torstai 19. huhtikuuta 2012

Lyhyt analyysi ateismin näkyvyydestä


Posti toi uunituoreen Ad Lucem -lehden. Ruotsinkielisen lehden uusimman numeron teemana on ateismi ja uskonnollinen muutos. Se sisältää kirjoitukseni ateismin uudesta näkyvyydestä yhteiskunnallisessa keskustelussa, otsikolla ”Ateismens ökade synlighet i samhällsdebatten”.

Tekstin tarkoituksena on analysoida lyhyesti ja ytimekkäästi, miksi ja miten ateismi on noussut julkiseksi keskustelunaiheeksi. Esitän, että ateismi nousee pitkälti reaktiona käsitykseen uskonnon kasvaneesta näkyvyydestä. 2000-luvun ateismijulkisuuden kasvua edeltävät suuret mediatapahtumat WTC-iskuista Lontoon pommi-iskuun, mutta myös hitaat prosessit kasvavasta muuttoliikkeestä muuttuneeseen mediasfääriin ovat edesauttaneet kehitystä.

Lisäksi koulutetun eliitin narratiivi jatkuvasta ja lähestulkoon väistämättömästä maallistumisesta alkoi murentua ennen ateismin nousua, mikä antaa ymmärtää nykyisen ateismin osaltaan olevan vastareaktio maallistumisnarratiivin heikentymiselle.

Korostan myös, ettei luonnontieteeseen nojautuvan ateismin nousu selity yksinomaan reaktiona uskontoon, vaan sen viholliskuvaa määrittää vahvasti myös ”postmodernismi”, ”sosiaalinen konstruktionismi” ja ”relativismi”.

Lisäksi esitän yleistyksen: tilanteissa, joissa uskontoa tai ateismia ei vaienneta kontrolli- tai sensuurimekanismein, niillä on tapana tukea toistensa näkyvyyttä.

Ad Lucemin alaotsikkona on Tidskrift för livsåskådning och kultur, mutta kyseessä on kristillisen opiskelijayhdistyksen lehti. Jotkut tutkijat eivät mielellään julkaise omia tekstejään missään avoimen aatteellisissa, uskonnollisissa tai ideologisissa lehdissä, mutta itse en ole toistaiseksi katsonut tarpeelliseksi sulkea mitään foorumeja pois, mikäli voin kirjoittaa tekstin, jonka sisällön allekirjoitan. Vastaavasti voisin kuvitella kirjoittavani myös uskonnonvastaisiin julkaisuihin – jos ei muuten, niin tasapainon vuoksi.

Usein ratkaisu onkin käytännöllinen. Tällä kerralla minulta pyydettiin kirjoitusta. Koska olin juuri käsitellyt aihetta akateemisessa seminaarissa, pidin luontevana kirjoittaa sen pohjalta lyhyen ja yleistajuisen tekstin.

Ateisminumeron sisällysluettelo löytyy lehden verkkosivuilta:

keskiviikko 11. huhtikuuta 2012

Media välittää epätarkkoja mielikuvia


Otsikko ei ole yleistys. Se on väite, joka pitää paikkansa tietyissä tapauksissa. Yksi uskonnon uutisointia koskeva tapaus sai pohtimaan median ”tarkoituksellista epätarkkuutta”.

Pääsiäisenä arvovaltaisen brittilehti the Guardian sunnuntaipainos the Observer uutisoi otsikolla ”Religious people are more likely to be left-wing.”

Juttu pyrkii välittämään mielikuvan – sen, että Englannissa uskonnolliset ovat vasemmistolaisempia. Tämä voi kuitenkin tarkoittaa ainakin kahta asiaa. Ensinnäkin sitä, että uskonnolliset ovat vasemmistolaisempia kuin oikeistolaisempia. Toiseksi sitä, että uskonnolliset ovat vasemmistolaisempia kuin uskonnottomat. Vain ensimmäinen pitää paikkansa, kun vastaajia pyydettiin asemoimaan itsensä poliittiselle janalle. Tätä artikkelissa selvästi myös viestitään. Sen uutisarvo kuitenkin vähenee dramaattisesti, kun tiedetään, että uskonnolliset ovat oikeistolaisempia kuin uskonnottomat.

Englantilaiset ylipäätään identifioivat kyselyn perusteella itsensä vasemmalle, vaikka maassa onkin oikeistolainen hallitus. Tällöin tieto myös uskonnollisten ihmisten identifioitumisesta poliittisesti vasemmalle ei ole merkittävä uutinen. Tarkempi otsikko olisi voinut olla vaikkapa seuraavanlainen: ”Toisin kuin monesti lullaan, jopa uskonnolliset ihmiset identifioituvat poliittisesti vasemmalle.”

Epätarkkuus Observerin jutussa on harkittua, tarkoituksellista. Se voidaan lukea nopeasti niin, että uskonnolliset ovat vasemmistolaisempia.

Todennäköisesti jutun perustana on Demos-ajatushautomon lehdistötiedote. Hautomo julkaisi nimittäin raportin, joka on jutun perustana. Faithful Citizens -pamfletin ovat kirjoittaneet Jonathan Birdwell ja Mark Littler. Observerin toimittaja on teoriassa saattanut lukea sen, mutta ainakaan sitä ei ole luettu kriittisesti. Luultavasti on luettu tiivistelmä, sillä juuri siitä löytyvät asiat nostetaan esiin lehtijutussa samasta näkökulmasta esitettynä.

Pamfletin poliittinen viesti on, että edistyksellisten poliitikkojen tulisi työskennellä uskonnollisten yhteisöjen kanssa. En pohdi tässä viestiä sen tarkemmin, sillä itseäni kiinnostaa tässä, millainen kuva uskonnottomista välittyy ”tarkoituksellisen epätarkkuuden” vuoksi.

Siitä huolimatta: poliittinen viesti on pitkälti sama kuin konservatiivien.

Viesti perustuu harkittuun harhaanjohtamiseen, sillä uskonnolliset eivät ole vasemmistolaisempia kuin uskonnottomat. Tarkka kommunikaatio sanoisi tämän, mutta myös pamfletin tiivistelmä vaikenee siitä.

Observerin jutussa kerrottiin esimerkiksi seuraavaa: Raportin mukaan 55 prosenttia uskonnollisista asemoi itsensä poliittisesti vasemmalle. Vastaavasti 40 prosenttia uskonnollisista asemoi itsensä oikealle.

Jutussa ei kerrottu, että uskonnottomista 62 prosenttia asemoi itsensä vasemmalle. Samasta asiasta vaietaan pamfletin tiivistelmässä. Tämä tieto tylsistyttää jutun kärjen.

Jos verrataan uskonnollisia ja uskonnottomia, uskonnottomat ovat todennäköisemmin vasemmalle kallellaan. Koska tämä on tullut esiin oikeastaan kaikissa aikaisemmissa tutkimuksissa, toisentyyppisen mielikuvan välittäminen sai epäileväksi.

Raportti kertoo myös sen, että uskonnolliset kannattavat uskonnottomia enemmän yksilön kuin valtion vastuuta. Yksilön vastuuta painotti uskonnollisista 81 prosenttia ja uskonnottomista 80 prosenttia. Ero on melko mitätön, mutta juuri näillä vaihtoehdoilla englantilaisessa julkisessa diskurssissa vasemmistolaisuutta mitataan. Vähintään voi sanoa, etteivät Englannin uskonnolliset ole tässäkään suhteessa vasemmistolaisempia kuin uskonnottomat. Sanomalehtiartikkeli ei asiaa mainitse.

Myös kysymykseen työn vastaanottopakosta työttömillä uskonnolliset vastasivat suopeammin. 76 prosenttia uskonnollisista kannatti vastaanottopakkoa ja uskonnottomista 73 prosenttia. Jälleen ero on melko pieni, mutta osoittaa, että uskonnollisten joukosta löytyy enemmän nykyisen konservatiivipolitiikan kannatusta kuin uskonnottomista. Tässä vaiheessa ei ole yllätys, ettei tätäkään pamfletista löytyvää tulosta uutisoitu.

Sen sijaan yhdessä asiassa uskonnolliset ovat lähempänä vasemmiston ihanteita: uskonnollisista 11 prosenttia, kertoi, ettei halua maahanmuuttajia naapureiksi. Uskonnottomilla vastaava luku oli 16 prosenttia. Tämä tulos uutisoitiin.

Vapaaehtoisuustyötä uskonnollisilla oli uskonnottomia enemmän kaikissa kysytyissä kategorioissa (esim. ympäristöasiat ja politiikka). Tämä ei yllätä, sillä Englannissa uskonnolliset organisaatiot keskimäärin korostavat vapaaehtoistyön merkitystä. Jos on mukana uskonnollisen organisaation kautta vaikkapa ympäristöaiheisessa projektissa, voi katsoa tekevänsä vapaaehtoistyötä. Vapaaehtoistyö on myös nykyisen oikeistohallituksen linjan mukaista, sillä sen avulla kompensoidaan valtion leikkauksien aiheuttamia lovia. Olennaista tässä on kuitenkin se, että tämä uutisoitiin.

Tulokset perustuvat otokseen, jossa uskonnolliset ja uskonnottomat eivät ole edustettuna samalla määrällä. Tämä on tavallista, mutta aina kannattaa seurata myös absoluuttisia lukuja eikä vain prosentteja. Kyselyssä oli Englannin osalta 205 uskonnollista ja 1353 uskonnotonta.

Summa summarum: laatulehtien toimittajat eivät ole tyhmiä eivätkä ajatushautomot levitä tiedotteitaan ilman agendaa. Toimittajat voivat olla joskus laiskoja tai liian kiireisiä tarkistamaan tiedot. Toimittajat voivat myös jakaa ajatushautomoiden agendan, ja kirjoittaa siksi heidän sanomaansa myötäillen. Tässä tapauksessa the Observer ja myös alkuperäinen Demoksen raportti antoivat vasemmalle kallellaan olevalle lehdelle ja sen lukijakunnalle mielikuvan, joka mairittelee uskonnollisia ihmisiä. Kuva on kuitenkin tarkoituksellisesti epätarkka.

Valikointi, jonka olen yllä purkanut, ei ole sattumaa.

The Observerin juttu löytyy täältä:

Demos ajatushautomon pamfletti, johon uutinen perustuu, löytyy täältä:
http://www.demos.co.uk/publications/faithfulcitizens

torstai 5. huhtikuuta 2012

Uskontofenomenologia ja kolonialismi


Uskontotieteen varhaisvaiheiden käsitteistön yhteyttä kolonialismiin on puitu muutamissa opinalan historiaa luotaavissa teoksissa. Yhdysvaltalaisen Tim (Timothy) Murphyn teos The Politics of Spirit: Phenomenology, Genealogy, Religion (2010) tarjoaa uutta valaistusta aiheeseen jälkistrukturalistisesta ja myös jälkikolonialistisesta näkökulmasta. Murphyn aikaisemmat teokset – Nietzsche, Metaphor, Religion (2001) ja Representing Religion (2007) – ovat olleet vakuuttavia jälkistrukturalistisia analyyseja eikä viimeisin teos poikkea linjasta.  

Murphy tarjoaa klassisesta uskontofenomenologiasta luennan, joka ankkuroituu poststrukturalismin ja postkolonialismin perinteeseen. Voisi sanoa, että kyse on varhaisen Derridan ja sen postkolonialististen sovellusten muodostaman teoreettisen apparaatin käyttämisestä uskontofenomenologian klassikkojen lukemiseen – ja siten myös koko varhaisen uskontotieteen akateemisen identiteetin rakentumiseen.

Klassinen uskontofenomenologia käsittää esimerkiksi seuraavat tutkijat: Rudolph Otto, Gerardus Van Der Leeuw, WB Kristensen, Joachim Wach ja Mircea Eliade. Heitä edelsivät varhaisemmat uskontofenomenologit, kuten Cornelius Petrus Tiele ja PD Chantepie de la Sayssaye.

Murphyn lähtökohdan mukaan uskontofenomenologiaa tutkitaan, jotta se voitaisiin haudata. Ja vielä enemmän: hänen mukaansa on lähdettävä liikkeelle koloniaalisen hallinnan tosiseikoista, jotta voitaisiin selittää ”uskonto” ja oppialan varhaishistoria. Vain ymmärtämällä oppialan muodostuminen voidaan rakentaa merkittävässä mielessä uutta.

Kriittisen argumentin lisäksi teos tuo uutta myös tapaan ymmärtää uskontofenomenologian vaikuttajat. Tavallinen versio korostaa Husserlin merkitystä. Murphyn mukaan Husserlilla oli jonkin verran vaikutusta, mutta hän ei ollut läheskään yhtä keskeinen kuin Hegel. Tätä edes uskontofenomenologit eivät ole itse kovin hyvin ymmärtäneet.

Perinteisessä kuvauksessa todetaan Husserlin keskeisyys kahden ajatuksen kautta: sulkeistamisen ja eideettisen vision. Uskontofenomenologian perinteessä edellinen tarkoitti arvoarvostelmien lykkäämistä ja jälkimmäinen kuvausta ilman siihen vaikuttavia aikaisempia uskomuksia ja tulkintoja.

Hegel kuitenkin vaikutti ennen Husserlia ja häneen uskontofenomenologit viittaavat enemmän. Vaikka varhaiset uskontotieteilijät (Tiele, de la Sayssaye) eivät olleet hegeliläisiä missään tiukassa merkityksessä, hegeliläiset motiivit näkyvät selvästi heidän työssään. Heidän Hegel ei ollut ristiriidan ja eron filosofi vaan identiteetin ja samuuden. Murphyn luenta näyttää Hegelin jatkuvan läsnäolon myös siinä vaiheessa, kun (hegeliläinen) kehityksen ajatus hylätään.

Naturalistisen uskontotieteen pitkässä ja vahvassa perinteessä uskontofenomenologiaa on kritisoitu sen teologisuudesta. Murphy suuntaa kritiikkinsä hieman toisella tavalla ja pyrkii osoittamaan uskontofenomenologian ontoteologisen perustan.

Ero on yksinkertaistetusti seuraava: teologisuuteen kohdentuvassa kritiikissä voidaan periaatteessa puhdistaa uskontofenomenologia normatiivisista olettamuksista, mutta jälkistrukturalistisessa ontoteologisuuteen kohdentuvassa kritiikissä uskontofenomenologiset käsitteet – ja uskontofenomenologian projekti – nähdään paitsi virheellisinä, myös länsimaisen metafysiikan perinteeseen elimellisesti kuuluvina.

Yhteiskuntakriittinen aspekti tässä kaikessa ei ole niinkään se, että kristinusko on saanut erityisaseman uskontojen joukossa tai että uskontofenomenologeilla oli teologisia ja uskonnollisia motiiveja, vaan se, että henkitieteellinen käsitteistö on rakenteellisesti samankaltainen kuin jäsennykset, joilla oikeutettiin kolonialismi.

Toistaiseksi Murphyn teos ei ole herättänyt juurikaan keskustelua, mutta se on paras, vakuuttavin ja filosofisesti kurinalaisin lukemani kirja uskontofenomenologiasta. Se tosin olisi kaivannut oikolukijaa.

Teos näyttää, miten Eurooppa määrittyi poikkeuksetta uskontofenomenologien vertailussa kehittyneimmäksi tai muutoin arvokkaammaksi kuin Euroopan ulkopuoliset (primitiiviset, luonnonmukaiset) uskonnot ja mytologiat. Kyseisen tutkimusperinteen dekonstruktio on siten myös eurosentrisen ajattelun dekolonisointia.

*

Varhaisista uskontofenomenologeista CP Tiele käsittelee myös suomalaisten uskonnollisuutta. Tielen mukaan suomalaiset palvovat luonnonolioita niiden maagisten voimien vuoksi pikemminkin kuin moraalisten ominaisuuksien. Suomi olikin hankala tapaus, koska se kuului maantieteellisesti osaksi Eurooppaa. Se voitiin kuitenkin määritellä alempiarvoiseksi ”luonnoksi” (Natur) eikä ”kulttuuriksi” (Kultur), koska emme olleet arjalaisia. Emme olleet tarpeeksi ”kehittyneitä”.

sunnuntai 1. huhtikuuta 2012

Juice presidentiksi


Viime viikkoina olen lukenut nipun kirjoja aiheesta musiikki. Yksi niistä on kymmenen vuotta sitten ilmestynyt kirja Juice Leskisestä.

Harri Rinne oli Juicen yhteistyökumppani ja tuttu uran alkuvaiheessa. Sitten välit menivät poikki vuosiksi. Rinteen kirja Juice on [Juice off] perustuu yhtäältä Leskisen varhaisen uran muisteluihin ja toisaalta Juicen tuotannon ja elämän analysointiin.

En tiedä miksi edes luin kirjan Juicesta, sillä en ole ollut erityisen kiinnostunut kuuntelemaan hänen musiikkiansa viime vuosina. Ehkä juuri siksi: saadakseni uuden näkökulman, kipinän tai tuntuman. Yhtä kaikki, ajatuksia heräsi.

Sanottakoon jo tässä vaiheessa, että teoksen kieli on paikoitellen puisevaa. Se häiritsi läpi teoksen, mutta muuten kirjassa on kaikenlaista mielenkiintoista. Kylkiäisenä kuuntelin myös puolentusinan älpeen verran Juicen levytyksiä, ja muistelin Juicen hahmon läsnäoloa omassa elämässäni.

Rinne onnistuu käsittelemään tasapainoisesti kohdetta: Juice on ihailtu ja arvostettu taiteilija, mutta samalla hänen tuotoksiaan ja tekemisiään voi myös kritisoida.

Erityisen kiinnostava on toteamus, että Juice on omasta mielestään syvällinen yhteiskuntakriitikko, mutta Rinteen mielestä yhteiskuntakritiikkiä ei ole Juicella lainkaan. Olen taipuvainen ajattelemaan Rinteen tavoin, valtavirrasta poiketen. Muistan vielä t-paidan, jossa oli kasvokuva ja teksti: Juice presidentiksi.

Minusta Juicen yhteiskuntakritiikki oli suunnilleen samanlaista kuin Spede Pasasella. Molempien suuruus oli aivan jossain muualla. Rinne myös mainitsee, että Juice kamppaili mennyttä, nuoruutensa yhteiskuntajärjestystä vastaan, ei vallitsevaa vastaan.

Tekstien sukupuolikuvastoa analysoidessaan Rinne kysyy, eikö naisella ole Juicen teksteissä ”kiinnostavuutta, olemassaoloa, edes ominaisuuksia kuin laulaja-minän suhteen?” Ottamatta vahvaa kantaa aiheeseen, voin vain todeta: siltä se keskimäärin vaikuttaa.

Juicen ylistämiseen tottuneena pienikin arvostelu on raikasta. Se toi myös mieleen lukiokeskustelun, jossa argumentoitiin tekstien paremmuudesta. Sinisessä nurkkauksessa Röyhkä, punaisessa Leskinen, vailla kehätuomaria. Minusta tuo pikkunokkela keskustelu kiteytyi kahteen tekstityyppiin: Röyhkän novellimaisuus vastaan Juicen kielellinen taituruus, sanaleikit ja aforismit. Juuri siksi Juicella ei ollut tuolloin mitään merkittävää sanottavaa minulle. Silti olen aina arvostanut hänen tekstejään, usein kappaleitakin. Sanataiteilijana Juice oli omaa luokkaansa.

Kun kuuntelin lukemisen yhteydessä Dokumentti-albumin, tajusin, että lapsuudessa naapurin jannuhan tapasi laulella ulkoa lähes koko levyn. Samalla levyllä on myös Öljyshake. Sen hienouden hahmotin viimeistään silloin kun joulukalenteria kaupatessa potentiaalisen ostajan asunnossa pauhasi kyseinen kappale. 

Kävin myös keikalla kovin nuorena: lauloin eturivissä kappaleet ulkoa. Keikan päätyttyä Grand Slamin rumpalina tuolloin toiminut Vesa Sytelä toi rumpukapulat minulle ja kaverilleni. Tuo on edelleen minun Juiceni: lapsen. Sellaiseksi se jäänee, täynnä pieniä mutta hienoja muistoja.

Lopuksi jotain aivan muuta.

Rinne käsittelee jonkin verran lähtemisen toistuvaa teemaa Juicen teksteissä. Yhtenä esimerkkinä on Kaksoiselämään ”sanot ’pois!’ ja minä menen, kohta huomaan, etten mennyt mihinkään.” Kyllä, kyllä. Se tarjoaa kuitenkin siirtymän. Musiikillisissa huumoriversioissa yleensä muutetaan lähes kaikki sanat. Osoitus Turo’s Hevi Geen hienoudesta suomalaisen viinahuumorin saralla on kuitenkin se, että heidän Portsarin elämää -kappaleessa ei muuteta tuota yllä mainittua kohtaa. Vain konteksti on toinen. Humalainen laulajaminä on portsarin toimien kohteena: ”sanot ’pois!’ ja minä menen, kohta huomaan, etten mennyt mihinkään.”