutun Chuck Prophetin (Night Surfer) tasavahvat levyt pitää aina kuunnella ja mainita. Olen myös tavannut kuunnella Boo Radleysissa laulaneen Martin Carrin (The Breaks) soolot, jotka ovat olleet mieluisia nousematta vuosien terävimpään kärkeen. Dylanin tavoin sähköistyneen Pete Molinarin Theosophy jätti verrattain kylmäksi, kun albumilta puuttuivat alamittaiselle muusikolle tyypilliset erinomaiset biisit, mutta miehen tekemisiä seurailen edelleen. Damien Juradon (Brothers and Sisters of the Eternal Son) jäi lähes täysin kuuntelematta. No, on jotain josta aloittaa ensi vuonna, vaikka pikakuuntelun ensivaikutelma on pettymys. Heviä ei näillä listoilla yleensä ole, mutta islantilainen Solstafir (Ótta) sekoittaa siihen post-rokkia ja soi kotona silloin tällöin. Vaikka Dave & Phil Alvinin (Common Ground) Big Bill Broonzy -kovereista koostuva teos ei ole maailman tärkein, piti erittäin toimivaa levyä kuunnella erikseen vuosia touhunneiden veljesten paluun kunniaksi.

Brittipopin nykyisistä seurailen esimerkiksi etelän The Kooksia (Listen), joka on ajautunut kauaksi alkuaikojen tyylistään maustaen soulilla, r&b:llä ja muilla briteille huonosti sopivilla tyyleillä, ja pohjoisen The Courteenersia (Concrete Love), jolle kävi muutamasta hyvästä biisistä huolimatta hieman samoin: askel pois nuorten opiskelijoiden kuuntelemasta popista kohti kypsän aikuisuuden keskinkertaisuutta. Hoppari-brittipoppari Jamie T (Carry on the Crudge) teki pitkästä aikaa levyn, joka noteerattiin Briteissä, mutta itse tutustuin uusia suuntia etsivän artistin oikein asialliseen tuotokseen vasta joulukuussa.


Jäi kuulematta:

Ty Segall (Manipulator) teki uuden levyn, mutta en ole kuullut. Sen sijaan kaksi keikkaa Barcelonassa jättivät syvän jäljen. Vanhoilla päivillä uuteen lentoon lähteneen Robert Plantin Lullabies… jäi myös toistaiseksi kuuntelematta. Samoin kävi Thom Yorkelle (Tomorrow’s Modern Boxes) ja Einstürzende Neubautenille (Lament).

tiistai 16. joulukuuta 2014

Studioalbumit osa 45: Grand Funk Railroad

Bändit, joiden nimessä on funk, menevät minulta sekaisin. En ole koskaan ollut suuri funkin ystävä, joten en ole aktiivisesti kuunnellut sellaista soittavia bändejä. Siksi en oikein ole tiennyt, mitä eroa on Funkadelicilla ja Grand Funk Railroadilla. Oikeampi kysymys olisi, mitä yhteistä niillä on.

Jossain vaiheessa tietämättömyys alkoi häiritä. Pelaillessani erästä nettivisailua huomasin, etten tiedä, kuka tai mikä on ”We’re American band” -kappaleen esittäjä. No sehän on Grand Funk Railroad. Siinä ei soita mustia rytmimusiikin taidokkaita erikoismiehiä. Siinä soittaa ihan vitivalkoisia karvapäitä Flintistä, Michiganista. Heidän genrensä on bluesin ja hard rockin sekoitus. Funkadelicia parempi vertailukohta on vaikkapa punkin bluesiin vaihtanut MC5.

Katsoin YouTubesta klipin, jossa edellä mainittu kappale soitetaan keikalla. Sitten kuuntelin pätkän yhtyeen kokoelmalevyä. Totesin pian, että otetaanpa yhtyeen tuotanto haltuun vähän tarkemmin. 13 studioalbumia vaikutti toki raskaalta urakalta. Paljon oli kuunneltavaa, yllättävän vähän sanottavaa mihinkään äärilaitaan.

On Time (1969) lähtee liikkeelle tiukalla bluespohjaisella rokilla. Ajalleen ominainen mahtipontisuus puskee esiin viidennellä raidalla ”T.N.U.C.”, joka sisältää perinteisten soolojen lisäksi melkein viisiminuuttisen rumpusoolon. Levy on kokonaisuutena hajanainen, mutta se sisältää paljon hyviä elementtejä classic rockin ystäville. Siitä kuulee, että myöhemmät hevibändit nappasivat yhtyeeltä jotain. ”Heartbreaker” on oikeastaan ainoa jotenkin tuttu biisi. Albumi ei menestynyt kaksisesti heti ilmestyessään, mutta myi kultaa sen jälkeen, kun bändin suosio kasvoi seuraavana vuonna.

Grand Funk (1969) tunnetaan myös nimellä Red Album kannen taustavärin vuoksi. Täytyy sanoa, että levy on kyllä just sellaista tosi kivaa vääntöboogieta, josta ei ole mitään erityistä kirjoitettavaa. Huonoa siitä ei saa millään, mutta ei myöskään sellaista, mikä nostaisi sen ylittämättömien rokkiklassikoiden joukkoon.

Closer to Home (1970) on yhtyeen kolmas albumi ja samalla kolmas kultaa myynyt teos. Sen avaa Zeppeliniä ja Sabbathia muistuttava ”Sin’s a good man’s brother”, jonka myös stoner-klassikko Monster Magnet on levyttänyt. Oikeastaan koko levy on hienoa perusrytinää, joka on täydellistä taustamusiikkia. Ei tästä revi mitään otsikoita, mutta kuuntelen nykyään yhä useammin tällaista. Yhtye näyttää saavan saman paikan kuin Little Feat, jota kuuntelen silloin, kun en halua kuunnella mitään liian koskettavaa. Albumi pääsee suunnilleen samalle tasolle kuin edeltäjänsä.

Survival (1971) on neljäs albumi, josta ensimmäisenä jää mieleen typerä kansi. Siinä bändit jäsenet on lavastettu alkukantaisiksi luolamiehiksi (Survival – tajutaan vähemmästäkin). Toisena tulee vastaan Rolling Stonesin mestariteos ”Gimme shelter”, josta Grand Funk tekee oikein kelvollisen tulkinnan (mieluummin valitsen silti Sisters of Mercyn version). Kolmantena ihmetyttää rumpusoundi, joka aikaisemmilla levyillä on ollut hyvin tunnistettava. Pieni selvitys osoittaa, että rumpali Don Brewer ei ollut tyytyväinen, koska hänen käskettiin tehdä kuin Beatlesin Ringo, joka oli laittanut teemyssyt rumpujen päälle Let it Be -dokkarissa. Tämäkin on hyvä yleislevy, joka seikkailee purplemaisista tunnelmista luontevasti hippimäiseen vapauslauluun. Mukana on myös Trafficin ”Feelin’ alright”, joten alkuperäiselle julkaisulle riitti vain viisi omaa sävellystä.

E Pluribus Funk (1971) on ihan yhtä hyvä tai huono kuin aikaisemmatkin. Tätä on helppo diggailla, vaikka välillä tekisi mieli vähän suitsia sisäistä hippiboogiehanaa. Kirjoittamisen taustalla tämä menee heti kaksi kertaa putkeen läpi ja kolmas kerta täytyy säästää keskittyneemmälle kuuntelulle. Muuten meno on entisenlaista, mutta albumin päättävällä kappaleella ”Loneliness” vierailee sinfoniaorkesteri. En yhtään ihmettele, että levystä on sanottu sen olevan matkamuisto, jonka voi ostaa keikalta muistoksi. GFR kuulostaa koko ajan siltä, että se on ensisijaisesti livebändi.

Phoenix (1972) sisältää kymmenen omaa biisiä eikä poikkea sisällöllisesti aikaisemmista ainakaan merkittävästi. Silti tässä vaiheessa bändin sointi alkaa tuntua juustoiselta. Samaa rytinää, vähän kesymmin, turvallisemmin ja standardoidummin, ja niin se alkaa kuulostaa tylsältä. Vaikka bändi ei koskaan ollut punk, niin villiltä se kuulosti. Tässä vaiheessa bändi ehkä osasi hyödyntää laajempaa skaalaa niin soitto- kuin tunnepuolella, mutta samalla se alkoi kuulostaa kastroidulta kombolta. Ei albumi niin heikko ole, miltä se kuvauksessani saattaa vaikuttaa, mutta pieni askel heikompaan kuitenkin.

We’re American Band (1973) lähtee käyntiin nimikappaleella, joka lienee bändin tunnetuin. Se onkin tiivistymä kaikesta hyvästä ja puuduttavasta, jota koko classic rock kantaa sisällään. Vetävä ja groovaava biisi, jonka diggailu julkisella paikalla saattaisi nolostuttaa ainakin niitä, jotka kasvoivat Sonic Youthin, Pixiesin ja monien muiden anti-rockin varjossa. Levy myi saman tien kultaa, mikä ei ollut ihme. Tällä levyllä rumpali Don Brewer alkoi laulaa enemmän, ilmeisesti tuottajaksi tulleen Todd Rundgrenin vaikutuksesta. Tämä kuuluu jo nimikappaleella ja muutenkin levy on toistaiseksi yhtyeen paras. Jos edellinen oli täysin väärin nimetty floppi, on hienoa, miten GF (”Railroad” oli pudotettu kokonaan pois) palasi Phoenixia edeltävien tasolle ja meni vähän ylikin. Tämä täytynee ostaa omaan hyllyyn.
                         
Shinin’ On (1974) julkaistiin seuraavana vuonna ja siihen asennoiduin heti tappiomielialan valtaamana: eihän edellisestä tulla kuin alaspäin. Levyllä on esimerkiksi ”Loco-motion”, joka meni listaykköseksi jo vuonna 1962 Little Evan esittämänä. Grand Funk ei jäänyt huonommaksi. Biisi meni ykköseksi taas. Kylie Minoguen versio ylsi vain kolmanneksi vuonna 1988. Nimikappaletta luukutettiin myös Simpsoneissa. ”Carry me through” nousee heti ensikuuntelulla parhaimpaan kolmannekseen. Kokonaisuudessaan Shinin’ On on tasaisen hyvä levy, joskaan se ei yllä edeltäjänsä tasolle.

All the Girls in the World Beware!!! (1974) ilmestyi vielä joulukuussa. Albumin nimi, yhdistettynä kannen bodareihin ei ainakaan helpota levyn ottamista vakavasti. Heti ensimmäinen raita ”Responsibility” kuulostaa viihteelliseltä keskitien perusrokilta, josta pysyy mieluusti enimmäkseen etäällä. Ei tästä kokonaisuudesta paljon irtoa. Pisin raita, ”Good & evil” (7 ja puoli minuuttia), nousee myönteisesti esiin, mutta ei siitäkään klassikkoa saa, vaikka kuinka vääntelisi. Mutta sitten tulee muutos. Stop the press! Albumin toiseksi viimeiseksi on piilotettu upea ”Bad time”, josta Jayhawks teki niin ikään upean versionsa vuoden 1995 levylle Tomorrow the Green Grass. Viimeisenä on sitten paluu arkeen: vetinen versio Soul Brothers Sixin soul-klassikosta ”Some kind of wonderful” (joskaan ei aivan niin jäyhä kuin Huey Lewis and the Newsin näkemys 80-luvulla).

Born to Die (1976) julkaisun nimeen otettiin takaisin Railroad. Tässä vaiheessa kuunteluun tuli mojova paussi, sillä sain roudattua kotiini 34 albumia viikon aikana. Päätin kuunnella ne. Sitten kun vihdoin palaan Grand Funk Railroadin pariin, vastassa on maailman teflonein levy. Kuuntelin sen kolme kertaa. Se on täydellistä taustamusiikkia. Ei harmita, ei häiritse, mitään ei jää mieleen ja työt sujuvat. Bändin historiassa se on yllättävän rauhallinen, vetäytyvä ja nöyrä levy, jolla ei ole rokkikukkoja pörhistelemässä. En keksi siitä muuta sanottavaa kuin että se on ihan kiva, sillai myönteisessä mielessä.

Good Singin’ Good Playin’ (1976) on Zappan tuottama levy. Hän sai jo hajonneen bändin tekemään levyä. Rokuasenteen sijaan tilalla on melodisempaa ja popimpaa otetta. Kokonaisuus ei ole hassumpi ja yksittäisistä biiseistä vaikkapa ”Crossfire” nousee esiin heti ensi kuulemalta. Aika eri bändiltä GFR tosin vaikuttaa yhdennellätoista levyllään.

Grand Funk Lives (1981) on jonkin sortin paluulevy viiden vuoden tauon jälkeen. Se on yksiselitteistä hard rockia, sisältäen myös Animals-koverin ”We gotta get out of this place”. Levyyn pätee sama kuin bändiin yleisesti. Taas kuullaan harmitonta, varsin kelvollista ja miellyttävää musiikkia, joka tuskin tulee koskaan nousemaan klassikon asemaan.

What’s Funk (1983) on yhtyeen viimeisin albumi, joka sisältää keskitien rokkia. Wikipedia luokittelee sen hard rockiksi ja blues rockiksi, mutta minusta levystä puuttuvat molemmat. Tai molempien parhaat puolet, vaikka vähän huuliharppua välillä vilautetaankin ja vaikka ”El Salvador” täyttää hienosti rokkiurpoilun kliseet. Taustalla kurkkivat kuitenkin tavanomaiset kasarisoundit, jotka vain harvoin ovat tehneet kunniaa 60- ja 70-luvuilla rokanneille ja groovanneille bändeille. Mukana on myös bändille huonosti sopivia kovereita, kuten ”Nowhere to run” ja ”It’s a man’s world”. Parhaimmaksi nousee aidosti kasarin hard rock -maailmaan sopiva ”Still waitin”.

Kuuntelurupeamassa tuli mieleen seuraavaa: jos voit kuunnella vain yhtä bändiä maailmassa, kannattaa valita Grand Funk Railroad. Näin siksi, että siinä saa monta classic rock -elementtiä samassa paketissa. Jos taas voi valita, mitä kuuntelet, ei välttämättä ole järkevää valita Grand Funk Railroadia kovin usein. Näin siksi, koska muut ovat tehneet täydellisempiä taideteoksia niistä yksittäisistä elementeistä, joita GFR on sovittanut tuotantoonsa.

maanantai 8. joulukuuta 2014

Uskonto sanomalehdissä tavallisena päivänä

Avoimesti verkossa saatavilla olevassa Uskonnontutkijassa, vuoden toisessa numerossa, ilmestyi tuore artikkelini ”Uskonto suomalaisissa sanomalehdissä tavallisena päivänä”.

Artikkelissa tarkastellaan nimensä mukaisesti, miten uskontoa käsitellään kolmessa suomalaisessa sanomalehdessä viiden ”tavallisen” päivän aikana. En kertaa tässä yksityiskohtaisia löydöksiä, mutta perustava havainto on, että erityisesti valtavirran luterilaisuus on arkisina uutispäivinä esillä sanomalehdissä jokseenkin myönteisesti.

Suomalainen sanomalehdistö ei tämän otoksen perusteella ole radikaalisti uskonnonvastainen, vaikka erilaisten konfliktien yhteydessä käsittely on jokseenkin kriittistä. Tämä tulos on vastakkainen yleisille mielikuville, mutta pääosin yhdenmukainen muiden viimeaikaisten tutkimusten kanssa. Lisäksi nostan esiin, miten sanomalehdistössä, erityisesti Ilta-Sanomissa, käsitellään yllättävänkin paljon ns. kansanomaisia ja epävirallisia, heikosti institutionalisoituja teemoja, joissa viittaillaan yliluonnollisiin voimiin.

Artikkelin lopussa pohdin, missä määrin Stig Hjarvardin kirjoitukset uskonnon mediatisoitumisesta sopivat tällaisen aineiston tulkintaan ja missä  määrin löydökset tukevat ja haastavatkin Hjarvardin näkemyksiä.

Kyse on pienestä testistä. Viisi päivää tarjoaa mahdollisuuden kokeiluun ja ideoiden kehittelyyn sekä löydösten vertailuun suhteessa aikaisempaan tutkimukseen. Sellaisena sitä tuleekin pitää: materiaalina tuleviin keskusteluihin pikemminkin kuin lopullisena sanana aiheesta.

Tekstiin on vaikuttanut paljon opiskelijat, jotka osallistuivat vetämääni Uskonto mediassa -seminaariin vuoden 2014 alussa. He tekivät harjoitustöitä samoista aineistoista, joten pääsin myös keskustelemaan heidän kanssaan tekstien tulkinnoista.

Tekstillä on kaksi selkeää kansainvälistä kytköstä. Ensiksi, siinä hyödynnetään sitä työtä, jota tein Leedsissä muutama vuosi sitten (ks. Knott, Poole ja Taira, Media Portrayals of Religion and the Secular Sacred, Ashgate 2013). Lisäksi tällä hetkellä on menossa eräänlainen kokeilu, jossa tarkastellaan uskontoa tavallisena päivänä neljän eri maan osalta. Toistaiseksi kokeilu on edennyt hitaasti työpajoissa. Olemme koonneet materiaalia yhdeltä päivältä syyskuussa kahtena eri vuonna. Vähitellen näistä pitäisi kehkeytyä jonkinlainen julkaisu. Seuraavan kerran aihetta puidaan ensi keväänä Ottawassa. Molemmat kytkökset ovat vaikuttaneet tekstin syntyyn ja teksti tulee puolestaan vaikuttamaan neljä maata kattavaan kokeiluun.

Uskonnontutkija-lehti on ilmestynyt vuodesta 2006 alkaen. Tosin siinä oli useamman vuoden tauko, joten nykyinen vuosikerta on vasta viides. Se on kaksikielinen (suomi ja ruotsi) ja sitä julkaisee Suomen Uskontotieteellinen Seura.

Uusimmassa numerossa on myös arvio kirjastani Väärin uskottu? Ateismin uusi näkyvyys (2014). Lisäksi siellä on arvio toimitetusta teoksesta Islam, hallinta ja turvallisuus (2013, toim. Martikainen & Tiilikainen), johon olen kirjoittanut yhden artikkelin. Koko paketti löytyy alla olevasta linkistä.




keskiviikko 3. joulukuuta 2014

Studioalbumit osa 44: Love and Rockets

Tässä sarjassa olen kuunnellut brittiläisen goottigenren legendan Bauhausin tuotannon (osa 7). Love and Rockets syntyi Bauhausista, kun otetaan pois jälkimmäisen laulaja Peter Murphy. Yhtyeen nimi, joka otettiin sarjakuvasta, on ollut tuttu pitkään, mutta sen musiikki ei. Olen kuullut satunnaisia kappaleita, mutta en ole perehtynyt yhtyeeseen edes alkeiden verran.

Sitten tein heräteostoksen. Levykaupasta tarttui mukaan yhtyeen kokoelma Sorted!. Kuuntelin sen muutaman kerran ja totesin, että nyt on vihdoin aika tutustua myös studioalbumeihin.

Seventh Dream of Teenage Heaven (1985) sisältää vain seitsemän kappaletta, mutta niiden keskimitta on reippaasti yli viisi minuuttia. Musiikillisesti siitä tunnistaa Bauhausin, mutta ajalleen ominaisesti siihen sekoitettiin pehmeitä popsävyjä. Se on kuin The Jesus and Mary Chainin hidastempoinen tuotanto ilman särökitaraa (á la Darklands). Levyltä puuttuvat yksittäiset mestariteokset, mutta tasaisen kova taso säilyy läpi teoksen. Mukana on myös Temptations-laina ”Ball of confusion”.

Express (1986) sisältää biisin ”Kundalini express”, joka myös aloittaa yllä mainitsemani kokoelmalevyn. Mukana on suoraa ja kontekstiinsa nähden iloista popmusiikkia, kuten ”All in my mind”, josta löytyy myös akustinen versio. Ensilevystä tunnisti vielä Bauhausin, mutta tästä sitä ei ihan suoraan tule mieleen. Todella erikoinen seikka on, ettei bändin kenties parasta biisiä, ”Holiday on the moon”, löydy alkuperäiseltä vinyylijulkaisulta, vaan se jäi singlen b-puoleksi. Hieman päälle kuusiminuuttinen goottipopin taidonnäyte otettiin mukaan vain cd:lle. Joku muukin ihastui kappaleeseen, koska mm. Tool-yhtyeestä tuttu James Maynard Keenan koveroi sen Puscifer-projektissaan. Remasteroidun uusintapainoksen bonuksissa on myös Pink Floyd -laina ”Lucifer Sam”.

Earth, Sun, Moon (1987) -levyn ilmeinen hitti oli ”No new tale to tell”, vaikka itse pidän vielä enemmän sitä seuraavasta matalamman profiilin tyylinäytteestä ”Here on earth”. Avausraita ”Mirror people” on turvallisen laadukasta poppia goottitwistillä ja hidastempoinen ”Everybody wants to go to heaven” kuuluu kasaripopin tyylikkääseen laitaan. Muutamia täytepaloja sisältävä albumi ei ole klassikko, mutta täysin kelvollinen teos.

Love and Rockets (1989) sisältää bändin suurimman hitin. ”So alive” julkaistiin singlenä ja se meni Billboardin Hot 100 -listan kolmanneksi. Se onkin hienon pidättyväinen poplaulu. ”No big deal” on puolestaan rutisevaa jumitusta, mutta yhtä lailla onnistunut raita, kuten kirskuvasti rokkaava ”Motorcycle”. Lopusta nousee myönteisesti esiin vielä hupsusti nimetty ”Rock and Roll Babylon”. Albumin soundi on sähköisempi kuin edeltäjällään, joka oli popimpaa ja folkimpaa.

Hot Trip to Heaven (1994) ilmestyi vasta viisi vuotta edeltäjänsä jälkeen. Tässä välissä bändin biisintekijät Daniel Ash ja David J päättivät tehdä soololevyjä, juuri kun oltiin päästy menestyksen makuun. Se ei ollut ainoa kaupallista itsemurhaa tavoitteleva ele. Levyn äänimaisemasta tulee etäisesti mieleen ambient-musiikki, yleissävy on elektronisempi ja alkuun on lykätty yli 14 minuuttia kestävä raita. Se, mikä myöhemmin toimi kohtuullisesti Stone Rosesilla, ei toiminut Love and Rocketsilla. Itse musiikki ei kuitenkaan ole läpeensä huonoa, esimerkiksi ”Be the revolution” on mainio, ja se kai on pääasia, ainakin kaksikymmentä vuotta albumin ilmestymisen jälkeen. Yhtyeen parhaimmistoon se ei henkilökohtaisessa listauksessani kuulu. Kuvaavaa on, ettei levyn raidoista yksikään päätynyt alussa mainitulle kokoelmalle.

Sweet F.A. (1996) oli paluu hieman suorempaan ja popimpaan ilmaisuun. Ensimmäisenä siitä tulee mieleen köyhän miehen The Jesus and Mary Chain, lopuksi vähän väljähtänyt kokonaiskuva. Kappaleen ”Natacha” sävelsi belgialainen arabilaulaja Natacha Atlas, jonka oma materiaali on suositeltavaa kuunneltavaa. Love and Rocketsilla on parempaakin materiaalia kuin tämä albumi.

Lift (1998) on viimeisin Love and Rocketsin levy. Sitä ei löydy Spotifysta, mutta se on kokonaan YouTubessa. Yleissoundi lähenee valtavirtaa futupop-mausteilla, mutta mukana on pehmoilun lisäksi myös elektronista säksätystä. Paljon. Eikä se ole hassumpaa, mutta en ymmärrä, miksi bändi lähti tähän suuntaan. Pakasta nousee myönteisesti esiin ”Ghosts of the multiple feature”, josta tulee etäisesti mieleen Bristolin trip hop -skene. Sorted!-kokoelmalle on valittu ”Holy fool”, joka on asiallista poppia, mutta ei sykähdyttävää.

Näin on kahlattu läpi taas yhden ennestään vähälle kuuntelulle jääneen yhtyeen levyt. Kokoelman ostaminen ei kaduta yhtään. Se on ansiokas paketti, joka näyttäisi riittävän pidemmäksi aikaa. Siksi tasapaksulta Love and Rocketsin studioalbumit kuulostavat. Yhtyeen huippuhetket ovat 1980-luvulla, jolloin se julkaisi neljä asiallista albumia. Se yritti uusiutua kerta toisensa jälkeen unohtamatta bändin lähtökohtia. Ne eivät kuitenkaan tuottaneet merkittäviä onnistumisia 1990-luvulla. Yhtyeen tarinaa sävyttävät niin levy-yhtiön konkurssi kuin potkut, joiden jälkeen sävellettiin d-mollissa (”Shelf life”). Silti bändi jätti riittävästi materiaalia, jonka vuoksi tekijät voivat olla ylpeitä sen saavutuksista.

sunnuntai 30. marraskuuta 2014

Yksilöllinen uskonto – porvariston opiaatti?

Vain pieni osa uskontotieteilijöistä on kirjoittanut kapitalismista. Tuore lisä tähän joukkoon on Craig Martinin kirja Capitalizing Religion: Ideology and the Opiate of the Bourgeoisie (Bloomsbury 2014).

Teoksen perusidea on, että tietynlainen uskonto (ja henkisyys) on liberaalin, konsumeristisen keskiluokan näköistä ja siten yleisemmin kapitalismin palveluksessa. Tällaiselle porvariston opiaatille ei sovi yhteiskuntakritiikki. Sille sopii erojen korostaminen, mutta vain niin, etteivät erot ole ristiriidassa kapitalistisen kulutuskulttuurin kanssa.

Martinin lähtökohtana on Durkheimin yhteiskuntateorian suodattaminen siihen malliin, jossa yhteiskunta määrää yksilön valinnoista. Tästä hän pääsee kritisoimaan uskontososiologeja, jotka pitävät yksilöllistynyttä uskontoa ja valinnan vapautta nykypäivän uskonnollisuutta ja henkisyyttä kuvaavana käsityksenä. Näihin käsityksiin sisältyy yleensä jaottelu, jonka mukaan yksilöllinen henkisyys tai uskonto on hyvä asia ja institutionaalinen uskonto on paha asia. Tämän jaottelun taustalla on Martinin mukaan vaikutusvaltaisen William Jamesin uskontoa koskevat käsitykset. Martin jopa kutsuu Jamesin uskontoteoriaa ”kenties keinotekoisimmaksi mahdolliseksi uskontoteoriaksi”.

Empiirisenä aineistona on populaarit teokset, jotka käsittelevät uskontoa ja henkisyyttä sekä tarjoavat lukijoille elämänhallinnallisia ohjeita. Näitä ovat esimerkiksi Echart Tollen The Power of Now, joka lienee tunnetuin. Martin esittää esimerkkiteosten avulla, että niiden ideologinen viesti korostaa mukautumista vallitseviin olosuhteisiin, vetäytymistä yhteiskuntakritiikistä ja kulutuskulttuurin edistämistä.

Periaatteessa suhtaudun erittäin myönteisesti Martinin työhön. Tästä teoksesta voi sanoa jotain kriittistäkin – ja suurimmasta osasta olen keskustellut itse tekijän kanssa jo ennen kirjan ilmestymistä, kun tapasin hänet Uppsalassa viime keväänä.

Ensinnäkin, näkökulma on ehkä turhankin lähellä Jeremy Carretten ja Richard Kingin vuonna 2005 julkaistua teosta Selling Spirituality. Martin myöntää tämän avoimesti, mutta ei käsittele Carretten ja Kingin teokseen kohdennettua kritiikkiä, joka olisi voinut pakottaa myös Martinin pohtimaan joitakin asioita perusteellisemmin.

Toiseksi, Martin kertoo vain vähän siitä, miten analysoidut teokset on valittu. Hän toteaa, että ne on saatavilla peruskaupoista, esimerkiksi Barnes & Noblesista. (Tämä ei kerro paljoakaan eurooppalaisille lukijoille, ja toimii siten esimerkkinä Martinin vaikeuksista astua amerikkalaisen lukijahorisontin ulkopuolelle – asia, joka on selvä myös hänen edellisessä teoksessaan.) Mutta miten teokset ovat löytyneet ja valikoituneet, miten suosittuja ne ovat, miten ne on otettu vastaan – näistä ei lukijalle kerrota juuri mitään.

Kolmanneksi, ja edelliseen liittyen, Martin tyytyy analysoimaan tekstiä ikään kuin relevantit ideologiset vaikutukset ja kytkökset löytyisivät riittävästi siitä. Tätä ongelmaa kutsutaan lähestymistavaksi, jossa luetaan ideologia ”off the surface”. Tällä lähestymistavalla on selvät rajoitteensa, mutta Martin ei luo rajoja oman analyysinsa kattavuudelle.

Neljänneksi, teoksessa viljellään ideologian ja ideologiakritiikin käsitteitä. Tämä ei ole itsessään ongelma, mutta käsitevalikoimalle voidaan esittää kriittisiä kysymyksiä. Vaikka Martin tietää ideologian käsitteen ongelmista, hän käyttää käsitettä. Hänen perustelunsa eivät ole täysin vakuuttavia siksi, että hän voisi yhtä hyvin käyttää diskurssin käsitettä. Juttelin tästä hänen kanssaan, mutta hän totesi, että haluaa korostaa ideologian käsitteellä lähinnä sitä, että tietyt yhteiskunnalliset suhteet tulevat mystifioiduiksi ja naturalisoiduiksi.

Viidenneksi, itse en ole täysin vakuuttunut siitä, onko kapitalismi tosiaan tällainen toimija, joka determinoi sitä, mitä kutsutaan yksilölliseksi uskonnoksi ja henkisyydeksi. Yhdessä kohdassa Martin toteaa väljemmin, ettei kapitalismi ehkä ole determinoiva, mutta kuitenkin tällaisen uskonnollisuuden tai henkisyyden mahdollisuusehto. Tähän liittyen olisin kaivannut kapitalismin historiallistamista. Onko se aina ollut sellaista, mikä hyödyntää teoksessa analysoituja diskursseja samalla tavalla?

Kuudenneksi, olisin kaivannut yksityiskohtaisempaa yhteiskunnallista kontekstualisointia – esimerkiksi perusteellista selvitystä siitä, miten Martinin kirjoista löytämä ”uusi protestanttinen työetiikka” on jo teoretisoitu ilmiö, joka läpäisee yhteiskunnan eikä rajoitu teoksessa käsiteltyyn kirjagenreen. Teoksen argumentti ei vaadi tätä, mutta tämän käsittelyllä se olisi saanut lisää vakuuttavuutta.

Seitsemänneksi, kun korostetaan, miten uskonnollisuus tai henkisyys on kapitalismin ideologinen tuki, olisi kiinnostavaa tietää, onko tekijän mielestä mikään uskonnollisuuden tai henkisyyden muoto antikapitalistista ja jos on, millä tavalla ja millä ehdoilla. Esimerkiksi Paul Heelas on korostanut, että henkisyyden harjoittajat ovat arvoiltaan kevyesti vasemmalla, Gordon Lynch on kirjoittanut progressiivisesta henkisyydestä ja myös Carrette & King korostavat, että heidän analysoimansa kapitalistinen henkisyys on vain yksi ulottuvuus laajemmalla henkisyyden kentällä.

Näistä kommenteista huolimatta pidän teosta erittäin tärkeänä kriittisenä analyysina. Listasta tuli pitkä, mutta ne ovat vain pieniä pohdintoja siitä, miten teoksesta olisi saanut vielä paremman. Se tosin olisi tarkoittanut lisäsivuja. Nyt se on varsin kompakti, juuri alle 180-sivuinen paketti.

Teoksessa on tekijälleen myös lukijaa koskettava henkilökohtainen tarina. Martinin edesmennyt isä oli ihminen, joka luotti elämänhallinnallisten kirjojen sanomaan ja sisäisti yksilökeskeisen ”porvariston opiaatin”, jossa yksilön valinnat selittävät niin menestyksen kuin epäonnistumiset. Pojan viesti on, että isän sosiaalisen liikkuvuuden ylös ja myöhemmin alas aiheuttivat rakenteelliset muutokset.

sunnuntai 23. marraskuuta 2014

Studioalbumit osa 43: Metronomy

Luultavasti ensikosketus englantilaiseen elektronista indiepoppia (tai ”indietronicaa”) tekevään Metronomyyn on tapahtunut Uncut-lehden kautta. Tämä on ollut joskus vuoden 2010 tai 2011 paikkeilla. Tuo kosketus oli kevyt, mutta sen jälkeen on tapahtunut muutamia merkittäviä asioita, jotka saivat kuuntelemaan yhtyeen kaikki neljä albumia.

Musavisassa tuli näyte yhtyeeltä. En tunnistanut esittäjää, mutta biisi kuulosti todella tutulta. Ärsytti. Ei edes auttanut, että tiesin esittäjän alkavan m-kirjaimella. Se oli osa muutoin mieleen jäänyttä kysymystä visafinaalissa, jossa tunnistin Mogwain, Mad Sinin, Manu Chaon ja My Bloody Valentinen. Biisi oli yhtyeen hitti ”The Bay”. Myöhemmin huomasin, että se löytyi levyhyllystäni, yhdeltä Uncutin mukana tulleelta cd:ltä.

Myöhemmin musavisassa yhtyeeltä tuli videonäyte uusimmalta albumilta. Tiimin jäsen tunnisti sen välittömästi. Itse en tuossa vaiheessa ollut kuunnellut levyä, mutta pian sen jälkeen kuuntelin pari biisiä keskittymättä sen tarkemmin.

Keväällä 2014 Barcelonan Primaverassa yhtye esiintyi keskellä yötä. Keikka alkoi joskus kolmen jälkeen. Pitkän päivän lopussa oli jo väsy. Sen yhdistyessä kylmään merituuleen olosuhteet eivät olleet otolliset. Silti pidin keikasta paljon. Jopa niin paljon, että katselin pieniä palasia siitä myöhemmin YouTubesta.

Loppukesästä 2014 ostin Lontoosta niiden tuoreimman albumin. Kuuntelin sen yhtenä iltana sängyssä muutaman kerran putkeen. Suhteeni yhtyeeseen on siten kasvanut vähän kerrallaan. Oli aika käydä läpi kaikki neljä studioalbumia.

Pip Payne (Pay the £5000 You Owe) (2006) on lähes täysin instrumentaalielektroa (poikkeuksena ”Trick or treatz”, jossa lauletaan). Suurin osa sen raidoista voisi olla kotonaan tietokonepelissä. Vaikka en juurikaan kuuntele tällaista musiikkia, albumi erottuu massasta melodisten ja rytmillisten koukkujensa vuoksi. Se voi tuoda mieleen välillä adhd:sta kärsivän Kraftwerkin. Siitä tunnistaa hyvin jatkumon myöhempään tuotantoon. Tuoreimpien teosten valossa debyytti kuulostaa vain ”lupaavalta demolta”, mutta itsenäisenä elektroalbumina se on viehättävä. Vielä tähän aikaan ei kuitenkaan voi puhua yhtyeestä. Osan keikoista keulahahmo Joseph Mount hoiti läppärin avulla. Vuoden 2009 uusintajulkaisulla on bonuksia. Niistä erityisesti ”Hear to wear” on hieno.

Nights Out (2008) jatkaa samaa linjaa, mutta taas on menty askel toimivammin leikkisämpään suuntaan. Paikoitellen tulee mieleen kotimainen Aavikko ilman suurta karnevaalihenkeä. Esimerkiksi kakkosraita ”The end of you too” on hauska ja koskettava samanaikaisesti. ”On the motorway” on yksi suosikeistani. Laulua kuullaan kappaleissa ”A thing for me” ja ”Back on the motorway”. Albumi sai erinomaisia arvioita, mutta arvatenkin toisia tällainen tietokonepeleistä muistuttava kilkutus saattaa pidemmän päälle ärsyttää. Hienoja popmelodioita levyllä on moninkertaisesti verrattuna keskimääräisiin elektroalbumeihin.  Tässä vaiheessa Metronomy alkoi olla Mountin sooloprojektia suurempi kokonaisuus.

The English Riviera (2011) on ensimmäinen Metronomyn albumi, jolla lauletaan jatkuvasti. Musiikillisesti ote on suoraviivaistunut ja rauhoittunut. Usein tämä on huono asia, mutta nyt tuntuu kuin villeistä kokeiluista olisi hiottu jäljelle se olennainen. Tyyli on ainakin kohdillaan, juuri sopivan nyrjähtäneesti, sillä kyse on Englannin ”rivierasta”, joka voi tarkoittaa vain jotain vaillinaista ja kokemusta tavoittamattomasta. Itselleni ”The Bay” on ehdoton kohokohta upeine bassokuvioineen. ”The Look” on toinen vahva raita syntikoineen, samoin kuin yksinkertainen popkappale ja ensimmäinen singlelohkaisu ”She wants”. Loppupuolen ”Corinne” on tyylipuhdas pophitti, mutta myös kokonaisuus on vahva. Tämäkin sai hyvät arviot, mutta ei välttämättä parempia kuin edeltäjänsä, joskin brittiläiset musiikkilehdet noteerasivat albumin huipulle vuosiäänestyksissään. Tässä vaiheessa bändiin tullut basisti ja rumpali ovat edelleen mukana. Keikalla tyylikkään basistin touhuja oli ilo seurata. Rumpalin taidoista en osaa sanoa, koska nainen soittaa huojuvasti mutta näyttävästi.

Love Letters (2014) on jollain tavalla yhtyeen vilpittömin levy, joka on riisuttu taiteellisuuden verhosta, joka aikaisemmin piilotti tunteet. Se ei ole samalla tavalla riemukas ja leikkisä kuin pari ensimmäistä eikä se ole aurinkolaseihin kätkeytyvä ultra-cool. Sillä on ilmeisiä hittejä, kuten ”I’m Aquarius”, oma suosikkini ”Reservoir” ja nimibiisi ”Love letters”. ”Month of Sundays” on melkein Pixiesiä ja ”The Most immaculate haircut” on sävellyksellisesti 90-luvun brittipoppia, joten viimeistään tässä vaiheessa alkaa kuulua mielipiteitä, joiden mukaan bändi on ajautunut liian kauaksi juuriltaan. Olkoon niin, mutta minä pidän enemmän tästä Metronomysta, vaikka en moiti varhaista.

Helsinkiin Metronomy on tulossa keväällä 2015. Vielä ehtii ostaa lipun. Itse teen ratkaisuni myöhemmin.