maanantai 28. elokuuta 2017

Muistelmia viidennestä herätysliikkeestä

Viidennellä herätysliikkeellä tarkoitetaan suomalaista herätyskristillisyyttä, jonka synty ajoittuu neljän 1800-luvun herätysliikkeen (herännäisyys, rukoilevaisuus, evankelisuus, lestadiolaisuus) ja toisen maailmansodan jälkeiseen aikaan. Viidesläisiä arvioidaan olevan noin 20000. Luku on arvio, koska kyse ei ole yhtenäisestä liikkeestä, vaan nimitys erilaisille pienorganisaatioille, joita yhdistävät esimerkiksi kokemuksellista uudestisyntymistä painottava julistus ja henkilökohtainen evankeliointi, käsitys Raamatusta uskonelämän normina ja Raamatun historiallisesta paikkansapitävyydestä, Jeesuksen toisen tulemisen odotus, viimeisen tuomion korostaminen ja yleisen pappeuden periaate.

Viidesläisyyteen liitetään esimerkiksi Suomen Raamattuopisto, Suomen Evankelisluterilainen Kansanlähetys ja Kansan Raamattuseura. Termin kehitti ilmeisesti Aimo T. Nikolainen vuonna 1960. Viidesläiset ovat ainakin perinteisesti olleet evankelisluterilaisen kirkon jäseniä, mutta suhde on ollut ambivalentti. Yhtäältä kirkossa heillä on mahdollisuus vaikuttaa paljon itseään ja järjestöään suurempiin asioihin, toisaalta kirkkoa on pidetty harhaoppisena, liberaalina ja pystyyn kuolleena laitoksena, jossa pyhä henki ei saa tehdä työtänsä.

Tampereella pistäydyin pikaisesti kirjakaupassa, jossa oli tarjouksessa Eero Junkkaalan teos Viides herätysliike (2016). Kyse on yhden sisäpiiriläisen muistelmateoksesta. Kun aiheesta ei ole ajanmukaista tieteellistä teosta eikä kirjan hinnalla olisi saanut edes tuplaespressoa, niin päätin ostaa sen.

Teoksen jutusteleva sävy tekee siitä nopealukuisen. Sisältöä ei ole kovin paljon ja välillä yksityiskohtia huonosti tunteva lukija kaipaisi vähän taustoitusta. Kuitenkin teoksessa muistutetaan itseäni kiinnostavalla tavalla, miten lähetystyötä korostava viidesläisyys on alkanut painottaa mediateknologiaa lähetystyön muotona. Siinä myös havainnollistetaan, miten tärkeää naispappeuden vastustaminen on viidesläisille – näyttää siltä, että ”tolkun” kantaa edustava Junkkaala jää hengellisen kotinsa jalkoihin tässä asiassa. ”Tolkun” kanta on siis se, että naispappeutta vastustetaan, mutta suostutaan työskentelemään naispappien kanssa.

Itselleni kaikkein kiinnostavinta antia on kuitenkin Suomen teologisen instituutin käsittely. Vuonna 1988 perustetun järjestön tavoitteena on koko ajan ollut vaihtoehtoisen teologisen opetuksen tarjoaminen. Vaihtoehto tarkoittaa tietysti vaihtoehtoa tieteelliselle, teologisen tiedekunnan opetukselle. STI:n lähtökohtana on se, että opetuksen pitää olla ”Raamatulle uskollista” ja uskoa vahvistavaa sekä sellaista, jolla on käyttöä kristillisen seurakunnan opetuksessa ja julistuksessa. STI haki tilansa yliopiston vierestä, jotta opiskelijoiden olisi helpompi tulla tilaisuuksiin. Junkkaala itse oli pitkään aktiivinen STI:n toiminnassa.

Yhtenä tekijänä STI:n perustamisen taustalla oli Heikki Räisäsen liberaaleja tulkintoja koskevat mielenpahoitukset. Junkkaala muisteleekin omia tunteitaan Räisäsen kurssien ajalta ja tekee tiliään ystävälliseen sävyyn Räisäsestä, joka kuoli pari vuotta sitten.

Muistelut eivät antaneet itselleni niin paljon kuin olisin toivonut. Niissä ei nähdä metsää puilta. Yhteiskuntahistorialliset tekijät ovat minimissään – viidesläisyys on leimallisesti nuorten kaupunkilaisten herätysliike – mutta erilaisten pienorganisaatioiden syntyä ja keskinäisiä suhteita teos valottaa kelvollisesti. Muistelmien tehtävänä on tietenkin kertoa myös muistelijasta: Junkkaala asemoi itsensä valtavirran luterilaisuuden ja viidesläisyyden äärilaidan väliin, eräänlaiseksi sillanrakentajaksi. Hänen teologiansa on patakonservatiivista, mutta samalla hän korostaa tarvetta suvaitsevaisuuteen ja asialliseen keskusteluun kaikkien kanssa.

torstai 24. elokuuta 2017

Harhaanjohtajat

Viime keväänä ilmestyi poikkeuksellisen paljon julkisuutta saanut tietokirja Harhaanjohtajat (2017). Sen kirjoittajina ovat ex-helluntailainen, Uskontojen uhrien tuki UUT ry:n puheenjohtaja Terho Miettinen ja rikosjournalismiin erikoistunut toimittaja Raija Pelli, jonka osuus kokonaisuudessa jää epäselväksi. Kirjan ilmestyessä kuuntelin Miettisen radiohaastattelun, mutta en lukenut kirjaa. Nyt luin.

Teos käsittelee karismaattisen kristillisyyden parissa tapahtuneita ylilyöntejä. Erityisenä silmätikkuna ovat helluntailaisuus ja niin sanotut vapaat kristilliset suunnat, joista suuri osa toimii osin itsenäisesti mutta kuitenkin evankelis-luterilaisen kirkon sisällä.

Kirjan ensimmäinen osa keskittyy kuvaamaan liike tai henkilö kerrallaan erilaisia ylilyöntejä – rikoksia, ahdistelua, huijauksia, tyhjiä lupauksia, valheita, painostusta, lain rajamailla olevia rahankeruita ja niin edelleen. Vanhemmista liikkeistä käsitellään kartanolaisuutta, åkerblomilaisuutta ja korpelalaisuutta. Tuoreemmista keskitytään Tapani Koivuniemen ”konserniin”, Leo Melleriin ja Patmos lähetyssäätiöön, Pirkko Jalovaaran Rukousystäviin, Markku Koiviston Nokia Missioon sekä Patrick Tiaisen Uskon sanaan.

Jos koko teos olisi ensimmäisen osion liki 80 sivun kaltaista uskontokriittistä kuvailua erilaisista ylilyönneistä, tuloksena olisi ollut hyvä – joskin monenlaisia tunteita herättävä – tietokirja. Muut osiot, jotka kattavat suurimman osan kokonaisuudesta, ovat kuitenkin tutkimuksen ilmiasuun puettua kirjoittelua, jossa parasta on se, että kuvailua ylilyönneistä on ripoteltu sinnekin.

Tekijät hyödyntävät erilaisia psykologisia, sosiaalipsykologisia ja keittiöpsykologisia näkökulmia pohtiessaan, miksi saarnaajat tekevät ylilyöntejä ja miksi ihmiset kohtuullisen usein hyväksyvät ne.

Tutkimuksellisuus on kuitenkin haparoivaa. Jää vaikutelma, että viitatut tutkimukset on löydetty enimmäkseen sattumanvaraisesti. Vanhat ja suomennetut ovat etuasemassa eivätkä tekijät saa lukijaa vakuuttumaan siitä, että he tuntisivat uskontopsykologisen keskustelun niin hyvin kuin tutkimuksessa pitäisi. Lähdeluetteloa tekijät eivät tee asianmukaisesti edes korjattuun kolmanteen painokseen.

Välillä käydään psykoanalyysin puolella. Erityisesti Erich Frommin versio psykoanalyysista pyörii selittävänä kehyksenä monissa kohdissa, mutta lukija ei saa tolkkua siitä, miksi hänen pitäisi pitää Frommia auktoriteettina jonkun toisen sijaan. Lukija ei myöskään vakuutu, että kirjoittajat ovat huolellisesti punninneet eri vaihtoehdot. Toinen tekijöiden suosima tutkija on psykiatri Hannu Lauerma, jonka populaaritieteellisiin kommentteihin tietynlaisen uskonnollisuuden sairaalloisuudesta tekijät nojaavat. Tekijät patologisoivat kohteitaan läpi teoksen ja esittävät maallikkodiagnooseja verrattain hövelisti. En sano, että diagnoosit ovat vääriä, mutta jää epäselväksi, millä lihaksilla tekijät niitä esittävät ja miten perusteltuja ne ovat.

Uskontotieteelliseen keskusteluun tekijät eivät ole juurikaan perehtyneet.

Parhaiten teoksen kritiikki toimii, kun se kohdistuu rajattuihin liikkeisiin ja suoraan henkilöiden dokumentoituihin sanomisiin ja tekemisiin. Myös entisten jäsenten muistelut ovat kiinnostavia.

Vaikka kuolleiden herättämisyritykset ja rahahuijaukset ovat karua luettavaa, ehkä eniten pysäyttää se arroganssi, jolla eräät sanomaansa julistavat. Tapani Koivuniemen mukaan vuoden 2004 tsunami iski juuri oikeisiin paikkoihin seksiturismin ja pedofiilien ytimeen. Kannattaisi muistaa, että tsunamissa kuoli myös suomalaisia lapsia, jotka olivat vanhempiensa kanssa viettämässä joulua Thaimaassa. Leo Mellerin mukaan hirmumyrsky Katrina tuhosi New Orleansia, koska kaupunkiin oli kokoontunut homoseksuaaleja.

Kritiikki on hieman haastavampaa esimerkiksi helluntailaisuuden kohdalla. Miettinen kertoo osin omista kokemuksistaan, mutta kun helluntailaisuus on melko laaja ja monimuotoinen paketti, se joutuu osin epäreilusti silmätikuksi. Kirjan ilmestyttyä esimerkiksi Suomen Helluntaikirkon johtaja Esko Matikainen korosti, että nykypäivän helluntailaisuus tekee työtä kirjassa kuvattujen ilmiöiden kitkemiseksi ja pyrkii entistä suurempaan avoimuuteen. Vaikka lausunto on osa pr-toimintaa, se muistuttaa, miten hankalaa yleistäminen voi olla. Uskon, että teoksessa kuvatut ylilyönnit ovat suurimmaksi osaksi tapahtuneet, mutta viattomatkin voivat joutua kärsimään yleistyksistä.

Teoksessa on omaksuttu vahva kirkkomyönteisyys. Tekijöiden rakentama raja valtakirkon ja karismaattisen kristillisyyden välille on ensisijaisesti moraalinen, ei teoreettisten työkalujen käytöstä syntyvä ratkaisu.

Miettisen ja Pellin suurin ansio on erilaisten karismaattisten kristillisten pienyhteisöjen toiminnan varjopuolien dokumentointi. Se olisi ansainnut kokonaisen kirjan ilman vähän huteralle pohjalle rakennettuja selityksiä. En tarkoita, ettei selitysyrityksiä pitäisi olla ollenkaan, mutta tietty varovaisuus ja nöyryys tulkinnoissa olisi ollut paikallaan. Nyt ne hallitsevat kokonaisuutta.

Yksi sivuseikka on jäänyt kiinnostamaan. Miksi kirja sai niin hurjasti julkisuutta? Sen laatu ja taso eivät selitä. Voi olla, että kustantaja Docendo osaa markkinoida julkaisemia kirjojaan poikkeuksellisen hyvin. Voi myös olla, että tällainen aihe yksinkertaisesti saa median kuolaamaan.

tiistai 15. elokuuta 2017

Alas Akropoliilta

Jos pitäisi nimetä kiinnostavia suomalaisia esseistejä, mainitsisin todennäköisesti miesvaltaisen listan: Tuomas Nevanlinnan, Jan Blomstedtin, Hannu Raittilan ja Markku Kosken. Aivan ensimmäisenä nimeäisin kuitenkin televisiotoimittajana tunnetuksi tulleen Leif Salménin.

Salménin kaksi viimeisintä, Maanalainen moskeija (2013) ja Itämainen huone (2017), on edelleen lukematta, mutta pääsin viimein paikkaamaan puutteita tutustumalla kolmanneksi uusimpaan, Alas Akropoliilta (2008). Sitä edeltävät viisi kokoelmaa olen lukenut aikaisemmin.

Tämä ei ole ensimmäinen kerta, kun kirjoitan Salménista tässä blogissa. Maalis- ja huhtikuussa 2010 julkaisin kaksi tekstiä (Muistiinpanoja Lefasta ja Muistiinpanoja Lefasta osa 2), joissa esittelin lyhyesti hänen teoksiaan Talvinen yksinpuhelu (1986), Plaza Realin kyyhkyset (1990) ja Neljäs tasavalta (1994). Niille, kuten vuoden 2000 teokselle Kävelyllä Lenininpuistossa, on tyypillistä suomalaisen politiikan ja yhteiskunnan käsittely, johon lomittuu laajempia historiallisia ja filosofisia pohdintoja.

Akropolis on tässä mielessä erilainen. Siinä ei ole käytännössä mitään aikansa suomalaisesta politiikasta. Se ruotii Euroopan henkistä perintöä monipolvisesti, muistuttaen näin tekijänsä edeltävää teosta Palatsi Bosporin salmella (2005), joka tosin keskittyi enemmän idän ja lännen kohtauspisteisiin.

Salménin pohdinnoissa on edelleen historian syvyyttä, mutta ei selkeää rakennetta ja pointtia. Koko teoksen ajan tulee mietittyä, miten palaset liittyvät toisiinsa vai liittyvätkö laisinkaan. Salmén kuitenkin kirjoittaa kuin syvällisesti asioihin perehtynyt ja näkemyksellinen kulttuurihistorioitsija, joka ei ole aivan varma, pitääkö lukijalle kertoa jotain osioiden keskinäissuhteista. Helpointa on viettää aikaa teoksen parissa yksityiskohdista nauttien, liittyvät ne sitten Montaigneen, Boswelliin, Chamfortiin, Rousseau’hon, Musiliin, viktoriaaniseen Englantiin tai Wienin kahviloihin.

Pintaa raaputtamalla teoksesta voi kuitenkin löytää viestin, jos oikein ymmärsin. Akropoliin ihastelu oli jo Olavi Paavolaisen romanttisen nostalgian osa. Salmén riisuu Eurooppaan ja eurooppalaiseen identiteettiin kohdentuvaa nostalgiaa. Eurooppa on ollut ja on edelleen liian suuri ja hajanainen, jotta sillä voisi olla yhtenäinen identiteetti. Siksi on tyytyminen yhteistyöhön eikä yhtenäiseen identiteettiin. Tällä hetkellä toimivin yhteistyön muoto on EU.

Näkemykset on esitetty vuosia ennen Brexitiä eikä siinä sitä ennusteta. On kuitenkin mainittava, että Salménin mukaan EU:n vaiheet ovat osoittaneet, että Britannialla on insulaarinen mentaliteetti, mikä estää ainakin liittovaltiokehityksen.

Teos pyörittelee myös itselleni läheisiä aiheita.

Uskonto on esillä tässä ehkä enemmän kuin koskaan aikaisemmin Salménin tuotannossa. Hän pohdiskelee uskonnon nousevia muotoja sekä miettii, missä määrin konsumerismi ja uusliberalismi ovat uskonnonkaltaisia systeemejä. Vaikuttaa tutulta. Tosin uskontotieteilijöihin tekijä ei viittaa. Loppupuolella hän kirjoittaa lyhyesti myös islamista –  niin sanottujen arabivaltioiden kontekstissa ja erityisesti Tunisiasta, jossa islam on osa arkea ja jossa hän on osan teoksensa kirjoitusajasta viettänyt.

Myös Salménin tapa innostua Oswald Spengleristä kytkeytyy omaan menneisyyteeni. Ensimmäinen kulttuurihistorian perusopintojen metodityöni aihe oli Spenglerin syklinen historianfilosofia. Jossain määrin Salmén näyttää hahmottelevan spengleriläistä tulkintaa Euroopan luovuuden ja kukoistuksen ehtymisestä.

Liian usein esseistiikka muistuttaa sanomalehdissä julkaistujen kolumnien kokoelmaa. Salménin tapauksessa näin ei ole. Kyse on omanlaisesta genrestä. Tutkijana sitä kuitenkin yrittää välillä lukea tutkijan tekstinä, mikä ei selvästikään ole oikea tapa.

Vaikka Alas Akropoliilta ei täysin lunasta korkeita odotuksia, pitää Salménille antaa vielä mahdollisuus ja tutustua myöhempiin teoksiin.