Studioalbumit osa 117 (osa 1/2): Motörhead

”We are Motörhead and we play rock’n’roll”. Tuon lausahduksen kuulin rock-Jumala Lemmyn suusta pariinkin otteeseen. Olennaisempaa lienee se, että Motörhead on kulkenut mukana elämässäni lapsuudesta lähtien. Se ei kuitenkaan ole koskaan ollut suurin suosikkini, paitsi ehkä lapsena muutaman tovin. Vuosien varrella sitä on kuunnellut välillä enemmän, välillä vähemmän. Suuri osa levyistä on jokseenkin tuntemattomia, koska kuuntelu on rajoittunut livelevyihin, kokoelmiin ja pieneen valikoimaan studioalbumeita. 

Bändille kertyi yhteensä 23 studioalbumia, joten mennään kahdessa osassa. 

Motörhead (1977) alkaa yhtyeen nimikkobiisillä, jonka Lemmy teki jo Hawkwindissä soittaessaan. Se on kirjoissani aivan yhtä keskeinen rokkiveto kuin ”Ace of Spades”. Siitä on myös useita loistavia kovereita (erit. Nomads, Go Getters, Primal Scream, Sörsselssöns). Muutenkin kyse on asiallisesta rokkilevystä, ei vielä heavy metallista. ”White Line Fever” on komea biisi, joka löytyy kokoelmakasetiltakin. ”Iron Horse” iskee näin ensimmäistä kertaa kuultuna. Johnny Burnetten ”The Train Kept a Rollin’” päättää kahdeksan raidan teoksen hienosti. Yhtyeen tarina kirjoitetaan niin, että tässä rokkibändi etsi itseään ja löysi seuraavilla albumeillaan. Se ei ole väärä tarina. Se saattaa kuitenkin vähätellä debyytin arvoa. 

Overkill (1979) alkaa timanttisella nimibiisillä. Jos se ei iske, et pidä rockista. Lisäksi Phil Taylorin tuplabasari on uraauurtava ratkaisu matkalla kohti äärimetallia. Loppulevykin on onnistunut yhdistelmä rokenrollia, punkia ja heviä, mutta olisi posketonta olettaa tason pysyvän avausraidan korkeudella. En ehkä ollut kuullut albumia koskaan kokonaan, joten sieltä nousee muutama yllättävä biisi kokoelmilta ja livelevyiltä tuttujen kylkeen. Suurin osa sisällöstä on kuitenkin bändin kokoelmista vastaavien mielestä best of -tason kamaa. Hyvä levy kokonaisuutena, mutta ”Overkill” on omassa sfäärissään. Toinen mieleinen nosto on hitaampi ”Metropolis”. 

Bomber (1979) ilmestyi vain kymmenen kuukautta myöhemmin. Sen nimi- ja singleraita on ehdoton heviklassikko, lähelle samaa tasoa kuin ”Overkill”, ”Motörhead” ja ”Ace of Spades”. Kiirehtiminen toimi kuitenkin yhtyettä vastaan. Levy tehtiin liian nopeasti ja se muodostaa heikoimman lenkin kolmen kovan suoran keskiössä (Overkill ja Ace of Spades). Jopa höhlä avaruusrakettikansi todistaa tästä, kun sitä tuijottaa kahden muun onnistuneen kannen rinnalla. Albumin tempo on raukea verrattuna totuttuun, biisit keskitasoa, mutta nimibiisillä pelastaa paljon. Muista muita ylemmäksi nousee ”Stone Dead Forever” ja ehkä ”Poison”. 

On Parole (1979) levytettiin jo 1975. Siitä piti tulla debyytti, mutta viime hetkessä yhtiö veti liinat kiinni. Se pistettiin vihdoin ulos samoihin aikoihin Bomberin kanssa. Mukana oli myös alkuperäiskitaristi, ihanan ”Police Carin” esittäjä ja Pink Fairies -mies Larry Wallis, jonka käsialaa on albumin nimiraita. Teoksen avaa yhtyeen nimikkoraita ”Motörhead”, aika Hawkwindin kuuloisena. Albumilla on myös Hawkwindin repertuaariin kuulunut ”Lost Johnny”, Pink Fairiesin levyttämä ”City Kids” sekä Eddie Hollandin Motown-laina ”Leaving Here”. Yllättävästi ”The Watcher” nousee ”Motörheadin” lisäksi suosikikseni. Kokonaisuus on aikansa rankempaa pubirokkia, jossa kuuluu myös proto-punk. Ymmärrettävästi bändi ei halunnut julkaista sitä vuonna 1979, koska tuote ei kuulosta julkaisuajan Motörheadilta. Silti albumi on kiinnostavaa kuunneltavaa, kovatasoista pubirokkia – enkä käytä pubirokkia mitenkään kielteisessä merkityksessä. 

Ace of Spades (1980) löytyy esimerkiksi Rolling Stonen 500 parhaan albumin listalta, joten onhan siellä oltava muutakin kuin superklassikko nimibiisi. Kansi on erittäin onnistunut. Se jäi mieleen jo pienenä. Bändi pelottavan oloisina bandiitteina Barnetin hiekkakuopalla. Nuo eivät ole länkkärin hyviksiä. Musiikillisesti siinä kiteytyy Motörhead-soundi. Ei varsinaisia heikkoja lenkkejä. Onko se kuitenkaan hittiä toisensa perään? Ei minusta. Vahvaa tasoa pitää kuitenkin esimerkiksi bändin roudareille kirjoitettu ”(We Are) The Road Crew” ja ”The Chase Is Better than the Catch”. Ansaitusti klassikko, mutta silti kaukana omista suosikeistani. Hyllyyn tämän voisi joskus hankkia, jos kyllästyn sieltä jo löytyviin bändin teoksiin. 

Tässä välissä ilmestyi yksi klassisista livelevyistä, No Sleep ’til Hammersmith (1981), joka levytettiin Leedsissä ja Newcastlessa. Itselläni se on hyllyssä. Se potkii kovaa ja on samalla yhdenlainen kokoelma bändin parhaista tuolta ajalta. 

Iron Fist (1982) on yksi varhaisimmista ostamistani albumeista. Vinyyli maksoi Anttilassa 16,90 markkaa eli alle kolme euroa. En kai tiennyt bändistä muuta kuin maineen. Tiesin kuitenkin, että isäni nuorin veli kuunteli yhtyettä into piukassa. Tämän kerrottuani kaikki ymmärtävät, etten osaa arvioida levyn sisältöä puhtaasti nykypäivän näkökulmasta. Se on aina ollut hyvä levy, vaikka ei koskaan tärkein tai paras. Lapsena kuitenkin vietin aikaa sen parissa yrittäen laulaa englanninkielisiä, huonosti ymmärtämiäni sanoja. Nopeimmissa biiseissä, kuten nimibiisissä, se oli hyvin, hyvin haasteellista. Takaisin nykyaikaan: teos ei sisällä samanlaisia hittejä kuin edeltäjänsä. Se on myös rankempi yleisilmeeltään. Se on kuitenkin edelleen tasaisen kovatasoinen paketti. Nimibiisi, ”America”, ”Go to Hell”, ”Loser”, ”I’m the Doctor” ja muutamat muut pitävät tämän yhtyeen parempien levyjen kategoriassa. Lemmy tosin kärsi henkistä (ja ehkä muutakin) krapulaa puhkikehutun livelevyn jälkeen ja totesi myöhemmin tämän alittavan bändin standardit. Kriitikot ovat kuitenkin olleet lähempänä minun näkemystäni: yhtyeen vähittäinen alamäki ei alkanut vielä tällä levyllä. 

Another Perfect Day (1983) on tuttu lähinnä nuorisotalon vinyylihyllystä. Siellä sitä joskus pyöritettiin, mutta kotioloissa se ei ole soinut koskaan. Olennaista on Fast Eddie Clarken lähtö kitaranvarresta. Tilalle tuli mm. Thin Lizzyssä soittanut Brian Robertson, vain tämän albumin ajaksi. Albumia pidetään outolintuna bändin tuotannossa, mutta sellaisena sillä on myös ymmärtäjänsä. Perussointi on kevyempää kuin aikaisempi, sopii sellaiselle, joka tykkää Lemmyn äänestä mutta haluaa sen paketoituna hard rockiin eikä vauhdikkaaseen hevirokkiin. Merkittävin ero aikaisempaan on kitaristi. Biisimateriaali on keskitasoista. Kenties tässä näkyy aikansa tarve puskea uusi levy vähintään vuoden välein. 

Tässä vaiheessa ilmestyi kokoelma No Remorse, joka kului nauhoitetulla c-kasetilla. Siellä oli myös suosikkini ”Killed by Death”, jonka legendaarista videota pyöritin vielä useammin VHS-kasetilta. Harmittaa, etten ostanut nahkakantista painosta Anttilasta tuolloin, vaikka pyörittelin sitä käsissäni pitkään. 

Orgasmatron (1986) ilmestyi aikana, jolloin olin muuttumassa lapsesta teiniksi. Oli tietoinen valintani nauhoittaa teos c-kasetille. Bändiin tuli kitaristiksi nyt legendaarinen Phil Campbell sekä Michael ”Würzel” Burston. Rummuista Phil Taylor lähti hetkeksi kiitämään ja tilalle tuli tälle albumille Saxonissa kannutellut Pete Gill. Tuottajaksi valikoitui yllätysnimi Bill Lasswell, jonka kädenjälkeen Lemmy ei ollut tyytyväinen. Lasswellin CV:ssä oli tässä vaiheessa mm. Herbie Hancock, Mick Jagger, Fela Kuti ja PIL. Albumin äänimaisema on jotenkin liian prosessoidun kuuloinen. Teoksen kuitenkin avaa yhtyeen parhaimpiin kuuluva ”Deaf Forever”. Sen jälkeen voi tulla vain alamäki. Se ei ole hurjan jyrkkä, mutta en vaatisi yhtyeen parhaat-kokoelmalle muita kuin edellä mainitun avausraidan. Edes lapsuuden kokemukset eivät sitä vaatisi. Minulle mieluisampi kuin Another…, mutta ei nouse yhtyeen klassikoiden tasolle. 

Rock’n’Roll (1987) on paluuta perusasioihin, erityisesti soundimaailman osalta. Ei aikansa trendejä, vaan perusrokkia. Lemmy tosin valitti myöhemmin, että tuottaja Guy Bidmead jätti albumin bändin itsensä tuotettavaksi. No, en ole varma, onko se huono asia. Tavallaan tässä vaiheessa yhtye muuttuu sarjakuvaversioksi itsestään. Tai ikiliikkujaksi. Siitä kertoo jo albumin nimi ja samannimisen avausraidan lyriikat. Se ja sitä seuraava ”Eat the Rich” olivat (oikeutetusti) sinkkulohkaisuja. Jälkimmäisen videon muistan nuoruudestani. Biisimateriaali on asiallista tasoa. Sellaista, jolla ei uusia faneja välttämättä löydetä, mutta ei karkoteta ketään vanhaa. Phil Taylor palasi rumpaliksi, mikä sekin vain korostaa yhdenlaisen ympyrän sulkeutumista. Teosta ei pidetä yhtyeen vahvimpina. Samaa mieltä oli myös Lemmy. Vuonna 2016 Classic Rock nimesi sen huonoimmaksi Motörheadin albumiksi. En ole aivan samaa mieltä. 

1916 (1991) kuuluu niihin yhtyeen albumeihin, joita en ole koskaan kuullut kokonaisuudessaan, koska en seurannut yhtyeen tekemisiä aktiivisesti tässä vaiheessa. Biisilistasta nousee kuitenkin heti kaksi merkittävää nimeä: videostaan tuttu ”I’m So Bad (Baby I Don’t Care)” sekä nimessään kaiken olennaisen kertova ”R.A.M.O.N.E.S”, joka on aivan yhtyeen parhaimmistoa. Tässä vaiheessa Lemmy oli asettunut Los Angelesiin. Oliko sillä vaikutusta vai kenties pidemmällä levytystauolla, lopputulokseen suhtauduttiin erittäin myönteisesti. Eikä aivan suotta. Se on edeltäjäänsä parempi, mutta ei ehkä niin paljon kuin mitä kriitikkojen arvioista voisi päätellä. Se kuitenkin nimettiin Grammy-ehdokkaaksi eli jonkinlaisesta merkkiteoksesta jo senkin vuoksi on kyse. 

Tässä olivat kymmenen ensimmäistä albumia. Loput kuunnellaan myöhemmin.

30 vuotta Wacon piirityksestä

Huhtikuun 19. päivä tuli kuluneeksi 30 vuotta Wacon piirityksen päättymisestä. Nykynuorille tapahtuma ei ole elävä muisto, mutta viranomaisten tekemä isku Daavidin oksan tiloihin jäi itselleni vahvasti mieleen nuoruudestani. Nyt sitä voi muistella myös tuoreen Netflix-dokumentin avulla. 

Wacon lopun ajat (2023) on tehty taidokkaasti vetäväksi, mutta sen sisältö jättää paljon kiinnostavia näkökulmia pois. Sen tulkinta ei ole mielestäni yhtä oivaltava kuin joidenkin aikaisempien aihetta käsittelevien dokumenttien. 

Kirjoitin kymmenen vuotta sitten pienen blogitekstin tapahtumista ja niitä käsittelevistä dokumenttielokuvista ja tutkimuksista. Ajankohtansa vuoksi linkkaan sen tähän.

Studioalbumit osa 116: Stevie Ray Vaughan

Mitä tulee mieleen valkoisesta kasaribluesista? Jos ei tule ensimmäisenä Stevie Ray Vaughan, niin mitä sitten? 

Itselleni Stevie Ray Vaughanin ja taustabändinsä Double Troublen musiikki on tuttua jo 90-luvun alusta. Seinäjoella sitä kuunteli joka kolmas. Ja niistä joka neljäs aktiivisesti. Tai ehkä lähinnä In Step -albumia. Näin itsekin. Muita albumeita en tuntenut kuin korkeintaan yksittäisten biisien kautta. 

Myöhemmin hyllyyn tuli In Stepin viereen The Sky Is Crying, mutta ei mennä asioiden edelle. Muutamia kuukausia sitten päädyin ostamaan alkujaan jo vuonna 1993 ilmestyneen perusteellisen SRV elämäkerran kahdella eurolla, siis suomennoksen, joka ilmestyi joitain vuosia sitten. Luin teoksen ja halusin kuunnella kaikki studiolevyt. 

Texas Flood (1983) sisältää Stevien ehkä tunnetuimman biisin, ”Pride and Joy”, ja varhaisajan setin bravuurin ”Love Struck Baby”, joka avaa albumin. Teos sisältää kuusi omaa ja neljä lainaa – suhde on kohtuullinen blues-kuvioissa, joissa mielellään soitellaan mustien mestareiden kappaleita. Ennen debyyttiä Stevien soittotaito oli jo tunnustettu ja bändinkin kunto hyväksi todettu. Lähinnä kyse oli siitä, myykö levy kymmeniä tuhansia vai satoja tuhansia. Esimerkiksi keskeinen blues-lafka Alligator hylkäsi bändin, samoin teki Rollareiden pulju, vaikka Jagger ja muu bändi olivat kamapäissään diganneet Stevien kamapäistä (kokkeli ja myös viski) soittoa ja tehneet alustavia lupauksia. Lopulta Epic teki diilin ja levy purkitettiin kolmessa päivässä. Albumi elvytti bluesin, ainakin valtavirran näkökulmasta. Se on mainio levy, jos valkoinen 80-luvun bluesrock yhtään kiinnostaa. Stevie on bändin tähti ja muut hoitavat tonttinsa. Laulajana hän ei ole huippu, mutta en ole koskaan moittinutkaan. Albumi on myynyt Yhdysvalloissa tuplaplatinaa eli yli 2 miljoonaa. Ja muuallakin mukavasti. Itselleni teos on sopivaa taustamusiikkia melkein mihin tahansa tilanteeseen enemmän kuin teos, josta sauhuaisin tutuille. Mutta juuri sellaisena suhtaudun siihen erittäin myönteisesti. Tämä pitäisi ostaa käytettynä cd-formaatissa. Ei pitäisi olla kallis. 

Couldn’t Stand the Weather (1984) jatkaa tutulla linjalla. Kahdeksan biisiä, puolet omia, ja täältä löytyy myös Stevien idolin, Jimi Hendrixin ”Voodoo Child”, joka oli kuulunut hyvän tovin bändin repertuaariin. Aika komea, kahdeksaa minuuttia hipova versio. Albumi ei tuo mitään merkittävästi uutta debyytin jo tarjoilemaan pakettiin. Se on ”enemmän samaa”, mikä minulle sopii. Myynti oli hyvää, mutta siinäkin jäätiin debyytistä jälkeen. Käytettynä hyllyyn tämäkin. 

Soul to Soul (1985) tehtiin aikana, jolloin Stevien kondis oli jo heikko. Pitkään jatkunut kaman ja alkoholin käyttö vaati veronsa. Levylle haettiin vähän kaupallisempaa ja nimensä mukaisesti soulimpaa soundia ja kukaan ei oikein jaksanut keskittyä sen tekemiseen. Olosuhteisiin nähden teos on aivan hyvä. Taas noin puolet on lainapaloja. Uutuutena on yhtyeeseen ensin studiokuvioihin ja sittemmin muutenkin kiinnitetty kosketinsoittaja. Albumilla on muutamia erittäin onnistuneita vetoja. Omia suosikkejani ovat ränttätänttä ”Lookin’ out the Window”, valtavirran rokkia lähenevä ”Change It” ja häpeilemättömästi rokkaava ”You’ll Be Mine”. Mainettaan parempi levy, jonka taidan hankkia käytettynä sopivan tilaisuuden tullen. 

In Step (1989) julkaistiin neljän vuoden tauon jälkeen. Sitä ennen Stevie oli käynyt AA:ssa ja hoitanut hommansa menestyksekkäästi. Hän jätti päihteet ja palautui työkuntoiseksi. Uudesta albumista tuli menestys. Siinä on heti alussa tunnetuimpia SRV-raitoja, kuten upeasti rokkaava ”The House Is Rockin’” ja elämäkerralle nimensä antanut ”Crossfire”. Pari biiseistä käsittelee jollain tavalla päihteiden jättämistä: ”Tightrope” ja ”Wall of Denial”. Mukaan mahtui taas muutamat lainat (Willie Dixonia, Howlin’ Wolfia ja Buddy Guyta) ja instrumentaalit. Avausraidan lisäksi ”Scratch-n-Sniff” on itseäni miellyttävää rokkaavampaa laitaa, mutta onhan tämä syystäkin ollut hyllyssä ja levylautasella vuosikausia. Tähän albumiin kiteytyy valkoinen kasariblues. Minusta se ei kuitenkaan ole ainakaan millään ilmeisellä tavalla parempi kuin mikään edeltäjistään, mutta siinä yhdistyvät onnistuneet biisit ja kyseenalainen 80-luvun äänimaailma. Nyt putkeen kuunneltuna huomaa, miten kaukana tämä on soundillisesti aikaisemmista Stevien albumeista – asia, jota en ollut aikaisemmin ymmärtänyt. Ehkä juuri siksi se on Stevie Ray Vaughanin kaikkein menestynein albumi. 

Family Style (1990) ei varsinaisesti kuulu tähän. Se julkaistiin nimellä The Vaughan Brothers, sillä se on Stevien ja isoveljensä Jimmyn yhteisteos. Julkaisu tapahtui kuukausi Stevien kuoleman jälkeen. Mies kuoli helikopterionnettomuudessa elokuussa 1990. Kopterissa piti olla myös veljensä Jimmy, mutta lopulta tilaa oli vain Stevielle. Itse albumi on kolmen tähden ”välityö”, jos olosuhteet huomion ottaen tuota sanaa voi edes käyttää. Se on autoajelulle sopivaa bluesrockia, jota veljekset tekivät paremmin erikseen, Stevie Double Troublensa kanssa ja Jimmy Fabulous Thunderbirdsissä. Soundimaailmakin on aikansa löysään kaupallisuuteen pyrkivää. Johtuuko se tuottaja Nile Rodgersista vai yksinkertaisesti ajankohdastaan, sitä en osaa sanoa. Kompletisteille tämä sopii, eikä ole täysin tarpeeton muutenkaan, mutta verrattuna Stevien (tai Jimmyn) muuhun tuotantoon, perhetyyli jää todella kauas huippuhetkistä. Tai siis mistä tahansa Stevien soolotuotannosta. Eipä tullut tätäkään kuunneltua aikaisemmin, vaikka levyn kansi on todella tuttu lapsuudesta. 

The Sky Is Crying (1991) on Jimmy Vaughanin koostama teos vuosien 84–89 välisenä aikana levytetyistä raidoista. Postuumi albumi on asiallinen paketti. Mukana on omia sävellyksiä, lainoja bluesmestareilta ja yksi Hendrix. Yllättävänä kohokohtana on sen päättävä ”Life by the Drop”. Siinä tekijänä on Doyle Bramhall, jolla on ollut sormensa pelissä monissa muissakin Stevien tuotannon kohokohdissa (mm. ”The House is Rockin’”, ”Change It”). Itselläni teos on cd-formaatissa, ja sitä tulee pyöritettyä satunnaisesti. Aina siitä jää hyvä mieli, mutta mikään ehdoton suosikki se ei ole. Se ei kuitenkaan ole ylijäämäpaketti, johon olisi kaavittu tynnyrin pohjalta kaikki sakka. 

Jos ostat yhden SRV:n, suosittelen Texas Floodia. Jos haluat toisen, niin sitten In Step. Siinä vaiheessa lähtisin jo suosittelemaan Stevie Rayn suuntaan musiikillisesti kolmannella albumillaan suunnanneen The Paladinsin ostamista. Yhtyeen Let’s Buzz (1990) on minulle – kenties henkilöhistoriallisista syistä – tärkeämpi kuin SRV, ja ehkä eniten kuuntelemani bluesalbumi. Siinä SRV-tyyppisen bluesrockin hyvät puolet yhdistyvät raikkaaseen rockabillyyn. Yleisesti kuitenkin tekisin kuin olettaisin Stevien tekevän itse: suosittelisin bluesin mustia mestareita ja sen jälkeen jatkaisin Stevie Ray Vaughanin ja muiden suuntaan. Silti laitan puuttuvat SRV:t ostoslistalle ja hommaan ne, kunhan tulevat edullisesti vastaan. 

SRV on aika turvallista mutta samalla niin kotoisaa musiikkia. Myönteinen suhtautuminen muuttui vielä huomattavasti myönteisemmäksi, kiitos kirjan ja sen inspiroiman kuuntelurupeaman.