keskiviikko 21. joulukuuta 2016

Musiikkikirjoja pimeään syksyyn

Parina syksynä peräkkäin olen huomannut lukevani musiikkikirjoja enemmän kuin muina vuodenaikoina. Oma tulkintani tästä on se, että syksyt ovat olleet opetusten osalta niin kiireisiä, että kutistuneena vapaa-aikana on rentoutunut musiikkikirjojen parissa. Tässä lyhyet luonnehdinnat neljästä syksyn aikana luetusta kirjasta.

Helsinkiläisen ravintola Siltasen musiikkivisasta on tullut kaikenlaisia palkintoja. Syksyn alussa jäi käteen Louise Grayn Maailmanmusiikki (2015, alk. 2009). Kirjan alkupuolella käsitellään maailmanmusiikki-termiä konstruktionistisesta näkökulmasta. Maailmanmusiikki on markkinamiesten keksintö vuodelta 1987. Toki bändit soittelivat mitä soittelivat sitä ennen, mutta termi on hyvä esimerkki siitä, miten maailma muuttuu käsitteiden keksimisen myötä. Nyt voitiin järjestää kaikenlaista toimintaa termin alla ja levy-yhtiöt alkoivat aktiivisesti levittämään sitä printtaamalla termin mainoksiinsa. Yhtenä suurena kimmokkeena oli vuonna 1986 ilmestynyt cross-over -levy, Paul Simonin Graceland. Sen jälkeen lähdettiin etsimään maailmanmusiikki-termin kanssa ”autenttista” tavaraa länsimaisen ulkopuolelta.

Suurin osa kirjasta käsitteleekin länsimaisen populaarimusiikin ulkopuolelle jääviä artisteja fadosta, rebetikosta, tropicalismosta ja suufimusiikista Afrikan rytmeihin ja bluesiin. Parhaiten mieleen jäivät autenttisuuden ongelman pohdinnat, suufilaisuuden luokittelun politiikka ja musiikin merkitys Ruandan verilöylyssä. Suositeltavaa luettavaa.

Samasta visasta lykättiin lohdutuspalkintona Paul Stenningin teos Rage Against the Machine: Taistelu lavalla (Stage Fighters) (2013, alk. 2008). En ole mikään suuri RATM:n musiikin ystävä. Räpin ja metallin yhdistäminen on aina kuulostanut huonolta idealta. Lisäksi se avasi Pandoran lippaan, josta pääsi kehittymään pomppumetallin ja nu-metallin kaltaiset suuret vitsaukset. RATM teki loistavasti sen mitä teki, eikä voi kiistää sen tehoa elävänä. Kun astuin ensimmäisenä päivänä Roskilden festivaalialueelle vuonna 1996, oli vaikuttavaa katsoa kymmenien tuhansien ihmisten pomppivan juuri keikkansa päälavalla aloittaneet yhtyeen tahtiin. Maa liikkui ylös ja alas.

Stenningin teos valottaa yhtyeen keskeishahmojen, laulaja Zach de la Rochan ja kitaristi Tom Morellon taustoja perusteellisesti ja kontekstualisoi yhtyeen asenteen osaksi vallankumouksellista ja vasemmistolaista, poliittisesti motivoitua musiikkia. Käsittely ei typisty RATM:n uraan, vaan selvittelee Morellon sooloprojekteja sekä Audioslavea, joka oli Rage Against the Machine eri laulajalla (Chris Cornell). Yksi kiinnostavista yhtyeen uraa leimanneista jännitteistä koskee levy-yhtiötä: miten itsensä radikaaliksi valtarakenteita horjuttavaksi toimijaksi mieltävä yhtye sovittaa näkemyksensä suuren levy-yhtiön raameihin?

Eniten teoksessa haraa vastaan Stenningin omat näkemykset, jotka tuodaan esiin ikään kuin ne olisivat itsestään selvästi oikeita makuarvostelmia. Rakenteellisesti teos olisi voinut selvemmin käydä läpi yhtyeen uraa albumi kerrallaan; nyt ei asiaan vihkiytymätön meinaa pysyä kärryillä, milloin mikäkin asia tapahtui. Silti teoksen luki mielellään.

Britannian matkalta kannoin kotiin Creation-levy-yhtiön pomona tunnetuksi tulleen Alan McGeen muistelmat. Creation Stories: Riots, Raves and Running a Label (2013) on omakohtainen tilitys rajuista vuosista 1980-luvulta nykypäivään. Sinä aikana McGee oli tekemisissä useiden merkittävien yhtyeiden kanssa, onnistuen myös taloudellisesti sekä managerina että levy-yhtiön pyörittäjänä.

McGee ei ole maailman paras kirjoittaja, mutta voi jestas millaisessa musiikillisessa kultakaivoksessa mies on louhinut – riippuen tietysti musiikkimausta. Kirjassa seikkailevat sellaiset klassikot kuin Jesus and Mary Chain, Primal Scream, House of Love, My Bloody Valentine, Swervedriver, Boo Radleys ja Ride. McGee saa kaikkiin yhtyeisiin kiinnostavan näkökulman. Varsinainen taloudellinen jackpot oli Oasiksen löytäminen, ja sekin osio on vetävää luettavaa, vaikka yhtye ei sinänsä ole itselleni erityisen tärkeä. Shoegaze, ekstaasivetoiset reivit, brittipop ja lopuksi vielä Libertinesin managerointi – siinä on yhdelle miehelle muisteltavaa brittiläisen kitaravetoisen musiikin keskiössä. Hyvää luettavaa kenelle tahansa ja erinomaista yllä mainituista yhtyeistä kiinnostuneille. Yksissä kansissa on yhden ihmisen kautta kerrottuna yllättävän iso osa merkittävästä brittiläisestä musiikista 1980-luvulta lähelle nykypäivää.

Marko Ahon ja Antti-Ville Kärjän toimittama Populaarimusiikin tutkimus (2007) jäi ilmestyessään huomioimatta, mutta kun se tuli vastaan kohtuulliseen viiden euron hintaan, päätin ostaa ja myös lukea sen. Kirja jäsentyy kolmeen osioon, tuotannon tarkasteluun, tekstien analyysiin ja vastaanoton tutkimiseen. Täten se tarjoaa monipuolisen kartan populaarimusiikin akateemiseen kenttään. Yksittäisistä artikkeleista vain harva osuu napakymppiin, mutta koko paketin lukee mielellään. Eniten sävähdytti Janne Mäkelän faniutta ja sen tutkimusta käsittelevä luku. Vaikka tunnen alaa melko hyvin – olen kirjoittanut fanitutkimuksen ja uskontotieteen kytköksistä – opin uutta tästä hyvin jäsennellystä tekstistä.

Ehkä seuraavat musiikkikirjat tulee luettua jo ennen ensi syksyä, mutta toivottavasti ei opetuskiireiden vuoksi.

tiistai 20. joulukuuta 2016

Vastarannan kiiski

Ostin vuosia sitten yhdysvaltalaisen kirjallisuusteoreetikko Stanley Fishin teoksen The Trouble with Principle (1999). Sen ja muun aikaisemmilta ajoilta tutun materiaalin perusteella Fish on vaikuttanut kiinnostavalta intellektuellilta, joka tarjoaa ”ruokaa ajattelulle”, mutta jonka kanssa ei aina ole helppo olla samaa mieltä.

Syksyllä Lontoossa tuli vastaan hänen vuosina 1995–2013 New York Timesiin kirjoittamien kolumnien kokoelma Think Again: Contrarian Reflections on Life, Culture, Politics, Religion, Law, and Education (2015). Ryhdyttyäni lukemaan teosta, joka koostuu 95 kolumnista ja johdannosta, ostin kaksi muuta Fishin teosta, There’s No Such Thing as Free Speech …and It’s a Good Thing Too (1994) ja Save the World on Your Own Time (2008).

Think Again on samanaikaisesti älyllisesti viihdyttävä että rasittava. Yhden tekstin parissa vietetään pari sivua ja se on osa hieman yli kymmenen kolumnin pakettia. Paketteja on kahdeksan: henkilökohtaiset pohdinnat (Fishin yksityiselämä), estetiikka, kulttuuri(teoria), politiikka, laki (erityisesti Yhdysvaltain perustuslaki), uskonto, korkeakoulutus ja akateeminen vapaus. Viihdyttävyys tulee siitä, että teos tarjoaa freesejä näkökulmia moniin eri keskusteluihin älykkäällä tavalla. Rasittavuutta edustaa se, ettei mihinkään päästä syventymään kunnolla, vaikka teoksessa on sivuja yli 400.

Fishin ajattelun lähtökohtana on tarkastella keskustelujen eri osapuolten retoriikkaa ja argumentteja. Näin hän osoittaa, miten esimerkiksi neutraaleiksi väitetyt periaatteet ovat onttoja ja tarvitsevat tuekseen käytännöllisten intressien mukaisia preferenssejä. Yksi suurimmista Fishin vihollisista on liberalismi, jota hän pitää epäkoherenttina, sillä se pyrkii rakentumaan menettelytavan varaan ilman substanssia koskevia preferenssejä. Tämä on Fishin mukaan mahdotonta. Emme ole koskaan ”not in a situation” ja teemme jatkuvasti käytännöllisiä ratkaisuja, joilla pyrimme ajamaan omia preferenssejämme.

Yksi esimerkeistä on niin sanottu ”affirmative action”. On äärimmäisen vaikeaa, ellei mahdotonta, argumentoida uskottavasti periaatteen pohjalta osoittaen, että ”affirmative action” on oikeudenmukaista ja reilua tai että se on epäoikeudenmukaista, koska se asettaa yksilöt eriarvoiseen asemaan.

Fishin mukaan aiheesta on helpompi keskustella, kun ei kysytä periaatteen oikeudenmukaisuutta, vaan ”mikä on vialla ja miten voisimme korjata sen?” Tällöin päästään keskustelemaan Yhdysvaltain rasistisesta historiasta ja sen vaikutuksista nykytilanteeseen.

Edellä mainitut seikat tulevat perusteellisemmin käsitellyksi teoksessa The Trouble with Principle, mutta Think Again pystyy kolumnirakenteensa vuoksi havainnollistamaan verrattain kevyellä joskin tarkalla tyylillä useita elämän osa-alueita.

Yksi mehukkaimmista teemoista koskee akateemisen työn luonnetta. Hän puolustaa kantaa, jonka mukaan akateemisen työn ydin on a) tutustuttaa opiskelijat uusiin aiheisiin ja b) tarjota tutkimuksellisia työkaluja niiden tutkimiseen. Toisin sanoen Fish vastustaa normatiivisia maailmanparannukseen tähtääviä akateemisia lähestymistapoja – olivat ne mitä tahansa. Akateemisen työn tehtävänä ei ole rasismin kitkeminen tai köyhyyden poistaminen eikä edes opiskelijoiden kasvattaminen demokraattisiksi kansalaisiksi.

Voi olla, että Fishin kanta on liian jyrkkä, mutta hänen ajatuskulkunsa seuraamisessa on kaksi ehdottoman hyvää puolta. Ensiksi se pakottaa pohtimaan, millä perusteella tutkija-opettaja voi oikeuttaa ”maailmanparannuksen”. Toiseksi se muistuttaa, miten tärkeää ja ensisijaista aiheiden ”akatemisointi” on (Fish muuttaa Fredric Jamesonin sloganin ”Always historicize” muotoon ”Always academicize”). Itse ajattelen niin, että ilman ”akatemisointia” normatiiviset kannat ovat akateemisen työn luonteen kannalta arvottomia, mutta en sulje pois ajatusta siitä, että akateemisen työn tehtävä ei lopultakaan rajoitu tarkasti Fishin mainitsemaan kahteen kohtaan. Tätä aihetta Fish käsittelee laajemmin teoksessaan Save the World on Your Own Time.

Joka tapauksessa Fishin lähtökohdasta saadaan aikaan kiinnostavia ja kontroversaaleja kantoja yksittäisiin debatteihin. Tämä on kirjan suola, mutta se voi myös ärsyttää lukijoita, kun Fish ei useimmissa kolumneissaan alleviivaa, mitä hän itse ajattelee asioista. Sen sijaan hän osoittaa, miten eri kannat rakentuvat.

Lopulta Fishin rakennelma sortuu, tai sitten ei. Nimittäin aina kun Israel on kritiikin kohteena, hän luopuu lähestymistavastaan ja asettuu puolustamaan sitä. Välillä hän puolustaa vain israelilaisia yliopistoja boikotoijia vastaan, mutta yhtä lailla hän esittää, että Israelin valtion kritiikki on epätoivottavaa (ja lisäksi antisemitismi kulkee Fishin mielestä aina Israelin valtion kritiikin kannoilla). En kirjoita tässä syvemmin aiheesta, mutta minusta tämä ulottuvuus on kirjan heikoin osio. Israelin puolustamin onkin yhteneväistä juutalaisen älykön omien preferenssien kanssa.

maanantai 12. joulukuuta 2016

Uskonnottomien keskinäiset erot Suomessa

Blogin kirjoittamisessa on ollut nyt noin kuukauden tauko. Tähän on kaksi syytä. Merkittävin niistä koskee työkiireitä. Opetusta on paljon tässä periodissa ja sen lisäksi on ollut paljon arviointitehtäviä. Toinen syy on vastaväittäjänä toimiminen Janne Kontalan väitöskirjassa Emerging Non-religious Worldview Prototypes: A Faith-Q-sort-study of Finnish Group-affiliates (2016). Se tarkastettiin Åbo Akademissa marraskuun lopulla.

Kontalan tutkimus käsittelee niitä suomalaisia uskonnottomia, joilla on jonkinlainen suhde uskonnottomien organisaatioihin, erityisesti vapaa-ajattelijoihin mutta myös muihin. Tutkimuksen 77 informanttia eivät ole kaikki jäseniä tai aktiiveja järjestöissä, mutta heillä on jokin side, esimerkiksi jäsenyys sähköpostilistoilla.

Työn ideana oli tutkia uskonnottomien maailmankuvallisia prototyyppejä käyttämällä uskonnollisuuden tutkimiseen kehitettyä faith-q-lajittelua. Menetelmä toimii niin, että osallistuja lajittelee 101 väittämää keskinäiseen järjestykseen (esimerkiksi -4 täysin epäsopiva ja +4 täysin sopiva). Samalla informantti haastatellaan, jotta saadaan selville, miten hän ymmärtää väittämät ja mitä muuta hänellä on sanottavana aiheesta.

Menetelmän avulla voidaan rakentaa vastaajista prototyyppejä. Yksikään yksilö ei välttämättä vastaa prototyyppejä täydellisesti, mutta vastausten avulla rakennetut prototyypit kertovat eroista koko vastaajajoukon sisällä.

Kontala rakentaa kolme prototyyppiä, joita hän kutsuu maailmankuva-prototyypeiksi. Ne kääntyvät huonosti suomeen kieleen, joten laitan englanninkieliset sulkeisiin. Ensimmäinen on nimeltään ”tyytyväinen altruisti” (”content altruist”), joka suhtautuu uskontoon maltillisen varauksellisesti ja pyrkii toiminnassaan rakentamaan kaikille parempaa maailmaa. Toinen on ”kokemuksellisesti henkinen” (”experientially spiritual”), etsijä, joka löytää innoitustaan esimerkiksi buddhalaisuudesta ja mietiskelystä. Kolmas on ”yhteisöllisesti uskonnonvastainen” (”communally irreligious”), joka hakeutuu uskontokriittiseen yhteisöön. Tutkimuksessa näitä kuvataan tietenkin paljon laajemmin.

Tulokset eivät koske koko uskonnottomuuden kenttää Suomessa, vaan järjestöihin sidoksissa olevia ihmisiä. Näistä piirtyy esiin eroja, mutta erot ovat varsin pieniä (yleensä 1 eli esim. -1 ja -2). Eroissa on kuitenkin systemaattisuutta: kun väittämissä on sana ”uskonnollinen” tai ”henkinen”, siihen suhtautuminen on järjestelmällisesti myönteisintä ”kokemuksellisesti henkisten” prototyypissä ja kielteisintä ”yhteisöllisesti uskonnonvastaisilla”.

Prototyyppien rakentamisen lisäksi tutkimus tarjoaa yleistä tietoa taustoista ja sosiaalisista muuttujista. Nämä tuovat vahvistusta sille, mikä suunnilleen on ollut tiedossa. Uskonnottomien järjestöihin osallistuvat ovat Suomessa enimmäkseen keski-ikäisiä, yli sadantuhannen asukkaan kaupungeissa asustelevia miehiä. Suurin osa tähän osallistuneista oli vapaa-ajattelijoita. Heidän joukossa ateisti oli suosituin nimike, kun taas humanistiliiton toimijat pitivät uskonnotonta kuvaavampana terminä.

Syitä aktivismille oli useita. Moni toisti järjestöjen virallista mantraa katsomusten tasa-arvoisuudesta sekä kirkon ja valtion selvemmän erottamisen tärkeydestä. Lisäksi oli persoonallisia kuvauksia vaikkapa Dawkinsin tai vaikkapa Valtaojan ja Enqvistin merkityksestä ja kesän 2009 bussikampanjasta. Muutamilla syynä olivat kaverit, joiden vanavedessä mentiin mukaan toimintaan. Järjestöjen välillä valinta oli joillekin helppo: pienemmillä paikkakunnilla ei aina ole muuta vaihtoehtoa kuin vapaa-ajattelijat.

Haastatteluista näkyy myös erityisesti vapaa-ajattelijoiden viime vuosien pyrkimys päästä pois vasemmistolaisesta leimasta. Se, missä määrin järjestöstä on tullut uskonnottomien oikeistolaisten insinöörien kokoontumispaikka, vai onko kyse ensisijaisesti uuden imagon rakentamisesta, jää tulevien tutkimusten vastattaviksi.

Yksi seikka uskonnottomien kirjossa ihmetyttää. Se liittyy kokemuksellisesti henkisten prototyyppiin. Miksi ihmiset, joita kiinnostaa buddhalaisuus ja mietiskely ja jotka ovat minimaalisesti kriittisiä monoteistisia uskontoinstituutioita kohtaan, tuntevat vetoa uskonnottomien järjestöihin? Eikö tässä ole suuri kognitiivisen dissonanssin vaara? Tutkimus ei vastaa tähän, mutta siitä käy ilmi, että prototyyppien mukaan jaoteltuna juuri kokemuksellisesti henkisiä oli vapaa-ajattelijoissa huomattavasti vähemmän kuin muiden prototyyppien mukaisia vastaajia. Ehkä he ovatkin vain sähköpostilistoilla ja halusivat olla mukana tutkimuksessa. Mene ja tiedä.

Kuten kaikista tutkimuksista, myös tästä voidaan nostaa esiin kriittisiä kysymyksiä. Mainitsen tässä kolme.

Ensinnäkin voidaan kysyä, tarvitaanko laajasti kommentoitua ja kritisoituakin maailmankatsomuksen käsitettä tässä, jos sen operationalisointi on suoraan riippuvainen fqs-menetelmän väittämistä. Ilmeisesti ei ole mitenkään tavallista kutsua q-menetelmän tuloksia maailmankatsomuksiksi. Toki näin voidaan tehdä, ja luoda siten mahdollisia keskusteluyhteyksiä maailmankatsomuksista käytävään keskusteluun. Samalla kuitenkin voidaan kysyä, eivätkö uskonnottomat ole jotain enemmän kuin fqs-menetelmän kautta muodostettuja katsomuksia. Voi olla, että uskonnottomista piirtyisi esiin toisenlaisia maailmankatsomuksia, jos q-menetelmän sijaan haastateltaisiin ja keskityttäisiin vaikkapa arvoihin eikä uskonnollisuutta koskeviin väittämiin.

Toiseksi voidaan kysyä, miten juuri uskonnollisuuden tarkasteluun kehitetty faith-q -lajitelma sopii uskonnottomuuden tarkasteluun. On totta, etteivät kaikki väittämät ole vain uskonnollisuutta mittaavia, mutta yksi informantti päätti jättää leikin kesken, koska väittämät keskittyivät uskontoon. Millaisia tuloksia saataisiin, jos väittämät rakennettaisiin nimenomaan uskonnottomuutta eikä uskonnollisuutta silmällä pitäen? Näin tietenkin olisi vähemmän suoraa vertailumahdollisuutta niihin tutkimuksiin, joissa on käytetty samoja väitteitä. Kontalan tutkimus ei kuitenkaan hyödynnä tätä vertailumahdollisuutta. Itse en osaa sanoa, olisiko se ollut käytännössä hyödyllistä tai edes mahdollista.

Kolmanneksi voidaan kysyä, miksi prototyypit ovat Suomessa sellaisia kuin ovat. Tähän kysymykseen Kontalan tutkimus ei vastaa. En usko, että vastaus olisi helppo ja vapaa kaikenlaisesta spekulaatiosta, mutta lukijana olisin ollut erittäin kiinnostunut myös tämän käsittelystä.

Kokonaisuutena Kontalan tutkimus on onnistunut ja erittäin tervetullut lisä suomalaisen uskonnottomuuden tutkimukseen, sillä sen avulla piirtyy esiin uskonnottomien yhtäläisyyksiä ja eroja Suomessa. Se on luettavissa ja ladattavissa verkosta, täältä: