maanantai 26. helmikuuta 2018

Tieteenfilosofiaa humanisteille

Suomalaiset tutkijat ovat julkaisseet useita tieteenfilosofian oppikirjoja ja perusteoksia. Vain harvat ovat keskittyneet ihmistieteisiin. Genren klassikko on vuonna 1977 ilmestynyt Matti Juntusen ja Lauri Mehtosen Ihmistieteiden filosofiset perusteet. Siinä kirjoittajien sympatiat ovat selkeästi ihmistieteissä, ja ihmistieteiden erityisyyden puolustajat saavat oppikirjatason huomioiden melko perusteellisen käsittelyn.

Panu Raatikaisen Ihmistieteet ja filosofia ilmestyi vuonna 2004. Olen selaillut sitä monta kertaa, mutta vasta nyt luin teoksen kannesta kanteen. Se on positioinniltaan hyvin erilainen kuin Juntusen ja Mehtosen teos. Siinä puolustetaan metodologista monismia ja realismia.

Ensimmäinen tarkoittaa, ettei ihmistieteellä ole omaa erityistä menetelmää – ihmistä tutkitaan samoilla periaatteilla kuin luonnonilmiöitä. Teos ei kuitenkaan puolusta jyrkkää reduktionismia eli sitä, että inhimillisten kulttuurien piirteet voitaisiin yksiselitteisesti palauttaa perustavamman tason tieteisiin, vaan asettuu kannattamaan emergentismiä. Metodologisen monismin kritiikin kohteena on metodologinen dualismi, joka yleensä liitetään saksalaiseen antipositivismiin, ymmärtävään tutkimukseen ja hermeneutiikkaan.

Teos on helppolukuinen ja suositeltava, vaikka en neuvoisi ketään lukemaan vain sitä kyseisestä aihepiiristä. Siinä on muutamia lievästi häiritseviä juttuja, riippuen omista osaamisalueistaan. Arvioissa nostettiin esiin muun muassa puolustettujen kantojen vasta-argumenttien esittelemättä jättäminen. Omassa lukukokemuksessani kiinnitin huomiota esimerkiksi siihen, että antirealismi – teoksessa puolustettavan kannan vastapuoli – kuvataan aika ylimalkaisesti. Ei tosin aivan niin ylimalkaisesti kuin ihmistieteissä laajalti luetut ranskalaiset Lyotardista Baudrillardiin ja Foucault’hon.

Hieman häiritsi myös se, ettei vastakkain aseteta saksalaista henkitieteiden perinnettä ja muuta kulttuuriteoreettista ajattelua. Se on ihmistieteiden sisällä kiinnostava ja pitkään jatkunut keskustelu, mutta se ei taivu niin simppelisti realismin ja antirealismin tai metodologisen monismin ja dualismin väliseksi kiistaksi. Siis samalla kun teoksen asetelma on jämäkkä, siitä tulee pakkopaita. Esimerkiksi keskustelut sosiobiologisten ja  sosiokulttuuristen selitysten vertailusta ja toimivuudesta jää kokonaan pois. Se kuitenkin jäsentää vahvasti konkreettista keskustelua siitä, missä ihmistieteiden omaleimaisuus on tai ei ole.

Joskus olisi mahtavaa lukea tieteenfilosofinen teos, jossa valtaosa esimerkeistä otettaisiin ihmis- ja yhteiskuntatieteistä. Näin ei tässäkään teoksessa ole. Kyse on enemmänkin tyypillisestä tieteenfilosofisesta paketista, jossa esimerkeissä vierailevat enimmäkseen geenit ja hiukkaset. Toki keskustelua viedään välillä ihmistieteiden suuntaan, mutta esimerkkien painopiste on muualla. Tämä – eikä esimerkiksi paikoin yksinkertaistavat kuvaukset tai vahva kantaaottavuus – on esityksen suurin heikkous.

Puutteista huolimatta täytyy korostaa, että vastaavanlaisia teoksia mahtuisi suomenkieliseen keskusteluun enemmänkin.

maanantai 12. helmikuuta 2018

Museokortin ilot

Sain joulupukilta lahjaksi museokortin. Se oli toivottu lahja. Alle 70 euron hinnalla pääsee ilmaiseksi yli 250 museoon vuoden ajan. Kortti maksaa itsensä nopeasti takaisin, jos museoissa ylipäätään haluaa käydä.

Omalla kohdallani kortin ”paljousalennus” on kuitenkin toissijainen. Tärkeämpää on se, että museoissa käymistä tulee ajateltua huomattavasti useammin kuin tilanteessa, jossa pitäisi joka kerta miettiä erikseen, paljonko pääsylippu maksaa. Jäisin miettimään, onkohan tarjolla oleva näyttely hintansa väärti, onko oma virkeystaso sellainen, että jaksaa keskittyä näyttelyyn koko rahan edestä. Mitä jos menisi vain kahville?

Kun museoiden näyttelyt kiinnostavat jonkin verran, on museokortin omistaminen tyytyväisyyden aihe. Lisäksi tarkoitukseni on päästä uudelleen kiinni suomalaiseen taideskeneen. Joskus tiesin siitä jotain, nyt tuntuu, tai oikeastaan tiedän, että olen pudonnut kärryiltä. Kortinhaltijana museoissa voi käydä myös yllättymässä tarjonnasta, miettimättä, onko juuri tämä näyttely se, johon rahani sijoitan.

En silti aio juosta museoissa koko ajan. Toistaiseksi eli ensimmäisen kuukauden aikana olen ehtinyt käyttämään korttia vain kolme kertaa.

Ensiksi kävin ensimmäistä kertaa elämässäni Turun Käsityöläismuseossa. Vaikka asuin yhden kesän museon välittömässä läheisyydessä ja tein sunnuntaikävelyt sitä ympäröivässä puistossa, en käynyt itse museossa. Nyt kävin. Loppiaisena siellä oli vielä jouluajan tunnelmat. Kyse on Turun ainoasta yhtenäisestä puutaloalueesta, joka säilyi vuoden 1827 Turun palosta. Museo antaa hyvän käsityksen tavallisten käsityöläisammattilaisten elämästä Turussa aikana, jolloin sijainti (nykyinen itäinen keskusta Luostarinmäellä) oli keskustasta syrjässä. Asunnot oppaineen ja dramatisoituine joulupöytineen loivat puitteet miellyttävälle ja sivistävälle museokokemukselle. Niissä näki, miten ruoka valmistettiin ja mitä ruokaa oli tarjolla. Ammatti-ihmisten taloissa ja verstaissa näki, millaisia työkaluja käsityöammattilaisilla oli esiteollisena aikana. Suosittelen käyntiä.

Seuraava kohde oli Aboa Vetus & Ars Nova niin ikään Turussa. Kaivaus-osassa näki palasen mennyttä Turkua ja elämänmuotoa. Tämä osa on nähtävyys itsessään, arkeologisista kaivauksista museoksi muuttunut pala keskiaikaista Turkua, mutta museona se ei inspiroinut erityisesti. Muu museo oli varattu Turku biennaalille. Esillä oli töitä suomalaisilta nykytaiteilijoilta – juuri sitä skeneä, jonka tuntemusta yritän päivittää tämän vuoden aikana. Mukana oli erityisesti videotaidetta, tilataidetta sekä materioihin ja tekniikoihin keskittyviä teoksia. Osa oli oivaltavia, ihan kaikkia videopätkiä ei jaksanut katsoa kokonaan. Tämä oli kuitenkin hyvä alku.

Kolmantena vuorossa oli Ateneum Helsingissä. Koskaan ei ole suomalaisen taiteen vaiheet tuntuneet yhtä raikkailta ja mielenkiintoisilta. Edefelt, Gallen-Kallela, Schjerfbeck ja muut nimet ovat hyvin edustettuina. Kansallinen mytologia ja kansallismaisemat vuorottelevat näissä teoksissa. Pysyvän näyttelyn sekaan oli upotettu Ankallisgalleria-näyttely. Niiden taiteilijoina oli mm. Alpertti Aatelviltti ja Akseli Kala-Kallela. Osa näistä oli hauskoja – erityisesti Taistelevista metsoista väännetty Taistelevan ankat, jossa Aku ja Hannu kovistelevat toisiaan Iineksen näyttäessä sivummalla kyllästyneeltä. Toinen vaihtuva näyttely oli Veljekset von Wright. Siinä oli ylitsepursuava määrä tarkkoja kuvauksia maakuntamaisemista, Helsingistä ja  ennen kaikkea kanalinnuista. Veljekset Ferdinand ja Magnus, sekä vähäisemmässä määrin Wilhelm, jaksoivat kiinnostua faunasta minua pitkäjänteisemmin, mutta näyttelyn tuotokset sinänsä olivat oikein vetäviä. Tosin kun ne jätti museokierroksen loppuun, alkoi mittari täyttyä juuri ennen loppusuoraa. Museokortin iloihin kuitenkin kuuluu, että samaan museoon pääsee toisenkin kerran samaan hintaan.

Sitten ajatukset kääntyvät jo seuraaviin museovierailuihin.

keskiviikko 7. helmikuuta 2018

Studioalbumit osa 84: Unknown Mortal Orchestra

Päätös osallistumisesta ensi kesän Primavera Sound -festivaaliin Barcelonassa tuli tehtyä ennen kuin yksikään esiintyjä oli tiedossa. Huhuja liikkui paljon ja aika moni arvelu osui maaliin. Yksi esillä ollut nimi, Unknown Mortal Orchestra, kuului omiin toiveisiini, osittain siksi, etten ole nähnyt yhtyettä aikaisemmin. Kun Primaveran valmisteluihin kuuluu syvempi tutustuminen valikoituihin esiintyjiin, niin yhdistän tässä sen esittäjien studioalbumeita käsittelevään sarjaan.

Unknown Mortal Orchestra (2011) on Uudesta-Seelannista tulevan yhtyeen debyytti, joka sai heti paljon kiitosta esimerkiksi Pitchfork-sivustolla. Tai oikeastaan ”yhtye” voidaan laittaa lainausmerkkeihin, sillä debyytti on käytännössä 31-vuotiaan Ruban Nielsonin soololevy. Se kuulostaa sopivalta sekoitukselta esimerkiksi Deerhunteria, Grizzly Bearia, Tame Impalaa ja Metronomya, sillä siinä melodinen indie-estetiikka yhdistyy psykedeelisiin sävyihin ja pehmeisiin (myöhäisemmässä tuotannossa) koneellisiinkin  elementteihin. Tämä ei ole mikään rokkaava levy, sillä siinä vältellään kaikenlaista hikoilua, mutta monessa muussa suhteessa bändin etäisen tyylikäs ja hallittu yleissoundi sopii mieltymyksiini. Yhtye kuulostaa heti ensi albumillaan siltä, että se hallitsee tyhjän tilan vaikean taidon. Pidän usein yhtyeistä, jotka osaavat jättää ”ilmaa” ja tilaa biiseihin. UMO on yksi niistä. Tosin kyky jättää tilaa kulkee harvoin käsi kädessä sydäntä riipivän melodiatajun kanssa. Juuri koskettavuutta levylle toivoisi enemmän.

II (2013) alkaa loistavalla kappaleella ”From the sun”. Siinä on nimensä mukaisesti lämpöä enemmän kuin ensialbumilla yhteensä. Debyytin hyviä puolia ei kuitenkaan ole menetetty. ”Swim and sleep (like a shark)” jatkaa samalla linjalla. Lämmön mukana tulee kuitenkin lievä melankolia, mikä ei minusta ole huono asia. Se kuitenkin tekee eron debyytin iloiseen yleissävyyn. Tämä sopii kitara-indien ystäville, jos ei odota rokkia vaan ilmavaa ja koskettavaa alakuloa. Tästä on vähän kirjoitettavaa, mutta siinä on paljon kuunneltavaa. En usko, että ajan hammas tulee nakertamaan tätä kovin pahasti.

Multi-Love (2015) alkaa nimikkokappaleella, joka on ehdottomasti yhtyeen parhaita. Se tuo mieleen Metronomyn melodiatajun. Alun alakuloinen kauneus rikkoutuu heti toisella raidalla, ”Like acid rain”, jossa käynnistyy mustan tanssimusiikin bileet. Sinne ei alakulo eikä popmelodia mahdu. Levy jatkuu bailutunnelmissa mustaa musiikkia lainaillen. Pelien räpeltäjät saattavat tietää myös kappaleen ”Can’t keep checking my phone”, joka oli FIFA16 -pelissä. Oikeastaan vain hieno ”Necessary evil” palaa alakuloiseen kauneuteen. Ylipäätään tällä levyllä koneistus on aikaisempaa suuremmassa roolissa. Kokonaisuus on tunnelmaltaan epäyhtenäinen, ainakin verrattuna yhtyeen omaan, aikaisempien levyjen tarkkaan harkittuun linjaan. Kitara-indien ystävälle levyn linja voi olla pieni pettymys, mutta Daft Punkista, LCD Soundsystemistä ja sen sellaisesta pitäville tässä on aikaisempaa enemmän nautittavaa. NME ja Uncut nostivat levyn top 10 tuntumaan listatessaan vuoden 2015 parhaita.

Vaikka yhtyeen albumit ovat tunnistettavia, ne ovat myös keskenään hyvin erilaisia. Rajoittuneelle maulleni sopii parhaiten kakkosalbumi, vaikka voin ymmärtää, miksi joillekin vasta kolmas antaa syyn sauhuta siitä muille musanörteille ja luukuttaa biisejä dj-kopista potentiaalisille bailaajille ennen Princen hittejä.

Vuoden 2018 tammikuussa yhtye julkaisi uuden biisin ”American guilt”. Jos se näyttää tulevan suunnan, niin taas on muututtu jonkin verran. Biisi on nimittäin rokkaavin säksätys yhtyeen historiassa. Toivottavasti bändi ei keikalla unohda mitään monista tyyleistään.

torstai 1. helmikuuta 2018

Lukion uskonnon oppikirjaa kirjoittamassa

Vuoden 2018 ensimmäinen julkaisuni ilmestyi pari viikkoa sitten. Se on lukion uskonnon oppikirja. Kertomalla siitä katkaisen blogihiljaisuuteni, mutta selitän lyhyesti, miksi olen reippaasti jäljessä aikaisempien vuosien bloggaustahdistani.

Alkuvuosi on ollut kiireinen töissä. Hoidan tämän kalenterivuoden uskontotieteen professuuria, joten sijaisuus on vaatinut muutaman uuden asian opettelua ja muutamissa uusissa kokouksissa istumista kaiken normaalin työn päälle. Lisäksi jo tässä vaiheessa pitää olla valmiina seuraavan lukuvuoden opetus. Oman opetuksen suunnittelu vielä menisi, mutta olen joutunut tekemään samaa useammalle henkilölle ja opintojaksolle.

Tammikuun alussa oli muutama aktiivinen päivä tutkimukselle ja päätin, että kirjoitan niistä myöhemmin. Teen myös keväällä ilmestyvään yhteistoimittamaani uskontososiologiaa käsittelevään teokseen viimeisiä korjauksia, joten vapaa-aika on mennyt muualla kuin blogiaiheita miettiessä. Musiikistakaan en ole kirjoittanut, koska olen ostanut niin paljon levyjä, etten ole ehtinyt keskittymään yhden esittäjän studioalbumeihin.

Lukion uudessa uskonnon opetussuunnitelmassa on kuusi kurssia. Vaikka muissakin kursseissa on uusia elementtejä mukana, kaksi viimeistä – kurssit viisi ja kuusi – ovat täysin uusia. ”Uskonto tieteessä, taiteessa ja populaarikulttuurissa” (kurssi 5) ja ”Uskonnot ja media” (kurssi 6) ovat vapaaehtoisia uutuuksia. Niiden opettaminen on jo alkanut, mutta vasta nyt ilmestyi ensimmäinen oppikirja: Uusi Arkki 5–6: Uskonto tieteessä, taiteessa ja mediassa (Edita 2018).  

Oma osuuteni Editan kustantamassa oppikirjasarjassa käsitteli kuudetta kurssia. Kustantaja päätti tehdä yhden kirjan, joka kattaa molemmat kurssit. Hyvä ja erityisen mielenkiintoinen puoli tässä oli se, että työskentely tapahtui isommassa porukassa, jossa oli asiantuntijat myös taiteeseen ja populaarikulttuuriin, muutama opettaja ja pari kustantajan edustajaa kustannustoimittajina. Se myös tarkoitti sitä, ettei tarvinnut kirjoittaa ihan koko kirjaa yksin. Oli helpompaa sanoa kyllä kustantajan tarjoukselle.

Teos tosiaan ilmestyi pari viikkoa sitten. Se on ensimmäinen markkinoilla oleva kirja mainituista kursseista. Odotan mielenkiinnolla muiden kustantajien teoksia, jotta voin verrata, miten niissä käsitellään uskonnon ja median suhteita.

Oppikirjan kirjoittaminen ja ryhmätyöskentely on hieno kokemus, joskin aikataulu kaiken muun työn ohessa oli verrattain tiukka. Samalla sitä tuli määrittäneeksi lähes tyhjästä, mitä kurssia suorittavien lukiolaisten kannattaisi tietää uskonnon ja median suhteista. Tietenkin porukassa tuijotettiin opetussuunnitelman luonnehdintaa kurssin sisällöistä ja tavoitteista, mutta kun ne koostuvat muutamasta rivistä yleisluonteisia ilmauksia, jää valinnoille, tulkinnoille ja jopa mielikuvitukselle paljon tilaa.

En osaa sanoa, miten moni koulu päätyy käyttämään tätä kirjaa. Oletan kuitenkin, että jossain vaiheessa alkaa tulla myös suoraa tai epäsuoraa palautetta siitä, mikä siinä toimii ja mikä ei. Ja vaikka kyse on lukion oppikirjasta, suuri osa sen sisällöstä on täysin relevanttia uskonnosta kiinnostuneille aloitteleville yliopisto-opiskelijoille. Joka tapauksessa uusi lukion uskonnon opetussuunnitelma on ottanut isoja askeleita perinteisestä uskonnonopetuksen sisällöstä kohti uskontotiedettä. Sitä heijastelee myös se, että uskontotieteilijöitä kysytään yhä useammin mukaan kirjoittamaan oppikirjoja.

Lisätietoa (mm. sisällysluettelo) kustantajan sivulta: