torstai 29. toukokuuta 2008

Terveys ja hoito


Yhdysvaltalaisen provokaattorin ja dokumenttiohjaajan Michael Mooren viimeisin Sicko on ollut pitkään katsomista odottavien listalla. Viime syksynä Leedsissä ajattelin mennä katsomaan sen teatteriin, mutta valitsin Joy Divisionin laulajasta Ian Curtisista kertovan elokuvan. Sitten yliopiston Vallankumous-yhdistys – kyllä, kyllä, tämä ei ole vitsi – järjesti tapahtuman, jossa oli määrä katsoa Sicko ja keskustella siitä. Nuo brittiläiset cheguevarat olivat kuitenkin teknologisesti rajoittuneita eivätkä saaneet hommaa toimimaan. Tekeleestä toki keskusteltiin kaikesta huolimatta, sillä yhdistyksen aktiivit olivat jo ennättäneet katsoa sen. Nyt vihdoin katsoin Sickon.

Mooren aikaisemmat ovat monin tavoin nautinnollisia, vaikka ne eivät kestäkään kaikilta osin kriittistä tarkastelua aiheiden käsittelyn tai menettelytapojen osalta. Sama pätee Sickoon. Yhdysvaltalaisille suunnattu hengennostatus terveydenhuollon ongelmista idealisoi muiden maiden järjestelmät. Vallankumous-yhdistyksen nuoret vihaiset miehet (oli siellä yksi nainen ja yksi vanhempi vihainen mies), jotka olivat juuri lähdössä yksityistämistä vastustavaan mielenosoitukseen Lontooseen, kertoivat välittömästi, ettei brittiläinen terveydenhuolto vastaa alkuunkaan Mooren tarjoamaa kuvaa. Ei, vaikka systeemi on parempi kuin Yhdysvalloissa.

Sicko ei sisällä niin paljon provosointia kuin vaikkapa Roger ja minä, Bowling for Columbine ja Fahrenheit 9/11. ”Syyllisiä” nolaavia kasvokkaisia kohtaamisia, jotka ovat tyypillistä Moorea, ei ole kuin loppupuoliskossa, jossa käydään kolkuttelemassa Guantanamo Bayn portteja. Sicko on otteeltaan pikemminkin sentimentaalinen, hannukarpomainen. Sitä alleviivaa erityisesti 9/11-katastrofissa auttaneiden ja siinä sairastuneiden vieminen Kuubaan, jossa heitä hoidetaan ja diagnosoidaan ilmaiseksi.

Sentimentaalisuus yhdistyy lääketeollisuuteen kohdentuvaan asiakritiikkiin, kun inhalaattori maksaa Kuubassa viisi (Yhdysvaltain) senttiä ja potilaiden kotimaassa 120 dollaria. Paikoitellen sentimentaalisuus on onnistunutta, erityisesti kun Moore ikään kuin kysyy yhdysvaltalaisilta kaiken keskellä: ”Keitä me olemme?”

Yhdysvaltojen vakuutusyhtiöihin perustuvaa terveydenhuoltojärjestelmää ei tarvitse kadehtia. Eräs tapaamani Yhdysvalloissa asuva intialaissyntyinen henkilö, jonka italialainen vaimo oli raskaana Yhdysvalloissa, totesi: ”Raskauden seuranta ja hoito esimerkiksi eurooppalaisiin maihin verrattuna oli kamalaa. Me olemme siellä sentään keskiluokkaa. Voin vain huolestuneena kuvitella, miten surkea tilanne on köyhemmillä.”

Suomessa katsojat voivat ajatella, että onneksi meillä on sentään toimiva systeemi. Kuitenkin samanaikaisesti, ja vähän väliä, julkisuus täyttyy terveydenhuollon ongelmista. Tänään uutisoitiin, että suomalainen systeemi on menossa täyteen remonttiin. Uutisissa kerrottiin vain vähän, mitä tämä tarkoittaa. Minun huomioni vei se, että valmistelu on tehty salassa. Siis salassa!? Kuka näin saa toimia maassa, jossa terveydenhuoltoa ei ole yksityistetty vakuutusyhtiöille? Eikö tästäkään saanut käydä mitään ”valmisteluvaiheen” aikaista julkista keskustelua? Vaikka emme tästä syystä vielä saakaan tietää, millainen remontti on tulossa (siis tulossa jo, eikä järjestelyistä voi enää sanoa mitään), pitäisi hälytyskellojen soida. Täysin riippumatta siitä, onko lopputulos hyvä vai huono. Vai pitäisikö sanoa: itsepähän olette edustajanne äänestäneet.


tiistai 27. toukokuuta 2008

Muistatko Wendy Jamesin?

Yle Teema on näyttänyt koosteita 1980-luvun lopun ja vuoden 1990 provinssirokeista. Muistan katselleeni vuonna 1986 suoraa lähetystä. Samoin tein vielä vuoden 1987 lauantaina. Husker Du, Fine Young Cannibals ja Iggy Pop jäivät noina vuosina kokematta livenä. Vuoden 1987 sunnuntaina menin paikalle ilmaisrannekkeella. Ohjelmisto ei pikkupoikaa sytyttänyt Eppu normaalia lukuun ottamatta. Tunnelma sen sijaan kiinnosti. Taisin ottaa myös huikat tuntemattoman pullosta, vaikka se oli ainoa vanhempieni kieltämä asia. Bob Geldof, joka ei edes tuolloin vakuuttanut, jäi mieleen yllättävästä syystä. Rumpali heitti kapulan yläkautta yleisöön ja se pysähtyi vieressäni seisoneen naapurin pojan kaulaan. Siihen se jäi ja kapulasta tuli muistoesine.

Muistoja ennen kaikkea tuovat teeman lähetyksetkin. Ystävien kanssa hengailu ja satunnaiset tutut – ne ovat olleet tärkeä osa festivaaleja. Silti provinssirokissa nähdyistä keikoista muodostuu hieno lista. Siihen kuuluvat esimerkiksi Red Hot Chili Peppers, Lou Reed, Suzanne Vega, James, Weezer, Nine Inch Nails, Ry Cooder, Travis, Super Furry Animals, Joe Strummer, David Byrne, PIL, Nofx, Bad Religion, Nomeansno, Patti Smith, Go! Team, Suede (2 kertaa), David Bowie, Rage Against the Machine, Massive Attack, Cure, Iggy Pop, Queens of the Stone Age, John Cale, Soundtrack of Our Lives, Manic Street Preachers, Tool, Blur, Primus, Misfits, Placebo, Helmet, Primal Scream, Raveonettes, House of Love, R.E.M… Ennen festivaalin muuttumista hevipainotteiseksi, se onnistui tuomaan näytille artisteja, joiden suuruus jäi vähän epäselväksi, mutta kirkastui myöhemmin. Liian nuori Ry Cooderille, liian levoton R.E.Mille, liian punk Primal Screamin tanssille.

Parhaita provinssiakteja miettiessä pää kääntyy kauas taakse. Cramps (1990), Ramones (1988), ehkä Stone Roses (1990) sekä Jesus and Mary Chainin katastrofi vuonna 1988. Tässä mielessä teeman kooste vuodelta 1990 oli valittu oudosti: ei päälavan Crampsiä eikä ensimmäisen levyn aikaista Stone Rosesia, joka päätti lauantai-illan, vaan saarilavalla tanssittanut De La Soul ja maailmanmusiikki. Rajoitetut kuvaus- ja lähetysoikeudet voivat olla perusteena ratkaisulle.

Kotimaisista ikimuistoisimmat lienevät Veljeskunnan aikainen CMX (1992), ekan levyn jälkeinen Risto (2006), Kumikamelin sekoilut alueella vuonna 1994 ja Motelli Skronklen performanssit vuonna 1989. Ja tietysti kaikenlaiset nousuhumalaiset hetket, jolloin keskinkertaisuudesta tulee parasta ikinä.

Nyt kun provinssi-ikä alkaa olla enemmän kuin keskimääräisen kävijän elinikä, voin jättää tämän vuoden väliin ja mennä sitten kun siellä esiintyy itselleni tärkeitä artisteja. Provinssi-ikäni on 20. Seinäjoella kasvaneille tällainen määrä provinssia ei ole mitään kovin erityistä. Keskimääräisen kävijän mielestä niin pitkään festivaaleilla tarponeet joutanevat jäähylle. No, ehkä ensi vuonna sitten.

Punk-historiikeissa muistetaan mainita, ettei Sex Pistolsin legendaarisella varhaisella klubikeikalla ollut kuin kourallinen ihmisiä, vaikka tuhannet ovat väittäneet olleensa siellä. Provinssin historiasta löytyy samankaltainen kuriositeetti. Vuonna 1989 päälavalla esiintyi indiepop-yhtye Transvision Vamp. Jos kävijöiden muistia on uskominen, noin 15 000 ihmistä on nähnyt yhtyeen laulajan Wendy Jamesin pikkuhousut ollessaan eturivissä. Mahtoi olla lavan edessä miehinen tungos.

sunnuntai 25. toukokuuta 2008

Pieni kommentti kommentaareista

Voisin sanoa harrastavani erilaisten johdanto- ja kommentaariteosten lukemista. Voisin sanoa niin, koska tavallaan se kuitenkin kuuluu tutkimuksellisten kykyjen ylläpitoon. Mutta tutkimuksen teko ei mitenkään vaadi yhä uusien introjen kahlaamista. Harrastan erityisesti kulttuuriteorian ja mannermaisen filosofian angloamerikkalaisia kommentaareja. Aktiivisimmin luen Deleuzea koskevia teoksia, mutta myös Foucault on suosiossani. Yleensä luen niitä kerratakseni perusväittämät ja pysyäkseni kärryillä sovellusten ja käyttötapojen kirjosta.

Olen rikkonut parin vuoden tauon Foucault-kommentaarien lukemisessa. Olen lukenut niitä nipun aikaisemmin, en tietenkään kaikkia. Ne ovat keskenään hyvin erilaisia. Osassa referoidaan Foucault’n teoksia ja toisissa ajattelija suhteutetaan filosofian kenttään. Molempia kommentaarityyppejä yhdistää painottuminen arkeologian ja genealogian teemoihin. Joko ne nähdään erillisiksi vaiheiksi – varhaistuotannon tiedon arkeologisista tutkimuksista kohti seksuaalisuuden genealogiaa – tai sitten korostetaan niiden limittäisyyttä. Australialaisten Geoff Danaherin, Tony Schiraton ja Jen Webbin jo vuonna 2000 ilmestynyt ”Understanding Foucault” on toisenlainen, vaikka se näennäisesti eteneekin varhaistuotannosta kronologisesti eteenpäin.

Ostin teoksen jo pari vuotta sitten halvan hinnan vuoksi. Nyt sitä vihdoin luettuani oikeastaan ymmärrän sen erilaisuuden. Foucault’n kirjojen esittelyyn käytetään vain muutama sivu. Myös ajattelijan suhteuttaminen filosofeihin ja aatesuuntauksiin on hyvin pinnallista. Näiden sijaan teos keskittyy hallinnallisuuden ja biovallan teemoihin, joiden nähdään kulkevan koko Foucault’n tuotannon läpi. Ratkaisu on mielenkiintoinen, koska käsitteet eivät ole monografioiden vaan vasta myöhemmin julkaistujen luentojen perustavaraa. Valinta tuntuu noudattavan angloamerikkalaisen Foucault-tutkimuksen painopisteen muutosta.

Toinen seikka, joka tekee kommentaarista erilaisen, on sen käyttöön tähtäävä ote. Se ei ohjeista niinkään Foucault’n metodiin kuin tekee yhteiskuntahistoriallisia muutoksia ymmärrettäväksi Foucault’n kautta. Kirjoittajat eivät juurikaan kritisoi tai problematisoi Foucault’n ajattelua, vaan lähinnä osoittavat sen relevanttiuden nykyajan sosiaalisten, kulttuuristen ja poliittisten ilmiöiden ymmärtämiselle. Ehkä siksi mutkat suoristava teos vaikuttaa paikoin turhankin kepeältä. Ainakaan minulle se ei tarjoa oivalluksen riemua samoin kuin esimerkiksi John Rajchmanin ”Michel Foucault: The Freedom of Philosophy” (1985), mutta on puutteistaan huolimatta hyvää luettavaa.

Danaherin ja kumppaneiden teoksen vertaaminen muihin johdantoihin ja kommentaareihin saa pohtimaan, miten painopisteiden valikointi tuottaa erilaisia lopputuloksia. Samoin se suostuttelee sukeltamaan alkuperäistekstien pariin. Kun kommentaarit ovat erimielisiä tai ainakin korostavat eri käsitteitä ja näkemyksiä, on selvitettävä itse. Se ei kuitenkaan poista kommentaarien hyödyllisyyttä. Ilman niitä kynnys tarttua alkuperäisteksteihin voisi olla liian korkea.

Foucault itse kirjoitti hyvin kriittisesti kommentaareista tarkoittaen sillä diskurssimuotoa, joka parafraseeraa tekstin pintamerkityksen. Tässä merkityksessä aika harvat teokset ovat kommentaareja. Ainakin niitä tulee luettua toisin kuin ennen. Aikaisemmin niistä etsi Foucault’n ajatusten referointia, nyt lukeminen kohdentuu kommentaarien kirjoittajien tulkintoihin. Ja niille ei tunnu tulevan loppua. Kuten Foucault totesi, kommentaarin tehtävänä on tuottaa uutta diskurssia ad infinitum.

keskiviikko 21. toukokuuta 2008

Viidakon tarinat

Kun pääsin alkuun you tuben aarteiden käsittelyssä, niin jatkan sitä ainakin yhden postin verran. Nimittäin nautinnollisia ja samanaikaisesti sivistäviä hetkiä on tullut vietettyä Tales from the Junglen parissa. Se on BBC:n sarja, joka käsittelee kenttätyöhön perustuvan antropologian pioneereja, jotka eivät tyytyneet muiden tekemiin kuvauksiin vaan menivät itse paikan päälle havainnoimaan ja haastattelemaan, mikä vaati myös paikallisen kielen opettelua. Kaikki osat sisältävät paljon asiaa, mutta myös taitavan jännitteen tai jopa ”skandaalin”, jonka valinnalla saadaan aikaan draama ja tarina.

Ensimmäisen osan kohdehenkilö on itseoikeutetusti puolalaissyntyinen Bronislaw Malinowski (1884–1942), joka halusi tulla brittiläisen aristokratian täysivaltaiseksi jäseneksi tieteellisten saavutustensa kautta. Tässä jännitteen luo tietysti Malinowskin Trobriandeilla vietetyn neljän vuoden aikana kirjoitettujen kenttäpäiväkirjojen julkaisu vuonna 1967. Kenttätyöhön perustuvan havainnoinnin ja systematisoinnin pioneeri näyttäytyykin päiväkirjojensa perusteella himokkaaksi, arrogantiksi ja rasistiksi, jonka suhde ”villeihin”, partnereihin, isään ja äitiin olivat täynnä kaikkea muuta kuin mitä stereotyyppisesti mutta myös ideaalisesti assosioidaan tieteen viileyteen ja todistusaineiston arviointiin.

Toisessa osassa käsitellään yhdysvaltalaista ”kaiken oraakkelia”, Margaret Meadia (1901–1978), varhaisista naisantropologeista tunnetuinta. Hänen Samoan saarilla kasvamista tarkasteleva teos Coming of Age in Samoa oli tieteellisen kiinnostuksen lisäksi aito bestseller. Jännite rakennetaan Meadin väitteiden kumoamisyritysten varaan. Hän oli esittänyt, että Samoan saarilla kasvamiseen ei liity seksuaalista ynnä muuta ahdistusta kuten länsimaissa. Pyrkimyksenä oli siis relativisoida universaaliksi oletettu käsitys yksilön kasvamiseen liittyvistä ongelmista, ja tähän eittämättä liittyi ”kadonneen paratiisin” löytäminen, paratiisin, jossa naisten vapaa seksuaalisuus oli tavallista. Skandaalin aiheuttajana on Derek Freeman, jonka tutkimukset osoittavat Meadin olleen väärässä lähes kaikessa. Kyse on viisi vuotta Meadin kuoleman jälkeen julkaistusta teoksesta ”Margaret Mead and Samoa: The Making and Unmaking of an Anthropological Myth” (1983). Suuri osa väitteistä perustuu siihen, että aineisto on lopultakin hyvin erilaista – ei vain ajallisesti, vaan myös informanttien iän ja sukupuolen osalta. Toinen skandaali koskee 1980-luvulla haastateltua samoalaista iäkästä naista, joka muistaa Meadin olleen saarella. Nainen kertoo heidän vetäneen nuorta länsimaista naista nenästä – juksaaminen kun on osa samoalaista tapakulttuuria.

Kolmannessa osassa ei tarvitse puhua pienestä jännitteestä vaan aidosta skandaalista. Se käsittelee Carlos Castanedaa (1925–1998), jonka epäonnistunut akateeminen ura vaihtui antropologissävytteisten bestsellerien kirjoittamiseen ja myöhemmin yhteiskunnasta eristäytyvän uskonnollisen johtajan kaltaiseen statukseen – ja sitä kautta taas ongelmiin muun yhteiskunnan kanssa. Castanedaa käsittelevä osuus alkaa loppua kohden muistuttaa Jim Jonesin kansantemppelistä kertovia dokumentteja. Myös antropologisen kenttätyön kannalta aiheessa on paljon kiinnostavaa: Keksikö Castaneda itse informanttinsa, intiaanishamaani Don Juanin? Miksi kenttäpäiväkirjat katosivat? Oliko niitä olemassakaan? Millainen on tutkijan suhde tutkimuskohteeseensa?
Sarjan hienous perustuu pitkälti siihen, etteivät skandaalit muodosta muuta kuin dramatisoinnin keinon. Pioneereja käsitellään kunnioittavasti ja monipuolisesti. Kuvassa poseeraa Carlos Castaneda, jota käsittelevää osuutta en tätä kirjoittaessa enää löytänyt you tubesta. Ehkä historia toistaa itseään Carlosin katoamistempuissa.

maanantai 19. toukokuuta 2008

Pervertikkojen elokuvaopas

You tubessa on kaikenlaista hauskaa. Sieltä löytää musiikkivideoita ja keikkaklippejä, hidastetun version Joka kodin asuntomarkkinoista ja mattinykäsiä Norjan television haastatteluissa ja vähän muuallakin. Minulle palvelun parhainta antia ovat viime aikoina olleet kulttuuriteoreetikkoja ja filosofeja käsittelevät pätkät. Esimerkiksi mainiot dokumentit Derridasta ja Zizekistä on katsottavissa kokonaan. Jokin aika sitten katsoin myös melkein kaksi ja puolituntisen, Sophie Fiennesin ohjaaman Pervert’s Guide to Cineman (2006), jossa Slavoj Zizek kertoo klassikkoelokuvien lacanilaisista juonteista. Leedsin yliopiston kirjastossa tekelettä tuli hypisteltyä, mutta sen katsominen jäi sen sisältämän Yhdysvaltojen aluekoodin vuoksi. You tubesta sen voi katsoa kokonaan ilman mitään koodeja.

Zizekin tulkinnat ovat nautittavia. Yhtäältä ne valaisevat psykoanalyyttista ja erityisesti lacanilaista käsitteistöä, toisaalta ne ovat esimerkkejä tarkan katsomisen ja analysoinnin taidosta. Tässä en viitsi kirjoittaa kaikista, yksi esimerkki molemmista riittäköön.

Hitchcockin Psyko toimii esimerkkinä psykoanalyyttisesta psyyken ymmärtämisestä. Norman Batesin kolmikerroksinen koti motellin vieressä vastaa psyyken kolmea tasoa, superegoa, egoa ja idiä. Äidin hallitsema yläkerros on superego, joka ei ole niinkään moraalin lähde kuin jatkuvilla käskyillä egoa pommittava ja sitä pilkkaava psyyken osa. Keskikerros on egon valtakunta, jossa Norman oli kutakuinkin normaali, terve ja toimiva rationaalinen ihminen. Kellarikerros on idin aluetta. Se on viettien valtakunta, jossa Norman pukeutuu väkivaltaisen äidin hahmoon.

Zizekin tulkinnat muun muassa David Lynchin elokuvista perustuvat tarkkaan katsomiseen ja oivaltavaan analysointiin. Erityisen viehättävä on selvitys Lost Highwaysta. Siinähän päähenkilöä esittävä ihminen vaihtuu kesken elokuvan. Muistan jonkun kirjoittaneen elokuvan ilmestyessä, että on se Lynch sekaisin, ihme heppu kun pääosan esittäjä vaihtuu kesken elokuvan. Että onkos tämä postmoderni kikkailu täysin tarpeellista? Zizek tekee asian täysin tolkulliseksi. Elokuvassa tapahtuu siirtyminen todellisuudesta fantasiatilaan, jota näyttelijän vaihtuminen merkitsee. Epäonnistuneen yhdyntäyrityksen jälkeen nainen taputtaa ymmärtävästi selkään – totaalinen nöyryytys. Todellisuudessa suhde ei siis toiminut. Sitten siirrytään fantasiatilaan, jossa päähenkilön hahmo on seksuaalisesti kyvykäs ja ruskeatukkaisesta naisesta on tullut blondi. Jos todellisuudessa seksuaalisen suhteen este oli miehen sisäinen, fantasiatilassa este on ulkoistettu. Mr. Eddy, voimakastahtoinen mies, on ulkoistettu, seksuaalisen suhteen este. Ja sitä rataa. Ei se Lynch nyt niin vaikea ole, ainakaan Zizekin selityksissä. Vaan voihan sitä pitää näkemästään, vaikka ei edes pyrkisi tulkitsemaan näkemäänsä. Muistan Mulholland Driven päätyttyä takanani istuneen kommentoineen: ”Olipa mahtava leffa – en tajunnut mitään.” Kyllähän se nauratti ja kukapa haluaisi kieltää tuollaisen nautinnon. Joskus hyvä analyysi on kuitenkin nautinnollisempaa, ainakin pervertikkojen maailmassa.

sunnuntai 18. toukokuuta 2008

Pussikaljaromaani

Ilmeisesti kuusi kuukautta ulkomailla sen teki. Tuli halu lukea suomalaista kirjallisuutta. Välillä on nykyään pitkiäkin taukoja suomalaisten romaanien lukemisessa, ja jotain oli tehtävä. Pokkarihyllystä tarttui suositusten varjolla mukaan Mikko Rimmisen Pussikaljaromaani. En kiinnostunut siitä erityisesti sen ilmestyessä vuonna 2004. Pikemminkin sen saama kiitos ärsytti, jos sitäkään. Suomalainen nykykirjallisuus oli korvissani muuttunut juoppohullun päiväkirjoiksi, pussikaljaromaaneiksi, tolppa-apinoiksi ja paskateorioiksi. Ei sytyttänyt pätkääkään. Nyt kun Pussikaljaromaani on luettu, voi vain sanoa sen olleen käytetyn ajan arvoinen.

Kolmen sankarin päivän mittainen seikkailu on parhaimmillaan erittäin hauska, joskin paras lento katkeaa loppua kohden. Samoin välillä tunnelman etäännyttää kertojan tyylin poikkeavuus hahmojen maailmasta. Silti kyse on hienosta teoksesta. Kuitenkin itseäni vaivaa aina suomalaista kirjallisuutta lukiessa oma lukemishistoriani ja sen suhde koulun kirjallisuuskasvatukseen.

Nuorena olin erittäin vastahakoinen lukija. Yläasteella jätin kaupungin kauneimmat lyylit suosiolla lukematta. Saatan muistaa väärin, mutta en ilmeisesti lukenut ensimmäistäkään kotimaista romaania ennen lukiota. Lukiossa ahmin mielelläni maailmankirjallisuuden klassikoita, scifiä ja mitä tahansa opettajat halusivat. Kotimaista kaunokirjallisuutta ei pahemmin tarvinnut lukea Seitsemän veljeksen lisäksi, joten se jäi pitkälti Jouko Turkan ja Kauko Röyhkän harteille, ja Röyhkääkin luin vain koska olin kiinnostunut hänen musiikistaan. Lukion lopussa sentään luin äidinkielen kurssilla Juhani Ahon Juhan, joka tuntui puisevalta menneen maalaiselämän tarkastelulta – ja juuri sellaista kaipasin vähiten elämääni. Vasta myöhemmin ymmärsin teoksen hienouden.

Myöhemminkin olen vältellyt kotimaista kirjallisuutta. Hotakaista diggailin jossain vaiheessa, mutta pääosin keskityin lukemaan ulkomaisia klassikoita. Silti melkein joka kerta kun luen jotain kotimaista kirjallisuutta, pidän siitä, siis sekä lukemisesta että kirjojen sisällöstä. Sillanpään Hurskas kurjuus, Lehtosen Putkinotko, Salaman Juhannustanssit – kaikki hienoja teoksia. Siksi tekee mieli kysyä, onko kirjallisuuskasvatuksessa (tai ehkä opettajissa) jotain perustavasti vialla (koska se latisti) vai olinko lukiossa luupää, jolle kaikki suomalainen realismi ja maaseutukeskeisyys oli jotain kartettavaa. Se kirjallisuus ei kertonut omasta maailmastani. Omasta maailmasta kertovien teosten lukeminen olisi saattanut näyttää, että kirjallisuuden harrastaminen on hienoa.

Viime aikoina olen ajautunut tutkijoille tyypilliseen tilanteeseen. Romaaneille on yhä vähemmän aikaa, kun lukeminen painottuu tutkimuskirjallisuuteen. Ja kun tällaisessa touhuamisessa on pakko lukea melkoisen paljon, ei romaanin lukeminen aina tunnu rentouttavalta vaihtoehdolta. Siksi kaunokirjallisuus on harrastus juuri siinä mielessä, etteivät aukot sivistyksessä saa aikaan huonoa omaatuntoa.




lauantai 17. toukokuuta 2008

Kesäviisut

Yhtenä tylsähkönä hetkenä päätin tehdä listan itselleni rakkaista kesäbiiseistä. Ainoana kriteerinä oli kesän mainitseminen otsikossa. Listan koottuani olen vakuuttunut, että tulisin hyvin toimeen ilman suurinta osaa listatuista kappaleista. En kuitenkaan edes yritä perustella vaikkapa Popedan listaamista. Enkä ole miettinyt kovinkaan pitkään, mitä olen unohtanut. Listan nauttimisen aperitiiviksi sopii Terveiden käsien Tornion kevät (”Torniossa paska haisee kevät on tullut Tornioon”). Alla minuutin hc-rypistyksessä Läjän ääni on mahtava ja maaseudulla kasvanut tietää, miltä nenässä tuntuu, kun kevät tulee ja lanta levitetään pelloille. Lista kuutosesta viiteentoista on seuraava:

6. Sleepy Sleepers: Kesämopo
7. Luonteri surf: Loputon kesä
8. Lapinlahden linnut: Kesäapina
9. Radiopuhelimet: Loputon kesä
10. Kauko Röyhkä: Kesäaikaan
11. Woude: On kesä vasta alussa
12. Pojat: Koko kesä
13. Popeda: Pitkä kuuma kesä
14. Pelle Miljoona: Intiaanikesä
15. Leevi and the Leavings: Koko talvi kesämökillä

Tarkemmin esittelen jäljellä jäävät viisi kesärallia.

5. PMMP: Kesäkaverit. Image-lehdessä Riku Korhonen (terveisiä Riku, vaikka tuskin tätä luet) painottaa, ettei halua koskaan puhua pahaa dokaamisesta – se on äärettömän kivaa. Näinhän se on, haittavaikutuksista huolimatta. Vaikka PMMP ei ole sykähdyttävä orkesteri – korkeintaan valtavirrasta papukaijamerkin saava ja siten omaan maailmaani kelpuutettava – Kesäkaverit on mainio teksti ja kohtuullinen sävellys. Erityisesti viehättää kesäinen hurlumhei, se hetki, jolloin antaa itselleen anteeksi etukäteen, että homma riistäytyy käsistä. Laulussa on jo pari iltaa vahingossa alla; baariin mennessä pyydetään tarjoilijaa tuomaan suuri pullo halvinta mitävaan; aina on mukana joku jonka täytyy mennä aikaisin tutimaan (ei laulun tekstiminä tietenkään); yön läpi juomisen jälkeen mennään aamupalalle hotelliin, jossa seikkailijat huomaavat muiden paheksuvan: ”noi on pelti kiinni höh otan pekonii…”. Tietenkään juhlija ei muista juomakavereiden sukunimiä, mutta meno jatkuu. Teksti saa minut varmistumaan siitä, että myös tulevana kesänä täytyy ainakin yhtenä iltana juopotella ulkosalla siihen asti, että pullakuskit tulevat pullantuoksuisilla autoillansa kadulla vastaan.

4. Aknestik: Kesällä ei mennä nukkumaan. Suomirokin ikuiseksi lupaukseksi jäänyt Aknestik oli kokonaisuudessaan sellainen helteeseen sopiva melodinen ja vähän melankolinenkin yhtye. Kesällä ei mennä nukkumaan kertoo simppelin tarinan lapsuuden lopusta ja tytön muutosta kaupunkiin. Silti toisilleen luvataan palata rantaan joskus uudelleen. Minulla ei tosin ole kokemuksia asiasta. Minua ei jäänyt odottamaan kuin äiti kesäkeittoa pursuavan kattilansa kanssa. Olennaista onkin, että jokainen kykenee kuvittelemaan tilanteen ja eläytymään siihen. Ja jos ei kykene, niin ainakin kesällä valvominen ja ulkona hengailu kuului minun teinivuosiini.

3. Jontti & Shaka: Kesän saldo. Suomalainen hip ja hop on minun makuuni poikkeustapauksissa. Jontin ja Shakan Rata-äänite on sellainen, ja erityisesti kesäviisuksi kelpuutettava Kesän saldo. Teksti käsittelee ”katu-uskottavaan” tyyliin kuolleiden kavereiden saldon kasvua kesän tiimellyksessä tai heidän termein: posse hajoo käsiin. Eniten masentaa, että seuraavasta voi odottaa vaan ”vitusti pahempaa”. Joskus koetun kuivan kesähelteen painostavuuteen sopii toteamus: ”Tää posse flippaa helteistä.” Ainoa valon pilkahdus on siinä, että kesä kääntyy syksyyn. Synkkyydessään riemukas kesäviisu.

2. Silmienvaihtajat: Kesäaika. Silmienvaihtajat ei ole tunnettu nimi, mutta kun sanotaan Mana Mana tai Jouni Mömmö, niin silmät alkavat avautua. Silmienvaihtajien Kesäaika on Mömmön säveltämä ja sanoittama demokappale. Melkein 9 minuuttinen raita kertoo kundin prätkäreissusta tyttönsä kanssa Karjalasta Seinäjoelle ja takaisin. Seinäjoella (provinssirokissa?) juodaan kossua ja siinä kaikki. Lyriikat olisivat Popedaa, jos tekstiminä vetäisi sen kossun yhdellä huikalla, saisi pillua ja ehkä sukupuolitaudinkin sekä muistaisi hehkuttaa pitkin matkaa prätkän kromipinnasta ja erikoisvanteista. Leevi and the Leevingsiä ne olisivat, jos kossun jälkeen sammuttaisiin telttaan, missattaisiin kaikki bändit ja loppumatkasta rekka törmäisi toiseen prätkistä ja jäljelle jäänyt olisi pakotettu viemään omansa kaniin hautajaiskulujen kustantamiseksi. Koska biisi on Mömmön, ei mitään tällaista ole. On vain piinaava tunne siitä, että musiikki sanoo toista kuin teksti. Teksti sanoo: kaikki on hyvin. Soitto ja laulutapa kertoo: mikään ei pääty hyvin. Kappale löytyy muuten levy-yhtiö Riemun promolta Riemu 2000–2005.

1. Punaiset messiaat: Kesä ’96. Alkuriffi on silkkaa Popedaa. Loppu teinimäistä fiilistä. Bändi taas oli jotain, mitä en tiedä kenenkään diggailleen. Kaveripiirissäni tyhmintä mitä olisi voinut tehdä, olisi ollut Punaisten messiaiden hehkuttaminen. Superegoni vahvuudesta kertoo, että en soittanut biisiä kenellekään enkä edes humalassa vitsinä kehunut sitä. Vaikka yhtye oli samaa skeneä Apulannan, Tehosekoittimen ja Lehtivihreiden kanssa, ei se lähtenyt samanlaiseen suosioon kuin apis ja teharit. Näin oli varmaan oikein, mutta yhtyeen parhaat hetket olivat… hmm… parhaita. Biisin vahvuus on sisällyksettömässä kesästä intoutumisessa, jolle nyt ei oikea kesäkään yleensä anna paljoa katetta. Siksi nostan sen listan ykköseksi. Teksteistä ei ole paljon kertomista. ”Pois kesä lopulta huuhdellaan, mutta muistot eivät kuole milloinkaan.” No jaa. Kyllä kai silloin jotain tapahtui. Ainakin kävin viimeistä kertaa tentissä, vietin kuukauden Prahassa ja kävin ensimmäisen kerran Roskilden festivaaleilla, jossa esiintyivät mm. Nick Cave, Frank Black, Billy Bragg, Pulp, Neil Young, Flaming Lips, El Vez, Southern Culture on the Skids, Sebadoh, Ministry, Chumbawamba, David Bowie, Placebo, Massive Attack, Black Grape, Jesus Lizard, Sex Pistols, Björk, Rage Against the Machine, Underworld, Grant Lee Buffalo. Ei huono kesä. Ja täsmennetään vielä: näin nuo kaikki ja muutaman muunkin.

perjantai 16. toukokuuta 2008

Psykobillyn rytmit

Uusimmassa Rytmi-lehdessä on juttu psykobillystä. Se rakentuu Tiger Armyn ja Horrorpopsin haastatteluille sekä historialliselle katsaukselle genren varhaisvaiheisiin. Vaikka lehdellä ei olekaan resursseja irrottaa ketään kirjoittamaan mittavaa ja kattavaa genren historiikkiä, on jo aiheeseen tarttuminen hatunnoston arvoinen asia. Suomalaisista musiikkilehdistä muistan psykobillyä käsitelleen vain aikanaan Pohjanmaalla ilmestyneen Botnia Beatin. Siinä oli joskus 1980-luvun lopulla artikkeli ”Mitä on psykobilly?”, jossa viitattiin myös alan kotimaisiin nimiin (ja se on lyhyt lista). Genren käsittely musiikkialan valtalehdessä ei nosta tilauskantaa huippuunsa, joten kyse on ensisijaisesti tyylikkäästä ja ehkä rohkeastakin ratkaisusta.

Jos Rytmin jutun lukee oikein tarkkaan, huomaa myös erityiskiitoksissa allekirjoittaneen nimen. Kävimme päätoimittajan kanssa saunassa läpi genren koukerot. Tietämystäni lisäsi juuri tuolloin lukemani Craig Brackenridgen teos Hell’s Bent on Rockin: A History of Psychobilly. Teosta lukiessa tuli ikävä alan vinyyleitä, jotka makaavat tällä hetkellä varastossa muun omaisuuteni seassa. Sen lisäksi, kun muistelin monien alan harrastajien myyneen vinyylinsä pois, jäin miettimään, kenellä on Suomen suurin psykobillykokoelma? Itselläni alan vinyyleitä on luultavasti jonkin verran yli sata. Tuorein niistä ei ole enää kovin tuore, mutta sillä määrällä päästään varmaan Suomessa kärkikymmenikköön, ainakin ns. old school psykon osalta.

Viime aikoina olen alkanut kuunnella genren merkkiteoksia uudelleen, samalla tavalla kuin keski-ikäiset perheenisät hakevat iltalehtien ja pesuaineiden lisäksi lapsuuden hevilevyt Anttilasta. Vaikka genre on omalla tavallaan idiotismin ruumiillistuma ja vaikka en koskaan halunnut elää tuossa genressä ja vaikka suurin osa genren musiikista on edelleen yhtä huonoa kuin 1980-luvulla ja 1990-luvun alussa, on muutamissa alan levyissä edelleen potkua. On jopa aika upeaa muistella sitä, että ennen lukion päättymistä oli nähnyt elävänä muutamia alan keskeisnimiä: Batmobilen, Meteorsin, Nekromantixin, Guana Batzin, Crampsin jne.

Genren seuraamisessa oli myös jotain sellaista, mitä nyt teini-ikäänsä elävän on mahdoton samalla tavalla kokea. Ensinnäkin, genre oli tuolloin olemassa ja se oli jokseenkin rajattu. Nyt ei ole samassa mielessä genreä eikä rajoja. Silloin se oli hallittavissa. Mielestäni on kehittävää oppia tuntemaan jokin genre pääpiirteissään. Se, että tietää koko variaation, tuntuisi olevan avuksi muidenkin kokonaisuuksien hahmottamisessa. Ja jos ei ole, niin ei liene haitaksi uskoa niin. Toiseksi, levyt ostettiin postimyynnistä joko Suomesta, Ruotsista tai Englannista. Listoja selailtiin innokkaasti eikä bändejä voinut kuunnella MySpacesta. Joutui luottamaan myyjään sanaan, omaan vaistoon tai sitten saattoi toivoa jonkun kaverin ostavan levyn. Ostoperusteeseen vaikutti myös kansikuva, albumin tuottaja, biisien nimet, levy-yhtiö, kansitaiteilija ja niin edelleen. Kaikki kelpasivat vihjeiksi, joihin psykotutka yritti tarttua. Levyjä myös odotettiin saapuvaksi. Joskus tuli jopa lintsattua koulusta pari tuntia, kun piti päästä katsomaan, onko posti tuonut paketin. Ennen oli viive, nyt ovat laittomat lataukset ja MySpace. Molemmissa on puolensa, mutta mennyt aika ei palaa. Olen kokenut molemmat ja pidän siitä – nykyteini ei tunne viiveen hienoutta eikä edellä mainittua vihjeistä päättelemisen leikkiä. Kolmanneksi, genre-elämässä näkee helposti jotain, mitä ei tavallinen R-kioskin kulmilla hengaileva koululainen näe. Vaikka en käynyt kovin usein alan tapahtumissa, reissut Valkeakoskelle olivat ikimuistoisia. Keskimäärin itseäni muutaman vuoden vanhemmat tilhipäät, tedit ja fiftarit olivat ulkonäöllisesti ja käytökseltään sellaista porukkaa, ettei niitä uskonut olevan olemassakaan arjessa. Myös skinheadit tulivat tutuiksi tapahtumissa, vaikka en vieläkään tiedä, miksi he niihin osallistuivat. Jokaisella kerralla taisin nähdä skinin ja jonkun ei-skinin tappelevan. Silti tuollaisen skenen näkeminen on jälkeenpäin ajateltuna jotain suurempaa kuin tavanomaisilla rokkifestivaaleilla käyminen. Tämän tosin nykyteinitkin voivat kokea.

Aktiivisin genren seuranta kesti korkeintaan neljä vuotta, ylä-asteelta lukioon. Samaan aikaan tuli kuunneltua muutakin musiikkia. Kuitenkin lukiossa Pixiesin ja Nick Caven kaltaiset ”älykkäämmän” musiikin tekijät alkoivat viedä mukanaan. Psykobillystä tuli yksi genre muiden joukossa, ja siltä osin levyhyllyä tuli täydennettyä enää harvinaisuuksilla ja klassikoilla – esimerkiksi Crampsin bootlegeilla, Meteorsin In Heavenilla ja Sting-Raysin varhaistuotannolla. Nyt tuntuu kuitenkin auvoiselta, että on oppinut tuntemaan musiikkimaailman erään halveksituimmista genreistä perusteellisesti.

Ai niin, jos joku on vailla saksalaisen Mad Sinin ensimmäistä albumia vinyylinä, niin voi tiedustella. Minulla niitä on kaksi kappaletta. Myydään tarvitsevalle tai vaihdetaan yhtyeen toiseen albumiin.

torstai 15. toukokuuta 2008

Nykyaika kulttuurintutkimuksessa



Pari kuukautta sitten ilmestyi Erkki Vainikkalan ja Henna Mikkolan toimittama kirja Nykyaika kulttuurintutkimuksessa. Teoksesta kaavailtiin aluksi jäähyväislahjaa Katarina Eskolalle, joka muutama vuosi sitten siirtyi Jyväskylän yliopiston nykykulttuurin professorista emeritaksi. Julkaisu kuitenkin venyi, aina vuoteen 2008 asti. Etusivulla painovuodeksi on tosin merkitty 2007.

Teosta alettiin työstää samannimisen luentosarjan pohjalta. Minäkin sain vierailla Jyväskylässä, jossa puhuin uskonnon asemasta ja sen tutkimisesta nykykulttuurissa. Samasta aiheesta kirjoitin kirjaan myös artikkelin ”Uskonto nykykulttuurissa: Avainsanoja ja näkökulmia”. Teksti on kirjoitettu muistaakseni vuonna 2004 – ainakaan sitä tuoreempia lähteitä ei ole merkattu kirjallisuusluettelooni. Tekstissä on hiukan samaa kuin vuonna 2006 ilmestyneessä kirjassani Notkea uskonto, mutta ei niin paljon, ettei teksti toimisi omillaan myös tänä päivänä.

Kuten tällaisissa projekteissa on tapana, toisten luentosarjalla puhuneiden jälki ei välity enää teokseen. Silti kansien väliin on saatu melko kattava kirjo suomalaisen kulttuurintutkimuksen moninaisuudesta. Artikkeleissa käsitellään esimerkiksi aikalaisdiagnoosia, feminismiä, jälkikoloniaalista tutkimusta, Frankfurtin koulukuntaa ja digitaalista kulttuuria. Koko paketin päättää amerikkalaisen kulttuurintutkimuksen kenties merkittävimmän tutkijan Lawrence Grossbergin pohdinta kulttuurintutkimuksen tulevaisuudesta.

Teos ei muodosta sellaista kokonaisuutta, jossa esiteltäisiin mahdollisimman yleistajuisesti ja kattavasti yksittäiset näkökulmat. Sen sijaan sen kohdennetummat käsittelyt tarjoavat yhden väylän lähestyä kulttuurintutkimuksen moninaisuutta. Samalla kuitenkin tulee pohdittua, missä määrin esimerkiksi nykyinen brittiläinen kulttuurintutkimus alkaa erkaantua suomalaisesta. Suomessahan brittiläisen kulttuurintutkimuksen klassikot Raymond Williamsista Stuart Halliin ovat tunnettuja, samoin kuin jälkikoloniaalisen perinteen ja kulttuurintutkimuksen leikkauspisteessä operoivat Edward Saidin kaltaiset nimet. Näitä on saatavilla myös Suomeksi. Jos kuitenkin katsotaan sellaisia teoksia kuin Paul Bowmanin toimittama Interrogating Cultural Studies (2003) tai Gary Hallin ja Richard Stampin toimittama New Cultural Studies (2007), brittiläisen tutkimuksen tilanne näyttää muuttuneen. Esimerkiksi Hardtin ja Negrin Empire on keskustelun alla, samoin kuin Deleuze, Zizek, Agamben ja Badiou. Suomessa näiden nimien lukeminen ja käyttäminen ei ole ollut kulttuurintutkijoiden heiniä. Brittiläisessä keskustelussa niihin suhtaudutaan mielestäni oikealla tavalla varauksellisesti, mutta heidän teoksia luetaan ja kommentoidaan. Lisäksi Ernesto Laclaun jälkimarxilainen työ on muodostanut briteissä jonkinlaisen kulttuurintutkimuksen uuden lingua francan Stuart Hallin uran ollessa enemmän taustalla kulttuurintutkimuksen projektin luonnehdinnoissa. Suomessa Laclausta ei ole metelöity. On kokonaan toinen asia, missä määrin näistä edes tarvitsee metelöidä, mutta pikaisena kuvauksena kulttuurintutkimuksen muutoksesta edellisen pohdinnan tulisi käydä. Olen aikaisemmin olettanut, että viittaukset Saidiin ja Halliin kertovat pitkälti niiden sovellettavuudesta empiirisiin aineistoihin. Osittain tästä lienee kyse. Suomessa tehdään kuitenkin melko vähän edellä mainittujen kirjojen sisällön kaltaista kulttuurintutkimuksen projektin välillä hyvinkin itsekriittistä työtä. Toisaalta, Suomessa kulttuurintutkimus on monissa keskusteluissa lattea kirosana, joten ehkä kulttuurintutkimusta pitäisi puolustaa entistä enemmän – mikäli ylipäätään luottaa sen tärkeyteen.

Alexandre Kojève ja Historian loppu




Venäläisemigrantti Alexandre Kojèven kirjoituskokoelma Historian loppu julkaistiin vuonna 2007. Itse olin Tutkijaliiton hallituksessa puoltamassa teoksen ottamista julkaisuohjelmaan joskus vuonna 2006. En kuitenkaan osallistunut kirjan toimittamiseen ja oikolukuun, joten sisältö jäi lukematta. Nyt kirjamuodossa sain sen luettua. Minulla ei ollut mitään varsinaista syytä lukea teosta, ja sen kaltainen tutustuminen uuteen tutkijoilta joskus unohtuu. Kojèveen tutustumista voi pitää kulttuuriteoreettisesti sivistävänä puuhana. Olihan hän se, jonka kursseilla Ranskan älymystön jättiläiset Lacanista Batailleen oppivat Hegelinsä. Historian loppu -kokoelmassa onkin kolme erityistä innostusta herättänyttä aspektia.

1) Ateistinen luenta Hegelistä. Kojèven marxilais-ateistinen ymmärrys Hegelistä piirtyy esiin hänen arvioidessa Henri Nielin kirjaa. Esseessä, joka on peräisin vuodelta 1946, käydään läpi Hegelin tulkintaa kristinuskosta ja samalla johdatetaan avainkäsitteisiin (dialektiikka, henki, tunnustus).

2) Taloudellisen kolonialismin pohdinta. Kojève esitelmöi vuonna 1957 Rein-Ruhr –klubille kapitalismin ja kolonialismin suhteista. Esitelmässä hän yhdistää Marxin kapitalismianalyysin hyvin selkokielisen käsittelyn poliittisen kolonialismin taakse jäämisestä ja siirtymisestä taloudelliseen kolonialismiin. Erityisesti Neuvostoliiton järjestelmän käsittely kolonialistisessa viitekehyksessä on itsessään mielenkiintoinen vastaväite niille, jotka ottavat Neuvostoliiton esimerkiksi marxilaisuuden epäonnistumisesta.

3) Filosofian luonteen hahmottaminen. Sekä haastattelussa että Leo Straussin kirjaa On Tyranny koskevassa kirjoituksessaan Kojève pohtii filosofian luonnetta. ”Filosofialla ei ole omaa aluetta. Se on mitä tahansa diskurssia, mutta se eroaa kaikista muista diskursseista siinä mielessä, että se ei puhu ainoastaan siitä mistä puhuu vaan myös siitä, että puhuu siitä, ja että se puhuu juuri siitä.” Toinen ja hienompi esimerkki on tyranniaa käsittelevässä esseessä ”Filosofian poliittinen toiminta” pyrkimys selittää, mikä erottaa filosofin ja maallikon. Ensinnäkin, filosofi taitaa keskustelun (tai Kojèven termein dialektiikan) eli ymmärtää maallikkoa helpommin perustelujen riittämättömyyden sekä osaa esittää päteviä argumentteja että tehdä ne hyväksyttäväksi muiden silmissä. Toiseksi, filosofilla on taito vapautua ennakkoluuloista eli argumenttien, mielipiteiden ja havaintojen epäily tekee filosofin sellaiseksi, että hän ei hyväksy yhtä helposti kuin maallikko todellisuutta sellaisena kuin se historian kyseisellä hetkellä kuvitellaan. Kolmanneksi, filosofi on lähempänä konkreettista, kun taas maallikko tyytyy abstraktioihin. Tämän ymmärtääkseen on syytä hylätä porvarillinen konkreettisen ja abstraktin ymmärtämisen tapa. Kojève viittaa konkreettisella siihen, että irrallinen, siis abstrakti, fragmentti liitetään osaksi suhdeverkostoa, joka tekee sen ymmärrettäväksi. Yksinkertaistaen siis filosofi osaa liittää asioita toisiinsa ja nähdä niiden suhteet maallikkoa paremmin. Nämä erottelut sopivat tutkimustyöhön yleisesti: kyse ei ole siitä, että jokin jumalallinen menetelmä takaisin tutkimuksen paremmuuden maallikoiden ajatteluun verrattuna. Tietenkin systematiikkaa tarvitaan. Ja tuota kolmen kohdan listaa voisi varmaan jatkaa. Se kuitenkin sopii yleiseksi perusteluksi sille, miksi opiskelu kannattaa.

keskiviikko 14. toukokuuta 2008

alkusanat

Tarkoituksena on kirjoitella satunnaisesti muutamista asioista: tutkimustyöstä ja niihin liittyvistä ajatuksia herättävistä kirjoista, musiikista, yleisistä mieltä askarruttavista asioista ja kenties joskus henkilökohtaisistakin seikoista.