tiistai 27. marraskuuta 2012

Futaajien uskonnollisuus

Jalkapallo on suosittu urheilulaji. Se tiedetään. Lajista myös kirjoitetaan valtavasti, joten tiedämme paljon sekä pelistä että  pelaajista. Mutta mitä oikeastaan tiedämme itse jalkapalloilijoiden uskonnollisuudesta? Tai oikeastaan pitäisi kysyä, miksi aiheesta puhutaan niin vähän.

Olemme jokseenkin tottuneita, että katoliset latinot ilmaisevat uskonnollisuuttaan ristinmerkillä. Kun brassifutaaja Kaka paljasti ”I belong to Jesus” -paitansa pelipaidan alta tehtyään maalin, emme ehkä pudonneet tuoleiltamme, mutta emme myöskään olleet tottuneita näin selväpiirteiseen ilmaisuun. Kaka on kuitenkin vain yksi esimerkki.

Kuukausia sitten luin jutun Newcastlen joukkueesta. Siinä mainittiin, että johtoporras harkitsee rukous- tai hiljentymishuoneen rakentamista stadionille pelaajiensa käyttöön. Jutun mukaan hanke olisi askel sen tunnistamiseen, että joukkueen muslimipelaajat ovat kantavia hahmoja – lähinnä Hatem Ben Arfa, Demba Ba, Papiss Cissé ja Cheick Tioté. Julkisuudessa kuitenkin kirjoitetaan muslimifutaajista erittäin harvoin.

Mediassa kiersi myös juttu, jonka mukaan joukkueen muslimipelaajat eivät ehkä tule pitämään erään sponsorin tuotteita, koska firma tekee tilinsä lainoilla. Juttuun sisältyi ajatus siitä, että muslimeille rahalainan koronotto on kiellettyä (islamilaiset pankit tekevät tilinsä  riskin jakamisella, ei siirtämisellä velalliselle). En ole täysin vakuuttunut jutun todenperäisyydestä, mutta sillä ei ole väliä tämän tekstin kannalta. Tässä riittää, että juttu muslimifutaajista julkaistiin.  

Valkoihoisten eurooppalaisten kristittyjen kohdalla ristinmerkki kentälle tullessa tai sieltä poistuessa on tyypillisin uskonnollisuuteen viittaava ele. Tätä enempää ei yleensä tuoda esiin. Siksi olikin mielenkiintoista lukea lentokentällä käsiin sattuneesta ilmaislehdestä Wayne Rooneyn haastattelua, jossa hänelle esitettiin uskontoa käsittelevä kysymys.

”Olet sanonut, että rukoilet ennen pelejä. Katsotko olevasti uskonnollinen ihminen?”

”En ole erityisen uskonnollinen, mutta haluan rukoilla. Rukoilen perheeni puolesta, itseni vuoksi, ja rukoilen terveyttä kaikille, jotka osallistuvat peliin.”

Rooney korostaa, ettei ole erityisen uskonnollinen. Tämä ei ole yllättävää. Kiinnostavaa on kuitenkin se, että hän tykkää toteuttaa oman pienimuotoisen rituaalinsa ennen peliä, ja tuo toimenpide sisältää käyttäytymistä, joka on tapana luokitella uskonnolliseksi.

Arvaukseni on, että Rooneyn kaltainen uskonnollisuus on yleisempää futaajien keskuudessa kuin mitä julkisuudessa asiasta tiedetään. Futaajissa Kaka on ehkä poikkeus, mutta Rooney saattaa olla varsin yleinen tapaus. Valitettavasti aihetta ei tietääkseni ole tutkittu perusteellisesti. Se sopisi mainiosti osaksi uskonto populaarikulttuurissa -tyyppisiä hankkeita.

Leedsissä työskennellessäni pohdimme pintapuolisesti näitä kysymyksiä, kun analysoimme uskonnollisten viitteiden läsnäoloa urheilu-uutisoinnissa, josta Briteissä suunnilleen vähän yli puolet käsittelevät jalkapalloa. Vaikka futaajien uskonnollisuudesta ei julkisesti kirjoitetakaan, urheilujournalismi on pullollaan uskonnollista metaforiikkaa. Maradonan ”Jumalan käsi” on ehkä tunnetuin esimerkki, mutta pari vuotta sitten Robinhoa kutsuttiin lehdistössä Jumalaksi ja harva se viikko joku tekee maagisen maalin.

On yksi asia pohtia, mitä uskonnollinen metaforiikka kertoo urheilusta tai kulttuurista laajemmin ja toinen asia pohtia urheilijoiden uskonnollisuutta. Edellisestä tulee muutama sivu tulevaan kirjaamme. Jälkimmäisestä lukisin mielelläni enemmän, kunhan joku asiaa tutkisi.

Voi toki olla niin, että koko asetelma sopii paremmin kansainväliseen futikseen kuin Suomeen. Tai eipä suomalaistenkaan futaajien uskonnollisuutta ole tietääkseni tutkittu. Aihe on kuitenkin piirun verran kiinnostavampi alueilla, joilla palloilijat ovat toisentasoisia julkkiksia ja idoleja.

Tällä jutulla ei ole mitään suoraa yhteyttä siihen, että ensi viikolla pitäisi katsoa paikan päällä, miten Newcastlen pelikuntoiset muslimifutaajat suoriutuvat työssään.

torstai 22. marraskuuta 2012

Studioalbumit osa 5: Rory Gallagher


Olin pitkään täysin tietämätön irlantilaisen Rory Gallagherin musiikista. Lähinnä artistista tuli mieleen vuoden 1976 Calling Card -albumin kansi, joka tuntemattomasta syystä oli jäänyt muistiin.

Vuonna 2011 lainasin muutaman albumin kirjastosta vain todetakseni, että mies teki eläessään hienoa musiikkia. Varsinkin Calling Cardin ”Moonchild” iski kovaa. Lyhyt tutustuminen jäi sillä kerralla siihen. Nyt ryhdyin kahlaamaan hänen studioalbumeitaan yksi kerrallaan.

Ensilevy näki päivänvalon vuonna 1971. Se lähtee liikkeelle bluesrokilla, mutta jo tällä albumilla on esimakua siitä, ettei Gallagher ollut pelkästään hiotun ja laadukkaan ränttätäntän sanansaattaja. Heti perään ilmestyi Deuce (1971), joka on soundillisesti riisuttu ja yhtenäinen, ja sellaisena edeltäjäänsä tiiviimpi kokonaisuus.

Kolmas levy Blueprint (1973) on ensimmäisen kaltainen: sekoitus bluesia ja ”Daughter of the Evergladesin” kaltaisia rock-helmiä. Kokonaisuus jättää kuitenkin hieman valjun maun. Tattoo (1974) puolestaan jytisee tanakkaa boogieta alusta loppuun. Against the Grain (1975) jatkaa hyvinkin pitkälti samalla linjalla.

Vaikka viisi ensimmäistä albumia eivät ole yhdestä puusta veistettyjä, Calling Card (1976) on kaikkein monipuolisin. Sitä on myös pidetty Gallagherin parhaana, eikä syyttä. Ainakin se on kypsä teos niille, joille perusblues ei riitä. Hard rockin suuntaan katseleva ”Moonchild” löytyy tältä albumilta. En kuitenkaan ole täysin vakuuttunut siitä, että Calling Card olisi ainoa albumi, joka on tunnettava Gallagherin tuotannosta.

Myös seuraava albumi, Photo-Finish (1978) sisältää juurevan bluesin lisäksi muita tyylejä. Ehdoton suosikkini on upea ”Shadow Play”, joka myös todistaa, että Gallagher osasi kirjoittaa rockhittejä. Top Priority (1979) on painottuu hard rockiin ja sen parhaimmistosta löytyy esimerkiksi ”Bad Penny”.

Vuoden 1982 Jinx on tasalaatuista hard rockia, josta puuttuvat yksittäiset hitit. Tosin ”Big Guns” on sijoitettu kokoelmien avausraidaksi, mutta itselleni Jinxin kappaleet eivät yllä aikaisempien levyjen parhaimpien sävellysten tasolle.

Viiden vuoden tauon jälkeen Gallagher levytti uuden albumin, Defender (1987). Luultavasti sekin uppoaa vankimmille faneille, eikä kyse ole kelvottomasta teoksesta, mutta suosittelen tutustumaan ensiksi mihin tahansa hänen 1970-luvun albumiin.

Vielä vuonna 1990 ilmestyi Fresh Evidence, joka on edeltäjänsä kaltainen: ei maailmankaikkeuden tärkein albumi, mutta tasavahvaa bluespohjaista rokkia. Ja kyllä esimerkiksi levyn suorempaa rokkiosastoa edustava ”Slumming Angel” on upea biisi. Lisäksi zydeco-vaikutteilla maustettu ”The King of Zydeco” on osoitus artistin kiinnostuksesta musiikillisiin kokeiluihin.

Gallagher kuoli viisi vuotta myöhemmin, vuonna 1995, vain 47-vuotiaana, maksansiirto-operaation jälkeisiin komplikaatioihin.

Vuonna 2010 hänelle pystytettiin patsas, jonka jalustaan kaiverrettu ”Follow Me” viittaa Top Priority -albumin avausraitaan.

Kitaristeille Gallagher on jotain suurta. Tavalliselle musadiggarille hän on mainio artisti, jonka repertuaari ulottui kohtuullisen laajalle mutta jonka musiikin pohjalla on aina blues. Kaikki albumit ovat mukavaa kuunneltavaa, mutta niiltä löytyy myös nippu sävellyksiä, joille soisi ”kuolemattoman” aseman populaarimusiikin kaanonissa.

Seuraavassa osiossa on kuunneltu jotain psykedeelistä.

maanantai 19. marraskuuta 2012

Brittikiertueella


Kalenterin mukaan on jo marraskuun puoliväli, pian ollaan taas joulussa. Omalta osaltani vuoden 2012 brittikiertue on kääntymässä loppusuoralle.

Arkisen tutkimustyön, kohtuullisen inspiroivien seminaarien ja mielenkiintoisten tuttavuuksien lisäksi matkaani on jäsentänyt ja osin värittänytkin viisi erityistä, tavallisista akateemisista konferensseista poikkeavaa tapahtumaa, joissa itse olen ollut puhumassa omasta tutkimustyöstäni. Näissä olen pyrkinyt yhdistelemään pienin painotuseroin kolmea aluetta: uskonto mediassa, ateismin tutkimus ja uskonnon kategorian tutkimus.

Ensimmäinen oli Edinburghin yliopiston uskontotieteen tutkijaseminaari lokakuussa. Paikalla oli parikymmentä uskontotieteilijää, mikä on näissä kuvioissa isohko porukka. Heidän kanssaan syntyi eläväinen keskustelu. Kun tieteellisissä seminaareissa aikaa keskusteluun on yleensä 10 minuuttia (ja esitykseen 20 minuuttia), yliopistojen tutkijaseminaareissa aikaa on kolmisen varttia molempiin.

Keskustelu oli tosiaan aktiivista, joskin hyvin monipolvista. Kysymyksiä ja kommentteja tuli niin monesta suunnasta, ettei aina tiennyt, oliko kysyjä kohtuullisen ulalla aiheesta vai erityisen vihkiytynyt. Harvoin kuitenkaan on mahdollista keskustella näin pitkään aktiivisten nuorten tutkijoiden ja etabloituneemman väen kanssa omasta tutkimuksesta.

Toinen oli pyöreän pöydän keskustelu, josta olen kirjoittanut jo aikaisemmin. Oli vähintään mielenkiintoista olla mukana keskustelemassa uskonnottomuuden tutkimuksen asemasta uskontotieteessä. Siinä oppi muiden tavasta hahmottaa kysymyksiä ja oppialaa. Leikattu versio tulee myöhemmin verkkoon podcastina.

Kolmas oli vierailu Stirlingin yliopistoon. Olen käynyt siellä kerran aikaisemminkin yhdessä konferenssissa, mutta nyt olin varta vasten puhujana heidän oppiaineen tutkijaseminaarissa. Mukana oli pienehkö, valikoitu joukko henkilökuntaa uskontotieteilijöistä ranskan kielen ja kulttuurin ihmisiin, ja kenties juuri porukan koon vuoksi keskustelu oli fokusoitunutta ja korkeatasoista. Nämä ihmiset pyörittävät Critical Religion -tutkimusryhmää, josta voi lukea lisää heidän verkkosivuiltaan. http://www.criticalreligion.stir.ac.uk/ Kantavana hahmona on Michael Martenin lisäksi Timothy Fitzgerald, joka on julkaissut muutaman merkittävän (ja provokatiivisen) kirjan uskonnon kategorian historiallisista kytköksistä kolonialismiin, kapitalismiin ja kansallisvaltioon.

Neljäs oli vierailu Lancasterin yliopistoon. Entinen uskontotiede on nykyään osa oppiainehybridiä, jonka nimi on politiikka, filosofia ja uskonto. Koska heillä on myös yhteinen tutkijaseminaari, he toivoivat aihetta, joka voisi kiinnostaa kaikkia nimessä mainittuja aloja. Jäi oikeastaan vain yksi ilmeinen vaihtoehto: puhua uskonnon ja ateismin noususta julkiseen keskusteluun. Pienehköllä ja asiaan vihkiytyneellä porukalla saatiin aikaan erittäin hyvää pohdintaa, mutta ei se ole ihme, sillä muiden osallistujien lisäksi mukana oli laskutavasta riippuen ainakin neljä aiheesta tavalla tai toisella kirjoittanutta tutkijaa.

Viides on vielä tulossa. Sovin Religious Studies Projectin –  http://www.religiousstudiesproject.com/ – pyörittäjien kanssa, että annan haastattelun uskonnon ja median kysymyksistä. Tämäkin haastattelu tulee aikanaan heidän verkkosivulle kuunneltavaksi. Pohdimme muitakin vaihtoehtoja, mutta valitsimme tämän, jotta heidän haastattelujensa kirjosta tulee monipuolisempi. Tosin on heidän verkkosivulla jo julkaistu yksi aihetta sivuava haastattelu (Jolyon Mitchell), mutta esimerkiksi ateismi, uskonnon kategoria ja diskursiivinen uskonnontutkimus ovat jo haastatteluissa käsiteltyjä aiheita.

Yhtäältä voisi ajatella, että nämä asiat eivät systemaattisesti edistä tutkimusta siinä mielessä kuin suunnitelmassa lukee. Sikäli saman ajan voisi käyttää aineiston analysointiin. Toisaalta kaikki mainitut akateemiset aktiviteetit ovat avartaneet näkemyksiä. Ne ovat myös muodostaneet uusia kontakteja ja ylläpitäneet vanhoja.

Nähtäväksi jää, mitä kaikkea näistä syntyy ajan kuluessa. Vaikka mitään mullistavaa ei syntyisikään, on sitä kuitenkin monia kokemuksia rikkaampi. Ja tällaiset kokemukset edistävät osaamista.

Ainakin olen tehnyt suomalaista salmiakkia tunnetuksi tarjoillessani sitä briteille (ja muillekin) näissä tilaisuuksissa. Salmiakin valmistajat voisivat miettiä sponsorisopimusta.

perjantai 9. marraskuuta 2012

Studioalbumit osa 4: Ry Cooder


Se taisi olla kai provinssirokissa vuonna 1988, kun ensimmäisen kerran tutustuin Ry Cooderiin. Toisaalta, en juurikaan tutustunut, sillä keskityin Ramonesiin, Jesus & Mary Chainiin ja Melroseen. Cooder unohtui vuosiksi.

Buena Vista Social Club oli Cooderin uusi tuleminen parrasvaloihin. Tämä tapahtui 1990-luvun lopulla. Dokumentti tuli katsottua elokuvateatterissa ja musiikilta ei voinut välttyä teatterin ulkopuolellakaan. Paras puoli projektissa oli kuubalaisten muusikoiden arvonnousu, ja siitä käy Cooderia kiittäminen. Cooder unohtui taas, mutta vuoden 2005 Chávez Ravinen jälkeen olen seurannut aina vain tarkemmin miehen musiikillista uraa.

Jo ennen Buena Vistaa Cooder teki yhteistyötä ei-länsimaisten muusikoiden kanssa. Ali Farka Tourén kanssa tehty Talking Timbuktu (1994) kestää kuuntelua vuodesta toiseen paremmin kuin Buena Vista. Ja myöhemmin, Manuel Galbánin kanssa työstetty Mambo Sinuendo (2003) on kuulunut soittolistalleni jo pitkään.

Wikipedia listaa yhteistöiden ulkopuolella 15 Cooderin studioalbumia. Niiden kuunteleminen oli melkoinen rupeama.

Varhaiset albumit – Ry Cooder (1970), Into the Purple Valley (1972), Boomer’s Story (1972), Paradise and Lunch (1974) – ovat (enimmäkseen) Amerikan musiikilliseen menneisyyteen katsovia teoksia, joiden perustana on toisten aikaisemmin tekemä musiikki. Sellaisena niitä ei voi pitää suoranaisina mestariteoksina, varsinkin kun sovitukset eivät ole poikkeuksellisen mielikuvituksellisia. Tästä huolimatta ne ovat levyjä, joita kuuntelee mielellään.

Voi tietysti olla niin, että rajallinen ymmärrykseni kitaransoitosta estää hahmottamasta Cooderin taitoja, mutta puhtaasti musiikinystävänä pidän hänen varhaista uraansa historian lämmittäjänä, joskin hänen soittonsa lämmittää menneisyyden lisäksi kuulijan korvaa.

Letkeä Chicken Skin Music (1976) sisältää enemmän sombreroa, leitä ja hula-hulaa, mutta muuten se jatkaa samaa tasaisen varmaa linjaa. Jazz (1978) on puolestaan nimensä veroinen, joskin tyylinä on vanha jazz ja ragtime. Bob Til You Drop (1979) on tyylillisesti 50-luvun rokkia verrattain viihteellisessä muotissa.

1980-luvulla Cooder levytti musiikkia useisiin elokuviin. Muista albumeista Borderline (1980) on löysähköä juurekasta jamittelua. Slide Area (1982) kasarisoundeineen ja funk-mausteineen on kevyt irtiotto aikaisemmasta, mutta albumi on silti samaa tunnistettavaa Cooderia. Toisen kuuntelukerran jälkeen jäi oikein myönteinen vaikutelma.

Get Rhythm (1987) ilmestyi vasta viiden vuoden kuluttua. Se on letkeää (taas!) juurimusiikkia sisältävä albumi, jonka funktiota populaarimusiikin maailmanhistoriassa on kuitenkin vaikea ymmärtää. Ehkä Cooder mietti tätä itsekin ja julkaisi seuraavan soolonsa 18 vuotta myöhemmin.

Cooder ei lepäillyt laakereillaan, vaan työsti musiikkia muiden kanssa ja sävelsi leffoihin, jotka jätän tästä pois, vaikka pari soundtrackia kuuntelinkin.

Seuraava soolo, Chávez Ravine (2005), merkitsi uuden tulemisen. Tarinallisesti se sijoittuu Los Angelesin chicano/chicana -asuinalueen vähemmän mairitteleviin vaiheisiin. Albumi sisältää Chinito Chiniton – todellisen helmen Cooderin tuotannossa. Musiikillisesti teos tuo esiin meksikolais-amerikkalaisia rytmejä, mikä sopii konseptialbumin tunnelmaan.

Ravinea seurasi My Buddy the Cat (2007), joka tarinoi maankiertäjä-kissan retkistä myyttisessä Amerikassa, teemaan sopivan musiikin mukana. Tässä vaiheessa olin sen verran kiinnostunut Cooderista, että ostin albumin promokappaleen Leedsin levykirppikseltä. Siinä on poikkeuksellisen monta Cooderin omaa sävellystä. Tämä on merkittävää, sillä suuri osa soolotuotannosta on perustunut lainakappaleiden uusiin sovituksiin.

Ravinesta alkaneen ”trilogian” täydensi I, Flathead (2008), joka tarinoi kilpa-ajajista ja kuvitteellisesta kantrilaulajasta Kash Bukista. Tälläkin kerralla Cooder kunnostautui itse säveltäjänä. Albumi sisältää yhden suosikeistani, ”Fernando Sez”.

”Trilogian” jälkeen ilmestyi Pull Up Some Dust and Sit Down (2011), jonka avausraita ”No Banker was Left Behind” on kommentti finanssitalouden toimintamalliin. Oikeastaan koko albumi on jonkin sortin protestilauluperinteen päivitys Yhdysvaltain republikaaneja ja talouseliittiä vastaan. Musiikillisesti albumi on Amerikan juurevaa sointia maustettuna rajan etelänpuoleisilla tyyleillä (norteno, conjunto).

Tällä hetkellä tuorein teos on Election Special (2012). Se on suora kommentaari Yhdysvaltain presidentinvaaleihin, Obaman puolesta ja republikaaneja vastaan. Musiikillisesti se rajautuu edeltäjiänsä tarkemmin Amerikan juurimusiikkiin – ehkä juuri teemansa vuoksi.

Mittavassa tuotannossa pistää esiin muutama seikka. Cooder on alkoi toden teolla säveltää soolomateriaalia vasta 2000-luvulla. Varhaiset levyt sisältävät muiden sävellysten sovituksia ja tulkintoja. Itselleni parasta materiaalia soolotuotannosta ovat juuri Cooderin kirjoittamat albumit. Cooder on kuitenkin arvostettava perinne- ja juurimusiikin matkamies myös tylsimmillään. Lisäksi yhteisalbumit toisten muusikoiden kanssa ovat pääosin onnistuneita.

Kaikkiaan on kuitenkin vaikea kuvitella ihminen, jonka mielestä Cooder on maailmankaikkeuden sytyttävin muusikko – artisti, jonka albumien kuuntelu on hapen kaltainen elinehto, syy nousta aamulla ylös sängystä. Itselleni Cooderin musiikki on erittäin mieluinen taustamatto, joka ei koskaan häiritse. Kun olo on liian hauras, jotta voisi kuunnella suuria tunnekuohuja synnyttäviä teoksia, on helppo sanoa Cooderille kyllä.

Seuraavassa osiossa – jos sellainen valmistuu – on kuunneltu Rory Gallagheria, krautrockia tai Wishbone Ashia, tai jotain aivan muuta.

lauantai 3. marraskuuta 2012

Näkemyksiä uskontojen uutisoinnista


Mitä toimittajat ajattelevat uskontojen uutisoinnista? Miten uskonnollisten ryhmien puhemiehet ja -naiset suhtautuvat toimittajiin ja heidän työhönsä? Näistä aiheista kirjoitetaan tuoreessa kirjassa Religion and the News.

Teoksessa esitettyjen näkemysten ymmärtämiseen ei suoranaisesti vaadita brittikeskustelujen tuntemusta tai tietoa kirjoittajien rooleista ja asemista yhteiskunnassa, mutta luulisin, että se tuo paljonkin lisäarvoa lukukokemukseen.

Suomessa moni ei tiedä, keitä ovat media-ammattilaiset Christopher Landau, Andrew Brown tai Ruth Gledhill, puhumattakaan uskonnollisista johtajista tai ajatushautomojen toimijoista. Tutkijoiden lisäksi juuri tällaiset Isossa-Britanniassa kohtuullisen tunnetut ihmiset ovat kirjoittaneet kirjaan.

Tämän kirjavuuden vuoksi teos on enemmän keskustelukirja kuin tutkimusartikkeleista koostettu kokonaisuus. Kirjassa ei ole edes pyritty kirjoittajien yksimielisyyteen, vaan erimielisten kohtaamiseen. Siinä mielessä osa teksteistä on tavallaan ”aineistoa” tutkimukseen, jos haluaa tutkia, miten erilaiset toimijat hahmottavat uskontojournalismin tehtävän ja laadun.

Lukija ei voi olla kaikkien artikkelien kanssa samaa mieltä, mikäli ei halua olla ristiriitainen. Yksi on yhtä mieltä, toinen on toista. Silti erilaisuus on tällä kerralla rikkaus, sillä näin erilaiset äänet tulevat esiin.

Erimielisyyden aiheeksi sopii esimerkiksi julkisrahoitteisen BBC:n uskonnollisen ohjelman määrä. Yksi pitää uskontoryhmien kokoa kriteerinä, toinen uutisarvoa. Yksi toivoo median tekevän juttuja uskontojen harmonisesta elosta, toinen kysyy, ostavatko ihmiset sellaisia lehtiä. Yhden mielestä media rakastaa uskontojen pilkkaamista, toisen mielestä uskontojen edustajat ovat yhteisöjen pedofiliatapauksista huolimatta mediassa moraalikysymysten asiantuntijoina.

Erimielisyyksistä huolimatta vastakkainasettelun typistäminen uskonnollisten ryhmien ja uskonnonvastaisen, maallisen median väliseksi, on harhaanjohtavaa. Toimittajat työskentelevät monenlaisten vaatimusten ja odotusten ristipaineessa, mutta heidän asennetta ei voi luonnehtia uskonnonvastaiseksi.

Olen yksi kirjaan kirjoittaneista. Kim Knottin ja Elizabeth Poolen kanssa kirjoitettu yhteisteksti on laitettu kirjan alkupuolelle tutkimusartikkeliksi, jossa esitetyn tulkinnan uskonnosta brittimediassa on tarkoitus toimia taustatietona muille. Tosin tekstimme on jonkinlaisessa kontrastissa toisen tutkimusartikkelin kanssa.

Teologian professori Robin Gill esittää sanomalehtien empiiriseen analyysiin perustuvassa tekstissään, että the Independent sisältää hänen mukaansa vähiten juttuja, jotka voisi tulkita uskontovihamielisiksi. Sen sijaan Daily Telegraphista hän löysi niitä paljon. Meidän tutkimuksessa the Independent näyttäytyy jokseenkin uskontokriittisenä lehtenä ja Telegraph erittäin uskontomyönteisenä. Kumpi on oikeassa?

Tietenkin väitän, että me olemme oikeassa. Tosin ei Gill ole täysin väärässä. The Independent näyttäytyy hänen tulkinnassaan vähiten uskontokielteisenä, koska lehti jättää varsin usein mainitsematta, että jonkin kielteisen asian tekijä oli muslimi (viisaasti siis silloin kun tekijän uskonnollisuudella ei ole mitään näkyvää yhteyttä tehtyyn tekoon). Gill ei kuitenkaan mainitse tai tiedä, että the Independent julkaisee toisinaan sekularismia promotoivia juttuja ja lehden kolumneissa vaaditaan toistuvasti kirkon ja valtion entistä suurempaa eroa.

Daily Telegraph näyttäytyy Gillin analyysissa uskontokielteisenä, koska hän löysi juttuja, joissa kirjoitetaan negatiivisesti islamista. Hän ei kuitenkaan kerro tai ymmärrä, että katolisessa omistuksessa oleva konservatiivinen lehti puolustaa avoimesti kristinuskon asemaa Isossa-Britanniassa julkaisten jopa etusivun juttuja kristinuskon syrjimisestä. Lehti ei siis missään tapauksessa ole uskontokielteinen yleisesti.

Uskoisin kirjan tarjoavan paljon pohdittavaa uskontojournalismista kiinnostuneelle. Sen sisältämät keskustelut ja näkökulmat eivät rajoitu vain brittiläiseen yhteiskuntaan, vaikka tekstit sinne eksplisiittisesti sijoittuvatkin. Jos lukija kunnioittaa omaa älyään sen verran, ettei jää jumiin brittikontekstiin, saattaa teoksesta olla paljonkin iloa myös suomalaisille lukijoille. Teoreettisesti briljanttia keskustelua siitä ei pahemmin löydy, mutta se ei olekaan tällaisen kirjan tehtävä.

Lisäksi toisen toimittajan kanssa kokoamastani kommentoidusta bibliografiasta saattaa olla apua uskonnon uutisointia koskevasta tutkimuksesta kiinnostuneelle.

Suhtaudun itse varauksella hankkeisiin, joihin kootaan erilaisten toimijoiden näkemyksiä. Usein kokonaisuus on huutokilpailu, josta puuttuu analyyttisyys. Tämän kirjan kohdalla yllätyin myönteisesti. Kaikkien kirjoittajien kanssa ei tarvitse – eikä voikaan – olla samaa mieltä, mutta heidän näkemyksensä ovat olleet painomusteen ja -paperin arvoisia.

Mitchell, Jolyon & Gower, Owen (eds) 2012, Religion and the News. Farnham: Ashgate.