maanantai 26. toukokuuta 2014

Meppien maallistuminen

Eurovaalit tulivat ja menivät. Niistä voisi esittää monenlaisia huomioita. Ranskassa kansallisen rintaman nousu oli huikeaa. Suomi siirtyi askeleen verran konservatiiviseen suuntaan, koska voittajia olivat keskusta, perussuomalaiset ja kristilliset. Sen lisäksi vasemmisto voitti, mutta huomattavasti vähemmän, mitä demarit ja vihreät hävisivät.

Yllä mainittujen huomioiden asemesta nostan esiin uskonnon.

Vuoden 2009 vaaleissa  Suomesta valittiin yhteensä 13 edustajaa, joista ainakin viisi on tunnettu uskonnollisuudestaan. Kristillisdemokraatti Sari Essayah on helluntailainen. Sosiaalidemokraattien listalta sitoutumattomana valittu Mitro Repo on ortodoksipastori. Perussuomalaisten johtaja Timo Soini on puhuu avoimesti katolilaisuudestaan. Kokoomuksen Eija-Riitta Korhola on entinen kristillisdemokraatti, joka on myös opiskellut teologiaa. Jumalaa valinnasta kiittänyt keskustalainen Hannu Takkula kannatti vuoden 2006 presidentinvaaleissa kristillisdemokraattien ehdokasta Bjarne Kallista ja arvosteli keskustapuoluetta kristillisten arvojen unohtamisesta.

Vuonna 2014 tilanne on toisenlainen. Sari Essayah lisäsi absoluuttista äänimääräänsä hiukan, mutta putosi parlamentista, eikä kukaan kristillisdemokraateista noussut tilalle. Mitro Repo oli odotettu katastrofi. Hänen äänimääränsä oli 8820 – yli 60 000 ääntä vähemmän kuin vuonna 2009. Timo Soini porskuttaa edelleen puolueensa johdossa, mutta hänen tilallaan on vähemmän uskonnollisena pidetty meppi. Eija-Riitta Korholan äänimäärä oli tällä kerralla melkein 25 000 vähemmän. Sillä noustiin korkealle, mutta se ei riittänyt. Hannu Takkulan äänimäärä kasvoi kolmella sadalla, mutta sillä jäätiin varasijalle.

Uusista mepeistä kukaan ei tietääkseni ole profiloitunut julkisuudessa erityisen uskonnolliseksi. Heidän yksityisistä ajatuksistaan ja vakaumuksistaan en tiedä (enkä oikeastaan välitä), mutta eurovaalit 2014 olivat kaiken muun lisäksi siirtymä tilanteeseen, jossa ei ole edellisen meppikatraan tavoin äänekkäästi minkään uskonnon puolesta puhuvia suomalaisia meppejä. Pitäisikö nyt siis puhua suomalaisten meppien maallistumisesta?

Ps. Tällä leikillisellä maallistumis-sanan käytöllä ei ole juuri mitään tekemistä sen analyyttisen käytön kanssa.


tiistai 20. toukokuuta 2014

Studioalbumit osa 35: Adam and the Ants

Varhaisin kosketukseni Adam and the Antsiin ja sen keulahahmo Adam Antin soolouraan ei tullut musiikin kautta. Aivan ensimmäinen muistikuva tuosta brittiläisestä eksentrikosta perustuu Suosikkiin. Lehden julisteessa seisoi mies, jonka naamassa oli vaakasuora valkoinen raita. Myöhemmin kuulin jonkun kappaleen, mutta musiikki vain tuki hahmoa eikä toisin päin. Adam Ant oli sarjakuvasankari ja lastenohjelman merirosvo. Sitä ei tarvinnut ottaa tosissaan, mutta se antoi mielikuvitukselle vallan.

En ole mikään noviisi aloittaessani kuuntelurupeamaa. Tunnen bändin ja miehen tuotantoa kohtuullisesti, vaikka en koskaan ole ollut suuri fani: liian valtavirtaa, enkä osaa muutenkaan osaa ottaa niitä täysin vakavasti. Selitys kuuntelulle löytyy osittain musiikkivisasta. Minua alkoi jurppia, kun en tiennyt, mikä on bändin ja mikä soolouran tuotantoa. Ikään kuin sillä olisi mitään väliä muiden kuin täsmällisiä vastauksia odottavien visatuomareiden kannalta. Toinen kuunteluun patistava tekijä on verrattain hyvän musiikkimaun omaava skottituttu, joka on erittäin vakavissaan hehkuttanut Adamia.

Dirk Wears White Sox (1979) kuulostaisi varmasti erilaiselta, jos olisin aloittanut artistiin ja yhtyeeseen tutustumisen tästä. Nyt ensimmäinen reaktio on kysymys, voiko tätä ottaa tosissaan, kun on tottunut sarjakuvahahmoon. Levy nimittäin on perustavanlaatuista post-punkkia. Alkupuoli on loppua vahvempi. Esimerkiksi levyn avaava ”Car trouble” on hieno, vaikka minulle uppoaa myös loppupuolen ”Animals and men”. Hittejä ei oikeastaan ole eikä sellaista vakuuttavuutta ja funk-maustetta kuin monilla muilla post-punkkia soittaneilla, esimerkiksi Gang of Fourilla. Silti levy on vakavasti otettava eri tavalla kuin viihdyttävä Peter Panista muistuttava hahmo, jollaisena Adam Antin opin tuntemaan. Triviatiedosta kiinnostuneet voivat laittaa muistiin, että albumi oli historian ensimmäinen Brittien indielistan ykkönen, sillä se koottiin ensimmäisen kerran vuonna 1980.

Kings of the Wild Frontier (1980) muistuttaa huomattavasti enemmän mielikuvaani yhtyeestä. Sitä hallitsee yhtyeen tavaramerkiksi muodostunut niin sanottu ”Burundi beat drum” -soundi, joka puuttui ensimmäiseltä albumilta. Sillä on melodisia hittejä, kuten avausraita ”Dog eat dog” ja sitä seuraava ”Antmusic”. ”Kings of the wild frontier” avaa b-puolen ja se kuuluu myös levyn kohokohtiin. Myös loppupuolen ”Jolly Roger” toimii kaikessa yksinkertaisuudessaan. Hankin levyn vinyylinä messuilta neljällä eurolla. Se on edullinen hinta lähes klassikkoalbumista. Onhan tämä aika höpsöä musiikkia, varsinkin verrattuna katu-uskottavampaan debyyttialbumiin.

Prince Charming (1981) on se levy, jolta löytyy ”Stand and deliver”, tarttuva ralli laukkakomppeineen ja hevosen hirnuntoineen. Video tuli nähtyä joskus lapsena ja se jäi alitajuntaan. Vuosia myöhemmin Barcelonassa näin sen uudestaan telkkarista jossain kuppilassa. Innostuin taas niin paljon, että ostin matkoilta palattuani Anttilasta Adam and the Antsin ja Adam Antin soolotuotantoa sisältävän kokoelman Super Hits. Levyllä on toinenkin oikein hieno popkappale, ”Picasso visita el planeta de los cimios”, mutta muuten se on viihteellistä ja pahimmillaan jopa kiusallista (”Ant rap”).

Tähän päättyi Adam and the Ants. Tästä alkoi sooloura nimellä Adam Ant.

Friend or Foe (1982) alkaa juuri sillä, mistä artisti tunnetaan: koppoti koppoti. Biisi on ”Friend or foe”. Miehen uraan ilmeisesti kuuluu hittien laittaminen b-puolen alkuun (”Kings of the wild frontier”, ”Stand and deliver”), joten siellä on nyt brittilistan ykköseksi noussut ”Goody two shoes”. Niiden välissä on esimerkiksi onnistunut ”Desperate but not serious”. Nämä julkaistiin singleinä. Mukana on myös tarpeeton versio Doorsin biisistä ”Hello, I love you”. Paras biisin nimi on ehdottomasti ”Here comes the grump”, mutta itse raitakin on hyvä. Laatua on vielä levyn lopussa, jossa seisoo ”Man called Marco”. Friend or Foe on Antin menestynein soololevy enkä yhtään ihmettele miksi. Se ei silti tarkoita, että kuuntelussa olisi juuri minulle räätälöity mestariteos. Siinä missä Marc Bolan oli uskottava myös hupsutellessaan, Adam Ant ei ole täysin vakuuttava edes vakavimmillaan.

Strip (1983) ei ollut edeltäjänsä kaltainen menestys. Se on askel valtavirtaisempaan ja – suoraan sanottuna – mitäänsanomattomampaan ilmaisuun. Tunnetuimmat biisit ovat singlelohkaisut ”Puss’n’boots” ja ”Strip” sekä levyn päättävä ”Amazon”, mutta ne eivät pelasta kokonaisuutta. Adam Ant siirtyi kohtuullisen omintakeisesta musiikista aikansa yleiseen ja massoille suunnattuun, pehmoilevaan uuteen aaltoon. Kuten usein käy kaupallistettaessa artisteja, suosio hiipui. Phil Collins soittaa levyllä rumpuja ainakin muutamilla raidoilla, jos se jotakuta kiinnostaa.

Vive le Rock (1985) lähtee liikkeelle nimikkobiisillä, joka on höpsön riemastuttava, upliftaava partyjumppa. Sen jälkeen taso laskee keskinkertaiseksi. Siinä se pysyy loppulevyn ajan. Biiseissä on välillä tunnusomaista stomppausta, mutta sävellykset eivät osu aivan häränsilmään. Ensimmäinen single, ”Apollo 9”, joka julkaistiin yli vuosi ennen levyn ilmestymistä, on toki oikein kelvollinen humppa ja pikkuhitti. Levyn vaatimaton menestys ja ongelmat levy-yhtiön kanssa saattoivat vaikuttaa siihen, että Ant masentui ja kyllästyi musiikin tekemiseen. Hän keskittyi näyttelemiseen, joten seuraavaa albumia saatiin odottaa viisi vuotta.

Manners & Physique (1990) ei ole Spotifyssa enkä ole kuunnellut sitä muutakaan kautta kokonaan. Avausraita ja singlenäkin julkaistu ”Room at the top” on tarpeeton kasarinjämä ysärillä. ”Rough stuff” on pateettinen yritys olla ajanmukainen ja kaupallinen juuri aikansa ”tanssittavalla” tavalla, jolla ihmiset eivät halunneet tanssia. ”Can’t set rules about love” on asiallinen popkappale, mutta jos nämä ovat kolme singleä, en yritä väkisin löytää levyä. Singlet ovat myös keskenään hyvin erilaisia, joten albumi vaikuttaa aikamoiselta sillisalaatilta.

Wonderful (1995) on seesteisempi ja rennompi kuin yksikään Antin aikaisemmista levyistä. Poissa on hysteria ja hömppä. Viisi vuotta vierähti heikosta edeltäjästä ja nyt mukana on myös rockabillyn ja Morrisseyn ystäville tuttu kitaristi Boz Boorer. Missään tapauksessa tämä ei ole Antin paras levy, mutta ei välttämättä huonoinkaan. Se on hetkittäin rennon mukava, esimerkiksi avausraidalla ”Won’t take that talk” ja biisillä ”Ying & Yang”, mutta kokonaisuus on lievästi tylsä. On kuin pyydettäisiin Peter Panin seikkailuihin uteliaasti suhtautuvan kiinnostuvan myös seuraamaan aikuistunutta versiota hänestä.

AA is the Blueblack Hussar in Marrying the Gunner’s Daughter (2013) on kahdeksantoista vuoden taukoon ja pelonsekaisiin odotuksiin nähden huikea paluu. Tämä on hyvä levy, jossa on muutamia erittäin hienoja biisejä, esimerkiksi ”Punkyoungirl” ja ”Cool zombie”.

Adam Antissa on paljon Marc Bolania ja David Bowieta, hyppysellinen Syd Barrettia ja liikaa Duran Durania minun makuuni. Se on liian valtavirtaista noustakseen idoliensa tasolle. Siitä puuttuu ”se jokin”, jota on vaikea määritellä. Adam Ant ei ole niin ”cool” kuin Bolan, Bowie tai Barrett. Hän on pikemminkin surullisen hahmon ritari, josta voi olla iloinen, että hän on ylipäätään kykeneväinen tekemään musiikkia edelleen – ja vieläpä sellaista, jota voi kuunnella nolostumatta.

torstai 15. toukokuuta 2014

Konferenssikiertue

Viime viikkoina blogin kirjoittamiseen ei ole jäänyt aikaa eikä energiaa. Siihen on muutamia syitä. Yksi niistä on seitsemän päivän ”konferenssikiertue”, mikäli kahden konferenssin reissua voi sellaiseksi kutsua ilman ironiaa. Toinen on kirjan ja muutamien artikkelien viimeistely.

Ensimmäinen etappi oli Uppsala, jossa oli kolmipäiväinen konferenssi. Kyse oli tavallaan tutkijatapaamisesta, sillä vaikka tapahtuma oli avoin kaikille kuuntelijoille, puhumaan ja esiintymään pääsivät vain kutsutut. Suuri osa konferenssin vieraista oli jollain tavalla osallisina joko uskonnon kategoriaa kriittisesti ja usein dekonstruktiivisesti tutkivien verkostossa tai uskonnottomuutta ja sekulaariutta tutkivien verkostossa. Osa vieraista oli selkeästi toista, muutamat tulivat niiden ulkopuolelta. Itse olen ollut aktiivinen molemmissa. Ehkä juuri siksi oma tehtäväni oli vetää keskustelu näiden kahden verkoston välillä.

Mitään suurta kinastelua ei syntynyt, mutta ainakin ihmiset pääsivät rauhassa kertomaan toisilleen, mitä he tekevät ja miten. Keskustelu toimi hyvänä mainospalana molemmille verkostoille, mutta sisälsi myös tärkeitä kysymyksiä siitä, onko uskonnottomuuden käsitteen vaarana sama jähmettyminen kuin uskonnon käsitteellä. Lisäksi pohdittiin, mikä arvo uskonnottomuudella on analyyttisena etic-käsitteenä. Kuten niin usein akateemisissa keskusteluissa käy, mihinkään yhteen ja jaettuun johtopäätökseen emme päässeet, mutta osallistujat ovat nyt paremmin kärryillä, millaisia ongelmia käsitteeseen sisältyy.

Kokonaisuutena konferenssi oli erittäin onnistunut. Vanhojen tuttujen lisäksi oli mahdollista tavata niitä, jotka ovat some-tuttuja. Lisäksi oli ilo tavata tutkijoita, joiden kanssa ei ole ollut missään yhteydessä, mutta on tietoinen heidän kiinnostavista tutkimuksistaan. Lisäksi oli mukavaa mennä takaisin Uppsalaan, jossa vierailin kuukauden verran viime vuonna.

Yksi sisällöllinen herkkupala, joka herätti keskustelua, koski Arvind Mandairin esimerkkiä kahdesta oikeusjutusta, jotka käytiin Ranskassa ja Yhdysvalloissa. Hän oli kuultavana asiantuntijana kahdessa tapauksessa, joista yhdessä sikhien kantamat symbolit piti osoittaa uskonnollisiksi ja toisessa kulttuurisiksi (ei-uskonnollisiksi), jotta niiden käyttö voitaisiin hyväksyä. Sikhien puolesta puhuva Mandair pyrki argumentoimaan toisessa, että sikhisymbolit ovat uskonnollisia ja toisessa, että ne ovat kulttuurisia. Hän kommentoi, että onhan tämä vähän skitsofreeninen tilanne, mutta toisaalta molempiin löytyy hyviä argumentteja. Eräs konferenssin osallistuja sanoi, että voihan ajatella niin, että puolustaa tiettyjä asioita riippumatta siitä, miten valtioiden lait niitä luokittelevat. Joka tapauksessa aiheesta sai hyvän keskustelun, joka näyttää, millaisiin tilanteisiin joudutaan, kun jonkin asian uskonnollisesta luonteesta täytyy päättää oikeussalissa.

Toinen etappi oli Euroopan uskontotieteen järjestön (EASR) vuotuinen konferenssi, joka järjestettiin Groningenissa, Hollannissa. Siellä odotti kaksi velvoitetta. Pidin normaalin paperin sessiossa, jossa käsitellään diskursiivista uskonnontutkimusta ja/tai diskurssianalyysia uskonnontutkimuksessa. Kaikissa kolmessa diskurssisessiossa oli täysi seminaarihuone. Täytyy olla todella tyytyväinen, jos tällaisessa konferenssissa saa puheelleen 50–70 kuulijaa, kun samanaikaisesti on käynnissä 6–7 muuta sessiota.

Toinen työtehtävä oli paneelikeskustelu, jossa käsiteltiin uskonnottomuuden ja sekulaariuden käsitteiden käyttöä analyyttisina työkaluina. Keskusteluun osallistuivat lisäkseni James Cox, Matthew Engelge ja Anna Strhan. Sitä johti Lois Lee. Aihepiiri kiinnosti yleisöä ja ehkä tällainen melko vapaamuotoinen keskustelu on toisinaan hyvää vaihtelua perinteisten esitelmien lukemiseen. Tapahtuman suurin anti oli toki muiden tutkijoiden tapaamisessa.

Groningenin konferenssissa oli mukana on myös todella isoja humanistis-yhteiskuntatieteellisten alojen tähtiä, esimerkiksi Bruno Latour ja Carlo Ginzburg. Molempien puheet olivat varsin viihdyttäviä, mutta kummankaan sisällöstä en innostunut täysillä. Nyt voi rastittaa kaksi akateemista starabongausta: nähty.

Ensi vuonna ei järjestetä perinteistä EASR-konferenssia, koska viiden vuoden välein pidettävä maailmanjärjestön konferenssi on ensi vuonna Saksassa. Groningenissa päätettiin, että vuonna 2016 EASR-konferenssi on Helsingissä.

Kuvassa on Groningenin yliopiston rakennus, jossa tapahtuma pidettiin. Edustalla pyöriä, joita kaupungissa on tolkuttoman paljon. Niiden kuljettajien väistely vaatii vähän tottumista.