perjantai 30. lokakuuta 2015

Yhdeksän vuotta ilmestymisen jälkeen

Toinen kirjani Notkea uskonto (Eetos) ilmestyi syksyllä 2006. Se on ollut loppuunmyyty jo muutaman vuoden ajan. Nyt teos löytyy ilmaiseksi seuraavan linkin takaa:


Kirjaa voidaan lukea yrityksenä miettiä, mitä implikaatioita sillä on uskonnolle ja sen tutkimukselle, mikäli sosiologi Zygmunt Baumanin näkemykset modernisaation notkistumisesta ovat edes pääosin vakavasti otettavia.

Toisaalta kirjaa voidaan lähestyä yhden tekijän artikkelikokoelmana, johon on koottu viisi aikaisemmin julkaistua joskin uudelleen kirjoitettua tekstiä uskonnosta nykykulttuurissa, maustettuna pitkällä johdannolla ja kahdella ennen julkaisemattomalla luvulla.

Ilmestyessään teoksen vastaanotto oli yllättävän myönteistä. Kirja-arvioissa ei nostettu esiin mitään massiivisia ongelmia, vaan pikemminkin kirjaa pidettiin tervetulleena avauksena.

Opiskelijoiden käsissä teos on kulunut jo usean vuoden ajan. Sitä on luettu muutamissa yliopistoissa kurssien osana ja sen ovat löytäneet myös ne, jotka eivät uskontotiedettä ole koskaan opiskelleet. Yksi ihminen kertoi, että hänen gradussaan palikat loksahtivat paikoilleen vasta, kun tutustui Notkeaan uskontoon. Sellainen palaute lämmittää mieltä.

Omiin teksteihin suhtautuu historiallisesti. Ne ovat tietyn ajan tuotteita, eikä sitä jaksa kovin usein tai syvällisesti pohtia, voiko edelleen allekirjoittaa kaiken vuosia sitten kirjoitetun (osan kyllä, mutta osaa en). Pikemminkin teosta muistelee yhtenä vaiheena omassa elämässä. Jos lukijat löytävät siitä myöhemminkin itselleen hyödyllisiä ajatuksia ja näkemyksiä, se täyttää toiveeni.

Kirjan ylivoimaisesti eniten hyödynnetty osio on ensimmäiset 114 sivua. Tämän sisältä luku ”Maallistumisesta notkistumiseen”, jonka aikaisempi versio ilmestyi jo vuonna 2003 Sosiologia-lehdessä,  on osoittautunut oman arvioni mukaan lukijoiden kannalta kiinnostavimmaksi.

Itselleni ehkä merkittävämpi on kuitenkin luku ”Uskonto luokittelevana kategoriana”, jonka pohjalta kirjoitin tekstin ”Religion as a Discursive Technique”, joka julkaistiin Journal of Contemporary Religion -lehdessä vuonna 2010. Se oli pitkään lehden viiden ladatuimman tekstin joukossa. Tällä hetkellä se on sijalla 11 (816 latausta 29.10.2015). Lehden siteeratuimpien artikkelien listalla määrällinen menestys on hieman vaisumpaa: se löytyy sijalta 18.

Myös yhdessä Pasi Väliahon kanssa toimittamani Vastarintaa nykyisyydelle: Näkökulmia Gilles Deleuzen ajatteluun (2004) on ladattavissa ilmaiseksi saman kustantajan sivuilta.



keskiviikko 14. lokakuuta 2015

"Punkin kummisetä" Richard Hell

Kun menin paikalliseen kirjakauppaan ostamaan Voltairen filosofista sanakirjaa, jonka olin huomannut olevan alennuksessa, matkaan tarttui myös aivan toisenlainen klassikko: ”punkin kummisedäksi” tituleeratun Richard Hellin kohtuullisen tuore omaelämäkerta Sopeutumattomien sukupolvi (2013).

Alkuperäiseltä nimeltään teos on hienompi: I Dreamed I Was a Very Clean Tramp. Se kertoo yksilön elämästä, mutta itselleni kiinnostavinta siinä on Hellin osallisuus New Yorkin omintakeisen punk-skenen synnyssä ja muotoutumisessa. 

Kirjaa on luettava yli 100 sivua ennen kuin päästään musiikkiin. Sitä ennen Hell, oikealta nimeltään Richard Myers, käy läpi nuoruuttaan ja repaleisia kouluaikojaan. Sitten hän muuttaa New Yorkiin, lopullisesti. Tuohon saakka kirjassa on muutamia musiikillisia viitteitä Rolling Stonesiin ja muihin aikansa rajumpiin bändeihin, mutta Helliä kiinnosti enemmän runous.

Sama meno jatkuu New Yorkissa. Musiikki tulee ikään kuin yhdeksi taiteelliseksi itseilmaisun kanavaksi. Runojen sijaan ja asemesta voi tehdä myös sanoituksia ja säveltää. Soittotaito tässä vaiheessa on tulevalla basistilla olematon.

Hell perustaa parhaan kaverinsa ja kämppiksensä Tom Verlainen kanssa yhtyeen The Neon Boys. Jo tuossa vaiheessa on sävelletty kappaleita, jotka tulivat myöhemmin tunnetuksi Televisionin ensilevyltä ja Richard Hell and the Voidoidsin tuotannosta.

Kun The Neon Boys ei löydä sopivaa toista kitaristia, hanke kariutuu, ja syntyy Television. Hell sotkee välinsä taiteellisesti eri linjoilla olevan Verlainen kanssa ja lähtee bändistä pari vuotta ennen ensilevyä. Hell on punk, Verlaine taiteilijasielu.

Hell siirtyy basistiksi Heartbreakersiin. Yhtye syntyy, kun Johnny Thunders ja Jerry Nolan saavat kenkää New York Dollsista liiallisen huumeidenkäytön seurauksena. Tuossa vaiheessa Hell käyttää kamaa, mutta huomattavasti vähemmän kuin bänditoverinsa.

Tämän jälkeen tuli Richard Hell and the Voidoids. Voidoids-nimen taustalla on Tom Verlainen kuvaus Hellistä (”void”) keskustelussa, jossa kaikkiin laitettiin oid-pääte.

Hellin tuotanto on verrattain vähäistä ja epätasaista. Hänellä on muutamia hyviä biisejä, mutta jos ollaan oikein ankaria, niin hänellä on vain yksi todellinen klassikko: ”(I Belong to the) Blank Generation”, joka oli yhtyeen vuoden 1977 debyyttialbumilla. Biisin teksti luetaan useimmiten kuvaukseksi tyhjästä, menetetystä sukupolvesta, mutta sanoma on ristiriitainen. Kyse on nimittäin ___ sukupolvesta eli sellaisesta, jonka jokainen voi täyttää itse, valita, hylätä ja valita uudelleen. Kun siitä laulaa tuskaisesti, syntyy ristiriitainen tulkinta, jota ei voi naulata yksinomaan myönteiseksi eikä kielteiseksi.

Lähimmäksi edellä mainitun kaltaista klassikkoutta päästään Hellin ja Dee Dee Ramonen heroiinihöyryisessä sävellyksessä ”Chinese Rocks”, jonka sekä Heartbreakers että Ramones levytti. Myös ensialbumin ”Love comes in spurts” ja toisen, Hellin huumekoukun vuoksi vasta vuonna 1982 ilmestyneen Destiny Street -levyn punkpopralli ”The Kid with the replaceable head” (joka tosin ilmestyi sinkun b-puolena jo 1979) ja ehkä vielä saman levyn ”Time” ja ”Ignore that door” ansaitsevat kunniamaininnan.

Kun kirjassa päästään CBGB-klubin vaiheisiin, alkaa sivuilla hengailla tuttua porukkaa Ramonesista ja Patti Smithistä Blondieen. Yksi musiikillisesti kiinnostavimmista, hieman vähemmän tunnetuista sivuhahmoista on Peter Laughner, 24-vuotiaana kuollut  sävellystaitoinen älykköversio Sid Viciousista. Laughner oli perustamassa Pere Ubua ja sitä ennen vaikutti Rocket from the Tombsissa. Hänen parhaimpiinsa kuuluu yhdessä Cheetah Chromen kanssa RftT:lle tehty ”Ain’t It Fun” – biisi, joka tuli tunnetuksi Dead Boysin versiona.

Hellin asema ”punkin kummisetänä” perustuu osittain hänen rooliinsa skenessä New Yorkissa. Tärkeämpi on kuitenkin hänen tyylinsä (revityt vaatteet ja lyhyt ylöspäin sojottava kampaus), jonka hetken New York Dollsia manageroinut Malcom McLaren toisti brittiläisessä Sex Pistolsissa. Kun Blondien Chris Stein selaili lehteä, jossa oli juttu Sex Pistolsista, hän totesi Hellille: Tule katsomaan, täällä on neljä jätkää, jotka näyttävät sinulta.

Kirjassa käsitellään 80-luvun jälkeistä aikaa vain parilla lauseella. Kun epilogissa palataan Tom Verlaineen, jää käsitys, että hän on Hellin herkkä kohta, jota raapaistaan vain pinnalta.

Lukemisen taustamusaksi sopii Richard Hell and the Voidoidsin albumi Blank Generation vuodelta 1977 sekä Spurts: Richard Hell Story, johon on koottu miehen parhaita edellä mainitun Voidoidsin lisäksi The Neon Boysilta, Heartbreakersilta, Televisionilta ja Dim Starsilta, joka oli Hellin bändi 1990-luvulla.

Lisäksi kirjan soundtrackiksi kelpaa kirjassa muutamaan otteeseen mainitun Ork recordsin pian ilmestyvä kokoelma New York New York, joka kattaa yhtiön koko tuotannon ja sisältää Hellin lisäksi Televisionia, Alex Chiltonia, Feeliesiä ja muutamia obskuurimpia artisteja.

Ai niin, kirjassa käsitellään kohtuullisen paljon huumeita ja seksiä.

torstai 8. lokakuuta 2015

Honkoa lukemassa

Lueskelin eräinä päivinä Lauri Hongon suomenkielistä klassikkoteosta Uskontotieteen näkökulmia (1972) tehdessäni luentoja. Honko oli professori opiskeluaikanani, mutta virkaa hän hoiti vain viimeisen syksyn ennen siirtymistä eläkkeelle vuoden 1997 alussa.

Honko ei opettanut minua muuten kuin muutaman kuukauden ajan graduseminaarissa. Vein hänelle yhden esseeksi tarkoitetun tekstin, mutta Lauri vaati, että teen siitä seminaariesitelmän. Suostuin, ja pidin esitelmäni heti graduseminaarin alkajaisiksi syksyllä.

Muuten en pahemmin ollut tekemisissä vuonna 2002 yllättäen kuolleen professorin kanssa. Olen toki ymmärtänyt hänen merkityksensä tieteenalalla, mutta kenties tutkimusaiheiden erilaisuuden vuoksi en ole kovin usein viittaillut Honkoon. Nyt kuitenkin siirtymäriittejä käsittelevässä artikkelissa oli jotain pysäyttävää. Honko kirjoittaa (sivulla 155):

”Kun yhteisörakenteessa tapahtuva muutos on pantu näytteille ja kun sille on hankittu kollektiivinen hyväksymys, on riitin tarkoitus saavutettu. Tämä aspekti jää usein havaitsematta niiltä uskontotieteilijöiltä, jotka kiinnittävät päähuomion äitiä ja lasta uhkaaviin supranormaaleihin olentoihin ja voimiin.”

Tämä on oivaltava huomio. Se haastaa sellaisen uskontotieteen, jossa keskitytään uskomusolentoihin ja niihin liittyviin uskomuksiin. Honko jatkaa:

”Analyysi tapahtuu tällöin yksipuolisesti kansanomaisen ajattelun tasossa, ja tapojen selityksiksi hyväksytään ne perustelut, joita uskovan yhteisön jäsenet itse antavat. Esimerkkimme kohdalla tämäntyyppinen analyysi johtaisi seuraavaan päätelmään: toinen eristyskausi on olemassa siksi, että uskotaan [auringon lähellä sijaitsevan taivaankappaleen] Keirtin voivan vahingoittaa äitiä ja lasta.”

Honko muistuttaa, ettei yhteisön jäsenten omat uskomukset ole selitys. Niiden tunteminen on olennaista, mutta niihin ei tule jäädä jumiin. Honko tarjoaa sosiaalisiin funktioihin keskittyvän lähestymistapansa vaihtoehtoiseksi selitykseksi, sille, miksi eteläintialaisen Toda-kansan parissa raskaana olevilla naisilla on eristysjaksoja. Raskaana olevat naiset siirtyvät liminaalivaiheen kautta statuksesta toiseen, arvostettuun äidin rooliin. Honko toteaa:

”Keirt ei kuitenkaan ole muuta kuin erään normin sanktio, vahvike. Ja erittäin usein itse normit ovat vanhempia kuin niiden supranormaalit perustelut.”

Voilà! Toisinaan, kenties ”erittäin usein”, supranormaalit perustelut syntyvät tukemaan jo olemassa olevaa sosiaalista normia. Tämä mahdollisuus sulkeistetaan, jos tutkitaan vain sitä, millaisia supranormaaleja olentoja ihmisten uskomusjärjestelmiin kuuluu.

lauantai 3. lokakuuta 2015

”On pitkä aika siitä kun mä rokkasin”

Kirjastovisiitillä matkaan tarttui Janne Salmen tuore kirja Rockin’ is our business: 30 vuotta suomalaista rock’n’roll -elämää 1982–2012. En tiedä, mikä on osuva kirjan määritelmä, mutta tätä pidän lähinnä kirjan kansiin laitettuna hengästyttävänä listana muistiinpanoja siitä kaikesta, mitä rokkarikuvioissa tapahtui keikkarintamalla mainittuina vuosina. Sellaisena se tarjosi mahdollisuuden tutustua tapahtumien kirjoon ja muistella niitä muutamia, joissa itse oli mukana.

Pohjanmaalla tuli käytyä kaikenlaisilla kotimaisten bändien klubikeikoilla, mutta teos keskittyy ensisijaisesti ulkomaisiin keikkavieraisiin (vaikka ruotiikin pääkaupunkiseudulta parin paikallisen bändin keikkoja vuosi toisensa perään).

Salmi listaa esimerkiksi kaikki Valkeakosken Vuolteensillalla järjestetyt Rock’n’Roll Jamboreet, joiden varhainen konsepti oli selvä: yksi tai kaksi ulkomaista esiintyjää, pari kotimaista, levymyyntiä ja kaljapäissään olevia rokkareita. Tyypillisesti bileet eivät rajoittuneet yhteen genreen, vaan sopivalla yhdistelmällä paikalle houkuteltiin teddyjä, 50-luvun rockin ystäviä, psychobillyjä ja neorockabillyn kuuntelijoita. Pohjanmaalta järjestettiin tilausajo, joka poimi Tampereelta kyytiin lisää porukkaa, valitettavan usein myös skinheadejä.

Omalta kohdaltani olennaisia ovat vuodet 1989–1991, aika ennen täysi-ikäisyyttä.

Ensimmäinen jamboreeni oli kesällä 1989. Viisitoistavuotiaalle tapahtumassa oli ihmettelemistä. Levyjen ostelu oli yksi kohokohta, koska muutoin olin postimyynnin varassa. Nyt pääsi koskettelemaan ja näkemään fyysiset teokset. Pääesiintyjänä oli Suomessa tiuhaan vieraillut brittiläinen Restless, joka saapuu myöhemmin tänä vuonna Suomeen jo toiseen kertaan.

Seuraava kerta osui vuoden 1990 talveen. Nyt pääesiintyjänä oli brittiläinen Stargazers, joka oli julkaissut harvinaisuudeksi muodostuneen pitkäsoittonsa jo vuonna 1982. Yhtyeen jive’n’jump rokettirolli ei ollut tehnyt minusta fania, mutta taas piti päästä keikalle, josta toki pidin.

Keväällä vetonaulana oli alan klassikko The Polecats. Yhtye oli tehnyt juuri uuden levyn usean vuoden tauon jälkeen. Kävin keikan aikan eturivissä ja jossain vaiheessa esiintymistä Morrisseyn luottokitaristina tunnetuksi tulleen Boz Boorerin kitara kolahti päähäni. Onneksi ei sattunut. Tuo keikka jätti mukavat muistot vuosikausiksi.

Tässä välissä The Cramps esiintyi Provinssirokissa, vaikka se ei kirjan sivuille ylläkään. Pääsin näkemään yhtyeen soundcheckin edellisenä päivänä ja itse keikka oli ikimuistoinen. Jossain on se c-kasetti, johon myöhemmin nauhoitin radiosta soitetun keikan.

Heinäkuun lopulla tuli taas keikkamatka. Nyt pääesiintyjänä oli neorockabillyn kärkeen kuuluva brittiläinen Long Tall Texans, joka ei pettänyt. Paljon en keikasta muista, mutta paikalla olin, ja edelleenkin kuuntelen yhtyettä mielelläni. Yhtye on käynyt Suomessa monesti myöhemminkin, mutta ei ole osunut kanssani samaan paikkaan lukuun ottamatta kesää 2006, jolloin matkasin bändin kanssa samassa Ryan Airin koneessa Tampereelta Lontooseen.

Kesä päättyi siihen, että elokuun lopussa brittiläinen psychobillyn kärkinimiin lukeutuva Guana Batz esiintyi jopa Seinäjoella. En kuitenkaan yrittänyt k-18 -ravintolaan, mutta kävelin paikan ohi keikan ollessa käynnissä. Katsoin ikkunan läpi, että siellä ne soittavat. Pääsin kuitenkin näkemään bändin Vuolteensillalla. Tuolloin tuore albumi Electra Glide in Blue oli hallussa ja keikka täytti odotukset.

Lokakuun lopulla tuli vielä mahdollisuus nähdä legendaarinen The Meteors. Psychobillyn ehdoton klassikko oli kovassa vedossa. Yhtye oli juuri julkaissut yhden monista livelevyistään – Life Styles of the Sick and the Shameless: Live III. Ostin sen muistoksi, joskaan en paikan päältä. Nimikirjoitukset kävin hakemassa keikkalippuun, jonka säilöin bändin merkittävimmän ep:n ”Meteor Madness” sisäpussiin.

Jos vuosi 1990 oli kiireinen rokkivuosi, niin seuraavakin alkoi lupaavasti. Heti helmikuussa Vuolteensillalla oli esiintymässä parasta mahdollista (psycho)billya: hollantilainen Batmobile. Mukana oli myös tuolloin vielä useimmille tuntematon yhtyen, tanskalainen Nekromantix.

Nekromantixin ensimmäisen levyn (Hellbound) olin ostanut tamperelaisesta Daddy Cool -levykaupasta, mutta keikasta en innostunut. Soitto puuroutui, mikä tuntui olevan ongelmana myös 20 vuotta myöhemmässä Ruisrockin keikassa. Sen sijaan Batmobilen kolina oli juuri niin toimivaa kuin saattoi odottaa. Edelleen jaksan kuunnella bändin levyjä muutenkin kuin nostalgian siivittämänä, ja tämä ei päde kovin moneen alan bändiin.

Kesällä tuli mahdollisuus päästä Stray Catsin juhannuskeikalle, sillä bändi oli buukattu kaikista maailman mahdollisista paikoista Keski-Suomessa sijaitsevan Saarijärven Ahvenlampirockiin. Pieneen autoon lastattiin viisi ihmistä ja Soinissa pysähdyttiin kahville. Paikalliset kysyivät saman tien: ”Ootteko joku bändi?” Festivaalialueella kaljatelttaan ei ollut ongelmia päästä sisään alaikäisenä, mutta en muista, ostinko yhtään olutta. Ehkä join yhden. Kuuntelin kuitenkin tovin Zeppeliiniä reggae-versioina esittänyttä Dread Zeppeliniä. Stray Catsin keikasta pidin kovasti. Se oli ensimmäinen (toistaiseksi kahdesta) kerrasta. Kokemusta hieman häiritsi takana seisoskellut ja joraava nainen, jolta puuttuivat housut.

Vielä samana vuonna joulukuussa suuntasin nokan kerran Vuolteensillalle, jossa esiintyi legendaarinen, jo vuonna 1970 perustettu Crazy Cavan. Tämä on ainoa kerta, kun olen nähnyt Suomessa moneen otteeseen vierailleen bändin. Vaikka en mikään teddyboy koskaan ollutkaan, olin otettu keikasta.

Vuosi 1991 ei ollut aivan yhtä aktiivinen kuin 1990, mutta kyllä tuostakin muistoja saa vuoltua. Osasyynä on se, että jamboreita järjestettiin vuonna 1990 enemmän ja niiden pääesiintyjät puhuttelivat teiniä.

Vuonna 1992 en muistaakseni osallistunut yhteenkään rokkijamboreeseen. Niitä järjestettiin vähemmän, sillä Vuolteensillan bilepaikka poltettiin kesällä. Suosikkini The Cramps vieraili kesän aikana Tavastialla ja Ilosaarirokissa. Jälkimmäistä pohdin pitkään, mutta jostain syystä vaaka kallistui kotiin jäämisen kannalle. Tiesin toki jo tuolloin, että myöhemmin kaduttaa.

Ehkä suurin syy rokkipippaloiden skippaamiseen oli valtava innostus toisenlaiseen musiikkiin. En kuunnellut yhtä antaumuksellisesti billybändejä. Sen sijaan garagerokki ja kaikenlainen sitä läheltä liippaava outsider music (Hasil Adkins, Legendary Stardust Cowboy jne.) tuntuivat kiinnostavammilta. Enemmän aikaa vietin tutustuen uusiin suosikkeihini, kuten Nick Cave and the Bad Seeds, Sonic Youth, Pixies, Bad Religion, CMX, ja Dead Kennedys. Silti kuunnelluimpiin levyihin kuului billykuvioiden marginaalissakin olleet kotimaiset albumit, kuten Garbagemenin ”Nobody Move Nobody Get Hurt” ja Tom Cat Rebelsin ”Tom-a-bility”.

Salmen teoksen lukeminen aiheuttaa muistojen lisäksi myös tunteen siitä, että olisi pitänyt olla aktiivisempi ja ennakkoluulottomampi. Miten hienoa olisi ollut nähdä loistavat Blasters ja Paladins. Mikä kuriositeettiarvo olisi Screaming Lord Sutchin keikalla – sitä sentään harkitsin vakavasti. Suomessa kävi tuohon aikaan merkittävä määrä 1950-luvun suuruuksia, jotka olisi ollut hienoa nähdä: Johnny Cash, Bo Diddley, Jerry Lee Lewis, Little Richard, Chuck Berry, Carl Perkins ja Wanda Jackson, noin niin kuin esimerkiksi suurista nimistä. Pienellä vaivalla olisi nähnyt myös sellaiset vähemmän tunnetut hienot artistit kuten Jack Scott, Johnny Carroll, Ronnie Dawson ja Sonny Burgess.

Kirjassa mainitaan myös myöhempiä näkemiäni keikkoja, mutta tässä kuvattu aikaväli kuvaa yhtä, aika mukavia muistoja sisältävää osaa intensiivisistä teinivuosista.