torstai 20. toukokuuta 2010

Pohjoisen jalkapallotriviaa

Siitä huolimatta että olen viettänyt yli kaksi vuotta elämästäni Englannissa, en ole kirjoituksissani (muistaakseni) kertaakaan käsitellyt jalkapalloa. Älkää ymmärtäkö väärin: totta kai olen jalkapallon ystävä. Seuraan liigoja ja käyn peleissä silloin tällöin. Puhun myös mielelläni jalkapallosta. Syynä hiljaisuuteeni on se, että siitä lajista kirjoitetaan muutenkin paljon, ehkä liikaa.


Ei tämäkään kirjoitus käsittele jalkapalloa, vaan Pohjois-Englannin kulttuurihistoriaa. Jalkapallo on vain motivointikehys. Kysymys kuuluu: Mitä joukkuetta seuraaviin kansanomaisiin nimityksiin sopivat ihmiset todennäköisimmin kannattavat?


Aloitetaan helpoimmasta:


Mancs?


Oikeas vastaus on tietysti Manchester. Todennäköisemmin City kuin United, koska jälkimmäistä kannattavat lähinnä aasialaiset. Manc-nimitys tulee kaupungin nimestä ja pilkkanimenä sitä käytetään lisäämällä loppuun apina: Manc Monkey. Tosin poppareista ainakin Ian Brown kantaa ylpeänä tätä nimitystä.


Seuraavakin lienee helppo futisfaneille:


Geordies?


Oikea vastaus on Newcastle United. Nimitys voi tulla kenestä tahansa alueella vaikuttaneesta Georgesta, mutta yhtä lailla se saattaa tulla juuri siitä, että george on siellä päin kuka tahansa. Se on yleinen nimi samaan tapaan kuin Bruce tarkoittaa ketä tahansa australialaista ja Inga naispuolista ruotsalaista vaihto-oppilasta Yhdysvalloissa.


Loput ovat vaikeampia.


Scousers?


Oikea vastaus on Liverpool tai Everton. Nimitys tulee lihamuhennoksesta nimeltä ”lopscouse”, jonka merimiehet tekivät tunnetuksi Merseysiden tuulisilla rannoilla.


Clayheads?


Oikea vastaus on Stoke. Nimi tulee yksinkertaisesti keramiikkateollisuudesta.


Mackems?


Oikea vastaus on Sunderland (ks. kuva). Laivanrakentajien kaupungin asukkaita kuvaava nimi tulee ilmeisesti murteellisesta ilmaisusta ”We mack’em, and ye tack’em” eli me teemme laivat (make them) ja te otatte ne.


Codheads?


Oikea vastaus on Hull, joka pelaa ensi kaudella pykälää alemmalla tasolla. Englannin Pieksamäen asukkaiden nimittäminen turskapäiksi juontuu tietenkin itärannikon kalastusperinteestä. Pilkkanimityksenä se viittaa siihen, että asukkaat haisevat kalalle.


Smoggies?


Oikea vastaus on Middlesbrough ja nimitys tulee teollisuuden savupäästöistä, jotka joskus ennen hallitsivat kaupungin ilmatilaa. Joukkue putosi toissakaudella valioliigasta ja jo sitä ennen kaupungin yllä oleva savu tuli todennäköisemmin pubin ulkopuolella tupakoivista kuin tehtaista.


Woollybacks?


Oikea vastaus on Wigan, josta kannettiin villaa (selässä, ilmeisesti) satamiin. Kyse on tiettävästi Liverpoolin satamatyöläisten antamasta yleisnimityksestä villaa tuottaneille maalaisille, joiden joukkoon wiganilaiset lasketaan. Lieneeköhän nimityksellä jotain tekemistä Emmerdalen villapakan kanssa?


Korostetaan vielä, että nämä eivät ole nimenomaisesti seurojen kannattajien vaan kaupunkien asukkaiden lempi- tai pilkkanimiä. Pääasiallisesti opin nämä nimitykset Tim Collinsin kirjasta The Northern Monkey Survival Guide.

lauantai 15. toukokuuta 2010

Uusateistinen romaani

Tuhkamottiin jääminen Suomessa tarkoitti osaltani muutoksia suunnitelmiini. Väliin jäi pari keikkaa, muun muassa folkin/americanan ylempään keskikastiin kuuluva Duke and the King ja uudelleen keikkaileva yhden hitin ihme Primitives. Jäin paitsi myös akateemisista tapahtumista, lähinnä yhdestä seminaarista, jonka pääpuhujana oli saarivaltakunnan älymystön pitkän linjan raskaansarjalainen Terry Eagleton.


Eagleton olisi puhunut Lancasterissa uusateismia käsittelevästä kirjastaan. ”Reason, Faith, and Revolution” perustuu hänen Yhdysvalloissa pitämiinsä luentoihin, ja ne löytyvät myös internetistä. Olen katsonut luennot ja lukenut kirjan, joka sisältää muutamia hyviä oivalluksia ja tukun perustelemattomia väitteitä. Itse seminaarissa olisi kiinnostanut enemmän kahden kirjallisuudentutkijan, Arthur Bradleyn ja Andrew Taten, alustus tuoreesta kirjasta ”The New Atheist Novel”.


Koska en päässyt paikalle, päätin lukea kirjan. Bradleyn ja Taten käsittelyssä on neljää kirjailijaa: Ian McEwan, Martin Amis, Philip Pullman ja Salman Rushdie. Heistä jokainen on tavalla tai toisella ilmaissut tukensa niin sanotuille uusateisteille. McEwan ja Amis ovat kirjoittaneet positiivisesti uusateisteista monissa, erityisesti ideologis-poliittisissa yhteyksissä, Pullman on julkaissut Dawkinsia ylistävän esseen ja Hitchensin ystävänä Rushdie on tukenut häntä kirjoituksissaan. Sielujen sympatia ja kaveripiiriin kuuluva toistensa kehuminen on siis selviö. Mutta riittääkö tämä nimeämään heidän fiktiiviset tuotoksensa ”uusateistiseksi romaaniksi”?


Kirjailijoiden tuotosten yhtenäisyys on hyvin keinotekoista. Vaikka heitä todellakin yhdistää uusateistien tukeminen, ja päinvastoin (eli jotkut uusateistit palauttavat kohteliaisuudet, esimerkiksi Hitchensin ”Jumala ei ole suuri” on omistettu McEwanille), mutta heidän romaaneista ei muodostu kovin selvärajaista genreä.


Jos McEwan on sekä julkisen persoonansa että fiktioidensa perusteella tavallaan prototyyppi, Amiksen tuotannosta vain osa sopii muottiin. Rushdie on huomattavasti monimutkaisempi tapaus jo siksi, että hänellä on intialainen muslimitausta. Lisäksi hänen romaaneissaan uskontoa käsitellään monipuolisesti. Pullman on nähdäkseni muita etäämmällä koko kategoriasta. Hänen suhteensa juutalais-kristilliseen perinteeseen on erittäin kriittinen, mutta hän sekoittaa keitokseensa lähes kaikkea muuta länsimaisen uskonnollisuuden perinnettä, kerettiläisyyksiä, esoteriaa ja niin edelleen. Hänen tuotantonsa on hyvä esimerkki siitä, mitä Christopher Partridge on nimittänyt ”okkulttuuriksi” teoksessaan ”The Re-enchantment of the West”, ei-kristilliseksi kulttuuriseksi miljööksi, josta erityisesti populaarikulttuuri (Pullman mukaan lukien) ammentaa.


Jos ”uusateistisen romaanin” kategorialla on jonkinlainen koherenssi neljän kirjailijan fiktiivisen tuotannon perusteella, se perustuu uskonnon ja romaanin kategoriseen vastakkainasetteluun. Uskonto on tässä jäsennyksessä käskyjen, määräysten, sääntöjen ja kieltojen aluetta, kun taas romaani on vapauden, järjen, kuvittelukyvyn ja kysymysten aluetta. Samankaltainen jäsennys toimii uusateistisessa diskurssissa, kunhan romaani vaihdetaan tieteeseen. Molemmille on yhteistä uskonnon demonisoiminen ja taiteen/tieteen idealisoiminen.


Bradley ja Tate eivät vakuuta täysin, mikäli heidän tavoitteena on korostaa neljän kirjailijan kuuluvuutta samaan kategoriaan. Silti heidän käsittelynsä nimenomaan tässä kategoriassa havainnollistaa, miten uusateismi ilmiönä ei suinkaan ole rajoittunut neljään lehmipoikaan (Dawkins, Dennett, Harris, Hitchens).


Erikoista kyllä, Bradley ja Tate ovat vakuuttavampia käsitellessään johdannossa ja osin loppuluvussa uusateismia kuin uusateistisen romaanin edustajia analysoidessaan.

lauantai 8. toukokuuta 2010

Vaalien loppu on politiikan alku

Britannian vaaleissa konservatiivit olivat suurin puolue, kuten sanomalehtien kannoista pystyi ennustamaan (306 edustajaa). Labour (258) kärsi tappion, samoin kuin liberaalidemokraatit (57). Vihreät saivat ensimmäisen edustajan parlamenttiin eikä ole yllättävää, että se tuli Brightonista, joka tunnetaan edistyksellisenä kaupunkina. Vaalit siis olivat ja menivät, mutta paradoksaalisesti politiikka on juuri nyt kiinnostavampaa kuin missään vaiheessa ennen vaaleja.


Konservatiivit eivät kuitenkaan saavuttaneet enemmistöön vaadittavaa määrää, joka on 326 edustajaa. Se tarkoittaa sitä, että hallituksesta tulee niin sanottu ”hung parliament”, koalitiohallitus, johon britit suhtautuvat jostain minulle toistaiseksi käsittämättömästä syystä suurella varauksella.


Itse hallitusneuvottelut ovat parhaillaan käynnissä, joten siitä ei ole tarvetta spekuloida pitkästi. Vaa’ankielen asemassa ovat kuitenkin liberaalidemokraatit, joiden pitäisi päättää, mennäkö hallitukseen konservatiivien kanssa, mikä on hankalaa sekä konservatiivien vaalivoiton että poliittisten erimielisyyksien vuoksi. Liitto Labourin kanssa olisi myös mahdollinen, mikä antaisi liberaalidemokraateille paremmat kortit hallituksessa ainakin kolmella tavalla: 1) enemmän poliittista samanmielisyyttä, 2) suhteellisesti suurempi osuus verrattuna toiseen suureen puolueeseen (eli Labourilla on vähemmän edustajia kuin konservatiiveilla) ja 3) Labourin vaalitappion vuoksi se ehkä joutuisi antamaan konservatiiveja enemmän myönnytyksiä hallituskumppan(e)illeen.


Vaaleissa oli myös skandaali: ihmiset eivät päässeet äänestämään ollenkaan, koska vaalipaikat ruuhkautuivat. Siinä tuli taas esimerkki paikallisesta insinööritaidosta. Eikä tämä ollut suinkaan ensimmäinen kerta, kun ihmiset nimesivät Britannian kehitysmaaksi.


Itse kävin äänestämässä paikallistason vaaleissa, jossa valitaan ehdokkaita asuinalueelta. Siihen asukkailla on oikeus kansalaisuudesta riippumatta. Omassa paperissani oli kuusi vaihtoehtoa. Alueella on kaksi suurta, liberaalidemokraatit ja Labour. Valitsin summamutikassa ja sen kummemmin harkitsematta vihreiden edustajan. Myöhemmin kävi ilmi, että olin äänestänyt 22-vuotiasta opiskelijaa. Ainakin hän oli konservatiiveja vastaan, mikä tällä kerralla riitti itselleni hyväksi äänestyspäätöksen jälkikäteiseksi perusteluksi. Ehdokkaani ei tullut valituksi. Hän sai 574 ääntä, kun taas Labour puolueen valituksi tullut ehdokas sai 2901 ääntä. Äänestysprosentti asuinalueellani oli 45.6 %.


Vaalipaikkana oli sadan metrin päähän asunnostani tuotu työmaakoppi, jossa saattoi käydä laittamassa rastin ruutuun. Ei siinä viitsinyt edes perinteisille vaalikahveille lähteä.

maanantai 3. toukokuuta 2010

Brittilehdet keltanokille osa 3

Vaalit ovat täällä, nyt. Siksi on aika pienen päivityksen. Aikaisemmin olen kuvannut sanomalehtien poliittisen sijainnin. Uudet vaalit muuttavat asetelmaa hiukan. Seuraavassa on tiivistelmä nykyisestä tilanteesta. Vaaleissa 2010 lehti x kannattaa puoluetta y:


Sun: konservatiivit. Hyvästi Labour, se olikin erikoinen suhde populistiselta ja taantumukselliselta lehdeltä.


Times: konservatiivit. Hyvästi Labour, se olikin erikoinen suhde laadukkaalta mutta taantumukselliselta (tai positiivisemmin: perinnetietoiselta) lehdeltä. Murdoch on puhunut.


Telegraph: konservatiivit, epävirallisesti. Mikään ei ole muuttunut.


Star: konservatiivit, epävirallisesti. Hyvästi Labour, hyvästi aito epätietoisuus.


Mail: virallisesti puolueeton, mutta Labour ja Lib.dem -kriittinen, joten jäljelle jää konservatiivit, kuten ennenkin.


Daily Express: konservatiivit, edelleen, epävirallisesti. Sunnuntainen Sunday Express kannattaa konservatiiveja avoimesti.


Financial Times: virallisesti puolueeton, Labour-kriittinen. Hyvästi Labour, seuratkaa lukijakuntaa, konservatiiveja.


Guardian/Observer: Liberaalidemokraatit. Lehti ilmoitti Sunnuntaina (2.5) kantansa. Hyvästi Labour.


Independent: virallisesti päättämätön, käytännössä liberaalidemokraatit. Sunnuntaina (2.5.) lehti julkaisi PP Peteliuksen ”omituinen höpöttäjä” hahmoa muistuttavan kirjoituksen, jossa se selitti, miksi se ei avoimesti puolusta liberaalidemokraatteja. Perustelut liittyivät vaalitapaan ja lehden kannattamaan vaaliuudistukseen. Kuvio oli monimutkainen, tyyliin ”epäilemättä kuitenkin toisaalta…”


Mirror: Labour, edelleen. Ainoa selvä Labourin tukija. Cool Britannian ja kolmannen tien loppu häämöttää. Ehkä Anthony Giddens löytää aikaa yhteiskuntateorialle.


Lehdet eivät äänestä, mutta truismista ei seuraa, etteivät lehtien kannat ennakoisi vaalitulosta. Torstaina nähdään, miten britit äänestävät, mutta Labourin lampusta on öljy loppumassa.