maanantai 17. lokakuuta 2016

Perussuomalaisten sekoilut

Vuonna 2015 ilmestyi perussuomalaisten Sirpa Ahola-Laurilan kirja Soinin kupla (Into). Poimin sen mukaan Akateemisen kirjakaupan alennuksesta ilmestymisvuonna, mutta vasta nyt löysin aikaa lukea sen.

Kyse on sisäpiiriläisen mielipidekirjasta, jossa lukijan on mahdotonta tietää, mitkä esimerkeistä ovat tosia ja mitkä eivät. Silti teos vakuuttaa lukijansa siitä, miten läpimätiä perussuomalaisten poliittiset linjaukset (yleisesti ottaen) sekä konkreettiset toimintatavat ovat (tässä tapauksessa Oulun seudulla).

Kirjoittajan tarkoituksena ei ole mollata puoluetta, joka on Ahola-Laurilan mukaan ytimeltään hyvä. Tekijän pyrkimys löytää rasististen, populististen ja oikeistolaisten möläytysten ja riitaisan kenttäväen alta kannatettava ja hyväntahtoinen perussuomalaisuuden ydin epäonnistuu kuitenkin pahasti.

Ensiksi ilmiasun ja todellisuuden suhde taitaa olla perussuomalaisissa se, että ilmiasun alla ei ole mitään. Jos perussuomalaisista ottaa pois möläytykset ja huonon käytöksen, puolue kuihtuu rusinaksi. Vaikka puolueen suosion yksi syy on ihmisten turhautuminen eliittipolitiikkaan, sille ei ole ainakaan persujen tarjoamassa muodossa polttoainetta puhtaan asialinjalla. Sillä linjalla heränneet menevät takaisin petiin. Lisäksi on vaikea sanoa, mitä se puolueen asialinja lopulta olisi.

Toiseksi, vaikka tekijällä on muutamia inhimillisiä arvokannanottoja kantaväestön vähäosaisten puolesta, lukija ei vakuutu puolueesta, vaan siitä, että Ahola-Laurila on joko väärässä puolueessa tai sitten hänen näkemyksensä vähäosaisten puolesta eivät ole niin tärkeitä kuin maahanmuuton ja EU:n vastustaminen.

Tekijä suitsii rasistisia kannanottoja, mutta kirjassa kirjoitetaan myönteisesti Olli Immosesta, Jussi Halla-ahosta, Sebastian Tynkkysestä, Matias Turkkilasta ja osin myös James Hirvisaaresta, jonka seuraajaksi kirjoittajan aviomies osoittautuu. Suhtautuminen perussuomalaisten uusliberaaliin oikeistolaiseen Sampo Terhoon on vähän ambivalentimpaa.  Lista kertoo paljon kirjoittajan hengenheimolaisista.

Kirja nimi ei ole täysin onnistunut. Siinä on Soinista loppujen lopuksi hyvin vähän. Kritiikki häntä kohtaan on niin hellää, ettei se ansaitse kritiikin nimeä. Teos käsittelee Oulun seudun paikallispolitiikkaa, josta Soini ei ilmeisesti välitä paljoakaan. Tosin Soini veti herneensä nenään kirjan ilmestyttyä, koska se antaa vähemmän kiiltokuvamaisen käsityksen puolueen toiminnasta.

Perussuomalaisten äijämeiningistä teoksessa on jonkin verran. En ihmettele, että kyseisessä puolueessa elävät pinttyneet sukupuoliroolit, jossa naisen paikka on keittiössä. Silti tekijä on tavattoman yksipuolinen väittäessään, että puolueen möläytykset tulevat miehiltä. Myös persunaisten ulostuloista saisi koottua paksun nolojen kommenttien teoksen.

Kirja vain vahvistaa mielikuvaa perussuomalaisista koomisen tietämättöminä ”näin nämä asiat koetaan” -porukkana, jonka pariin ihmisiä ohjaa tuohtumus jotain yksittäistä asiaa kohtaan. Ehkä juuri siksi siellä on rasisteja, oikeistolaista ja Ahola-Laurilan kaltaisia köyhän kantasuomalaisen puolella olevia ihmisiä ihanasti sotkussa.

Ahola-Laurilan kuvauksissa suhmurointi ja oman mielen mukaan toimiminen värittää paikallisyhdistysten toimintaa. Läpi teoksen Ahola-Laurilan kyky kritisoida vääriä menettelytapoja perustuu siihen, että hän tuntee yhdistystoimintaa koskevan lainsäädännön. Se kannattaakin tuntea, jos haluaa vastustaa omavaltaisia toimintatapoja.

Teos on kirjoitettu ennen perussuomalaisten hallitusvastuun aikaa. Nykyisyyden valossa Ahola-Laurilan kliseet puolueen kyvystä seistä sanojensa takana kaikuvat onttona. ”Harvat kusettavat ignoramuksia” voisi kuvastaa parlamentaarista demokratiaa yleisesti, mutta perussuomalaisiin se tuntuu sopivan poikkeuksellisen hyvin.

Surkeinta ei ole perussuomalaisten kuppikuntainen toiminta, sillä sitä on tiettyyn pisteeseen asti kaikissa puolueissa ja myös yhdistystoiminnassa. Surkeinta on se monta kertaa teoksessa esitetty asia, että noin 30 prosenttia perussuomalaisten äänestäjistä on työttömiä. Surkeaa tässä on se, että osa heistä äänestää vähäosaisten puolesta puhuvia mutta saavat puolueen oikeistolaiset vaikuttajat valtaan.

Pian kirjan ilmestyttyä tekijä perui ehdokkuutensa kansanedustajaksi. Samoihin aikoihin uutisoitiin, että hänet on tuomittu useista rikoksista – esimerkiksi petoksista ja kavalluksista –  1990-luvulla.
 

tiistai 11. lokakuuta 2016

Studioalbumit osa 70 (3/3): The Fall (2000–2015)

Tehkääpä testi: kuunnelkaa 20 The Fallin studioalbumia ja kysykää sen jälkeen itseltänne, haluatteko kuunnella ne loput kymmenen. Oma vastaukseni on kyllä. Tosin pientä puutumista on jo ilmassa. Välillä mieleen tulee juoksulenkki. Alun väsymisen jälkeen adrenaliinitaso ja endorfiinitaso ovat nousseet sen verran, ettei väsymys tunnu ylitsepääsemättömältä. Vähitellen alkaa nauttia suorituksen jatkumisesta. Viimeisestä setistä yli puolet löytyvät omasta hyllystä, joten aivan kylmiltään ei loppusuoraa joudu puristamaan.

The Unutterable (2000) ilmestyi pian The Marshall Suiten jälkeen. Niiden äänimaailma on hyvin erilainen. Jos Marshall oli yhtyeen mittakaavalla juureva ja maadoittunut, The Unutterable leijuu pilvissä ja välillä avaruudessa. Jälkimmäinen sopisi vaikkapa ääniraidaksi sci-fi sarjaan. Kyse on erilaisesta, mutta hyvästä levystä. Pari ensimmäistä keskenään erilaista raitaa, ”Cyber insekt” ja ”Two librans” luovat perinteiset raamit. Ensimmäinen junakompin ja toinen häijyn kitarariffin keinoin. Yleissoundissa on kuitenkin enemmän syntetisaattoreita kuin monilla muilla yhtyeen albumeilla. Mainittujen lisäksi ”Sons of temperance” on yksi omista suosikeistani. Levy vastaanotettiin erittäin myönteisesti. Guardianin aikalaisarvioissa sitä pidettiin yhtyeen uran huippukohtana.

Are You Are Missing Winner (2001) on taas irtiotto edeltäjäänsä. Suurin osa bändistä vaihtui ja tyylillisesti otettiin taas käyttöön enemmän jumittavaa rockabillyä. Back to basics. Minulle se sopii. ”Bourgeoius town” on bändille niin tyypillistä – ja toimivaa – jumitusta, jossa pohjana on Leadbellyn ”The Bourgeois blues”. ”Crop-dust” puolestaan lähenee krautia eli se jatkaa toiston hyväksi todetulla linjalla. Iggy Popin ”African man” on muutettu muotoon ”Ibis-Afro man”, joka onkin poikkeuksellisen pitkä (9 ja puoli minuuttia) ja osittain rasittava. ”The Acute” on toimivan laiskaa kantria ja ”Hollow mind” tutummalla tavalla viihdyttävää. Levyn vastaanotto oli vaihtelevaa. Oma arvioni tästä on hyvin myönteinen.

The Real New Fall LP (2003) oli ensin nimellä Country on the Click, mutta äänite vuoti nettiin, joten nimi vaihdettiin ja osa sisällöstäkin. Täältä löytyy ”Theme from Sparta F.C.”, joka on BBC:n jalkapallotuloksia esittelevän televisio-ohjelman Final Score tunnusmusiikki. Se onkin ansiokkaalla riffillä varustettu tekele. Levyllä on muutakin mainitsemisen arvoista, kuten tasapainoisen ylväs ”Mountain energei”, kaunis ”Janet, Johnny and James” ja kuriositeettina Lee Hazlewoodin kirjoittama mutta Dean Martinin esittämä ”Loop41 Houston”, mutta olennaisinta on kokonaisuus. Se on vakuuttava. Rockabilly ja kaoottinen avaruus-trippailu on jäänyt pois ja sisältö on yhtyeen omalla asteikolla verrattain yksinkertaista indierokkia, vaikka mukana on myös krauttia ja kokeilevaa ainesta. Albumin vastaanotto oli myönteistä. Se oli oikeus ja kohtuus. Tämä on ensimmäinen The Fall -albumi, jolla Smithin nykyinen vaimo, kosketinsoittaja Eleni Poulou on mukana.

Fall Heads Roll (2005) on bändin ensimmäinen levy, jota John Peel ei kuullut, koska hän kuoli vuotta aikaisemmin. Tosin albumilla on neljä raitaa, jotka löytyvät yhdeltä yhtyeen Peel Sessionista. Niiden joukossa on hyökkäävä ”What about us?”, The Move -laina ”I can hear the grass grow” ja yhtyeen kenties paras biisi ”Blindness”. Fall Heads Rollin vauhdikas ja pollea rokkiasenne puskee esiin muillakin raidoilla, esimerkkinä mainio ”Pacifying joint”. Levy sai myönteisiä arvioita. Kirjoissani tämä on yhtyeen yksi parhaista. Täytebiisitkin ovat sellaista jytämattoa, että ne tuntuvat vain mukavilta hetkiltä onnistuneempien sävellysten välissä.

Reformation Post TLC (2007) tuli ostettua vuonna 2009 Manchesterin Foppista kolmella punnalla. Sitä ennen levyä tuli kuunneltua kopiona. Uncut-lehteenkin oli päätynyt levyn nimibiisi ”Reformation!”, joka hyödyntää edellisen levyn mestariteos ”Blindnessin” kaavaa. Myös ”Fall Sound” esittelee yhtyeen hyökkäävänä ja tiukkana. Lainoista löytyy äskettäin menehtyneen kantritähti Merle Haggardin ”White line fever”. Se on laulettu niin laiskasti, että se muuttuu hauskaksi. Arviot olivat hyvin vaihtelevia, selkeän kiittävistä varsin moittiviin. Yhtäältä levyllä on todella onnistuneita hetkiä, toisaalta kokonaisuuteen mahtuu myös täytepaloja ja suvantovaiheita. Riippuen siitä, kumpaa korostaa, albumista voi kirjoittaa myönteisesti tai kielteisesti. Minä olen suhtautunut siihen aina suopeasti. Levyn nimi kuulemma tarkoittaa tilannetta sen jälkeen kun ”traitors, liars and cunts” ovat lähteneet.

Imperial Wax Solvent (2008) tuli ostettua 2009 viidellä punnalla Manchesterin Foppista, siis aika pian ilmestymisen jälkeen. Sen yleisote on raskas ja rytisevä. Alussa muistetaan odottavassa tunnelmassa brittiläistä huvipuistoa ”Alton towers”, jonka jälkeen rytistään kunnolla kappaleessa ”Wolf man”. 11-minuuttinen ”50 year old man” taisi olla Smithin synttärilahja itselleen, sillä 50 tuli täyteen edellisenä vuonna. Ihan happy birthdayn keveysasteella ei liikuta onnistuneessa biisissä. ”I’ve been duped” tarjoaa lauluosuuksia Smithin vaimolle Elenille. Koverivuorossa on jälleen Groundhogs, tällä kerralla kappale ”Strangetown”. Sitten tulee pieni suvantovaihe, mutta ”Tommy shooter” ja sitä seuraava ”Latch key kid” saavat taas menon kiihtymään. Loppulevy menee löysästi rullaillessa vapaalla alamäkeen. Arviot olivat erittäin myönteisiä. Nyt kuunneltuna ymmärrän, miksi näin on. Aikaisemmin olin suhtautunut levyyn turhan kevyesti ”ihan kivana” teoksena.

Your Future Our Clutter (2010) jatkoi hyvin vastaanotettujen albumien sarjaa. Jotenkin tuntuu, että tässä vaiheessa yhtyeeseen suhtauduttiin suopeasti, riippumatta siitä, miten kovaa tai heikkoa kamaa se suolsi. Kuuntelin levyn ilmestymisaikaan, mutta en ostanut sitä. Mieleeni jäi lähinnä Wanda Jacksonin upean ”Funnel of loven” keskinkertainen koverointi. On siellä muutakin. Pientä menestystä niittänyt ”Bury pts. 1+3” rokkaa kovasti ja ”Cowboy George” on erinomainen kantrisurf-henkinen vauhtiralli. Levy on selkeästi parempi kuin muistin. Vähän ennen levyn ilmestymistä näin yhtyeen keikalla Leedsissä.

Ersatz GB (2011) löytyi kaksi vuotta ilmestymisensä jälkeen kolmella punnalla Manchesterin Foppista. Kovin aktiiviseen kuunteluun en sitä koskaan ottanut. Se tuntui vähän pakkopullalta. Nyt on aika arvioida uudelleen. Ensiksi on kuitenkin onniteltava yhtyettä: Ersatz GB on kolmas peräkkäinen samalla kokoonpanolla julkaistu The Fall -albumi. Tähän miehistönvaihdoksistaan tunnettu yhtye ei ole ennen kyennyt. Levyn yleisilme on synkähkö ja raskas. Siltä puuttuu keveys ja pitkälti myös omanlainen huumori, joka on sävyttänyt yhtyeen tekemisiä läpi uran. Varsinaiset lainaraidat puuttuvat, mutta ”Greenway” on osittain lainattu kreikkalaiselta huumorimetalliyhtye Anorimoilta. Levyllä on myös Smithin vaimon yksistään tekemä kappale, ”Happi song” (siis juuri noin kirjoitettuna), jonka Eleni Poulou myös laulaa. Arviot olivat vaihtelevia, mutta keskimäärin kielteisempiä kuin muilla yhtyeen 2000-luvun levyillä. Guardian antoi kaksi tähteä ja Pitchfork 2.2/10. Jälkimmäinen pyysi kuvittelemaan, miltä yhtyeen täydellinen epäonnistuminen kuulostaisi ja pohtimaan, miten se poikkeaisi tästä. Aivan näin runollisiin sfääreihin en lähde, mutta on selvää, että tämä jää kauas yhtyeen parhaista hetkistä. Ehkä bändi tunsi olonsa mukavaksi eikä lähtenyt haastamaan itseään riittävästi. Oli miten oli, ”I’ve seen them come” on hieno biisi, joka muistuttaa, millainen The Fall on uhkaavimmillaan.

Re-Mit (2013) löysi tiensä haltuuni samalla Fopp-käynnillä kuin Ersatz GB. Hintaa oli pari puntaa enemmän, olihan kyse uutuudesta. Albumilla jatkaa sama kokoonpano, mikä on yhtyeen mittakaavassa uutinen. Hauskinta levyssä lienee se, että ensimmäiset Smithin äännähdykset ovat introraidan jälkeen alkavassa ”Sir William Wrayssa” suunnilleen ”Geh-geh-geh-geh-geh-geh-geh-geh-geh-geh-geh-geh-geh- geh-geh-geh-geh-geh-geh-geh-geh-geh/ Gus-gus/ Wah-wah-wah-wah-wah-wah-wah-wah-wah-wah-wah-wah-wah-blah-blah-la-la-la-la-la-la-la-la-la-la-la”. Muuten se on 60-luvun garagesta ammentavaa murinaa ja jytinää, jossa koskettimet ovat verrattain suuressa roolissa. Yksi parhaista on melko konventionaalisen kuuloinen ”Hittite man”, jonka tunnelman luovan kitarariffin päälle ja lomaan Smith juttelee/laulaa mukavia. Toinen maininnan arvoinen on ”Victrola time”, jossa on kaikuja yhtyeen joillekin aikaisemmille biiseille tyypillisestä toisteisen hypnoottisesta mutta samalla etenevästä konseptista. Ei tämä muutenkaan ole huono levy, mutta tuskin siitä tulee klassikkoa, joka nostettaisiin yhtyeen 30 studiolevyn joukosta muiden yläpuolelle. Levyn vastaanotto ei herättänyt suuria tunteita. Se arvioitiin edeltäjäänsä hieman myönteisemmin, mutta varsinaista suitsutusta se ei kerännyt ainakaan kovin laajalti. Eikä siihen ole aihettakaan. Parempi kuin Ersatz mutta etäällä yhtyeen huipuista.

Sub-Lingual Tablet (2015) on yhtyeen toistaiseksi tuorein studioalbumi. Kuuntelin sen pikaisesti ilmestymisajankohtana, mutta kauppaan en lähtenyt. Se ei tuntunut avaavan mitään uutta bändin pitkällä uralla. Se oli ”just another Fall album”. Sellaiselta se kuulostaa edelleen. Aivan toimiva mutta jokseenkin tasapaksu. Se rokkaa ja on tyylillisesti monipuolinen mutta ei silti yllätä tai riemastuta. Pitkät biisit ovat yhtyeelle hieman haasteellisia, mutta ainakin ”Auto chip 2014-2016” toimii. Täältä löytyy taas yksi lainaraita, ”Stout man”, joka on tulkinta Iggy and the Stoogesin kappaleesta ”Cock in my pocket”. Syntsakuorrutettua ja hidastettua funkkia tarjoilee ”Pledge”, kun taas ”Dedication medication” vihjailee diskon ja dubin suuntaan. Levyn lopussa osansa saavat Facebook ja i-puhelin kappaleissa ”Fibrebook troll” ja ”Quite iPhone”. Musiikkigenreillä leikittelevän levyn arviot kielivät laadullisesta tasapaksuudesta, sillä niissä annettiin tyypillisesti kolmesta neljään tähteä viidestä.

The Fallin studioalbumit 20–30 sisältävät monta hyvää levyä, vaikka 2010-luvun tuotannossa yhtye alkaa muuttua tasapaksuksi.

Kenties aloittelijalle paras kattaus on John Peel sessioista kasattu kuuden cd:n boksi. Siinä mennään ajallisesti yhtyeen alusta lähelle nykypäivää ilman pitkiä taukoja. Se on riittävän laaja, jotta tutustuminen ei jää yhden aikakauden tai albumin varaan. Itse sain sen pilkkahintaan, mutta tällä hetkellä painos on loppu. Markkinahinta hipoo pilviä.

Joskus sitä miettii, mikä on Manchesterin paras bändi. Stone Roses? Joy Division? The Smiths? Viime vuosina vaakani on kallistunut The Fallin suuntaan. Vaikka yhtyeen yksittäiset levyt eivät olekaan samanlaisia klassikkoja kuin edellä mainittujen tunnetuimmat, se on lyhytikäisistä tai saamattomista verrokeistaan poiketen puskenut 30 studiolevyä ja tukun muuta materiaalia ulos. Se on muuttunut mutta samalla säilyttänyt omaleimaisuutensa ja tinkimättömyytensä.