keskiviikko 14. syyskuuta 2011

Henry Perowne, fiktiivinen uusateisti?

Ian McEwanin romaanissa Lauantai (Saturday) kuvataan Henry Perownen vuorokautta. Tuo kyseinen lauantai on 15. helmikuuta 2003. Sen aikana Perowne ehtii ihmetellä aamuyöllä lentokoneen laskeutumista Heathrowlle, rakastella vaimonsa kanssa, jumittua liikenteeseen Irakin sotaa vastustavien mielenosoittajien vuoksi, ajaa autokolarin, tulla pahoinpidellyksi, pelata squashia, muistella menneitä, käydä poikansa blues-yhtyeen harjoituksissa, syödä illallista perheensä kanssa, joutua murtautujien väkivaltaisuuden kohteeksi ja lopuksi suorittaa neurokirurgisen toimenpiteen. Viihdyttävä kirja.

Perownen hahmo on nostettu esiin muutamissa uusateismia käsittelevissä teoksissa kaunokirjalliseksi esimerkiksi uusateistisesta hahmosta. Hän on viittäkymppiä lähestyvä hyvin koulutettu valkoinen mies, joka työskentelee Lontoossa neurokirurgina. Hän luottaa vankasti luonnontieteen kykyyn paljastaa ihmiselämän kannalta tärkeät asiat. Vapaa-ajalla Perowne pyrkii ylevöittämään olemassaoloaan taiteiden avulla, joskaan niitä hän ei oikein ymmärrä eikä niiden harrastamiseen ole kunnolla aikaa. Hän lukee vapaa-ajalla mielellään Darwinia, mikäli ehtii. Hän on innostunut tähdistä ja komeetoista. Hän on kohtuullisen tietämätön uskonnoista eikä niihin ole henkilökohtaista kosketusta arkielämässä. Hän pitää uskontoa virheellisenä suhteuttamisharhana, jossa ihminen on kykenemätön hahmottamaan omaa vähäpätöisyyttään realistisesti ja jonka ääripäässä on psykoosi. Hän ei ymmärrä Irakin sotaa vastustavia mielenosoittajia, toisin kuin tyttärensä, joka on opiskellut yliopistossa kirjallisuutta. Suuren epäilyksen ja inhonkin kohteena on sosiaalinen konstruktionismi ja relativismi. Lisäksi hänellä on epäilevä asenne humanistista psykologiaa kohtaan.

Esimerkiksi Tina Beattie nostaa Perownen hahmon esiin teoksessaan The New Atheists. Beattien mukaan hahmon kautta tutkiskellaan useita uusateistisia teemoja, ideoita ja argumentteja, joskin romaani on monitulkintaisempi ja -kerroksisempi kuin uusateistien myyntimenestykset.

Myös Arthur Bradley & Andrew Tate käsittelevät Perownea ja McEwanin tuotantoa laajemminkin teoksessa The New Atheist Novel. Heidän tulkinnassaan McEwan edustaa erityisesti Lauantaissa kantaa, jossa nykyromaani on yksi keino kamppailla uskonnollista terroria vastaan. McEwanille romaani edustaa sananvapautta, yksilöllisyyttä, rationaalisuutta ja arjen ylittäviä merkityksellisiä kokemuksia. Lisäksi romaanista – ja myös musiikista – tulee palvonnan ja omistautumisen kohde: se tarjoaa tämänpuoleisen kokemuksen elämän suuruudesta, lohdusta, vapaudesta ja jopa pelastuksesta. Romaani tarjoaa (tieteen kanssa sopusointuisen) myyttisen narratiivin, jota tiede ei yksin voi vakiinnuttaa.

Tämä tulkinta näkyy myös siinä, miten päähenkilön arjen turvallisuuden särkevä pikkurikollinen Baxter murtuu kuunnellessaan Perownen kirjallisesti sivistyneen tyttären lausuvan runoa (olisi ollut tarpeettoman osoittelevaa tehdä Baxterista islamisti). Ei ole sattumaa, että runo on Mathew Arnoldin Dover Beach, jossa arjen ihmissuhteista löytyy lohdutus kadonneen uskonnollisen uskon tilalle.

Itse Perowne ei ole kirjallisesti sivistynyt. Hän jopa halveksuu maagista realismia, joka ei oikein istu neurokirurgin maailmankuvaan. Hahmojen erilaisesta suhtautumisesta fiktioon syntyykin jännitekenttä, jossa pohditaan kaunokirjallisuuden mahdollisuuksia toimia uskonnon korvaajana. 

Perownen nostaminen fiktiiviseksi uusateistiksi ei ole sattumanvarainen ratkaisu. McEwan on Christopher Hitchensin hyvä ystävä ja  Hitchensin uusateistinen myyntimenestys Jumala ei ole suuri on omistettu McEwanille. McEwan on julkaissut ateistisia tekstejä ja uusateisteja tukevia kommentteja lehdissä. Hän on täysivaltainen uusateistien keskinäisen kunnioituksen seuran jäsen.

McEwanin omat käsitykset limittyvät monin paikoin Perownen hahmon kanssa, vaikka McEwanin suhde kaunokirjallisuuteen on tietenkin myönteisempää ja monipuolisempaa (tarkka lukija huomaa, että Perowne kritisoi McEwanin romaania Ajan lapsi, The Child in Time). Kuitenkin McEwanin ateismi, islaminvastaisuus ja yleisempi uskontokriittisyys ovat yleisesti tiedossa. Ne hän jakaa uusateistien kanssa. On myös vaikea kuvitella McEwania puolustamassa sosiaalista konstruktionismia ja relativismia neurokirurgi Perownen esittämiä olkiukkoja vastaan.

keskiviikko 7. syyskuuta 2011

Uruguay: tilastonikkarin painajainen

Marcel Maussin tunnetun teorian mukaan ei ole olemassa pyyteetöntä lahjaa. Se velvoittaa vastalahjaan. Vastalahja ei saa olla sama kuin ensiksi saatu lahja. Lisäksi lahjan ja vastalahjan välillä täytyy olla ajallinen viive.

Sain eilen lahjan. Tuore julkaisu Uskonto suomalaisten elämässä on satasivuinen, viiden artikkelin tutkimusraportti. Tänään palautan lahjan kirjoittamalla siitä jotain.

Raportti perustuu vuoden 2008 kansainvälisen kyselytutkimuksen tuloksiin. Siinä on ajanmukaista tilastotietoa suomalaisten uskonnollisuudesta kansainvälisen vertailun kautta kaiutettuna. Suosittelen tutustumista, vaikka Suomen osalta tulokset eivät tarjoa järisyttäviä yllätyksiä.

Aloin vilkuilla kaavioita Helsingin rautatieasemalla, kun viimeinen juna oli ennen lähtöä 40 minuuttia myöhässä. Siinä tilanteessa tiesin tilanteen: kiitos valtion rautatiet, tervetuloa lyhyet yöunet, tervetuloa seuraavan päivän väsymys.

Lievästi ärsyyntyneessä mielentilassa aloin etsiä tilastoista kummallisuuksia. Teen sitä kaikissa muissakin tilanteissa, mutta nyt olo oli siihen poikkeuksellisen otollinen. Kohdekin löytyi helposti: ainoana Etelä-Amerikan maana mukaan otettu Uruguay.
 
Yleisesti Uruguayssa pitäisi oleman katolilaisia 47 %, protestantteja 34 % ja uskonnottomia 17 % ja pari jotain muuta. Kyselytuloksia katsomalla selviää, että 47 % vastaajista mieltää itsensä uskonnottomaksi. 33 % katsoo olevansa uskonnollisia ja loput ovat jotain siltä väliltä. Alustava huomio: erittäin korkea uskonnottomuus tällä mittarilla. Päihittää uskonnottomuudessa jopa Norjan, Saksan, Ranskan ja Tanskan. Suomenkin. Mitä ihmettä?

Seuraavassa tilastossa on pommi. Korkeasta uskonnottomuudesta huolimatta peräti 71 % uskoo Jumalaan. Heistä jopa 56 % tietää, että Jumala on olemassa eikä epäile sitä yhtään. Vain 12 % sanoo, ettei usko Jumalaan ja loput ovat jotain siltä väliltä. Jopa 66 % uskoo uskonnollisiin ihmeisiin ja 55 % kuolemanjälkeiseen elämään. Euroopan maallistuneet maat eivät ole lähelläkään näitä lukemia. Jokin mättää.

Katson vielä osallistumisaktiivisuuden: 59 % käy uskonnollisissa tilaisuuksissa harvemmin kuin kerran vuodessa. Uskonnollisesti maailman passiivisin kansa! Siis tässä mukana olleista maista, joita on yhteensä 33. Uruguaylaiset ovat kollektiivisen uskonnonharjoituksen osalta passiivisempia kuin maallistuneet tsekkiläiset, jotka ovat toiseksi passiivisimpia. Oho.

Tilastojen mukaan uruguaylaiset eivät siis osallistu uskonnollisiin tapahtumiin eivätkä ole ”uskonnollisia”, mutta he ovat tämän valossa poikkeuksellisen innokkaita uskomaan yliluonnollisen olion olemassaoloon ja ihmeisiin. Mitä tästä voi päätellä, onkin pulmallinen kysymys.

Ovatko he instituutiokriittisiä ja yksilöllisesti uskovaisia? Miten he oikeastaan ymmärtävät uskonnollisuuden? Yksi tähän linjaan sopiva arvaus on, että uskonnollisuus mielletään jonkinlaiseksi instituutiosidonnaiseksi olemisen tavaksi. Mutta mistä sitä voisi tietää vastausten perusteella? Kun juopa identifioitumisen ja uskomusten välillä on poikkeuksellisen suuri, alkaa epäillä koko kysymyksen mielekkyyttä Uruguayn kontekstissa.

Uruguay on hyvä muistutus siitä, että uskontoja koskevan vertailukelpoisen tilastomateriaalin hankkimiseen sisältyy kysymyksiä, joihin tilasto ei vastaa. Uskontoa käsittelevät kysymykset ymmärretään todennäköisemmin riittävän samalla tavalla Euroopan sisällä, mutta sen ulkopuolella vertailukelpoisuus heikentyy. Toki vastaukset tarjoavat tulkinnallisista ongelmista huolimatta lisätietoa, mutta sitäkin enemmän ne tarjoavat hypoteeseja laadullisen tutkimuksen tekemiseen vaikkapa Uruguayssa.

K Ketola, K Niemelä, H Palmu & H Salomäki, Uskonto suomalaisten elämässä. Yhteiskuntatieteellisen tietoarkiston julkaisuja 9/2011.